Osa minusta huojuu

 

Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua vaikka elän varmaan sitäkin. Omassa kuplassa lilluminen on sellaista ihmisen kokoista räpiköintiä. Kuolen näköalattomana, sulkeutuneena ja tyhmänä, tuskin edes kovin vanhana. Jokainen ihminen edistää maailmanloppua, kukin voimavarojensa mukaan. Siitä tietää, että ihminen on luomakunnan kusipää. En ymmärrä, miksi näin vaarallisen lajin on annettu kukoistaa. Jos tätä nyt kukoistukseksi saa sanoa. 

Onhan meillä puolemme, sanat ja laulut, jokunen kuva. Järjettömiä arkkitehtoonisia pömpeleitä ja neljä reikää ydinvoimalan katossa. Voi näitä aamuja, jotka alkavat heti kolmen jälkeen yöllä. 

Olen jatkuvasti liian hereillä, en malta nukkua. Aamussa odottaa aina jotakin niin mielenkiintoista, että on pakko nousta ja tehdä. Olen virkeä, maailma nukkuu ja olen vastatusten itseni kanssa. Välillä uskon että uuden itseni kanssa ja välillä luulen että vanhan. Mikä lie, hybridimöykky.  Ilmassa rohisee vain yksi hengitys. Ehkä jossain kaukaisuudessa kissa.

Tänä aamuna parvekkeen betoni on kylmää, melkein jäistä ja kun seison siinä aikani tuijottamassa aamutaivasta silmiin, alkaa suonenveto ja päänsärky. En tavoita niistä yhtäkään kunnolla. Olen sumuisen väsähtänyt, pilvessä ja selkärangaton. Tarkennan kipua, venyttelen nilkkoja ja pohkeita, lasken arpia, laskeudun niihin ja yhtäkkiä haluaisin pukeutua saappaisiin, että pysyisin paremmin kasassa, ei kumisaappaisiin, vaan sellaisiin mustiin pitkävartisiin, ehkä korollisiin naisten saappaisiin, joihin pukeuduin aina ennen. Ennen kuin minusta tuli se mitä ei ole ja mitä en ole. Puen jalkaan tohvelit. Osa minusta huojuu.

Kuuntelen Anna Järvistä. Ja luen. En tiedä mihin hän joskus hävisi elämästäni, mutta viikonloppuna ja varsinkin nyt vapaapäivinä hän saa olla kumppanini melankoliassa ja surussa. Se jonka avulla kalibroin vaa'an. Hän(kin) lajittelee vanhoja muistoja, mutta miksi? Ne ovat aina jälkiselityksiä ja ne voi asetella mihin tahansa järjestykseen haluaa. Nähdä punaisen langan, yhteyksiä ja logiikkaa. Kaikki riippuu siitä miten milloinkin lajittelee. (Anna Järvinen, Uni viime yönä:, Teos&Förlaget, 2020.)

Väsymykseni huutelee pimeään, päänsärky komppaa. Kukkalipaston reunalla makaa pizzanraato. Lihanhimo kasvaa. Pölöttävä naapuri on palannut ja imuroi, kolisee pitkin seiniä. Minunkin pitäisi. Imuroida. Lahdata tuo pizzanraato. Tiskata kaikki tiskit. Lajitella vanhat muistot ja roskat. Pakata taulu. Makaan matolla ja puhaltelen kissankarvoja leijumaan. Ikkunasta virtaa vastaleikatun ruohon tuoksu. Luulen että on ilta, mutta hädintuskin on. Puolipäivä. 

Saan ehkä myöhemmin vainun itsestäni. Ruoho on hyvä, mutta ruohonleikkuri ei. Heräsin aikaisin, koska näin unta. En ehkä avainunta, mutta sama asematon juna-asema ja metroasema siinä oli kuin ennenkin. Olen ollut niillä asemilla usein, olen joskus melkein paikantanutkin ne, mutten enää. Yleensä olen aina myöhässä, juna on myöhässä tai mennyt ja joskus olen nousemassa bussiin, joka menee jonnekin minne minun ei pitäisi ja matka kestää vähintään 6 tuntia. Ei tästä tosiaan ole avainuneksi. Tällä kertaa seisoin kahden raiteen välissä ja tiesin että jos oikaisen vähän, ehdin junaan. Oikaisin, mutta  ratojen väliin avautui tulviva kuilu. Katsoin kuinka vesi alkoi nousta ja pari särkeä vilahti karkuun. Ei ollut junia eikä raiteita, oli vain särjenväristä hopeanharmata vettä. Nousin ja keitin kahvit. Ennen puoltapäivää kahvi alkoi maistua ja haista paskalta, mutta join sen silti pois, ainakin kahdesti.

Yritän nukahtaa matolle. Puhelin alkaa puhua. Unohdin sen taas päälle. Ranteet kipeytyvät näpyttelystä. Tiskit makaavat yhä paljussaan. Toivon että ne liukenevat sinne. Otan paremman asennon matolla, nyt selin mattoon, etten tukehdu kissankarvoihin ja tuijotan hartaana kattoon. Olen vähän lajitellut, siivonnut ylimääräistä painolastia. Unohdin, että linnoituksen muurien murentuessa, kaiken tuoreen ja terveen perässä alkaa sisään hivuttautua taas kaikenlaista muuta paskaa, ihmissuhteita, rakastumisia, eroja, ahdistusta, kummallisia viestejä ja kannanottoja. Olen kateellinen kaikille eläville jotka kestävät sen. Kaikille joilla on jotain, rohkeutta, tiskikone, kumppani ja pitkävartiset saappaat. Minä eksyn syvemmälle metsään. Kahlaan hirvenpaskassa ja kiroan metsän. Sitten sanon sille kiitos ja lisään, että sinulla on hienoja hyönteisiä täällä, vähän kuin lepytelläkseni, niin kuin onkin, mitäpä tätä kiroilemaan.

Väsymys alkaa puhua kangerrellen, se unohti jo sen kohdan unesta, jossa mies tuli taakseni hiljaa, laski kätensä olkapäälleni ja sitten sitoi bassonkielen (kiitos mielikuvitus) kaulani ympärille ja kuristi. Sellainen viesti menneisyydestä. Lajittelen sen tästä hevonvittuun ja sitten nukun. Valmistelen uneni nyt paremmin.

Ihmislävikkö

 

Vuodan kuin seula, ihmislävikkö tai tulen ulos itsestäni kuin liha myllystä, pulleina suiruina, punaisena. Onko ihmisjauheliha saman väristä kuin sikanauta? Tekee mieli syödä lihaa. Kaikkea lihaa, maksaa ja kieltä, mutta eniten kuitenkin pinaattia, ehkä pizzaa.

Jos olisin minä, luulisin seonneeni ja jos olisin olisin jo seonnut. Olen seonnut. Otan kaapista jauhopussin ja teen siitä leipää, mutten jaksakaan tehdä, en jaksa hakea hiivaa, jaksaisinko paistaa. En tee, laitan pussin takaisin ja käärin savukkeen, sätkän. Unohdan polttaa sen, se katoaa, mutta löytyy myöhemmin eteisestä. Meinaako se lähteä täältä? Viekö se roskat mennessään?

Yhtäkkiä väsyttää. Vuodan kuin seula, ihmislävikkö. Pitäisikö sittenkin ajaa säärikarvat? Säärikarvojen sadonkorjuu, keräisin kaiken talteen, pahan päivän varalle, sääriperuukiksi, talven vaivoiksi. 

Minulta ei ole pitkään aikaan lähtenyt liikaa hiuksia kerralla. Ne voisi pestä. Voisin pestä hiukseni yksitellen. Ehtisinkö kuolla ennen kuin ne puhdistuisivat. Ehtisivätkö ne likaantua  ennen kuin kuolisin. Kuoli pestessään hiusta. Tietenkin ehtisivät likaantua uudelleen. Kuoli hiukset likaisena. Jauheliha kuoli hiukset likaisena.

Jauheliha ripustaa verhot keittiöön ja kun se tömähtää keittiöjakkaralta maahan, se säikähtää niin että päästää lyhyen huudon,  näkee seinällä tuntemattoman maalauksen. Kuka helvetti sen on maalannut, siinä on jotain tuttua. Miten se on tänne tullut? Vai olisiko jauheliha hän? Voisi se olla, elävä ihmisjauheliha, kirkuva ja koriseva, kotitöitä puuhasteleva jauheliha. Nyt hän tiskaa, kastelee kukat, kuivaa pellavasekotteiset housunsa ja silittää kissaa. 

Vuodan kuin seula. 

Muistiinpanoni ja viivani ovat järjettömiä, täynnä liikettä, melkein hätää. Puheeni on huolimatonta ja itkuista. Vihaan itseäni ja vihaan kaikkea, rakastan. Ripustan verhot, koska en usko, että ulos haluaa nähdä sisään. Kahden verhon väliin asettuu aukko, melkein ikkunan levyinen, katson siitä ulos ja ulos tuijottaa takaisin häpeilemättä.

Missä minä olen ollut vuosikaudet ja miksi. Miten minä pääsin sinne mistä ei pääse takaisin ja miten minä pääsin? Olenko minä syntynyt uudelleen tai kuollut. 

Mitään ei ole tapahtunut, mutta sen täytyy sitten olla kaikki. Kaikkea tipahtelee. Kukkia, sanoja, maalia, musiikkia, kiviä, hikeä, ihmisiä, rakkautta, inhoa, kyyneliä, patoja, kyyneliä, muistoja, seula ja jauheliha. Tuuli puskee päin lintuja, minulla on yhtäkkiä kylmä. Kalisen ihan. Jauheliha itkee. Tai ydinvoimala. Pitäisikö tämä energia yhtiöittää.

Samalla kun keitän pottuja tai oodi maanantaille

Samalla kun keitän pottuja,
haluan, että olet maanantai ja
jokainen päivä,
että kaikki päivät ovat liikaa
menneet mailleen
eikä valoa näy missään, eivätkä juhlat jatku eivät lopu, mutta että 
jokaisena maanantaina näen mihin katsot kun et vielä ole herännyt.

Haluan, että olet punaista tuhkaa,

että Pompein taika väistyy ja kaikki päivät ovat ohi
taivas pilvetön
hauras ja hengittävä kuin elävä nauta ja jättiläiset kuorsaavat maan alla.

Tai ehkä sittenkin niin, ettei valoa ole missään

ja taas sataa tuhkaa ja aurinko 

on 
kuollut odottaessaan sunnuntai-iltaa
syö meetvurstia suoraan paketista ja sanoo
anteeksi otan vähän lisää.

Haluan, että olet katoava hölynpöly, 
suurin häpeäni
ilman että tuuli puuttuu puihin ja lehtiin.

Haluan, että ukosmyrskyn keskellä, keskellä tietä,
keskellä ruohoa

salaman kirkkauksia

jostakin aukeaa railo
joka halkoo vihreänä paistuvat 
vihreänä vettyvät 

ruohonkorret ja minut imaistaan maan sisään ja 
sekoan jättiläisten juuriin ja ne ovat sateesta liukkaat.

Ei näy mitään, ei jää mitään, ei kuulu mitään, ei mitään ja
se on kaikki. Paitsi multa, rukous ja kuolema, pellon nälkäinen 
murina kesken sadonkorjuun. 

Jotakin sellaista mikä ei ole olemassa, mutta tulee aina ja 
aina on maanantai, samalla kun keitän pottuja.

Juhani Aho -krapula

 

Kun mureneminen on päässyt hyvään vauhtiin, se etenee kaikkialla ympärilläni kuin rutto. Rutto ei ole tähän välttämättä paras sana, koska hävitys ympärilläni on positiivista ja tuoretta, ei ehkä kaikissa muodoissaan raikasta, mutta sortumiset nostavat ilmaan pölyä jonka tuuli pian vie. Enkä kysy nyt olenko turvassa. En tietenkään ole. 

Vapaus kasvaa, hetkittäin vielä viha ja katkeruuskin, mutta pääasiassa tunnen, että kaiken paskan säilöminen ja ajoittaiset poskisuudelmat sen paskan kanssa, on vaan niin perseestä, että on hyvä kun kaikki onkin huomaamatta tomuna. Ilmaa virtaa sisään kaikista aukoista ja tuuli tulee, kaataa viimeisiä esteitä sieluni porstuasta, menneisyydessä siihen jääneitä roskapusseja ja nimeämättömiä arkistokansioita. Ehkä niitä on jo aiemmin nokittu auki, mutta nyt on päällä kunnon paskamyrsky. Ja olen turvassa, tietenkin. Aurinko polttaa loput, ylivalottaa universumin aivastukseen. Se on loppu ja kaiken alku.

Avainunen jälkeen näin heti seuraavana yönä toisen, samantapaisen. Siinä oli paljon hakaneuloja. Lukkoja nekin. En vain muista siitä muuta.  Ehkä se lukkiutuminen on ollut teemana aivan liian pitkään. Onhan se vähän surullista, mutta se on ollut myös tarpeellista. On aikoja ja sitten on aikoja. 

