30.12.2011


Mä pyydän tänään itseltäni anteeksi. Mulla on vähän turvonnut hattaraolo, päässä ja sydämessä. Mä yritän pyyhkiä maailman pienimmät huolet iholtani, kaikki hipaisut ja nuolaisut joiden olen sallinut kuin varkain tulla ja mennä, viipyillä minussa ja liepeillä. Ei mun iho jaksa.

Mulla on universumi apuna. Kun mä kuvittelen itseni sen pimeimpään ja kaukaisimpaan kolkaan, niin sieltä tuskin näkee tänne sohvannurkkaan jossa istun. Minusta se vaan joskus on hyvä tulokulma.

Tosin siellä universumin nurkissa mukanani pyörii mun oma hattarainen ihoni, kuollut ja elävä. Joskus tuntuu ettei mikään avaruusmyrsky tuuleta mua.

Ja joskus öisin mä olen lattialämmitys kylppärissä, ettei kenekään tarvitse kylmin jaloin. Kynnysmaton ja lattian välissä.


27.12.2011




Täällä sataa puita ja joku on syönyt kaikki mun suklaat. Mä oon saanut alle vuorokaudessa kaksi orgasmia, mutta oon vieläkin vihainen. Vähän sianlihakännissä vielä.

Mä meen nyt nypläämään kolmannet orkut ja sitten mä teen lupauksen tulevalle vuodelle. Mä lupaan naida ja juoda. Ja huomenna menen ostamaan uuden huulipunan, ei niin etteikö siitä sais mukavan klitoriskiihottimen, vaan ihan punatakseni huuleni. Siis suuni. Suunpunaiseksi.

25.12.2011




Mut herätettiin aamulla 4:40. Lasta jännitti. Piti puhua ääneen siitä mitä toivoo joululahjaksi, tähdenlennoista ja vähän muustakin. Mun melkein nukkunut mieli oli vastaanottavainen näille asioille ja hihitettiin yhdessä. Poika on onnekas sillä sanoin että haluan tuoksuvia naisten juttuja lahjaksi, aina, vaikka väittäisin muuta. Lapsen pokka on pitänyt monta päivää kun se on sovitellut kieltään solmuun, ettei tunnustaisi mitä antaa mulle. Se antoi tuoksuvaa naisjuttua.

Lopulta mä torkuin muutaman tunnin aamulla olkkarin matolla ja näin unta että olin menossa öljynporauslautalle prinssiä tapaamaan. Heräsin siihen kun kävin kiistelemään prinssin kanssa siitä että suostunko maksamaan 5 euron pääsymaksun vai en. Terveisiä prinssille. En suostunut. Yksikään prinssi ei ole viiden euron arvoinen.

Mulla oli perinteinen jouluaaton pyykkipäiväkin tänään. Mä pesin Paasilinnan paidan. Olen siis tavallaan huumevieroituksessa nyt. Aika paljon menee suklaatia.

24.12.2011


Varastokappale omaan käyttöön.


Lapsen suosikkimestoilla.
Täältä saa salaatin mukaan pissanäytepurkissa.


Kanelissa


Joululahja

Mä ilahdutin Pilviä ja Paasilinnaa Tubbsin Pahan mielen teellä, joka on ehkä vuoden tuote. Pilvi ilahtui niin ettei ehkä raaski käyttää teetään ja postasi heti kuvasarjan facebookiin. Paasilinna saattoi ehkä melkein lopettaa puhumisen mulle. Tubbs on silti mun Hoosianna ja Jouluenkeli ja muutenkin Vuoden Yrittäjä.

Mä olen tänään nukkunut liikaa ja tehnyt tiramisua. Nyt mä jäähdyttelen pienehköä sikaa ja syön samalla kalaa. No, oikeesti syön suklaata.

Mä nykäisin sokkona seurakseni päiväkirjan vuodelta 1998 ja siellä on päivitettynä jotain ihan samaa, paitsi että olen ollut baarissa ja joku on yrittänyt pokata mut kysymällä että olenko minä joku uutistenlukija vai muuten teeveestä tuttu? Ilmeisesti se painajaismainen Joulupukkivuosi on joku toinen vuosi. Mä olen ihan varma ettei kukaan ole koskaan yrittänyt pokata mua. Paitsi siis ne Joulupukit silloin yhtenä vuonna. Se oli tuskallista. Mä yritin vaan juoda viinaa, mutta ympärillä kuhisi empaattisia punanuttuja.

Nyt on helpompaa. Mun viikate on niin paljon terävämpi nykyään.

22.12.2011




Kuusi kylvyssä


Kuusi olkkarissa

Mä olen suorittanut elämässäni muutaman korjausliikkeen. Sellaisen joka tekee mielihyvästäni mutkattomampaa ja vähemmän raskasta. Mä en tiedä miten mä olenkin päässyt luikahtamaan tilanteeseen jossa mä joudun hätistelemään jonoa oveltani ja oikeasti vetelemään viikatteella rajoja lemmenkipeille urpoille.

