6/30/2013

Nyrpeä dias hymyllä






Alussa on lepakoitten ylitanssi. Sitten ilta himmenee, vanhemmat läpsivät lapsiaan uneen, kimein äänin, kerrankin. Katalonian matalasointinen puhe on ulkokuorta ja tyyneyden utopiaa. Kotioloissa toimii itku, kirku ja tappaminen, kuten kaikkialla.

Meduusat ja liskot, päivieni kerma. Pakkohidastuvat askeleet.

Päivällä satoi. Vastoin kaikkia periaatteitani, otin sateen vastaan rannalla. Sillä isolla. Tosin sitä riittää. Sinne tai tänne menen, olen siellä. Jokaisella kaistaleella on nimensä. Venäläisen pojan kanssa puhumme meduusoista. Ensin hän luulee minua kyläläiseksi, seuraavaksi saksalaiseksi ja hämmentyy sitten suomalaisuudestani. Tupakkakaupan jonossa olen englantilainen.

Etsin ominta leipomoani, ominta hedelmätiskiäni ja perusmarkettia. Ne alkavat löytyä. Lähikaupan setä on tajunnut meidän viipyvän vähän pidempään ja pakottaa pojan puhumaan kieltä. Minä selviän kielitestistä olemalla iloinen keski-ikäinen nainen. 11 päivää ja tupakkakaupan täti pehmenee. Nyrpeä dias hymyllä.

Paistan kiloittain halpaa lihaa. Haistelen yötä. Saan helposti otteen. Tuoksusta, lämmöstä ja hiljaisuudesta. Lämpö on niin iholla, että tuntuu kuin en tarvitsisi muuta.

Ja tarvitsen.

Jahtasin meduusaa ja kamera hörppäsi vettä. Se on mennyttä ja minulla on outoa ilman sitä. Aivan kuin olisin saanut käteni ja silmäni jollain lailla takaisin, vain itselleni. Silti kaipaan sitä valtavasti. Minulla ei ole varaa ostaa uutta. Merta vastaan on turha taistella. Mietin vähän hermostuneena, millä välineellä tekisin lupaamani elokuvan.

Seinältä tipahti tänään valtava koppiainen. Unohdin tehdä lisää jäitä. Minua palelsi. En uinut. Nukun tukka kiinni, koska muuten on liian kuuma. Kaksiviikkoinen lapsen ehdoilla alkaa olla ohi. On ikävä jo. Se on totutellut hiljalleen torakoihin ja kauppahallien kalanlemuun ja uskaltautunut katsomaan lähempää kaikkea merestä nousevaa. Lapsen lähdettyä yöt tulevat vielä lähemmäksi, taluttavat minutkin ulos tästä puolestavalvojan kammiosta. Luulen että alan kävellä.

Universumi lähetti lällättelyviestin. Tapan sen.

Luulen, että nukun nyt hyvin.

6/26/2013

Missä on sydämen rannat?





Yölliset unireissut ovat vähentyneet ja nukun yhä vain enemmän. Toivottavasti skr ja taiteen edistämiskeskus ovat kesälomalla, eivätkä etälaske työtuntejani.

Valvon ja tihrustan lepakoita. Ehkä näen muutaman. Jossakin naapurissa pojat pelaavat jatsia. Opettelen numeroita ja poltan tupakkaa yöhön. En jaksa opetella. Hiippailen mustarastaan perässä. Se on niin tosissaan ja vakava. Sydänjuuriaan myöten.

Ihottuma on poissa. Rutikuivat ja halkeilevat kyynärpäät ovat parantuneet.

Niissä unissa ei ole oikein mitään. Muistankin vain yhden. Se oli sellainen rakkaus- ja toiveuni, jossa kaikki toteutui. Juhlat ja kaikki, rakkaus jossakin lähiössä, jonne oli lähes mahdotonta matkustaa bussilla. Prinssillä oli vaaleansininen paita päällä. Mikä lie Puotinharju. Sinne se oli muuttanut.