Joku riivaajanpoikanen sopottaa korvaan, että tiedäthän miten huonosti tässä käy, mutta läpsin sitä surutta naamaan ja sanon, että tervetuloa mun linnanpihalle. Tänne mahtuu nyt kaikenlaista, riivaajatkin. Ei muuta kun piknikviltti alle ja nauttimaan. Tuokaa tullessanne lokit ja dinosaurusten luut, entisten elämien pääkallot ja Ofelian pyhämekko.  

Sormien välistä valuu jotakin tahmeaa, vaniljahilloa ja mansikankiviä. Samalla reseptillä on humallutettu aivot, rypäleet tallottu linttaan ja vangittu pahvisiin tetroihin, kerroksittain kiisseliä, humalaa ja naurua. Pääkadun varrella museoidut autot kulkevat mittarimatona ja ihmiset vaeltavat vaaleanpunaisissa säärystimissä, tupeeratuin hiuksin. Bensiksen pihalla istuu poika ja pojan vieressä koira. He edustavat nuoruutta ja liikkumattomuutta, vain koira läähättää, poika katsoo suoraan eteensä, ei vielä tiedä mitä odottaa, mutta tietää kuitenkin odottaa. Täällä on bileet ja minä olen pihalla, mutta alistun ja maadoitun, imen puistomullasta haaleaa kohmetta suoraan iholle, villatakin läpi ja mekon läpi ja likaisten hiusten läpi lisää pölyä.

Ja kun alkaa todenteolla pimetä, siirrymme patsaalle, kylmän pronssin katveeseen. Auki tai kiinni. Miksi sinun täytyy aina muistuttaa, etten ole ollenkaan mukava ihminen? Meidät keskeyttää vain läpi puiston juokseva kaunis ja alaston mies. Näinkö täällä juhlitaan? Miksei minulle kerrottu mitään? Luulin että ensin vedetään perseet ja sitten hukutaan. Voimmeko siis jättää hukkumisen väliin myös tänään?  Mies juoksee piiloon patsaan taakse, odottaa että kaveri tuo k-kaupan muovipussissa vaatteet. Kassista kiemurtelee ulos vyö. Kreikkalaisilla jumalilla on sopeutumista nykyaikaan. Voi olla että seuraavaksi yritän kusta Juhani Ahon kengille, mutten onnistu. Pakko mennä puskaan. 

Tämä on kuulemma näiden ihmisten nuoruus. Kasariperjantai. Että naidaan puistoparkissa konepellillä ja ollaan aina niin humalassa, ettei tiedetä mitä taas tapahtui. Ja sitten viikon päästä sama uudelleen. Yritän muistella omaa nuoruutta. Ei sekään niin putkeen mennyt, runotyttönä. Mutta kyllä minä muistan nukkuneeni Finlandia-talon parvella, pää kaidetta vasten, sammuneena ja mahdollisesti kuorsaten. Ja muistan miten ongelmallista oli joskus jonottaa Lepakon naistenvessaan, kun vettä oli nilkkoihin asti. Tai edustaa liikenneministeriötä Radio Cityn vappubileissä ja juoda järkyttävä määrä vaaleanpunaista boolia. Maistan sen vieläkin. Ja jos tunnistaisin ne maut joskus suussani, en varmaankaan nielisi. Tai alaikäisenä yrittää livahtaa Tavastialle katsomaan Billy Braggia. Ja nähdä se sitten kuitenkin ilmaisissa puistokonserteissa niin monta kertaa kuin halusi. Ja melkein kaikki muutkin, aina ilmaiseksi, jossakin puistossa ja rannoilla tai kotibileissä tai jonkun kissankarvain läksiäisten suurtapahtumassa. Kaikki avajaiset, museot ja konsertit oli siinä käden ulottuvilla. Sen kun vaan meni, eikä pysähtynyt koskaan, eikä jumittanut yhteen paikkaan. Täytyy oikein miettiä kaipaanko sitä?  

Olen  iloinen että sopeudun jotenkin myös tähän maailmaan. Ulkopuolisuuteni on enemmänkin yleistä juurettomuutta ja se on samanlaista kaikkialla.  Olen aina vieras ja ulkopuolinen. Minulla ei ole mitään millä olisin kiinni juuri täällä. Paitsi itseni. Silloin on aivan sama olenko jonkun mielestä mukava vai en, koska piirit on niin pienet, että olen vaikken varsinaisesti olisikaan.

