Suihkun jälkeen vesi kylpee itsekseen. Siitä näkyy läpi ja kun kaikki näkyy läpi, ei näy enää mitään. Muisti hukkaa sanani sinne minne joutuvat irronneet hiuksenikin. Harakan pesiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille. Taivas, mukamas, kaartuu yllä ja tähdenlentojen välistä roikkuvat pilvet kuin päättelemättömät langanpätkät.
Siivosin ihmishilseet lattioilta ja lakanoista, kaavin kuivuneet kahvit ja lakastuneen ruohon pois lattiasta ja keitin kolme pannullista uutta kahvia. Hankkiuduin eroon jääkaapissa makaavasta yksinäisestä kebusta ja parvekkeen tuhkakuppien ohi osuneista puolikkaista tupakoista. Tällaisen kevyen, toisen päivän krapulan jälkitiloissa normaalisti joko itken ja viiltelen ranteitani tai annan sieluni kalibroitua itsekseen. Alitajunta tuo lautashissillä tavaraa sielun kellarista, ehkä kerroksesta -6, sen pimeistä loukoista, joissa yhä kytee ruumiita, vanhoja kiusaamiseen käytettyjä lempinimiä tai unohtuneita sanoja ja ilmeitä. Niiden tarkoitus on valauttaa suurin piirtein paskat housuun, mutta suhtaudun uudistuneisiin lähetyksiin vuosi vuodelta lempeämmin.
Tämä on elämä, todellinen tässä ja nyt, sydän lyö ja kissa kehrää, ei muuta. Tai elämä oli äsken, otin kiinni ruohonkorresta ja vedin sen maasta, maistoin sitä, se maistui. Se oli tuore ja vihreä. Pian on marraskuu. Elämä virtaa ja viskoo, hälyttää ja hoilottaa ja jossain aina resonoi. Muistot ja muisti leijuu sakeana ympärilläni tässä näköalakrapulassa. Parveke on oikea köyhän miehen Koli, taivas siinä päällimmäisenä. Se antaa jonkinlaista lohtua, kun näen että kaikki voi muuttua hetkessä ja pysyy kuitenkin paikoillaan. No, ainakin taivas pysyy, ainakin vähän aikaa, ainakin kuolemaani asti. Ainakin ehkä.
Olen pitkään kuvitellut olevani jotenkin turvassa, mutta olen ollut enimmäkseen lukkojen takana. Ehkä olen vieläkin. Ehkä minua ei olekaan suljettu tähän tyrmään, vaan olen sulkenut itseni ja panostanut alaoven räjähtein. Luulen tehneeni paljon pahaa itsesuojelun nimissä. Olen jättänyt rakastamatta, olen kieltänyt, kiduttanut ja tappanut, nuijinut ihmisiä ja tunteita hengiltä ja sitten ihmetellyt miten niille nyt niin kävi. (Osa ihmisistä tietenkin ansaitseekin tulla saunan takana tapetuksi, en minä sitä.) Kaikista huonoiten olen varmaankin kohdellut itseäni ja passittanut tunteeni ja herkkyyteni kellariin homehtumaan. Mutta onko se kaikki yhä omaa syytäni? On.
Mutta onko siltikään mitään syytä olla kenellekään avoin tai avautua? En tiedä. Jos en kykene avautuman edes itselleni, niin kuinka sitten muille. Ja täytyykö kaikkien olla koko ajan niin helvetin levällään joka suuntaan muutenkaan. Minussa elää selkeästi jokin kiusallinen kaipaus, halu olla olemassa ja halu olla ihmisten keskellä. Silti tuntuu, että välillä uuvahdan kesken kaiken, alan nilkuttaa, saan luodin naamaan ja on pakko väistyä, mennä pois, nurkkaan itkemään. Mutta mitä? Yksinäisyyttä, kalpeutta, tyhmyyttä, rumuutta, huonoutta, hitautta, väysymistä, näkymättömyyttä, rakkaudettomuutta. Mutta silti, mitä?
Vieraat ovat menneet. Ehkä ne tulevat taas. Jälkemme valuvat sateen mukana viemäreihin, peseytyvät hylätyn tanssilavan luona ja baarien ovilla. Jälkeemme jäävät laulut, tanssivat lokit ja kohmeiset kebabit, punaiset sydämet whatsappissa ja ehjät pullot. Se on paljon. Niin paljon, että alkaa itkettää. En enää tiedä kenelle soittaa. Jumalat ei vastaa puhelimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti