28.6.2014

Sinut hampain silvotaan






- Mitä pyydät, se sinulle suodaan,
jos lähdet sä maailmaan.
Siellä veresi kuiviin juodaan,
sinut hampain silvotaan.

- V.A. Koskennniemi


Yli viikko suljetulla kotiosastolla.
Puheesta ei oikein tule mitään.
Mikä tekee minut juuri nyt onnelliseksi?
Ihmisviha.
Vastasin näin.
Sitten tanssin.
Vastaisin näin ja katoaisin.
Tulisin niellyksi ja puhaltaisin saippuakuplia.
Jos olisi mitä puhaltaa.
Fairy on loppu.
Jos olisin olemassa.
Kourin kodin nurkkia, kilpaa kissakäpälien kanssa.
Pidän selän suorana.
Olla poissa ja läsnä, lukossa ja auki, samaan aikaan.
Tämän piti olla ohi jo.
Vuotta sitten.
Mihin minä jäin.

Lukemattomattomat jo useita kertoja luetut vanhat lauseet, muistamattomuuden keveys, muistamisen ja ymmärtämisen taakka.
Hiljennetty puhelin, hiillostettu elämä.
Kuulaat yöt, jotka luovuttavat valonsa aamulle ja kesäpäivälle.
Suljen kaikki ikkunat ja nukun.
Päivä paistaa makuuhuoneen kaihdinten läpi sisään.
Yö on hiljaa.
Kylmä päivä, kuuma aurinko.

Kylmä ja jäinen minä, villasukista raskas.

Luen päiväkirjasta, enkä muista.
Olen kosinut ennenkin.
Henriä olisi pitänyt odottaa 14 vuotta.
Määräaika taitaa olla umpi.
Toni ei ota vaimokseen naista, joka katsoo Ally McBealia ja tienaa huonosti.
Vähän, ihan vähän hihityttää, ei vielä ääneen.

Jos olis valtaa niin kuin on mieli.

Äiti sammui autoon.
Heräsin aamulla lehmän ammumiseen.
Ikkunan takana. Kuura maassa.

Seuraavana yönä itkin itseni paniikkiuneen.
Humalainen örinä ja seinät verhottu haulikoin.
Joku on valmis käyttämään niitä.
Heti.

Pääsen kotiin, olen uupuneista uupunein.
Itkusta ruvella.
Kissa on vastassa rapussa.
Mies on jättänyt oven auki.
Se on ollut auki pitkään.
Avain on kadulla.
Ja talonmies.

En pysty lukemaan näitä.
Rakennan pesän.
Kasaan tyynyt keoksi ympärilleni.
Vähän lisää.
Luen.

Todellisuudessa ei ole tätä päivää.
Ei yötä.
Ei iltaa.
Todellisuus ei jaksa olla olemassa tänään.
Ei huomenna.
Ei illalla.
Ei ensi viikolla.




19.6.2014

Kriisi



Pms-höyryissäni tein elämäni päätöksen. Sellaisen äkillisen ja suunnittelemattoman. Se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Puhelin Pilvin kanssa varmaan jostain säärikarvoista ja hiuksista ja rakennekynsistä. Ja rintsikoista. Kaikesta turhasta, mikä on muka tarpeellista ja ehkä naisellistakin. Niin minä sitten luovutin. Otin välittömästi rintsikat pois, eikä ikävä ole ollut. Eikä tule.

20 vuotta rintsikoita. En muista miksi edes opettelin pukemaan ne. Varmaan jonkin naisellisen alemmuudentunteen sideshowna. Pitäähän ne nyt olla. No ei vittu pidä olla. Enää ikinä en laita rintsikoita. Mitäköhän muuta tässä vielä kytee. Onko mulla keskiajan kriisi? Keski-iän. En usko. Kun elämä on kriisi, ei siinä tarvitse erikseen mitään muuta kriisiä.

