12/30/2014

Vahinkojoulu


Olen säästynyt lähes kaikelta. Ja samalla en ollenkaan.

Kummallinen epäflunssa kaatoi - tai istutti - minut hyvissä ajoin ennen joulua. Lapsikin karkasi ajat sitten isänsä matkaan, joten olen saanut jättää tekemättä kaiken, mitä suunnittelin. Suunnittelin joulurauhan, jota vietän siemaillen punaviiniä ja teen siinä sivussa yötä päivää jotain omaa. Syön jossain välissä paljon kalaa. Valvon ja nukun miten sattuu huvittamaan.

Ei mennyt mikään kuten suunnittelin, sen sijaan meni vähän kuten Strömsössä. En kyllä tiedä miten se siellä menee, mutta luulen että erilailla kun mulla. Joulun ihme tuli kuin tsunami ja pyykäisi mukaansa.

Aattona olin sen verran jaloillani, että pakkosuoritin pyykkitupaa. Se on mukava jouluperinne. Ainakin silloin, kun pää ei räjähdä kumartuessani tonkimaan kalsareitani kuivurista. Nyt se räjähteli. Näin sellaisia pieniä joulutähtiä tuikkimassa kaikkialla ja päässä suhisi. Ajattelin että tältä tuntuu kun keijut imuroivat aivoistani pölyä. Tai levittävät keijupölyä. Ihan miten vaan.

Hyväksyin sen, etten välttämättä saa mitään jouluateriaa tässä kasattua. Sitten soitti Muusa ja kysyi että tulenko sen äidin luo syömään. Oi, tulen. Ja voi äiti sentään mitä se oli tehnyt. Kaiken. Ihan kaiken. Oma äitiyteni kalpeni ja hapertui siinä näkymättömiin. On aivan pakko tunnustaa, että tunsin itseni ensimmäistä kertaa vuosikausiin lapseksi. Joksikin muuksi lapseksi kuin se mikä olen ollut.

Minulta ei odotettu yhtään mitään.

Oikean lapsuuteni joulut olivat kuin nuorallatanssia. Ellei isä hävinnyt jo kuusenhakureissulla juopottelemaan, tapahtui jotakin yhtä murhaavaa. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu. Tunsin kai lähinnä pelkoa, vastuuntuntoa, kauhua ja väsymystä. Salaa ehkä toivoin joulun ihmettä. Tuskin kuitenkaan osasin toivoa. Se oli enemmänkin sellaista lumihankipainotteista ja kirkkaan viinan katkuista joulua. Sitä osasi enintään olla toivomatta.

Myöhemmin on ollut parempiakin jouluja. En tiedä voiko niitä laittaa mihinkään järjestykseen. Puolilaitosjouluja, turvallisia perhejouluja ja omia pienen perheen jouluja. Joitakin jouluja sisarusten tai ystävien kanssa ja ensimmäinen joulu vastasyntyneen kanssa. Aika usein minulla on on ollut tunne siitä, että minun täytyy jotenkin lunastaa paikkani. Varoa etten tee mitään väärin. Väistellä erilaisia traditioita, etten jäisi kiinni siitä, ettei niitä ole. Uskoa ettei ole olemassa mitään pyyteetöntä antamista ja välittämistä, vaan lasku tulee aina perässä. Aikuisena ehkä vähemmän, mutta aikuisuudenkin jouluja on varjostanut se, että olen aina osaltani vastuussa. Lapsen myötä olenkin ikuisesti vastuussa siitä, etten häviä kuusenhakureissulla tai, että lanttulaatikko on kypsää ajallaan. Se vastuu on normaalia.

Luulen että sain lapsuuteni joulun vahingossa ja lahjana. Siksi etten ole kenenkään lapsi tai tytär. Ei painolastia. Ei odotuksia. Joku otti minulta kaiken vastuun pois. Se päättyi sillä hetkellä, kun ojensin punaviinipullon emännälle. Meillä oli hauskaa. Kun muut jo nukkuivat, istuin Muusan äidin kanssa puoli viiteen asti aamulla puhumassa ja kuuntelemassa. Vähän flunssatokkuraisena ja pehmytpäisenä. Puhuimme paljon lapsista ja vanhemmista. Äitiydestä ja isyydestä, traumoista, onnesta, kuolemasta, rakkaudesta, menetyksistä, uskosta, toivosta ja suhteista. Vähän kaikesta.

Kävelin yöllä kotiin. Pakkasta oli varmaan parikymmentä astetta. Halusin kävellä, vaikka olisin voinut jäädä nukkumaan. Tuntui kuitenkin, että on käveltävä pois siitä läheisyydestä ja saavutettava taas omansa. Kokeilla ajatuksella sitä mitä sisällä heräsi. Ajateltava vähän lasta joka nukkuu jossakin kaukana. Ruokittava kissa. Ajateltava sitä, kuinka olen äkkiä kasvanut näin vanhaksi. Ja nähtävä jouluyö, koettava sen hiljainen lamaannus.

Maailma kimalsi. Oli aivan hiljaista. Koko matkalla en nähnyt yhtään ihmistä. Maailma näytti kidesokerin ja mustapippurin sekoitukselta. Varsinainen rään ja yskösten satumaa.

12/19/2014

Hyviä tekoja





Kävin tänään kävelemässä ja etsimässä tiivistettä mutteripannuun. Käyn läpi kaupat ja ostan internetistä. Tuleepahan huiputettua itseään arkiliikuntaan. Kaikilla on vittu päässä. Mietin artikkelia, jonka luin eilen. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, "onnellisuusprofessori", kommentoi Ylen artikkelissa somessa leviäviä kertomuksia pienistä hyvistä teoista. Hänen mielestään niitä kannattaa jakaa, sillä hyvä mieli lisää hyvää mieltä ja myös hyviä tekoja. Mietin pitäisikö minun jakaa somessa tekemiäni hyviä tekoja. Tai toisten. En myöskään keksi, mitä hyvää olisin viime aikoina tehnyt. No, olen kyllä soittanut poliisit ja pari muutakin puhelua. Ne on kuitenkin niin intiimejä ja yksityisiä tekoja, että niitä on turha levitellä. Eipä niistä oma hyvä olo ole varsinaisesti lisääntynyt. En kyllä tajua, miksi pitäisi jatkuvasti olla onnellinen ja hyvillään.

Ai niin! Maksoin jonkun nuoren naisen bussimatkan Iisalmesta eteenpäin. Oli kylmä, bussikin taisi olla viimeinen ja kuski murisi tytölle, jolla ei ollut tarpeeksi rahaa kotimatkaan. Vitutti se tapa, jolla kuski nöyryytti rahatonta. Sinun pitäisi tietää, että pikavuoromaksu ja niin edelleen. Sitäpaitsi oli kylmä ja minä olin siinä kylmän ja lämpimän rajalla. Tein hyvän teon itselleni. Keskeytin bussikuskin ystävällisesti ja kysyin, että paljonko tämä neidin matka maksaa? Kuski sanoi summan ja minä maksoin sen. Neiti sanoi kiitos ja minä sanoin ole hyvä. Korutonta. Kukaan ei reagoinut somessa, eikä järjestänyt ilotulitusta. Pääsin lämpimään bussiin, mutten kahteen päivään megalatelle kahvilaan. Tyttö pääsi kotiin.

Tänään raivokas mummeli mäkättää ja tuhisee pienelle, joka pyöräilee kävelytiellä. Minua alkaa heti vituttaa. Pienelle tulee paha mieli. Menen mummon kylkeen kiinni suojatiellä ja irvistän ystävällisesti. Sanon, että alle kaksitoistavuotias saa pyöräillä tässä. Ei kannata suotta pahoittaa mieltään. Tekee mieli myös sanoa vittu ja saatana, senkin puiseva noita.

Pankkiautomaatilla jonotan vartin. Ei hätää. Käytän vanhaa hyväksi havaittua jouluruuhkametodia. Hyräilen Oi Jouluyötä ja toimitan kaikki asiani hidastetusti. Siitä tulee itselle hyvä mieli. Edessäni on kaksi nuorta miestä, jotka kisailevat ja kutittelevat toisiaan. Hymyilen niille. Takanani ärisee savolainen karvalakki. Sitä vituttaa jonottaminen ja iloiset pojat. Se komentaa niitä olemaan kunnolla ja hoitamaan oman asiansa. Ennen poikia on mummeli, joka raakkuu, että pysykää kauempana. Tuossa on merkki!

Olen itse tuijottanut merkkiä, sitä perinteistä "odota tässä" -tekstiä, joka on maalattu lattiaan. Siinä on paksu keltainen viiva ja musta teksti. Varoitus. Olen aina ihaillut sitä, kuinka säntillisesti suomalainen asettelee varpaansa viivalle ja odottaa. Mummokin on odottanut siinä vuoroaan. Varpaat viivalla. Sen maailma menee rikki, kun pojat keikkuvat oikealle ja vasemmalle ja ylittävät pyhän viivan. Omalla vuorollani hidastan itseni kaksinkertaisesti. Teen lyöntivirheitä. Joudun aloittamaan alusta. En muista heti numeroani. Hymyilen hyvää joulua takanani tuhisevalle karvalakille ja näytän silmilläni kieltä. Ovatko nämä hyviä tekoja?

Muutkin tekee näitä. Joulupukki kävi eilen ja toi kaksi pulloa viiniä. Sain syödä yhden namun lapsen kalenterista. 1/24. Hitaasti hyvä tulee.

Vielä pitää mennä postiin jonottamaan. Sairasta. En jaksa enää hyräillä Jouluyötä. Otan käsityön mukaan ja palkitsen sitten itseni rommitotilla. Jos selviän postista ennen valomerkkiä.


12/18/2014

Asteikolla yhdestä viiteen...



...kuinka tyhmä on perheenisä, joka kaupittelee minua jatkoilla ystävälleni? Että ota siitä! Omassa baarissani? Ja kertoo, ettei itse kestäisi minua tuntia kauempaa. Tai päivää. Viisi potenssiin kaksi kredittiä tai jotain ansaitsee hän. Jos potenssia löytyy. Todistettavasti ei hirveesti löydy, mutta vähän kuitenkin. Sen verran, että suun saa auki, mutta kieli sitten käykin löyhästi, kuin vienossa yläsavolaisessa tuulessa ikään. Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ystävälläni oli herännyt epäilys. Kuinka joku voi olla niin naurettavan kiinnostunut minun naittamisestani, ellei hänellä ole oma lehmä ojassa?  Miksi joku on niin pröystäilevän kiinnostunut pariutumisestani? Yleensähän ketään ei oikeasti kiinnosta. Jos on omaa elämää, ei ehdi. On tähdellistä tekemistä muutoinkin. Ystävänikin oli unohtanut koko episodin, vaikka olikin ollut tuohtunut. Kuulin juorut ihan toisaalta. Ah, kun mä rakastan juoruja.

Kerroin sitten kaikenlaisia anekdootteja menneisyydestä. Tuoreimpana tietenkin se, että aikaisemmin samana iltana perheenisä riensi hipelöimään minua naulakolle, jättäessäni juhlat ajoissa. Varmaan sillä tavalla sietämätön olen, etten pannut sitä siinä. Saatanan pihtari. Rouvakin oli varmaan kahdeksan metrin päässä, että ihan hyvin olisin voinut vähän antaa. Toisaalta olin ollut paikalla jo toista tuntia, että se saattoi olla lääppimiseksi naamioitu riemunkirahdus. Sen kunniaksi, että vihdoinkin tajuan poistua.

Hihittelimme ystäväni kanssa ajatukselle hieman hitaalla käyvästä savolaisesta. Sellaisesta joka ei vaan ehdi mukaan. Se varmasti turhauttaa. Usko omaan nokkeluuteen ei aina riitä. Iisalmen maalaiskunnan kasvatti. Humisevien kallojen suoraselkäinen kansa. Uteliaisuudessaan ja kaksinaamaisuudessaan voittamaton. Perhearvot kunniaan ja Sarikin äkkiä avioon jonkun kanssa. Se syntinen ja sietämätön olento tarvitsee miehen! Kunnon miehen! Tai ihan kenet vaan! Nyt heti! Kun minä niin sanon!

Ei minua haittaa naittaminen tai arviot sietämättömyydestäni. Käärmeily haittaa. Se että puhuu paskaa selän takana ja tekee sen niin huonosti.

Ei ole fiksuinta mennä markkinoimaan minua ja sietämättömyyttäni ystävilleni, kantapaikkaani, jossa minua ei edes enää pidetä asiakkaana, vaan kalustona. Silloin myös seinillä ja tuoleilla on korvat. Se on vähän sama kuin ampuisi itseään haulikolla päähän. Monta kertaa. Eikä ikinä oikein osuisi.

Suosittelen taas kerran kääntymistä vaimon puoleen. Hyvä perheenisä, me ei ikinä kerrota sulle mikä meidän löyhän piirimme salaisuus, suhde ja liima on. Arvaa miksi? Koska et ikinä tajuaisi. Yhden asian voin paljastaa.

No vitut paljasta.


12/14/2014

Ilmaisjakelujuhlia ja muita kohtaamisia




Mun kanssa deittailu on välillä tosi vaikeaa. Varsinkin jos on mies. Tai ihminen.

Jatkoimme sankarittareni kanssa tunnollisesti festareita. Melkein myöhästyttiin perjantaina Joose Keskitalon keikalta, kun mun piti laittaa liikaa meikkiä ja tukka huonosti. Ei myöhästytty, mutta joku oli ehtinyt istua paikalleni. Kysyin voisiko henkilökunnan edustaja vierittää sen tyypin siitä mäkeen? Se ei enää onnistunut niillä rauhanomaisilla keinoilla, joita on käytössä. Tyyppi lunasti paikkani rahalla.

Huonot feng shui -virrat vaan risteili koko illan. Vaikka oikeesti ei, sillä Keskitalo veti erinomaisen lämminhenkisen ja kalmasta pehmeän uskonhenkisen istunnon. Baari oli tavallaan jakautunut kahtia, sillä pikkujouluseurue mölisi selkämme takana ja veti jotain tipa tap tiepetappia ja hihkui. Humppakansakin löysi paikkansa, noin yksi pari uunista ulos kerrallaan se humppasi Keskitalon tahdissa. Jotenkin odotin sitä hetkeä, jolloin joku simmut ummessa ja hartaudesta rohkeana hyppää ylös pallilta ja huutaa jotakin tunnelmallista. Vaikka että hän elää tai minä näen tai mitä niitä nyt onkaan, Jeesus elää ja minä näen sen. Sitä ei tapahtunut.

Deiteille tunkeutui myös eräs mies. Hän muisti kysyä onko hänellä tukka hyvin. Koska mulla ei näköjään ole. Sanoin, että mulla menee koko ilta aina siihen, että saan tukan laitettua huonosti. Mitä siitä tulisi, jos laittaisin sen hyvin? Tyypillä on lämpöisiä tunteita mua kohtaan, ollut jo varmaan viikon. Ei se mua haittaa, mutta se haittaa, kun se räppää puhuessaan ja nimittää mua leidiksi. Oon jotenkin niin vanhanaikainen, että se tuntuu hirveen teenäiseltä, jou, eikä ollenkaan runolliselta. (Ei muuten ehkä kannata kokeilla muhun runoakaan, ainakaan kovin keskinkertaista, voin vannoa että ne on nähty ja kuultu jo.)

Mies myös kokee asiakseen laitella tekstareita yötä päivää:

4.47 Makkari
4.52 vuode.
4.52 yritän kohta alkaa nukkii.
4.52 Tosin kuuntelen musaa.
4.53 So soita kun tuntuu siltä.
4.59 Ai niin et soittele miesten perään.
5.00. Se on oikein.

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Rakkaat miehet. Skarpatkaa. Jos ei oo mitään, niin mitään sanottavaa, niin olkaa hiljaa. Älkää myöskään räpätkö.

Mutta siis mihin me jäätiin. Sinne keikalle. Mä sain jostain syystä lahjoja! Siis jo ennen keikkaa ja keikalle toisen. Sain hirveän pienen kirjan, jossa oli mietelauseita esimerkiksi miehistä.

"Hauskempia ihmisiä kuin miehet, ei ole monta maanpäällä."  Maria Jotuni.

Hyvin tyhjentävä arvio. Minä tykkään miehistä. Oikeasti. Ystäväni toi paketillisen kleenexejä ihan mua varten. Jos itkettää tai pitää käydä runkkaamassa. Ihanan pehmeitä. Mä liikutuin ja runkkasin. Eiku liikutuin, mutten itkenyt. Nyt ne on tehokäytössä lapsella, joka on muuttunut rääksi.

Vielä yöllä me fiilisteltiin paikallisessa pizzeriassa. Vuori, M, A ja minä. Ainoana naisena kannoin kohteliaasti puolet tavaroista paikasta P paikkaan C. Jos joku tarvii roudaria niin mulle ei kannata ehkä soittaa. Tepsuttelin yöllä hymyilevänä kotiin. Loska tuntui kivalta. Kivoja ovat puoli-ilmaisenkin viinan illat ja Jeesus. Kuolema, rakkaus, musiikki ja yö. Lämpö ja ystävyys ovat aina hyvä yhdistelmä.

Jouduin melkein roudariksi taas lauantaina, mutta en kuitenkaan. Olin sellainen kiila joka laitetaan oven väliin pitämään sitä auki, kun joku muu roudaa. Osallistuin melkein vahingossa juhlagaalaan, johon minulla ei ollut varaa osallistua. Seuralaiseni sairastui räkään ja kuumeeseen, joten naamioin itseni gaalakelpoiseksi ja kuokin sydämeni kyllyydestä. Jaksoin pitää korkokenkiäkin jalassa ainakin vartin ja juoda kaiken mitä käsiini sain ja tanssahdella itkussa suin.

Minulle oli etukäteen vannottu, ettei punaviini lopu kesken. Miehet aina lupaa kaikenlaista. Niihin juttuihin ei kannata uskoa. Sitten kannattaa uskoa, kun se punaviini on lasissa, vaikkei kukaan ole luvannut yhtään mitään. Punaviini oli siis loppu. Kokeilin valkoviiniä. Ei se kummoista ollut, mutta keskustelin siinä pöytäseuralaiseni kanssa, että kyllähän tätä juo. Koska tämä on ilmaista, niin juon kaiken, vaikka oksentaisin lasiin. Tavallaan oli onni, että punaviini oli loppu, sillä pääsin omin korkokengin kotiin, hyvissä ajoin ennen Tuhkimoa. Cavaa en edes maistanut. Sain taas uuden lupauksen vaikka mistä. Siihen liittyi punaviini. Voihan se olla niinkin, että ilmaiseenkin viinaan kyllästyy. Ei sitten jaksa juoda sitä mistään hinnasta.

Olen kyllä mahdottoman epäkiitollinen kuokkavieras. Käyn myös varastamassa keittiöstä ruokaa ja kun mua pyydetään tanssimaan, sanon että nyt ei voi, mulla on hirvi suussa. Heti perään poltan sisällä tupakkaa. Saatan silti joskus olla ihan mukava. Hämmästyttävää muuten, kuinka kauniita kaikki naiset olivat. Varmaan viikon paras kattaus. Onneksi en lähtenyt sen tuntemattoman puuman matkaan, joka yritti pokata mut kadulta, syömään kanssaan etanoita.

Seuraavaksi piparkakkutalo. Käytetään räkää liimana.


12/12/2014

Festariviikko



Tämä kuluva joulukuun viikko viettyy jo toista vuotta nimellä festariviikko. Oli pakko tarkistaa viime vuoden anti. Silloin olen jonakin selvähkönä hetkenä povannut kauaskantoisia seurauksia moisen pelleilyn ja hulluilun jatkumona. Meininki on nyt aika sama, mutten povaa mitään. Tarkemmin ottaen edellinen festariviikko näyttää käsittäneen koko joulukuun. Jos vuosi sitten pääelintarvike oli jaloviina milloin milläkin maustettuna, suklaakakulla ja lihapullilla tai raakana Henkan vessassa, niin tänä vuonna se on kokonaan poistettu ohjelmistosta. Ellei minulla sitten esimerkiksi nyt heti naksahda päässä ja imaisen vuoden jallut yhtenä iltana.

(Valehtelin. Joinhan minä jaloviinaa jo kesällä. Katsokaa vaikka! Töissä ja kännissä, kaksin käsin! Pitää yrittää päästä samoihin töihin myös ensi kesänä.)


Henkan vessaa ei ole poistettu, mutta viimeisimmän näköhavaintoni mukaan vessat on uusittu. Turvallinen ja ihana tupakkakoppi, jossa solmia kestäviä ja kauniita ihmissuhteita, on sekin muisto vain. Lihapullia ei ole poistettu. Lihapullia ei voi poistaa tai uusia, ne on ja pysyy.

Sankaritarystäväni on jallun lisäksi poistanut kaiken muunkin alkoholipitoisen elämästään ja voi nyt hyvin. En itsekseni kehtaa vetää torilla huikkaa. No kehtaisin, mutta. Yksin juopottelu torilla on jotenkin, no ainakin märkää, tuulista ja enimmäkseen pimeää.

Tätä festariviikkoa on häiriköinyt nikkarinaapuri. Se on koko viikon nakutellut, naulannut ja siirtänyt. En tiedä mitä, mutta epäilen jo, että se on tehnyt helvetin ison keon ruumisarkkuja, joihin se sulloo loput perheestään. Perhe on lahdattu sellaisena hetkenä, kun minä olen pikkujouluissa ja keikalla ja synttäreillä ja baarissa ja iltateellä ja syömässä ja juhlissa. Oikeesti en juo teetä. Meinaan koko ajan kertoa valheita. Olen muutamassa päivässä kuitenkin ehdollistunut niille äänille. Ja lopulta antanut periksi ja karannut kotoa, kun en ole jaksanut kuunnella, kuinka jo mätänevää vaimoparkaa siirretään makkarista olkkariin ja sitten taas keittiöön. Eilen se hiljeni. Koko yön oon odottanut, että se jatkaisi ja voisin olla vähän hermona, mutta ei ääntäkään. Ihme friikki.

Toissapäivänä pakenin pupiin. Mulla ei yleensä ole vaikeuksia keskittyä kirjoittamiseen täysissä kuppiloissa, joissa soi Popeda ja kolmelta screeniltä tulee samalla joku potkupallopeli tai kiekkohommeli. No joskus ihan vähän on vaikeeta, mutta kotona haluan sitten olla rauhassa. Kotona sormeni ovat hienovireessä. Ne eivät siedä aivojen karkaamista yläkerran olkkariin. Onneksi tykkään kovasti kirjoittaa käsin. Otan kynän ja kirjan ja menen pois täältä. Sormet rauhoittuu.

Pupissa sain istua ja kirjailla aivan rauhassa, kunnes kuulin tutun äänen sanovan nimeni. Olin niin keskittyneessä ja käpertyneessä tilassa, että sain sydänkohtauksen, lapsivesi tuli ja aivoverenvuoto samalla. Ja hiki. Hävetti ihan. Muusa tietää miten saada mut sätkimään.

Meille kuitenkin kehkeytyi mukava ilta. Muistin sanoa, että tänään ei saa olla paska ja ikävä, koska mä en nyt vaan jaksa. Sillä mentiin. Puhuttiin aika paljon itsensäpaljastamisesta ja siitä, että pitäisikö sitä alkaa nyt heti harrastaa? Runkkuhommista puhuttiin sen verran, että kun ei jaksa edes runkata. Sellaista älykkäiden ihmisten filosofisen mietiskelevää vuoropuhekeskustelua, johon osallistui myös kolmas osapuoli. Olen sen fani. Sen kolmannen osapuolen. Vähän kun olisi Nick Caven kanssa tupakilla ja pohtisi millaisen poplarin pukee päälleen kun lähtee puskiin odottamaan uhriaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Mulla alkaa olla myös ohi sellaiset fanitushommelit, etteikö voisi siinä tupakkakaopissa puhua luontevasti paljastelusta vaikka Sauli Niinistön kanssa.

En sittenkään voisi, jokin raja on minulla. Se on siinä, kun pelkään niitä unia, joissa Sauli Niinistö tekee seksikkäitä temppuja ystävättäreni kanssa. En ole niitä unia vielä nähnyt, mutta olen koko viikon kuvitellut näkeväni. Pelottaa.  Eikä se poplari edes tule mistään populääristä ja vyöllisyydestä, vaan kangaslaadusta. Popliini on tiukkaloiminen, tavallisesti merseroitu puuvillakangas (myös muita materiaaleja voidaan käyttää, kuten silkkiä tai villaa), jossa on hienoja ripsiraitoja. (Lähde wikipedia.) Ainakaan mulle tuo ei sano mitään. Mitä vittua on ripsiraidat? Onko pillukarvojen värjäämiseen jokin oma aine?

Muusan mielestä mun luo ei kukaan jää, koska olen tällainen mulkku. Se on niin nätisti sanottu. Harva mies voi sanoa minulle sellaista. Sanon sille, että kyllä minä olen sinua vihannut. Sitten taas melkein liikututaan ja seilataan myrskyssä eteenpäin. Ihan rauhassa. Että rakkauttahan tämä aina vaan.

Muita ilmaisuja joilla minua on luonnehdittu kuluvalla viikolla ovat: ihmetabletti, horo, mulkku, rakas, vuotosankari, pilviäiti, ukkosenjohdatin, personal love trainer, rakas lapsi, äiti ja aurinko. Osuvia, kieltämättä.

Nyt mä yhtäkkiä unohdin mitä olin tekemässä ja sanomassa. En päässyt sinne saakka vielä. Pesen varpaanvälit ja lähden jatkamaan festareita. Unohdin hakea sitä jaloviinaa. Voisko joku tuoda sellaisen taskumatin jonnekin naistenvessaan?


12/09/2014

Olet suolainen, hitaasti jäätyvä*


Maanantaisin kaikki on sallittua. Luulen. Pitkästä aikaa tartuin itsekin puhelimeen ja tein tarkistussoiton. Keittiöpsykologin vastaanotto otettiin vastaan ja hyvä tuli. Ei niin, että se auttaisi, mutta sellainen tekee ihmisiä hetkittäin eläviksi.

Lopulta meni niin diipiksi meininki, että karkasin kotoa ja kävelin sateenmustaa kaupunkia, joka kokosi pään takaisin paikoilleen. Levitin sieluni ja muistiinpanoni baaripöytään ja tutustuin nuoreen, erittäin nuoreen ja liian nuoreen Johannekseen. Mun pitäisi joskus päästä yli siitä, että lasken sormilla pöydän alla että kyllä vain, voisin olla tuon äiti. Tapaamani nuoret miehet eivät aina osaa laskea, vaikka jotkut heistä muutoin ovatkin sormistaan näppäriä. Mutta Johannes osasi. Ja puusepäksi hän oli vallan runollinen. Oi miten suloinen. Vähän kuin suklaarasia. Eisavolainen suklaarasia. Neljä päivää täällä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Johannes on ihan pihalla. Maalasin hänelle muutamalla lauseella savolaisuuden ytimen. Nyt Johannes luulee että olen kirvesmurhaava sekopää. Tai jotakin sellaista. Voi olla että silti tapaamme tänäänkin. Eläköön joululoma!

Tämä ei tietenkään riittänyt illan saldoksi, vaan poikkesin ystäväni kanssa pikkujoulujameihin. Siellähän saa tunnetusti ilmaista juomaa koko illan ja ilmainen juoma on aina pakko juoda. Baariolosuhteissa ilmainen juoma ansaitaan laulamalla esimerkiksi Bon Jovia housebandin säestyksellä. Jostain syystä mun ei tarvitse kuin istua paikallani, niin mut lasketaan esiintyjäksi ja plokkari tuo mulle niitä juomalippuja kolmen nipuissa. Vähänkö hyvä meininki! Saatoin käyttää muutaman lipun satunnaiseen kanssaeläjään, sillä tarkoitukseni ei tosiaankaan ollut humaltua.

Aamuyöllä heräsin kissan kainalosta. Joku lähetti ystävällismielisen tekstiviestin, jossa kyseli vointiani ja kertoi tehneensä salaattia. Puoli kuudelta aamulla siis. En ole vielä osannut päättää mitä vastaisin. Sen kunniaksi kävin juoksentelemassa itseni hikeen ja seuraavaksi ajattelin lankuttaa multa niskat nurin. Onneksi treffit on vasta kuudelta. Sitä ennen ehdin miettiä, onko oikein mennä treffeille, kun niin hirveän monet treffit on jo ennestään rästissä. Mutta käytännössähän mä en käy treffeillä, eli voin jättää miettimättäkin.



*Lainaus Johannekselta

12/07/2014

Juonet, vuodet, aikaerot


Minua ei saa nukkumaan.
Saunan jälkeen otan lasin viinaa
ja istun katselemaan auringonnousua.

Ei ole helppoa
oikein elää. Vaikea
on kuolla.

- Caj Westerberg

Aurinko nousi tänään joskus päivällä ylös ikkunani tasolle ja herätti minut hetkeksi väkivaltaisella pistolla molempiin silmiin. Se oli hyvä jatkumo yön Nightcrawlerille, joka sekin rakentui pimeässä loistavalle valolle, sille jonka suojissa kuvataan aamun uutisten verisimmät pätkät. Olkootkin sitten hiljalleen yhä lavastetumpia kohtauksia. Ainahan kalmon voi raahata parempaan valoon. Laitoin silmät kiinni. Umpikiinni. Käänsin selkäni.

Seuraavaksi soi ovikello. Niin vaativasti, että heräsin siihen kokonaan ja ryömin peittokuoren alta pois. Etsin vaatteen ja avasin oven. Siellä seisoi anteeksipyyntö. Hyvien ihmisten juhliin sekoittuu joskus epätoivoa ja suuria suruja, yksinäisyyttä, ikävää ja paskoja lauseita.

Annan anteeksi jos minulta pyydetään anteeksi. Joskus. Itse en välttämättä pyydä. Tosin lapselta pyydän ja lapselle annan. Enimmäkseen kuitenkin annan anteeksi pyytämättä ja joskus en millään keinolla. Sille ei ole kaavaa. Tänä vuonna on kaksi, tai kolme, ihmistä pyytänyt anteeksi. Kahdelle tai kolmelle olen antanut. Niitä anteeksipyyntöjä, joita lasken tulleeksi ei-ihmisiltä, on ehkä yksi, mutta sitä en ole huomioinut. Sillä ei ole mitään merkitystä elämäni kannalta. Eikun neljä anteeksipyyntöä. Todellista. Kaikki on annettu. Joskus annan anteeksi silkasta rakkaudesta. Ei kuitenkaan kannata kokeilla siipiään tässä asiassa. Mieleni on tuuliviiri jota kannattelee laho kuminauha.

Kummallinen helpotus on vallannut vähän tilaa täällä. Mietin mielestäni aivan liian vähän mahdollista vakavaa sairauttani. Että pitäisihän tämän nyt joltain tuntua. Ja odotuksen olla jotenkin piinaavaa ja pelon leimata olemista enemmän. Eniten kuitenkin vitutti maksaa sairaalalasku, joka ei sekään ollut kovin suuri. Vasta torstain puhelun jälkeen, kun kaikki näytteet olivat puhtaita, tunsin helpotusta. Toistamiseen. Menin sitten kaverin kirjanjulkkareihin sekoittelemaan punaviiniä ja glögiä ja siltä seisomalta juhlimaan terveyttä Ale Pupiin J:n kanssa. Hinta-laatusuhde oli jonkin jäkismatsin vuoksi kohtuullinen. Tietäähän sen mitä siitä seuraa. J joutui jokusen oluen jälkeen poistumaan kotimieheksi ja ruoanlaittoon. Unohdan aina, millaista on olla yksinäinen ja humalainen nainen Ale Pupissa. Lopulta mulle oli tarjottu niin monta olutta, että jätin niistä kolme suosiolla pöytään. Ale Pupi on pahempi kun Tinder. Pitääkin taas muistaa poistaa se puhelimesta. Poistan samalla Ale Pupin.

Ilta olisi ollut oikein onnistunut, ellen olisi jatkanut sitä kotisatamaan Pannuhuoneelle, jonne näytti kotiutuneen myös mies. Luulin että se on yhä vielä jossakin maanpaossa. En muista sanaakaan sanoneeni. Paitsi että kysyin että oliko kivaa siellä Puolassa vai missä se nyt olikin ja että onneksi Tekokuu tuli mun turvaksi kun se itse lähti. En usko että minulla on mitään anteeksipyydettävää tai annettavaa tämän suhteen, mutta varmuuden vuoksi sanon, että en pyydä enkä anna. En laske miestä oikein vieläkään oikeaksi ihmiskontaktiksi. Olen myös iloinen siitä, että olen todennäköisesti esitellyt parhaat puoleni, joten mies voi tyytyväisenä jatkaa elämäänsä. No hard feelings, koska no feelings. Yritän kanavoida energiani sinne, missä se on kotonaan.

Vietin yöni turvakodissa. Aamukahvi tuli nenän eteen ja Vuori kuunteli ininäni ja näytti minulle Huudon ja puhui samalla kivoja asioita. Meistä. Meistä kolmesta. Ja siitä mitä me ollaan. Me ollaan niin hyvät näin, että melkein itkettää.

Selvisin kännistäni joskus kahdeksalta illalla ja pesin itseni. Menin seuraaviin juhliin ja keskityin siellä lähinnä soppaan ja sipseihin. Seisoin Muusan kanssa parvekkeella ja poltin tupakkaa. Me puhuttiin siitä, kuinka hyviä me ollaan yhdessä. Me kolme. Puhuimme aikaerosta, miesten ja naisten aikaerosta. Mulla syttyy usein elävä tuli päässä kun puhun Muusan kanssa. Rakastan sitä tunnetta. Voi olla että rakastan Muusaa. Vähän riippuu omista fiiliksistä. Joskus se vaan väsyttää ja pelottaa. Ja sitten liikutuimme. Teki mieli koskea Muusaan, mutta tyydyin pyyhkimään sen villakangastakista jotain nöyhtää ja nypin jonkun naisen hiuksia. Saattoivat olla omiani.

Jokin kyllä töytäisi minua. Jokin sana. Muistin, että minun piti olla sanojeni kanssa valmis jo ajat sitten. Olenhan minä kirjoittanut. Lähinnä siitä, miltä tuntuu hukuttaa elävä olento, mutta se ei liity niihin muihin sanoihin mitenkään.

Totuuteni on ikuisesti vääristynyt ja värjäytynyt. Ihana totuus. Kummallisten sekopääliikutuspäiven jälkeen arki muistuttaa olemisestaan. Aloin vuotaa verta. Otin särkylääkkeen ja kaadoin lasin punaviiniä. Kippistän Von Trierin kanssa, joka väittää elokuvanneensa enemmänkin juomalla pullollisen vodkaa päivässä. Ja nyt sitten selväpäisenä miettii että tuleekohan tästä mitään. Mä pyydän sen seuraavaksi mun kanssa Ale Pupiin.




12/05/2014

Puhdas




Marraskuussa on paistanut aurinko kaikkiaan 12 minuuttia. Aika hyvin. Olen missannut ne minuutit. Peiton alla tai toisessa kaupungissa. Ehkä siellä paistoi enemmän.

Marraskuu on muutenkin hipsinyt huomaamatta ohi. Se on kyllä on ollut niin täynnä itseään. Kohta varmaan tajuan, että on joulukuu. Ei ole edes joulukalenteria. Ehkä sitten ensi vuonna. Ehkä ei koskaan. Lapselle ostin. Ja Pialle Barbie-kalenterin. Ne saa riittää.

Tänään lääkäri soitti. Se sanoi, että olen viimeistä näytettä myöten puhdas. Olin helpottunut. Kysyin, että jatkanko tätä nappihommelia vielä ja se sanoi että jatkan. Sanoin että väsyttää, olen kipuilevan turvonnut ja saan raivareita. Myös keskenäni kolmelta yöllä. Tai alan itkeä ilman syytä. Sille ei oikein voi mitään. Onneksi kuitenkin tiedän, mistä se johtuu, niin osaan suhtautua siihen tarvittavalla huvittuneisuudella ja välinpitämättömyydellä. Juon yötä päivää ja leikin että se auttaa turpoamiseen. Vettä juon. Kävelen edestakaisin, venyn ja seison käsilläni. Ja vuodan tietenkin verta. Nyt vähemmän jo. Särkylääke oksettaa. Ei napin nappia viiteen päivään. Aina kun elämä on sotkussa, seison käsilläni ja teen kärrynpyöriä. Ajattelen hyvin vähän. En jaksa puhua. Hetkellinen kääntyminen väärinpäin on melkein aina hyväksi.

Eilen aloin hillittömästi itkeä, kun sain tietää maailmaan syntyneen uuden ihmisen. Menin aikakoneella monen vuoden taakse ja haistoin vastasyntyneen. Katselin sen piikitettyjä kantapäitä ja varastin sen sinisängystä aamuyöksi tissille. Joulukuun lapset saavat minut veteläksi ja rintani turpoavat, alkavat tuottaa maitoa.

Pesin tänään pyykkiä ja muistelin muita unohtamiani asioita. Katsoin samalla David Cronenbergin uusimman, Maps to the Stars. Tähtikarttoja. Vähän kipuilevia ihmispoloja joiden elämä vain epätoivoisesti tapahtuu päin vittua. Se on normaalia. Kuolemassa ei ole ollenkaan paskaa ja kusta. Verta on ja se roiskuu hillitysti. Harvoin kameraan. Julianne Moore kuolee siivosti ehostettuna ja päänkuori palasina, vaipuen valkoiseen laiskanlinnaan. Lääkesekoitustakin tarvitsee ottaa vain kourallinen ja siihen vähän energiajuomaa päälle, niin loppu tulee hillitysti ja eritteettömästi. Käsi kädessä ja tähtiin feidaten. Söpöys sentään.

Aivoissakaan ei pitäisi olla mitään häikkää, mutta nekin heittävät kärrynpyörää. Katson pyykkitupareissuilla kuuta. Se suurenee. Ajattelen, että Julianne Moore alkaa olla nyt siinä kuosissa ja iässä, että tykkään siitä paljon. Varsinkin jos olen lääkitty. Ja on pimeää ja kuu suurenee. Joku on jättänyt talon ulkorapulle kaukosäätimen. Olisikohan soveliasta istahtaa siihen katselemaan kuuta ja yrittää vähän säätää?

