28.9.2013

Olisi mentävä tielle



Niin meitä, vaikkei mitään pohjaa,
ja koskei mitään pohjaa,
ohjaa jokin tiellä olemattomalla.
Sanoo: Tie on siksi,
että eksyisit, jaksaisit
ja käyttäytyisit ihmisisksi.

Ja sydän huusi: Hienoa! Tie
on että eksyisit. Niitty,
että tanssisit, meri, että hukkuisit,
tie on, että harhaan kulkisit.

Siis tie on tehty siksi,
että osaisit puhua ja kysyä
ja pysyä tieltä poissa.

Ja sydän huutaa!
on varmaan jokin pohja, vaikkei
pohjaa näy ja jokin meitä ohjaa
tiellä olemattomalla.

- Risto Ahti, Ja niin rakentuu jokin silta, WSOY, 1981



Syksy värisee iholla, keuhkoparantolat, runot, rakkaus ja kirosanat sekoittuvat haalean laten väreihin. Mo(u)kkamainen vivahde kaikessa. Tummimmat pavut. Bensaa vesilätäköissä. Valkoinen vaahto.

Olisi mentävä tielle, mutten halua avata ovea ja astua. Jokin väsymysraivo, itkupillitys, estää selkää olemasta hyvin suora ja loukkaamaton. Kaikki väsyttää. Taistelen harmaata vastaan vihreällä takilla ja toivon salaa, että kaikki lakkaisi.

Lakkaamaton toive tulla lakkautetuksi on varmasti sama kuin masennus. Otan yliannostuksen d-vitamiinia, joka päivä ja yliannostuksen kahvia joka päivä. Ja kaipuu soi päässä, sanana vain. Tulevat ja menevät vedet ja hiekat ja kaipuu. Kohina.

Joka päivä jotakin katkeaa, olen yhä liian väsynyt olemaan katkeamatta. Astun sisäistä jääkenttää rikki.

Olen parhaimmillani vaipuessani rohkeasti unta päin, tiettömille teille, taivaaseen menevillä puolapuilla varpaatkin lämpenevät ja pääsen valkoiseen pumpulitaloon, joka on vanhoista unista tuttu.  Pelkään sen talon huoneita, sillä on paljon tutkimatonta, sillä hiljaisuus avaa aina uusia ovia, uusia kerroksia ja uusia tuntoja siitä, kuinka joku on salaa käynyt täällä, ollut olemattomassani kuin kotonaan. Toivottavasti se ei ole rikkonut mitään.

26.9.2013

Sinua ei lasketa






Eilen selaan seitsemänkymmentäluvulla huonosti liimattua kirjaa.
Sataa mukamas lunta.
Mikään ei toimi digitaalisesti.
Tuttava ei tervehdi. Sen kalpeat lapset tuijottavat tyhjään. Ovat kiltisti.

Kaikki lämpö on poissa. Se on enää kahvissa ja papumyllyn moottorissa. Jauhan papuja.
Varpailla on jäinen ikävä. Hiekkaa jolle ei voi astua ja aurinkoa jossa ei voi paistatella. Puen paidan, mekon, villapaidan, takin.

Juon päiväkahvia kanelissa ja M sanoo ettei minua lasketa. Kun puhutaan naisista, minua ei lasketa.

Sitten makaan sohvalla Piian kanssa ja syön suklaakeksejä. Paketillisen. En koskaan syö suklaakeksejä, mutta nyt syön. Lapsi saa vain yhden ja Piia ehtii syödä kaksi. Sanon monta kertaa ettei minua lasketa. Ajattele nyt. Minua ei lasketa. No, en minäkään laske nyt. Ainakaan suklaakeksejä. Muitten suklaakeksit kyllä lasken.

Piia lohduttaa. Ja tietää paikan jossa kaikki lasketaan. Olemme jo melkein siellä.



Tänään huonosti liimattu kirja tiputtaa lehtensä.
Lehti on kirjan sivu 42 ja siinä lukee:

Sinä ravistat minua
ja heti minä aukean kuin esihistoriallinen suo,
jota tuuli halkoo.

(Liisa Laukkarinen, Luonnollinen aika, Gummerus 1974)



22.9.2013

Ootko sä rakastunut vai muuten vain masentunut?



Laskin nukuttuja tunteja. Niitä oli tarpeeksi ja vähän liikaa. Ilmeisesti mun on nukuttava vähän lisää liikaa. Unia ei voi laskea, ne ovat uneksimatta. Ja päiväunille on lyöty lättyyn niin, että maali naamasta ropisee.

Mikään ei tapahdu huomaamatta, mutta kuin varkain unohdan ostokseni kauppaan, tuon sieltä väärää hiusväriä, unohdan ettei kirjoittava dvd kirjoita, unohdan kaiken muunkin, onneksi enimmäkseen senkin mitä kaikkea unohdan. Unohdun kahvilaan ja olen unohtanut kaikki laatuvaatimukset juomani kahvin suhteen. Siksi olikin aivan ymmärrettävää, että ystäväni kysyi hieman huolestuneena otsikon kysymyksen. Se on oikein osuva kysymys. Varsinkin minulle.

Piti nukkua kymmenen tuntia ja sitten kävellä aika paljon.

En ole rakastunut. Vielä. Elokuvakohtausten huumassa melkein jo tuntui siltä. Vähäsen. Minusta ei ole kilpailijaksi yhdellekään järkevälle naiselle, joka osaa istua tyynesti ja jonka huulipuna pitää ja pitää ja pitää. En ole myöskään yhtenä aamuna herännyt psykoosissa, kuten tänään eräs tuttavani ehdotti. Se ihmetteli kuinka minulle aina sattuukin kaikenlaista? Ei minulle satu kaikenlaista! Turha kuvitella. Ja on tosi ikävää sanoa toista psykoottiseksi, kun itse on lääkäri. Toinen sanoi ihan suoraan, että olen hyvä jätkä, enkö jo tajuu? Minua on helppo lähestyä ja minusta on helppo päästä eroon! No tietysti on, kun valitsen varsinkin miehet sen perusteella, että tiedän niiden häviävän napsautuksella, olevan kaikin puolin tunnevammaisia ja kykenemättömiä ihmissuhteisiin! Vielä sokerina pohjalla, tuli puhelu alan baarista. Siellä toivottiin järkevää juttuseuraa. Oli ollut viikonloppuna vilskettä ja minua kaivattiin tasapainottamaan tilannetta. En mennyt. Minä en ole enää hyvä jätkä. Se loppui kuusi tuntia sitten. En vaan ala enää. Minulla se isoin vamma on ja nyt on käypä hoito käsillä.

Kokeiluni, jossa esimerkiksi miehiä on eri tarkoituksiin, on ihan vitun pahasti epäonnistunut. Mä en halua enää ketään yhtään mihinkään tarkoitukseen. Paitsi ne kaikki ihmiset haluan, joiden uskon pysyvän ilman mitään vitun piirileikkejä ja säätöjä. Ihmisinä. Minä en enää tiedä mitä se ihmisyys on, mutta minä tunnen sen kyllä.

Jo nyt tuntuu paremmalta omassa kehossa. Olen mielikuvissani sahannut päitä vadille. Verta on kaikkialla. Sen lisäksi olen tajunnut, että mun täytyy juosta enemmän. Ja aloittaa selibaatti. Kuudessa tunnissa mä olen vähän peruutellut sitä selibaattiasiaa, mutta vielä olen kohtalaisen varma että se on ehkä, edes osittaisena, tarpeellinen. Puolipäiväselibaatti ei kuulosta kyllä kovin rajulta elämänmuutokselta.

On mulla myös pms. Se on kyllä taivaan lahja.

20.9.2013

Särinää


Aika on lainehtinut elämän elokuvakohtauksia analysoidessani ja raportoidessani niiden sujumisesta lähinaisille.

Melkein säälin mun naisia, jotka saattavat saada tekstiviestejä ja postia mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ja niissä voi lukea mitä vain. Läheisimmät kuitenkin pysyvät melkein aina kartalla, vaikka viestimiseni onkin hieman poukkoilevaa, järjetöntä ja sekavaa. Miehetkin pysyvät kartalla tai ainakin aanelkulla. Aanelkku jäi kesken, sillä masennuin seksikumppaneitteni vähäisestä määrästä. Tuskin niillä saisi täytettyä edes vuotta puolta vuotta elämästäni ja vaikka saisikin, ei määrällä paikata laadullisia puutteita.

Masennusta olen paikannut suklaalla, pullalla, järjettömällä määrällä unta järjettömiin aikoihin ja dokaamalla itseni henkihieveriin. Kahvia olen juonut. Luulen, että pienikin määrä punaviiniä johtaisi nyt itsemurhaan. Eikä tämä ole sarkasmia tai ironiaa, vaan ihan arkipäiväistä järkeilyä. Toisaalta mä olen alkanut uskoa kohtaloon. Seuraavaksi varmaan horoskoopeihin ja siihen, että elämästään voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Eikä tarvitse nyt soittaa ensiapua tänne, mulla on melkein kaikki apu käsillä, minkä tarvitsenkin.

Tässä on pysähdys ja taitoskohta käsissäni, enkä tiedä mitä sille tekisin. Itken sen päälle. Tiesin että se on tulossa, hapuilin sitä ääneenkin, mutten uskaltanut uskoa. Se ei ole mikään räjähdys, mutta se saattaa johtaa räjähdykseen. Se on kuin tuuli höyhenessä, mutta pienempi, epäselvä ja melkein näkymätön liikahdus ja nielaisu.

Hirmuinen määrä kyllästymistä, väsymistä, unta, lisäsuklaata, kummia unia, kaipausta ja jotain särinää. Ja rakkautta.

18.9.2013

Tiedonjulkistamispalkinto




Tämä alkoi jo monta viikkoa sitten. Setätaiteilija kysyi kahvipöydässä ihan viattoman kysymyksen. Se halusi tietää monenko miehen kanssa olen paneskellut. Olimme siinä ikuisessa pattitilanteessamme, jossa se vonkasi ja minä väistelin. Olin juuri kotiutunut personal trainerin aamuharkoista ja olin mukavan vastaanpanemattomalla tuulella. Sanoin silti, etten minä vastaa sellaisiin kysymyksiin. Sille. On niitä muutama ollut. Luulen niin. Väistämättä.

Sittemmin katsoin niitä romanttisia elokuvia. Yhden nimi oli ilmeisesti What's Your Number. Vetoan sairaaseen silmääni ja sekopäisyyteen, joka johtui unettomuudesta. Että työnsinkin terveen silmäni tuollaiseen paskaan. Elokuvassa oli blondi, joka päätti, että Herra Oikea on se kahdeskymmenes ja tätsit. Loppu oli tietenkin onnellinen, blondi sai jonkun Herra Oikean ja ne meni heti naimisiin tai jotain. Ennen sitä se kävi läpi eksiänsä, yrittäen epätoivoisesti tehdä niistä jostakin Sen Herra Oikean.

Ja vielä vähän sittemmin kaivoin melkein puhtaan aanelkun eteeni. Että nyt minä listaan ne. Kaikki miehet. Lasketaanko ne joiden nimiä ei muista? Lasketaanko nekin, joiden kanssa ei ole saanut kunnon orkkuja? No, lasketaanko ne joiden kanssa on pannut vain kahdesti? Lasketaanko naimisissa olevat? Eihän sellaisia nimiä voi listata. Lasketaanko kaikki A:lla alkavat, vai voiko jokaisesta alkukirjaimesta listata vain parhaan?

Luin äsken nettiartikkelin, jonka mukaan keskiverto naisella on 4.7 partneria. Miehellä niitä taisi olla 9.3. Jänniä lukuja.

Hyvin jänniä. Nyt jää tiedonjulkistamispalkinto jakamatta.

Gogol Bordello – Think Locally, Fuck Globally

16.9.2013

Muusa tuuppasi kärpästä


Jimi Tenor Äänifestareilla 


DJ Linjat-on Äänifestareilla 

Käsittämätöntä, kuinka hauskankin viikonlopun jälkeen tulee aina maanantai. Ja tehän tiedätte mitä minä maanantaista ajattelen. Tarjoudun sille heti keskiyön jälkeen, huudan sitä nimeltä. Aina se vastaa ja käpertyy lihaani vuorokaudeksi. Maanantai on viikonpäivien kahvi.

Mulla oli ylisosiaalinen parin vuorokauden kausi, laskennallisesti kai pidempikin, joka huipentui lauantaina keskiyön maissa ja jälkeenkin, kärrynpyöriin ja varomattomaan lupaukseen olla vihaamatta ketään. Se on sujunut oikein mainiosti tähän hetkeen asti. Jossain välissä saatoin itkeäkin, ihan vähän, pahinta möykkyä pienemmäksi.

Tykkään mun lähellä olevista ihmisistä ja niiden varomattomasta uskosta milloin mihinkin. Joskus koko joukko uskoo ihmiseen, rakkauteen ja kärpästen lumoamiseen tai omenapuihin ja puutarhaan niin samanaikaisesti, että siitä jää varmasti lyöntijälki universumin naamaan. Haaveuskoa ja hihittelyä, elokuvia, katastrofeja, musiikkia, sanoja ja lauluja. Kahvia ja pullaa. Ei sellaiseen voi olla koukuttumatta.

Olen vähän tarkentumaton ja tuulen armoilla. Se muuttui yöllä kylmäksi, mutta minulla on suojavarusteet, villasukat, ilahduttavia sanoja pääntäysi.

Eilen pyöräilin kaupunkia, pullapussi kainalossa. Paullapussin hinnalla sain purkaa koko sydämeni palasiksi, puhallella ruosteen ja rakkauden pois ja olla noin kaksitoistavuotias.

Minä en ymmärrä miehiä, en naisia, en lapsia. Minä en ymmärrä ketään, en mitään, en tunteita, en johdantoja, enkä rakkautta. En ole ihan varma tarvitseeko minun. Eivät ne muitten tunteet ja rakkaudet, kunkin tämänsä, ole minulta pois. Mulla alkaa olla taas turvattu olo niitten suhteen.

 Olen kelmuun pakattua jauhelihaa ja vähän mätänemäisilläni jo. Ehkä se on se mun juttu.

13.9.2013

Punaviinin kautta



Iisalmi 

Kuopio
Alan päästä kiinni arkeen silmin ja kynsin. Tai kynnet näyttäisi olevan pahassa kunnossa, mutta silmällä näkee olennaisen. Piinallisinta on jatkuva kosteuttamisen tarve. Se on myös huvittavaa, sillä normaalisti kostun ihan itsekseni.

Sahaan Kuopion ja Iisalmen väliä ja olen huonoissa väleissä omantunnon kanssa. Lapsi on heitteillä ja luuhaa kaupungilla kuin kokoomusnuori. Puhelinkontakti ei paljoa auta tuolla sadan kilometrin päässä ja muutenkin meidän tukiverkot on hieman löyhäreikäisiä. Eli olemattomia. Läpi menee isompikin lapsi ja näen valvepainajaisia lastensuojelujoukoista jotka tekevät rynnäkön kotiimme. Toivon yhä niitä aikuistensuojelujoukkoja, jotka ottavat minut syliin, juottavat punaviiniä ja naivat aivot pihalle.

Elän siis kaikin tavoin puutteessa. Suojelun, seksin, rahan, rauhan ja manikyyrin. No, manikyyrin voi kyllä unohtaa. Punaviiniä ei.

Puhelin ja muut viestimet piippaavat kaipuuta yhdestä ja toisesta suunnasta, enimmäkseen Espanjasta. Nieleskelen, koska universumin saatanallinen kotouttamisssuunnitelma on toiminut kuin vesiliukumäki. Jäljellä on enää (ehkä) viimeinen vaseliinikuuri ja silmägeelisessioita loppuelämäksi. Unieni ansat ovat vetisiä, merisiä, harmaanvihreitä ja lämpimiä. Minulla on aina mahdollisimman vähän vaatteita päällä ja olen raukean halukas ja onnellinen. Herätessä universumin ja todellisuustodellisuuden vaaleanpunainen vaate katsoo minua silmiin. Se on lakana, jolle olen saattanut kuumissani kuolata. Jalassa on villasukat ja kello on puoli seitsemän tai viisi tai kaksitoista tai kahdeksan. Ainakin univaje alkaa olla täytetty.

Oma kaipuu on ihan hunnigolla ja luurankona. Joku lukemaan kirjaa sohvan nurkkaan ja keittämään aamukahvia. Todellisuudessa en tiedä kuinka kauan kestäisin sitä. Enkä jaksa tietää.

Useamman kuin kerran tämän viikon sisällä, olen miettinyt T:n kanssa, että jospa meissä on sittenkin jokin vika. Lakonisuutemme ja sarkasmimme on sokea piste, joka nielee meidät lopulta kokonaan sisäänsä. Sellainen joka estää tunnistamasta toista ihmistä toiseksi ja itseä ihmiseksi. Tai jotakin sellaista. Jospa fyysiset haavani ovatkin pitkälle mädänneitä psyykkisiä haavoja, arpia ja esteitä, joiden yli ja ohi ei pääse enää edes raivaustraktorilla. Jospa rakkauteni ei olekaan rakkautta. Jospa se on ydinjätettä. Kai silloin voi ihan rauhassa luovuttaa. Laskea itsensä vapaaksi tai takaisin mereen. Tai punaviiniin.

 Menen punaviinin kautta. Kynttilän valoissa.

Parno Graszt – Drunk of Sorrow

8.9.2013

Tahaton ameba




Yritän tarkentaa, mutten ihan onnistu. Annan tarkentua itsestään.

Väsymys ja kipuilu ovat jouduttaneet minua laiskuudensekaiseen epätoivoon, joka nyt on muuttumaisillaan kivuttomaksi muistisairaudeksi. Kolme viikkoa on pitkä aika keskittyä millinkokoiseen juttuun omassa päässä. Heräsin aamulla miettimään, että mitä ihmettä muuta. Missä minä oikein olen.

Olen nähnyt kummallisia unia ja todellisuus on kai ollut osa niitä. Unissa on ollut helpompaa. Niissä olen unohtanut syödä ja naida ja olen nähnyt lähes selvästi, kissanpoikia ja muuta sellaista. Omia salattuja tarpeita, jotka aina ovat ennallaan, mutta joita täytyy nuijia tainnoksiin säännöllisin väliajoin. Jottei mitään riekaleita nousisi pintaan. Rakkauksia ja muita. Kyse on varmasti saamattomuudesta, toistuvasta pettymyksestä, joka pahimmillaan näyttää samalta kuin ei mikään. Hirveä ammottava aukko, otsaan raaputettu kuva luovuttamisesta ja pettymyksestä. Universumin tuulen puhallettavana. Kuuman tuulen. Tulen. Toistuva paniikki ja voimattomuus sen tosiasian edessä, ettei enää kykenekään heittäytymään. Kun ei pääse irti itserakennetuista häkkyröistään. Onkin omien kahleittensa vanki. Piikkilankaa, matonkuteita, vaijeria, mitä kaikkea, omaan ansaansa käpertymistä. Ilman työkaluja. Vessapaperia kengänpohjassa. Noloutta.