Mussa on jokin perusteellinen vamma, joka estää mua löytämästä miestä joka ottaa koko paketin ja rakastaa mua. Mä onnistun vallan mainiosti herättämään kevyesti kestoalkoholimarinoidun keski-ikäsen miehen intohimon. Se näyttäytyy mulle lähinnä öisenä sättiörinänä ja käsittämättöminä puheluina tikunkokoisista asioista, vittuiluna siitä mitä kulloinkin satun tekemään tai jätän tekemättä, itkuna siitä etten tee kuten  hyvä olisi ja vielä jätän pillunkin jakamatta vaikka mulla sitä ihan varmana on. Vielä sekin etten taivu kunniakkaaseen muusa-asentoon ja ota vastaan sitä kaikkea mitä minulle niin avokätisesti tarjoillaan. (Eli lähinnä paskaa.)

Uskokaa mua, mä en pihtaa. Mä olen auki koko maailmalle, mutta se maailma joka yrittää pöksyihini on jotenkin niin säälittävän munaton, että mua itkettää teidän kaikkien miesten puolesta. Olen niin humaani.

Mä kilahdin samoilla lämpimillä myös Paasilinnalle, joka ei ole keski-ikäinen, vaikka haluaisikin. Sen säädöille ja tilanteelle ja mun säädöille ja talitinteille. Paasilinna on rauhan mies ja lukee mua kohtalaisen oikein. Voisi melkein kuvitella että sillä on kuukautiskiertopäiväkirjani jossakin tallessa. Vähän kuten Pilvillä.

Ennen näitä hienovaraisia liikkeitäni mä itkin ja ulvoin puolikkaan yön ja näiden sulokkaitten liikkeitteni jälkeen tajusin, että pms on taas ohi ja mä vuodan kun seula. Mä vihaan pms:ää. Mä saatan jonakin kertana vaan tappaa itseni, vaikka ohimennen vahingossa, varmaan myös täysin huomaamatta ja tajuamatta mikä minuun nyt taas iski.


Tänään mä hain pojan kanssa joulukuusen. Mä olen ihan jumalattoman helpottunut että mun taloudessani on mies joka on nopea tekemään päätöksiä ja suoraviivaisen mutkaton. Silloinkin kun mulla on pms tai kuukautiset. Käveltiin torille, otettiin ekan myyjän toka kuusi ja tuotiin se kotiin. Ja se on paras kuusi ikinä. Meillä on diili pojan kanssa. Mä saan ihailla kuusta koristelemattomana tämän yön ja sitten poika saa ripustella siihen mitä lystää. Mä ripustaisin siihen varmaan käristettyä pekonia.

20.12.2011


Yhden yön ja yhden päivän voi valvoa. Mutta että vielä yksi yö. Minä olen varpaita myöten uneton ja mun silmät on kuivankirskuvaa hiekkaa. Kaksi yötä, kaksitoista, seitsemän. Ja sitten viisi.

Olen varma, että olen aamulla horrostanut melkein tunnin, koska kaikesta nukumattomuudesta huolimatta tuntuu kuin olisin herännyt.

Makaan olohuoneen matolla, vilttikäärössä ja villasukissa. Nukutin lapsen omaan uneeni ja nousin vajoamasta, takaisin valveeseen. Silmäni vuorottelevat, katson kaiken ohi.

Tässä minä taas olen. Minulla ei ole millään lailla ikävää. Minulla ei ole millään lailla tuskallista olla. Tässä.

Hymyilen ja silitän mattoa kuin jotakin vähän isompaa elukkaa. Me olemme yhtä eläväisiä. Yhtä tarpeellisia. 

19.12.2011




06:25 oon ihan pihalla. Forte fortissimo.

06:21 olen käärönä viltissä. Pehmeästi.

06:19 toinen kupillinen toisesta pannullisesta.

06:04 kaadan vettä.

06:00 keittyy toinen pannu mustan mustaa kahvia.

05:40 saan ihailijapostia Venezuelasta, liikutun vähän.

05:38 sanon siskolle huomenta.

05:10 avaan sydämeni Pilville.

04:24 siivoan kylppärin. Hiljaa. Heitän tämän roskiin

03:34 sanon Paasilinnalle "niin" ja päästän sen nukkumaan. Hiljaa.

18.12.2011


Mun tähti
Kun olin pieni meillä oli sellainen punainen joulutähti ikkunassa loistamassa. Mä rakastin sitä. Se kärähti, syttyi palamaan ja uutta ei tainnut tulla tilalle. Mulla on sellainen muistikuva, että se tähti oli ensimmäinen tavara joka syöpyi lähtemättömänä mieleeni, sellaisena todisteena rahan autuaaksitekevästä voimasta, siitä kuinka raha valaisee, rauhoittaa ja herättää halun, antaa turvankin. Meillä ei paljoa rahaa ollut ja jos oli, se sijoitettiin useimmiten nestemäisiin jouluherkkuihin.

Mun aikuisessa elämässäni ei ole koskaan ollut joulutähteä. Nyt on. Yllättäen se saa nousemaan pinnalle myös niitä vähemmän viehättäviä lapsuusmuistoja. Kuusenhakureissulleen kadonnut isä, loppumaton humala, veriset lattiat ja jatkuva pelko, epävarmuus ja nälkä.

Ehkä minä siksi en aikuisena koskaan juhlinutkaan joulua, paitsi sitten kun tuli lapsi. Lapseen yritän pakkosyöttää nostalgiabiittiä joka sisältää rauhan ja riisipuuron ja sen, ettei jouluna tarvitse juoda sangoittain viinaa ja vetää turpiin lähimmäisiä. Pienellä liekillä mennään.

15.12.2011


Tyrni


Tosi iso sammakonkutu


Sydämenmuotoinen kävely

”Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä.” (Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä)
Minä olen joutunut Helvettiin. Onneksi täälläkin pelaa kahvitarjoilu. Kuuma ei ole, sillä vesi tippuu päähän eräänlaisena klönttinä ja valahtaa siitä kasvoille ja Doll Eye-hypnoosissa törröttäville ripsille. 

Yhtenä aamuna töistä soitettiin että onko jotakin sattunut? Minä sanoin että on jotakin. Minä nukun.

Yhtenä iltana minä muistin pestä itseni ja valelin kehoni tiare-kukka öljyllä latvasta varpaisiin ja haisin. Laitoin tukan pinneillä sykkyröille ja leikin että olen uninen prinsessa, mutta en minä ollut. Aamulla olin harakka.

Yhtenä aamuna minulle soitti työ -ja elinkeinoviraston täti. Ja sitten toisena ja kolmantenakin. Virkamiehet eivät arvioi. Virkakielessä on paljon sellaista mikä ei ole ihan balanssissa ihmisyyden tai inhimillisyyden kanssa. Tai, no, todellisuuden. Virkamiehet pyytävät selvityksiä minun todellisuudestani. Minun mukava elämäni on siksi muuttunut Helvetiksi jossa soi puhelin ja puhelimessa on virkamies joka sanoo vaikka maksujakso ja minä olen heti kusessa. Jos olisin viisas, olisin vaikka kissa. Nukkuisin ja leikkisin. No, mieluummin minä olisin Kissanainen, mutta kun minä en nyt jaksa.

Varmuuden vuoksi tietokone on nyt viritetty soittamaan heti aamusella Mozartin sonaatti numero kahdeksaa ja puhelin Asteen ADHD:ta. Asteen ADHD on lahja lapselta ja meidän mielestä se alkaa isolla pierulla. Se naurattaa ihan älyttömästi. En minä niihin herää, minä herään taas siihen kun virkamies soittaa. Virkamies sanoo että kun yleensä sitä ollaan rokulilla. Minusta se kuulostaa ennakkoarvionnilta, mutta virkamiehethän eivät arvioi. Ihmisen äänellä se sanoo että sinä nyt olet tehnyt väärin ja liikaa. Niin ei saa tehdä. Menettää kaiken ja joutuu Helvettiin. No ei se sano että minä joudun, mutta minä jotenkin ennakkoarvoin sen kuulostamaan siltä. Arvioin omaa tilannettani sen perusteella, että olen ollut Helvetissä kaksi viikkoa. Arviointijaksoni pituuden keksin juuri ihan itse. Jatkossa lupaan olla keksimättä.

Tässä iltasella minä söin kaikki lapsen synttärilahjasuklaat. Olin ikään kuin ansainnut ne. Merihevoset ja simpukat. Belgian lahja ihmiskunnalle. Toivon ettette enää toisi pojalle lahjaksi Dumlea. Minusta Dumle on ihan paskaa. Olen ansainnut ne siksi että olen joutunut Helvettiin.

12.12.2011


Pylly 



Ameriikan öljyvarannot 


Kuusi ja kaulin

Tiramisu synttärilapselle





Mä ylittelin itseni mennen tullen eilispäivänä, kun väänsin mitä maukkaimman tiramisun tarjottavaksi keskenkasvuiselle pojalleni. Tänään mä katsoin kun se huokaillen pisteli sitä naamaansa parin jatkoille eksyneen tapin kanssa. Meinasin oksentaa. Mulla siis alkoi jo aamun piparitalosession jälkeen kaivella vatsaa ja mä tyhjensin itseäni lopun päivää vessan pimennossa (lamppu on vieläkin palanut). Sitten mä nukuin  horteessa ainakin kolme tuntia. Sopivasti viettääkseni tämän lehtitietojen mukaan hyytävän kylmän (-5°) yön sohvalla haaveillen.

Mä sain eilen fanipostia Korpimieheltä. Se viittasi tietenkin Maria!an. Se meni jotenkin näin:
 "Jos sydänverellä virkkaat niitä niin kepoisa ohjelma voi antaa tyhjän olonPaskaohjelmahan se on, en oo ikinä kattonu, mutta olit silti eduksesi. Täyttä paskaa." 
Mä vastasin siihen varmaan jotain korrektin kiittävää. On minusta silti imartelevaa olla täyttä paskaa. Mä tykkään kun joku korpipsyko(logi) analysoi mun puolesta sen mitä mä voin tehdä ja missä ja verhoaa sen vielä huolenpidoksi ja ystävyydeksi. 

Parempaa huolta musta on pitänyt kotisohvaltaan käsin, mutta silti online, Paasilinna, joka on muistuttanut että olen ihan tantta ja että muista juoda ja nyt laitat villasukat jalkaan. Paasilinnasta paljastuu jatkuvasti enenevässä määrin positiivisia puolia. Se on miespuolinen Pilvi (ja Ella) ja mä en oikein uskonut että sellaisia voi olla olemassa. 

Mulla oli eilen pyykkipäivä ja mä jätin Paasilinnan Paidan pesemättä. Se haisee yhä Prisman miestenhajulle. 

