4/21/2022

Hiljaisuus

 


En puhu, mutta ajattelen taas ääntä. Istun aina jalat ristissä, ikuisessa jooga-asennossa ja luulen että juuri tämä asento on painanut pohjeluihini mustat ja ajoittain kutiavat läikät. Ai mutta sehän on äänetöntä. 

Yksinäinen ihminen on aina vähän käheä. Ei välttämättä yksinäinen ollenkaan, mutta puhumattomuuttaan ruosteinen ja hilseilevä. Aamuisella prismakävelyllä pidin suuni kiinni, ettei sinne lentäisi koiranpaskan pölyttämää hiekkaa tai pieniä kiviä päätietä auraavien autojen renkaista. Silmiä ei voi sulkea, joten avaan ne useimpina aamuina silmätipoilla. Iltaisin suljen.

Illalla join karhukaljaa suoraan tölkistä, istuin auton takapenkillä saunapuhtaana, tukka märkänä ja ajelin auringonlaskuun kavereiden kanssa. Puoli kymmeneltä taivas vielä paloi hehkuvan auringon jäljiltä, valaisi horisonttia kuin uskoa tulevaan. Lämpö ja valo ovat jo käden ulottuvilla, vaikka niihin uskominen loppuu viimeistään tammikuun puolessavälissä kello kymmenen kun lunta on kaulaan asti ja lisää sataa ja kaikki mihin koskee muuttuu pimeäksi materiaksi. Talvi on pimeän kuningas Midas, jonka käpälä hipelöi kaikkea ympärillään, kaikki on mustaa, leipä ja mieli. Taitekohdassa kaikki muuttuu, leipä on valkoista ja se valuu kullanvihreää öljyä joka tahmaa sisuskalut, mielessä välkehtii turkoosi meri, meduusoitta, ja oliivit muuttuvat vihreiksi, mustarastas laulaa taukoamatta ja suuhun lentää pieniä ja vähän isompia hyönteisiä, joskus lintuja.

Hetkenä jona ymmärtää katsovansa taitekohtaa suoraan silmiin, välähtää ilo ja ihon läpi puskee hikipisara, ihokarvat nousevat pystyyn huojumaan, syke nousee ja aivoissa marssii muurahaisyhdyskunta edestakaisin.

Yhä vaan matkalla jonnekin. Hetki sitten Tsernobyliin tai Shetlannin saarille, sitten tuntemattomaan kaupunkiin Puolassa (josta sain uuden vinkin, eli todennäköisesti se sitten on Puola) ja Kuopioon tai Kiuruvedelle. Viestittelen lapselle ikävääni. Lapsi on Lappeenrannassa, ikävä on täällä, paljaissa varpaissa ja Tallinnasta ostetussa vaaleanpunaisessa mekossa jonka koristelen ruskeaksi paistetulla voilla. Sitä valuu suustani, parsan seasta, kuolan mukana. Elämä on ylenpalttista, nälkää ja itsetyytyväistä runkkausta voipytyn äärellä.

***

Yritän olla ajattelematta turhia. Varsinkin kun piirtelen viivoja ja maalaan mustelmaläikkiä. Ajattelen kuitenkin vähän kirjaston roskiksesta pelastamiani runoja ja muitakin kirjaimia. Itsetyytyväistä runkkausta sanojen äärellä. 

Parhaimmillaan runo on sitkeä ja kestävä, kuin luonnonmateriaali, puu tai pellava, joka vain paranee ja pehmenee käytössä. Aina kyse ei ole ainoastaan kestävyydestä, on kyse myös ajasta ja ihmisestä, ihmisen olemisen paikoista ja elämästä lukemisen välissä: uusiutuvista assosiaatioista ja löyhästä kumppanuudesta, avoimesta suhteesta. 

En ole koskaan täysin sisäistänyt ajatusta ettei runo avautuisi lukijalleen. Toisaalta, usein vaikuttaa siltä, ettei se avaudu edes kirjoittajalleen. Näiden kahden ajatuksen välissä kompastelen jatkuvasti. Olen totuttautunut ajattelemaan että runo jos jokin, on lähes aina levällään ja auliina kanssakäymiselle ja muillekin käymistiloille. Lukijalla on mahdollisuus säännöstellä kohtaamista runon kanssa, lukea ja jättää kesken, palata ja unohtaa. Samoin se on olemassa kirjoittajalle: Runo voi palata kuolleista, uusiutunein soluin tai peruskorjattuna tai alkaa uudelleen versoa. Se selviää ydintuhosta, mutta samalla sen voi pyyhkäistä olemattomiin ajatuksen voimalla. Yksittäisen lukijan olettamuksista tai olemisesta huolimatta runo on. 

Kun runo, sen olemassaolo on esineellistetty, vangittu kirjan sisään, yksiin kansiin, se alkaa nopeasti muistuttaa sekajätettä. (Niin käy oikeastaan kaikelle minkä voi ostaa ja kuluttaa.) Silloin en pysty hillitsemään itseäni. Naaraan sananraatoja syvältä kirjaston jäteastiasta ja kiroan pohjaa jonne sormeni eivät yletä. Myöhemmin huomaan, että pelastamani sekajäte on monella tapaa surullinen näky. Osa teoksista on sellaisia ettei niitä ole lukenut, ei edes lehteillyt kukaan. Ehkä joku kirjastonynny (kiitos termistä Jukka Nissinen) on muovittanut ja luetteloinut ne, kun teos on saapunut 27-02-2013. Ei sellainen ole runolle sopivaa elämää. Ei edes esineelle, kirjalle, joka on kopauttanut kantensa sanojen päälle, omistavasti kuin ruumisarkun. Täytyy myöntää, että joskus runo vain kuolee. Mutta ylösnousee, jos vain yletän pohjalle. En tiedä onko pohja sama kuin syvyys. Riippuu kontekstista.