Murran pienen kimpaleen parmesaania ja etsiskelen punaviiniä kaapeista. Ehkä kuolen niihin hillitysti ja kuset housussa, ilman että kukaan takoo päätäni tohjoksi.

11/28/2014

"Sinulla oli dfasdfdsfadsfa, mutta ei vaarallista" *


Iisalmeen tuli kahvila 


Kahvilaan tulee lehtiä vuodelta 1940 ja ne ovat yhä ajankohtaisia 


Töissä pahvikahvi ja pahvilintu pahvipuussa

En ole uneni ja valveeni rajamailla. Olen nukkunut kun nukuttaa ja valvonut kun nukuttaa. Tehnyt töitä, enimmäkseen päin vittua ja itkuraivolla mokaillut. Ainakin palkkatyöt. Lapset ovat armollisia, virheeni lähes näkymättömiä.

Vuorokausirytmi on mennyt menojaan. Valvon aamulla kuuteen ja jo puoli viideltä uimahalliin syttyy valo. Katson sitä tyytyväisenä ja vähän raukeana. Kohta menen uimaan ja saunomaan. Hörpin kermakahvia. Menen nukkumaan. Herään kymmeneltä ja olen pirteä. Valvon yön ja aamuun. Neulon vihreällä lapasta. Katson yhdentekeviä elokuvia. Kirjoitan käsin. Koneella. En jaksa sanoa kenellekään mitään. En kuule kovin hyvin. Muistan uneni. Huutomerkki. Kohta on loma. En tiedä jaksanko. Tämä kaikki taphtuu joka vuosi. Joka vuosi tämä kaikki on erilailla.

Selaan muistiinpanoissa taaksepäin, viime vuoteen, siihen Ville Ahosen itsemurha-altistukseen. Vaikka olen vannonut rakkaan ja tyynen naiseni kanssa, ettei Ville Ahoseen koskaan marraskuussa palata, koska marrasta tulee kunnioittaa ja arvostaa sellaisenaan. Sen kanssa ei koskaan voi pelehtiä.

Muistan rakkauden. Hävettää. Ja koska kuolema on aina läsnä, anna itselleni luvan muistaa, nähdä kuvia. Parvekkeen kaiteen, märän, mädän, raketit. Laulut. Rakkaus on lakaistu valmiiksi pölyisen maton alle. Rakkaus on astmaatikko. Humalainen alkoholiallerginen astmaatikko. En osaa enää katsoa sitä silmiin, mutta se osaa yhä loukata minua. Luulen että se on sen ainoa keino muistaa minut. En arvosta sitä, en katso silmiin, en näe sitä enkä kuule. En kuuntele. Ja jos kuulenkin vuotoääniä, annan niitten vajota kaikista hälyäänistä ja unista ensimmäisinä ja syvimmälle. Sinne missä ne ovat ei mitään ja sitä on paljon. Huomenna muistan jonkin muun rakkauden.

Sinä et ole olemassa. Miten köyhä sinä olet. Saan kaiken, kuukausien pölykerrokset ja olemattomuuden. Joskus puhuimme aivan muuta. Että olisimme olemassa.

Joka päivä itkettää vähän. Tämä hoito ei sovi minulle. Tämä hoito tekee minusta sairaan ja muuttaa tunteeni väkivaltaisiksi ja prosessoiduiksi. Tuo mukanaan itkua ja hämmennystä ja muistoja, jotka tiesin jo unohtaneeni. En oikeastaan tarvitse niitä enää, mutta ne tarvitsevat minua. Olen kai ansainnut ne. Hymyilen yksinäisyydelleni päivittäin. Olen sitä niin harvoin. Teen siitä seitin. Olen hämähäkki ja sitten ilmapallo.

Saumakohta, railo, mitä oikeasti tapahtuu, kuka on murustanut sohvalleni cream crackereita, missä minun lapseni on? Itken kaipuuta, on ikävä lasta, hirveä ikävä, itken itseni unessa uneen. Herään silittämään miehen karvaista mahaa, mutta sitäkään ei ole missään. Hereillä tiedän olevani tässä ja senkin, että kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun mies lähti. En muista sitä ollenkaan. Miestä. Luulen ettei sitä ollut. En luule, tiedän.  Viidentoista päivän kuluttua pitää ottaa lääke. Sen muistan.

Uni, juon jääkahvia. Jokaisen kaadon jälkeen jääpalat lisääntyvät, kannu suurenee, sanon ooh. Lämmintä, kuumaa jäätä.

Onneksi on vuosia ja kuukausia. Kesiä. Pintoja. Ihmisiä. Kohtaamisia. Leikkejä. Kaikkea mikä vie minut kauemmaksi siitä, mitä todella tapahtuu. (Anteeksi Saarikoski.)




*Otsikko lainattu Vuorelta. Diagnoosi kaikelle.

11/24/2014

Intiimit pikkujoulut



Sari: Aattele jos meillä olisi molemmilla mies.
Kaveri: Ne istuisi tuossa lattialla pelaamassa pleikkaa.
S: Me vaan istuttaisiin tässä ja siemailtaisiin glögiä. Sä lukisit runoja ja mä neuloisin lapasta. Ne miehet tykkäisi toisistaan.
K: Se mun mies tykkäisi myös musta.
S: Ehkä se munkin mies musta. Se kysyisi välillä että ottaako ne tytöt lisää glögiä.
S, K: Ja me sanottaisiin joooooooo.
S: Aika arkisia haaveita nää nykyään on.

S: Meidän pitäisi ottaa taas jokin uusi kulma tähän miesasiaan.
K: Pitäiskö mennä yökerhoon?
S: Ehkä ei. En oikeen oo yökerhotyyppi. Tai se vaan masentaisi.
K: Mä olen käynyt ehkä kahdesti elämässäni yökerhossa.
S: Oon mäkin. Ei mennä.

S:Junaan?
K: Ai että matkustettaisiin edestakaisin junalla.
S: No niin! Joka aseman jälkeen käveltäisiin se juna päästä päähän ja sanottaisiin kivoille miehille että moi!
K: Hehehehehe....

K: Filosofiakahvilaan?
S: Onko siellä miehiä?
K: Kerran oli. Siellä on Frank Martela. Se on mies. "Onnellisuudet ja hyvä elämä"
S: No mennään sinne ainakin. Ikääntyvien yliopisto. Kuulostaa hyvältä.


11/17/2014

Ihminen johtaa sähköä muttei haista puhdasta vettä


Mustaherukkakuukausi 


Uusi pesä 
Kaikenlaista tulee mieleen yön päivän pimeinä tunteina. Olen käynyt marraksen mustanharmaan sävyasteikon niin useasti läpi, etten jaksa tukehtua siihen nyt. En jaksa käyttää aikaani tilastoidakseni marraskuun hulluutta, mutta jotenkin se on muuttunut tänä vuonna värikkääksi. Pelkkä veri ei selitä sen värinää. Tässä on arvokasta veitsenterähulluutta niin paljon mukana, että se kannattaa ehdottomasti katsoa rauhassa loppuun.

Viime viikon mustassa säkissä käynnin jälkeen en ole itkenyt. Olen liikuskellut varovasti ja arvannut että kyllä nämä jalat kantavat. Heikkouteni on vahvaa kuin jäätyvä vesi. Se lainehtii, liplattaa, pysähtyy ja antautuu. Lyö rantaan ja rannassa sitä vastaan lyö jo jää. Olen jäävettä.

Olen tehnyt sellaisia arkisia asioita kuten työ, pehmoisten ajattelu, lapaset, kuljeskelu, keskustelu, punaviini, hillitön repeily, lajittelu, leivonta, lääkitys ja uni. Silitellyt ja pussaillut melkein vastahakoista lasta ja olemme yhdessä myllänneet koko kämpän uuteen uskoon. En ole vieläkään mennyt treffeille, koska ajattelen etten halua antaa. Tai siis haluan antaa, mutten halua antaa turhaa toivoa. Se tuntuisi juuri nyt vähän raukkamaiselta. Niille olen antanut joita olen tarvinnut. Puheita ja ajatuksia. Ihmeitä. Samaa olen saanut takaisin. Lämpöä ja viisautta. En voi kuvitella onnekaampaa ihmistä kuin itseni. Enkä kuitenkaan ole onnekas. Kykenen vain nauttimaan lähestulkoon en mistään. Se mikä on todellista kommunikointia, jakamista ja läsnäoloa, on aina suurta.

Siivosin miehen rippeet pois. Hassun synttärilahjan tikkariosuuden syötin jo ajat sitten lapselle ja ristikkolehden heitin roskiin. Lopulta siirsin koko miehen yhdeksi panoksi panopäiväkirjaan. Kaksi ja puoli tähteä. Muistelen viime vuoden tilastoista todenneeni, että kolmen tähden panot ovat ne vaarallisimmat. Olen periaatteessa taas altis uusille houkutuksille. Tule tänne houkutus!

Yksi houkutus on ajatus siitä, että talviunta voi sittenkin nukkua. Kun rakentaa pesän. Ikioman. Viimeksi rakensin sellaisen,  joka öisin sortui päälleni. Nyt en mene samaan halpaan, vaan perustan pesäni kunnolla. Se tulee olemaan värillinen ja hengittävä. Kirjava. Huivikas. Mustalaisromanttinen. Ja se soi.

Paasilinnakin oli pitkästä aikaa kaupungissa ja me tehtiin pistokoe karaokebaariin ja käytiin nopeasti läpi ihmisuhdeasiat ja ihmissuhdeasiat. Kuolimme nauruun monta kertaa. Niin monta, että ihmettelin aamulla, kuinka koko kroppa voi olla ihan sekaisin. Ihan kun oltaisiin notkuttu punttisalilla ja vedetty kahdet treenit. Kohtasimme joukon ylialkoholisoituneita nuoria miehiä, jotka kiljuivat riemusta. Ai sä oot noin mature! Mature. Se meitä nauratti ja moni muu asia. Niin paljon, että unohdin aivan kaiken. Onneksi katkaisimme kemuilta siivet, ennen kuin ne kunnolla edes alkoivat. Olen silti vähän katkera, että Rekka-Sami löysi minuakin maturempaa seuraa. Pirkko oli ainakin 20 vuotta minua vanhempi. Jäin kuin nalli kalliolle ja sekös hävetti. Lohdutan itseäni sillä, että Rekka-Sami luuli minua 25-vuotiaaksi ja aivan selvästi piti itseään paljon vanhemmista naisista. Ei tässä silti vielä kannata heittää kirvestä nenään ja hernettä kaivoon.

Ja jos ihminen ei haista puhdasta vettä, niin likaisen se haistaa. Eikö silloin voisi sanoa, että se haistaa myös puhtaan? Ei kai. Ei se ole haistamista, se on tietoa. Pitäisi enemmän luottaa vaistoonsa. Miehestä tiesin heti, että siinä on jotain pahasti vialla. En vain keksinyt mitä ja ajattelin, että tämä täytyy tarkistaa. tämähän on jännä juttu. Puhuin asiantuntijan kanssa ja se alleviivasi epäilyni. Se oli hyvää ja rauhallista puhetta.

Millainen ihminen puhuu aina vain itsestään? Miksi kaikki on aina jonkun muun vika ja syy, mutta mies itse on ainutkertainen ja ainoa joka ymmärtää kaiken? Miksi kaikki ihmiset ovat idiootteja? Miksi mies puhuu kaikista entisistä naisistaan aina rumasti? Miksi sillä ei ole yhtään oikeaa ystävää? Miksi se puhuu rumasti kaikesta ja kaikista ja kun sille itselleen sanoo yhden poikkipuolisen sanan, se loukkaantuu joka kerta verisesti ja pakkaa kamansa. Mököttää ja puhisee kuin uhmaikäinen pikkuinen.

Tykkään näistä naistenvälisistä puheista, mutta tykkään myös Tekokuun tavasta ilmaista asioita. Se murahti että mies on paska. Kyllä. Tämäkin selitys kattaa kaiken. Onneksi mä haistan likaisen veden. Mutta tässä tapauksessa voisi ottaa sellaisenkin näkökulman, että vesi oli puhdasta. Siksi en haistanut sitä.

11/11/2014

Minuutissa ehtii tapahtua monta asiaa





VR on kyllä jännä. Mitä lie taas raiteilla ollu, ruumiita tai vesisadetta. Ei vaan onnistu se kiskoaminen. Mulla on aina tiistaina helvetillinen kiire junaan. Tänään meinasin myöhästyä, mutta olin neljä minuuttia ennen junan lähtöä asemalla. Ei olisi kannattanut kiirehtiä. Juna tuli 47 minuuttia mun jälkeen. Asemalla ei saa odotella, koska vartija käy sulkemassa ovet hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa ja kehtaa vielä lohduttaa, että nyt ei edes sada. Kyllä mun päälleni satoi. Puoli tuntia.

