7/28/2022

Muutos



 


Siivoan koko päivän. Hitaasti ja huolimattomasti. Jään tekemään kaikkea muuta. Etsin vara-avainta kissavahdille. Juon liikaa kahvia ja siihen päälle vihreää teetä, etten pärisisi kahvista. Olen käynyt niin mittavilla ylikierroksilla, että jarruttaminen pökerryttää. Jotenkin kestän sen, vaikka huimaa ja joskus sudenhetkellä yöllä tuntuu, että oksennus tulee väkisin.

En tiedä, varmuuden vuoksi katson taivasta ja kiitän sitä kaikesta. Siitä että se vain on. Öisinkin käyn sen luona. Poltellaan tupakkaa ja kietoudutaan turvavillatakkiin. Ollaan hiljaa yhdessä tai kuunnellaan miten tuuli reuhtoo ja välillä ulvahtaa avoimella kylppärin ikkunalla ja tulee siitä sisään koluamaan nurkkia, pysähtyy sitten ulko-ovelle. Olen ehkä vanginnut tuulen. Ei se ole vankina, sen kun menee. Ehkä se haluaa tuulla täällä, huvitella öisin.

Olen tuntenut muutoksen pitkään, mutten tiennyt sen olevan muutos. Puhuin tänään pitkän synttäripuhelun rakkaan naiseni kanssa ja hän nimesi muutoksen. Hän nimesi muurit ja turvaluolat ja muun. Tai ehkä nimesimme niitä yhdessä. Se on hirveää miten syvälle voi kaivautua mennessään turvaan elämältä ja epäonnistumisiltaan ja vaikka rakkaudelta. Ja millaiset rajat, räjähteet ja suojamuurit sitä rakentaa huomaamattaan. Päädyimme siihen, että ne suojamuurit ovat olleet tarpeellisia. Ehkä ne ovat olleet pystyssä liian pitkään, mutta nyt, kun muutos, jota ei voi nimetä muutokseksi, koska se tulee niin hitaasti ja varkain, on tässä ihan vastasyntyneenä rääpäleenä ja alkaa hengittää omillaan, on järkyttävää nähdä sen voima.

Mikään entinen ei voi enää päästä minuun käsiksi, ei loukata, ei rikkoa. Ja tämä tunne ei ole mitään voimantunnossa runkkailua, vaan arkinen huomio kesken tiskialtaan jynssäämisen. 

Ja kaikki vahvuus, itsenäisyys ja voima ja pärjääminen ihan yksin ja omillaan, onkin muuttunut arkuudeksi, herkkyydeksi ja paljaudeksi ja mitä näitä sanoja on, hauraudeksi.  

Ei minulle ole mitään erityistä tapahtunut. Tai on, todellakin. Pieniä asioita. Tunteja ja päiviä.  Puheluita, viestejä, katseita, haleja, puheita ja hippailua. Hitaasti jokin sortuu ja tuntuu vaikealta hengittää romahduksen jälkeistä tuoreutta.

Olen itkenyt niin paljon viimeisen viikon aikana, etten vuosiin ennen tätä. Se tuntuu hyvältä. Olen vahingoittumaton, koska olen niin altis vahingoittumaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Osa minusta huojuu

  Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua...