Osa minusta huojuu

 

Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua vaikka elän varmaan sitäkin. Omassa kuplassa lilluminen on sellaista ihmisen kokoista räpiköintiä. Kuolen näköalattomana, sulkeutuneena ja tyhmänä, tuskin edes kovin vanhana. Jokainen ihminen edistää maailmanloppua, kukin voimavarojensa mukaan. Siitä tietää, että ihminen on luomakunnan kusipää. En ymmärrä, miksi näin vaarallisen lajin on annettu kukoistaa. Jos tätä nyt kukoistukseksi saa sanoa. 

Onhan meillä puolemme, sanat ja laulut, jokunen kuva. Järjettömiä arkkitehtoonisia pömpeleitä ja neljä reikää ydinvoimalan katossa. Voi näitä aamuja, jotka alkavat heti kolmen jälkeen yöllä. 

Olen jatkuvasti liian hereillä, en malta nukkua. Aamussa odottaa aina jotakin niin mielenkiintoista, että on pakko nousta ja tehdä. Olen virkeä, maailma nukkuu ja olen vastatusten itseni kanssa. Välillä uskon että uuden itseni kanssa ja välillä luulen että vanhan. Mikä lie, hybridimöykky.  Ilmassa rohisee vain yksi hengitys. Ehkä jossain kaukaisuudessa kissa.

Tänä aamuna parvekkeen betoni on kylmää, melkein jäistä ja kun seison siinä aikani tuijottamassa aamutaivasta silmiin, alkaa suonenveto ja päänsärky. En tavoita niistä yhtäkään kunnolla. Olen sumuisen väsähtänyt, pilvessä ja selkärangaton. Tarkennan kipua, venyttelen nilkkoja ja pohkeita, lasken arpia, laskeudun niihin ja yhtäkkiä haluaisin pukeutua saappaisiin, että pysyisin paremmin kasassa, ei kumisaappaisiin, vaan sellaisiin mustiin pitkävartisiin, ehkä korollisiin naisten saappaisiin, joihin pukeuduin aina ennen. Ennen kuin minusta tuli se mitä ei ole ja mitä en ole. Puen jalkaan tohvelit. Osa minusta huojuu.

Kuuntelen Anna Järvistä. Ja luen. En tiedä mihin hän joskus hävisi elämästäni, mutta viikonloppuna ja varsinkin nyt vapaapäivinä hän saa olla kumppanini melankoliassa ja surussa. Se jonka avulla kalibroin vaa'an. Hän(kin) lajittelee vanhoja muistoja, mutta miksi? Ne ovat aina jälkiselityksiä ja ne voi asetella mihin tahansa järjestykseen haluaa. Nähdä punaisen langan, yhteyksiä ja logiikkaa. Kaikki riippuu siitä miten milloinkin lajittelee. (Anna Järvinen, Uni viime yönä:, Teos&Förlaget, 2020.)

Väsymykseni huutelee pimeään, päänsärky komppaa. Kukkalipaston reunalla makaa pizzanraato. Lihanhimo kasvaa. Pölöttävä naapuri on palannut ja imuroi, kolisee pitkin seiniä. Minunkin pitäisi. Imuroida. Lahdata tuo pizzanraato. Tiskata kaikki tiskit. Lajitella vanhat muistot ja roskat. Pakata taulu. Makaan matolla ja puhaltelen kissankarvoja leijumaan. Ikkunasta virtaa vastaleikatun ruohon tuoksu. Luulen että on ilta, mutta hädintuskin on. Puolipäivä. 

Saan ehkä myöhemmin vainun itsestäni. Ruoho on hyvä, mutta ruohonleikkuri ei. Heräsin aikaisin, koska näin unta. En ehkä avainunta, mutta sama asematon juna-asema ja metroasema siinä oli kuin ennenkin. Olen ollut niillä asemilla usein, olen joskus melkein paikantanutkin ne, mutten enää. Yleensä olen aina myöhässä, juna on myöhässä tai mennyt ja joskus olen nousemassa bussiin, joka menee jonnekin minne minun ei pitäisi ja matka kestää vähintään 6 tuntia. Ei tästä tosiaan ole avainuneksi. Tällä kertaa seisoin kahden raiteen välissä ja tiesin että jos oikaisen vähän, ehdin junaan. Oikaisin, mutta  ratojen väliin avautui tulviva kuilu. Katsoin kuinka vesi alkoi nousta ja pari särkeä vilahti karkuun. Ei ollut junia eikä raiteita, oli vain särjenväristä hopeanharmata vettä. Nousin ja keitin kahvit. Ennen puoltapäivää kahvi alkoi maistua ja haista paskalta, mutta join sen silti pois, ainakin kahdesti.

Yritän nukahtaa matolle. Puhelin alkaa puhua. Unohdin sen taas päälle. Ranteet kipeytyvät näpyttelystä. Tiskit makaavat yhä paljussaan. Toivon että ne liukenevat sinne. Otan paremman asennon matolla, nyt selin mattoon, etten tukehdu kissankarvoihin ja tuijotan hartaana kattoon. Olen vähän lajitellut, siivonnut ylimääräistä painolastia. Unohdin, että linnoituksen muurien murentuessa, kaiken tuoreen ja terveen perässä alkaa sisään hivuttautua taas kaikenlaista muuta paskaa, ihmissuhteita, rakastumisia, eroja, ahdistusta, kummallisia viestejä ja kannanottoja. Olen kateellinen kaikille eläville jotka kestävät sen. Kaikille joilla on jotain, rohkeutta, tiskikone, kumppani ja pitkävartiset saappaat. Minä eksyn syvemmälle metsään. Kahlaan hirvenpaskassa ja kiroan metsän. Sitten sanon sille kiitos ja lisään, että sinulla on hienoja hyönteisiä täällä, vähän kuin lepytelläkseni, niin kuin onkin, mitäpä tätä kiroilemaan.

Väsymys alkaa puhua kangerrellen, se unohti jo sen kohdan unesta, jossa mies tuli taakseni hiljaa, laski kätensä olkapäälleni ja sitten sitoi bassonkielen (kiitos mielikuvitus) kaulani ympärille ja kuristi. Sellainen viesti menneisyydestä. Lajittelen sen tästä hevonvittuun ja sitten nukun. Valmistelen uneni nyt paremmin.

Ihmislävikkö

 

Vuodan kuin seula, ihmislävikkö tai tulen ulos itsestäni kuin liha myllystä, pulleina suiruina, punaisena. Onko ihmisjauheliha saman väristä kuin sikanauta? Tekee mieli syödä lihaa. Kaikkea lihaa, maksaa ja kieltä, mutta eniten kuitenkin pinaattia, ehkä pizzaa.

Jos olisin minä, luulisin seonneeni ja jos olisin olisin jo seonnut. Olen seonnut. Otan kaapista jauhopussin ja teen siitä leipää, mutten jaksakaan tehdä, en jaksa hakea hiivaa, jaksaisinko paistaa. En tee, laitan pussin takaisin ja käärin savukkeen, sätkän. Unohdan polttaa sen, se katoaa, mutta löytyy myöhemmin eteisestä. Meinaako se lähteä täältä? Viekö se roskat mennessään?

Yhtäkkiä väsyttää. Vuodan kuin seula, ihmislävikkö. Pitäisikö sittenkin ajaa säärikarvat? Säärikarvojen sadonkorjuu, keräisin kaiken talteen, pahan päivän varalle, sääriperuukiksi, talven vaivoiksi. 

Minulta ei ole pitkään aikaan lähtenyt liikaa hiuksia kerralla. Ne voisi pestä. Voisin pestä hiukseni yksitellen. Ehtisinkö kuolla ennen kuin ne puhdistuisivat. Ehtisivätkö ne likaantua  ennen kuin kuolisin. Kuoli pestessään hiusta. Tietenkin ehtisivät likaantua uudelleen. Kuoli hiukset likaisena. Jauheliha kuoli hiukset likaisena.

Jauheliha ripustaa verhot keittiöön ja kun se tömähtää keittiöjakkaralta maahan, se säikähtää niin että päästää lyhyen huudon,  näkee seinällä tuntemattoman maalauksen. Kuka helvetti sen on maalannut, siinä on jotain tuttua. Miten se on tänne tullut? Vai olisiko jauheliha hän? Voisi se olla, elävä ihmisjauheliha, kirkuva ja koriseva, kotitöitä puuhasteleva jauheliha. Nyt hän tiskaa, kastelee kukat, kuivaa pellavasekotteiset housunsa ja silittää kissaa. 

Vuodan kuin seula. 

Muistiinpanoni ja viivani ovat järjettömiä, täynnä liikettä, melkein hätää. Puheeni on huolimatonta ja itkuista. Vihaan itseäni ja vihaan kaikkea, rakastan. Ripustan verhot, koska en usko, että ulos haluaa nähdä sisään. Kahden verhon väliin asettuu aukko, melkein ikkunan levyinen, katson siitä ulos ja ulos tuijottaa takaisin häpeilemättä.

Missä minä olen ollut vuosikaudet ja miksi. Miten minä pääsin sinne mistä ei pääse takaisin ja miten minä pääsin? Olenko minä syntynyt uudelleen tai kuollut. 

Mitään ei ole tapahtunut, mutta sen täytyy sitten olla kaikki. Kaikkea tipahtelee. Kukkia, sanoja, maalia, musiikkia, kiviä, hikeä, ihmisiä, rakkautta, inhoa, kyyneliä, patoja, kyyneliä, muistoja, seula ja jauheliha. Tuuli puskee päin lintuja, minulla on yhtäkkiä kylmä. Kalisen ihan. Jauheliha itkee. Tai ydinvoimala. Pitäisikö tämä energia yhtiöittää.

Samalla kun keitän pottuja tai oodi maanantaille

Samalla kun keitän pottuja,
haluan, että olet maanantai ja
jokainen päivä,
että kaikki päivät ovat liikaa
menneet mailleen
eikä valoa näy missään, eivätkä juhlat jatku eivät lopu, mutta että 
jokaisena maanantaina näen mihin katsot kun et vielä ole herännyt.

Haluan, että olet punaista tuhkaa,

että Pompein taika väistyy ja kaikki päivät ovat ohi
taivas pilvetön
hauras ja hengittävä kuin elävä nauta ja jättiläiset kuorsaavat maan alla.

Tai ehkä sittenkin niin, ettei valoa ole missään

ja taas sataa tuhkaa ja aurinko 

on 
kuollut odottaessaan sunnuntai-iltaa
syö meetvurstia suoraan paketista ja sanoo
anteeksi otan vähän lisää.

Haluan, että olet katoava hölynpöly, 
suurin häpeäni
ilman että tuuli puuttuu puihin ja lehtiin.

Haluan, että ukosmyrskyn keskellä, keskellä tietä,
keskellä ruohoa

salaman kirkkauksia

jostakin aukeaa railo
joka halkoo vihreänä paistuvat 
vihreänä vettyvät 

ruohonkorret ja minut imaistaan maan sisään ja 
sekoan jättiläisten juuriin ja ne ovat sateesta liukkaat.

Ei näy mitään, ei jää mitään, ei kuulu mitään, ei mitään ja
se on kaikki. Paitsi multa, rukous ja kuolema, pellon nälkäinen 
murina kesken sadonkorjuun. 

Jotakin sellaista mikä ei ole olemassa, mutta tulee aina ja 
aina on maanantai, samalla kun keitän pottuja.

Juhani Aho -krapula

 

Kun mureneminen on päässyt hyvään vauhtiin, se etenee kaikkialla ympärilläni kuin rutto. Rutto ei ole tähän välttämättä paras sana, koska hävitys ympärilläni on positiivista ja tuoretta, ei ehkä kaikissa muodoissaan raikasta, mutta sortumiset nostavat ilmaan pölyä jonka tuuli pian vie. Enkä kysy nyt olenko turvassa. En tietenkään ole. 

Vapaus kasvaa, hetkittäin vielä viha ja katkeruuskin, mutta pääasiassa tunnen, että kaiken paskan säilöminen ja ajoittaiset poskisuudelmat sen paskan kanssa, on vaan niin perseestä, että on hyvä kun kaikki onkin huomaamatta tomuna. Ilmaa virtaa sisään kaikista aukoista ja tuuli tulee, kaataa viimeisiä esteitä sieluni porstuasta, menneisyydessä siihen jääneitä roskapusseja ja nimeämättömiä arkistokansioita. Ehkä niitä on jo aiemmin nokittu auki, mutta nyt on päällä kunnon paskamyrsky. Ja olen turvassa, tietenkin. Aurinko polttaa loput, ylivalottaa universumin aivastukseen. Se on loppu ja kaiken alku.

Avainunen jälkeen näin heti seuraavana yönä toisen, samantapaisen. Siinä oli paljon hakaneuloja. Lukkoja nekin. En vain muista siitä muuta.  Ehkä se lukkiutuminen on ollut teemana aivan liian pitkään. Onhan se vähän surullista, mutta se on ollut myös tarpeellista. On aikoja ja sitten on aikoja. 

Joku riivaajanpoikanen sopottaa korvaan, että tiedäthän miten huonosti tässä käy, mutta läpsin sitä surutta naamaan ja sanon, että tervetuloa mun linnanpihalle. Tänne mahtuu nyt kaikenlaista, riivaajatkin. Ei muuta kun piknikviltti alle ja nauttimaan. Tuokaa tullessanne lokit ja dinosaurusten luut, entisten elämien pääkallot ja Ofelian pyhämekko.  

Sormien välistä valuu jotakin tahmeaa, vaniljahilloa ja mansikankiviä. Samalla reseptillä on humallutettu aivot, rypäleet tallottu linttaan ja vangittu pahvisiin tetroihin, kerroksittain kiisseliä, humalaa ja naurua. Pääkadun varrella museoidut autot kulkevat mittarimatona ja ihmiset vaeltavat vaaleanpunaisissa säärystimissä, tupeeratuin hiuksin. Bensiksen pihalla istuu poika ja pojan vieressä koira. He edustavat nuoruutta ja liikkumattomuutta, vain koira läähättää, poika katsoo suoraan eteensä, ei vielä tiedä mitä odottaa, mutta tietää kuitenkin odottaa. Täällä on bileet ja minä olen pihalla, mutta alistun ja maadoitun, imen puistomullasta haaleaa kohmetta suoraan iholle, villatakin läpi ja mekon läpi ja likaisten hiusten läpi lisää pölyä.

Ja kun alkaa todenteolla pimetä, siirrymme patsaalle, kylmän pronssin katveeseen. Auki tai kiinni. Miksi sinun täytyy aina muistuttaa, etten ole ollenkaan mukava ihminen? Meidät keskeyttää vain läpi puiston juokseva kaunis ja alaston mies. Näinkö täällä juhlitaan? Miksei minulle kerrottu mitään? Luulin että ensin vedetään perseet ja sitten hukutaan. Voimmeko siis jättää hukkumisen väliin myös tänään?  Mies juoksee piiloon patsaan taakse, odottaa että kaveri tuo k-kaupan muovipussissa vaatteet. Kassista kiemurtelee ulos vyö. Kreikkalaisilla jumalilla on sopeutumista nykyaikaan. Voi olla että seuraavaksi yritän kusta Juhani Ahon kengille, mutten onnistu. Pakko mennä puskaan. 

Tämä on kuulemma näiden ihmisten nuoruus. Kasariperjantai. Että naidaan puistoparkissa konepellillä ja ollaan aina niin humalassa, ettei tiedetä mitä taas tapahtui. Ja sitten viikon päästä sama uudelleen. Yritän muistella omaa nuoruutta. Ei sekään niin putkeen mennyt, runotyttönä. Mutta kyllä minä muistan nukkuneeni Finlandia-talon parvella, pää kaidetta vasten, sammuneena ja mahdollisesti kuorsaten. Ja muistan miten ongelmallista oli joskus jonottaa Lepakon naistenvessaan, kun vettä oli nilkkoihin asti. Tai edustaa liikenneministeriötä Radio Cityn vappubileissä ja juoda järkyttävä määrä vaaleanpunaista boolia. Maistan sen vieläkin. Ja jos tunnistaisin ne maut joskus suussani, en varmaankaan nielisi. Tai alaikäisenä yrittää livahtaa Tavastialle katsomaan Billy Braggia. Ja nähdä se sitten kuitenkin ilmaisissa puistokonserteissa niin monta kertaa kuin halusi. Ja melkein kaikki muutkin, aina ilmaiseksi, jossakin puistossa ja rannoilla tai kotibileissä tai jonkun kissankarvain läksiäisten suurtapahtumassa. Kaikki avajaiset, museot ja konsertit oli siinä käden ulottuvilla. Sen kun vaan meni, eikä pysähtynyt koskaan, eikä jumittanut yhteen paikkaan. Täytyy oikein miettiä kaipaanko sitä?  

Olen  iloinen että sopeudun jotenkin myös tähän maailmaan. Ulkopuolisuuteni on enemmänkin yleistä juurettomuutta ja se on samanlaista kaikkialla.  Olen aina vieras ja ulkopuolinen. Minulla ei ole mitään millä olisin kiinni juuri täällä. Paitsi itseni. Silloin on aivan sama olenko jonkun mielestä mukava vai en, koska piirit on niin pienet, että olen vaikken varsinaisesti olisikaan.

Parannan Juhani Aho -krapulaani sienimetsässä ja istun kannolla ja tuijotan typertyneenä kumppareitteni kärkiä. Ne näyttää jotenkin lapsellisilta. Tässä jossain lähellä on paljon ihmisiä joita oikeasti rakastan. Ja ihmisiä joihin rakastun huomaamatta, tai ihminen johon huomaamatta. Se ei koskaan saa tietää. Hiki valuu ja haisen joltain karmealta, kiuruvetiseltä partavedeltä ja vanhalta viinalta. Mutta tärkeintä on, että istun metsässä, silittelen herkkutatteja ja kuulen miten hetkeksi kaikki hiljenee, linnut ja hiekkatien autot. Kuusissa humahtaa tuuli, orava alkaa metelöidä ja käskee minua painumaan helevettiin täältä ja jokin lintu, ihan pihalla mylvähtää osanottonsa. Siksi minä olen täällä, siksi en ole hukkunut. 

Lapselta tulee viesti flowsta. Kalja maksaa 12 euroa. Teen tilisiirron ja nyljen herkkutatit. Laitan puhelimen äänettömälle ja nukahdan parvekkeelle. Kolmelta yöllä sytytän kynttilät, on taas hiljaista ja sataa vettä, muutaman pisaran, muutaman päälleni. On lämmintä, en tarvitse sukkia, en tähdenlentoja. Ei tarvitse mitään muuta kuin hengittää ja elää tämä hetki. Pienet muurahaiset iholla, lempeä yö ja yksinäisyys. Hetken aikaa ymmärrän, että tarvitsen sittenkin kaiken, aivan kaiken.