Junasta astui mun päälle joku korsto, joka paiskoi ovia nikotiinintuskassa niin, että multa meinasi irrota käsi jos toinenkin. En ole aikoihin nähnyt kenenkään silmissä tappamisen himoa, mutta nyt näin. Säikähdin ihan. Korsto tuijotti mua vielä junassa ja taas kerran toivoin, että joku olisi mua vastassa asemalla. Näytti että korsto kuvittelee junan tehneen pakkolaskun, vain noukkiakseen mut jostain Lostista.

Mua on muutoinkin kohdeltu vähän kaltoin. Perjantaina maksoin hirveen summan latesta. Lohtuna toki pöytiintarjoilu. Ja vitut. Se ei koskaan tullut. Tai se viipyi suunnilleen VR:n verran. Kävin sitten sanomassa, että ootte vissiin unohtaneet mun kahvin? Voisinko nyt saada sen? Sain sen ja kaveri sai lisäkahvin ja mä sain valtavan suklaahippukeksin. Siitä olisi riittänyt kolmelle. Siitä jäi hyvä mieli. VR:ltä en saanut mitään. Kuulutuksetkaan eivät antaneet mitään. Konnari kertoi, että nyt olemme jo niin ja niin paljon aikataulusta jäljessä. 37 minuuttia tai ihan mitä vaan. Hirveen tarkasti ne kuitenkin laskee. Skarppaavat. Arvioitu saapumisaika 19.06. Sitten ne laskee uudestaan. Arvioitu saapumisaika 19.17. Saapumisaika 19.19. Lähtöaika 19.21.  Koska korsto imee raivoissaan tupakkaa laiturilla, eikä konnari uskalla sanoa, että tää juna ois nyt ehkä lähdössä. Ei siltikään mitään suklaahippukeksejä tai anteeksipyyntöä.

Tosin kävi myös lauantaina baarissa. Mun nainen talutteli mut katsomaan Tuomari Nurmiota ja Spugeja ja mä tilasin ison juoman. Kohta se haettiin pois. Yritin haroa sen perään ja nyrpistellä nokkaani ja se toimi. Plokkaaja jaksoi pahoitella ja toi uuden kolan minuutissa. En alkanut itkeä, vaan sanoin kiitos paljon ja mietin kuinka saan vedettyä litran kolaa illassa. Hyvin se meni.

Milloin VR ryhtyy palvelemaan asiakkaitaan? Tai pyytämään anteeksi? Jakamaan ilmaislippuja seuravalle mahdolliselle matkalle, joka taittuu helvetin hitaasti, jos ollenkaan. Miten niillä voi olla varaa tähän joka toinen kerta kun tarviin niitä?

Kerron kaiken tämän, jottei tarvitsi kertoa mitään muuta.

Oikeasti jouduin viime yönä pimeään säkkiin. Olin siellä minuutin ja itkin yhden raivoisan nyyhkäyksen ja sitten unohdin hengittää. Sätkin ympäriinsä painottomassa pimeydessä, jossa kuului vain marsun zeniläinen puputus.

Ihme lause. Totuus on joskus ihmeellinen. Sätkin ympäriinsä painottomassa pimeydessä, jossa kuului vain marsun zeniläinen puputus.

Sitten raukenin ja lämpenin. Tein sitä tavallista, nukuin ja heräsin. Minuutissa ehtii tapahtua monta asiaa. Jos annan pimeyden tulla, se muuttuu joskus torkkupeitosta piikkimatoksi ja parivuoteesta universumiksi. Aina en tiedä miten päin olen, tai onko jalkojen alla maata. Olenko elävä tai kuollut. Jossakin siellä pimeyden ja minunkin syvyyksissäni on pelkkää paljasta lihaa ja mustunutta mätää. Sitä ei yleensä siedä minuuttia pidempään. Ei sekään loputtomiin kestä.


11/08/2014

Marrasarkkitehtuuria


Tarvitsen tukea. Puhuin siitä ääneen eilen. Pienikin tuki riittää. Se tulee selkärangasta. Ja rintaliiveistä ja alushousuista. Puin eilen automaattisesti molemmat. Olo on vähemmän hyytelöinen ne päällä. Aivan kuin joku pitäisi minusta kiinni. Sitten taivutin hiukseni, laitoin niin paljon huulipunaa kun häpeämättä pystyin ja peruin treffit. Kahdet. Hyvä tuli. Etäpuin myös Tekokuun. Laitoin sille farmarit jalkaan ja punavalkoraidallisen teepaidan. Hyvä tuli.

Menin juomaan kahvia ensin kahvilaan ja sitten Vuoren lattialle. Puhuin ihanan naisen kanssa kaikesta tästä. Siitä on alle kaksi viikkoa kun tapasimme ja maailma jota elämme, on nyt erilainen. Välimatka tuntuu viideltä viikolta tai kuukaudelta. Iso osa kaikesta tuntuu unelta. Epäilen eläväni jonkinlaista sokkivaihetta. Joskin tarkentaminen itse kriisiin on vaikeaa. Niitäkin tuntuu olevan useampi päällä. Universumi paukuttaa mua kuin räsymattoa kangaspuissa. Venyn ja paukun, mutta muutun samalla ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi. Siltä tämä jollakin kierolla tavalla tuntuu. Tuntuu käsittämättömältä, että kestän kaiken. En tunne tarvetta taistella tai selviytyä tai olla reipas, mutta olen sitä kaikkea, turhia pohtimatta kuinka sen teen. Olen suorastaan välinpitämätön ja tyynen toteava, että ah ahaa, tällaista. Välillä tulee itkuakin, mutta se on sellaista pikaryöppäystä. Puolen minuutin masennusjaksoja. Voi tietenkin olla, että silkka väsymys on tehnyt minusta hetkeksi tällaisen. Rakentelen hiljalleen pesää vuoteeseeni. Marrasarkkitehtuuria.

Alistuminen on hyvällä tavalla taskulämmintä. Mitään ei tarvitse pidätellä. Olen turvassa monen ihmisen ajatuksissa ja teoissa. Oikea kosketus antaa voimaa ja vie voimaa. Ehkei se voima koskaan ole tasapainossa, mutta se on kuitenkin.

Tekee mieli nukkua jonkun kanssa, juoda kahvia ja pesiä. Seksiä, suklaata ja villasukkia. Yksinkertaisia ja painavia asioita. Ilman kipua. Olen koko aamun miettinyt, mitä haluaisin tai mitä haluaisin olla haluamatta. En ole keksinyt mitään tämän kummempaa. Paitsi itsestäänselvyyden päästä tästä kivusta eroon. Koska en juuri nyt voi sille mitään, annan sen olla ja kuvittelen meidät vanhaksi aviopariksi. Kuvittelen että kipu on jotakin määräämättömän kallisarvoista jota ilman en voi elää. Kuvittelen sen olevan mies joka on rakastunut minuun. Aika hyvin toimii.

11/07/2014

Miracle Skin Perfector ja Bright Now Visible Repair Day Cream



Kaksi päivää jatkunut "tänään lakkaan kynteni" -fantasia on nyt totta. Haaveista kannattaa yleensä tehdä totta. Sitten voi haaveilla lisää. Ja toteutella lisää.

Minulla ei ole puutetta kynsilakasta, mutta menin ja ostaa päräytin uuden. Sen nimi on Pink Diamond ja sen se on näköinenkin. Alennuksessa se maksoi 3,50 €. Mietin mitä parantumatonta pahaa teen ympäristölle lakatessani kynteni tällä kiiltäviä muovi- tai metallihippuja sisältävällä paskalla? (Milloin Lumene oikein alkaa sponsoroida minua?) Mistä kaikki tämä kynsilakka tulee ja minne se menee? (Onko tää Natural Code joku luomutuote, vähän kuin lähiliha? Onko lähiliha yhden yön pano, joka asuu kahden kilsan säteellä?)  Oikeesti, voiko olla mitään turhempaa maailmassa. Voi olla. Paljon on yhtä turhaa. Otetaan vaikka ripsentaivuttajat tähän viereen. Ja se valkaistu peräreikä. Kyllä. Maailma on räjähtämistään vaille valmis ja täynnä turhaa.

Tekeekö tämä Pink Diamond minusta timanttisen ja kauniin naisen, poistaako se kalpeuden kasvoiltani ja pysäyttääkö verenvuodon? Aika varmasti. Luulen näin. Mihin mä luottaisin, ellen plaseboon? Ja tämä on kyllä edullista plaseboa. Huomenna pitäisi jaksaa mennä treffeille. Ajattelin että maalaamalla kynteni, treffikaverin huomio kiinnittyy niihin ja maailman tilaan, ei ollenkaan harmaaseen naamaani ja vuotavaan kohtuuni. Pitää yrittää pitää myös suu supussa, etten paljasta kaikkia yksityiskohtia jännäelämästäni.

Tänään vein myös roskat ulos, silitin kissaa ja mietin samalla, että onko mulla tarpeeksi elinaikaa jäljellä pitää mitään suruaikaa näitten kaikken huonojen ja tyhmien ja tuhmien miesten välissä? Ei taida enää olla. Mutta tänään mä myös itkin hetken, ihan pienen hetken vaan. Sitä ajatusta ja muistoa, että mies makasi vielä hetki sitten takanani ja tarttui minuun kiinni ja. Se olikin sitten viimeinen kerta. Voiko ikävä räjäyttää kohdun tulvimaan verta ja kasvattaa sen kaiken paskan mitä se nyt hädissään vuotaa? Ei. Onneksi.

Naurettavaa miten epäreilua elämä joskus tuntuu olevan ja miten paljon se paskoo päälle yhdessä tai kahdessa viikossa. Voikohan omaan hengitykseensä tukehtua? Tai millaisiin kompromisseihin sitä suostuu varastoidakseen vähän läheisyyttä tai saadakseen jokapäiväisen orgasminsa. No, oikeestaan aika pieniin. Mulla on hieno muuri ympärilläni. Saa olla aikamoinen Ilmarinen, joka sen takoo nyt rikki.

Mä siellä kempparissa valitin iloiselle ja palvelualtiille myyjälle sen kynsilakkahommelin takia. Sanoin ettet sä oikeestaan voi mua auttaa, mä olen nimittäin sairas, mutta kyllä tässä jotain keksitään. Olin vähän niinku arpomassa huulipunan ja kynsilakan välillä. Sitten kun mä maksoin, se ilahtui kovasti, että löysin plaseboni. Aloin pelätä, että ehkä se sittenkin on nosebo. Luonto ja kaikki. Kaikki kuolee kun lakkaan kynteni. Kaikki lakkaa. Myyjä antoi minulle kaksi ilmaisnäytettä. Tuplana. Ne molemmat tekee mulle ihmeitä. Kysyin että näytänkö mä siltä että kaipaan ihmettä. Se sanoi että ei, näillä vaan usein on tämmönen nimi. Miracle Skin Perfector ja Bright Now Visible Repair Day Cream.

(Ja miehelle, joka ei lue näitä, mutta jos, niin selvennystä tuohon plasebo ja nosebo juttuun: http://fi.wikipedia.org/wiki/Lumel%C3%A4%C3%A4ke)



11/05/2014

Vitusti verta


Taidan olla iloinen tästä helvetinmoisesta reilusta viikosta universumin räsynukkena. Olen singottu jonnekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Juuri nyt on pakko myöntää, etten edes tiedä minne. Myönnän senkin, etten ole edes huolissani. Vielä. Tai vähän olen, mutta samalla uteliaisuus kasvaa. Parina viime päivänä on myös uneliaisuus kasvanut ja tänään illalla aloin vihdoin nähdä unta.

Se olikin aikamoista mustaa mättöä se uni. Ryömin pimeässä ja märässä tunnelissa ja kerroin ääneen itselleni ja ehkä jollekin näkymättömälle mitä nyt tapahtuu. Aloitin miehestä, tietenkin. Unessa kaikki alkoi siitä kun mies lähti, se merkittäköön hänelle rastiksi seinään. Minulle merkittäköön rastiksi seinään se, että jaksan kontata pimeässä ja märässä ja puhua ääneen.

Nyt tuntuu, että viime lauantaista on ikuisuus. Siitä on tosiaan muutama päivä. Kummallista. Silloin lähti tekokuu, jauhelihakastiketta suupielissään. Minulla oli hyvä mieli ja vittuilun jälkeisiä voimavaroja. Jotain kuitenkin myllersi sisällä. Kivun ja veren sekavaa yhteistointa. Mietin, olisiko perjantain ja lauantain välisenä yönä esiintynyt voimattomuus sittenkin ruumiillista. Jotakin mistä pitäisi olla huolissaan. Väsymys jatkui, mutta ajattelin, että minulla on monta syytä olla väsynyt. Erittäin väsynyt. Ja voimia levätä.

Sunnuntaikin kului levon merkeissä. Aloin kuitenkin vuotaa enemmän verta. Sitten vähän enemmän. Sitten paljon. Ja sitten hyytynyttä verta ja tuoretta verta. Sitten tuli kipu. Sellainen pieni, joka kasvoi sunnuntain ja maanantain välissä valtavaksi viilloksi ja rampautti.  Säästän meidät kaikelta tältä vereltä. Omalääkärini jolle eriskummalliset selviytymisseikkailuni ja koepalainhoni alkavat olla jo tuttuja, torui minua reippaudesta ja passitti sairaalaan. Sairaala ei päästänyt minua ulos ollenkaan, vaan kaapi sisältäni näytteet verestä ja limasta ja lihasta ja kivusta. Se pakkasi minut sänkyyn, pumppasi täyteen kipulääkettä ja ojensi käsiini television kaukosäätimen ja voileivän. Sitten se sanoi, että lepää, jatketaan tätä huomenna.

Mun sisälmykset on sotkussa. Ihan veressä ja sairaat. Minulla on ehkäkasvain, ehkäjokumuukasvain, jotain ihmeröpelöö, ehkä jotainmuuta ja jossain ontelossa jotain nestettä ja kohta tiedetään enemmän. Seuraavan kolmen viikon projekti on saada verenvuoto tyrehtymään. Saan tyrehdyttää sitä kotona, koska enkeli tuli pelastamaan mut. Sillä oli kylkiluu murtunut ja se toi mulle kukan ja hali mua niin, että alkoi itkettää ja saattoi pois sairaalasta ja huolehti kaiken kohdalleen. Mä olen just niin vahva kuin läheiset naiseni on.

Universumi muistutti meidän leikistä aika hauskalla tavalla. Odotin enkeliä sairaalan pääovella ja polttelin siinä norttia. Jalat melkein kantoi jo. En heti tunnistanut Unelmieni Prinssiä joka tuli kohti. Voi johtua siitä, etten ole nähnyt sitä tai kuullut siitä pihaustakaan puoleentoista vuoteen. Yritin ihmetellä mitä se siinä tekee. Suklaarasia kainalossa. Saatoin kysyä, että onko se mulle. Se oli kuulemma jollekin kuolevalle. (Kuka vie kuolevalle suklaata?) Prinssi kysyi mitä mä teen siinä. Sanoin että mä kotiudun. Se kysyi mikä mulla on tai miksi. Vastasin että mä elän.

Nyt keitän vähän kaakaota ja syön suklaata. Teen siitä kaakaosta sellaista irstaan paksua velliä, koska eihän sitä milloinkaan tiiä milloin musta aika jättää. Oon ainakin juonut tarpeeksi kaakaota sitten.


11/01/2014

Kiitos kun vittuilit mulle yöllä


Jotkut päivät on ylipitkiä ja viikot venyvät vuosiksi. Jos lukisin taas ja vielä horoskooppeja, siellä varmaan lukisi, että energiatasosi on positiivisesti vituillaan ja ylikuumentunut, koska taivaankappaleista osa on kylmiä ja osa kuumia, mutta että onnistut kaikessa mitä tai ketä keksit säätää, joten anna mennä vaan. Ja että taivaankappaleet (ts. universumi) on ehkä viimeinen asia, joidenka varaan nyt laskea taakkansa. Taakka kannattaa viedä elävän lihan äärille, ihmisen jalkoihin. Mutta että jatka vaan, hyppimistä seinälle ja istu välillä itkemään jos itkettää.

"Tee jollain keinolla tästä päivästä tavallista löysempi ja anna itsellesi lupa nauttia vapautuneesta ajasta. Luvassa on mukavia pieniä yllätyksiä jokaiselle, joka pystyy seuraamaan hetkellisten haaveiden viitoittamaa tietä. Ole tänään Camel-boots nainen tai -mies joka kulkee ihan omia polkujaan ja nauttii siitä. " (astro.fi)

"Eräs ihminen kietoo sinut pikkusormensa ympärille. Ja miksipä sinä rupeaisit vastustelemaan, sillä harvoin kohtaat noin sinulle sopivaa henkilöä." (iltasanomat.fi)

Ei ole paljoa itkettänyt. Viime yönä neljän pintaan itketti. Vähän aikaa. Istuin perse jäätyneenä kävelykadun penkkiin, viitsimättä ottaa enää askeltakaan. Ajattelin että istun tässä polttamassa tupakkaa, kunnes kaikki voimani ovat palautuneet ja pääsen pahasta. Universumi puuttui peliin ja tiputti taivaalta saman lihaisan tekokuun, joka jo kerran tällä viikolla pelasti yöni.

(Oon pahoillani että joudun näin naamioimaan näitä ihmisparkaraunioita, mutta se ei saa tunnistaa tästä tekstistä itseään, koska se alkaa heti luulla olevansa sellainen tyyppi, että siitä kirjoitellaan kaiken maailman fiktiota blogeihin. Kenestäköhän mä nyt oikein puhun? Just aamulla mietin, että pitäisiköhän mun tästä lähin sanoa kaikista vaan, että mies tai nainen. Tai elukka. Uros tai naaras. Mulla on myös termistöä valmiina tietynlaisille naisille, mutta edes sitä termiä ei voi julkaista, koska se on liian osuva. Vuori sanoo että termin edustajat oksettavat sitä, mutta mä sanon, että ne lähinnä pelottaa tai saa mut varuilleni. Ja mähän en normaalisti pelkää mitään, paitsi tietenkin kaikkea. No pimeää en kovin paljoa. Pimeä on hyvä. Pelkään hetkeä jolloin alan avautua tietyn termistön edustajille ja se on sitten menoa.)

Tekokuu siis tipahti taivaalta mun viereen ja alkoi nauraa mulle päin naamaa. Sitten se poltti tupakkani ja sanoi, että älä saatana itke. Sitten se sanoi että no itke vaan. Mä sanoin että vittu mä tässä sun nähtes mitään ala itkeen. Sitten se kysyi että no mitä sä itket. Että jotain mitä tuolla. Mä että missä tuolla, saatana en. Sitten se otti mut kainaloon ja mä melkein menin. Kyllä oli helpottavaa keskustella syvällisesti jonkun kanssa joka todella ymmärtää mua. Ja joka ei välitä minusta yhtään tai jollain tavalla hyvin vähän. Niin vähän, ettei sitä huomaa.

Ilta ja edeltävä päiväkin oli ollut jotenkin raivostuttavan raskas ja samalla hauska. Ylenpalttista kaikkineen. Olen kuullut viime yönä niin monta kertaa sanan ihana tai rohkea tai kateellinen, etten oikein osaa suhtautua itseeni ilman, että pyydän ensin nimikirjoitukseni ja otan meistä vielä yhden selfien. Mutta siis mielelläni haudon jokaista halia ja silitystä loputtomiin, koska olen vaan ne ansainnut. Tai siis en ole. Ei niitä ansaita.

Joskus keskiyön jälkeen yritin muuttua zombiesta takaisin söpöksi normiprinsessaksi, koska mun kauhistuttavaksi tarkoitettu ulkomuotoni sai muutaman tyypin ihan sekaisin. Yksi seurasi mua bäkkärille asti ja ryhtyi innolla kiskomaan oluttani. Pahalta näyttävä fonisti teki siitä sanallista hakkelusta. Sillä aikaa yritin hipsiä kellarista takaisin valoon, mutta tyyppi ehti lähteä perään. Siellä se juoksi mun perässä käytävässä ja huusi että odota, odota! Menin vessaan piiloon ja luulen että mies eksyi kellariin. Se saattaa olla siellä vieläkin.

Ei se mitään, sillä seuraava polvistui eteeni. Kerroin sille kaiken. Ettei minusta ole nyt mihinkään, ei minua kannata yrittää, musta ei saa iloa yhdeksi yöksi, ei kahdeksikaan. Mä en jaksa, mua ei huvita ja mun päivä on hirmumyrsky. Sitäpaitsi sä et edes ala K:lla. Mies polvistui lisää. Sen mielestä kannatti silti yrittää. Koska olen vaan niin kaunis. Ja nainen. Ja koska mun huulet. Silmät. Poskipäät. Ja veri. Koska olen niin verinen. Se ei ollut mitään runoutta, minä olin oikeasti veressä. Sanoin että laita tuo kirjallisena mun sähköpostiin, niin luen sen sitten aamulla. Ja tosiaan, aamulla luin sen sähköpostistani. Ja ehkä mä jo keskiviikkona jaksan mennä sen kanssa kahville. Ajattelen yhä, että positiivisen kautta. Mä en menetä mitään, jos saan hyvää kahvia.

Tyhmää vaan jotenkin, että tällainen käsittämätön kiinnostus lihaani ja vertani kohtaan tapahtuu juuri nyt, kun se kiinnostaa itseäni niin häviävän vähän. Meneekö multa kaikki mahdollinen huippumuna ja rakkaus ja ihan kaikki tässä rytäkässä ohi suun? Ei varmasti mene, jos en asennoidu siihen menetyksenä.

Aamuyöllä mietin, kuinka hiljaa mun iho onkaan. Nukuin rauhassa tekokuun lähellä. Se nukkuu aina hiljaa. Jos se kuorsaa, se kuorsaa tosi hiljaa. Senkin iho oli hiljaa. Mietin että miten voisi sanoa kivasti, että tykkään tällaisesta arkisesta haluttomuudesta. Viileät ja nihkeät ihot saattaa hipaista toisiaan, mutta kukaan ei reagoi niitten nihkeilyyn. Mikään ei syki tai herää. Sitten ajattelin, että tässä on kaunista se, että me oikeesti levätään. Ja mä saan olla rauhassa ja silti melkein kuulen jonkun hengityksen.  En sanonut mitään.

Kävin kaupassa ja tein sille jauhelihakastiketta. Se sanoi että kiitos, oli tosi hyvää ruokaa. Minä sanoin että kiitos kun vittuilit minulle yöllä.

10/30/2014

Universumin kainalossa


Kyllä se universumi nyt tykittää. Lähimmät näkevät minun hyppivän seinille, mutta antavat melskata rauhassa. Saamani tuki ja rakkaus ovat juuri niin suuria kuin ansaitsen, vaikka olenkin kuvitellut ne jotenkin pienemmäksi mielessäni. Luulen että nämä ihmiset ansaitsevat juuri minut riesakseen. Enkä pelkää tai häpeä taas olla minä. Rajaan kyllä itsekin. Päästän lähelle ja kahvipöytään vain ne, joiden asenne on valmiiksi rakastava tai neutraali.  Muilla pyyhin pöytää. Ja se tuottaa parempaa tulosta kuin koskaan.

Ehkä minulla olikin paha olo yrittää olla suhteentapaisessa, josta en saanutkaan oikein mitään  ja jossa minun piti pysytellä puolustusasemissa, etten loukkaisi lapsellisen narsistista ja herkkää olentoa eli miestä. Suurin osa teoistani ja sanoistanikin olivat jotakin, joihin tarttua negatiiviseen sävyyn. Nyt naurattaa sekin, että mies loukkaantui jopa sivistyssanojen käytöstä. Sellainen on siitä sivistymätöntä. Uskoinkohan minä hetken, että olenkin juuri niin rasittava ja vastenmielinen? Ehkä uskoin. Ja miten voinkaan joutua jonkin karvamahafetissin valtaan, niin että sen varjolla pysäytän omimman virtani ja ääneni, eli sanat?

En todellakaan ole täydellinen nainen, mutta hyvin lähellä sellaista. Rosoinen, rasittava, täyttyvä ja täydentyvä, mutta en epätäydellinen.

Jatkoin eilistä hyvänolon leikkiäni ja hyvä kertaantui ja tuplaantui kuin itsestään. Juoksin itseni väsyksiin jo päivällä, tein töitä kuin motorisoitu rusakko. Pyöräilin sateessa ympäri kaupunkia. Kirjoitin, soitin, unohdin, muistin, säätelin. Ja puhuin. Istuin Vuoren kanssa ja se muistutti minua, että olin jo aiemmin itse sanonut, ettei mies tule riittämään minulle. Ettei se vain ole tarpeeksi. Osittain siksi, minulla onkin näin huteran hyvä mieli. Ja jotakin käsittämätöntä energiaa, joka tuntuu vain lisääntyvän. Kuin pitkittynyt orgasmi tai päälle jäänyt flow. Hempeä hirmumyrsky.

Löin rakkaan naiseni kanssa järjettömän vedon, jonka uskon voittavani. Onnittelimme toisiamme myös siitä, ettemme koskaan lopettaneetkaan puhumista miehistä.

Aamukahvipöydässä istuin miehen kanssa. Se sanoi, että saatan olla kova pala perussavolaiselle juntille. Puhuimme yksinkertaisista asioista. Siitä miten mies toivoisi joskus kotiinpalatessaan, että joku olisi siellä odottamassa. Koskaan ei ole. Minä sanoin, että toivon usein salaa, että joku olisi minua vastassa asemalla. Ja että olen joskus vähän itkenyt, kun kukaan ei koskaan ole. Nauroin, että joku joka sen minulle tekee, saa minusta ikuisen koiran itselleen.

Sain kermapurkista viimeiset tipat. Mies joi omansa mustana.