Olen puhunut ja kuunnellut. Tai oikeastaan kuunnellut. Menettämisen pelkoa ja saamisen pelkoa ja niihin liittyviä monimutkaisia prosesseja. Jaksamattomuuden pelkoa ja jaksamisen kauhua. Kadulla tervehtimisen pelkoa. Kosketuksen pelkoa. Sellaista, että jos tämä nyt onkin se viimeinen isku, tappavan käytännöllinen ja kamelin selkä. Auttaako siinä enää haave rakkaudesta, rakastaminen tai käsiase. Hengittäminen.

Miksi on niin noloa tarvita ja välittää. Miksi ihmiset kohtelevat toisaan kuin ydinjätettä, jos kaikilla on samat tahdottomat tarpeet olla rakastettuja ja hoivattuja. Vai onko ihmisillä enää sellaista tarvetta. Saako kenestäkään oikeasti välittää. Entä ne joita itse rakastaa ihan itsestään, pakkorakastaa tai haluaa naida niiltä aivot pihalle tai vaikka vain ruokkia.

Tekee mieli tappaa. Ei se aina mene niin, että jakaessaan rakkautta tai hyvää, saisi siitä itsekin jotain. Saattaa huomata, että kaikki onkin mennyt, eikä ole varaa edes latteen.

Melkein huomaamattaan saattaa tehdä pahaa, kieriskellessään omissa häkkyröissään ja nautiskellessan hetkellisen heittäytymisen voimaannuttavasta myrskystä. Miten sitten uskaltaisi liikkua, niin ettei aina jättäisi jotain aviovaimoa onnettomaksi tai astuisi jonkun rakkauden varpaille. Mistä sitä tietää mitä kukakin, kun kukakin on ihan panssaroitu. Ja onko sillä mitään väliä, jos itse saa haluamansa ja kaikki muut todellisuudet muuttuvat käytännön syistä olemattomiksi.

Oli ihan pakko kaivaa keskusteluista todisteita omasta tarvitsevuudesta ja löysinkin suosikkini. Haluan maata sohvalla. Haluan, että joku silittää mua ja lukee mulle kirjaa. Tai itsekseen. Tai minä luen. Tai molemmat lukee. Hirveitä vaateita mä asetan itselleni ja muille. Ei mikään ihme, että olen aina yksin. Ja hirveä marttyyri, nirppanokka ja kusipää.

Voisikohan sitä siis sanoa, että olen aika onnellinen juuri nyt. Vai sanoisinko etten tiedä kumpi on pahempi, saada haluamansa, kaikki se mitä on kirjoitettuna universumille laaditulle toivelistalleni ja huomata, että universumilla on ihan oma hinnoittelupolitiikkansa. Se tuntuu perustuvan enimmäkseen kaaosmaiseen vittuiluun. Vai onko pahempi se, ettei saa mitään toivomaansa. Juuri nyt luulen, että molemmat ovat tapauksessani yhtäläisen pahoja vaihtoehtoja. Tai ehkä saamattomuus voittaa, koska se auttaa näkemään selvemmin sen, mitä on saanut. Se että saa kaiken, auttaa näkemään sen mitä menettää.

En uskalla kirjoittaa tuota silittämistä ja kirjan lukemista mun toivelistalle, koska mulla alkaa olla jo kokemusta universumin vittupäisyydestä. Mä voin jotenkin kuvitella mitä se maksaa. Tänään universumi näyttää laittaneen taas auringonpaistetta tulemaan. Mun pää ei ihan kestä sitä, mutta vittuilen takaisin ja menen kävelemään ilman aurinkolaseja tätä kuonaa pois päästäni.

Joku saisi tarjota lisää kahvia. Olen hyvää seuraa.