Parannan Juhani Aho -krapulaani sienimetsässä ja istun kannolla ja tuijotan typertyneenä kumppareitteni kärkiä. Ne näyttää jotenkin lapsellisilta. Tässä jossain lähellä on paljon ihmisiä joita oikeasti rakastan. Ja ihmisiä joihin rakastun huomaamatta, tai ihminen johon huomaamatta. Se ei koskaan saa tietää. Hiki valuu ja haisen joltain karmealta, kiuruvetiseltä partavedeltä ja vanhalta viinalta. Mutta tärkeintä on, että istun metsässä, silittelen herkkutatteja ja kuulen miten hetkeksi kaikki hiljenee, linnut ja hiekkatien autot. Kuusissa humahtaa tuuli, orava alkaa metelöidä ja käskee minua painumaan helevettiin täältä ja jokin lintu, ihan pihalla mylvähtää osanottonsa. Siksi minä olen täällä, siksi en ole hukkunut. 

Lapselta tulee viesti flowsta. Kalja maksaa 12 euroa. Teen tilisiirron ja nyljen herkkutatit. Laitan puhelimen äänettömälle ja nukahdan parvekkeelle. Kolmelta yöllä sytytän kynttilät, on taas hiljaista ja sataa vettä, muutaman pisaran, muutaman päälleni. On lämmintä, en tarvitse sukkia, en tähdenlentoja. Ei tarvitse mitään muuta kuin hengittää ja elää tämä hetki. Pienet muurahaiset iholla, lempeä yö ja yksinäisyys. Hetken aikaa ymmärrän, että tarvitsen sittenkin kaiken, aivan kaiken.

Avainuni

 

Heräsin kahdelta yöllä omaan huutooni. Olin sulkeutuneena pieneen haisevaan koppiin, todennäköisesti jonkin tanssiruokalan vessaan ja lukko natisi liitoksistaan. Ovea rynkytti mies, panssarivaunun kokoinen, harmaa ja jotenkin hahmoton, kuin taikina jossa tapahtuu jotakin kemiallista samalla kun se liikkuu itsekseen, mutta jonka pullapoikamainen hahmo on kuin itse Saatana. Sitä ympäröi aura joka koostuu haposta tai en minä tiedä, jostakin pahasta kuitenkin.

Huusin apua niin lujaa kuin pystyin, mutta kaikkialla pauhasi musiikki ja bakkanaalit, ihmiset tanssivat räikeissä ja kimaltelevissa asuissa, kaikki jotenkin pörhöllään ja glitterillä kyllästettyjä. En usko, että se oli unen maailmassa riemukasta, vaikka uneni miljöösuunnittelija siihen pyrkikin. Lujaa huutaminen poltti keuhkojani ja paniikki kasvoi sihen pisteeseen, etten kyennyt enää hengittämään. Unen kallistuessa valveeseen, kuulin huutoni ja se oli äänettömämpi kuin kuiskaus.

Unen päätyminen avainunien joukkoon ei johtunut lukittautumisesta suljettuun koppiin varman kuoleman lähestyessä. Unikokonaisuus oli labyrintti, jonka sisällä harhailin kaduilla, kannoin taskussani kahta avainnippua, mukanani kartta jonka avulla suunnistin.  Osa avaimista piti palauttaa jonnekin ja osa pitää itselläni. Hypistelin neljää avainta käsissäni ja tiesin mihin ne sopivat, mutten koskaan päässyt ovelle. Sorruin karnevaalin houkutuksiin, poikkesin kaikkiin juhliin. Aina välillä tarkistin, että kaikki avaimet ovat mukana. Ne olivat yhä taskussani kun aloin huutaa apua. Ovat vieläkin.

Oli pakko nousta ja alkaa hengittää. 

***

Etsin heti edellisen avainuneni. Enempään en pystynyt, koska tämäkin oli kohtuullisen ahdistava:

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. 

Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.

