30.7.2018

Nähdä nyt ainakin Napoli



Perhe 4:47 (mekaaninen herätyskelloni, joka lähtee näihin aikoihin töihin ja hoitoon) herättää aikaisin. Toinen tytöistä pulputtaa pihan täyteen raikasta ja tuoretta lapsipuhetta, jonka tahdissa on hyvä nousta ja hapuilla turvonnein silmin mutteripannulle. Alan tottua tähän kesään ja kuumuuteen. Toivon ettei tämä koskaan lopu ja samalla toivon väliin yhtä lempeää pakkaspäivää.

Muistelen, kuinka kuumassa ilmanalassa käyskennellään ja vietetään siestaa. Minua mollattiin Espanjassa useammin kuin kerran siitä, että kävelen niin nopeasti. Johtuuko se siitä, että elän kylmässä? Vältän kävelytahdillani pystyyn jäätymisen? Olen alkanut löntystellä ja promeneerata. Se taito ei palaudu itsestään. Kiihdytän, pysähdyn, löntystän, kiihdytän. Ajatteleminen ja käveleminen sopivat yhteen, mutta kävelemisen ajattelu ja käveleminen ei.

Kodin viilentäminen on millintarkkaa puuhaa. Muutama yö sitten, ensimmäistä kertaa viikkoihin, jouduin vetämään pussilakanan puoliksi päälleni. Voin huoletta nukkua ulkona, parvekkeella, alasti, kaikki lasit auki ja jos oikein pinnistän, tunnen joskus aamuöisin kevyttä viileyden tapaista ihollani. Kun lämpö laskee alle kahdenkymmenen asteen, alan palella.

Silmät ja sielu reagoivat kuumaan, molemmat vuotavat. Tiputtelen silmätippoja ja allergialääkkeitä kehon limakalvoille ja ruumiinaukoista sisään. Oksennan. Kehon tasapaino on lujilla, kun sisällä ei pysy edes vesi, mutta toipuminen on nopeaa, kunhan muistan juoda koko ajan ja syödä suolaa suoraan purkista.

Jatkuvasti tuntuu siltä, että on pakko lähteä, jonnekin. Se ei ole edes levottomuutta tai tyytymättömyyttä vallitseviin kotioloihin. Tässäkin on hyvä. Teinin kanssa käymme Napolissa pizzalla ja pastalla ja siitä Poriin katsomaan Nick Cavea. Keikkaa on odotettu marraskuusta asti. Olen iloinen kun pahin musta teiniangsti tuntuu olevan ohi ja kykenemme istumaan samassa tilassa, jopa hetkittäin rupattelemaan. Kuin ihmiset konsanaan. Teini on oikeastaan viileämpi reissaaja kuin mihin itse kykenen. Saatan sihauttaa jokusen perkeleen, mutta teini ei sihauttele, se etsii myöhässä olevaa junaa laajempia linjoja. Se etsii kyllin laajaa kokonaisuutta, jonka sisällä ei sihahtele muu kuin vissyvesi. Ihailen vähän sen cooliutta.

Johdatan sen vahingossa Porissa anniskelualueelle ja tarjoan hämmästynelle nuorelle miehelle elämäni ehkä kalleimman perusoluen. Teen juuri sellaisen rikoksen, jota en olisi koskaan uskonut tekeväni. Se on jo Berliinissä tottunut maistelemaan pieniä annoksia olutta, joten lasken tämän tapakasvatuksen piikkiin. Samalla pyörittelen silmiäni nurmikolle sammunutta naista kohti (täällä sitä kutsutaan vissiin jazzpiknikiksi...), että ei sitten noin. Törmäilemme tuttuihin, joiden mielestä teinillä on viilee mutsi. (Olisin mieluummin kuuma, mutta olen siihen aivan liian vanha, väsynyt ja kutova.) Perustelen tätä sillä, että emme sentään ole yhdessä ryyppyreissulla, eikä sellaista ole missään maailman kolkassa näköpiirissä. Sen sijaan että kieltäisin, yritän minimoida alkoholin salaa juomisen haitat ja neutralisoida sen jännäarvon nollaan. Aamulla nautimme Porin vieraanvaraisuudesta kävelykadun kahvilassa ja miestenvaateliikkeissä. Teinin mielestä Pori on Neuvostoliitto. Kuten Pietarissakin, minulta kysytään tietä. Jotkut asiat eivät muutu. Päivällä syömme jo Meksikosta tuotuja heinäsirkkoja Espoossa. Tapakasvatusta sekin.


Nymfomaanipoika ansaitsisi uuden nimen. Poika ei enää kuvaa tätä partaantunutta miestä. Nimitän häntä jo ajatuksissani Ritari Ässäksi. Löydän nimittäin sen Joonas Konstigin kirjan josta joskus aiemmin puhuin, Suomenojan kierrätyskeskuksesta pilkkahintaan ja ostan omaksi. Vuosi herrasmiehenä. Minulle selviää, että Konstig on toteuttanut herrasmiesvuottaan tosissaan. Sulavakäytöksinen herrasmies on kehittynyt ritarista. Tappokone, joka suorittaa miehiset velvollisuutensa ja taisteluhommansa kunnialla, mutta käyttäytyy naisten seurassa kuin herrasmies. Kirjoittaa ja lukee runonsa, hillitsee käytöksensä ja repii vihollisilta aivot pihalle jomman kumman silmän kautta. Luen kirjaa oksennushorteessa, joten olen tavallaan kykenemätön älylliseen vastarintaan ja kovin mehevään ajatustyöhön. Annan tekstin vain tulla ja mennä. Menen pikavauhtia oksentamaan, kun Konstig lähtee ratsastustunnille (ymmärrättehän, se ajatus hevosen selässä keinumisesta...). Jo kirjan alussa kuvittelen sarastavan avioeron, kun kotona häärää vaimo, huolehtimassa kolmesta lapsesta samalla kun nuori herra haaveilee mittatilauspuvuista, oikeista kalvosinnapeista ja keskustelee hyvistä tavoista Matti Klingen kanssa. Olen jo päättänyt jättää kirjan kesken, sillä en usko että mies ymmärtää vaimon kotityötyötaakkaa lasten kanssa, vaikka juuri se kielisi todellisesta lähimmäisen huomioonottamisesta, ritarillisuudesta ja herrasmiesmäisyydestä. Jupisen itsekseni että miehet, saatana. Ei kovin hyvätapaista, myönnän. Myöhemmin Konstig puhuu vaimostaan hyvin hyvin kauniisti. Minulla on oksennusta jo nenässäkin, joten tirautan pienen kyyneleenpoikasen huuhdellakseni sen räkävellillä pois ja arvioin, että omahyväinen nuorimies on vain luonut teoksen aikajanalle kontrastisuutta, jolla koukuttaa lukijansa, saaden kauniin puheen kuulostamaan entistä kauniimmalta.

Oksentamisen ja toipumisen päälle, pakkaan reppuuni pari kikkapussia, termarillisen jääkahvia, vettä ja vaihtovaatteet ja lähden Ritari Ässän matkaan, kohti auringon nousua ja laskua. Ehkä vähän hullua, mutta minulla on koko matkan kevyt ja hyvä olla. Nukun yöunia varastoon noin tunnin ja silti on kuninkaallista vain lähteä. Käymme erilaisissa puskapissipaikoissa pissailemassa ja kerron tavastani käydä keväisin ja syksyisin  metsäpissalla, sellaisena riittinä, ajatuksella. Viime syksynä kävin viimeisen kerran joskus marraskuussa ja poimin samalla jäätyneitä suppilovahveroita. Luulen että Ritari Ässä arvostaa näitä seuranaisen yksityiskohtaisia tarinoita. Keskustelemme myös alusvaatteettomuudesta, poron kuristamisesta, muovipusseista, joesta, läsnäolosta, seksistä, horsmista, Kittilän tuntihotelleista, Norjasta, karavaanareista, huumekaupasta, erektiosta, heinäladoista, kaikesta, romantiikasta ja orgasmeista. Ritari Ässä huomauttaa että, minähän saan orgasmin kahden minuutin välein. Kerroin ettei se aina ole ollut niin helppoa ja itsestäänselvää. Kerron siitä pienestä linnusta, jonka joskus kauan sitten näin unessa, pitkän terapian aikaan. Se on ollut siitä lähtien orgasmini symboli. Korjaan etten minä mitään puluja seksin aikana ajattele. Parempi kun en.



Ohitamme matkallamme kaikki, sitten pysähdymme vuoroin kahville ja vuoroin pissille ja ohitamme taas kaikki. Pakotan Ritari Ässän kanssani Palsa-museoon Kittilään. Siellä on esillä muutama Kallen veistos. Mikä hauskinta, yksi niistä on hieman eriskummallinen lintu. Romanttinen seuramatkamme päättyy proosallisesti Kittilän Alkon eteen ja karhunsyleilyyn. Hyvästiksi Ritari Ässä varoittaa katselemasta paikallisia miehiä sillä silmällä, etten vain saa puukosta. Kokoan itseni ja kuljen lintutornille ja joen rantaan.

Katselen paikallisia miehiä sillä silmällä, isoisää ja poikaa, ne alkavat heti puhua. Poika saa neljä särkeä ja on viisivuotias. Poika kertoo saaneensa hauen nelivuotiaana. Kehun hänet taivaisiin. Istun joen rantaan, työnnän varpaani veteen, pesen sandaalit ja kuivatan, kastelen kaulan ja paidan, juon vissyä ja laskeudun hiljaisuuteen, yksinäisyyteen ja rauhaan. Toljotan zeniläisesti ikuisesti virtaavaa vettä ja olen samalla onnellinen ja vähän surullinen. Haistan kaiken eri tavalla kuin kaupungissa. Tulee mieleen lapsuus, poronraadot mäenlaskupaikalla ja sirisevä helle, sirkat, se miltä kuumuus tuoksuu jossakin muualla kuin kaupunkiolosuhteissa. Paljoa muuta ei tule. Suljen silmäni ja levitän sieluni lepattamaan siihen ohueen tuuleen joka joella käy.

Ritari Ässällä on valkoinen paita ja vihreät housut, välillä se virnistää. Se ei varmaankaan tiedä hoitaneensa minua, korjanneensa pieniä haavaumia vain olemalla olemassa. En ikävöi, ikävöin kaiken valmiiksi jo sillon vuosia sitten. Nyt en itke enkä naura. Suljen silmät tiukemmin ja hymyilen, koska kaikki aika minkä voin Ritari Ässän kanssa viettää on väliaikaa ja epäaikaa. Vaikka se on hyvin todellista ja konkreettista silloin kun se on käsillä, se hiipuu nopeasti olemattomaksi. Se täytyykin häivyttää, jotta siitä voi nauttia. Tai että sen olemassaolon voi kestää.

Onneksi minulla on seikkailua jäljellä. Nousen joelta ennen kuin alan analysoida ja kysellä universumilta typeriä. Tarjoan itselleni valtavan raparperitortun, jäävettä ja kahvia ja alan harhailla. Jossakin Kemin kohdalla näen ja haistan kesästä irronneen palkeenkielen, syksyn. Se hehkuu kultaisena melkein laskevassa auringossa.

10.7.2018

Universumi, senkin liero!





Päästyäni kotiin avaan ensimmäiseksi vesihanan. Armollinen vesi, hanavesi, käyttömäärä arvioitu vuokrassa. Auttaa päänsärkyyn ja auringonpistoksiin, lievittää paarmanpuremia ja sääskien muodostamaa paukamaista pitsikuviota iholla.

Naistensaaren autuus alkaa hälvetä ja kaupungistuminen kääntyy hitaasti kitisten käyntiin. Olemme taas puhuneet ihmissuhteet, miessuhteet, naissuhteet ja lapset ja lapsenlapset, pienet ihmiset, pienet (ja kyvyttömät) miehet. Itsemme siihen lomaan, jotenkin muka terveälyisiksi ja tiedostaviksi tarkkailijoiksi. Sellaisiksi jotka uskovat paarman purevan paremmin minua, koska vereni on ryhmältään sitä houkuttavaa. T pistää lieron purkkiin ja unohtaa sitten purkin jonnekin. Se liero piti vapauttaa luontoon, siihen parempaan luontoon vähän sivummalla. Että Universumi olisi meille suosiollinen. Minä en löydä sitä saatanan purkkia vaikka seison sen edessä. Mutta näinä päivinä Universumi on armollinen, hämmästyttävän selkeä ja suoraviivainen.

Jo edellisenä iltana poltan päiväkirjat, parin vuoden mittaiset, rakkauden ja ihmeen sanat, palavat sanat. Niillä ei ole painoarvoa, mutta ne painavat olemisellaan, siirtyilevät kirjahyllyssä, lojuvat ärsyttävästi keittiön pöydillä, parvekkeen nurkissa, muistuttavat rakkaudesta ja haaveista ja mielipuolisista uskomuksista niitten suhteen. Ne ovat itse-elettyä painajaista ja hengitysvaikeuksia, hirvittäviä yksityiskohtia täynnä, tunnustuksellisia vuoropuheluja, avuttomuutta ja lopulta totaalista arvottomuutta. Ne eivät ole minä, en enää tiedä kuka täällä on saanut sellaista sotkua aikaan. Varmaankin se nainen, joka kohta kaksi vuotta sitten kuoli pois ja jonka tilalle Universumi loi uuden naisen. Siksi täällä on yhä niin autiota ja tyhjää, vetten päällä liikkuu kaikenlaista, saunalauttoja, purkkareita ja ravintolalaivoja. Minäkin kellun, mutta luomistyö on selvästi vielä kesken. Minulla on kuitenkin nyt aavistus siitä, mihin tätä kaikkea tyhjyyttä ja tilaa on tarvittu ja mihin sitä jatkossa tullaan käyttämään. Sitä tullaan käyttämään tyhjänä tilana, juomavetenä, hengitysilmana ja universumin järjestämien yllätysten laskeutumisalustana. Ei yllätyksillä ole tilaa tulla, jos lentokenttä on täynnä rojua.

Saaressa saan etiäisen. Olen ihan varma, että joku on tulossa ja katselen järvelle. Se mitä tulee, ei tule järveltä, ei ihan vielä ainakaan. Katselen silti sinne, odotus kutittaa iholla. Huutelemme Universumille, että tuo kuhamies, venemies, kalamies! Kuha on mies!

Aamukahviloikoilemme ja tepastelemme kuumenevilla kallioilla, käymme läpi menneitä miehiä. T:n mielestä parhaat miesrakastajat ovat niitä, jotka tekevät parasta ruokaa. Käymme läpi kalalautaset ja hernekeitot. Ne jotka tekevät makaroonilaatikkoa ja karjalanpaistia, tekevät myös hyviä lapsia. Toiset ostavat eineksiä lähimarketista. Minä käyn jotenkin hitaalla, en keksi yhtään ruokalajia kuvaamaan yhtäkään miestä. Sitten muistan yhden oikein hyvän rakastajan, ihmettelen miten olenkaan voinut unohtaa jotakin niin maukasta ja räävitöntä! En kyllä tiedä osaako se edes tehdä ruokaa, emme koskaan ehtineet ruokailla. Meillä oli muutenkin niin vähän aikaa. Katselen yhä sinne järvelle, ajatuksissani. Yritän muistaa mitä kaikkea me teimme, mutta en muista yksityiskohtia. Iho muistaa jotain ja alkaa hymyillä. Aurinko kärventää ajatukseni ja saan päänsäryn.

Tasan kymmenen minuutin kuluttua tästä hetkestä, avaan kuistilla puhelimen ja mieheltä on tullut viesti. Ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen. Aikalailla samalla hetkellä, kun olen maininnut hänen nimensä T:lle ääneen. Pidämme tätä merkkinä Universumilta ja ihmettelemme, kuinka se on kerrankin saanut rekrytoitua päteviä kesätyöntekijöitä. Tiedän ettei ihollani ole paljoakaan toivoa, mies ei edes asu Suomessa. Lähetän sille kuitenkin kuvan välkehtivästä Kallavedestä ja se hymyilee takaisin, että samoilla rannoilla ollaan. Emme edes kiirehdi mantereelle. Tiedän jo olevani Universumin erityissuojeluksessa, oikea lellikki.

En kuolemaksenikaan muista, mikä miehen nimi täällä on, mutta kiivaan selailun jälkeen löytyy Nymfomaanipoika. No niinpä tietenkin. Kun se lähtee aamupäivällä järvelle, sanon että tuo kuha tullessasi. Ei ole kuulemma vehkeitä. Sanon, että tuo sitten kala. Ei ihan kaikkea voi saada.