8.12.2011


Suomi lapsen silmin



Ei haise


 Jos satuitte eilen iltasella huomaamaan, niin mä ryhdyin hetkellisesti televisiotähdeksi. Mä olin Maria!ssa heilumassa virkkuukoukun kanssa uusimman römpsäni kimpussa. Mun unelmani kävivät toteen kun sain bäkkärillä tarjota pillua Antti Reinille. Mut Anttipa ei käytä. Pääsin silti kiinnittymään siihen hetkeksi, lähikontaktiin ihan. Mä en haistanut sitä ollenkaan, eikä mulle tullut mitään väreitä sen miehisessä syleilyssä. Mut oli se silleen ihan kiva poika.

Parasta oli tietenkin se, että siellä oli kahvia (ja suklaata!) joka paikassa, paitsi mun pukkarissa ei ollut, katsoin vessastakin, mut ei. Kahvipisteitten takia mä voisin harkita työskentelyä televisiossa. Lähinnä ehkä kahvinjuojana.

Toiseksi parasta oli se, että mulle ei pantu irtoripsiä eikä hiuslisäkettä. Mä pyysin pari pinniä tukkaan, mutta muuten mun tukka oli sama, joka lähti aamulla Kuopiosta. Mua meikattiin ehkä vähän vähemmän aikaa kun miehiä,  joten mun luontainen hehkunikin pääsi varmasti oikeuksiinsa.

Mähän olen vähän arka sellaiselle että joku tökkis mua pensselillä silmään tai liimailis muhun ylimääräisiä karvoja. Onneksi mä sain arvokkaimman mahdollisen neuvon telkkua varten jo kotosalla. Mulla ei ollut puhtaita vaatteita, mutta mun rakas ystäväni huomautti, että ei sitä hajua telkussa huomaa.

Mä sain paljon kauniita vittuajatuksia ja vinkkejä ja kuulin hienosta asiasta nimeltään huorassauna. Joku oli laskenut että kuinka monta kertaa illan aikana sanottiin vittu ja se oli ollut niin monta kertaa että voisin uskoa sen olevan uusi ennätys.

Mun on ihan pakko päästä huorasaunaan.

5.12.2011




Herätkää jos hourailen. Muistuttakaa mua että mun on turha mennä päiväunille puoli seiskalta illalla. Siitä ei seuraa mitään hyvää ja rakentavaa suhteessa toivomaani ihmisen elämänrytmiin jossa herätään aamulla kuudelta ja laitetaan lapsi koulutielle. Tosin sunnuntain autuutta vasten sillä ei taida olla väliä. Lapsikin on poissa.

Mulla on kahvikriisi. Se ei ole tänään oikein tippunut. Pelkään etten löydä uutta sekoitusta jolla viettelisin itseni. Töissä kokeilin Kulta Katriinaa. Siitä se alkoi.

Kahdelta yöllä mulla vihdoin tekee mieli kahvia. Kolmeen asti juon teetä. Se piristää minua. Olisi sittenkin pitänyt juoda kahvia. Kahvi loiventaa kahviaddiktin vieroitusoireita ja rauhoittaa. Neljältä aamulla mulla tekee mieli lettuja. Ihan sikana. Kaapissa on Paasilinnan tuomaa tyrnihilloa. Onneksi ei ole munia eikä kanoja, eikä maitoa, eikä jauhojakaan kuin ruokalusikallinen. Ja sitten tekeekin mieli jo makkaraa. Onneksi sitä on. Metukkaa. Lajittelen sitä viisi siivua suuhuni. Viideltä aamulla mä puhun ääneen eläimelle, rumia, kokeilen myös sorsien kieltä, mutta se ei oikeasti ymmärrä sitä. Puoli kuudelta mä nukahdan ja puoli kahdeksalta herään. Unessa kainalosauva puhuu taukoamatta ja yrittää riisua vaatteensa mun edessä, mua oksettaa ja mä herään tuskaisena hiestä.

Tiskipöydän viemäri on tukossa. Kahvi on loppu. Ripottelen pahimmat hilseet kylpyhuoneen lavuaariin, ei sitä huomaa, lamppu on palanut.

Kvaak.

3.12.2011



Vähän on hektistä ja jännääkin mun elämä. Mun kaaliin ei millään mahdu että ihminen ei oikeesti voi olla kovin monessa paikassa tekemässä esimerkiksi kolmea asiaa kussakin. Ja sitten mä ihmettelen kun pää alkaa hajoilla ja mä en enää kunnolla muista että onko mun toinen nimi oikeesti Anneli?

Mä piipahdin Paasilinnan kanssa kahville eilen klo 19 aikaan ja meidän kahvi vähän venähti. Paasilinna jätti mut kun nallin kalliolle ja lähti miesten matkaan viimeistään tänään joskus 21 aikaan. Mulle jäi vain likainen paita josta mä tappelen Paavon kanssa. Paavolle ja Paasilinnalle kehittyi viime yönä viimeistään erityislaatuinen suhde, johon liittyy intiimiä kanssakäymistä, nuolemista ja lähes varauksetonta antautumista. Ihan vitutti katsoa sellaista pidäkkeetöntä pelehtimistä vierestä. Tosin Paasilinna on siitä kiva että sen kanssa voi puhua esimerkiksi sorsien kieltä läpi yön, ilman että se tuntuu erityisen tyhmältä tai luonnottamalta. Ja nauraa. Joten mä annoin sille anteeksi kissanviettelyn. Mä en ole ihan varma olenko mä moneen vuoteen oikeasti nauranut kenenkään kanssa yhtä paljon. Tämän lisäksi Paasilinna tuoksuu ihan namukarkkiherkulle ja Prisman miestenhajulle.

Menen nyt kokoamaan itseni, on vähän luonnotonta puhua miehestä näin suopeaan sävyyn. Johan mulle nauraa aidan seipäätkin.

28.11.2011



Marraskuun musta ja harmaa näyttäisi hiljaa luovuttavan. Se päästää lunta liepeellen ja kääntyy pois. Musta häviää. Harmaakin. Tulee ikävä.

Prinssi tuli uneen. Siihen joka kesti kaksi tuntia. Aamu-uni, raivouni, kiimaorgasmiuni jota ei voinut paeta. Ryömimistä harmailla lautalattioilla, hikoilevan limaista hengitystä, hapuilua omalta iholta takaisin valveeseen, haalenevaan nihkeyteen ja kosketusarkuuteen. Mustelmiin ja muistelmiin.

En jaksaisi millään tukehtua. Olin koko päivän vihainen unelleni ja itselleni, että meninkin sellaiseen halpaan uneen.

Miksi minun prinssiunissani on niin paljon mattoja ja peittoja ja pölyä?

Pidin pienen palaverin universumin kanssa ja pyysin ettei se näpäyttäisi minua kun hourailen.

 Nellie McKay – Sari - Explicit Album Version


Intialainen ilopillu


Olen harhannut kaduilla ja tutkinut marraskuun kykyä piirtää viivoja ja valaista. Samalla olen vuotanut hiljalleen kuiviin. Suurin energiahukka lienee syntynyt piparitaikinan napostelusta ja kahvilassa istuskelusta. Hienomotoriikkaa harjoitin Intialaisen ilopillun parissa. Omasta mielestäni onnistuin hyvin.

Ahdistuin niistä joululahjoista niin, että ryhdyin eilen tai toissapäivänä neulomaan lapasta, lahjaksi tietenkin. Olen niin hyvä ja pehmyt ihminen. Sain sen juuri äsken valmiiksi. En vihaa ketään niin paljoa että hän ansaitsisi tämän epäsikiön lahjaksensa. Aloitan uuden ja se on aika punainen. Jos saat punaisen lapasen joululahjaksi, en ehkä sittenkään vihaa sinua. Aika punainen on rakkauden väri. Toisaalta mä tiedän että aloit jo pelätä mahdollista punaista lapasta, eli unohda koko juttu.

Korpimies sanoi minulle että voisin joskus sanoa vähän nätimminkin. Muutama kauniimpi sana. Minulta. Hänelle vaikka. Mä reagoin tähänkin varmaan sanomalla että saatana ja vittu. Siksikään en suosittele tästä eteenpäin kenellekään minkäänlaista kanssakäymistä mun kanssani. Vaikka olisin kuinka soma, kiltti ja madonnamainen. Mä olen myös kurkkuani myöten täynnä sitä miten mahtava tyyppi mä olen, miten erikoislaatuinen.Tähän mennessä siitä ei ole ollut mitään hyötyä mulle. Mä en ole ollenkaan niin vahva kun muhun nojaileva maailma kuvittelee mun olevan. En ollenkaan niin välinpitämätön, rohkea, reipas ja jalostunut. En ole ollenkaan mahtava tyyppi.

Minussa on yksikin epäkohta. Mä loukkaan ja kolhin ihmisiä, mä poltan niitä nuotiolla ja saan ne osallisiksi vaikeuksista joista niillä ei ole ennen ollut hajuakaan. Ihan vaan olemalla olemassa. Vaikka seisoisin paikallani, hengittämättä. Silti.

Olen tänä yönä ajatellut kulunutta vuotta sellaisena muodottomana klönttinä ja alkulimana. Lupausten vuotena ja universumin kanssa käytyinä keskusteluinakin. Voin jo sanoa että vuoden alussa antamani lupaukset ovat ainakin puoliksi pitäneet. Olen saattanut ohimennen käydä treffeillä, mutta alkoholi on jäänyt.

Mä teen mun lupaukset seuraavalle vuodelle jo nyt. Mä olen yleisesti päättänyt että mä en ala. Mä en vaan vittu ala mitään koko vuonna.

Mä en ole kenellekään mukava enkä päästä ketään lähelleni. Mä en tue ketään, mä en ole kenenkään puolella ja varsinkaan mä en tykkää kenestäkään. Mä haluan olla vihainen ja pettynyt joka päivä. Mä en halua nähdä missään mitään positiivista ja mä haluan tehdä ohareita, pettää, kiroilla ja olla tosi paska. Enkä mä halua tietää mitään. Mua ei kiinnosta. Mä en halua en halua en yhtään mitään halua.

Saatoin just jäädä ilman aamukahvia. Ja unta.

25.11.2011


Mä olen miettinyt muutamaa asiaa. Yksi on harmaa. Toinen on pitkävartiset saappaat, joihin pukeutuvat lyhytjalkaiset naiset. Mietin tätä toista päivittäin kun kävelen niiten lyhyitten jalkojen perässä ja rinnalla. Yksi asia seuraa ja se on harmaus. Pidän siitä. Harmaan läsnäolo rauhoittaa. Harmaa on tehnyt minusta värikkään. Minä en ole enää ihan musta vaan minulla on harmaa hame ja harmaa villatakki ja harmaita hiuksia.

Töissä on niin kylmä, että ruskea rasvakudokseni on ryhtynyt tuottamaan lihasvärinätöntä energiaa ja ylläpitämään ruumiinlämpöä. Päivittäinen energiankulutukseni on lisääntynyt. Sen huomaa siitäkin että leivoin eilen pari pellillistä Taj Mahaleja ja söin niistä kolmasosan. Kyllä minusta pipareita voi sanoa ruskeaksi rasvaksi.

Mä näin yöllä unta, että mulla oli kuuma. Makasin sängyssä ja mun vieressä makasi unelmieni prinssi. Sen tukka oli sekaisin, eikä sillä ollut paitaa. Ajattelin unessa että mua ei huvita katsoa tätä nyt ollenkaan, ei saa kieputtaa puukkoa haavoissa, kun en jaksa niitä, en rupiakaan, kuollutta ihoa ja kutinaa. Uni jotenkin jyräsi, mutten halunnut muistaa sitä. Tänään yritin kertoa uneni Tainalle, torilla, harmaassa ja mustassa sateessa. Kerroin kaiken muun paitsi sen unen. Minun ei ole välttämätöntä muistaa. En halua saada muistaa. Taina kysyi oonko varma että mun unelmieni prinssi on hetero? Mun ystävilläni on jotenkin liikuttavan vankkumaton usko mun viehätysvoimaani.

Pilvi sanoi mulle eilen, että aikuisetkin saa joululahjoja. N:kin sanoi. Voi olla että mä joudun uhkaamaan itseäni ase otsalla saadakseni kiristettyä mulle lahjoja.

Rakas Joulupukki

Toivoisin että tänä vuonna toisit minullekin lahjoja. Mahdollisimman paljon, sillä olen kuullut ystäviltäni, että aikuisetkin saa saada ja musta tuntuu ihan tyhmältä, koska mä en ole ikiaikoihin saanut. Vaikka olen ollut kiltti ja hyväntuulinen koko vuoden. Näitä haluaisin ainakin:


Kynttilöitä (paljon)
Seinämaalia, harmaata
Prinssin

Sinun Sarisi

22.11.2011



Mä nöyrryin ja menin osuuskaupan kemppariin sanomaan että mä tarvitsen nyt ripsivärin. Sellaisen joka ei kestä kolmea päivää silmäpusseissa, ei rapise, ei revi ripsiä mennessään ja muuta sellaista. Sen pitäisi myös irrota ripsistä tarvittaessa, jollain muulla kun perinteisellä tärpätillä, josta jää ikävä tunne silmänympärysiholle. Mä katsoin sitä kempparin myyjää silmiin. Ne oli erittäin kauniisti ehostetut, vähän aikakauslehtityyliin. Myyjän iho oli virheetön, sen ikäkin oli virheetön, varmaan 24 v ja se katsoi mua takaisin silmiin ja sanoi että kyllä, tämä on hyvä. On. Minä soitin Pilville ja Pilvi kannusti tyynesti. Loppuviikosta mä kyllä syön kaurapuuroa tai ripsiväriä. Missä helvetissä ne ilmaisnäytteet kauneusblogistille viipyy? Mulle ei edes siellä kempparissa anneta mitään maistiaisia kosmetiikasta, koska ne katsoo että mä olen menetetty tapaus. Myös mun asenne saattaa olla niin pelottava, että ne vaan toivoo etten mä enää ikinä tule sinne mesoamaan.

Nyt mä olen jo kolmatta päivää käyttäjä.

Mä sain eilen kahvin vuoteeseen. Tai olisin mahdollisesti saanut jos Korpimies olisi tullut luvattuun aikaan. Ei siinä mitään, mutta se tuli lähinnä kiistelemään asioista joista tietää vain kolmasosan, ei tuonut tullessaan kermaa ja puhui lähinnä erektiolääkkeistä, joten mä saatoin ihan hyvin kihartaa siinä samalla tukkaani ja asentaa ripsiväriä. Se puhuu myös naisista, sellaisena homogeenisena piirakkana, jonka metkut se tietää. Mä vannon lottovoiton verran, että siltä on jäänyt paljon huomaamatta.

Iltapäivällä mä esittelin mun ripsiväriä kainalosauvalle, joka ei huomannut mitään eroa mihinkään. Sitten mä esittelin mun kiharoita, että kato nyt mitä mullon päässä! Se arveli että ne on valmistettu piipparilla. Me puhuttiin marxismista, intiasta, nuorista naisista, lapsista, läsnäolosta, sairaudesta, Parsifalista, ihmisistä ja elämisen raskaudesta keskiajalla, elämän kuormittavuudesta nyt ja siitä mennäänkö Anttilaan vai Sokokselle tekemään päivittäistavaraostoksemme.

Mä kerroin että mä jouduin viime viikolla syövän kanssa tekemisiin. Mulla oli ihanuus päivä ja tapasin ihania ihmisiä ja sitten tulikin taas syöpä. Mä niin vihaan sitä saatanan syöpää. Mä kerroin että mulle tuli koko yön kestävä ahdistus ja mä päättelin siitä ettei itseään kannata säästellä. Kanssaihmisille voi sanoa että olet ihana ja tärkeä, ettei se ole keneltäkään pois. Sitten mä aloin vähän melkein itkemään  ja sanoin kainalosuvalle että säkin olet ihana. Ja mun uusi ripsari kesti tämän kaiken. Vaikka myöhemmin  mun silmiin satoi vähän lunta.


18.11.2011


Kärpäsillä kuorrutettuja brownieseja Kiasman kahvilassa.

Mä tapasin eilen miljoona ihmistä. Menin ihan tilttiin. Mä jouduin sattumalta Kiasman kahvilaan jossa oli tarjolla herkullisia suklaabrowniseja. Mä en tiedä erotatteko te millä noi on kuorrutettu, mutta noi pienet tummahkot ja siivekkäät pisteet on kärpäsiä. Hyvinsyöneen näköisiäkin ovat.

Mä en sit syönyt mitään. Jotenkin etoi.

Mun seuralainen kyllä sanoi jotain sinne päin, että Kiasman kahvila tarjoaa nykyään elävää ravintoa ja mä olen tämmöinen maalaistyttö joka ei vaan tajua. Kyllähän mä elävän ravinnon päälle ymmärrän, mutten sen päälle että se lentää! Se on liian vaivalloista. Annoin hienovaraista asiakaspalautetta. Sain vastaukseksi ettei ne mulle niitä myiskään.

17.11.2011


Hiiriä pesässä


Pakkouusi kassi


Pääasiallinen ravintoni


Taj Mahal
Voi kun mä tykkään olla kaupunkilainen. Missään en oo kyllä käyny, paitsi Siwassa, Alepassa ja Lankavakassa. Ja syömässä täytekakkua. Jottei mun tarvitsisi käydä syömässä enempää täytekakkua, mä sain sitä kilon verran mukaan eilisiltä syntymäpäiviltä.

Mun viikkoni alkoi hieman ongelmallisena sähläyksenä. Maanantai oli täydellinen muiden ihmisten maanantai. Sellainen paskista paskin. (Miten paljon ihmiset kykeneekään puhumaan viikonpäivistä ja säästä tiettyyn tunteikkaaseen sävyyn? Tätä me on Pilvin kanssa mietitty kerran jos toisenkin.) Mutta että maanantain ollessa jo lopuillaan se vielä katkaisi mun käsilaukkuni hihnan, ihan lennossa, niin että tiputin mm. tietokoneeni ja kaiken muunkin keskelle Maunulaa. Siinä sitten olin. En itkenyt kauheesti. Itkin vasta seuraavana aamuna laukkukaupassa. No en itkenyt. Ostin laukkukaupasta halvimman vässykän joka silmiini sattui, alennuksesta tietenkin, sellaisen espanajalaisen kierrätysmainosjulisteista kootun Vaho Trashionin, jonka tuossa yllä näette. Se minkä olisin halunnut, oli sellainen että Joulupukin pitäisi olla olemassa saadakseni sen.

Koska mulla ei ole paljon ollenkaan rahaa, ostin myös Taj Mahalin. Se oli yllättävän halpa.

14.11.2011


Pala aikaa
Mä käytän nyt siivun tätä inhimillisyyttäni, taas, sinuun joka on huolissaan siitä että mies ei soita viikkoon. Satuin nimittäin huomaamaan, että olet löytänyt tänne uudestaan googlettamalla miestä ja kolmea viikkoa.

Tiedätkö. Mä niin ymmärrän sua. Olet varmasti ihan kuolemaisillasi rakkaudesta ja ikävästä ja kaikesta ja toivot, että se vihdoin soittaisi, onhan nyt jo neljäs tai viides viikko meneillään. Sinäkin olet varmaan ollut soittamaisillasi sille miehelle jo 524 kertaa. Se on kamalaa. Mä en halua että sä jatkat elämääsi tuolla lailla, tuhlaten ja odotellen.

Ei se soita. Älä odota. Sen sijaan tee ainakin näitä niin paljon kun haluut:

1) Mene elokuviin. Mökötä ja haaveile, mutta vaan siellä.
2) Mene kahvilaan ja tuijota maailmaa kysyvästi. Se vastaa kyllä.
3) Lue kirjoja ja runoja. Itke niitten päälle. (Ja laita sun osoite mun sähköpostiin niin lähetän sulle luettavaa heti. Voin alleviivata parhat palat valmiiksi.)
4) Harhaile kaduilla ja metsissä.
5) Jos on pimeää, polta kynttilää.

Aina tulee niitä jotka soittaa. Joskus se voi kestää vuodenkin tai viisi, mutta ne soittaa. Mutta älä silti odota, vaan elä, koska sitä todennäköisempää on, että se puhelin soi. Ja kohta et edes muista kenen soitoa odotit ja ihmettelet, että mikä ihmeen tuntematon numero mulla vilkkuu, etkä vastaa, koska olet ihan lopen kyllästynyt ja uupunut kaikkiin puheluihin joita tulee yötä päivää ja joudut pitämään puhelinta äänettömänä kaiken valve- ja uniaikasi.

Ja jos se siis kuitenkin kuudennella viikolla soittaa, niin sä olet rennon leppoisa, et ollenkaan tuskanhiessä riutuva ja kuulostat raukean välinpitämättömältä, kun se kertoo että jäi jumiin johonkin kuiluun, eikä kyennyt soittamaan, mutta että nyt maistuis pikkujouluglögi ja piparikin. Muistat sitten kans olla raukean välitön ja sanoa että haista paska kuule, mä olen ihan ylibuukattu, kokeile mutsiis.

Rintapillu


Marraskuu
Mä näytän päättäneen alkavan viikon päivistä sellaista, että vuorokauteen mahtuu ainakin se 1.5 x 24 h. Mainiota. Tuskin siis myöhästyn mistään. Tänään mä kyllä myöhästyin heräämisestä, sitten mä myöhästyin pakkaamisesta, sitten mä päätinkin olla lähtemättä ollenkaan. Menin metsään. Metsästä ei voi myöhästyä. Metsässä oli suppilovahveroita ja kantarelleja ja eri elukoiden jättämiä paskakasoja joita pojan kanssa tutkittiin, joten mä tavallaan tunnen venyneeni johonkin merkityksellisempään kun jonnekin muka sovittuun paikkaan ja aikaan.

lltasella Korpimies lähestyi mua mm. pikkukaupungin pikkukaupunkitiedoilla ja mua alkoi vituttaa. Minä niin tykkään ihmisistä jotka tietää asioita. Varsinkin jälkiviisaus on usein ihailtavaa. Ne jotka arvaavat jälkikäteen ovat vielä kiinnostavampia. Joku niistä varmaan seisoo maailmanlopun jälkeen tuossa torilla ja naureskelee itsekseen että mä arvasin tän! Hahaa, arvasin ja tiesin! Mua ahdistaa kai lähinnä se, että joku näkee tärkeäksi avautua "minuun liittyvistä asioista" joista en tiedä mitään. Jos mä oikein käsitin, niin olen nyt virallisesti häviäjä ja minun pitäisi osoittaa erityistä inhimillisyyttä vai oliko se ihmisyyttä. Syy tosin jäi vähän epäselväksi ja kohde. Että koko kaupungille vai? Vai jollekin tyypille? Jollekin paikalliselle juoruterroristisolulle? Ja siis, anteeksi tyhmyyteni, mutta miksi?  Mua naurattaa ihan kamalasti ajatus siitä, että mä tyytyväisenä hymyillen elelen tässä, tietämättä ollenkaan mikä luuseri olen. Ettäs kehtaankin! Ja tähän mun on ihan pakko lisätä että voi kun tietäisittekin!

Ja siis jos tämä liittyy jotenkin siihen, että riistin ryppyvoidenäytteen keski-ikäistyvän nuoren miehen käsistä käyttääkseni sen itse, niin kyllä, te ette tosiaankaan tiedä mitään.

Muistakaa aina, että jokainen sana jonka täältä ikänänne luette on taivaan tosi. Mä olen sangen ikävä ja vittumainen ihminen. Tapan huvikseni ja huvittelen tappaakseni, tai jotain sellaista. Syön grillattuja sikiöitä aamiaiseksi. Vain rakkaimmat harrastukseni mainitakseni. Lähimmäisiäkään en ajattele kun elän vaan selibaatissa. Uskokaa jo, te saattaisitte hyvinkin olla syy selibaattiini, jos minulla sellainen olisi.

Ai niin, mun piti pakata se mekko ja kiharrin. Mä pakenen kaupungista. Töölöön.

11.11.2011



Mun ja Paasilinnan lounas vähän venähti. Mä jouduin aamukahvipalaverinkin perumaan. Mutta me saatiin noutopöytäkiinalaista pyttipannua, jossa siis on pottua, pilkottuja nakkeja, pekonia ja kebablastuja. Se oli tosi hyvää. Mä meinasin ensin että se on niin hyvää etten mä kehtaa edes maistaa, mutta maistoin sitten kumminkin. Mä olen kuitenkin haaveillut siitä pari viikkoa. Sitä saa Kauppakadun kiinalaisesta. Suosittelen.

Me jatkettiin lounasta mun töissä ja baareissa ja Paasilinnan töissä ja kaduilla ja lopulta me päädyttiin meille lukemaan ääneen pornolehtiä, polttamaan kynttilöitä ja kertomaan pahimpia painajaisiamme. Meidän painajaiset osoittautui niin painajaismaisiksi, että meitä alkoi pelottaa. Koska me ollaan aikuisia niin me maattiin paniikissa sohvalla ja pidettiin jouluvalot ja peitot päällä ja yritettiin ajatella jotain muuta kun sukkahousukuristajaa.

Paasilinna myös nauroi mun edellisyön unelle. Sille jossa mä en ehtinyt ovelle jonka takana mun unelmien prinssi pimputteli. Paasilinna tiesi kertoa että olisi ollut aika paska hommeli jos olisin hirveitten henkisten ja fyysisten ponnisteluitteni jälkeen saanut oven auki, vain todetakseni siellä seisovan klikkaa mua-deittini joka napauttaisi mua kirveellä päähän.

Jostain syystä mä en aamulla muistanut uniani. Paasilinna näytti hetken ihan poikaenkeliltä. Elävältä tosin. Ja mulla oli hirvee krapula. Kaakaosta.