***

Ovi, avain ja lukko symboloi kaikkea mahdollista. Riippuu tulkitsijasta. Freud todennäköisesti tulkitsee avaimen miehen sukuelimeksi. Anna mennä Freud, sinä pervo kalmo! Näen unta avaimista ja lukoista koska olen ollut lukkojen takana. Mutta tässä unikontekstissa avaimet ja lukot ovat varmasti positiivisia asioita. Jotakin uutta, jotakin löydettävää, jotakin avattavaa, ehkä salaisuuksiakin, jotakin lukittavaa ja jotakin mikä repsottaa avoimena.  Kuten ne ikkunat, joista jo kirjoitin. 

Tapasin Muusan lauantaina musapiknikillä. En usko, että kukan lukee näitä tekstejä, mutta Muusa lukee. Siksi hän kai onkin Muusa, vaikka vuosiin en ehkä ole puhunut Muusasta. Olen ollut lähempänä Muusan elämänkumppania, joka on tässä täysin anonyymi ja nimetön (Ehkä L ). Ehkä siksi, että hän on niin ilmava ja tullut hitaasti elämääni. Varovasti ja oleellisia ihmisyydensäikeitä pitkin. Meillä on ehkä jokin silkkinen lanka käsissämme jota pitkin syke kulkee, luonnollinen syke.  Muusakin siis muisteli avoimia ikkunoita, mutta emme kumpikaan muistaneet mitä niistä sanoin. Eikä sillä ollut väliä, tiesimme mistä puhuimme, vaikka olimmekin sen unohtaneet. 

Levällään oleminen, aukinaisena repsottaminen tuli jotenkin salakavalasti. Luikahti tänne linnoitukseni sisään ja on nyt rapsutellut lekalla linnanmuuria. En meinaa pysyä perässä tässä sielun restoraatiossa. Tähän linkittyy se kaikki miltä luulin olevani turvassa. Mutta onko esimerkiksi L tullut jo aiemmin huomaamattani läpi? Ja aikajana on tässä pitkä. Ja siitä reiästä on sitten päässyt jo joku muukin. Hänkin nimeämätön, sellainen jonka olen tiennyt olevan olemassa vuosia. Eikä hän ole tullut, minä olen hilannut häntä lähemmäs, kuin vesikauhuinen ja paniikkihoureinen virus. 

***

Väsymys polkee mun kaikkia säikeitä. Tuntuu että olen kuumeessa, mutta luulen että olen vain unessa taas. Mutta olenko turvassa. Onko pakko olla turvassa? Onko pakko tunnustaa asioita? Onko pakko kuormittaa jotakuta vain omien häilyväisten tunteidensa vuoksi, ikään kuin pakottaa toinen niistä osalliseksi, vaikkei hänellä olisi taivaan tietoa, mitä hänen olemuksensa minussa puuhastelee?

Ei.

Sitä paitsi, sanoilla leikkiessä avainunikin on vain uni. 

Pakomatkalla

 

Olen jatkanut itkemistä. Ehkei se ole itkemistä, ennemminkin aaltoilua avoimen ja suljetun sielun rajamailla. Se ei liity erityisesti mihinkään ja tulee pakottamatta itsekseen, pitkitetty henkäys, nyyhkäisy. Sen voi laukaista mikä tahansa. En paru ääneen ja revi hiuksia päästäni, mutta nyyhkäisen kun kuulen kauniin sanan tai haistan jotakin tuttua. Tunnistan ihmisen, tunnistan jonkin tunteen jota ihminen tuntee. Tai tunnistan sen miten joku ihminen tunnistaa minut. Ehkä itsensä. Se on vain yleistä liikutusta, pientä värähtelyä sielussa. Sekoittuu siihen vähän myös pelkoa. Mitä jos tämä tässä ei ole vieläkään minä.  Ja sitten tulee kylmä aalto, nuolaisee nilkkaa, saa ihokarvat kiristymään ja aivoissa laukeaa kasapanos ja kaikki on hetken sameaa.
Ihminen on ihminen. Hipaisu vain ja kaikki on poissa. 

***

Saatan olla pakomatkalla, mutta olen valinnut kohteeni hyvin. Rajannut kohteeni hyvin. Kuljeskelen päivät vanhan kotikaupunkini katuja ja melkein jokaiseen kulmaan, jokaiselle kartta-aukealle mahtuu jotakin tuttua ja jokin muisto havahtuu väkisin. Tässä oli puhelinkoppi josta soitin äidille kun K teki itsemurhan. Tuohon ikkunaan se italialialainen poika heitti aina lunta, sillä oli sininen toppatakki ja se puhui taukoamatta. En muista mikä sen nimi oli, en muista sitä muutenkaan. Ja tässä kohtaa baaria joku naksautti niskani, taidekoulun pääsykoeviikolla, kun kaupunki oli vielä täysin tuntematon ja kouluun pääseminen oli hirveä kujanjuoksu, päivästä toiseen uusiutuva nimilista koulun pääovella. Niina istui varmasti jo silloin samassa pöydässä, pakkohan se oli. Ja tässä oli kirppari jolta ostin kaikki vaatteeni. Ja vanha työhuone, työpaikka, työpaikkoja, kotikatua kotikadun perään ja lopulta piha jolta kävelin edestakaisin, ennen kuin lapsi syntyi. Sitten kuukävelyt, kastanjat, ja kaikki, jatkuva rakkauden uhka, pelko ja kimppakivat. Kaupunkimaisemat, joista muistan nähneeni unia, mutten ole tunnistanut niitä tämän kaupungin kuviksi. Olenko nähnyt ne unet täällä vai jossakin muualla? 

***

Ja läpi päivien ja pääni musiikki, jota olen kaltoinkohdellut vuosia, mutta jonka annan taas tulla ja mennä. Annan kaiken soida ja hukun, aaltoilen ja tanssin. Ja kun pysähdyn, valun kuumaa ja suolaista hikeä ja hetken maailma on meri, jossa ihmisliha kiehuu ravunpunaisena. Silmiä kirvelee ja terassilla tuntuu että olen elokuvassa, kamera ajaa hiljaa kohti ja ihmiset tarttuvat nihkeästi kiinni toisiinsa. Lähikuva on punaista tekokuitua. Hiet sekoittuvat, tuoksut, halaukset ja ilmeet etsiytyvät ja nykivät meitä lähemmäs ja kauemmas. Vaaleanpunainen varpaankynsi, hattupäinen ihminen, kukkamekko ja suorat housut, jääpalat juomassa ja hiukset joita väännän kuivaksi pieninä nippuina. Ne eivät koskaan kuivu. Ja yö, tumma läikkä ennen aamua, yksin käveleminen ohi jokaisen pimeässä kiiluvan sähköpotkulaudan. Ne ovat kaupungin uusimmat eläimet. Tunnistamaton vieraslaji sykkii sekin punaista ja sinistä, vihreää. 

Saatan olla pakomatkalla. Päänsisäisillä kaduilla ei ole tungosta, kaikkialle voi poiketa ja huomata olevansa juuri täällä, eikä aivan kuitenkaan. Välissä kelluviin vuosiin mahtuu tärähdyksiä, sumentumisia ja kauhua. Minussa on jälkiä tästä kaupungista, mutta ne eivät ole arpia, ainakaan enää, ainakaan vielä.

***

Sanoinko ettei mikään entinen pääse minuun käsiksi? Kyllä se pääsee, minussa on nyt ikkuna auki, kaksikin. Mutta minä en ole siellä missä olin ja hädintuskin täällä. Olen juureton, mutta olen sitä kaikkialla. Jos minulla on joskus onkin ollut vahva halu juurtua, se on nyt haalennut. Olen varmankin halunnut juurtua ihmiseen. Haluan sitä vieläkin, mutta en tiedä miten se tapahtuu. Mistä ihminen juurtuu ja versoo? Miten päin veteen mennään? Tarvitseeko mennä veteen? 

***

En saa yöllä unta. Selaan taivasta kunnes se pimenee ja sitten selaan somet. Lopuksi löydän kirjoituksiani joita ei pitäisi olla edes olemassa. Olen polttanut nuotiolla päiväkirjojani ja se oli vapauttavaa, mutta mistä ihmeestä nämä tekstit nyt tulivat. Ja kuvat. Oksettaa ja ahdistaa. Mutta minä en ole tuo, joka on oksennellut ympäriinsä rakkauttaan ja sen puutetta.  Jokainen ihminen joka nyt on elämässäni, on siinä syystä. Joidenkin oleminen on laimeaa, joidenkin pitkäikäistä ja rakasta, joidenkin läsnäolo hetkittäin monumentaalista. Kaikki ne jotka ovat juuri nyt, ovat hyviä. Hyviä olentoja. Hyviä rakkaita. Hyviä vaan. Jos joskus onkin taisteltu, niin nyt ollaan vaan, raunioilla ja rakennustyömailla.