4/28/2022

Vuodet - tämä tässä

 





Viime yönä muistin yhden kirjan ja ruusun päivistä Den Boschissa tai Amsterdamissa, en tarkalleen hahmota kummassa. Saattoi se olla Eindhovenkin. En voi tarkistaa päiväkirjasta, sillä päiväkirjani ja suurin osa muistakin kirjoista on yhä edellisen kodin vintillä. Jossakin siellä, satuin kirjakauppaan kyseisenä päivänä ja sain sekä ruusun että kirjan. Täällä saisin ehkä pokkaripassin ja nolla prosenttia alennusta, en tiedä, en ole kokeillut. Vihaan yleisiä ostopäiviä, usein ostamistakin. Saaminenkin on aina vähän epäilyttävää. Ostoja dissaava supersankaruuteni kilpistyy paperinkeräyslaatikoiden sisällä keikkumiseen ja nopeisiin tilannearvioihin paperin laadusta ja palastettavan kohteen sisällöstä. 

Reissuintoni on hieman laantunut. Listalla on vielä jonnekin kulkeminen, mutta tässä on muutama kaksoissalkov vielä hypättävänä ennen sitä. Ajelisin auringonlaskuun monta viikkoa putkeen jos voisin. Kuinkakohan pitkälle pääsisin ilman ajokorttia. Varmaan aika pitkälle, varsinkin automaattivaihteilla. En täysin muista miten autoa ajetaan, mutta muistan miten nukahdetaan rattiin tai heittelehditään puolihallitusti, kun toinen käsi on ratissa ja toinen sipsipusissa. Haaveilu turhauttaa, kun maailma hajoa ympäriltä ja/tai kukoistaa kevään pölyttäessä aivoja. Toissailtana korvani rutisivat sinne joutuneen hiekan hampaissa. Vielä suihkun jälkeen ongin kartonkivartisella vanupuikolla kivenmurikoita vaarallisen syvältä sisältäni. Päivät ovat niin pitkiä ja valoisia, että säikähdän jo iltayöstä kelloa ja adrenaliinimyrsky jatkuu aamukolmeen. Älkää koskaan ryhtykö keski-ikäisiksi naisiksi. 

Nyt on pyykkipäivä ja iltapäivästä työpäivä. Pönötän perseelläni keskellä huonetta. Suren arjen giljotiinia joka pian leikkaa minut irti itsestäni ja kävelyttää työpaikalle. Kaipaan siellä tähän. Annan itseni opetuslasten käyttöön, mutta en ole oikein missään ja sitten jotenkin väkevästi, lähes etikkaisesti, läsnä kuitenkin. Luulen että jonakin päivänä vain unohdan mennä töihin. En kuitenkaan vielä tänään.

Muistini ja muistoni aktivoituivat luettuani Annie Ernauxin Vuodet. Sain sen JT:n vinkkinä sieltä punaviininkatkuiselta baaritiskiltä, kotibaarin lämmöstä. En usko, että olisin nauttinut Vuosista niin paljon, jos olisin parikymppinen tai nuorempi. Lukiessani mietin ajantajua ja ajan kiertymistä, mutta samalla sitä miten vähäinen näkökulman muutos omassa elämässä muuttaa sitä mitä todellisuudessa elää, kokee. Ajattelen konkreettisia asioita, sellaisia kuin muutto toiseen kaupunkiin, ikkunat joista katsoo päivittäin ulos tai reitit joita kulkee. Ja sitä, miten paljon jää kuitenkin aina pimeään. Käytännössä suurin osa. Mutta suurin osa mistä? Millaisia ovat fragmenteiksi särönneet muistot jotka kuitenkin liikkuvat ajassa ja aikaa elävän mukana. Millaiseksi ne värittyvät ajan mittaan ja millaisena aika ja muistot tiivistyvät eri ikävaiheissa. Kuinka sovittaa oma elämänsä kulloinkin aikakauteen sopivaksi.

Arenys de Marin hiekkaranta ja vieresssä rautatielinja, rannalla näyttelijä Zappy Maxin näköinen hotelliasukas
Heti luettuani tuon lauseen, aivoistani puski esiin kuva Arenys de Marista. Vuosissa pakahduttaa se, tekstin sisällä on mahdollisuus siirtyä sivuun, poiketa, leijailla ja pysähtyä. Ja mistä tahansa kohtaa tekstiä saattaa poiketa polku, joka johtaakin omaan historiaan. Polku erottaa ja yhdistää ja se on auki kenelle vaan. Ernaux kirjoittaa haluavansa pelastaa jotakin siitä ajasta jonne emme enää koskaan pääse. Ja jo ennen sitä, kirjoittaa lauseen joka vapauttaa minutkin, hetkeksi

Ei ollut mitään ihmeellistä maailmaa, joka valaistuksen sanojen voimalla maagisesti ilmestyisi.
Tämä lause kiteyttää Vuodet minulle. Maailma on. Kaikki maailmat sen sisällä. Mutta jokin kosketus osin yhteisellä aikajanalla on verisesti totta, ja joskus vuonna 2070 yhdentekevää. Niin on hyvä. Olen iloinen että aikajanani leikaa Ernauxin aikajanan kanssa juuri nyt. Auttamattomasti myöhässä, mutta kuitenkin. 

Näettekö Arenys de Marin hiekkarannan? Ja rautatielinjan siinä? Minä seison hautuumaata seuraavalla näköalapaikalla, Arenys de Marissa, enkä tiedä kuka Zappy Max on. Tiedän paljon muita juttuja. Myös Arenys de Marista.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Edes kirvat

  Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen,...