Avainuni

 

Heräsin kahdelta yöllä omaan huutooni. Olin sulkeutuneena pieneen haisevaan koppiin, todennäköisesti jonkin tanssiruokalan vessaan ja lukko natisi liitoksistaan. Ovea rynkytti mies, panssarivaunun kokoinen, harmaa ja jotenkin hahmoton, kuin taikina jossa tapahtuu jotakin kemiallista samalla kun se liikkuu itsekseen, mutta jonka pullapoikamainen hahmo on kuin itse Saatana. Sitä ympäröi aura joka koostuu haposta tai en minä tiedä, jostakin pahasta kuitenkin.

Huusin apua niin lujaa kuin pystyin, mutta kaikkialla pauhasi musiikki ja bakkanaalit, ihmiset tanssivat räikeissä ja kimaltelevissa asuissa, kaikki jotenkin pörhöllään ja glitterillä kyllästettyjä. En usko, että se oli unen maailmassa riemukasta, vaikka uneni miljöösuunnittelija siihen pyrkikin. Lujaa huutaminen poltti keuhkojani ja paniikki kasvoi sihen pisteeseen, etten kyennyt enää hengittämään. Unen kallistuessa valveeseen, kuulin huutoni ja se oli äänettömämpi kuin kuiskaus.

Unen päätyminen avainunien joukkoon ei johtunut lukittautumisesta suljettuun koppiin varman kuoleman lähestyessä. Unikokonaisuus oli labyrintti, jonka sisällä harhailin kaduilla, kannoin taskussani kahta avainnippua, mukanani kartta jonka avulla suunnistin.  Osa avaimista piti palauttaa jonnekin ja osa pitää itselläni. Hypistelin neljää avainta käsissäni ja tiesin mihin ne sopivat, mutten koskaan päässyt ovelle. Sorruin karnevaalin houkutuksiin, poikkesin kaikkiin juhliin. Aina välillä tarkistin, että kaikki avaimet ovat mukana. Ne olivat yhä taskussani kun aloin huutaa apua. Ovat vieläkin.

Oli pakko nousta ja alkaa hengittää. 

***

Etsin heti edellisen avainuneni. Enempään en pystynyt, koska tämäkin oli kohtuullisen ahdistava:

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. 

Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.

***

Ovi, avain ja lukko symboloi kaikkea mahdollista. Riippuu tulkitsijasta. Freud todennäköisesti tulkitsee avaimen miehen sukuelimeksi. Anna mennä Freud, sinä pervo kalmo! Näen unta avaimista ja lukoista koska olen ollut lukkojen takana. Mutta tässä unikontekstissa avaimet ja lukot ovat varmasti positiivisia asioita. Jotakin uutta, jotakin löydettävää, jotakin avattavaa, ehkä salaisuuksiakin, jotakin lukittavaa ja jotakin mikä repsottaa avoimena.  Kuten ne ikkunat, joista jo kirjoitin. 

Tapasin Muusan lauantaina musapiknikillä. En usko, että kukan lukee näitä tekstejä, mutta Muusa lukee. Siksi hän kai onkin Muusa, vaikka vuosiin en ehkä ole puhunut Muusasta. Olen ollut lähempänä Muusan elämänkumppania, joka on tässä täysin anonyymi ja nimetön (Ehkä L ). Ehkä siksi, että hän on niin ilmava ja tullut hitaasti elämääni. Varovasti ja oleellisia ihmisyydensäikeitä pitkin. Meillä on ehkä jokin silkkinen lanka käsissämme jota pitkin syke kulkee, luonnollinen syke.  Muusakin siis muisteli avoimia ikkunoita, mutta emme kumpikaan muistaneet mitä niistä sanoin. Eikä sillä ollut väliä, tiesimme mistä puhuimme, vaikka olimmekin sen unohtaneet. 

Levällään oleminen, aukinaisena repsottaminen tuli jotenkin salakavalasti. Luikahti tänne linnoitukseni sisään ja on nyt rapsutellut lekalla linnanmuuria. En meinaa pysyä perässä tässä sielun restoraatiossa. Tähän linkittyy se kaikki miltä luulin olevani turvassa. Mutta onko esimerkiksi L tullut jo aiemmin huomaamattani läpi? Ja aikajana on tässä pitkä. Ja siitä reiästä on sitten päässyt jo joku muukin. Hänkin nimeämätön, sellainen jonka olen tiennyt olevan olemassa vuosia. Eikä hän ole tullut, minä olen hilannut häntä lähemmäs, kuin vesikauhuinen ja paniikkihoureinen virus. 

***

Väsymys polkee mun kaikkia säikeitä. Tuntuu että olen kuumeessa, mutta luulen että olen vain unessa taas. Mutta olenko turvassa. Onko pakko olla turvassa? Onko pakko tunnustaa asioita? Onko pakko kuormittaa jotakuta vain omien häilyväisten tunteidensa vuoksi, ikään kuin pakottaa toinen niistä osalliseksi, vaikkei hänellä olisi taivaan tietoa, mitä hänen olemuksensa minussa puuhastelee?

Ei.

Sitä paitsi, sanoilla leikkiessä avainunikin on vain uni. 

Pakomatkalla

 

Olen jatkanut itkemistä. Ehkei se ole itkemistä, ennemminkin aaltoilua avoimen ja suljetun sielun rajamailla. Se ei liity erityisesti mihinkään ja tulee pakottamatta itsekseen, pitkitetty henkäys, nyyhkäisy. Sen voi laukaista mikä tahansa. En paru ääneen ja revi hiuksia päästäni, mutta nyyhkäisen kun kuulen kauniin sanan tai haistan jotakin tuttua. Tunnistan ihmisen, tunnistan jonkin tunteen jota ihminen tuntee. Tai tunnistan sen miten joku ihminen tunnistaa minut. Ehkä itsensä. Se on vain yleistä liikutusta, pientä värähtelyä sielussa. Sekoittuu siihen vähän myös pelkoa. Mitä jos tämä tässä ei ole vieläkään minä.  Ja sitten tulee kylmä aalto, nuolaisee nilkkaa, saa ihokarvat kiristymään ja aivoissa laukeaa kasapanos ja kaikki on hetken sameaa.
Ihminen on ihminen. Hipaisu vain ja kaikki on poissa. 

***

Saatan olla pakomatkalla, mutta olen valinnut kohteeni hyvin. Rajannut kohteeni hyvin. Kuljeskelen päivät vanhan kotikaupunkini katuja ja melkein jokaiseen kulmaan, jokaiselle kartta-aukealle mahtuu jotakin tuttua ja jokin muisto havahtuu väkisin. Tässä oli puhelinkoppi josta soitin äidille kun K teki itsemurhan. Tuohon ikkunaan se italialialainen poika heitti aina lunta, sillä oli sininen toppatakki ja se puhui taukoamatta. En muista mikä sen nimi oli, en muista sitä muutenkaan. Ja tässä kohtaa baaria joku naksautti niskani, taidekoulun pääsykoeviikolla, kun kaupunki oli vielä täysin tuntematon ja kouluun pääseminen oli hirveä kujanjuoksu, päivästä toiseen uusiutuva nimilista koulun pääovella. Niina istui varmasti jo silloin samassa pöydässä, pakkohan se oli. Ja tässä oli kirppari jolta ostin kaikki vaatteeni. Ja vanha työhuone, työpaikka, työpaikkoja, kotikatua kotikadun perään ja lopulta piha jolta kävelin edestakaisin, ennen kuin lapsi syntyi. Sitten kuukävelyt, kastanjat, ja kaikki, jatkuva rakkauden uhka, pelko ja kimppakivat. Kaupunkimaisemat, joista muistan nähneeni unia, mutten ole tunnistanut niitä tämän kaupungin kuviksi. Olenko nähnyt ne unet täällä vai jossakin muualla? 

***

Ja läpi päivien ja pääni musiikki, jota olen kaltoinkohdellut vuosia, mutta jonka annan taas tulla ja mennä. Annan kaiken soida ja hukun, aaltoilen ja tanssin. Ja kun pysähdyn, valun kuumaa ja suolaista hikeä ja hetken maailma on meri, jossa ihmisliha kiehuu ravunpunaisena. Silmiä kirvelee ja terassilla tuntuu että olen elokuvassa, kamera ajaa hiljaa kohti ja ihmiset tarttuvat nihkeästi kiinni toisiinsa. Lähikuva on punaista tekokuitua. Hiet sekoittuvat, tuoksut, halaukset ja ilmeet etsiytyvät ja nykivät meitä lähemmäs ja kauemmas. Vaaleanpunainen varpaankynsi, hattupäinen ihminen, kukkamekko ja suorat housut, jääpalat juomassa ja hiukset joita väännän kuivaksi pieninä nippuina. Ne eivät koskaan kuivu. Ja yö, tumma läikkä ennen aamua, yksin käveleminen ohi jokaisen pimeässä kiiluvan sähköpotkulaudan. Ne ovat kaupungin uusimmat eläimet. Tunnistamaton vieraslaji sykkii sekin punaista ja sinistä, vihreää. 

Saatan olla pakomatkalla. Päänsisäisillä kaduilla ei ole tungosta, kaikkialle voi poiketa ja huomata olevansa juuri täällä, eikä aivan kuitenkaan. Välissä kelluviin vuosiin mahtuu tärähdyksiä, sumentumisia ja kauhua. Minussa on jälkiä tästä kaupungista, mutta ne eivät ole arpia, ainakaan enää, ainakaan vielä.

***

Sanoinko ettei mikään entinen pääse minuun käsiksi? Kyllä se pääsee, minussa on nyt ikkuna auki, kaksikin. Mutta minä en ole siellä missä olin ja hädintuskin täällä. Olen juureton, mutta olen sitä kaikkialla. Jos minulla on joskus onkin ollut vahva halu juurtua, se on nyt haalennut. Olen varmankin halunnut juurtua ihmiseen. Haluan sitä vieläkin, mutta en tiedä miten se tapahtuu. Mistä ihminen juurtuu ja versoo? Miten päin veteen mennään? Tarvitseeko mennä veteen? 

***

En saa yöllä unta. Selaan taivasta kunnes se pimenee ja sitten selaan somet. Lopuksi löydän kirjoituksiani joita ei pitäisi olla edes olemassa. Olen polttanut nuotiolla päiväkirjojani ja se oli vapauttavaa, mutta mistä ihmeestä nämä tekstit nyt tulivat. Ja kuvat. Oksettaa ja ahdistaa. Mutta minä en ole tuo, joka on oksennellut ympäriinsä rakkauttaan ja sen puutetta.  Jokainen ihminen joka nyt on elämässäni, on siinä syystä. Joidenkin oleminen on laimeaa, joidenkin pitkäikäistä ja rakasta, joidenkin läsnäolo hetkittäin monumentaalista. Kaikki ne jotka ovat juuri nyt, ovat hyviä. Hyviä olentoja. Hyviä rakkaita. Hyviä vaan. Jos joskus onkin taisteltu, niin nyt ollaan vaan, raunioilla ja rakennustyömailla. 

 

Muutos

 

Siivoan koko päivän. Hitaasti ja huolimattomasti. Jään tekemään kaikkea muuta. Etsin vara-avainta kissavahdille. Juon liikaa kahvia ja siihen päälle vihreää teetä, etten pärisisi kahvista. Olen käynyt niin mittavilla ylikierroksilla, että jarruttaminen pökerryttää. Jotenkin kestän sen, vaikka huimaa ja joskus sudenhetkellä yöllä tuntuu, että oksennus tulee väkisin.

En tiedä, varmuuden vuoksi katson taivasta ja kiitän sitä kaikesta. Siitä että se vain on. Öisinkin käyn sen luona. Poltellaan tupakkaa ja kietoudutaan turvavillatakkiin. Ollaan hiljaa yhdessä tai kuunnellaan miten tuuli reuhtoo ja välillä ulvahtaa avoimella kylppärin ikkunalla ja tulee siitä sisään koluamaan nurkkia, pysähtyy sitten ulko-ovelle. Olen ehkä vanginnut tuulen. Ei se ole vankina, sen kun menee. Ehkä se haluaa tuulla täällä, huvitella öisin.

Olen tuntenut muutoksen pitkään, mutten tiennyt sen olevan muutos. Puhuin tänään pitkän synttäripuhelun rakkaan naiseni kanssa ja hän nimesi muutoksen. Hän nimesi muurit ja turvaluolat ja muun. Tai ehkä nimesimme niitä yhdessä. Se on hirveää miten syvälle voi kaivautua mennessään turvaan elämältä ja epäonnistumisiltaan ja vaikka rakkaudelta. Ja millaiset rajat, räjähteet ja suojamuurit sitä rakentaa huomaamattaan. Päädyimme siihen, että ne suojamuurit ovat olleet tarpeellisia. Ehkä ne ovat olleet pystyssä liian pitkään, mutta nyt, kun muutos, jota ei voi nimetä muutokseksi, koska se tulee niin hitaasti ja varkain, on tässä ihan vastasyntyneenä rääpäleenä ja alkaa hengittää omillaan, on järkyttävää nähdä sen voima.

Mikään entinen ei voi enää päästä minuun käsiksi, ei loukata, ei rikkoa. Ja tämä tunne ei ole mitään voimantunnossa runkkailua, vaan arkinen huomio kesken tiskialtaan jynssäämisen. 

Ja kaikki vahvuus, itsenäisyys ja voima ja pärjääminen ihan yksin ja omillaan, onkin muuttunut arkuudeksi, herkkyydeksi ja paljaudeksi ja mitä näitä sanoja on, hauraudeksi.  

Ei minulle ole mitään erityistä tapahtunut. Tai on, todellakin. Pieniä asioita. Tunteja ja päiviä.  Puheluita, viestejä, katseita, haleja, puheita ja hippailua. Hitaasti jokin sortuu ja tuntuu vaikealta hengittää romahduksen jälkeistä tuoreutta.

Olen itkenyt niin paljon viimeisen viikon aikana, etten vuosiin ennen tätä. Se tuntuu hyvältä. Olen vahingoittumaton, koska olen niin altis vahingoittumaan.

Antaa läikkyä

Sanat, rivit ja ajatukset ovat vähän sekaisin ja niiden alkuperäinen konteksti on hävinnyt. Se häivähtää taustalla ja luotaa muistista tallentamisen hetkiä: silmätippojen sisältö, lehtikuusen käpy keittiön pöydällä, iltapäivälehden kuvateksti, öiset puhelinkeskustelut, elokuvat, instatarinat, runous, musiikki, sanomalehti, päiväkirja, romaani, laulu, kansallispuistojen käyttöaste, lihaan kaivautunut punkki, aivokuume ja kuorsaava kissa muistiinpanojen päällä. Olen kirjoittanut sormet solmuun ja aivot narikkaan. Vihdoinkin. 

On musertavaa leipoa itsestään syyllistä lähes kaikkeen. Typerintä on velloa omissa tuntemuksissa ja analysoida ne tärviölle. Aivan kuin niistä sillä tavoin kehittyisi jotakin jaloa tai ne muuttuisivat joksikin muuksi. Joksikin yleväksi, ei ollenkaan etuoikeutetun ihmishiiren papanoiksi parketilla. Ja miksi oikeastaan nylkeä itseään, kun vähemmän sattuu kun ei heilu veitsi kädessä. Voisi joskus silittää hiuksia ja käsivartta ja sanoa että olet rakas. Voisi myös jossain välissä pestä ne hiukset. Ja antaa kaiken olla. Kaiken.

Elämä on kuitenkin kamppailulaji. Olkoot vaan. Yhdet ovat siinä kuin kotonaan ja toiset kuin jonkun toisen kotona. Minä olen parvekkeella. Eikä se ole mikään kuilun parras vaan se on ihan vaan parveke. Lasittamaton. Ei mikään vankila. Vankila on sisälläni. Siellä pillitän, että voi että kun mut on tänne heitetty (Heidegger).

Kirjoitin illalla listaa hyvistä pienistä asioista ja huomasin, että ne ovat oikeastaan suuria asioita. Tai ne ovat laajenevia ja kestäviä asioita, onnellisuuden hetkiä, hyviä sanoja ihmisiltä, hyviä tekoja, rakkaudellisiakin. Eli kaikki osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni ovat tavallaan turhia, ylimääräistä painolastia. Jos uskallan päästää niistä irti, ilman että kaipaan niiden kotoisuutta tai kaipaan niiden tuttuutta, olen melkein hyvinvoiva. Kaikki tosiaan muuttuu. Viikko sitten ja vuosia sitten. Eilen olin joku toinen. Tänään en ole vielä minä.

Tunne rakkaudettomuudesta ei ole muuta kuin tunne. Ei rakkaudettomuutta ollenkaan. Ja onko osaton silloin kun rakastaa? Onko silloin kun jää ilman rakkautta? 

Katselin viikonloppuna lastani ja hänen ystäviään. He ovat kaikki niin kauniita ja nuoria. Osa heistä on kohtuullisen kimeitä, mutta juuri sitä rakastan. Ja miten monta vuotta itkin, kun pelkäsin että kasvatan hirviötä. Ruokin sitä myrkyllisellä äidinmaidolla joka sisältää sokeria ja masennusta. Että kaikki mikä itsessäni on keskeneräistä, arveluttavaa ja rumaa periytyy suoraan. Ihmisyys ehkä periytyy, mutta nyt katson ihmistä, nuorta miestä joka tekee omat siirtonsa ja virheensä ja muutkin tekonsa. Ja parhaina hetkinä saan olla niissä mukana, imeä tuoretta energiaa ihmisistä myös hänen ympärillään. Ja sitten rakastan myös heitä. Ja tarkistan kaikkien hengityksen, kun tulen aamuyöllä baarista kotiin ja nuoret makaavat raajat solmussa ympäriinsä, kauniina, unensa ansainneina.

Kun elämä tuntuu liian läikkyvältä ja ylitsevuotavalta, saan kauhukohtauksia. Uneni heräävät ja menneisyys alkaa puhua, nimetä asioita ja tunteita ja nostaa muumioituneita muistoja. Hylkäämiset, kuolemat, erot ja kaltoinkohtelut nousevat rakkauden rinnalle rypemään. Ikuinen pelko ja menettämisen tunne suorastaan kuolaa päälleni. En ole aivan varma miten tämä pitäisi käsitellä. Ainakin se käsittelyvaihe on valovuosia nopeampaa kuin joitakin vuosia sitten. Ehkä se riittää. Antaa läikkyä.

Näköalakrapula

 

Suihkun jälkeen vesi kylpee itsekseen. Siitä näkyy läpi ja kun kaikki näkyy läpi, ei näy enää mitään. Muisti hukkaa sanani sinne minne joutuvat irronneet hiuksenikin. Harakan pesiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille. Taivas, mukamas, kaartuu yllä ja tähdenlentojen välistä roikkuvat pilvet kuin päättelemättömät langanpätkät.

Siivosin ihmishilseet lattioilta ja lakanoista, kaavin kuivuneet kahvit ja lakastuneen ruohon pois lattiasta ja keitin kolme pannullista uutta kahvia. Hankkiuduin eroon jääkaapissa makaavasta yksinäisestä kebusta ja parvekkeen tuhkakuppien ohi osuneista puolikkaista tupakoista. Tällaisen kevyen, toisen päivän krapulan jälkitiloissa normaalisti joko itken ja viiltelen ranteitani tai annan sieluni kalibroitua itsekseen. Alitajunta tuo lautashissillä tavaraa sielun kellarista, ehkä kerroksesta -6, sen pimeistä loukoista, joissa yhä kytee ruumiita, vanhoja kiusaamiseen käytettyjä lempinimiä tai unohtuneita sanoja ja ilmeitä. Niiden tarkoitus on valauttaa suurin piirtein paskat housuun, mutta suhtaudun uudistuneisiin lähetyksiin vuosi vuodelta lempeämmin.

Tämä on elämä, todellinen tässä ja nyt, sydän lyö ja kissa kehrää, ei muuta. Tai elämä oli äsken, otin kiinni ruohonkorresta ja vedin sen maasta, maistoin sitä, se maistui. Se oli tuore ja vihreä. Pian on marraskuu. Elämä virtaa ja viskoo, hälyttää ja hoilottaa ja jossain aina resonoi. Muistot ja muisti leijuu sakeana ympärilläni tässä näköalakrapulassa. Parveke on oikea köyhän miehen Koli, taivas siinä päällimmäisenä. Se antaa jonkinlaista lohtua, kun näen että kaikki voi muuttua hetkessä ja pysyy kuitenkin paikoillaan. No, ainakin taivas pysyy, ainakin vähän aikaa, ainakin kuolemaani asti. Ainakin ehkä.

Olen pitkään kuvitellut olevani jotenkin turvassa, mutta olen ollut enimmäkseen lukkojen takana. Ehkä olen vieläkin. Ehkä minua ei olekaan suljettu tähän tyrmään, vaan olen sulkenut itseni ja panostanut alaoven räjähtein. Luulen tehneeni paljon pahaa itsesuojelun nimissä. Olen jättänyt rakastamatta, olen kieltänyt, kiduttanut ja tappanut, nuijinut ihmisiä ja tunteita hengiltä ja sitten ihmetellyt miten niille nyt niin kävi. (Osa ihmisistä tietenkin ansaitseekin tulla saunan takana tapetuksi, en minä sitä.) Kaikista huonoiten olen varmaankin kohdellut itseäni ja passittanut tunteeni ja herkkyyteni kellariin homehtumaan. Mutta onko se kaikki yhä omaa syytäni? On. 

Mutta onko siltikään mitään syytä olla kenellekään avoin tai avautua? En tiedä. Jos en kykene avautuman edes itselleni, niin kuinka sitten muille. Ja täytyykö kaikkien olla koko ajan niin helvetin levällään joka suuntaan muutenkaan. Minussa elää selkeästi jokin kiusallinen kaipaus, halu olla olemassa ja halu olla ihmisten keskellä. Silti tuntuu, että välillä uuvahdan kesken kaiken, alan nilkuttaa, saan luodin naamaan ja on pakko väistyä, mennä pois, nurkkaan itkemään. Mutta mitä? Yksinäisyyttä, kalpeutta, tyhmyyttä, rumuutta, huonoutta, hitautta, väysymistä, näkymättömyyttä, rakkaudettomuutta. Mutta silti, mitä?

Vieraat ovat menneet. Ehkä ne tulevat taas. Jälkemme valuvat sateen mukana viemäreihin, peseytyvät hylätyn tanssilavan luona ja baarien ovilla. Jälkeemme jäävät laulut, tanssivat lokit ja kohmeiset kebabit, punaiset sydämet whatsappissa ja ehjät pullot. Se on paljon. Niin paljon, että alkaa itkettää. En enää tiedä kenelle soittaa. Jumalat ei vastaa puhelimeen.

Edes kirvat

 

Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen, että kehoni edelleen seuraa. Ja kun se ei seuraa, jokin liikahtaa, maailma ja kvanttifysiikan alkeet, näkymättömät hiukkaset, pöly ja siitepöly läpäisevät toisiaan, läpäisevät minut. 

On mahdollista että kaikki on hetken aikaa poissa tai sitten kaikki kahdentuu. Kuormani on hetken aikaa kahden maailman kokoinen, kaksi oranssia reppua, kaksi kirjaa ja neljä kynää. Käyttääkö tässä maailmassa kukaan enää kynää?

Olen kahdessa paikassa juuri sen aikaa, etteivät jalat enää yletä maahan, ei pysähdy astumaan tai  ponnistamaan tästä tulevaisuuteen, uuteen aikaan puolen sekunnin päähän. Askel syrjään, ruumiista irtoava harppaus. Keho ei seuraa. Tältäkö tuntuu kun kuolee? Tältäkö tuntuu kun hävettää, että vaatekaappiin jää niin monta mekkoa; ihan hyviä vielä.

Astua. Käydä. Kulkea. Kävellä takaisin elämään, en minä ole poissa ollutkaan. Jäisin tähän vähäksi aika istumaan, mutta tuntuu etten kehtaa. Pihan lapset räksyttävät toisilleen kuin kääpiökoirat. Kaikki ympärilläni on kimeää ja kireälle vedettyä. Päänsärky rykäisee ja selvittää kurkkuaan ennen kun aloittaa, tuuli puistelee korkeita ääniä, murhanhimoa ja -janoa. Kun on janoinen, ei voi olla kuollut. Voi silti uskotella olevansa. Leikkaan mattoveitsellä pahvia, viiltelen järjestelmällisesti, taittelen ja kierrätän. Jokainen muovinrääpäle omalle paikalleen. Jokainen jugurttipurkin kansi tarvitaan metallinkeräykseen, koska metallista on hirveä puute.

Siellä mistä minä olen kotoisin kukki pihalla kurtturuusu. Se kuhisi kirvoja. Tahmaisia ja läpikuultavan vihreitä, sellaisia joita oli pakko tökkiä sormilla ja tikuilla, laittaa ne laiskimukset liikkeelle. Ajattelin, että niistä voisi rakentaa majan. Jonkinlaisen yksityisen karjatilan. Että niitä voisi hallita, laiduntaa ja lypsää. Että niille voisi jutella ja ne tuosta vaan vastaisivat. Muistaakseni en jaksanut viedä sitä suunnitelmaa loppuun asti. Tapoin niistä osan ja sitten menin piirtelemään uskonnonkirjan täyteen pornokuvia tikku-ukoista. 

Joskus kaipaan sitä. Yleensä en. Enimmäkseen kaipaan siitä kirjoittamista.

Kynä on kalenterin välissä kirjanmerkkinä ja sitten kirjaan ylös tosiasioita. En minä halua mihinkään. Kalenterissa on uupuneita merkintöjä kaikesta mitä pitää ja minne pitää ja milloin. Kirjaan uuden suunnitelman. Siinä on paljon minulle varattuja päiviä, hiljennettyjä puhelimia ja viestimiä. Ehkä tilaan marketista kuukauden eväät ja loput foodoran sushia. En sano kenellekään mitään. Jos sitten alkaisi kiinnostaa, ihminen, ihmiset, asiat. Edes kirvat.

Vuodet - tämä tässä

 

Viime yönä muistin yhden kirjan ja ruusun päivistä Den Boschissa tai Amsterdamissa, en tarkalleen hahmota kummassa. Saattoi se olla Eindhovenkin. En voi tarkistaa päiväkirjasta, sillä päiväkirjani ja suurin osa muistakin kirjoista on yhä edellisen kodin vintillä. Jossakin siellä, satuin kirjakauppaan kyseisenä päivänä ja sain sekä ruusun että kirjan. Täällä saisin ehkä pokkaripassin ja nolla prosenttia alennusta, en tiedä, en ole kokeillut. Vihaan yleisiä ostopäiviä, usein ostamistakin. Saaminenkin on aina vähän epäilyttävää. Ostoja dissaava supersankaruuteni kilpistyy paperinkeräyslaatikoiden sisällä keikkumiseen ja nopeisiin tilannearvioihin paperin laadusta ja palastettavan kohteen sisällöstä. 

Reissuintoni on hieman laantunut. Listalla on vielä jonnekin kulkeminen, mutta tässä on muutama kaksoissalkov vielä hypättävänä ennen sitä. Ajelisin auringonlaskuun monta viikkoa putkeen jos voisin. Kuinkakohan pitkälle pääsisin ilman ajokorttia. Varmaan aika pitkälle, varsinkin automaattivaihteilla. En täysin muista miten autoa ajetaan, mutta muistan miten nukahdetaan rattiin tai heittelehditään puolihallitusti, kun toinen käsi on ratissa ja toinen sipsipusissa. Haaveilu turhauttaa, kun maailma hajoa ympäriltä ja/tai kukoistaa kevään pölyttäessä aivoja. Toissailtana korvani rutisivat sinne joutuneen hiekan hampaissa. Vielä suihkun jälkeen ongin kartonkivartisella vanupuikolla kivenmurikoita vaarallisen syvältä sisältäni. Päivät ovat niin pitkiä ja valoisia, että säikähdän jo iltayöstä kelloa ja adrenaliinimyrsky jatkuu aamukolmeen. Älkää koskaan ryhtykö keski-ikäisiksi naisiksi. 

Nyt on pyykkipäivä ja iltapäivästä työpäivä. Pönötän perseelläni keskellä huonetta. Suren arjen giljotiinia joka pian leikkaa minut irti itsestäni ja kävelyttää työpaikalle. Kaipaan siellä tähän. Annan itseni opetuslasten käyttöön, mutta en ole oikein missään ja sitten jotenkin väkevästi, lähes etikkaisesti, läsnä kuitenkin. Luulen että jonakin päivänä vain unohdan mennä töihin. En kuitenkaan vielä tänään.

Muistini ja muistoni aktivoituivat luettuani Annie Ernauxin Vuodet. Sain sen JT:n vinkkinä sieltä punaviininkatkuiselta baaritiskiltä, kotibaarin lämmöstä. En usko, että olisin nauttinut Vuosista niin paljon, jos olisin parikymppinen tai nuorempi. Lukiessani mietin ajantajua ja ajan kiertymistä, mutta samalla sitä miten vähäinen näkökulman muutos omassa elämässä muuttaa sitä mitä todellisuudessa elää, kokee. Ajattelen konkreettisia asioita, sellaisia kuin muutto toiseen kaupunkiin, ikkunat joista katsoo päivittäin ulos tai reitit joita kulkee. Ja sitä, miten paljon jää kuitenkin aina pimeään. Käytännössä suurin osa. Mutta suurin osa mistä? Millaisia ovat fragmenteiksi särönneet muistot jotka kuitenkin liikkuvat ajassa ja aikaa elävän mukana. Millaiseksi ne värittyvät ajan mittaan ja millaisena aika ja muistot tiivistyvät eri ikävaiheissa. Kuinka sovittaa oma elämänsä kulloinkin aikakauteen sopivaksi.

Arenys de Marin hiekkaranta ja vieresssä rautatielinja, rannalla näyttelijä Zappy Maxin näköinen hotelliasukas

Heti luettuani tuon lauseen, aivoistani puski esiin kuva Arenys de Marista. Vuosissa pakahduttaa se, tekstin sisällä on mahdollisuus siirtyä sivuun, poiketa, leijailla ja pysähtyä. Ja mistä tahansa kohtaa tekstiä saattaa poiketa polku, joka johtaakin omaan historiaan. Polku erottaa ja yhdistää ja se on auki kenelle vaan. Ernaux kirjoittaa haluavansa pelastaa jotakin siitä ajasta jonne emme enää koskaan pääse. Ja jo ennen sitä, kirjoittaa lauseen joka vapauttaa minutkin, hetkeksi

Ei ollut mitään ihmeellistä maailmaa, joka valaistuksen sanojen voimalla maagisesti ilmestyisi.

Tämä lause kiteyttää Vuodet minulle. Maailma on. Kaikki maailmat sen sisällä. Mutta jokin kosketus osin yhteisellä aikajanalla on verisesti totta, ja joskus vuonna 2070 yhdentekevää. Niin on hyvä. Olen iloinen että aikajanani leikaa Ernauxin aikajanan kanssa juuri nyt. Auttamattomasti myöhässä, mutta kuitenkin. 

Näettekö Arenys de Marin hiekkarannan? Ja rautatielinjan siinä? Minä seison hautuumaata seuraavalla näköalapaikalla, Arenys de Marissa, enkä tiedä kuka Zappy Max on. Tiedän paljon muita juttuja. Myös Arenys de Marista.

 

Sänky

 

Uudelleensyntyminen kerran viikossa riittää. Nukuin melkein kahdeksan tuntia, lähestulkoon putkeen. Heräsin kirjan ja ruusun päivään, joka ei tarjoillut kermaa aamukahviin, mutta oli jättänyt keittiön pöydälle lojumaan ylipainoisen, väritykseltään hailakan ja kasvottoman naisen. Nainen on liian normaalipainoinen ollakseen omakuva. Onneksi kasvottomuus on tunnistettavaa.

Laskin että tein eilen 14 tuntia töitä, jonka jälkeen arkistoin kaiken roskiin. (Tämä kertoo ammattitaidottomuudesta, mutta myös siitä, että tänään voisi olla vapaapäivä.) Jossakin välissä puhuin puhelun ja söin liikaa tofua. On silti aika jännittävää, että päämäärättömiin kuvatuksiini on jostakin hiippaillut ihminen, varsinkin nainen, ehkä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Katselen ihmisen hahmottumista, oikeastaan aika tyytyväisenä. Samalla muistan kaikenlaista. Suurimman osan voin unohtaa, mutta välillä päässä helähtää lasi rikki, rikkikivitetty ikkunalasi ja olen vähän pökerryksissä. Johtuisiko se unettomuudesta?

Juuri ennen pitkää ja ravitsevaa yötä olen varma, että olen dementoitunut ja mietin pitäisikö minun reagoida siihen jotenkin. Miten voi muka unohtaa niin paljon ja varsinkin kaiken joskus niin koskettavan ja tärkeän? Toisaalta, jos muistoja kuoriutuu käärinliinoistaan niin etten ehdi nukua, ei osani ole kovin hädänalainen tämän dementian suhteen

Ja miten nuo kaikki ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja minä vaan valvon! Mitä nuo huoneet ovat joista ei näy ihmisen valoa? 

Tekosyitä  sekavuudelleni ovat työhuoneettomuus ja tilaratkaisut joihin arkielämässä nojaan. Puhelun innoittamana olin jo klikkaamassa verkkokauppasänkyä kotiinkuljetuksella, mutta jätin homman kesken. En edes tykkää sängyistä. Mietin samalla ihmissuhteita, parivuoteita ja lapsia, mustasukkaisuutta ja kompromisseja. Miksi? Ne eivät kosketa minua mitenkään. Sänky koskettaa. En silti keksi minkä todellisen tarpeen se lopulta tyydyttäisi.

Hiljaisuus

 

En puhu, mutta ajattelen taas ääntä. Istun aina jalat ristissä, ikuisessa jooga-asennossa ja luulen että juuri tämä asento on painanut pohjeluihini mustat ja ajoittain kutiavat läikät. Ai mutta sehän on äänetöntä. 

Yksinäinen ihminen on aina vähän käheä. Ei välttämättä yksinäinen ollenkaan, mutta puhumattomuuttaan ruosteinen ja hilseilevä. Aamuisella prismakävelyllä pidin suuni kiinni, ettei sinne lentäisi koiranpaskan pölyttämää hiekkaa tai pieniä kiviä päätietä auraavien autojen renkaista. Silmiä ei voi sulkea, joten avaan ne useimpina aamuina silmätipoilla. Iltaisin suljen.

Illalla join karhukaljaa suoraan tölkistä, istuin auton takapenkillä saunapuhtaana, tukka märkänä ja ajelin auringonlaskuun kavereiden kanssa. Puoli kymmeneltä taivas vielä paloi hehkuvan auringon jäljiltä, valaisi horisonttia kuin uskoa tulevaan. Lämpö ja valo ovat jo käden ulottuvilla, vaikka niihin uskominen loppuu viimeistään tammikuun puolessavälissä kello kymmenen kun lunta on kaulaan asti ja lisää sataa ja kaikki mihin koskee muuttuu pimeäksi materiaksi. Talvi on pimeän kuningas Midas, jonka käpälä hipelöi kaikkea ympärillään, kaikki on mustaa, leipä ja mieli. Taitekohdassa kaikki muuttuu, leipä on valkoista ja se valuu kullanvihreää öljyä joka tahmaa sisuskalut, mielessä välkehtii turkoosi meri, meduusoitta, ja oliivit muuttuvat vihreiksi, mustarastas laulaa taukoamatta ja suuhun lentää pieniä ja vähän isompia hyönteisiä, joskus lintuja.

Hetkenä jona ymmärtää katsovansa taitekohtaa suoraan silmiin, välähtää ilo ja ihon läpi puskee hikipisara, ihokarvat nousevat pystyyn huojumaan, syke nousee ja aivoissa marssii muurahaisyhdyskunta edestakaisin.

Yhä vaan matkalla jonnekin. Hetki sitten Tsernobyliin tai Shetlannin saarille, sitten tuntemattomaan kaupunkiin Puolassa (josta sain uuden vinkin, eli todennäköisesti se sitten on Puola) ja Kuopioon tai Kiuruvedelle. Viestittelen lapselle ikävääni. Lapsi on Lappeenrannassa, ikävä on täällä, paljaissa varpaissa ja Tallinnasta ostetussa vaaleanpunaisessa mekossa jonka koristelen ruskeaksi paistetulla voilla. Sitä valuu suustani, parsan seasta, kuolan mukana. Elämä on ylenpalttista, nälkää ja itsetyytyväistä runkkausta voipytyn äärellä.

***

Yritän olla ajattelematta turhia. Varsinkin kun piirtelen viivoja ja maalaan mustelmaläikkiä. Ajattelen kuitenkin vähän kirjaston roskiksesta pelastamiani runoja ja muitakin kirjaimia. Itsetyytyväistä runkkausta sanojen äärellä. 

Parhaimmillaan runo on sitkeä ja kestävä, kuin luonnonmateriaali, puu tai pellava, joka vain paranee ja pehmenee käytössä. Aina kyse ei ole ainoastaan kestävyydestä, on kyse myös ajasta ja ihmisestä, ihmisen olemisen paikoista ja elämästä lukemisen välissä: uusiutuvista assosiaatioista ja löyhästä kumppanuudesta, avoimesta suhteesta. 

En ole koskaan täysin sisäistänyt ajatusta ettei runo avautuisi lukijalleen. Toisaalta, usein vaikuttaa siltä, ettei se avaudu edes kirjoittajalleen. Näiden kahden ajatuksen välissä kompastelen jatkuvasti. Olen totuttautunut ajattelemaan että runo jos jokin, on lähes aina levällään ja auliina kanssakäymiselle ja muillekin käymistiloille. Lukijalla on mahdollisuus säännöstellä kohtaamista runon kanssa, lukea ja jättää kesken, palata ja unohtaa. Samoin se on olemassa kirjoittajalle: Runo voi palata kuolleista, uusiutunein soluin tai peruskorjattuna tai alkaa uudelleen versoa. Se selviää ydintuhosta, mutta samalla sen voi pyyhkäistä olemattomiin ajatuksen voimalla. Yksittäisen lukijan olettamuksista tai olemisesta huolimatta runo on. 

Kun runo, sen olemassaolo on esineellistetty, vangittu kirjan sisään, yksiin kansiin, se alkaa nopeasti muistuttaa sekajätettä. (Niin käy oikeastaan kaikelle minkä voi ostaa ja kuluttaa.) Silloin en pysty hillitsemään itseäni. Naaraan sananraatoja syvältä kirjaston jäteastiasta ja kiroan pohjaa jonne sormeni eivät yletä. Myöhemmin huomaan, että pelastamani sekajäte on monella tapaa surullinen näky. Osa teoksista on sellaisia ettei niitä ole lukenut, ei edes lehteillyt kukaan. Ehkä joku kirjastonynny (kiitos termistä Jukka Nissinen) on muovittanut ja luetteloinut ne, kun teos on saapunut 27-02-2013. Ei sellainen ole runolle sopivaa elämää. Ei edes esineelle, kirjalle, joka on kopauttanut kantensa sanojen päälle, omistavasti kuin ruumisarkun. Täytyy myöntää, että joskus runo vain kuolee. Mutta ylösnousee, jos vain yletän pohjalle. En tiedä onko pohja sama kuin syvyys. Riippuu kontekstista.

***

Kävin muutama viikko sitten kiinnostavaa vuoropuhelua punaviinin ja elävän kirjailija-runoilijan kanssa. Olen normaalisti niin sulkeutunut omaan kuplaani, kieriskelemään ihmisvihassa, että ilahdun hämmentävän paljon pienistäkin kohtaamisista. En kaikista, mutta varsinkin sellaisista, joiden olemassaolon tunnen unohtaneeni ja joiden suhteen olen vähän epävarma. Mietin kannattaako ihmisiä kohdata ollenkaan. Jaksanko sanoa tai jaksanko ajatella, jaksanko kuunnella tai ymmärtää? Voi olla, että muutaman vuoden sisällä olen luisunut kokemaan tyhmyyttä ja jonkinlaista arkuutta vähän kaiken suhteen. Osa siitä on perusteetonta, osa taas perusteellista välinpitämättömyyttä ja pettymystä ihmiseen ja maailmaan, kuin paihaisen teinin itse suorittamat vähäpätöiset viiltelyjäljet jossain ranteen tienoilla. Jonkin verran kanssakäymistä on siedettävä, vaikka vain ymmärtääkseen olevansa aivan yhtä yhdentekevä kuin kuka tahansa muu. Joku muu sanoisi, että jokainen meistä on tärkeä, mutta sehän ei pidä paikkaansa. 

Vuoropuhelimme kirjailijan kanssa lähinnä siitä, miten kaikki viimeaikoina lukemani on paskaa. Saatoin vähän märistä siitä, miten kiitetyt (ehkä palkitutkin) autofiktiot saavat minut vihaamaan itseäni ja ajankäyttöäni. Nyt en sano sanaakaan David Foster Wallacesta. Miksi sanoisin?

Aivan sama oikeastaan mistä puhumme, puhumme aina itsestämme. Sen lisäksi puhumme todennäköisesti aina eri asioista. Mutta se on juuri kiinnostavaa, miten siitä kuitenkin rakentuu vuorosanojen sekamelska. Ehkä keskustelulle ja sen jatkumiselle ominaista onkin juuri se, että käperrymme itseemme, sanoitamme ja tunnustelemme, tunnemme toistemme läsnäolon. Silti, jos kaikki on yhdentekevää, miksi viitsin vaivautua puhumaan tästäkään ääneen? Onneksi puhuin, nyt luen jo jotain ihan muuta ja olen kiitollinen kirjailijalle, vaikken varsinaisesti myönnä sitä. Lukemani osuu siihen minuun, joka velloo syvällä kuopassaan, joka epäröi ja kaakattaa. Se osuu myös siihen minuun, joka tuntee lohdulliseksi ja todelliseksi yksityisen muuttumisen yleiseksi, siihen minuun joka ei halua hukata aikaa, mutta vähän kuitenkin hukkaa ja löytää poluille joilta ei koskaan ole paluuta. Sekin vielä, että tuntuu joskus vähän oudolta aavistaa kirjailija ja ihminen, puhuja ja puhujan takana sanojen marionetteja liikutteleva kirjailija. Minulle ne eivät koskaan ole olleet sana, eikun siis sama. Luovun mieluusti kirjailijasta, jos vain löydän tarpeeksi rakastettavia sanoja. Tässä tapauksessa on tietenkin mahdollista sekin, että tunnemme toisemme jotenkuten. En tiedä olemmeko ystäviä tai tuttavia tai onko edes tarpeen markkeerata kirjailijaa kirjailijaksi tai minua luolaihmiseksi. Merkitseminen ahdistaa. Palaan siis ihmisyyteen, olen sen puolella, vaikkakin jatkuvassa vihanpidossa sen kanssa.

***

Kertomukset, muistot, vieraantuminen ja unohdukset heräävät hengittämään jonkun muun lauseissa.

***

Muistojen repaleisuus ja horteinen muoto sekoittuu uniin ja jatkuvasti muuttuviin todellisuuksiin ja muistiin joka elää ja kasvaa, altistuu jatkuvalle muutokselle ja välillä taas kuivuu ja surkastuu melkein olemattomiin. On selvää, että muistaminen on aina subjektiivista ja selektiivistä. Muistelu on värittynyttä ja sen rakenne elää koko ajan, nykyhetken jälkeenkin. 

Mutta palatakseni pikkuautoon joka huristelee kohti Kiuruvettä. Hetkittäin, niin nytkin, mietin kuinka suloista on katsoa kun melkein kaikilla ihmisillä tuntuu olevan toisensa. Ja vielä meilläkin toisemme, jotenkin, ajoittain merkityksellisesti. Osa meistäkin on merkittyjä, Puupäähatulla tai  Aivokuolleilla, mutta niillä ei oikeasti ole merkitystä. Merkitystä on kollektiivisesti aistitulla paskanhajulla, kevään räjähtämisellä tajuntaan ja arkisella yhdessäololla. 

Yhteisten rientojen jälkeen herään aamulla viideltä, hiljaisuuteen vain itseni kanssa, keitellen kahvit ja katson kuuta. Puhuisinko sille? Tuskinpa. Olen iloinen kun se on tuossa, pilvessä ja hailakan oranssi, valmis kohtaamaan aamunsa, aurinkonsa ja toiseutensa. Kun hiljaisuus on pelkkä ääni muiden joukossa.

Ääniä

 

Olen taas lähdössä. Kaupunki Puolassa jonka nimeä en tiedä, on alkanut muistuttaa Shetlannin saaria. Minulta puuttuu jokin ääni — ehkä yön ääni — jonka haluan kuulla. Aloin pohtia tätä, kun pysähdyin katsomaan jääpuikkoa. Vielä viime viikolla se oli vain vettä, joka hysteerisenä sinkoili räystäältä kaikkiin ilmansuuntiin. Luulin kuulevani veden pirskahtelut, vaikka todellisuudessa en kuullut mitään. Kaipaan jonkinlaista visuaalista maamerkkiä äänelle, joka sitten myöhemmin nousee itsestään, luovii ohi muistin ja muistojen, herää. En ole aivan varma miten ilmaista se.


Ääni kuin misokeitto? Skotlanti on kaukana misokeitosta. En tiedä varmasti, ainakaan vielä, onko misokeitolla oikeastaan ääntä. Vai onko ääni vain hätäinen apusana jollekin muulle kaipuulle. Misokeitto häiriköi tässä ja nyt, sillä heräsin aamulla hirvittävään sushin himoon. Todellisuudessahan se on levänhimoa, jota täällä maalla on ajoittain vaikea ruokkia. Leväarkkeja voi noutaa supermarketista. Merilevänaksuja voi varmasti tilata maailmalta, mutta niiden tuleminen kestää ja minä olen kärsimätön. 



En usko että se on meren ääni. Sitä olen kuunnellut aiemmin. Myös öisin. Ja olen tehnyt mitä hauskimpia asioita öisessä merivedessä. Sellaisia joihin voisi kuolla, jos olisi varomaton. Olen ollut varomaton ja siten onnekas. Äänettömäksi käpertynyt jääpuikko.