10/29/2014

Eteenpäin aakkosissa


Takanani taitaa olla muutama pitkä päivä. Onneksi olen ollut niin sumussa, että muistan huonosti ja muistelen vielä huonommin. Hyviä hetkiä olen alleviivannut mielessäni, uskoen niihin jokaiseen. Olen väsynyt, helpottunut, vihainen ja nauran samalla. En siis ole mitenkään raunioina tai murentumaisillani. Olen pehmoinen ja kylläinen. Olen tehnyt työnikin ja saanut siihenkin kaiken avun mitä tarvitsen.

Huomenna alan uskoa Jumalaan. No en ehkä kuitenkaan. Alan uskoa ihmiseen. Tai aloin uskoa eilen. Ihminen on näyttänyt parhaat puolensa, tehnyt sen täydellisesti ajoittaen ja eleettömästi, paljastanut kasvonsa suorastaan. Ilman korskuntaa, itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, vaatimatta mitään tilalle. Välittämättä siitä kuinka kauan puheeni tai itkuni kestää. Laskematta menetettyä laatuaikaansa tai saunapuita tai veloittamatta viinistä ja leivästä.

Joskus on parempi vain keskittyä siihen mitä on. Tukeutua niihin jotka seisovat vastapäätä, tarttuvat kiinni, laittavat lautasen eteen ja sanovat, että ota nyt ruokaa ja sijaavat vuoteen valmiiksi. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Sitten ne lämmittävät saunan ja kuuntelevat. Silittävät ja halaavat. Ei ne pelkää huteraa minua, enkä minä vie niiltä voimia.

Tai sanovat että voih kuulostaa niin tutulta. Ja antavat järjettömiä neuvoja, joille on pakko nauraa.
Ensimmäisen hyvän neuvon sain itseltäni sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Siitä on nyt ikuisuus, mutta muistan sen hyvin, sillä toteutin sen aika lailla tuoreeltaan. Sain sellaisen neuvon, että mitäpä jos suhtautuisinkin tähän positiivisen kautta. En kuitenkaan ole ensimmäinen nainen, joka jätetään lennossa ja lenkkarit jalassa, kun se vielä ihmettelee, että mites se oli sen mökkireissun kanssa? Eikö me oltu mökille menossa. No ei oltu, kun minä haluun että KAIKKI on aina kivaa ja sinun kanssa mikään ei oo ikinä kivaa. Saattaa olla, että yrjösin itseni tyhjäksi siinä samalla ja miehen teatraalisen ulosmarssin loppuhuipentuma meni ohi, mutta kyllä mä silti tajusin pointin. Mutta oksentaminen auttaa aina ja joskus sitä ei oikein voi estääkään.

Ja sitten toteutin hyvän neuvoni ja lähetin miehelle viestin:

"Nyt kun olen vähän rauhoittunut, niin otan tähän vähän toisen näkökulman.
Kiitän yhteisistä hetkistä ja muistelen niitä hymyillen (ja varsinkin sun masua), sitten kun jaksan hymyillä.
Olen iloinen että tapasin sinut. Parhaimmillaan ja ainakin hetkittäin, tunsin rakkautta ja hellyyttä ja uskalsin pitkästä aikaa vähän avautua jollekin. Ikävää että se loppui kuin seinään.
Sain vähän uutta virtaa, vaikka senkin syöttö loppui. Huomaan kuitenkin, että oma virtanikin kantaa.
Etpä olisi häipynyt, mutta kyllä tämä tästä. Pus."

Jätin kaiken paskan pois. Odotin välitöntä hyvää oloa ja euforista katharsista. Ei se tullut. Ajattelin jotenkin, että universumi vihdoinkin palkitsisi mut ruhtinaallisesti ja osoittaisi hyvyytensä voiman. Vittu kerrankin. (kaikki Kohelo ja Tollo -uskovaiset voi lopettaa lukuhommat tähän. Sori, mä en enää muista niitten oikeita nimiä, kun ne on olleet mulle niin pitkään jotain muuta. Ja puunhalaajat myös, lopettakaa heti. Paitsi sorit sille yhdelle mun puulle puistossa, tää ei koske sua. Oot yhä mun puu.)

Sitten se alkoikin vaikuttaa. Nukahdin hetkeksi bussiin matkalla Iisalmeen ja sain voimia työpäivää varten. Viisi minuuttia tai jotain, täydellistä lepoa. Kulttiksen kahvilassa odottivat ensimmäiset ihmiset, vain minua varten. Jos joku on auki kuin ladon ovi, on itsellekin helppoa retkottaa. Ja niin me retkotettiin ja lopulta myös naurettiin. Sain seuraavan hyvän neuvon,  jota noudatin heti seuraavana päivänä joka oli ehkä eilen ja tavallaan tänään. Täytyy mennä eteenpäin ja helpointa on vaihtaa kirjainta. Ottaa seuraava aakkosissa. Seuraava aakkosissa on K. Ja merkittävintä on, että tämän neuvon antoi minulle täysin tuntematon mies. Tai poimi sen ohjenuoraksi keskustelustamme. Tosin kävi ilmi myöhemmin, että tunnen miehen serkun. Kaikkihan täällä on sukua. Paitsi minä. Sen näkee kyllä jo naamastakin. Anteeksi. Piti positiivisen kautta.

Ja seuraavana päivänä, lounaalla, jota en oikeastaan ikinä syö, sanoin käsipäivää K:lle. K sanoi käsipäivää minulle ja sitten se sanoi, että alkaa olla pussikaljakeli. Lähdetäänpä rantaan juomaan punaviiniä. Ja sitten me mentiin. Puhuttiin salaliittoteorioista, peruskoulusta, talouden ylivallasta ja rikkaista suvuista, kuluttamisen halusta ja pakosta, siitä miten ei kannata baaritiskin takana käyttäytyä ja avioliitoista ja sen sellaisesta. Ja siitä miten voisin peittää aina vainukkailta lapsilta tuskan ja ahdistuksen hajun ja olla tartuttamatta sitä niihin. Sitten me mentiin töihin. (Muistutan tässä kohtaa, etten ehkä juonutkaan punaviiniä. Lapsenne olivat turvassa. Jos luet tarkasti, voit päätellä minun joko juoneen punaviiniä tai menneen rantaan. Näillä todisteilla miettisin kahdesti, ennen kuin menen halaamaan puuta tai soitan sossun tädeille.)

Jostain syystä kollegani kutsui minut vielä yökylään. Sain kiristettyä lupauksen myös viinistä. Ja K muistutti että tykkää minusta. Taisin sopertaa jotakin rakkaudesta. Siis yleisesti. Kaikille. Rakkaat ihmiset, olette rakkaita. Olette korvaamattomia.

Sain narutettua lapsia. Tein sen tärpätillä, naurulla, täytetyillä elukoilla, kalloilla, luurangolla ja hellyydellä. Mä en ole ikinä tajunnut miten pieni eläin Lumikko on! Kuin universumin viimeisenä niittinä tälle päivälle, yhden lapseni omainen tuli kertomaan, kuinka tärkeä minusta on tullut ja kuinka olen jotenkin saanut solmittua luottamuksellisen suhteen lapseen. Toisin kuin kukaan muu aikuinen.

Että tämmöstä euforiaa. Kiitos universumi. Kokeillaanko tätä samaa leikkiä taas huomenna? Luulen että elämä on juuri tätä, kun sen antaa olla.

(Jos on baarissa töissä, ei kannata juosta tai käyttäytyä hermostuneesti. Koko baari alkaa käyttäytyä niin. Se on hauskaa.)

(Teknisesti ei voi jättää toista, jos on eisuhteessa.)




10/27/2014

Vaaran merkkejä


Mistä voi tietää, ettei johonkin ihmiseen kannata tuhlata aikaansa tai ammuksia? Olen miettinyt tätä noin viisi minuuttia tänä yönä. Tai eilen illalla. Silloin kun olin selvin päin, enkä ollut vielä juossut kolmesti lammen ympäri tai itkenyt väärältä iholta haiseviin lakanoihini.

Tähän ei ole vastausta koska sen asian miettiminen ei ole sen arvoista. Tosin vastaisuuden varalle, kirjaan itselleni ylös muutaman kliseen, koska olen sen arvoinen.

Ei kannata jumittaa mieheen, joka ei ole tarpeeksi hyvä sängyssä tai nuole pillua.
Ei kannata jumittaa mieheen, joka ei soita.
Ei kannata jumittaa mieheen, joka pääasiallisesti sängyssä lukee Aku Ankkaa.
Ei kannata jumittaa mieheen, jota on jo pettänyt, koska katso edelliset kolme lausetta.

Eikä muuten kannata lopettaa kirjoittamista. Tulee pää kipeeksi.



9/22/2014

Hei hei





Yöllä seisoin kylpyhuoneessa ja analysoin rasteja seinässä. Muistin niiten merkityksen. Sillä ei enää ole mitään väliä. Pesin ne aamulla pois. Feng shui vaan ja taakka on taas kevyempi. Sori.

S: Mä en kuule ymmärrä ketään.
P: Enmäkään.En edes itseäni. Mä oon ihan pihalla.
S: Voi helvetti. Ehkä mäkin oon. Miksi ei voi aikuinen ihminen kommunikoida selvästi! Napakasti! Yksiselitteisesti!
P: Sen voisi ottaa tavoitteeksi.

S:  Ihan kun mä yrittäisin häätää sen pois.
P: No sitä mäkin mietin, että ihan kuin sä yrittäisit häätää sen pois. Testaatko sä sitä jotenkin?
Tänään viimeksi ajattelin, että kaikki miehet, siis jos niitä olisi, katoaisi varmasti mun elämästä, jos kohtelisin niitä noin kuin sinä.
S: Mä olen ihan paska.
P: Sulla on ehkä syysi siihen.
S: No on. Koko mun elämä on syy siihen. Mutta kun mä en halua leikkiä ja testata. teen sen automaattisesti. Perkele.


Koska olen kovin hukassa ja pihalla ja mun on vähän vaikea hengittää ja rauhoittua, mä korjaan nyt maanantain kunniaksi pienimmät virheliikkeeni pitämällä pienen tauon tästä. Luulen että se tekee elämiselle hyvää. Koska juuri tämä on sitä leikkiä ja testiä.

Tulen sitten heti kertomaan jos herään lammen pohjasta betonilohkare valettuna päähän kii, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että pieni lepo oikean elämän syvyyksissä on enemmän kuin paikallaan. Mun itsetuhosössintäsorkkimisen rajapinta on aika lavea ja välistä ohutta seittiä, mutta iso heleä ääni päässäni kertoo, että nyt on tässä hyvä kohta. Tässä kohta kun olen hetken rauhassa ja avuton ja vähän väsynyt ja juoksemaisillani bussiin tai sen alle. Milloin mitenkin.

Hyviä asioita ovat epävarmuus, rakkaus ja hiljaisuus.

Hei hei.

(Jos joku haluaa, voi lyödä vedon siitä, kuinka kauan kestän näin. Se joka lähimmäs osuu, saa kahvia.)

9/21/2014

Merkkejä ja vaihtelevaa maastoa


Mitä ihmettä täällä tapahtuu?


Kuka on piirtänyt seuraavan rastin mun kylppäriin ja miksi? Olenko minä piirtänyt sen? Muistaako kukaan mikä merkitys noilla rasteilla on? Lisääntyvätkö ne itsestään? Vai kävikö Äijä piirtämässä rastin? Heti kun menin möläyttämään sille, etten kerro mikä merkitys noilla rasteilla on? Ja nyt minä en tiedä mikä merkitys ylimääräisellä rastilla on! Ja miten se voi edes kuvitella, että se voi piirrellä tänne jotain vitun rasteja miten sattuu, ilman että mä tiedän mistä on kysymys! Tämä on mun reviiri ja täällä merkkaan minä. Voi helvetti kun se osaa olla ärsyttävä. Ja karvainen.

Olen sentään tullut aivan valtavasti vastaan. Olen mukisematta viettänyt (melkein) seksitöntä syyskuuta ja (melkein) pitänyt lupaukseni siitä, etten tee tämän "mikä vitun juttu tämä nyt onkaan" eteen mitään. Sitten mä vaan jotenkin luovuin taas kallisarvoisista periaatteistani. Ja lupasin olla valittamatta. Ja valitin. Ja lupasin olla kiukuttelematta. Ja kiukuttelin. Meidän keskustelut käydään julistaen ja yhteen ääneen. Hermo ei paljoa lepää.

S: Sinä et ole ollenkaan minun tyyppiseni mies!
M: Et kyllä sinäkään ole ollenkaan minun tyyppiseni nainen!

Okei sitten ja selvä. Juodaanko kahvia?

En tiedä onko soveliasta saada aina jokin draamapläjäys aikaiseksi ja ihan kaikesta. Jokaisesta viestistä tai uhrautumisesta puhelinsoittoon tai mitä niitä nyt siunaantuu. Kommunikointi ei suju kovin jouhevasti, vaikka molemmat on jo melkein puolessa välissä tulemaisillaan vastaan. Ja välillä melkein sanomaisillaan oikeasti jotain toiselle. Ja omaa tilaa, lääniä ja suorastaan erämaata, tarvitsee kumpikin niin paljon, etten oikein usko, että maapallolta sen kokoista plänttiä löytyy.