Onneksi todellisuus on julmempi. Hukun päivittäin mereen ja hukutan. Makaan selälläni ja pidän lapsen lainelautaa tyynynäni. Taivas on siinä ja meri. Kaikki samassa. Yhtä armeliaita. Ei taivasta ole. Merta minä pelkään. Se on jo vienyt hiuslenkit leteistäni. Onneksi pakkasin niitä mukaan ainakin tusinan. Loppuvat kun loppuvat. Meri tuskin vähät välittää. Se vain lyö. Sydänkin lyö, melkein meren tahdissa. Ja vähän välittää.

Missä on sydämen rannat? Katselen ja haistelen kalastajia. Syön kaloja.

6/24/2013

Nimetön





Pääsin hienosti lomatunnelmiin unohtamalla nimeni ja vaipumalla polvilleni marketin punaviinihyllyjen eteen. Kotikaupan halpikset, ne kympin pullot, maksavat täällä ehkä 2.5 euroa, paitsi ollessaan tarjouksessa, jolloin ne maksavat ehkä 1.39 euroa. Ja nimeni voi ihan hyvin unohtua. Se on jo useasti hukutettu suolaisiin aaltoihin.

Olen kävellyt unissani. Se vasta onkin jännää puuhaa, sillä en muista tehneeni sitä aiemmin paljoakaan. Olen jo muutaman kerran löytänyt lakanani lattialta. Kuin harteilta lasketun viitan. En muista mitään, en muista viitoittaneeni itseäni tai liikkuneeni mihinkään. Suomen juhannuspäivänä löysin lakanani kylpyammeesta. Ne olivat lihaisassa oksennuksessa ja lihan joukosta löytyi myös puhelimeni. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, sillä unissaoksentamisen suoritti lapsi.

Täällä pääsi tänään hyvään alkuun juhannusjuhlat. Lähin vertailukohde saattaisi olla jokin pikkuinen sota. Uskaltauduimme lapsen kanssa rantaan tarkistamaan paikallisen kokon. Hauskaa on, että kokkoa vartioi (tosin hyvin laiskasti) poliisit, aidat ja varoitusnauhat, mutta ilotulitteita ja papaatteja saa kuka tahansa ampua ja missä tahansa. Ilman mitään suojia tai välimatkaa. Täytyy muistaa tarkistaa ketkä kaikki kuolivat tänä yönä. Kuulostaa siltä, että joku on vielä elossa ja sillä on vitusti pommeja jäljellä.

Olen alkanut taas syödä appelsiineja. Ne ovat syötäviä täällä. Teen niistä namusia pakastamalla ne sopivankokoisina slaisseina. Suosittelen.

Silti. Tähän tuli jokin hetkellinen ahdistus. Lapsi lähtee viikon kuluttua. Sitä se suri iltakylvyssä. Mulle tuli vain yksi ajatus mieleen. Se oli työ. Minun pitäisi sanoa jotain, mutta miten se sanotaan, kun on unohtanut nimensäkin? Ja viikon kuluttua tarkoitukseni on olla vielä nimettömämpi. Työn jälkeen tuli toinen ajatus, se oli jokin muiston tai kaipuun tai kiinnittymisen ajatus. Ja hetkeksi vyöryi päälle kaikki. Työ ja se mistä työ on tehty. Ei sitä jaksa. Ilmeisesti olen enemmän loman tarpeessa. Ja samalla sairaan tunnollinen. Valmista tulee vaikka kirveellä. Päähän. Omaan päähän.

Minä saatan hyvinkin luovuttaa. Kaikesta. Ehkä juuri nyt olen iloinen siitä, ettei kukaan ole lähelläni, etten juo kahvia kenenkään kanssa, etten tee mitään kenenkään kanssa, sen syö, en juo, en nai. Ja ettei minua oikeastaan ole. Voisin kävellä mereen. Ja kävelenkin. Joka päivä.




6/21/2013

Ihan(an) pimeää






Olen nukkunut. Paljon.

Sangria on tarjouksessa ja kilo porsaanlihaa, jonka just söin mansikoiden ja kirsikoiden kanssa, oli sekin tarjouksessa. Lihansyöjälapseni on erittäin onnellinen. Muutaman päivän matkasaldona hänellä on hävinnyt puhelin ja naama turvoksissa. Puhelin unohtui puistoon ja naama käveli lasioveen. Löysin puhelimen ja lasioveen teippasin rastin. Säikähdyksillä mennään. Naamaepisodia edelsi äänekäs perheriita ja seurasi itku ja jääpalashow. Näillä mennään ja ollaan.



Hassua, mutta kahdessa päivässä olen unohtanut kaiken. Minun piti muistella nimeäni, kun poltin salatupakkaa siivoojan kanssa. Sitä pelotti kiinnijääminen, mutta minä vartioin. Puhuimme runoudesta. Kuinka yllättävää. Ja nyt jo käännän niitä sianitaliaksi ja katalaaniksi, vaikken mitään osaa. Ja olen yhä lomalla.

On erittäin epätodennäköistä, että koskaan palaan. Mihinkään. Ja kuitenkin kaikkeen. Jokin pyhkiytyy pois, aurinko polttaa, meren hiekka kuorii. Minussa ei ole jälkeäkään kenestäkään.
Tarvitsen kipeästi. Otan omani mustasta yöstä ja puolimädistä marjoista. Hipsin patiolla kuun perässä. Se on huomenna täysi.

Pimeys on hyvää ja pehmeää, valo ja lämpö kuumaa ja terävää. Sellaista joka sopii minulle. Samettihikeä.

Minusta maailma usein silloin balanssissa, kun samalla paidalla pärjää päivät ja yöt, vaihtamatta, lisäämättä ja villasukitta.

6/16/2013

Vaka(v)an olematon




Tuoksuu meren suola
ja naaraan veri.
Rannoilla liljat hehkuvat
kuumeisin terin.
- Lorca


Matkalaukku painaa melkein kuusi kiloa. Hävisin. Siellä on kyllä lapsenkin kamat pariksi viikoksi ja meidän piti vielä pari päivää selvitä kotimaassa. En suostunut pakkaamaan kynsilakkaa mukaan. Poika saa ostaa lakkansa maailmalta ja roudata ne itse takaisin tänne.

Ennen lähtöä kävelin tahallisen hitaasti torin läpi, viimeistä kertaa pariin kuukauteen. Tuntui pieneltä sähköiskulta. Kahden viikon loma tuntuu käsittämättömän pitkältä. Ei yhtään mitään. Unta ja uimista, juoksemista ja laskeutumista ehkä sanoihin, ehkä johonkin muuhun. Puhuin homeboyn kanssa siitä miten mukavaa on mennä yksin vieraisiin paikkoihin, tietää ettei kukaan tuttu tule vastaan. Vapaus. Torkkua puistossa. Kulkea ja kääntyä, pysähtyä. Neuvottelematta. Homeboy muuttaa mun kotiin vähäksi aikaa, isännöimään ja olemaan. Se oli aika liekeissä erakoitumisen mahdollisuudesta. Melkein teki mieli jäädä naapuriin asumaan, koska homeboy aikoo soittaa, säveltää ja tehdä oikeaa ruokaa. Kuuntelisin salaa, sillä homeboy on myös mun suosikkikitaristi. Ja voisin tietty pummia valmista ruokaa joka päivä.

Eilen mä raahasin lapsen energiajuoman voimalla katsomaan kainalosauvan keikkaa. Jostain kumman syystä mun rakas, mies ja A ja C, tai mikä helvetti senkin koodinimi mahtoi olla, oli siellä. Hoitelemassa kainalosauvan ääntä kuntoon ja ties mitä muuta. Mä mietin, että mitäköhän mä olen kummallekaan puhunut yhtään mistään, tai vaikka niistä toisistaan? Saisinkohan mä ne yhteiskuvaan? Tai kuinka lähellä mä olen A:ta ollut? Kuinka se kannatteli mua kuumeessa ja kivussa ja kuinka se tietää aika paljon enemmän kuin yksikään oikea mies. Ja kaikki. Ihan kaikki. Ja nyt se ei edes tunne minua. Siinä se silti oli, väisteli ja kierteli. Teki töitä. Eikä me sanottu mitään. Moi. Mitä sä teet. En ole ehtinyt miettiä.

Kuinka yhdentekevä sitä voikaan olla. Vakavan yhdentekevä ja olematon. Minä lupasin yöllä etten minäkään tunne ketään. Minulla ei ole voimia tuntea. Menkää pois ja pysykää pois. Poispois. En puhu teille enää ikinä mitään.

