Viimeiset kuusi tai kaksitoista päivää olen nukkunut päiväunia. Niiden lisäksi pätkittäisiä yöunia. Olen myös vihdoinkin nähnyt painajaisia. Ne ovat olleet aistillisia. Siksi kai muistankin, keho muistaa. Painajaiset tuntuvat kehossa vetisiltä ja kutiavilta. Ne liittyvät edelliseen muuttoon, pyyhkivät viimeisetkin muistot jo vieraassa kaupungissa vittuilevasta ikkunasta, jonka läpi vesi vyöryy massoittain ja pilaa loputkin rakenteet, raiskaa kotielämäni herkän konstruktion. Jäljelle jää kovettuvaa kipsiä muistuttavaa tahnaa joksi seinät hapertuvat ja sulavat. Käänteinen kipsivalu. Unien myötä herää kaikenlaista muutakin, sellaista mihin havahdun vain silloin kun olen nukkunut tarpeeksi. Tänään olen. Kello väittää että nukuin 9 tuntia ja 4 minuuttia. Olen tarkistanut sen monta kertaa. Jos piirtelisin rasteja seinään, niin nyt olisi sellaisen aika. Muistan tehneeni huimia nukkumisennätyksiä joskus aiemmin sairastaessani. Sellaisia joissa yöunien päälle nukutaan neljät päikkärit ja äkkiä on aamu, seuraava päivä ja viikko, kaikki samaa pitkää unta.
Monta kertaa uusiksi operoidun joulun ja kylpyläloman välitilassa sairastuin. Tai sairastuin välitilan jälkeiseen perilläoloon. Onneksi ehdin koluta kaikki Tallinnalaisen kylpylähotellin saunat ja uida vastavirtaan kaikki lihakseni rakoille ennen kuin kuume nousi. Muistikuvani lomailusta ovat hämäriä ja kaikkialla vellovan rään sumentamia. Yksi parhaista on h-hetki Hämeentiellä. Voi valita kaupan mihin menee ja ostaa sieltä mitä tahansa vegaanista moskaa, eikä tarvitse lähteä seuraavaan kauppaan etsimään jotain savutofua, joka täällä kotona on kiven alla. Ja punalaputettuja vönereitä ja mitä näitä nyt on, kaikkea. Toinen hieno muisto on lapsen isälleen ostama joululahja, joka pyhien melskeessä sai kansiinsa otteita kaikista lapsen syömistä makupaloista. Ikävissäni tussasin siitä kuvan itselleni.
Tänään klo 13:40 mieleeni tuli kolme ajatusta samanaikaisesti. Ne kaikki liityvät kosketukseen tai koskettamiseen, koskemattomuutteen. Siten myös aisteihin ja muistoihin. Ajattelin kaatumista, imettämistä ja joululahjoja. Ne luiskahtivat päästäni kun olin juuri avaamaisillani parvekkeen ovea ja ajattelin jonkinlaista teemavuotta. Jotakin kuoleman ja elämän välimaastoon sijoittuvaa ja osoittelevaa. Esimerkiksi kehoa, sen osia ja arvoituksia, aikaa. Aika tuli mieleeni ehkä Doom Patrolista, jota sairasvuoteeltani seurasin ja josta sekin luiskahti uniini. Kun keho muuttaa asentoaan ja asemapaikkaansa, tällaiset asiat aukenevat uudelleen. Elämä on taiteltu tai rutattu lappunen, josta yleensä näkyvillä on vain murto-osa. Ja siitä murto-osasta on nähtävissä vain säikeitä ja siivuja, pätkä katua jota kävelee, musta nöyhtä keltaisessa sormikkaassa, raaputusjälkiä naapurin ovessa ja puolikas maustekakku jossakin kaakon suunnalla.
Kaikki mitä on aistittavissa, ei koskaan läpäise tietoisuutta, vaikka se koskettaisi kehoa, jyrsisi sitä syöpäkasvaimen lailla ja virkkaisi verisuonet solmuun. Siksi minäkin unohdin kaiken. Muistaakseni lumitäytteisen tuulen iholla, viikonlopun jäljiltä pavekkeen oven väliin jäätynyttä jäätä jonka murskasin, lämpimän veden sen pinnalla, nuolemassa jäätä olemattomiin, pinttyvää likaa vaaleanpunaisessa keittiörätissä, lukko joka loksahtaa taas kiinni.
