8/08/2022

Avainuni


 


Heräsin kahdelta yöllä omaan huutooni. Olin sulkeutuneena pieneen haisevaan koppiin, todennäköisesti jonkin tanssiruokalan vessaan ja lukko natisi liitoksistaan. Ovea rynkytti mies, panssarivaunun kokoinen, harmaa ja jotenkin hahmoton, kuin taikina jossa tapahtuu jotakin kemiallista samalla kun se liikkuu itsekseen, mutta jonka pullapoikamainen hahmo on kuin itse Saatana. Sitä ympäröi aura joka koostuu haposta tai en minä tiedä, jostakin pahasta kuitenkin.

Huusin apua niin lujaa kuin pystyin, mutta kaikkialla pauhasi musiikki ja bakkanaalit, ihmiset tanssivat räikeissä ja kimaltelevissa asuissa, kaikki jotenkin pörhöllään ja glitterillä kyllästettyjä. En usko, että se oli unen maailmassa riemukasta, vaikka uneni miljöösuunnittelija siihen pyrkikin. Lujaa huutaminen poltti keuhkojani ja paniikki kasvoi sihen pisteeseen, etten kyennyt enää hengittämään. Unen kallistuessa valveeseen, kuulin huutoni ja se oli äänettömämpi kuin kuiskaus.

Unen päätyminen avainunien joukkoon ei johtunut lukittautumisesta suljettuun koppiin varman kuoleman lähestyessä. Unikokonaisuus oli labyrintti, jonka sisällä harhailin kaduilla, kannoin taskussani kahta avainnippua, mukanani kartta jonka avulla suunnistin.  Osa avaimista piti palauttaa jonnekin ja osa pitää itselläni. Hypistelin neljää avainta käsissäni ja tiesin mihin ne sopivat, mutten koskaan päässyt ovelle. Sorruin karnevaalin houkutuksiin, poikkesin kaikkiin juhliin. Aina välillä tarkistin, että kaikki avaimet ovat mukana. Ne olivat yhä taskussani kun aloin huutaa apua. Ovat vieläkin.

Oli pakko nousta ja alkaa hengittää. 


***

Etsin heti edellisen avainuneni. Enempään en pystynyt, koska tämäkin oli kohtuullisen ahdistava:

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. 

Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.

***

Ovi, avain ja lukko symboloi kaikkea mahdollista. Riippuu tulkitsijasta. Freud todennäköisesti tulkitsee avaimen miehen sukuelimeksi. Anna mennä Freud, sinä pervo kalmo! Näen unta avaimista ja lukoista koska olen ollut lukkojen takana. Mutta tässä unikontekstissa avaimet ja lukot ovat varmasti positiivisia asioita. Jotakin uutta, jotakin löydettävää, jotakin avattavaa, ehkä salaisuuksiakin, jotakin lukittavaa ja jotakin mikä repsottaa avoimena.  Kuten ne ikkunat, joista jo kirjoitin. 

Tapasin Muusan lauantaina musapiknikillä. En usko, että kukan lukee näitä tekstejä, mutta Muusa lukee. Siksi hän kai onkin Muusa, vaikka vuosiin en ehkä ole puhunut Muusasta. Olen ollut lähempänä Muusan elämänkumppania, joka on tässä täysin anonyymi ja nimetön (Ehkä L ). Ehkä siksi, että hän on niin ilmava ja tullut hitaasti elämääni. Varovasti ja oleellisia ihmisyydensäikeitä pitkin. Meillä on ehkä jokin silkkinen lanka käsissämme jota pitkin syke kulkee, luonnollinen syke.  Muusakin siis muisteli avoimia ikkunoita, mutta emme kumpikaan muistaneet mitä niistä sanoin. Eikä sillä ollut väliä, tiesimme mistä puhuimme, vaikka olimmekin sen unohtaneet. 

Levällään oleminen, aukinaisena repsottaminen tuli jotenkin salakavalasti. Luikahti tänne linnoitukseni sisään ja on nyt rapsutellut lekalla linnanmuuria. En meinaa pysyä perässä tässä sielun restoraatiossa. Tähän linkittyy se kaikki miltä luulin olevani turvassa. Mutta onko esimerkiksi L tullut jo aiemmin huomaamattani läpi? Ja aikajana on tässä pitkä. Ja siitä reiästä on sitten päässyt jo joku muukin. Hänkin nimeämätön, sellainen jonka olen tiennyt olevan olemassa vuosia. Eikä hän ole tullut, minä olen hilannut häntä lähemmäs, kuin vesikauhuinen ja paniikkihoureinen virus. 

***

Väsymys polkee mun kaikkia säikeitä. Tuntuu että olen kuumeessa, mutta luulen että olen vain unessa taas. Mutta olenko turvassa. Onko pakko olla turvassa? Onko pakko tunnustaa asioita? Onko pakko kuormittaa jotakuta vain omien häilyväisten tunteidensa vuoksi, ikään kuin pakottaa toinen niistä osalliseksi, vaikkei hänellä olisi taivaan tietoa, mitä hänen olemuksensa minussa puuhastelee?

Ei.

Sitä paitsi, sanoilla leikkiessä avainunikin on vain uni. 



1 kommentti:

  1. "Freud, sinä pervo kalmo!" Hih, kyllä näitä joku lukee.

    VastaaPoista

Osa minusta huojuu

  Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua...