10/28/2015

Syö, nuku ja ulkoile





Syö, nuku ja ulkoile. Vietä aikaa hyvien ystävien kanssa. Tee rikosilmoitus kunnianloukkauksesta. 
Ota kunnolla etäisyyttä. Lue se kirja. Internetti on aika hyvä. 

Tällaisia neuvoja olen saanut. Hyviä neuvoja. Hyvän päivän pulpahtaessa pintaan, unohdan perusmantran ja yritän suorittaa koko maailman kertaläimäisyllä. Eipä oo tullut kovin pätevää jälkeä. Olen vartin verran valmis ihan mihin vaan ja unohdan eilisen kauhun, jonka kourissa en osaa päättää, otanko lääkettä vai en. Itken puhelimessa sairaanhoitajalle. Se sanoo, että ota se lääke nyt. Sitten lepää. 

Vartti vuorokaudesta muuttuu tehokkaaksi ajaksi, jonka sisällä saan hoidettua itselleni sijaisen, sovittua uuden lääkäriajan ja luettua ehkä yhden sähköpostin, johon myös vastaan. Sitten tulee uni. Sitä ja kuolaa kestää neljättä tuntia, mutta olenpahan ainakin vapaa ja elimistön räikeä stressitila laukeaa vähäksi aikaa. Herätessä olen ihanan rauhallinen ja päätän aloittaa uuden elämän heti. Vaikka juoksemalla maratonin. Ei se mene ihan niin. On turhauttavaa juosta joka ilta maraton, kun ei osaa 500 metrin matkaa kauppaan. 

Päähän jää hajanaisia sanoja ja ilmeitä. Luulen nukkuvani kun istun umpihereillä kahvilassa ja kuuntelen. En muista lähteitä. 39 on melkein kuin 40, mutta ei ihan. Vähän sama, kun 13 on vähän enemmän kuin 12. Jos nainen on ruma, vanha tai muuten vaan seksuaalisesti epäviehättävä, niin sitten se kelpaa miehelle kaveriksi.

Kävelen kotiin pidempää ja mäkisempää reittiä. Harhailen vähän. Ulkoilen kissalle ruokaa. En halua olla kenenkään kaveri. Paitsi niitten, joita rakastan. Aloitan taas alusta. Minusta.




10/23/2015

Psykoterapeuttinen hoitosuhde ja muita yllätyksiä


Olen ollut viikon saikulla. Olen vielä tänäänkin. Olen enimmäkseen opetellut nukkumaan ja voinut pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Olen ollut myös silmittömän iloinen ja onnellinen. Katsonut putkeen Leftoversin ekaa tuotantokautta. Neulonut villasukkia. Tärissyt ja halunnut kuolla itkuun. Pari päivää sitten huomasin, että en sekoillut kaikissa sanoissani ja muistin kaksi asiaa, jotka pitikin muistaa. En unohtunut minnekään, enkä itkenyt silmäystäkään. En ollut huonompi kuin kaikista huonoin. Nyt olen väsynyt ja varovainen. Turha yrittää mun varpaille. Voima alkaa palautua. Sillä voimalla ei vielä tapeta, mutta sillä voimalla saatan jaksaa olla herkkä, avuton, heikko ja tarvitseva. Hyi helvetti mitä sanoja.

Ystävät ovat salaa pitäneet minusta huolta. Takoneet lekalla päähäni todellisuuden harhaa. Ottaneet viereen nukkumaan. Laulaneet ja soittaneet ja puhuneet. Olleet hiljaa ja kysyneet varovasti kuinka voin. Juottaneet viinaa. Pakottaneet kahville. Ja lopulta yhdistäneet voimansa ja järjestäneet minulle yllätysjuhlat syntymäpäiväksi. Ei riittänyt, että olen jo kaksi viikkoa saanut lahjoja etukäteen, vaan koin elämäni yllätyksen, kun menin kotibaariin yhdelle. Ihan vaan Vuoren ohimennen houkuttelemana ja sen kanssa nurkkaan kyhjöttämään. Päässä ei meinannut millään naksahtaa, että baarissa on keskellä viikkoa liikaa ihmisiä ja minä tunnen ne kaikki ja sitten ne alkavat laulaa paljon onnea vaan. Halasin ne läpi. Kymmeniä haleja ja kymmeniä lahjoja. Sain kaiken mitä tarvitsen. Punajuuria ja heijastimen. Rukkaset. Suklaata. Kahvia. Sukat. Vatikaanin pappeja koko tulevaksi vuodeksi. Psykoterapeuttisen hoitosuhteen ja tarpeeksi kynsilakkaa. Ja vaikka mitä. Lahjoja löytyi halausten jälkeen maiharin hupustakin ja levitin saaliini baaritiskille. Muusa työnsi käteeni oluen. Tulin paikalle suoraan hieronnasta, joka sekin oli lahja. Koko kroppa, sydäntä myöten, oli ihan murskana. Tuntui hyvältä.

Pari iltaa tai alkuyötä olen lueskellut Psykoterapeuttista hoitosuhdetta. Sain sen lahjaksi - tietenkin Terapeutilta. Kerron tässä salaisuuden. Terapeutti ei oikeasti ole terapeuttini, mutta meillä on joskus ollut terapeuttisia hetkiä, ammentaessamme moskaa sielumme (lähinnä minun) pimeydestä. Tavallaan myös jakaessamme moskan, joka on meille pyytämättä annettu, yhteiseksi lahjaksi ja ihmeeksi. Nyt koulutan itsestäni epäpätevää keittöpsykoa potenssiin kaksi ja näen valoisampaa unta. Jossain on hetkittäin jo huominenkin, ei vain tämä loppumaton päivä, jonka armoilla kellun ja uppoan, kunnes horrostan puolituntiseni ja herään hengittämättömyyteen.

Osattomuudentuntoni on oman mielikuvitukseni ja väsymykseni aikaansaannosta. Olen samalla napsinut paskimmat sattumat sopasta. Minulla on ilmeinen kyky skannata ihmiskunnan liepeiltä kaikki hapertuneet puolielukat ja rikki menneet olennot. En tiedä pitäisikö sille jo tässä iässä voida jotain. Aina ei pääse pakoon, mutta rajoja voi paaluttaa. Terapeutti on muistanut kyllä kertoa, että olemme kaikki hulluja. Minulle tulee siitä aina hyvä mieli. Hulluudesta. Mietin sitä viimeksi tänään, kun kuuntelin Menneniä ja Nimetöntä, jotka uppoutuivat jonnekin Vesa-Matti Loirin nuoruuteen. Korvani menivät kiinni ja meditoin itseni psykoterapiakammiooni. Se on uusi paikka minussa. Olemassa vain unissa, joten minun  täytyy vähän olla nukuksissa kun käyn siellä. Kaikki asiat eivät kestä päivänvaloa ja unettomuutta.

Miltä minusta tuntuu nyt? Olenko minä minä? Onko minun olemisellani mitään merkitystä? Onko tämä ollenkaan hyväksi minulle? Nämä miehet, joiden keskellä olen aina yksi pojista, eivät välttämättä olekaan se hyvä juttu elämässäni. Pitäisikö mennä käymään Espanjassa?  Hankkiudunko tahallani sellaiseen seuraan, jossa saan kokea itseni täysin yhdentekeväksi? Sellaisessa seurassa, jossa naisilla on aina korkokengät ja irtoripset ja vähemmän terävä kieli ja enempi meikkiä, en voi ikinä olla muuta kuin yksi pojista. Onko tämä ikäkriisi? Nyt lopetan tyhmänä olemisen.

Sitten leivoin suklaakakun. Vähän naisenergiaa kehiin.



10/15/2015

Kirjakaupassa



Ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Tai tupakka-askeja. Tai suklaata.

Joskus universumi kuukahtaa omaan nokkeluuteensa ja silloin meillä on juhlat. Ilmainen lounas ja suklaa. Selostan maailmaa verhon takaa. Ystäväni tyrkyttää mozzarellasalaattia suulleni. Ja lattea. Vainoharhan kanssa on helppoa elää, kun sitä elää sellaisessa seurassa, jossa voi vapautuneesti harhailla. Ja se on yht'äkkiä aika normaalia. Katsoa verhon taakse kahvilassa ja luoda julmahkoja katseita. Että kehtaattekin, minä olen sentään salaisuus.

Sitten luetaan kirjasta, että 23% miehistä sanoo "Minä rakastan sinua" lopettaakseen riidan. Ja 73% miehistä haluaa seksiä ensimmäisenä. Siis ennen kun nainen ehtii haluta. Siis parisuhdenainen. Ehkä. Jäi vähän kesken se selailu. Missä ne 73% miehistä ovat? Ai niin, siellä parisuhteessa. Puhumme ettei se sielläkään niin helppoa ole. Jos olisi, niin olisin varmaan siellä.

Menemme kirjakauppaan. Kysymme olisiko täällä lisää miestenkäyttöoppaita. Yksi löytyy: Mies - yleisimmät tyyppiviat ja niihin sopeutuminen. Se on varastossa Helsingissä. Entuudestaan tiedän, että niin mies kuin nainenkin, on täydellisen viallinen kapistus. Ihminen on. Kirja saa jäädä varastoon.

Tänään menen kirjakauppaan. Olen viettänyt aivan liian vähän aikaa kirjakaupoissa. Joskus kouluaikoina lintsasin päivätolkulla, vain ollakseni kirjakaupassa. Tosin sellaisia kirjakauppoja ei nykyisin enää paljoa ole. Ainakaan täällä. Eikä sellaista minua.


10/13/2015

Doctor Who




Lahja. Sotilaalle. 

Nyt on pakko lähettää horjuvat ja uneliaat kiitokseni maailman lääketeollisuudelle. Taas kerran. Mitä vitun väliä on makkarakeitolla tai rakkaudella, kun muutamassa päivässä saa viriteltyä kemiallisen koostumuksensa aivan uudenlaiseen sotkuun. Se itsessään innostaa elämään. Uteliaisuus tulevan suhteen.

"Hyvä rouva, määrään teille tätä...tätä...lääkettä josta tykkäätte!" Itkin ja nauroin hysteerisenä uuden lääkärini vastaanotolla. Sattui kerrankin sellainen kalenteripoika, joka todennäköisesti voisi olla lapseni, jos olisin ollut sinnikäs kaksitoistavuotias lapsimissi ja pitänyt sen (tässä tapauksessa täysin kuvitteellisen) lapsen.

Kuvitteellinen ei abortoitu poikani kysyi, että kuulenko ääniä. Kerroin, että kyllähän minä, mutta ei mulla varsinaisesti ole kukaan mun päässä juttelemassa, jos hän sitä tarkoittaa. Sain pitää kaikki saamani reseptit. Vannoin ettei suunnitelmissani ole varsinaisesti itsemurhakaan, vaikka käynkin tsekkailemassa sopivia paikkoja joskus iltakävelyllä. Puhuimme yleistyneistä panadoli-itsareista ja vannoin, etten tekisi mitään niin tyhmää, vaan ihan kunnolla tekisin. Sain vieläkin pitää reseptini. Olen ahdistunut ja vainoharhainen. Ja hirveän väsynyt. Ei siihen panadoli auta. Olo on enempi sellainen, että kunhan saan voimani takaisin, jaksan paremmin tappaa muita. Tätä en sanonut ääneen.

Herään yhä puolen tunnin ja tunnin välein, jos satun nukkumaan. 3.30 herään aina ensimmmäisen kerran. Viime yönä jo hymyilytti, kun mietin jaksaisinko katsoa kelloa, kun se kuitenkin on auttamattoman vähän. Takana on silti ainakin yksi kokonainen yö, joka kesti kahdeksan tuntia. Näin menneisyydestä tuttuja unia, joissa ahdistuksen määrä mittautuu pimeyden ja mustien eläinten mukaan ja joissa virtaavat likavedet ja kelluvat ruumiit. Uutena elementtinä unessa oli tukkeutunut imuri. Erona vuosien takaiseen on se, että tulkitsen pimeyden nykyisin ystäväkseni. Tiedän myös ne mustat eläimet nimeltä.

Likavesien paskamäärä on yhdentekevää, kunhan vesi virtaa. Siihen virtaan en osaa vaikuttaa. Tosin tänä aamuna ajattelin voivani vertauskuvan tasolla heittää siihen muutaman ihmisen lisää. Kun se paskamäärä soljuu kuitenkin jatkuvasti ohi, niin miksen käyttäisi sitä virtaavuutta hyväkseni?

10/07/2015

Bergman ja villasukka

Sirkus

Bergman pääsi taas livahtamaan elämääni kuin salaa. Bergman ja villasukka. Vaarallinen kombo ja samalla niin lohduttava. Viimeiset kaksi vuorokautta ovat olleet ylipitkiä ja väsähtäneitä. Vaikka välissä on ainakin yksi onnistumisen tunne. Sen tekivät tietenkin lapset. Ne viattomat ja puhtaat. Reilu kahden vuoden uurastus perusasioiden äärellä (pese pensseli, pidä värit puhtaana, vaihda vesi, valitse oikein paperi, usko mua) muuttuivat yhden illan aikana värinsekoittamisen sirkukseksi, jossa turkoosikin puhkesi kukkimaan. Kaikki epävarmuus oli poissa ja lainatut lapseni puhuivat asiantuntevasti viridianin viileydestä. Minä vain kehräsin siinä ympärillä.

Maanantaina jännittyi jousi. Yleensä pienillä asioilla on se suurin merkitys. Jokin kohtaaminen pitkästä aikaa. Itkumuuri vettyy. Minähän lopetin sen itkemisen jo, mutta se tuli takaisin. Ja hyvä että tuli. Ilman sitä olisin kuivahtanut sikiöasentoon ja päätynyt jonnekin suljetulle kuolleiden lehtien osastolle. No en tietenkään, kunhan puhun. Kirjoitan.

En ole alakuloinen. En ole masentunut. En ehkä edes rakastunut. Minulla on selitys valmiina, hapuileva selitys valmiina sillekin, mitä tapahtui Johnny Deppille, mutta ei voimia sen muotoilemiseksi ymmärrettäväksi lauseeksi. Ehkä kerron sen joskus hänelle itselleen. Koska minua ei nyt tavallaan ole, ei ole tavallaan Johnny Deppiäkään, saati sitten ketään muita. Maailma palaa. Niin on ennustettu. Tänään tulee maailmanloppu. Taas. Toistaiseksi on näkynyt vain revontulia. Laitoin verhot kiinni.

Olen vähän irti itsestäni, sumea sotaveteraani ja ulkopuolinen. Eikä ole paljoa kiinnostusta enää kiinnittyäkään itseeni. Veteraanin osaa on tarjottu minulle ennenkin, mutta olen kieltäytynyt olemasta. Alan kuitenkin ymmärtää, mistä johtuu mätänemiseni ja erimittaiset muistinmenetykset. Uutena listalla ovat hallitsemattomat itkunpuuskat, siitä puolen minuutin kuluttua kumpuava nauru, koska onhan tää aika absurdia kaikkineen. Hikinen hysteria. Pysähtyminen kesken lähikauppamatkan, kun en enää tiedäkään missä olen. Ja vainoharhaisuus, silkka luottamuspula yleensäkin kaikkeen ihmislihajalosteena elävään ympärilläni. Pelko. Unettomuus. Herääminen puolen tunnin välein. Mitä näitä nyt on. Ja se rakkaus. Puhuin tästä kaikesta jo lapselle. Varmuuden vuoksi. Surusta, vihasta, kiusaamisesta, juoruista, ihmisen hulluudesta. On pakko puhua. Vainoharhani kattaa jo mahdollisen lapseeni kohdistuvan häirinnän.

Lapsi sanoo, että olen ihan tavallinen ja se on totta. Pakkohalataan. Teinejä on muutoin niin vaikea. Tiedän silti ainakin yhden ihmisen, joka tarvitsee (pitkää laitos-)hoitoa oireiluni takia. Jos saan pääni tarpeeksi huonoon kuntoon ja työkyvyttömyyteni kohdalleen, on mahdollista toivoa vankeinhoitolaitosta.





10/04/2015

Ihmissaldo




Päivän ihmissaldo

Illan ihmissaldo (keskeneräinen)

Päästin käsistäni erittäin hedelmällisen päivän. Minulla oli kaikki mahdollisuudet, itsemurhaan asti, mutta jokin valtava voima pidätteli minua. Ehkä se oli rakkaus, ehkä pelkkä Voima. Tunsin sen nahoissani ja lihoissani, varpaissa ja puutuvissa sormenpäissä. Se valui pitkin selkärankaa hikenä, purkautui ulos kirosanoina ja pumpulina, mutta enimmäkseen mykkyytenä ja pienenä hysteerisenä pelkona ja nauruna. Se tykitti sydämen täyteen kaviaaria ja nuoli lautasensa puhtaaksi. Oli pakko päästä pois.

Vaikeaa purkaa tätä, kun ei tiedä istuinko iltamyöhää Saatanan vai jonkun muun enkelin ja helvetillisen sotajoukon kanssa. Kieli keskellä suuta, hitaasti arvioiden jokaisen provokaation, lähteäkö mukaan vai ei. Olin lähtemäisilläni, monesti, mutta pidin terävää kieltäni suljetun suun sisällä piilossa. Jotakin pientä purskahti ehkä Mennenin päälle, mutta mitäs söhlää sen spermansa kanssa. Siis kerman. Mukavuusalueeni on suurin epämukavuusalueeni.

Olen silti ylpeä itsestäni. Olen myös ylpeä Nimettömästä, jonka tilannetaju oli kerran elämässä kohdallaan. Annoin melkein jo anteeksi senkin, että se on tunkeutunut mm. kolmanneksi kohteeksi treffeilleni, mukamas tajuamatta ollenkaan missä on. Nimetön näpäytti isoon ääneen Johnny Deppiä, jonka plussapisteet ropisivat lattialle, sen latoessa sanoja suuhuni. On siis syntynyt keskusteluyhteys. Vaude. Se tosin kuuli minun puhuvan jotakin mitä en puhunut ja näpäytti minua siitä. Pisteet kolisivat kuin keilapallot. Ei ole ihan vesiliukumäki tämä yhteys paikasta A paikkaan Ö. Tai en tiedä onko se keskustelua ollenkaan. Se on vähän kuin piikkaisi betonia, mutta parempi sekin kun ei mitään. Minä en ole mielipuoli, eikä ehkä Johnny Deppkään. Emme edes betonia. Ainakaan minä, koska minusta vuotaa verta. Ja kyllä niitä plussapisteitä Johnny Deppillä riittää, vaikkei se siihen itse usko. Terapeutti sanoi, että se näyttää sellaiselta ressukalta. Että se pitäisi ottaa syliin kuten vauvat otetaan ja vähän keinuttaa. (Kirjoitin vauvat ensin, että vaivat. Kiitos Freud.) En sano mitä sanoin. En kerro koskaan. Kenellekään. Eikä Terapeuttikaan kerro. Sen ei tarvitse pönkittää yhtään mitään itsessään tai maailmassaan jakamalla meidän puheitamme. 

Muusa näyttää väsyneeltä, villaiselta ja syksyiseltä. Se lukee silmiäni kuin silmiäni ja meidän on pakko nauraa kuin idiootit. Rakkaus ympäröi meitä. Ei voisi pahemmin mennä pieleen. Kuulen liian monta kertaa sanan draama sen suusta ja meinaan purskauttaa sisäelimiä suun kautta ulos. Kaikki leikkivät etteivät tiedä draamasta mitään. Ei voisi mennä pahemmin pieleen. Naurattaa hullusti ja enemmän. Ilmaa saa huitoa lekalla, eikä se liikahda. Happi loppuu tämän paksun ja pöyhkeän pahoinvoinnin ja hysteerisen raukean paniikin keskellä. Hiki valuu varpaisiin. Sitten pussaan melkein kaikkia ja kahdesti Johnny Deppiä ja lähden kotiin. En tuhkaa matkalla yhtään ajatusta. Päästän ne avaruuteen ja olen tyhjä.

Enimmäkseen tiedän missä kuljin. Tein päivän työni ja kohtasin korkeanpaikan pelkoni kuin vapiseva ja jalaton muurahainen. Olen treenannut liian vähän. Olen joskus työkseni rakentanut vuoria, jopa huippuja, kankaasta ja kuumaliimasta, mutta silloin minulla oli vielä uskoa elämään ja siihen, etten tipu päälleni ja kuole heti. Ripustin hirtettyä kattoon. Kollegani on sarkasmin kuningas ja hän kertoili siinä samalla tarua isästään joka tippui selälleen samalta korkeudelta jossa itse juuri keikuin ja tippuessaan meni pikkuisen rikki. Naru kirposi käsistäni ja kiljuin. Meitä pelotti. Siellä se hirtetty nyt kuitenkin kiikkuu.

Seuraavaksi makasin rakkaan naiseni sohvalla ja puhuin suuni puhtaaksi ja join kannullisen maailman ihaninta teetä. Ja yhtä paljon kahvia. Ehkä se rauhoitti minut olemaan turvassa, angoran sisällä, ryystäen ja niistäen. Puhuimme kuukausia ja ehkä vuosiakin jatkuneen paskapuheen viimeisimpiä aaltoja läpi. Sitä, mitä se on kenellekin aiheuttanut ja mitä hyvää siitä on seurannut. Omalla kohdallani ainakin yksi uusi ikuinen ystävyys on kahvipöydässä sinetöity. Se on aika helvetin paljon enemmän, kuin yksikään juorukiimassa ejakuloiva huoranpenikka osasi edes toivoa. Anteeksi rumat sanani. Ne olisivat vielä rumempia, jos viitsisin takianne ryhtyä niitä tässä muotoilemaan. Ja jatkakaa rauhassa. Haen meille muille popcornia.






10/03/2015

Irrallisia muistiinpanoja


Myrsky laittoi tukan sekaisin. Ei paljoa muuta. Satoi vähän ja tuuli. Nyt on sininen taivas ja tulinen aurinko. Olisin valmis metsään, mutta osani on ehtiä töihin. Niihin ilmaisiin. Olen konkurssissa ja sitä edistää mainiosti ilmainen työ. Yritän samalla käynnistää kuherruskuukauden. Kynsilakkaa on jo.

Löysin eilen vanhan tai uuden päiväkirjan välistä monta sivua irrallisia muistiinpanoja. Ne ovat vanhoja, sillä siellä on rivien välistä luettavissa kuollut nainen. Tällä kertaa se ei ollut minä. Mutta ne ohjeet saivat minut kyllä hymyilemään. Ei niin, että olisin niitä noudattanut, mutta vanhan ahdistuksen iloluontoisuus hymyilytää aina kun aika on kypsä. Nyt aika on kypsä.

PLAN B

Muista haaveet
tee niiden eteen työtä
edes vähäsen.

Laske miehet
anna niitten tehdä
itsesi eteen työtä.

Älä aina avaa ensimmäisenä ovea.

Vaihda kaktukset isompaan
ruukkuun
muista että ne voivat
hylkiä toisiaan
ne kyllä ovat samaa sukua
ehkä
jos muistat oikein.

Alenna ikärajaa
tv 5:n laatudokumentissa 70 v nainen nai 31 v miehen
tämä tarkoittaa sitä, että tuleva mieheni saattaa olla jossakin ja on nyt kolmevuotias.

Muista puhua
asioista
myös ikävistä
kyllä sinä tiedät jo
jos tapaat ihmisen.

Kirjoita
kirjoita mitä tahansa.

Heräät kevääseen aina.
Muista se kun itket pimeässä.
Muista että valo tulee aina.

Rakastu.
Se sattuu aina.
Älä lakkaa rakastamasta.
Ole vahva, älä epätoivoinen.

Rakastele.
Tiskaa.


Tätä jatkuu monta sivua. En tunne itseäni vahvaksi, mutta epätoivon nuolaisut tunnen. Ja hymyni menneisyydestä. Mikään ei tunnu missään, jos on valmiiksi kaavoittanut mielensä voimaan huonosti ja olemaan allapäin ja osaton. Sitä seisoo pahoinvoinnin punaisella matolla ja voi juuri niin huonosti kuin ikinä pystyy kuvittelemaan. Jos on hyvä mielikuvitus, voi kuolla siihen paikkaan, tai sitten annostella ahdinkonsa pidemmälle, kiduttavanmittaiselle elämänjaksolle.

Tätä minun piti yöllä ajatella. Kun yksi kaipaa pillua ja ystävyyttä ja toinen kaipaa unta. Minä kierrätän katsettani näissä ihmisissä ja sanon kltisti hyvää iltaa niin Johnny Deppille kuin satunnaiselle urpollekin ja olen nokkela ja hauska koomikon seurassa. Koska olen tänään päättänyt käyttää energiaani positiivisuuteen. Se karisee kuin lakka kynsistä. En minä pysty. Pystyn kuitenkin. Ja taputan hyväntahtoisesti Johnny Deppin jalkaa. Kyllä se ymmärtää. Se jalka on ihan rauhassa. Se tietää, ettei ole mitään mitä ei voisi olla.

Tämä oli minun olohuoneeni ja mitä tästä on tullut. Lämpimien raatojen kohtauspaikka ja karsina. Ei voi yhdellä naisella olla näin paljoa raatoja. Tuntuu hirveän kylmältä ajatella, että en ehkä koskaan enää tulisi tähän.

Olen nukkunut pitkät päiväunet. Sellaiset, joiden jälkeen luulee tilanneensa pizzaa ja nähneensä ensilumen virtaavan maahan. Mitään ei ole tapahtunut. vain unia. Kestää kolme tuntia nukkua pois rakastettavuuteni paino. Sen, kun joku sanoo, että olen rakastettava. Joskus minä uskon sellaiseen. Kolme tuntia. Ja myöhemmin toiset kolme. Harjoituksen puute näkyy, mutta ei tästä mitään tule, jos ei edes yritä.

Ne kaktukset muuten kuolivat pari vuotta sitten. Eivät olleet samaa sukua.


10/01/2015

Vähän hyvästi




Heräsin aamulla hotellista. En vielä tiedä missä kaupungissa olen, mutta viihdyn täällä erinomaisen huonosti. Tai oikeastaan hyvin. Päätin avata elämässäni uuden oven. En saa sitä auki. Oven takana on positiivinen asenne, toppa tupakkaa, lääkitys kohdallaan ja kivi joka kävelee. Mukaellen Jarkko Lainetta. Muistaakseni. Elämä ei ole elokuva, mutta kyllä se taas sellaista muistuttaa. Tämä saattaa olla joku Lars Von Trierin. Filmaamaton. Onneksi.

Onko teille nollaamisen käsite tuttu? Minulla oli maanantaina ainakin yksi hieno hetki. Ei ole puhtaampaa nollaa, kuin istua saunassa rakkaan naisen kanssa ja puhella niitä näitä. Kylki kyljessä, alastomana hiestä ja sukkahousuista. Siinä voi vähän kirotakin. Ja nauraa. Että onhan tässä ollut kaikenlaista. Rakkauttakin. Sitten höyrytä puhtaana pimeässä syysyössä, polttaa siinä tupakka ja maata ensin yö ja vielä aamupäivä pienten eläinten keskellä. Tarkistaa Tekokuun viesti jossa lukee, että kyllä sinä olet turvassa. Koko ajan. Ei ole olemassa kosketusetäisyttä. On pelkkää etäisyyttä.

Puhua marsulle niitä näitä. Rakkaudestakin. Kahlata kostealla nurmella, katsoa jokainen kukka erikseen ja huomata, että pitkästä aikaa hyräily tulee itsestään, vaivattomasti. Se kantaa iltapäivään ja opetustuntien ohi. Olen zen vaikka lapset maalaavat kuin viimeistä päivää. Liimalla. Asemalla unohdan katsoa kuka on ketäkin vastassa ja luikahdan pimeän tunnelin läpi toiseen pimeään. Kävelen pidempää reittiä kotiin. Kerma hölskyy käsilaukussa. Huivin sisälle leijuu koivun lehti.

Sitten koko päivä puhetta ystävän kanssa. Kai tässä on jo ystävyyden piirteitä. Puhetta ja niin paljon punaviiniä kuin jaksaa kantaa. En voi olla huomaamatta, että kaiken massiiviahdistuksen keskellä, ihan vieressäni on ihmisiä, jotka vain rakastavat minua. Ja pitävät minusta huolta. Vaikka olisinkin reipas ja melkein jaksaisin itsekin, niin pitävät silti. Vaikka olisin hölmö ja ruikuttava, itsetunnoton apina. Jotkut pitävät jopa salaa huolta. Tosin se huolenpito saattaa välillä muistuttaa murhanhimoa. Olen joutunut jo kieltämään suklaalähetykset, sillä ne eivät todellakaan ole minulle hyväksi.

Tänään tunnen itseni terveeksi ja rakastetuksi. Haluan olla kaikkien hyväntekijöitten maalitaulu ja ottaa ihan kunnolla osumaa. Koska se tuntuu hyvältä. Pää on vanhasta punaviinistä raskas, mutta jossakin tämän kaiken onttouden perukoilla on valoa, lihaa ja verta. Juuri nyt kaikki on vähän hyvästi.






Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...