Eniten mua kriisiyttää ehkä se, kuinka poikien ikähaarukka yhä vaan sekoilee. Ja niiltä saattaa lipsahtaa vähän kyseenalaisia kohteliaisuuksia. Kuten se edellinen, että en mä ainakaan voisi oman äitini kanssa puhua näistä asioista. Ei tehnyt mieli panna sitä. Tissipersejuttuja en kehtaa edes toistaa. Muistaakseni joku luki näitä (soveltuvin ottein) alaikäisilleen iltasaduksi. Tai kuulemani viittaukset Vanha nainen hunningolla -biisiin. En minä ole hunningolla! Minä syön kun on nälkä ja nain jos huvittaa. Sen yksinkertaisempaa ei voi olla.

Silti ne ei tajua kuinka vanha mä olen. Ne ei osaa kuvitellakaan, että joku näin vanha harrastaa sittenkin esimerkiksi seksiä. Ja että sillä on tissit ja perse, joita se käyttää. En tiedä mistä ne mukavat pojat on oppinsa saaneet. Varmaan internetin pornopalstoilta ja runkkarien keskusteluryhmistä. Kuten tietenkin minäkin. Mutta ehkä se vain on sitä, että olen ollut siellä pidempään ja tiedän, että oikea ihminen harvoin on ulkoiselta olemukseltaan ja toimiltaan pornotähti. Tai muovia. Silti, kun mies pääsee käsiksi elävään, ei digitaaliseen lihaan, niin voisi muistaa yrittää niellä pahimmat ja savolaisimmat sananlaskunsa.

Mun maakuntalehdessä oli tänään juhannusaiheinen artikkeli. Ajattelin että löytäisin sieltä vastauksen siihen, miksi olen yhä yksin. Voi olla, että kohdallani on jo totetunut se kaikki biologinen parimuodostelun pakko. Olen valinnut parini, tehnyt lapsen ja se siitä. Ehkä myös kuvitellut pitkän parisuhteen. Nyt minulla ei enää ole siihen aikaa. Elämänpituiseen ihmissuhteeseen. Elämä loppuu kuitenkin aika pian. Tuskin on tiedossa kultahääpäivää tai edes pumpulihäitä. Rakkaus on keksitty, jotta ihmiset jaksaisivat toteuttaa tavallaan aika luonnotonta yksiavioisuutta ja pitkää parisuhdetta. Käytännössä harva jaksaa. Toisin kuin kukkojen soidinmenoissa, ihmisten reviireillä sivusuhteet ja alfa-urosten panoreissut pidetään suhteellisen häveliäästi piilossa. Jopa itseltä. Ja naisen todellakin on kohtuullisen vaikea löytää kelvollista ja yksiavioista urosta. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa, koska ne perinteiset perhe ja lapsi ja muu hömpötys, eivät enää päde. Eikä kai se yksiavioisuuskaan. Siellä sitten ovat kaikki samalla soitimella, häveliäisyyssyistä piilossa jopa itseltään.

Naisen saattaa olla myös vaikeampaa hoidella kaikki suhteensa niin, ettei heti asetella roviopuita ristiin torille. Toisaalta pitäisi aina olla antamassa ja kuitenkin säädyllisen antamaton. Nauttia nyt ei ainakaan pitäisi, ainakaan kovin äänekkäästi tai puhua sellaisista asioista ääneen. Onhan se töykeän julkeaa sanoa, että nyt on tällainen vaihe elämässä ja kohta ehkä taas toisenlainen. Aina on joku joka istuu vastapäätä, selibaatissa tai ikuisen rakkauden kourissa ja paheksuu. Ei se tavara siitä pilalle mene. Ennemminkin pysyy kunnossa ja tomintavalmiudessa. Ei siinä menetä mitään, varsinkin jos saa.

En ala. Näyttäisi siltä, että mun täytyy saada vähän enemmän. Vielä kun ehtii. Tunnen itseni jotenkin väliinputoajaksi. Moni nuori mies on vaan niin paska sängyssä tai huonosti koulutettu, etten jaksa opettaa niitä. Jos olisi joku tosi kiva niin saattaisinkin taipua, mutta olen aivan holtittoman laiska tämän asian suhteen. Sama koskee vanhempia miehiä. En ymmärrä joitain perheenisiä. Miten ne on saaneet aikaiseksi lapsia ja avioliittoja taidoillansa? Aivan maagista. Yliluonnollista.

Voi tietenkin olla, että tämä kaikki kertoo eniten itsestäni ja ahdingostani. Olen niin kertakaikkisen paska ja laiska, etten vaan saa, osaa tai viitsi. Rakentaa. Tai valita edes vähän sinne päin, jonkun joka sopisi juuri tähän. Ja ruma ja tyhmä. Voi ei. Edes puolikelpoa panosuhdetta en osaa kehittää, saati sitten rakkaus-. Toisalta, tässä kohtaa elämää sillä rakkaudella ei ole niin paljoa väliä. Kun se kaikki mitä rakkauden voimalla rakennetaan, on jo rakennettu. Tuhlailen sitä kissoihin ja lapseen. Ja sellaisiin naisiin, joita ei rahalla saa. Mähän olen täynnä rakkautta. Mutta haluan täsmärakkautta. Sellaista joka kohdistuu minuun, ei minusta.

Jos kaikki tämä keriytyi siitä, etten käytä enää rintsikoita, niin varoitan jo seuraavasta käännekohdasta elämässäni. 10.9 on päivämäärä, jolloin päättyy miehistä vatkaaminen. Se on merkitty kalenteriin. Puhuin tänään ystäväni kanssa siitä, että se on aika lähellä jo. Pelottaa vähän. Silloin juodaan viiniä ja puhutaan vähän miehistä. Sitten lopetetaan. Nyt pelottaa vähän lisää.

Mitä mä sitten teen? Alanko mä vihdoinkin sisustaa, käydä kampaajalla ja valita sopivia rakennekynsiä?

15.6.2014

Kesäjuttuja ja uusi unikaveri tilauksessa






Kesän kunniaksi olen opetellut katsomaan telkkaria. Sieltä tulee James Nesbitt kerran viikossa. Se on köyhän naisen House, mutta menin siinäkin sekaisin jo vuosia sitten, kun jaksot muuttuivat yllättäen uusinnoiksi ja kanavatkin vaihtuivat miten sattuu. Nesbitt tulee 12 kertaa ja aion olla melkein aina paikalla.

Televisiosta tulee myös jalkapalloa. Ilmeisesti joka päivä ja paljon. En aio katsoa sitä. Katsoin jo ihan tarpeeksi. Herätin lapsen huutamalla lattialla kannustus- ja solvaushuutoja ja säikytin lahna-asentoon rauhoittuneet kissat. Seuraavana yönä ei paljoa nukuttu.

Ikkunoista ei ole parin ensimmäisen ampiaisen jälkeen tullut yhtään uutta. Ne on varmaan paleltuneet. Hyvä niin.

Kesän kunniaksi kaivoin myös talvipalttoon ja tumput esiin. Tarkenin pyöräillä saunomaan kaverin luo ja siitä sitten päärynäviinin ja salmiakin (hyi saatana) voimalla tanssimaan Aavikon (ei hyi saatana) tahdissa. Siinä tuli myös lämmin. Voisikohan Aavikon palkata soittaamaan kesäksi johonkin tähän lähettyville, vaikka keittiöön, jotta pysyisi vähemmän sinisenä ja silti toimintakykyisenä tämän kylmän ajanjakson yli.

Selailin kaverilla sellaista japanilaista katalogihässäkkää, jossa oli paljon kaikkea lämpimänäpysymiseen tarkoitettua. Kummallisia jättitohveleita ja sähköisiä vilttisysteemejä. Paras oli kuitenkin sellainen kokovartalotyyny, jollaisen haluaisin myös itselleni. Eivät vaan ole kehdanneet tehdä siitä enempää ihmisen oloista. Siis unikaveri, tyynykaveri. Niitä sai kyllä kukkakuoseillakin, mutta mä ottaisin tuollaisen yksinkertaisen beigen. Tai siis saahan se olla minkä värinen vaan, en ole puhdasverinen rasisti.

Pyhäpäivän kunniaksi musta on leivottu hengellinen johtaja. Enemmän siitä joskus toiste. Muutenkin ihmeellisiä kannustavia sanoja elämään. Näyttää melkein siltä, että täällä on perustettu jokin inhimillinen salaseura, joka ei halua mun lähtevän pois, koska muutoin kaupunki romahtaa ja kaikki hyvä kaupungissa. Luulen että ne on ne ihmiset itse, jotka tän tekee. En minä tee mitään. Olen vaan ja itken ja kiukuttelen. No, vähän joskus tykkään kaikista.

12.6.2014

Olisi kätevää hirttäytyä





Ajattelin eilen, että olisi kätevää asentaa itseensä sellaisia tunnesäätimiä, jotka voisi napsauttaa pois päältä. Ne katkaisevat tunnon ja tunteet, tai vaikka sydämen ja aivot. Olen joskus kuullut sellaisen sanonnan, että hurjimmat mielikuvittelumme ovat jossakin jo todellisuutta. Jään siis odottamaan halpaversiota tästä keksinnöstä. Ajattelin myös, että olisi kätevää vain hirttäytyä. Vuori muistutti, että silloin ei voisi enää juoda kahvia. Olen siis tässä. Juon kahvia.

Ihmisvihani on saavuttanut hillittömät mittasuhteet. Ihmiset ovat mielenvikainen ja pesivä lokkiyhdyskunta, joka on syönyt liikaa grillimakkaraa ja mausteita. Olen joskus ajatellut, että kullakin on ongelmansa ja niitten laajuus ja tuskallisuus on yksilöllistä ja sitä yksilön tuskaa tulee kunnioittaa. Ja vaikkei kunnioittaisikaan, voi olla armollinen ihmiselle. Ihminen. Yhdellä on vuosikausia uudelleen puhkeava syöpä ja toisella on rakko jalassa ja kolmannella ikuinen rakkaus. Näiden kunkin merkitys on kantajalleen yhtä tuskallinen ja vaatii kanssaihmiseltä tasapuolista armoa. Vai vaatiiko? Tai juuri minun armoani. Olen sentään vain ihminen.

Mietin myös sitä, missä vaiheessa tulee suorittaa humaani interventio ja pysäyttää läheinen tai vähemmän läheinen? Silloinko kun itse ei enää saa harhoista selvää, vaikka aika hyvin sietääkin kaoottisuutta ja ihmistä? Vai antaako läheisen palaa tulessa ja kun tuhkat on siivottu, sanoa että kyllähän minä tämän tiesin, ei vaan ole tapanani puuttua.

En tiedä. Tulee pieni olo. Silti, muutaman päivän olen ollut peili ja puhelinvastaaja, vastaanottaja, ratkaisija, opettaja, neuvonantaja ja siinä sivussa äiti. Minulle ei taaskaan jää mitään. Kukaan ei ehdi olla minun äitini tai guruni tai sylini. Enkä minä ehtisi olla kenekään lapsi tai gurutettava tai syliteltävä. Kätevintä olisi tosiaan hirttäytyä. Silloin joku riski poliisi ottaisi minut lopulta syliin. Saisin vähän armoa.

Ihminen on löytöretkeilijä ja tutkimusmatkailija ja avaruusolio. Silti kukaan ei oikeastaan ole käynyt oikein missään. Pakko päästä Kiinaan tai avaruuteen, vaikkei uskalla silittää naapurin käsivartta lempeästi tai nukahtaa jonkun syliin. Enkö silloin voisi ajatella, että jonkun harhaiset matkat toiseen maailmaan ovat ihan paikallaan. Tavallaan edes joku lähtee.

Unohdin taas nukkua. Olen toivoton kesäyöihminen. Nyt täytyy muistaa olla hereillä lopun päivää.

9.6.2014

Avoin informaatioyhteiskunta





Olen saanut ihan liikaa informaatiota viime päivinä. Silti, aivot tykkää siitä. Varsinkin uudesta ja haastavasta informaatiosta. Ne tykkää myös hapesta ja hiljaisuudesta. Hapen kanssa on niin ja näin ja hiljaisuutta ei ole olemassakaan. Näillä siis mennään.

Mä tapasin eilen kadulla naisen. Tapasin sen saman naisen toissapäivänä torilla. Se kertoi mulle kaikenlaista. Lentokoneista. Mun deittini kykeni keskustelemaan sujuvasti sen kanssa kaikesta. Hyvätapainen poika. Ja viisas. Ja alaikäinen. Välillä en keksinyt kumman kanssa olen treffeillä, mutta ehkä ne ajatteli molemmat olevansa mun kanssa, niin kauniisti ne kertoi kaikesta tietämänsä. Ei ehkä voi uskoa, mutta mä olen hyvää treffiseuraa. Jos sille päälle satun. Muutoin olen sika. Tämä on puhdasta informaatiota.

Jotenkin ankeeta, että päässä pyörii vain nolla ja lentokone. Ajattelen nollan olevan lähellä hiljaisuutta ja lentokoneen olevan äänekäs. Se koukkaa ja loukkaa rajoja. Ja se nainenkin on vähän pelottava. Intensiivinen. Se katsoo mua syvälle silmiin, syvemmälle kuin normaalisti annan kenenkään katsoa ja sanoo, että ei koskaan tunnista ihmisiä, mutta minut se tunnistaa. Se tivaa silmät mun sisuksissa, että mistä se mut tuntee. Sanon ettei mistään, mutta se sanoo että olen kyllä jäänyt sen mieleen. Pelottaa. Puhutaan appelsiineista, yliopistosta, linnuista ja lintujen huonosta ruokavaliosta. Aivan liikaa ketsuppia ja sinappia. Mutta se on vain oma oletukseni. Ei mitään informaatiota.

Yöllä nuori nainen avautuu mulle avoimesta suhteestaan. Tässä avoimessa suhteessa on päällimmäistä kai se, että jopa minä saan tietää keiden kanssa nuori nainen paneskelee, mutta se poikaystävä ei ihan vielä tiedä. Mä aina olen ajatellut että avoin tarkoittaa avointa. Mun täytyy hihittää hihaani, koska en voi kertoa nuorelle naiselle missä itse vietin edellisen yöni. Tuntuu liioitellulta sanoa sekin että joo, olen mä sitä joskus paneskellut, on se ihana. Enkä mä jaa kenellekään mitään naimalupia. Menkää ja tehkää. Ja sitten laitan suun kiinni. Nainen sanoo että he tapailevat. Sitten se sanoo, että tykkää musta ja siitä miehesta ja kun se tykkää, niin se tosiaan tykkää. Mua alkaa taas pelottaa. Miten tähän on tultu, että joudun hätistelemään naisia ympäriltäni?

Silloin kun elin itse vapaassa suhteessa, oli tapailu vähän siinä ja siinä, että se vie joltakulta vapauden kaikkeen ja hyvin äkkiä. Meillä oli sillä tavalla avoin suhde, että mä en tiennyt sen olevan avoin. Mies nai kaikkien kaupunkien naiset läpi joissa yhdessä asuttiin ja kertoi näille, että elää vapaassa suhteessa. Sain tietää eläneeni vapaassa suhteessa, kun hyvä ystäväni kertoi siitä sivulauseessa monta vuotta myöhemmin. En korjannut asiaa. Olin shokissa ja sanaton. Aika hiljaa. Vielä muutama vuosi sitten juttelin jonkun tutun naisen kanssa, joka myös oli paneskellut miestäni milloin missäkin. Vieläkään en korjannut, mutten mennyt enää shokkiinkaan.

Mietinkin muutama viikko sitten, miksi nuoren naisen vielä nuorempi poikaystävä supatti mun korvaan kaikenlaista. Ja voisin olla kumman tahansa äiti. En kuitenkaan ole. Onneksi. Olisin kasvattanut ne ymmärtämään avoimuuden vähän toisin. Mutta asioista voi puhua niin monella tapaa. Ei sekään, etten minä elänyt aikoinani vapaassa suhteessa, ole kenenkään muun asia.

Nyt mä menen piirtämään aanelkulle kartan, tästä suhdehyrrästä, koska siten mun on helpompi ymmärtää, kuka ketäkin pani. Haen ensin kermaa.


8.6.2014

Olin sanomaisillani sinulle


Muista tämä 3.32 aamuyöllä.
Et ole mitään.
En ole mitään.

Linnut jatkavat loputtomiin. Olen kävellyt. Olen tiskannut kaikki astiat ja varannut pyykkituvan. Olen ihaillut nollaa. Se on kuulemma keksitty aika myöhään. Näin sanoi minulle fyysikko. Uskoin häntä ja tarkistin asian. Se on totta.

Jaan kaiken nollalla. Saan kaikesta nollan. Kaadan lasillisen vettä päälleni. Olen liian vanha muistamaan.

Tämä ei sovi minulle.
Tämä ei sovi sinulle.
Sireenit kukkivat.
Melkein valmis teatteri.
Melkein kotona.

Nollan lisäksi opettelen seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Syön sipulirenkaita. Kuuluu kolinaa ja kahnausta kun pallon päälle rakentuu mieskasa ja kohta taas uusi. Pidän tästä tiukkuudesta, selkeydestä ja suunnitelmallisuudesta. Kuka saa häiritä, kuka ei. Missä pallo on. Sarja yrityksiä. Kaikki on kohdallaan ja selkeää. Vain minä en. Ymmärrä. Haluan tätä lisää. Tunnen kuinka aivotoiminta käynnistyy. Arvailen ja tulkitsen. Tuon pienen ja ketterän miehen on tarkoitus kuljettaa palloa mahdottomalta tuntuva matka ja vastustajan kaappimiehet, puolustajat, yrittävät tappaa sen tai kasaantua sen päälle. Se juoksee siksakia paremmin kuin vanha ompelukoneeni.

Keskiyöllä tekee mieli kertoa.
Juuri minulle.

Hiljaiset ja arat askeleet.
Jalat rakoilla.
Mitä on rakkaus.

Nyyhkytystä aamuyöllä. 3.30.

Kävelen seitsemän kilometriä ja sitten lopetan. Kävelen puolitoista kilometriä ja sitten lopetan. Kävelen kaksi kilometriä ja sitten lopetan. Puolustan sikojen kauneutta ja hymyilen poikaystävällesi. Poikaystävän veljelle. Sanon että on kuuma ja väsyttää. En kerro mitään.

Tulee itku.
Rakot vuotavat.
Olen väsynyt sinuun.
Olen väsynyt minuun.

Lukitsen oven.
Suljen ikkunan.
Siitä ei voi enää nähdä läpi.

Keitän kahvin.
Kiehun yli.

05.01 tulee naapuri hiljaa ulos hissistä. Haluaisin avata taas ikkunan. Nolla on hieno keksintö.



4.6.2014

Saatana yms.


 

Maanantai on ohi. Enimmäkseen maanantai tapahtui sunnuntaina ja maanantaina tapahtui perinteiset tiistait. Siis minun ajanlaskuni mukaiset. Voiko tiistaita turhempaa olla? No, ehkä joskus keskiviikko, mutta keskiviikko on jotenkin merkityksellisempi kuitenkin, painavampi päivä, keskikohta ja taite.

Sunnuntaina yritin enimmäkseen nieleskellä omaa erinomaisuuttani, mutten vaan saanut sitä osumaan suuhun. Mun on yhä vaan vaikea ottaa myönteistä palautetta vastaan. Varsinkin kun se tulee monistettuna. Tulee ihan iilimato olo. Iilimato on väärä sana. Verijuotikas on parempi. Pakotin Vuoren ja Muusan ottamaan mut mukaan kaikkeen jännään.

Ensin me syötiin ruokaa. Sitten me vittuiltiin. Tai puhuttiin siitä, kuka vittuilee kenellekin, vai vittuileeko. Ja sitten kaikki olikin vittuilua. Mutta ei sitten ollutkaan. Ehkä se sittenkin oli. Vuori söi salaattia, koska hedelmien mainostettiin olevan sen salaatin bilehile. Kaikkeen ihminen sortuu. Viisas ja aikuinen ihminen. Joka on juonut liikaa joskus kolme päivää sitten. Alkaa syödä bilehileitä. Mun mielestä se hedelmä näytti jonkun suussa olleelta limaiselta ja mahdollisesti joskus jäädytetyltä mangolta. Ja sanoinkin siitä. Varmuuden vuoksi niin, että tarjoilijakin kuuli. Minä söin vain jälkiruokaa. Se muuttui limaiseksi mun suussa ja suli.

Sitten me katsottiin monta jaksoa Poliisit-sarjaa ja juotiin pannukahvia, jonka Vuori aina eleettömästi tuo nenän eteen. Se on kääntänyt uuden lehden elämässään, eli sillä on nyt aina kaksi pakettia kahvia, koska minä saatan tulla milloin tahansa kylään. Vittuilenko minä nyt taas? Tippa linssissä fiilistelen mun ihanuuselämää. No, tämä kaikki teki minusta normaalin ja kompuroin kotiin, viheliäisen aidon liikutuksen vallassa. Saatoin sitten yöllä vähän itkeäkin. Että pääsispä jo pois tästä.

Maanantai herätti mut varmaan jo puoliltapäivin ja sanoi, että nyt ei mennä mihinkään. Kirjoitin Pilvin viestit Riikalle ja Riikan viestit Riikalle ja varmaan kaikki muutkin viestit Riikalle. Viimeksi kun sekoilin viestien kanssa, olin pahemmassa pöllysssä kuin nyt, mutta ilmeisesti kykyenen sekavaan viestintään kaikissa tiloissani.

Ja nyt on siis keskiviikko. Ehkä. Oikeesti mä poistuin sunnuntaina kotoani vain, koska täällä oli iso ampiainen. Jos joku on joskus lukenut näitä juttuja, niin tietää millainen suhde mulla on ampiaisiin. Katastrofaalinen. Muusa neuvoi mua puhelimessa, että terä edellä vaan taistoon. Mä vangitsin sen ampiaisen ikkunan väliin ja ujutin sinne Raidia sekaan aika paljon. Koska se kitui ja tunsin sen kostonhimon luissani, päätin olla vähintään kuusi tuntia poissa, jotta se ehtii kuoliaaksi.

Tänään on siis yhä keskiviikko. Ulkona on ehkä toista päivää tuloillaan ukonilma. Ampiainen tuli taas sisälle. Ei voi olla sama ampiainen. Nyt mun keittiö on niin Raidissa, että talo sortuu. Ja näkisittepä ikkunat. Ne ikkunat jotka olen juuri pessyt. No juuri ja juuri kolme viikkoa sitten.

Äsken mun olkkarissa oli alaston mies haahuilemassa. Miksi se ampiainen ei tullut silloin? Se mies olisi voinut olla mies. Ja mulla ei ole uutta miestä, mutta ilmeisesti joku diili kuntosalille aikovien miesten kanssa, että täällä voi käydä vaihtamassa vaatteet. Saa kahviakin jos tuo jotain herkullista syötävää mukanaan.

Olen hirveän rohkea nainen joskus kun sille päälle satun. Tai ainakin hirveä. Uskallan laittaa raitoja tukkaan, nukkua rannalla ja liikkua pimeässä silmät kiinni. Ampiaisen kanssa mä en pysty olemaan samassa tilassa joutumatta jonkin alkukantaisen tuhovoiman pyörteeseen. Saan yleensä hengiltä kaiken muun, paitsi sen ampiaisen. Ainakin mä yritän taistella.

Nyt mua alkaa itkettää kamalasti, kun ajattelen kaikkia miehiä ja ampiaisia ja seksiä ja punaviiniä ja ampiasia ja Roosa Meriläisen kymmenen tuopin haastattelua Sylvissä ja ampiaisia ja orgasmia ja sushia ja ihan kaikkia ampiaisia. Haluun kaiken. Ja mieluiten nyt heti tähän. Aloitan punaviinillä. Saatana. Terää päin.

Ei pidä hävetä sitä, että haluaa. Itseään saa tyrkyttää niin työelämässä kuin ihmissuhteissa. Kunnianhimoa tai -himottomuutta ei pidä hävetä. Ei pidä hävetä sitä, että haluaa seksiä. Ei pidä hävetä sitä, ettei aina jaksa yksin. Ei ennakoida sitä, että kohta hävettää.

- Vilma Vuorio Sylvissä, Kymmenen tuopin haastattelun 2. osa.