5.9.2013

Meillä on nyt mysteeri tässä






En tiedä millainen keskittymiskyky oravalla on. Luulen että minulla on ihan samanlainen. Tai sitten olen nukkunut liian vähän. Olenkin.

Olen ollut parhaassa mahdollisessa hoidossa. Avohoidossa Pian luona. Saunassa ja kahvipannun kyljessä. En muista kysyinkö taaskaan Pian kuulumisia. Istuin lauteilla ja puhuin synkähköä ja kireää yksinpuheluani. Epäilen, että Pia on liian hyvä kuuntelija. Olen siitä erityisen iloinen. Että minulla voikin olla sellainen nainen ystävänä. Ja muitakin sellaisia naisia. Ikuisuusaihe. Naisrakkaus ja -luottamus.

Virallisempi hoito ei mene ihan samalla keveydellä kaaliin. Mun silmälääkäri on kadonnut. Sen tilalle oli ilmestynyt uusi lääkäri. Samanlainen nuori komistus. Mitä helvettiä niille oikein opetetetaan siellä lääkärikoulussa potilaista, äh, kun asiakkaista? Että varokaa ottamasta kontaktia niihin? Tämä sanoi kyllä vanhanaikaisesti käsipäivää, mutta istutti mut sitten tuoliin ja narisi päin naamaa. Että meillä on nyt tässä mysteeri. Kun mä en tiedä ollenkaan minkä takia sä olet täällä. Edellisen lääkärin sanelut on hävinneet, jos niitä nyt on kirjattukaan.

Vastaanoton jälkeen mä yritin ajatella myönteisesti, että ehkä se yritti olla hauska. Tästä riemusta mun tulisi kuitenkin maksaa parhaimmillaan kuutisenkymppiä päivässä ja erilaiset mikstuurat päälle. Mullahan on hirmuisen hyvä huumorintaju, mutta jotenkin tää oli liikaa. Sanoin että kiitos kadonneen lääkärin, mä voin sanella sulle ihan mitä sattuu, koska mua on kidutettu monta päivää unettomuudella ja alan olla sekoamispisteessä. Ei mulla ole hajuakaan milloin mä olen missäkin käynyt ja mihin mikin lääke on milloinkin vaihdettu. Saatoin olla vähän lakastuneen kiukkuinen marttyyri. Siksi kai sitten lääkärikin.

Pääsimme silti tutkimukseen asti ja siinä selvisi, että silmä on alkanut parantua. Alkanut parantua, kuulosti niin ihanalta, että meinasin itkeä. Sain tietenkin lisää lääkkeitä ja epämääräisen lupauksen (ei sisältänyt silmiin katsomista ja voi myös olla etten mä näe ihan kamalan hyvin silmiin asti itsekään), että käännettä pahempaan ei voi enää tapahtua. Ehkä tapahtua. No todennäköisesti ei voi. Epämääräiset eväät, mutta näillä mennään. Olen helpottunut. Ihan itsestään tämä mies ymmärsi, että mulle on turha määrätä enää yhtään yöherätystä. Ehkä sillä oli kuitenkin psykologista silmää tajuta, että muuten olen seuravaksi Niuvassa tai ihan jollain muulla polilla tarkasteltavana.

Näin hetkittäin niitä numeroita ihan selvästi. Aina kahden rivin jälkeen näkö sumeni, mutta mä sain levätä välillä ja yrittää uudelleen. Sen jälkeen nukuin melkein kahden tunnin päikkärit ja yöunta kuusi ja puoli tuntia putkeen. Näin hienoja pornounia. Saattoi ne olla tosiakin.

Hyvä tästä vielä tulee. Vähän kuin uusi elämä. Tai oikeastaan entinen. Uusi elämä ei välttämättä ole niin kiva juttu aina.


1.9.2013

Jos silmät on sielun peili


Kuopio juhli. Asiakaspalaute: Kyllähän tuota kuuntelemmaan jäi. 



Lahja Pekalta! 

Mun sielu on tulehtunut pahasti, eikä se meinaa millään parantua. Takana on reilun kahden vuorokauden sessio, jonka aikana olen enimmillään nukkunut tunnin putkeen. Tunnin välein mun on täytynyt lääkitä sairasta silmää. Välillä olen herännyt tippapullo kädessä ja vain huitaissut sitä sinne päin. Yleensä olen unohtanut tunnin sisällä, olenko tiputtanut vai en, ja olen sitten ihan varmuuden vuoksi tiputtanut taas.

Onneksi näitä päiviä edelsi yö, jolloin nukuin melkein kaksi ja puoli tuntia putkeen. En edes tajunnut kysyä, että miten se yönsä nukkuva nuori silmälääkäri ajatteli mun hoitavan tämän ja lapsen siinä sivussa. En edes ajatellut ettenkö jaksaisi.

Yritin eilen käydä kävelyllä ja kahvilla, mutta retki aiheutti helvetillisen päänsäryn. Aivan uudenlaisen kivun. En osaa kuvailla sitä, koska se ei oikeastaan enää satuttanut. Se laukaisi pakenemisreaktion. Miten paeta keskellä toria, joka kylpee auringossa? Se sattui koko kehoon ja meinasin itkeä paniikissa. Puolessa minuutissa pääsin varjoon, mutta se tuntui tunnin harhailulta kohti pimeää. Näin sen kivun pääni sisäpuolella, mädäntyneitä soluja sarveiskalvolla ja tunsin miten silmä repeää valon voimasta. Herkkyyteni valon sietämisen suhteen taitaa olla nyt aikalailla koettu. Vihaan valoa. Olen alkanut epäillä, että siedän sittenkin kipua, mutta rajansa kaikella.

Sorruin myös hälyttämään lapsen isän apuun. Sanoin etten jaksa. Se oli ilmeinen virhe, jota sain itkeä tuskissani viime yön. Mutta siitä on apua. Kannatti ottaa torut jatkuvasta bilettämisestäni vastaan. Tänään olen oikeasti saanut levättyä useammankin tunnin putkeen, eikä mikään tunnu aivan mahdottomalta. Mitään ruokahuoltoa tai muuta maallista en jaksa järjestää edes itselleni. Sillä ei nyt ole vakavasti mitään väliäkään.

Tänään sain tehdä rytmiini muutoksen ja kolmen tunnin yhtäjaksoinen uni oli mieletöntä luksusta. Nukuin muutenkin pätkissä koko päivän. Ulkona on ollut harmaata ja illasta asti on satanut. Nyt on pimeää. Kaikki kaihtimet ja verhot ovat kiinni ja laitteitten valot himmenetty. Torkkujen välissä olen katsonut ainakin kaksi romanttista komediaa tai draamaa. Turha yrittää kysyä niitten nimiä tai juonikuvioita. En muista mitään.

En muista paljon mitään mistään. Valvomista rakastavana olentona on todettava, että omaehtoinen valvominen on karkkia, mutta oman sokeutumisensa kanssa valvominen lääkekuurilla, joka muistuttaa kiinalaista kidutusta, on vähän perseestä. Huonomminkin voisi kyllä olla.

No ei saatana voisi!

Keskiviikkona nähdään, onko kidutuksesta ollut mitään hyötyä, vai siirrynkö suosiolla taas johonkin uuteen systeemiin. Sairaalahoitoon ja leikkaukseen ja muuhun sellaiseen. En aio ajatella sitä, sillä mä elelen nyt kolmen tunnin pätkissä. Kolmen tunnin pätkissä elävälle keskiviikko on kovin kaukana.

Onneksi kipu on saanut mut kuitenkin pysähdyksiin. Ei ole mihinkään kiire. Se kiire on omassa päässä. Vaikka ihan kaikki on levällään, työt tekemättä ja elämä pätkitty, olen aina hetkittäin tyyni ja iloinenkin.

No en kyllä ole. Olen ihan loppu.