Japani se ei voi olla. Mihin ne kaikki ihmiset laitettaisiin siksi aikaa kun etsin ääniä? Miksi oikeastaan edes mennä merta edemmäksi kalaan. Voisin mennä lähimmälle leirintäalueelle. Vaikka nyt heti.

Ei sittenkään. Alkoi tehdä mieli kahvia.

Muumio

 

Päättelin villahousujen lankoja melkein koko yön. Unissani. Näen vaaleanpunaista ja harmaata, niiden seassa vähän sinistä. Luovuin yli vuosi sitten kaikista sinisistä, mutta jollakin kahvinhakureissulla lähikaupasta on tarttunut käteeni sinilankaa. Kohta pitäisi mennä töihin, koronamiinoitetulle taistelukentälle, leikkaamaan ja liimaamaan pahvia monotypialaatoiksi. 

Suren vaillinaisia ensiaputaitojani, vaikka pääasiassa opetuslasten suurimmatkin haavat paranevat puhalluksella tai halauksella ja teippaamalla laastari sellaisen haavan päälle, jota en ikänäköni voimalla enää erota nuoresta lihasta. Vuotokohdan löytyminen vaatii ponnisteluja ja sitä, että opetuslapsi tiristää tippa linssissä verenpunaisen pisaran pikkuruisesta etusormestaan, auttaa sen ulos määrätietoisella puristusotteella: Näetkö sen nyt? On onnellista, että he vuotavat kuiviin näin maltillisesti.

Itselläni on jotenkin korostetun kuivakka olo. Tuntuu että voisin leikata haavan omaankin lihaani, eikä siitä irtoaisi pisaraakaan verta. Minussa herää lihansyöjäkasvi. Tekee yhtäkkiä mieli lihapullia, manchegoa ja valuvan löysää mutakakkua. Ja sitten ei mitään. Kaivan pakastimen perukoilta ruusukaalia. Mietin samalla, että olen jo niin vanha ja ulkona päivän trendeistä, että esimerkiksi kehopositiivisuus ei ole koskaan saavuttanut tietoisuuttani tai kehoani. Olisiko aika vähän rakastaa tätä tätä vierasta muumiota, muinaista lihaa?


***


Ostin muumiolle parfyymin. Olen suunnitellut viimeiset kahdeksan vuotta uuden parfyymin hankintaa ja viime perjantaina menin ostamaan sitä. Ostinkin aivan jotain muuta. Ostin ilmaa. Sain välitöntä palautetta ihmiseltä, joka on tottunut siihen, että tuoksun aina vaniljalle (joskus myös pesemättömyydelle, metsälle ja homeelle). Hän antoi nenäänsä kierrellä lähettyvilläni ja torui sitten. 

Olin pitkästä aikaa kuulemassa elävää musiikkia ja jotenkin kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen yhteisöllinen transsi, jossa ihmiset eivät tiedä mitä tapahtuu, mutta luulevat sen kaiken tapahtuneen joskus ennenkin ja uskovat, että se tapahtuu vielä uudelleen. Aistin lämpöä ja yhteisöllistä humalaa ja haistoin jonkin ylitsemme ajat sitten puhaltaneen tuulen, hyvän tuulen ja hiostavan, melkein kuuman. Universumin vastaisku oli lakoninen. Räkä ja kuume iskivät heti, kun ummistin silmäni yöksi. Ehkä se ei ollutkaan hetkellistä onnea yhteisöllisyydestä, vaan kuumeen koura, joka jo hamuili kurkkuani. 

Olen nukkunut muutaman päivän ja tänään ilma tuntuu puhtaalta, vaikka itse olenkin vielä uupunut ja vähän tärähtänyt. Sellainen ummehtunut muumio. Välillä kuvittelen että olen ollut kuollut noin vuoden. En tiedä vielä, en vielä varmasti, koska mieleen tulvii yhtäkkiä myös erityisen onnellisia hetkiä jotka sisältyvät kuluneeseen vuoteen. Aloin aamulla listata asioita jotka menevät taas uusiksi, ikään kuin niitä pitäisi vielä surra tai vatvoa. Ei tarvitse. 

Olen pitkään halunnut toteuttaa katastrofiturismia ja sain hankkeeseen mukaan lapsenikin. Meidän oli tarkoitus vihdoinkin käydä Tsernobylissa ja hengailla sitten Kiovassa muutama viikko. En ole vielä pyyhkinyt kohteita listaltani. Ei tarvitse, sillä Putin näyttäisi hoitaneen asian puolestani. Uusin kohteeni on Joku kaupunki Puolassa, jonka nimeä en vielä tiedä. Ei kiinnosta juuri nyt tarkentaa. Välillä luulen, että nyt olisi erityinen kiire elää. Maailma sortuu siellä sun täällä, eikä loppua näy. Täytyy muistuttaa itseäni, että saan iloita ystävien kanssa hillumisesta, saan vittuuntua räkävirroista ja saan hihkaista riemusta, kun löydän aamulla keittiön pöydältä siihen unohtuneen voisilmäpullan, jonka kaveri toi eilen toipilaalle. Ja sitten vaan syön sen.

Vihdoinkin painajaisia

Viimeiset kuusi tai kaksitoista päivää olen nukkunut päiväunia. Niiden lisäksi pätkittäisiä yöunia. Olen myös vihdoinkin nähnyt painajaisia. Ne ovat olleet aistillisia. Siksi kai muistankin, keho muistaa. Painajaiset tuntuvat kehossa vetisiltä ja kutiavilta. Ne liittyvät edelliseen muuttoon, pyyhkivät viimeisetkin muistot jo vieraassa kaupungissa vittuilevasta ikkunasta, jonka läpi vesi vyöryy massoittain ja pilaa loputkin rakenteet, raiskaa kotielämäni herkän konstruktion. Jäljelle jää kovettuvaa kipsiä muistuttavaa tahnaa joksi seinät hapertuvat ja sulavat. Käänteinen kipsivalu. Unien myötä herää kaikenlaista muutakin, sellaista mihin havahdun vain silloin kun olen nukkunut tarpeeksi. Tänään olen. Kello väittää että nukuin 9 tuntia ja 4 minuuttia. Olen tarkistanut sen monta kertaa. Jos piirtelisin rasteja seinään, niin nyt olisi sellaisen aika. Muistan tehneeni huimia nukkumisennätyksiä joskus aiemmin sairastaessani. Sellaisia joissa yöunien päälle nukutaan neljät päikkärit ja äkkiä on aamu, seuraava päivä ja viikko, kaikki samaa pitkää unta.

Monta kertaa uusiksi operoidun joulun ja kylpyläloman välitilassa sairastuin. Tai sairastuin välitilan jälkeiseen perilläoloon. Onneksi ehdin koluta kaikki Tallinnalaisen kylpylähotellin saunat ja uida vastavirtaan kaikki lihakseni rakoille ennen kuin kuume nousi. Muistikuvani lomailusta ovat hämäriä ja kaikkialla vellovan rään sumentamia. Yksi parhaista on h-hetki Hämeentiellä. Voi valita kaupan mihin menee ja ostaa sieltä mitä tahansa vegaanista moskaa, eikä tarvitse lähteä seuraavaan kauppaan etsimään jotain savutofua, joka täällä kotona on kiven alla. Ja punalaputettuja vönereitä ja mitä näitä nyt on, kaikkea. Toinen hieno muisto on lapsen isälleen ostama joululahja, joka pyhien melskeessä sai kansiinsa otteita kaikista lapsen syömistä makupaloista. Ikävissäni tussasin siitä kuvan itselleni.

Tänään klo 13:40 mieleeni tuli kolme ajatusta samanaikaisesti. Ne kaikki liityvät kosketukseen tai koskettamiseen, koskemattomuutteen. Siten myös aisteihin ja muistoihin. Ajattelin kaatumista, imettämistä ja joululahjoja. Ne luiskahtivat päästäni kun olin juuri avaamaisillani parvekkeen ovea ja ajattelin jonkinlaista teemavuotta. Jotakin kuoleman ja elämän välimaastoon sijoittuvaa ja osoittelevaa. Esimerkiksi kehoa, sen osia ja arvoituksia, aikaa. Aika tuli mieleeni ehkä Doom Patrolista, jota sairasvuoteeltani seurasin ja josta sekin luiskahti uniini. Kun keho muuttaa asentoaan ja asemapaikkaansa, tällaiset asiat aukenevat uudelleen. Elämä on taiteltu tai rutattu lappunen, josta yleensä näkyvillä on vain murto-osa. Ja siitä murto-osasta on nähtävissä vain säikeitä ja siivuja, pätkä katua jota kävelee, musta nöyhtä keltaisessa sormikkaassa, raaputusjälkiä naapurin ovessa ja puolikas maustekakku jossakin kaakon suunnalla.

Kaikki mitä on aistittavissa, ei koskaan läpäise tietoisuutta, vaikka se koskettaisi kehoa, jyrsisi sitä syöpäkasvaimen lailla ja virkkaisi verisuonet solmuun. Siksi minäkin unohdin kaiken. Muistaakseni lumitäytteisen tuulen iholla, viikonlopun jäljiltä pavekkeen oven väliin jäätynyttä jäätä jonka murskasin, lämpimän veden sen pinnalla, nuolemassa jäätä olemattomiin, pinttyvää likaa vaaleanpunaisessa keittiörätissä, lukko joka loksahtaa taas kiinni.