30.1.2013

Heräilyä ja kielilläpuhumista


Epäilen että kevään kangastus on jo ilmassa. Tai valoisan talven. Eilen oli avajaiset, vähän huomaamatta mutta vääjäämättä.

Kuvittelen aina selvinneeni läpi marras- ja joulukuun, tammikuunkin, mutta tässä vaiheessa vuotta huomaan yleensä vain sinnitelleeni talviunessa, silti uneksimatta. Vähän mykkänä ja voimattoman mustana, kuin seisonut musta kahvi, joka piirtää mustaa viivaa kuppinsa sisäseinään. Jälkeenpäin olen aina hämmästyneen tyytyväinen ja ihmeissäni, siitä etteivät ranteet vieläkään ole auki ja kaikenlaista säätöäkin on tapahtunut, ilmeisesti ihan autopilotilla.

Istuin eilen ihanien miesten kanssa baarissa. Kahvilla vaan. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan iloinen ihmisistä ympärillä. Musiikista. Äänistä. Oli kiva katsella kun ne söi ja joi, hymyili, juoni ja soitti. Minäkin olin vähän kotoisa ja vähän hereillä. Aika pienellä minusta saattaa kuoriutua ihminen. Voi olla niinkin, että vuoden resurssit, ihmisrakkaus, meni siinä sessiossa.

Tänään istuin kahvilla työn merkeissä. Yritin kertoa miksi kuulostan välillä humalaiselta zombielta puhelimessa tai lähetän viestini ulkoavaruuteen. Joudun keskeyttämään työni joidenkin toisten tärkeitten tähden. Aina kaikki ei naksahda minuutissa kohdalleen, koska maailmojen rajoilla on välitila joka aiheuttaa kielilläpuhumista, sätkyilyä ja epäjärjestykseen taipuvaisia raajoja ja mongerrusta. Olimme yhtä mieltä siitä ettei minulle ole aina hyväksi olla tavattavissa.

Kotimatkalla mä tajusin miksi joskus on vähän raskas olo. Sanoin sen äänenkin. Me olemme tehneet kovasti töitä, mutta mulle on ihan sama olenko tehnyt yhtään mitään vai kaiken. Kaikki on minulle sama kuin ei mitään. Vähänkö ankeeta.

Tarvitsen nyt vähän hemmottelua ja silitystä, punaviiniäkin. Saunan ja hierontaa. Mä olen oikein pirteä, mutta on ihan vitun ankeeta aina itse hemmotella itseään.

28.1.2013

Just do it




Onnetar arpoi mulle vähän vinksahtaneen maanantain, mutta universumi auttoi antamalla merkin. Se on välillä ovelampi kun mä tajuankaan. Tulkitsin sen merkin että "just do it."  Vilkaisin vain ulos keittiön ikkunasta.

Sitten mä tein. Jos ei ole kahvikonetta ja mutteripannukahvi on loppu, eikä voi poistua kahden tunnin sisällä työpöydän äärestä ja jääkaapin perukoilta löytyy taviskahvia, niin tehkää näin.

Leikkaa pala keittiön verhosta.
Sido se löyhästi hiuslenkillä suodattimeksi kahvilasin päälle.
Mittaa kahvi suodattimeen.
Keitä vesi kiehuvaksi ja kaada kahvin päälle.
Poista suodatin.

Huom! Poista suodatin varovasti.

Peru pirteäksi


Pilvin kanssa ollaan merkattu festareita ja keikkoja kalenteriin.

Meillä riittää ylimääräistä virtaa, sillä me syödään molemmat jonkin verran macaa ja mustikoita. Ja viinaa. Siis punaviiniä. Ja voita. Ja etanoita. Paitsi että mun paasto keskeytti jatkuvan gojimarjojen ja raakakaakaon jauhamisen. Macaa mä muistin syödä, koska mä en laske kapseloituja asioita ravinnoksi. Ja kahvia.

Me mietittiin minne menisi mitäkin kuuntelemaan.

Pilvi: ...Siis sillä tavalla, ettei siellä kuseksita ympäriinsä ja lauleta Petri Nygårdia mäyräkoirapahvista tehty hattu päässä. Ainakaan jos mä en ole siellä. Siellä on vaikka mitä gourmetruokakojuja. En ole siis käynyt, mutta kuullut olen tällaista huhua.

Sari: Mä en vaan enää jaksa jonottaa ylihinnoiteltua gourmetruokaa ja kuunnella musiikkia jota en jaksa kuunnella. Mun kaveri on ollut siellä ruokahommissa, en muista missä. Vastannut jostain luomujoogapyöryköistä.


Pilvi: Luomujoogapyörykät!!!!!!!!!!!

Sari: 
Joo ja gojimarjasmoothie macalla. Miksei vaan voi syödä vittu mustikoita?

Pilvi: 
Miksei voi vaan syödä naurista? (Itse tietysti vedän niitä macakapseleita...)

Sari: Lanttua ja naurista. Smoothiena
Mäkin vedän macaa, mutta en gojimarjoja. Onhan meillä mustikat ja puolukat.

Pilvi: 
Mä olisin ekana jonottamassa niitä saatanan linssimacajoogapullia. Vaikka halveksunkin koko saatanan elämäntapaa. Mun mielestä me voitais täällä Suomessa alkaa tehdä nauriista jauhoa ja myydä sitä ylihinnoiteltuna superfoodina perulaisille.


Sari: Peru pirteäksi!


Arvatkaa onko meidän festarikalenterissa mitään merkintöjä? No ei ole.


24.1.2013

Kaikki hyvä ei ole mukavaa



Piirustustunti 

Huomaatteko kuinka olen valaistunut ja tyyni? Olen saippuankova valo-olento ja juon joka päivä kolme litraa laimennettua verta. Tai sitten minulla on kuumetta.

Viides paastopäivä on täyttymäisillään. Juon yhä kohtuullisen määrän kahvia päivässä, mutta jokainen lasilliseni jää kesken. Sen huomaa ainakin kissankorvahatustani, joka imi eilisen palaverin aikana käsilaukkuun piilottamani kävelylaten jämät.

Aivot toimii kuin kuivahtanut kaurapuuro ja uni maistuu vaihtelevasti. Vime yönä nukahdin ehkä jo kolmen maissa aamuyöllä ja silmät auki. Paasto piristää. En suosittele kenellekään. Suusta saattaa valua teräviä jäämiä entisestä teräväkärkisestä minusta, mutta se onkin paaston tarkoitus.

Valaistuneessa ja nyt jo vakiintuneessa tilassani, olen rekisteröinyt yhden tärkeän asian. Listaan sen teillekin tässä. Seuratkaa minua, olen suru.

 - Piirtäminen on nautinnollista kun piirtää miten haluaa ja millä haluaa. Saa orkkuja omista jäljistään.
- Paasto aiheuttaa lujaäänistä kiroilua.
- Jos jossain vaiheessa nukahtaa, uni on yhtä universumin vittuilua ja tulitusta. Se on ihanaa.
- Tekee mieli paneskella. Tässä kohtaa voi piirtää lisää tai paneskella jotain.
- Kaikki hyvä ei ole mukavaa.
- Aika onkin hidas. Aikaa on paljon. Aikaa on tosi paljon. Millään ei ole mitään väliä.

Zen vaan kaikille. Täytyy mennä ostamaan lisää saippuaa.

20.1.2013

Nyt tarvitaan väkivaltaa



Mä kipaisin yöllä ensiavun kautta kiertämään Lappia lampea. Eilinen punkku ei siis varsinaisesti rentouttanut tai unettanut, mutta sai mut kyllä laulamaan puoli kolmelta yöllä, että anna mulle tähtitaivas. Ei antanut. No en laulanut. Kävelin, puhuin, sätin, tiskasin, kuuntelin piirsin ja paranin. Olen muuttunut rotanväriseksi, mutta mä en tarvitse päänsilitystä juuri ollenkaan, juuri nyt juurikaan.

Todellisuudessa mua ei kiinnosta vitun vertaa mitä olen tehnyt. Pääasia on, että mua ei väsytä ja olen pitänyt vapaapäivän jonka seurauksena olen piirtänyt väkivalloin näkyvämmäksi omaa kieltäni. Samalla olen hokenut ääneen, että nyt tarvitaan lisää väkivaltaa. Jokaisen viivan ja pisteen on oltava minusta lähtöisin ja mitään oppikirjamaisia mielikuvia ei saa päästää tunkeutumaan väliin. Ajatus ei saa herpaantua ja on oltava läsnä, samalla kun mittaa universumin olemattomuutta, kuljettaa hiiltä kuin purkaantuvaa lankaa jolla ei ole alkua eikä loppua. Jotakin näkee ja se tulee mukaan, kuivuneita lehtiä ja märkiä vittuja. Monipäiväinen piirustustunti on muotoutunut vitun ja puutarhan vuoropuheluksi, vaikka niinkään ei saisi käydä.  Että olisi muka jotakin valmista, jotakin mitä jatkaa.

Minulta puuttuu seinä. Tänään minulta puuttuu vasen käsi. Se hetki on paras kun unohtaa sen puuttumisen ja oikea käsi on tarpeeksi.

En minä näköjään ole pitänyt vapaapäivääkään. Viinilasia nuollut ja minuani. Nyt palelee ja menen kuumeiseen suihkuun.

18.1.2013

Extended periods are possible in special circumstances in order to fully realise a project.



Täällä kuljeskelee tammikuun aaveita. Niitä riippuu lihattomina eteisen naulakossa ja luikahtelee keittiön läpi työhuoneeseen. Pidän niille aamuisin piirustustuntia, kun en muutakaan keksi. Aloitamme viimeistään kahdeksalta, sillä kymmeneltä on oltava jo muualla ja aaveita väsyttää lisääntyvä valo. Kuudelta aamulla minua väsyttää vähenevä pimeys ja pilkon banaania lapsen aamupirtelöön. Ja maitoa ja mansikoita. Pilkon maitoa aamuisin.

Kuljeskelen laamansävyisenä, unohtaen ilmoittaa vasemmalle kädelle mitä oikea on tehnyt. Pesen kumpaakin kättä. Jokaisen kynnen alla on mustaa hiiltä ja mutteripannun höyryttämää kahvinpurua.

Kirjoitan sähköpostia, hahmottelen suunnitelmaa, kirjoitan lisää sähköpostia, sovin tapaamisia, sovin lisää tapaamisia, tapaan, pyydän mahdollisuutta tavata, hinkkaan kalenteria ja juon paljon kahvia. Sitten vain tapahtuu niin, että muutaman kuukauden odotuksen ja hiljaisuuden jälkeen sähköposti räjähtää. Se kilisee aamusta yöhön ja vetää puhelimen mukaan samaan rumbaan. Seuraavana aamuna herään siihen, että minulla on töitä, niin paljon, että kustannusten tasapainottamiseksi olisi harkittava palkkatyötä. Palkkatyölle ei vaan ole enää tilaa. On pakko raivata.

Päätän delegoida työni niille jotka ovat jo palkkatyössä, niille joilla on perusvehkeet, puhelimet, kesäloma, kokouspalkkiot ja työaika, tietokoneet, ylityökorvaukset ja matka- ja maksuaikakortit, joiden kustannuksista ja karhuista huolehtii työnantaja. Ei se tietenkään onnistu.

Viikon kruunaa yleisön ohjeistus siitä, kuinka minun tulisi työkseni kirjoittaa. Se ei käy, että kriitikko kritisoi. Sellainen ei tee hyvää bisnekselle. Oma syyni, jos maakunnassa ei enää ole taidenäyttelyitä. Taiteilijat eivät uskalla tulla tänne. Paikoitellen se on kyllä siunaus sekin. Itse luottaisin ammattitaiteilijoihin vähän enemmän ja jättäisin itseni kruunutta.

Raivaan lisää. Maaliskuun residenssi pyyhkiytyy huitsin vittuun, kuin itsestään. Jää iso musta aukko. Onneksi paikallinen taideneuvosto ei ole niin kiinnostunut tekemisistäni, että joutuisin sovittelemaan toista residenssiä kalenteriin. Ja juuri tähän kohtaan levitän kolme päivää hiljaisuutta. Laitan puhelimen ja sähköpostin kiinni. Minut tavoittaa Varsovasta. Paitsi ettei tavoita.

11.1.2013

Kulttuuri on lähellä sydäntäni


Viikko on ollut hieman sekava. En tiedä kertoisinko ensin yliluonnollisista yövuoroista, vai meidän talon koirista ja niiden haukuista.

Taidan kuitenkin aloittaa omista koirista eli kulttuurista. Joudun samalla sivuamaan todellista ja arkista yksityiselämääni, johon seuraava hetkellinen vitutukseni liittyy.

