8/05/2022

Pakomatkalla



 

Olen jatkanut itkemistä. Ehkei se ole itkemistä, ennemminkin aaltoilua avoimen ja suljetun sielun rajamailla. Se ei liity erityisesti mihinkään ja tulee pakottamatta itsekseen, pitkitetty henkäys, nyyhkäisy. Sen voi laukaista mikä tahansa. En paru ääneen ja revi hiuksia päästäni, mutta nyyhkäisen kun kuulen kauniin sanan tai haistan jotakin tuttua. Tunnistan ihmisen, tunnistan jonkin tunteen jota ihminen tuntee. Tai tunnistan sen miten joku ihminen tunnistaa minut. Ehkä itsensä. Se on vain yleistä liikutusta, pientä värähtelyä sielussa. Sekoittuu siihen vähän myös pelkoa. Mitä jos tämä tässä ei ole vieläkään minä.  Ja sitten tulee kylmä aalto, nuolaisee nilkkaa, saa ihokarvat kiristymään ja aivoissa laukeaa kasapanos ja kaikki on hetken sameaa.
Ihminen on ihminen. Hipaisu vain ja kaikki on poissa. 

***

Saatan olla pakomatkalla, mutta olen valinnut kohteeni hyvin. Rajannut kohteeni hyvin. Kuljeskelen päivät vanhan kotikaupunkini katuja ja melkein jokaiseen kulmaan, jokaiselle kartta-aukealle mahtuu jotakin tuttua ja jokin muisto havahtuu väkisin. Tässä oli puhelinkoppi josta soitin äidille kun K teki itsemurhan. Tuohon ikkunaan se italialialainen poika heitti aina lunta, sillä oli sininen toppatakki ja se puhui taukoamatta. En muista mikä sen nimi oli, en muista sitä muutenkaan. Ja tässä kohtaa baaria joku naksautti niskani, taidekoulun pääsykoeviikolla, kun kaupunki oli vielä täysin tuntematon ja kouluun pääseminen oli hirveä kujanjuoksu, päivästä toiseen uusiutuva nimilista koulun pääovella. Niina istui varmasti jo silloin samassa pöydässä, pakkohan se oli. Ja tässä oli kirppari jolta ostin kaikki vaatteeni. Ja vanha työhuone, työpaikka, työpaikkoja, kotikatua kotikadun perään ja lopulta piha jolta kävelin edestakaisin, ennen kuin lapsi syntyi. Sitten kuukävelyt, kastanjat, ja kaikki, jatkuva rakkauden uhka, pelko ja kimppakivat. Kaupunkimaisemat, joista muistan nähneeni unia, mutten ole tunnistanut niitä tämän kaupungin kuviksi. Olenko nähnyt ne unet täällä vai jossakin muualla? 

***

Ja läpi päivien ja pääni musiikki, jota olen kaltoinkohdellut vuosia, mutta jonka annan taas tulla ja mennä. Annan kaiken soida ja hukun, aaltoilen ja tanssin. Ja kun pysähdyn, valun kuumaa ja suolaista hikeä ja hetken maailma on meri, jossa ihmisliha kiehuu ravunpunaisena. Silmiä kirvelee ja terassilla tuntuu että olen elokuvassa, kamera ajaa hiljaa kohti ja ihmiset tarttuvat nihkeästi kiinni toisiinsa. Lähikuva on punaista tekokuitua. Hiet sekoittuvat, tuoksut, halaukset ja ilmeet etsiytyvät ja nykivät meitä lähemmäs ja kauemmas. Vaaleanpunainen varpaankynsi, hattupäinen ihminen, kukkamekko ja suorat housut, jääpalat juomassa ja hiukset joita väännän kuivaksi pieninä nippuina. Ne eivät koskaan kuivu. Ja yö, tumma läikkä ennen aamua, yksin käveleminen ohi jokaisen pimeässä kiiluvan sähköpotkulaudan. Ne ovat kaupungin uusimmat eläimet. Tunnistamaton vieraslaji sykkii sekin punaista ja sinistä, vihreää. 

Saatan olla pakomatkalla. Päänsisäisillä kaduilla ei ole tungosta, kaikkialle voi poiketa ja huomata olevansa juuri täällä, eikä aivan kuitenkaan. Välissä kelluviin vuosiin mahtuu tärähdyksiä, sumentumisia ja kauhua. Minussa on jälkiä tästä kaupungista, mutta ne eivät ole arpia, ainakaan enää, ainakaan vielä.

***

Sanoinko ettei mikään entinen pääse minuun käsiksi? Kyllä se pääsee, minussa on nyt ikkuna auki, kaksikin. Mutta minä en ole siellä missä olin ja hädintuskin täällä. Olen juureton, mutta olen sitä kaikkialla. Jos minulla on joskus onkin ollut vahva halu juurtua, se on nyt haalennut. Olen varmankin halunnut juurtua ihmiseen. Haluan sitä vieläkin, mutta en tiedä miten se tapahtuu. Mistä ihminen juurtuu ja versoo? Miten päin veteen mennään? Tarvitseeko mennä veteen? 

***

En saa yöllä unta. Selaan taivasta kunnes se pimenee ja sitten selaan somet. Lopuksi löydän kirjoituksiani joita ei pitäisi olla edes olemassa. Olen polttanut nuotiolla päiväkirjojani ja se oli vapauttavaa, mutta mistä ihmeestä nämä tekstit nyt tulivat. Ja kuvat. Oksettaa ja ahdistaa. Mutta minä en ole tuo, joka on oksennellut ympäriinsä rakkauttaan ja sen puutetta.  Jokainen ihminen joka nyt on elämässäni, on siinä syystä. Joidenkin oleminen on laimeaa, joidenkin pitkäikäistä ja rakasta, joidenkin läsnäolo hetkittäin monumentaalista. Kaikki ne jotka ovat juuri nyt, ovat hyviä. Hyviä olentoja. Hyviä rakkaita. Hyviä vaan. Jos joskus onkin taisteltu, niin nyt ollaan vaan, raunioilla ja rakennustyömailla. 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Osa minusta huojuu

  Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua...