5/26/2014

Monumentti




Pelottavan pitkä viikonloppu. Samalla kun olen nauttinut ihmisten läheisyydestä ja yllättävistä kohtaamisista, olen kammonnut kosketusetäisyyttä kaikkeen tähän lihaan. Ihmisen epätoivo ja suru paistavat läpi keskiyön jälkeen. Hämärtyvillä kaduilla aaltoilee kysymyksiä ja tarjouksia ja itkua. Joku kuuntelee askeliani ja seuraa. Pääsisin Sallaan tältä seisomalta ja siitä sitten Norjaan. Nielen kirosanani, eikä askeleeni paljasta sisäistä rytminmuutosta ja sanon ääneen että olen yksin, en yksinäinen.

En ole tarvittavan yksinäinen. Yksi mies lisää listalle, jolla on jo kaikki tuntemani. Kiinni siinä mitä ei enää ole, ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen tai kahteen vuoteen. Se on surullista ja kuollutta. Ihmisissä, ei ainoastaan miehissä, on kuivia ja käppyräisiä kohtia. Tulenarkoja, muttei niitä yletä sytyttämään mikään eikä kukaan. Ne ovat täynnä rakkautta ja odotusta. Kuollutta rakkautta ja ikuista odotusta. Ei niihin voi päästä käsiksi. Ei kukaan voi elää ja hengittää sellaisen rakennelman sisällä. Ne ovat itsemurhaajan omia luomuksia, pieniä kuolemia, joiden pyhyyttä vaalitaan hunajaisin tuohuksin.

Toinen mies sanoo, että elämäni rakkaus oli ja meni. Nyt haluan jotakin moninkertaista. Enemmän tasoja ja älyä ja herkkyyttä, enkä yksinkertaisuutta ollenkaan, en tyhmyyttä. Kuinka sen voisi saada, jos kerta kerran jälkeen turvautuu juuri siihen mitä ei toivo? Etsii ja löytää, muttei saa mistään kiinni, kun on saanut rakennettua monumentaalisen tekosyyn, elämäni rakkauden, johon on liimautunut kiinni kuin äidin rintaan. Äiditkin kuolevat. Miehetkin kuolevat. Monumentit pysyvät, ne eivät kuole. Ne täytyy tappaa.

Onko itse aina niin tyhmä ja niin kiinni jossakin jo olemattomassa, mutta valtavan kaunopuheisessa menneisyydessä, täydellisyydessä ja ohittamattomuudessa, ettei tajua että se on se vesieste ja hauta.   Juhlapuheihmissuhteet toteutuvat vain amerikkalaisissa romanttisissa komedioissa, ja se tulee aina kalliiksi. Pienten suloisten vaikeuksien kautta voittoon mennään noin 25 miljoonan dollarin budjetilla. Se kestää kaksi tuntia. Kenellä on varaa sellaiseen?

Silti olen joutunut lähelle ja kiinni asioihin ja kuviin, jotka ovat yhä päässäni, sekasotkuisen märkinä ja valuvina, mutta kuitenkin. Valunta johtuu koko yön jatkuneesta sateesta. En voinut jättää sen kuuntelemista kesken ja se jatkuu yhä. Sillä on hyvä vaihteleva rytmi. Välillä se koskettelee ja naputtaa ja välillä vain kohisee ja huuhtoo. Epäilen saaneeni ujutettua ylimääräisiä tunteja yksittäisiin surkimusvuorokausiin, sillä yöt ja päivät ovat yhtyneet helteisessä kesäkiimassa, kadottaneet toisensa, sekoittuneet, aloittaneet alusta, eläneet kahden ja puolen minuutin jaksoissa, sanoissa ja runoissa, puolen tunnin, kolmen minuutin. Kuka niitä laskee. Olen ollut ajoissa ja myöhässä, laskelmoidusti myöhässä ja sitten taas ajoissa. Olen ollut ensimmäisenä ja viimeisenä. Nyt olen vain jäljellä.

Elämäni sisältää tarpeeksi kauhua ilman rakkauttakin. Olen puhunut itsekin paskaa rakkaudesta. Valehdellut ja puhunut mitä sylki suuhun tuo ja sitten hävennyt. Hävinnyt omiin kuvitelmiini siitä, mitä mikäkin voisi olla, jos maailma olisi tyhjä kaikesta siitä mitä vihaan. Lähinnä ihmisistä. Olen kateellinen niille, joilla joskus naksahtaa ja ne hiipivät satunnaisen aseen kanssa, satunnaiselle katolle ja kadulle tappamaan muita. Kyllästyneenä ikuiseen laumaantumiseen, ihmisyyteen, inhimillisyyteen, valheeseen ja lihanhyytelön sinnikkääseen vapinaan ja lisääntymiseen.

Olen kyennyt pitämään etäisyyteni vaikken ole varma, olenko viettänyt pitkän viikonlopun taivaassa vai helvetissä. Molemmilla on puolensa ja varsinkin se puoli, ettei niitä ole olemassakaan. En kykene kuvittelemaan itseäni kenenkään lähelle. Melkein kaikki on ollut liikaa. Pohdin tosissani, kuinka estyisin ihmiskontaktilta tänään. Se on mahdotonta, koska minun on pakko mennä kioskille ja sanoa ainakin kolme sanaa ääneen.

En ole uskaltanut kertoa oikein kenellekään, että olen melkein poissa. Ei minun tarvitse paeta. Olen ollut maanpaossa ikäni. Se on monumentti ja siksi minäkään en saa kiinni mistään.

Sanoin yhtenä yönä etten ole töissä turvakodissa, mutta ehkä minä sittenkin olen. Olen kouluttamaton laitoshuoltaja tai biojäteastia.

5/23/2014

Ruoholla



Kesäyö 

Elviksen kanssa 


Sunnuntaina revin ruohoa maasta ja puhun Vuorelle. Luen ääneen runoa. En muista mitä. Jotakin hetkestä joka seisoo ja sitten taas liikkuu, ilma lyö ilmaa vastaan, aalto paiskaa vasten kalliota, kalloa. Hevosetkin laukkaavat.

Lapsi on nukahtanut sohvalle Aku-Ankan taskukirjan kanssa. Nenän edessä leijuu pannukahvi maidolla ja sätkätupakka. Makaamme punaisella viltillä ja ruoho kasvaa ympärillämme kohisten. Leikkaan sitä sormin, ruoho kerrallaan. Naapurin vieraat, pienet pyhäpukuiset, kiipeävät puuhun, ylös ja ylemmäs. Pukuisä huutaa ne alas keikkumasta sieltä ja autoon nyt heti!

Aurinko paistaa läpi silmäluomen. Silmät kiinni ja suu auki. Puhetta ja mutinaa. Miehet, naiset, suhteet, paniikit ja runokuvat. Kuinka hyvin me viihdymmekään yksin. Vuori sanoo, että ei meille kelpaa kuitenkaan kukaan. Minulle ainakaan, koska muuten seurustelisin, eikö niin? Kyllähän minä nyt melkein saattaisin jonkun saada jos olisi pakko. Eikö niin?

Nauramme ja haaveilemme minulle miehen. Tai Vuori sen pukee sanoiksi. Sen joka keittää kolmet erilaiset aamukahvit joista saan valita. Mies tuo silitetyn päivälehden vuoteeseen ja itsensä siinä sivussa. Se vasta olisi jotain. Me jopa tiedämme yhden potentiaalisen hemmottelijan ja nauramme lisää. Kyllästyisin sellaisen kanssa viikossa. Varmaan kuka tahansa kyllästyisi tai sekoaisi. Onkohan tämä järjen ääni vai katkeruuden?  En tietenkään kyllästyisi.

Naispuhe pitää pintansa.

Kirjoitin tähän pitkän pätkän ikärajoista (laskeako yhä vaan, vai nostaa), persepanoista, kahvinjuonnista, lohduttomuudesta, räjähtävistä tisseistä, jotka käyttäytyvät kuin mukulakivet ennen menkkoja, särkylääkkeistä, huonosta seksistä, rynkyttämisestä, opettamisesta, "vanhoista" miehistä jotka saavat ihan oikeasti sydänkohtauksia ja vanhenevista naisista, jotka ovat pihalla kuin lumiukot orkkuineen, sulamispisteessä aina vaan. Pyyhin ne pois. Ei huvita lukea ja varsinkaan ei huvita kirjoittaa. Saan välittömän ahdistuspaniikkikohtauksen ja hoen, että mun vika munvika mun vika.

Tähän joku aasinsilta.

Kävin eilen tai tänään ostamassa paistinpannun Ikeasta. Tänään eli eilen olen juonut kolme litraa jääkahvia, katsellut kaloja, kalastajia ja lakannut varpaankynteni. Katsonut yhden elokuvan ja itkenyt. Pohtinut vetäsikö vielä käteen vai narun kaulaan. Naru kaulassa käteen. Kaikki muukin kukkii.

On varmasti jokin syy sille, että olen tässä yksin.

5/15/2014

Viisi asiaa



Olen hypervalvetilassa ja teen listoja. Viisi asiaa. Oikeesti mulla on pyykkitupavuoro ja odotan kahta koneellista ja kahta kuivurillista puhdasta päälle ja sänkyyn. Muista hankkia jotain uutta sänkyyn. Käytän myös ekologisesti arveluttavaa tahranpoistoainetta, sillä kaikki lakanani ovat kummassa kuosissa. Verta, kookosöljyä, tussia ja mitäköhän tääkin on. En koskaan tee listoja.

Teen yleisten muistiinpanojeni lisäksi lauseita, joiden eteen piirrän neliön ja siihen heti rastin, kun asia on kunnossa. Elämäni ammottaa valkoisina, ikuisesti täyttymättöminä neliöinä edessäni. Ei haittaa. Tänään teen ihan eri tavalla.

1. Tee viisi hakemusta työpaikkoihin jotka eivät sijaitse 300 kilometrin säteellä täältä ja rukoile.
2. Yritä pokata joku tyyppi tekemään hyvää ruokaa.
3. Muista ostaa kookosöljyä.
4. Muista masturboida ennen kun menet keikalle. Kahdesti.
5. Juo kahvia.

Aloita nyt. Muista juoda tarpeeksi vettä ja pekonia.




5/12/2014

Valunta on runsasta eli näin minä teen työtä


Varjokuvia Piian kanssa.

Kaikki mitä piirtää tietylle paperille, muuttuu todeksi. Luonnos II/2014 - 

Mustelma. Avaruudellinen muisto. Jälki käsitelty kuvanmuokkausohjelmassa.

Sivureiden mustelma laajenee ja komistuu. Mustantummaa violettia, jonka alla keltaoranssi on syttymäisillään laimeaan hehkuun. Hoidan sitä istumalla lootusasennossa, selkäkin melkein suorana, ettei se jatkuvasti painautuisi jotakin vasten ja kertoisi miltä siitä tuntuu.

Kovia puheita ja pehmeitä pusuja viikonloppu täynnä. Tavaan muistiinpanojani. Rakastan omiani, ainakin tänään. Rakastin itseänikin ainakin sen neliminuuttisen, mitä yksi puolipitkä orgasmi vaatii, olosuhteiden ollessa otollisia. On hämmentävää kuinka niiden, en siis orkkujen vaan muistiinpanojen, pohjalta kirjoitan kokonaisia lauseita, joita ymmärtää ihan jokainen kaikki.

Koska olemus on  aamuöisen ja hullunhoureisen kirjailun jäljiltä patalaiska ja ehkä otsassakin mustelma (punk is not dead), niin kopioin tähän pari arvokasta muistiinpanoa, jotka sitten kätkeytyvät sydämiimme ikuisiksi ajoiksi ja jatkavat elämäänsä kokonaisina ja kirkkaina lauseina.

Kengät suudeltu. Miten kukaan voi olla noin kitaristi. Hyvät, pahat ja rumat. Silmät kiinni, itikat lentää, viemäriputket, matka. Pukeutuu paremmin kuin Muuan mies. Paskaa kahvia. Detour 33.

Tässä kopiodessani huomasin, että tuossa on aivan liiaksi turhaa tietoa. Ei modernisti rapistunut ihminen kykene lukemaan kuin muutaman lauseen kerrallaan, koska täytyy reagoida nopeasti ja linkittää kaikki heti jonnekin somensyövereihin liketyskommentoitavaksi. Ja kuva muffinista tähän. Tai siis cupcake se kai nykyään on. Kun minä olin pieni, syötiin reilusti muffinsseja. Paitsi jos se on jokin sokeria tai saliharjoittelua koskeva julkaisu. Se luetaan tarkemmin. Tai Euroviisut. Tai viisi koskettavinta kissakuvaa kautta aikojen. Lisäravinteiden tuoteselosteet on kai kova sana. Yliviivaan sen mikä ei kuulu joukkoon. Täähän on prosessi. Näet kuinka työskentelen. Luulitko että minä huvikseni suoltaisin tällaista paskaa.

Tänään on sellainen päivä, että Ennico Morricone kuulostaa Depeche Modelta ja Depeche Mode Cleaning Womenilta. Kuuntelen niitä kaikkia sekaisin. Tanssin aina kun haen lisää kahvia. Mustelmakin tanssii. Kaikki ikkunat on auki ja paikallislehden verkkoversiossa lukee, että tänään ja huomenna ja ehkä ylihuomenna sataa rankkasade. Valunta on runsasta. Säärunoja voisi kirjoittaa enemmän.

Muistelen samalla muistiinpanemattomia sanoja. Paljon on tullut puhuttua. Taiteesta ja muusta. Sen kanssa on painittu koko viikonloppu. Eräs ystäväni kertoi perjantaina, että teokseni koskettavat aina. Se kuvaili minua toiselle, joka ei ole koskaan nähnyt tai kuullutkaan minua, mutta sanottiin siinä käsipäivää juopottelun lomassa. Koskettaminen on väärä sana, liian kevyt. Oikea sana taisi olla satuttaminen. Ja keksin sen varmaankin  itse. En tee sitä tahallani. Luulen olevani hauska ja sitten ihmettellen kun tyypit itkee. Teen sen tahallani. Jos niin paatunut olento kuin minä itkee tehdessään työtä, on selvä, että koko maailma itkee siinä mukana. Valunta on runsasta. Paatos on rakasta. Raskasta.

Toisen ystäväni kanssa mietin sitä, onko mitään syytä jäädä tähän. Se on nyt ollut pahasti tapetilla. Täällä ei ole minulle rakkautta. Ystäväni on hyvä kiteyttämään. Parempi kuin minä. Minusta on tullut niin sekava, etten oikein kiteydy. Puhun pallojen heittämisestä ilmaan. Siinä ei ole mitään taituruutta mukana. Palloja on niin vitusti ja kyllästyn niihin heti kun ne ovat ilmassa. Anna mulle tähtitaivas. Vittuun koko universumi ja tähdet.

Osa perheenisistä eroaa. Kirjoitan sen muistiin. Se on selvä. Taiturimainen petollisuus saattaa johtaa halkeamiin jotka muuttuvat kuiluiksi.

Saalis laukeaa aamuyöstä kahdesti ja herätessään kerran. Kysyn siltä tekeekö se tätä säännöllisesti. Tietääkö sen vaimo mitä se ei tee säännöllisesti?

Oli joku asia mistä halusin kertoa. Olen unohtanut sen täysin. Menen tanssimaan.






5/10/2014

Olematta voisi olla niin paljon



Kun vaipuu olemattomuuden pumpuliin, luovuttaa ja lopettaa, alkaa heti tapahtua. Epäilen että Jumala vihdoinkin puhui minulle eilen. Juuri kun pääsin sanomasta, ettei se ole vastannut rukouksiini. Tai toissayönä se taisi jo aloitella. En vaan olettanut sen tulevan juttusille ja ignoroin pitkään sen kaikki rukousvastaukset. Jumala on elukka, vanha likainen elukka, jolla on kinky mielikuvitus. Sopii mulle. Itseasiassa se lähetti mulle sähköpostia, soitti kaksi puhelua ja katkaisi sähköt ja sitten mäkin tajusin että tää on nyt niin tätä, Jumalan sanaa.

Sen kunniaksi otin hämmästyneen ilmeen koko loppupäiväksi, kirjoitin työpaikkahakemuksen hevon kuuseen joka on täältä aika vitun kaukana, ja päätin muuttaa heti tai kuukauden kuluttua tai en ollenkaan. Join leppoisaa päiväkahvia perheenisän kanssa, ja siihen päälle 100 litraa ilmaista punaviiniä. Söin kalaa ja karkkia. Arkipanin yhden liian nuoren miehen pään sekaisin perseestä ja tisseistä ja kohtasin suosikkikitaristini kaksoisolennon ja sain siltä korkkaamattoman kaljan, ehkä äitienpäivälahjaksi, ja panin sen jääkaappiin. Rakastuin taas Pyöräilykypärään. Istuin yöllä sateessa kivetyksellä ja käärin sätkiä tuntemattomalle pojalle ja kannustin häntä olemaan olematta. Tapasin vanhan opettajani jostain 30 vuoden takaa ja join sen kanssa kaljaa ja muistelin kaikkia muita vanhoja opettajia, kuuntelin huilumusiikkia livenä ja join lisää punaviiniä,nyt muovituopista. Jouduin tappelemaan tanssilattialla kun kuuntelin JMKE:n kekkulointia, Tere Perestroika, ja polvi meni siinä sivussa vähän huonoon kuntoon, punk on, leipiintyneenäkin, vaarallista vanhoille naisille, jotka menevät eturiviin tönimään kaksimetrisiä poikia. Hymyilin.

Jos tämä ei ole täyttä olemattomuutta niin mikään ei. Jumala kiittää. Se oli laittanut mulle aamulla tekstarin, että muuten hyvä, katso jääkaappiin, siellä on sulle ylläri.

Aamulla heräsin. Kirjoitin aika monta sanaa, katsoin pornoa internetistä ja lauloin Romanssia ja Ajomiestä sekaisin ja kuuntelin kaiken musiikin.

Mitä sitä tänään voisi olla tekemättä? Ainakin huomenna leivon äitienpäiväpannukakun.


Älä anna minulle mitään mitä osaan pyytää.
Anna minulle olemattomuus, muurahaisten vapaa kulku käsivarsilla
vanhuuden muistot ja viimeinen orgasmi.
Anna minulle se joka lähti aamulla ja anna sen kuolla.



5/09/2014

Olemalla keskittyneesti olematta


Kaikki mitä piirtää tietylle paperille, muuttuu todeksi. Luonnos I/2014 - 

Olemalla keskittyneesti olematta, saan ainakin ikkunat pestyä. Ainakin melkein.

Ehkä tämä ei olekaan naisten viikko vaan minun viikkoni. Taas kerran. Kaiken puheen ja ihmissuhdehistorioinnin voimalla tajusin, ettei itselläni ole pelkoa siitä että jäisin yksin. Minähän olen yksin. Minulla ei ole kenellekään niin suurta merkitystä, ettenkö vain voisi jättäytyä olemattomuuteen.

Vaikka siis tietenkin toivoisi olevansa jollekin tärkeä, ei olemattomuus sulje mitään pois, sehän laajentaa tajunnan. Kaikkeni tein. Rukoilin Jumalaa. Ei oo tullu vastausta. Silti joskus tulee sellainen piste, että se ei tunnukaan kovin tärkeältä. Olla mitään. Ja sitten kaikki katkeruus ja rakkaus ja ihan kaikki menee ihan sekaisin ja latistuu. Ei oo mitään. Edes puhtaita sukkahousuja.

Listaan asioita joita kaipaan ja viereen listaan asioita jotka kaipaavat minua. Muista ostaa sukkahousut. Niillä ei ole oikein mitään yhteistä nimittäjää. Minua ei lasketa. Ja mitä vähemmän millään tuntuu olevan merkitystä, sitä auvoisemmaksi tulee oloni ja saan tiskattua viikon tiskit samalla sisäänlämpiävällä energialla.

Jos saisi vielä pyykit pestyä ja itsensä. Ja twitterissä näyttää pyörivän arkipanohaaste. Äitienpäiväkortti tulee vuoteeseen ja perheenisien tekstarit. Äitienpäivä voi olla milloin vain ja tänään on just hyvä. Ja perheenisille vastaan että joo joo, kaikki käy. Tai ehkä ei. Ihan miten vaan. Ei oo niin väliä. Kääntäkää vaimonne välillä väärin päin.

Mitään ei tule kun pysähtyy ja pysäyttää. Paitsi kaikki. Vapaus on ihan perseestä. Paitsi että tänään on maanantai. Ihan sama.

Lee Hazlewood – If It's Monday Morning

5/08/2014

Naisten viikko



Pitkästä aikaa on ainakin viikko kulunut enimmäkseen naisasian parissa. Äidit, sisaret, tyttäret, tädit, mummot ja me siinä kaikkina, loputtomassa kahvihumalassa.

Epätoivo ei pääse syventymään minuun, kun kuuntelen muita. Montako vuotta ja montako kuukautta ja kuinka kauan kukin mitäkin on ollut vailla. Eikä kukaan ole varsinaisesti valittanut. Omakaan epätoivo ei muodostu kovin synkeäksi tai syväksi. Olen silti valmis käpertymään taas sen tosiasian kainaloon, että minussa on jokin syvällinen luonnevika, joka pimeydellään peittää kaiken näkyvyyden ja hukuttaa paskaan kaiken mihin katseeni käännän. Se on helpottavaa ajatus, koska sen ajatuksen jälkeen ei tarvitse ajatella mitään muuta. Voi istua torilla tukka auki ja vedellä norttia putkeen ja luetella taas kaiken sen mitä ei halua ja minkä haluaa ja mitä ilman ei voi olla ja todeta, että voi oikeastaan olla ilman mitään ja kaikkea. Eikä sekään vielä tee osattomaksi ja immuuniksi, mutta se ei kipeytä lisää.

Istun T:n kanssa ja aurinko lämmittää ja pyörryttää. T toteaa, että ehkä mun mieli onkin muuttumassa. Se on järkevintä mitä olen aikoihin kuullut. Ei mikään osattomuus tai osallisuus pelasta muutokselta. Yritämme selvittää sitä selittämätöntä, tietenkin. Samalla laskemme vuosia ja sydänvikoja, kaikkea sitä, mitä itse kantaa mukanaan. Kaikkia niitä. Vasta yöllä ajattelen, että kaikesta hapuilusta huolimatta sille on sana. Se on rauha.

Meidät keskeyttää mies. Ihme juttu. T kysyy, että mikä tuo on ja minä vastaan. Ikinä en oo nähnyt mutta toihan ois mulle hyvä. Mä kokeilen heti. Katson sitä silmiin ja sekin katsoo. Katson lisää ja sanon että kaikissa treffineuvoissa sanotaan, ettei miestä saa tuijottaa. Ja sitten tuijotan. Otan aurinkolasit kokonaan pois päästä ja tuijotan käsi otsalla. Mies räplää pyöräänsä auki. Ja kun se kääntyy, sekin hymyilee ja sitten nauraa. Sen on pakko olla ihminen.

Aamulla juon sata litraa kahvia, lajittelen pyykit ja otan särkylääkettä. En uskallakaan juosta. Tunnen paljon sekavia miehiä. Ihan liikaa. Ehkä se toive rauhasta tulee siitä. Niitten vuosikausia jatkuvista naisellisista pyrinnöistä, kamppailuista, paoista, rakkauksista, selittelyistä, jumittumisista ja päättämättömyydestä. Kohta kaikilla niilläkin on sydänvika ja siitäs saitte. Ihmiset.




5/06/2014

Vanha ikävä


Ajattelin koko yön. Yritin hukkua uniin, mutta ajattelin. Vihreää kuuta, imusolmukkeita, miehiä, lauluja, kissaa, kaupunkeja, matkoja, katumusta, yötä, itkua ja paisumista.

Päivän parhaat tunnit join kahvia turvakodissa. Yritän yhä saada yrjöilyn jälkimainingeissa menetetyt kupilliset takaisin. Puhuin, niitä näitä, rakkaudet, perheenisät, seksin ja ikävän siihen päälle. Ja kuuntelin. Luulin etten ikävöi. Tai ikävä ei ole uudistunut, se on se sama vanha. Uusi sekin. Selittämättömyyden ikävä.

Jos saisikin kiinni siitä selittämättömyydestä. Ääniä, puhetta, tuoksua, jotakin sellaista epäreilua ja aistikasta se on. Liimaa. Olematon vankila, josta haluaa pois ja samalla raivoaa kaikella valveellaan sille, ettei olekaan oikea vanki. Selittämättömyyden ja rakkauden vanki. Oikea selittämättömyys on kahden vangin yhteinen selli. Suljettu. Mun selli on seinätön ja oveakaan ei ole. Ei ole mitään mihin tarttua. Silti on siinä. Vedellä ja leivällä. Itse täytyy aina pyristellä pois, avata olemattomat ikkunat ja ovet ja kaataa lisää vettä. En oikein jaksa. Vangin energia on vangittua energiaa.

Tiedän kyllä senkin mitä on olla jonkun toisen selittämättömyys. Helppoa. Jos se ei ole kahdennettua selittämättömyyttä. Sitten se olisikin jo kaikkeus.

Kirjoitan monta kertaa vielä vanhemman ikävän. Tiedän miltä tuntuu, kun se on kokonaan poissa ja ollut jo pitkään. Vähän oksettavalta. Otan siitä monta vuotta pois.

Istun ja katson miehen reittä. Se on siinä 3 tuntia ja 39 minuuttia.  Samalla tiedän, että neljännen tunnin neljäskymmenes minuutti erottaa meidät lopullisesti. Ennen alkua on alkuhämärä ja sen jälkeen voimistuu kevään valo, mutta vain hetkeksi. Muita vuodenaikoja ei tule. 

5/04/2014

Vihaa ja muita tarpeita


Turvakoditon sunnuntai on turvaton sunnuntai. Aloitin päivän joskus yöllä. Tai ehkä jo eilen. Aamulla muistin, että luottokuskini ja hauvasilmäinen muusani on jo lähtenyt kaupungista, joten tilasin junan. Tilasin sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja kiroilin siinä välissä. Tein kaiken väärin. Lopulta ostin lipun leikkivaunuun, sillä halusin sokkotestata hermojeni pitoa. Ei ne pidä. Tiesin sen testaamattakin, mutta olen ollut koko päivän täynnä pyhää raivoa ja vihaa ja ajattelin, että menköön tänään kaikki. Loputkin.

Eilinen oli oikein hyvä päivä. Turvallinen. Loikoileva ja tapaileva. Mikään mitä olin aikatauluttanut itselleni, ei pitänyt, paitsi loppupuolella päivää. Illalla istuin Molotowissa pitämässä naispuheita. Pidin pöytää ja vaihdoin naista kuin paitaa. Se oli hyvää puhetta. Joidenkin kanssa kaikki jatkuu siitä mihin se on jäänyt. Oli välissä vuosi tai kymmenen. Veroilmoituksista, miehistä, työstä, lapsista, jaksamisesta, hellyydenkipeydestä ja itseaiheutetuista olemattomuuksista, väistämisestä, pakenemisesta, panemisesta, äitiyspakkauksesta, työstä ja rakkaudesta taidettiin puhua. Selvisi myös, että jotkut miehet voivat ihan vahingossa olla yhteisiä. Ne taitavatkin olla niitä parhaita. Huokaus tähän. Syvä. Niitä hyviä voisi enemmänkin sitten naisten salaseuroissa jakaa ja kehua. Mahtaa tämäkin yksi tapaus kohta miettiä, miten on ansainnut tämän kaiken? Me ollaan hyviä hyville. Mutta tämä siis koskee vain sellaisia mukavia ja osallistuvia käyttömiehiä. Prinssejä ei jaeta.

Vaihdoin keskiyöllä äijämäisempään meininkiin ja se tasapainotti. Vähäisesti tosin. Äijistä vähiten äijä jotenkin aineellistui eteeni kun sytytin kadulla tupakan. En tiedä miten se sen tekee. Sillä ei ole nimeä. Ei miehellä eikä aineellistumisella. Mies on cool. Ja samalla se viimeinen mies. Ehkä se on vaan mies. Se ei ansaitse olla nimellinen osa elämääni, koska se on täysin osaton. Luulen että mun on oltava hevospaarma jos haluan irti kärpäspaperista. Jos haluaa vastauksia, voi aina kysyä. Jos ei halua vastauksia, kannattaa jättää kysymättä. Mulla menee ne sekaisin ja eilenkin ne menivät. Täytyy jatkossa muistaa olla kysymättä. Ja ehkä opetella itse aineellistumaan jonnekin vähän sivummalle kaikista hämäräperäisesti aineellistuvista olennoista.

Naispuhe jatkui tänään. Turvakodittomat sunnuntait ovat jotenkin mielisairasta tavaraa. Irtisanomme itseämme rakkaudesta. Tunnustamme ja tunnustelemme. Minä haluan. Minä tarvitsen. Minä etsin. Ihan vähän vain tarvitsen. Yhden pienen jutun. Miten vähän on vähän? Onko hyvin vähän kaikki? Ajattelin junassa, että voisin pyytää Jumalalta että antaa nyt tän yhden miehen vaan mulle. Että antaa vaan huvikseen kun on niin kaikkivaltias. Armollisuuttaan. Anna minulle rakkautta. Tämän kerran.  Anna minulle juuri tämä nimenomainen rakkaus kokonaisena ja täytenä ja pohjattomana ja muuten vaan. Koska voit.

Että voisikin istua jonkun kanssa sohvalla aamukahvilla. Monena aamuna. Ei aina yhtenä aamuna yhden kanssa. Vaan jonkun kanssa aina. Niin että se olisi jo tylsää.

Olen pohjamutia myöten täynnä tunnustamista ja myöntämistä. En suostu. On helpompi luovuttaa ja luopua. Kaikesta. Vaikka kirveellä luovun. En jaksa enää olla positiivinen rakkauden suhteen. Sen suhteen, että se jotenkin ei kuluisi tai vähenisi kun vaan jaksaa rakastaa. Mä en jaksa tuhlata sitä enää. Rakkaus ei tarvitse mua eikä mun panosta. Se vaan kuluttaa mut verille. Se on tyhmä ja olen sille vihainen. Lopetan sen kirveellä. Jätän sen kadulle makaamaan ja potkaisen aina kun se yrittää nostaa päätään. Toivon että se tajuaa kuinka vähän rakastan sitä. En ihan kokonaan tapa. Kidutan. Mulla on koko elämä aikaa pilkkoa se hengiltä.


5/01/2014

Kuka sä olet?



Koska mun elämässä ei tapahdu mitään, vastailen mielelläni aamuyöstä tuleviin puheluihin ja viesteihin. Minusta on tullut sillä tavalla herkkä, että vaikka puhelin on yleensä äänettömällä, tunnen sen värinän luissani. Tämä aamu on siitä poikkeuksellinen, että puhelu tuli kesken unen, jota näin puhelimesta.

Unessa naisystäväni kertoi omahyväisesti, kuinka hyvä miesystäväni on piinannut häntä öisillä puheluilla. Monta kertaa. Olin vähän vittuuntunut tästä tiedosta ja etsiskelin juuri asianomaista miestä vastaamaan teoistaan ja olin tarrautumassa häntä kurkusta kiinni, kun puhelin soi. Sori uni, mun on pakko ottaa tää...

Kyllä mä yleensä tiedän, ettei kyseessä ole mikään hätätilanne, mutta nyt olin ihmeissäni. Tarkistin asian, ei, kaikki on hyvin. Mut ei nyt sit kuitenkaan...että oliko paha paikka soittaa? No ei nyt varsinaisesti, onhan tässä jo melkein aamu. Ihan vaan nukkumassa olin. Siinä sitten vaihdeltiin muutama sana ja mies heräsi kysymään, että missä me on tavattu. Kuka sä olet?

Se oli aika osuva kysymys. Kerroin että kun joku ottaa asiakseen soittaa tähän aikaan, on parasta ymmärtää, että mulla on aikamoinen etulyöntiasema vastata mitä vaan. Varsinkin kun mies on kaupungissa X ja aamukännissä ja minä toisessa kaupungissa ja selvä kuin vesi. Mies ymmärsi. Ja muisti heti kuka olen. Sanoin että se johtuu nuotinvaihdoksesta äänessä. Laiskan uninen ja kehräävä huolinuotti vaihtuu nyt normaaliin. Se sanoi että mulla on hyvä aamukahviääni, sen soundi, vähän narahtava, mutta hirveä. Arvelin ääneen, että miehen on oltava jonkinlainen masokisti. Mutta ei mun ääni ollutkaan hirveä vaan pirteä.

Lopulta siitä oli ihan hyvä että soitti minulle. Kun puhe kääntyi siniseen tappiin, kerroin että kirjoitan kaiken ylös ja lähetän maailmaan, heti kun puhelu loppuu. Ei sekään sitä haitannut. Siinä sitten puheltiin, kuinka raskasta töissä on ja siitä, että säästän parisuhdeneuvonnan myöhempään, tai ainakin siihen, että naisystävä on mukana puhelussa. Yritin varovasti myös ehdottaa, että voisi yrittää saada sitä tukea jaksamiseen vaikka kotoa. Ongelmia on sielläkin. Siellä ei muuta olekaan. Taivaan sinestä, enkeleistä ja muusta sellaisesta puhuttiin vähän lisää. Lopulta mä lupasin lähettää sille suojelusenkelin sinne jonnekin, kunhan se vaan menee nukkumaan. Sanoin että tällaisena yönä on vaikea saada enää kunnollista, voi joutua turvautumaan eläkeläisreserviin. Lähettäisin vaikka omani, mutta se on kyllä sellainen työtävieroksuva hylkiö että oksat pois. Tai siivet.

Join puoli kupillista aamukahvia, katsoin ikkunasta taksit ja aurinkoa joka pilkisti. Sitten ajattelin. Että on epäreilua, ettei minulla ole ketään omaa jonka kanssa olla jatkuvasti ongelmissa. Että joskus miehet tosiaan soittavat,  puoli vuotta ja kaksi viikkoa myöhässä. Ei sellaista oikein voi odottaa. Ja että elämänhallintani on kyllä ihan vitussa.



Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...