Olen boikotoinut lähes kaksi vuotta  kaupungin- ja valtionavustuksia nauttivaa paikallista kulttuurikeskusta. Minulla on siihen pontevat syyni. En ole liputtanut boikottini puolesta, olen vain äänestänyt jaloillani. Keskuksen toimintakertomuksista ei toistaiseksi voi lukea sitä, kuinka se on jo vuosia, järjestelmällisesti, savustanut ja pilkkonut nuoria lahjakkita naisia pillun päreiksi. Sellaisia naisia, jotka se on ensin palkannut johtamaan toimintaansa ja jotka kaikki ovat muuttuneet epäpäteviksi ja sopimattomiksi ihan muutamassa vuodessa. Tarkennan vielä, etten itse ole näitä naisia, olen vain saanut tehdä heidän kanssaan yhteistyötä ja teen edelleenkin.

Jouduin kääntämään takkini eilen ja vierailemaan keskuksessa. Minut otettiin hymyillen vastaan. Oi, tervetuloa, sinäkin! Pitkästä aikaa! Mikäs sinä nyt oletkaan? Iso pomo vai? Sain riisuttua takkini ja käytyä peremmälle. Puhuin jo puolikasta lausetta tuttavani kanssa, kun minua nykäistiin hihasta ja esiteltiin Sebamedin, vai mikä se nyt olikaan, puheenjohtajana keskuksen uudelle hallintojohtajalle. Toivon kovasti, että se oli hallintojohtajasta edes vähän outoa. Minä en ole Sebamedin puheenjohtaja.

En ole turhantärkeä titteleistäni ja muutenkin verrattavissa omaan kalustoon tässä tapauksessa, mutta toivon että ihan virallisissa yhteyksissä, savolainen edes joskus ajattelisi ensin ja puhuisi sitten. Omat käytöstapani eivät aina kestä päivänvaloa, mutta päivänvalossa pyrin normikohteliaaseen ja asialliseen käytökseen. Sanon käsipäivää ja saatan joskus jopa hymyillä. Kavereita voin yksityisesti vaikka huoritella, mutta en esittelisi esimerkiksi kaupunginjohtajaani hiekkalaatikkovastaavana tai mikä se nyt olikaan.

9.1.2013

Helsinki, Indonesia, Neulamäki ja Sale








Kaksi naista jutteli bussissa. He puhuivat miehistä, tietenkin. Ihan kauniisti. Siitä miten leskeksi jäävät miehet eivät vaan pärjää.

Toinen kertoi muuttaneensa Helsinkiin parikymmentä vuotta sitten. Naisen sisar oli juuri leskeytyneen, yksinäisen ja arjessa avuttoman miehen lääkäri ja vinkannut tälle vapaasta savolaisesta naisesta. Nainen oli sitten lähtenyt miehelle kaveriksi ja taloudenhoitajaksi. Nainen oli itsekin hiljattain eronnut, eikä hänellä ollut kummempaa syytä roikkua täällä. Hän lähti ja tuli takaisin. Mies taas meni takaisin jonnekin muualle, eikä nainen tiedä selviääkö mies vieläkään.

Illalla istuin baarissa tuttavani kanssa, hän näytti muutaman huikaisevan valokuvan Indonesiasta. Hän oli mennyt sinne tietyn aiheen perässä ja tehnyt hengästyttäviä havaintoja. Yksi kuvista syöpyi mieleeni. Pidän siitä, syöpymisestä ja siitä miten ihokarvani nousivat pystyyn katsoessani kuvaa.

 Puhuimme puolella sanalla juurettomuudesta. Sitä ei tarvitse liputtaa, kun kummankin juuret ovat vähän levällään. Puhuimme lapsista, siitä miten aika, avaruus ja itsekkyys muuttuvat niiden myötä. Kotimatkalla ajattelin, ettei juurettomuus ole niin paha asia, silloin voi juurtua mielensä mukaan, tarttua niihin kuviin mielessään.

Mietin mitä muuta mieleeni on syöpynyt, sillä sinne takertuu ja tahraantuu mitä milloinkin. Osa asioista häipyy ja haalistuu, mutta osa jää vaikuttamaan alitajuisesti ja jatkuvasti minuuteeni, elämääni, joskus valintoihini ja liikkumiseeni.

Joskus riittää että käy Neulamäessä. Mieleeni jäi sieltä kuva viime kesänä. Se ei ole ainakaan vielä muuttanut minua, mutta se on yhä haalistumaton.

Ei tarvitse mennä kovin kauas. Minäkin kävelen aina samaa reittiä Saleen ja takaisin. Samalla puolella tietä, ylitän kadun samalta kohtaa ja olen haluton poikkeamaan reitiltäni. Valitsemaan, näkemään ja tekemään toisin.

Ehkä yritin sanoa, että mikä tahansa pieni askel, voi olla valtava muutos ja valtava riski.

5.1.2013

Po(i)ka- ja deittikalenteri!


Arvatkaa! No meidän Tytöllä on tänään synttärit! Sen kunniaksi Pilvi on hirveessä kanuunassa jossain Turun liepeillä ja mä olen juossut ympäri paikallista kaupunkia juomassa punaviiniä ja väistelemässä  ryssiä ryysistä. Toisin sanoen töissä.

Päässäni naksahti vieteri, kun näin fb-ystävättäreni tehneen kalenterin tälle vuodelle. Tyttökalenteri! Hitsi. Munkin oli pakko saada heti tyttö- ja poika- ja kaikkikalenteri! Meidän Tytölle siis. Kaupungilta palatessani ja suoritettuani päivän toimet, eli lähinnä valojen sammuttelun, keitin pannullisen kahvia ja väsäsin meille oman allakan. Se jäi vähän puolitiehen, eikä Pilvi maanitteluistani huolimatta kyennyt yhteistyöhön. Sillä oli siis jokin tärkeä juttu. (Se yritti viedä jotain roskaa ulos koko päivän.)

Meidän kalenterin idea on yksinkertainen ja kannustava. Siellä on muutamia potentiaalisia deittejä ja autenttisia ilmoituksia suoraan Eliittikumppaneista. Lisäksi kalenteriin on merkitty jokaiselle kuukaudelle vähintään yksi sopiva deittipäivä valmiiksi. Voisiko parempaa toivoa! Hyvää vuosipäivää meille! Panisin!


4.1.2013

Jos nukkuisit kuu kääntäisi kielesi kielelleen


Miltä tuntuu uneksia? Meillä harjoitetaan avarrettua unettomuutta. Siihen etäosallistuu myös Suomen Turku. Lapsen unettomuus voi tehdä kaltaisestani ammattivalvojasta virittämättömän viulun. Toistaiseksi se on johtanut siihen, että unohdan ostaa maitoa ja mietin yhdeltä yöllä onko nyt sopiva ajankohta harjoitella ukulelen soittoa. Jääkaappiin on kertynyt tarpeeksi kermaa. Ja kaviaaria. Kaviaari saattaisi olla unta, mutta en usko, sillä tietääkseni en nuku.

En tiedä mikä päivä on meneillään. Eilen oli maanantai, sellainen rakastamani tehokas ja sekopäinen. Toivoisin tehokkuuteni johtavan vaaleanpunaiseen kaaokseen kalenterissa. Pidän siitä miten asiat menevät sekaisin ja uudistuvat. Pidän epävarmuudesta, ahdistuksesta ja laskeutumisesta uudelle epävarmuusalueelle. Oikeastaan pidän siitä miten vieras muuttuu tutuksi ja kuinka uusista reiteistä tulee vanhoja. Miten hereillä täytyy olla, ettei vierauteen eksy, vaan se muuttuu osaksi itseä, näkymättömäksi. Niin tutuksi ettei sitä enää ole.

Rakastan rutiineja. Kahvipannun pesemistä. Kulkemista tiettyä reittiä tietynlaisena päivänä. Kadun ylittämistä tietyltä kohtaa. Muilla jutuilla ei ole niin kamalasti väliä.


UNILAULU I

Jos nukkuisit
kuu kietoisi kermaiset sormensa hiuksiisi
jos nukkuisit


Jos nukkuisit
kuu käärisi säteensä sormiisi
jos nukkuisit


Jos nukkuisit
kuu kääntäisi kielesi kielelleen
jos nukkuisit


Jos nukkuisit
kuu näkisi unensa kanssasi
jos nukkuisit

Jos nukkuisit
et valvoisi sanojesi lipeillä
jos nukkuisit


Jos nukkuisit
et näkisi valveesi peittoa
et heräisi.