***

Kävin muutama viikko sitten kiinnostavaa vuoropuhelua punaviinin ja elävän kirjailija-runoilijan kanssa. Olen normaalisti niin sulkeutunut omaan kuplaani, kieriskelemään ihmisvihassa, että ilahdun hämmentävän paljon pienistäkin kohtaamisista. En kaikista, mutta varsinkin sellaisista, joiden olemassaolon tunnen unohtaneeni ja joiden suhteen olen vähän epävarma. Mietin kannattaako ihmisiä kohdata ollenkaan. Jaksanko sanoa tai jaksanko ajatella, jaksanko kuunnella tai ymmärtää? Voi olla, että muutaman vuoden sisällä olen luisunut kokemaan tyhmyyttä ja jonkinlaista arkuutta vähän kaiken suhteen. Osa siitä on perusteetonta, osa taas perusteellista välinpitämättömyyttä ja pettymystä ihmiseen ja maailmaan, kuin paihaisen teinin itse suorittamat vähäpätöiset viiltelyjäljet jossain ranteen tienoilla. Jonkin verran kanssakäymistä on siedettävä, vaikka vain ymmärtääkseen olevansa aivan yhtä yhdentekevä kuin kuka tahansa muu. Joku muu sanoisi, että jokainen meistä on tärkeä, mutta sehän ei pidä paikkaansa. 

Vuoropuhelimme kirjailijan kanssa lähinnä siitä, miten kaikki viimeaikoina lukemani on paskaa. Saatoin vähän märistä siitä, miten kiitetyt (ehkä palkitutkin) autofiktiot saavat minut vihaamaan itseäni ja ajankäyttöäni. Nyt en sano sanaakaan David Foster Wallacesta. Miksi sanoisin?

Aivan sama oikeastaan mistä puhumme, puhumme aina itsestämme. Sen lisäksi puhumme todennäköisesti aina eri asioista. Mutta se on juuri kiinnostavaa, miten siitä kuitenkin rakentuu vuorosanojen sekamelska. Ehkä keskustelulle ja sen jatkumiselle ominaista onkin juuri se, että käperrymme itseemme, sanoitamme ja tunnustelemme, tunnemme toistemme läsnäolon. Silti, jos kaikki on yhdentekevää, miksi viitsin vaivautua puhumaan tästäkään ääneen? Onneksi puhuin, nyt luen jo jotain ihan muuta ja olen kiitollinen kirjailijalle, vaikken varsinaisesti myönnä sitä. Lukemani osuu siihen minuun, joka velloo syvällä kuopassaan, joka epäröi ja kaakattaa. Se osuu myös siihen minuun, joka tuntee lohdulliseksi ja todelliseksi yksityisen muuttumisen yleiseksi, siihen minuun joka ei halua hukata aikaa, mutta vähän kuitenkin hukkaa ja löytää poluille joilta ei koskaan ole paluuta. Sekin vielä, että tuntuu joskus vähän oudolta aavistaa kirjailija ja ihminen, puhuja ja puhujan takana sanojen marionetteja liikutteleva kirjailija. Minulle ne eivät koskaan ole olleet sana, eikun siis sama. Luovun mieluusti kirjailijasta, jos vain löydän tarpeeksi rakastettavia sanoja. Tässä tapauksessa on tietenkin mahdollista sekin, että tunnemme toisemme jotenkuten. En tiedä olemmeko ystäviä tai tuttavia tai onko edes tarpeen markkeerata kirjailijaa kirjailijaksi tai minua luolaihmiseksi. Merkitseminen ahdistaa. Palaan siis ihmisyyteen, olen sen puolella, vaikkakin jatkuvassa vihanpidossa sen kanssa.

***

Kertomukset, muistot, vieraantuminen ja unohdukset heräävät hengittämään jonkun muun lauseissa.

***

Muistojen repaleisuus ja horteinen muoto sekoittuu uniin ja jatkuvasti muuttuviin todellisuuksiin ja muistiin joka elää ja kasvaa, altistuu jatkuvalle muutokselle ja välillä taas kuivuu ja surkastuu melkein olemattomiin. On selvää, että muistaminen on aina subjektiivista ja selektiivistä. Muistelu on värittynyttä ja sen rakenne elää koko ajan, nykyhetken jälkeenkin. 

Mutta palatakseni pikkuautoon joka huristelee kohti Kiuruvettä. Hetkittäin, niin nytkin, mietin kuinka suloista on katsoa kun melkein kaikilla ihmisillä tuntuu olevan toisensa. Ja vielä meilläkin toisemme, jotenkin, ajoittain merkityksellisesti. Osa meistäkin on merkittyjä, Puupäähatulla tai  Aivokuolleilla, mutta niillä ei oikeasti ole merkitystä. Merkitystä on kollektiivisesti aistitulla paskanhajulla, kevään räjähtämisellä tajuntaan ja arkisella yhdessäololla. 

Yhteisten rientojen jälkeen herään aamulla viideltä, hiljaisuuteen vain itseni kanssa, keitellen kahvit ja katson kuuta. Puhuisinko sille? Tuskinpa. Olen iloinen kun se on tuossa, pilvessä ja hailakan oranssi, valmis kohtaamaan aamunsa, aurinkonsa ja toiseutensa. Kun hiljaisuus on pelkkä ääni muiden joukossa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Edes kirvat

  Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen,...