M: Heeei. Mikä sulla on? Ootko sä vähän äkäinen.
S: EN ole!
M: No kerro mitä sä haluat?
S: No en minä nyt tässä ala avautumaan! Mä haluan vähän kaikkee. Mut en mä voi mitään viisivuotissuunnitelmaa nyt kertoa.
M: Eikun avaudu nyt. Mitä sä haluat nyt tänään?
S: Ai tänään!? SÄ ET KUULU MUN VIISIVUOTISSUUNNITELMAAN!

Kuitenkin me mahdutaan sopivassa mielentilassa olkkarin matolle ja jopa samalle sohvalle tai yhden peiton alle. Pystyn nukahtamaan sen kuorsaukseen. Harva mies tosin kuorsaa kesken suuseksin. Vaikka eikö se ole hyvä merkki kun molemmat nukahtaa tyytyväisinä?

Toisaalta minua vähän surettaa, että miehellä ei ole vielä kertaakaan ollut mahdollisuutta nähdä minua oikein viehättävänä ja älykkäänä. Ehjät sukkahousut jalassa ja korkokengät ja kukkamekko ja mielenrauha. Tai edes ehjissä villasukissa. Olen aina vihainen tai väsynyt ja jos en muuta niin ainakin likainen ja haisen pahalle. Vittuilen päin naamaa ja  haluan silti heti paljon orgasmeja.

M: Liikaa pinkkiä tuolla naisella. Liian tyttö.
S: Kato. Huomasitko? Mulla on kokonaan pinkki mekko.
M: Se on eri asia.

Ehkä mulla on vain tällainen karvamahafetissikausi tässä meneillään. On kyllä hauskaa tarkkailla itseään ja edistymistään, kun mitään merkkejä tai sääntöjä tai mitään muutakaan ei tunnu olevan ilmassa. Välimatkan päästä olen tyynen asiallinen ja eleetön. Kun mies on metrin päässä, muutun iniseväksi ja nikottelevaksi idiootiksi. Alan valua kuolaa ja limaa ja uppoan jonnekin pornoseksifantasioiden maailmaan ja olen lähes hysteerinen. Lähikontaktissa hakkaan päätäni ihan kirjaimellisesti seinään, enkä edes huomaa kipua. Tai huomaan, seuraavana päivänä. Eikö mulle mikään riitä? No ei.

Keskenäni sitten mietin, että mikä helvetti muhun taas meni? Ei tämä ole minä. Mutta entäpä jos onkin? Miten tämä voi kaikki mennä näin kummallisen hallitsemattomasti ja väärin ja samalla vituttaa ja ihastuttaa yhtä paljon.

Eilen me tultiin puskareissun jälkeen meille kahville. Mies puuhastelee täällä kuin kotonaan. Nauratti ja vitutti taas samalla henkäisyllä. Tänään kun olen yksin, se tuntuu kivalta. Etäisyys on sopiva. Mutta sitten muistin ylimääräisen rastin. Ja kilon sokeria! Olen ostanut kilon sokeria miehen vuoksi. Olen uhrautunut. Jos leipoisin siitä vaikka korvapuusteja. Kaikki muu onkin tänään jäänyt kesken.

9/16/2014

Maailman paskin nainen




Kuihdun.

Minäaikuinen ei saisi kilahtaa. Lapselle. Tänään kilahdin lapselle. Iso pala viimeisestä tunnista meni siihen, että itkin nurkassa tytön kanssa. Sen, joka usein on aivoni, kalenterini ja aurinkoni. Se, jolla on erioikeuksia hölöttää, koska se ei voi olla hölöttämättä. Tänään en jaksanut sen hölöttämistä. Se myös loukkasi minua. Sanoi suoraan jotakin sellaista, että minä olen samanlainen. Talutin sen ulos luokasta, eristin itsestäni. Vaikka voisin sanoa, että eristin sen kaikista muista, työrauhan vuoksi, mutta ei. Eristin sen iholtani ja nöyryytin aikuisen pikavoimalla, ylemmyydellä ja tyyneydellä. Saimme työrauhan. En ole koskaan poistanut ketään luokasta. Tässä koulussa.

Työrauhalla ei ole koskaan ollut minun luokassani kovin isoa merkitystä. Olen itse kannustanut lapsia rypemään värissä, ulvomaan kuin sudet ja kokeilemaan vasaraa täydellä teholla. Sanomaan asioita ääneen. Ja niin ne aina tekevätkin. Ja se joka ei kestä menoa, saa sanoa että hiljaa kaikki nyt vähän aikaa. Tiedän etteivät ne kovin monessa paikassa saa olla. Ja nyt ryssin koko paskan yhdellä lauseella ja kahdella eleellä. Pitäsi varmaan yrittää psyykata itseään ja ajatella, että olen mainio vallankäyttäjä ja kurinpitäjä. Jos olisin ollut Titanicilla, se ei olisi uskaltanut upota, koska minä olisin kilahtanut sille.

En tiedä onko minulla viikon kuluttua enää aivoja ja kalenteria. Aurinkoa. Yritin köyhästi paikkailla tekosiani. Sanoin että minä olen tyhmä ja aikuinen. Että pyydän anteeksi ja kadun. En halua että tyttö lähtee mihinkään tai harkitseekaan sellaista. Että olen tyhmempi kuin tyhmä ja että anteeksi vaan kaikki mutta nyt me vähän itketään tässä.

Olen maailman surkein opettaja.
Olen hyvä itkemään nurkassa yhdessä lasten kanssa.

Ulvoin vasta 500 metrin päästä kotoa. Ja sisällä lisää. No junassa vähän hillitysti sanikat päässä. Suunnittelen tappavani naapurin, joka varasi hissiä muuttokuormansa vuoksi. Pitää ehkä keittää omaa kahvia ja rauhoittua.

Ai niin. Mä en jaksa kantaa nyt kenenkään muun taakkoja. Luin nettiartikkelin siitä, kuinka kirjoittava ihminen selviää paremmin sairauksistaan ja jopa fyysiset haavat paranevat nopeammin. Romaania ei tarvitse kirjoittaa. Kunhan vähän jotain rustaa.

 No, enivei, menkää ja kirjoittakaa vaikka. Älkää missään tapauksessa kirjoittako mulle. Teidän jutut on mulle nyt kärpäsen paskaa seuraavan viikon.



9/15/2014

"Wuthering Heights"


Kukkavarkaissa 


Torilla itkemässä 
Olen yrittänyt kävellä itseni kartalta, mutta urasta päätellen seison yhä torilla ja itken. Yöllä mun unissa seikkailee Hannes Kolehmainen, oikea tossukka mieheksi. En tiedä juoksemmeko me kilpaa, mutta aamuisin väsyttää ja janottaa. Jo ennen heräämistäni juon univettä, monta lasia. Ei se tyydytä, vaikka lisään jäitä. Harvoin minkään himon tyydyttäminen unissaan tyydyttää. On herättävä, on noustava, on avattava hana ja juotava. Voin kertoa, ettei voisi vähempää kiinnostaa.

Jos loppuunkulunutta viikonloppua raskaampi oli se edeltävä, niin tämä viikonloppu oli vain painava. Lannistava painollaan. Että joskus asiat vain jatkuvat ja joskus ei. Toiset jäävät henkiin ja toiset ei. Turhauttava kitinä jatkuu ja ei. Määrällisesti kitinälle ei tapahdu mitään. Elämä on kuin Lapinlahden Lintujen Tarvajärvi-sketsi, jossa seitsemän Tarvajärveä tulee yksitellen kaapista ulos ja sanoo "Sillälailla!". Ei voi olla ihan varma loppuuko se vai jatkuuko loputtomiin. Häly kasvaa ja Tarvajärviä tulee lisää. Sitä toivoo jo että loppuisi tämä ja samalla pelkää että niitä tulee vielä 700 lisää.

Istuin torilla kirjoittamassa. Join kahvia johon minulla ei tainnut olla varaa. Aurinko paistoi ihon läpi. Ihana aurinko. Ajattelin kuinka mukavaa on oppia ja tietää, varsinkin vahingossa. Kuitenkin kurkussa poltti jokin pala, hiili ja peruna. Kävelin pois ja törmäsin mieheen. Sitten sitä alkoi tulla. Puhetta. Puhetta ja lopulta itkua. Itkin ääneen. Sanoin että haluan yhden päivän. Yhden päivän vain. Minun päivän. En mitään muuta. Yhden päivän, jolloin mikään ei paina, jolloin en joudu huolehtimaan, tekemään, vaatimaan, vahtimaan, auttamaan, tukemaan, olemaan olemassa, tavoitettavissa. Yhden päivän, jolloin joku tekee ruokani, kaataa viinini, pesee ihoni ja silittää hiukseni, vaatii puolestani ja huolehtii kaikesta. Haluan olla mykkä ja huoleton. Kiinni ruumiissa ja maassa ja silti ikuisesti poissa jossakin salaisessa maailmassa, jonne ei mahdu muuta kuin minä.

Mies vei minut kahville. Sitten puhuimme naisista. Varastin kukkia. Aurinko jatkoi vain. Läpi viikonlopun, läpi öiden, läpi Hannes Kolehmaisen ja janon.

Laitan punaisen mekon päälle. En jaksa olla musta. Aion myös tehdä kärrynpyöriä nurmikolla.


9/12/2014

Onko tämä vittusaatanaperkele liikaa vaadittu?


Viimeksi keskiviikkona sanoin ihanalle naiselle, että mä aina tiedän mitä en halua. Olen varmaan kertonut jo miljoona kertaa ja kaikille, että tajusin vasta joskus kolmekymppisenä, että en tykkää mansikoista. Lopetin niitten syömisen siihen paikaan. Käyn aika hitaalla joskus, vuosikausia, mutta sitten koen valaistumisia. Joskus saatan vielä syödä niitä, jos ne on marinoitu tuhdissa liköörissä tai kuorrutettu suklaalla. Muuten ei kiitos. Banaanin kanssa on muuten sama juttu. Mutta pirtelössä se menee joskus ja paistettuna yleensä aina.

Halusimme oikeastaan istua Lekkerin terassilla juomassa kahvia, mutta olosuhteiden ollessa epäsuotuisat, jouduimme haluamaan kävelykahvit ärrältä ja istumaan lasten liikennepuistossa tupakoiden ja juopotellen. Saatettiin puhua miehistä. Siitä kuinka ei oikeestaan jakseta sellaisia roikkujia ollenkaan. Ja että on oikeastaan hyvä merkki, jos mies ärsyttää minua. Mietin että voisin skippata elämäni ja ne kaikki jotka mukamas tarvitsevat minua ihan hetkeksi. Voisin antaa vaan mennä. Lapsi huostaan ja silleesti. Kahden viikon itsekkyys- ja panoloma. Omalla kohdallani päiväkahvipuhe johti lopulta kamalaan päänsärkyyn. Jouduin skippaamaan kaiken iltaohjelman ja ruumiinlämpökin nousi. Miesstressiä sanoisin jos jotain oikeasti tietäisin.

Sitten tuli mies. Tunsin itseni voittajaksi, kun sain sen houkuteltua kerran tälläkin viikolla lähietäisyydelle. Houkuttelin sitä perinteisesti ruoalla ja jäätelöllä. Aloiteltiin sitä mikä tää juttu nyt on -keskustelua, joka aina joskus täytyy käydä. Sanoin että mä tiedän nyt että voin antaa vaan mennä. Se sanoi että nyt se tietää että pitää ottaa rauhallisesti. Se oli myöskin jo päätynyt suremaan eroa, jonka jälkeen se haluaa pysyä mun ystävänä. Koska mä olen niin mukava. Vaikkei me edes olla yhdessä! Mitäpä tähän sitten kompromissia petaamaan, kun ollaan eri puolilla maapalloa noin ajatuksissamme ja kun kaikki on jo valmiiksi ajateltu. Saatoin sen aamupäivällä hautuumaan läpi lähemmäs kotiaan. Nyt juon valmissuklaakastiketta suoraan purkista ja mietin miksi mua vituttaa ihan saatanasti ja kiroilen kuin piru. No siksi, että tiedän. Olen jo ihan kiikissä ja yhtäkkiä haluan roikkua, mutta roikun väärässä hirressä!

Tässä on se mitä haluan just nyt ja heti:

Jonkun (miehen) jolla on aikaa mulle.
Jonkun (miehen) jolla on hyvä ja mulle sopiva muna.
Jonkun (miehen) joka saa mut kiikkiin ja auki ja läkähtymään.
Jonkun joka tulee punaviinilastin kanssa mun luo nyt, eikä vaadi tai pyydä yhtään mitään. On vaan mullemullemulle kokonaan hetken. Voi tuoda myös pizzaa.



Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...