6/14/2013

En muuta



Olen tänään pakannut. Otan ehkä kuitenkin vaaleenpunaset villasukat ja jätän pois topin, jota en ole koskaan käyttänyt. Vannoin pakkaavani vähän ja siitä vielä vähemmän.

Toi on aika seksi. Pikkupojat, kuusivuotiaat, bussipysäkin liivimainoksen edessä. Huomattavan suuria tissejä.

Kuopio tanssii ja soi. Tanssijoita lojui maassa. Lapsi totesi että kodittomia.


Ihottuma, aivastuksia, nuha, nivelet. Lääkettä paljon ja kahvia. D-vitamiinia vielä enemmän. 

Kiusaamista. Äiti, se elävä, puhuu puhelimeen. Laitan sinulle valmiiksi. Voit valita sopivan. Ajattelin että osallistuisimme. Melkein itkettää puhelimessa. Sanon kiitos ja nähdään sitten joskus. Ja kiitos.

Hanna Partasen lihapiirakkaa. Rappusilla istumista. Kuuma aurinko, kylmä tuuli. Mitä nää pienet pisteet mun kyynärtaipeissa on? Miksi mun keho tietää kaiken?

Pakkaamisen siirtämistä hamaan tulevaisuuteen. Koko päivä puhelimessa.

Vapaapäivä. Pyykkipäivä. Myöhästymme lounaalta, kun lapsi kiinnittää hakaneuloja housuihinsa. Se on kyllä niin tärkeää, että olen ihan hiljaa, odotan vaan.

Mun piti palkita itseni lasillisella punaviiniä. Päivä vain kulahti pois. Palelee. Aamulla heräsin suonenvetoon. Nyt olen sukissa. Kohta on taas aamu.

Tämä kone on jotenkin vammautunut. Mun verisuonet pullottaa. Juon sen lasillisen aamupalaksi nyt.

Pitää muistaa siirtää verho taivaan edestä aamuyöllä ja käsikirjoitus isolle koneelle. Tiedän, etten kirjoita sitä. Kirjoitan muuta. Voin lukea sitä. En muuta.

Vieläkö se soi? Puhelin? Vai soiko mun pää?

6/12/2013

Voi taivas, voi sydän, oi pateettisuus



Valvoin toissayön ja väijyin taivasta. Mitä väliä millään, kunhan vain riittää taivasta, joka ei tipu niskaan.

Mä mietin missä mun stressi on. Mahdollisesti polvissa. Ne taipuu väärään suuntaan, yliliikkuu ja sattuu. Mun pitäisi päästä juoksemaan, mutta nivelet tärisee ja kituu. En tajua. Tai sitten mä tulen kipeäksi, nyt kun kaikki on ohi. Kesäreuma tai kesäsyöpä varmaan on tämä. Toivottavasti menee ohi. Pian.

Mikään ei tietenkään ole oikeasti ohi. Kevään deadlinet on. Istun viimeistä työpäivää, valvon omaa ääntäni. Olen kääriytynyt villatakkeihin ja mua kivistää kaikkialta. Kiertelin etsimässä kipulääkkeitä lähiympäristöstä ja sain kerättyä 9 kpl. Näissä ohjeissa sanotaan, että saan mahdollisesti sydänkohtauksen syömällä näitä. Ihan kun mulla ei olisi ollut sydänkohtaus jo pidemmän aikaa.

Mua pelottaa kaikki vapaus ja joutilaisuus, joka mua odottaa. Mua pelottaa jäädä yksin ihoni kanssa. Viimeinen työ sai ja saa itkemään. Se on niin henkilökohtainen ja porno, että sen kuuleminen satuttaa valtavasti. Riipii ja rikkoo. Paljastaa. Ehjää. On sen äärellä itkeneet muutkin. En tiedä kuinka vähän kuluttavalla metodilla mun pitäisi elää, että selviäisin vähemmällä angstilla töistäni. Olisin vähemmän pateettinen, koskettava ja pillitettävä. Miksi edes miettiä sitä. Miksi mun on niin vaikea tunnustaa, ettei sarkasmi ja ironia, torjuntakaan, ole enää voimassa, kun kaivaudun tarpeeksi syvälle omaan yksinkertaisuuteeni. Että mä en jaksa, että mua ei naurata, että mä revin ihoni rikki taistellessani mukapiittamattomuuteni puolesta. Kuolen siihen. Tähän ei eläin pysty. Eikä moni ihminenkään. Mikä se sellainen on, joka paljastaa aukinaiset haavansa, kenen tahansa tappaa lisää? Se on tyhmä. Minusta tosi tyhmä. Ja minä. Voi pateettisuus sentään!

Meillä oli eilen hilpeät avajaiset. Muusa kävi istumassa puhuvalla matolla. Se sanoi muuttavansa ehkä pois. Sekin itkettää. Tai ei isosti, enemmän kai vituttaa. Miten ihmisille sanotaan ihan tavallisesti, että älä mene? Varsinkin kun oikeasti ajattelee, että mentävä on. Yhtä kaukanahan se on missä tahansa onkin. Mun ei tarvitse olla sen lähellä. Lapsi rakastaa sitä myös. Silmät syttyy palamaan hullusti aina kun ne näkee. Mä jaksan niin harvoin olla hyvä äiti. Kärventää pojan kanssa vaikka kuolleita hyönteisiä. Se on niin muusansa ansainnut.

Nivelahdistus. Sydämen vajaatoiminta ja pakahtuminen, kosketusyliherkkyys, työ ja orgasmi on tämä tauti.





6/10/2013

Mitäpä jos menisin ja sammuisin hissiin?






Olen jatkanut opaskirjan lukemista. Siinä kerrotaan, että on ihan okei jos nainen tekee aloitteen. Koska miehet ei jaksa sitä taakkaa yksinkään kantaa ja aina ottaa turpiinsa, kun ovat niin herkkiäkin. Ja että kehonkieleen ei ole luottamista. Että täytyy tarttua mihin itseä huvittaa, kuvitelluista signaaleista piittaamatta. Iso osa naisista väistää juuri sen miehen, josta eniten välittää. On lämmin ja ystävällinen kaikille muille. Kyllä joo. Ja että pitää olla oma itsensä vaan ja katsoa mitä tulee eteen. Ja oikeastaan tehdä vaan mitä ikinä huvittaa tehdä. Sitten on toiveikkaita tapauskuvauksia Janeteista ja Johneista, jotka on löytäneet toisensa milloin mistäkin tekemässä just mitä huvittaa... Mä en kyennyt jatkamaan, sillä mun täytyi kiirehtiä Siwaan ostamaan vissyvettä.

Mä löysin hissistä miehen. Pilvikin löysi. Oikein mukava nuorimies, jolla oli rento ote kotiavaimesta ja hajonneesta kaljakeissistä. Löysimme hänet etsiessämme hissiä Siwaan. Hissi ei tullut, koska nuorimies oli tuupertunut sinne lattialle, mutta ehtinyt livauttaa koipensa oven väliin. Minä ensin että kuollut on, mutta sitten että eläähän se! Otetaan tää! Autoimme miehen kotiin (omaansa) ja kannoimme vielä kaikki kaljatkin perässä. Mies oli kovin kiitollinen ja halusi vielä halia ja juottaa meillekin kaljaa. Ainakin niinä kahtena hetkenä kun hän oli hereillä ja melkein seisaallaan. Vasta myöhemmin tajusimme, että olisimme ihan hyvin voineet teipata hänestä paketin ja käyttää mihin vain tarkoitukseen. Just kun ostettiin päivällä sitä pakkausteippiäkin Tigeristä. Että sellaista meidän eteen tulee. Carpe diem!

Mitäpä jos on tehnyt koko ikänsä enemmän tai vähemmän aloitteita, eikä enää huvita?
Mitäpä jos ei uskokaan ihmisten välisiin kohtaamisiin?
Mitäpä jos tekee juuri sitä mitä huvittaa, yöt ja päivät, ja tappaa siihen hiljalleen itsensä, väistelee ja pesee kohtaamiset unohduksiin?
Mitäpä jos onkin jo sammunut hissiin, eikä kukaan tule auttamaan?

Mitäpä jos menisin ja sammuisin hissiin?

6/09/2013

Elämänhallinta



Mä ajattelin kertoa miltä musta tuntuu, mutta sitten mä ajattelin, ettei musta tunnu siltä. Mikään ei missään. Paitsi tässä, kun makaan lattialla ja Pilvi moppaa mun ympäriltä asioita, tuntuu pieni liikkeen mahdollisuus tässä huoneessa.

Mä tulin Turkuun lukemaan elämänhallintaoppaita ja motiivitutkijan neuvoja arkeen suhtautumisesta. Elämänhallintaopas sanoi, että etsiessäni sitä oikeaa ihmissuhdetta, mun täytyy jalostaa itsessäni niitä ominaisuuksia, joita mä arvostan mun tulevassa kumppanissani. Niiden ei tarvitse liittyä pituuteen tai painoon tai muuhun sellaiseen. Mä olen tässä miettinyt koko aamun, kuinka mua voisi jalostaa, mutta en ole vielä keksinyt. Joten tervetuloa vaan, elämäni ihminen. Motiivitutkija käski tarttua jokaiseen päivään jo aamulla, ja jo pukeutuessa päättää kuinka asennoituu päivään. No, mä en ole vielä pukeutunut. Ajattelimme kuitenkin Pilvin kanssa suhtautua tähän päivään pelolla ja kiitollisuudella. Se nauratti meitä aika lujaa yöllä.

Eilinen päivä oli aika raskas. Mä aloitin sen myöhästymällä. Heräsin kuudelta aamulla ja ihan orkuissani. Mä en en oikein ymmärrä mikä saa mut huoraamaan läpi kaupungin. Ehkä se on se asenne mun unelmieni ihmissuhteeseen. Että sellaista tänne. Onneksi se oli unta. Täytyy varmaan kysyä motiivitutkijalta lisää näistä asioista.

Mä jouduin matkustamaan jokusen tunnin umpitäydessä bussissa, kädet kyynärpäitä myöten paskassa. Se ei ollut kivaa, mutta vieressäni istui mukava nuorimies, jonka kanssa meillä oli heti yhteinen kieli. Se oli erityislahjakkuus matematiikassa ja kemiassa ja kenneleissä, joten meillä oli paljon puhuttavaa siitä kuinka hyvin me tullaan toimeen. Mä olin oikein kiltti, juuri sellainen elämänhallintaopaan perikuva ja se kertoi mulle kuinka kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen haluaa uskoa ja luottaa ihmiseen ja olla hyvä. Ja avoin. Ja vähän rellestää. Mä liikutuin, kuten voi vain liikuttua joku näin ikävä ja vittumainen nainen. Mitä siitä jos mä olen samalla ihana. Ei se ole ennenkään auttanut, ei se ole johtanut mihinkään, eikä siitä ole mulle mitään iloa. Itkua vain.

Turkuun tullessa mä olin aika kuollut, mutta onneksi Pilvi odotti mua asemalla, punaviinitötterö ojossa. Me kierrettiin ympäri kaupunkia ja etsittiin ruokaa. Istuttiin auringon läikissä, juotiin punaviiniä ja hymyiltiin. Koska me ollaan nyt tässä ja se on kivaa.

Mä alan tehdä hyviä asioita nyt heti, koska mä toivoisin että joku tekisi mulle hyvää. Siitä ei ole mitään iloa mulle, tiedän. Ranteet auki ja silleesti. Kuolkaa kaikki elämäni miehet.

6/06/2013

Tavallinen tiistai


Helsingin kesämökki. Tuli ikävä.

Katalonian  kesämökki. 

En tiedä enää mikä päivä on. Yleensä aina on. Naamioin aamulla itseni, eikä kukaan tunnistanut. Mulla ei ollut muuta mustaa kuin varvikkaat ja silmänaluset. Oikeestaan silmänalusenikaan eivät olleet ihan mustat. Ennemminkin vihertävänharmaat. Aniliinin hehku puserosta tasoitti pahinta levänvärisyyttä. Kaikki halusi koskea muhun, hiplata, näpertää tukkaa tai haistella mua. Ihmiset on. Kiihotus sentään.

Jotenkin kaiken hälyn keskellä sain tehtyä ei mitään ja rauhoitettua itseni siihen, että valmista on ja tulee. Plan b toimii, ei kuten plan a, mutta sellaisena välipalana, pienenä yksinpuheluna kyllä.

Olematon rakkaus uppoaa jonnekin pohjamutiin, töiden alle, naisten alle, kitumaan, kituuttamaan. Se tulee vain hetkittäisinä purskauksina. Jään paikalleni seisomaan, unohdan missä olen, kenen kanssa, tekemässä mitä. Saatan äkkiä itkeä. Olen kamalan väsynyt.

Puhuin tänään ihan yleisesti ihmissuhteen mahdollisuudesta T:n kanssa. Tilanteista. Tilaisuuksista. Siitä miten ihmisen käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Kuinka paljon jättävät sanomatta ja tekemättä ja miten pitkään, vuosikausia, miten jättäytyvät, takertuvat, haluavat, toivovat ja hakevat. Säännöstelevät ja laskelmoivat. Keskustelevat. Varaavat.

Sanoin olevani valmis, ihan mihin vaan. Kerrankin. Ihan kuin ensimmäistä kertaa, mutta se ei ole totta. Se on itse aloittamani dominoefekti, jonka annoin päästä alkuun, että katsotaan nyt tämä, taas. Enkä kuitenkaan, valmis, koska sitä mahdollisuutta ei oikeasti ole. Paras tapa kertoa se, on olla kertomatta mitään. Minulle. Mä olen erityistä hapetonta ilmaa varmaan. Tai jokin autiotalo. Unohtunut ja mahdoton hengittää. Ei sellaisiin jäädä asumaan ja hengittämään.

Ei pidä sättiä itseäni ollenkaan. Vihata tämän enempää riippuvuuttani jostakin samasta kuin kaikki muutkin. Jolle minulla ei ole edes nimeä. Kouristuksia, unia. Miten mä olen olen aina nauranut niille jotka jäävät roikkumaan, vammautumaan ja katkeroitumaan. Liian pitkäksi aikaa parantelemaan. Ja sitten mä olenkin itse tiputuksessa.

Muutun yhä enemmän levänväriseksi, haluan kurittaa itseäni lisää, hukuttaa, poistaa, kaapia, leikata, katkaista, nuolla ja unohtaa kaikki. Syntymättömät lapset, pahoinvoinnin, itkun, ilon, kivun, pehmeyden, puuron, maidon, veden, punaviinin, elämän, tunnit, viikot, hiljaisuuden, sanomattoman ja ovien liikeen. Esimerkiksi ne.

Vituttaa että kaikki paska on mulle vaan ikuinen voimavara. Miten minusta onkin tullut minä. Miksen ole.

Ja samalla ihan loputtoman rakkauden ympäröimä.

6/05/2013

Marsun kanssa ja kärpäsen


Ihan varmasti osaan tehdä ruokaa




Vietin yöni marsun kanssa. Muu hiipuu. Luulin ensin, ettei meistä kumpikaan nuku silmäystäkään, mutta ainakin minä nukuin kahdeksan tuntia, ilmeisesti samassa asennossa mihin nukahdettuani jäin. En kaivannut mitään. Marsu söi läpi yön, koska se söi kun minä nukahdin ja söi kun minä heräsin. Näin sen on oltava. Marsun syöminen on hyvin rauhoittavan kuuloista. Ennen tätä yhteisymmärrystä marsu juoksi ja hyppi aina kun liikahdin ja minä säikähdin ja sätkin aina kun marsu liikahti. Luulin ettei tämä onnistu. Tämä onnistui. Tapoin myös yhden kärpäsen kaulalleni ja imetin hyttysparvea, joka hiljalleen sekin kuoli, ihan unissani.

Kuulin pihalla illallisvieraalta uutisen linnuista, joilla on ongelmia ihmisten kanssa. Tulevat ja nokkivat silmät päästä. Koiriltakin. Ihmisraukat eivät uskalla viettää laatuaikaa pihamaalla, kun varis tulee ja tappaa. Meitä nauratti ihan vähän. Mä en tiedä olisiko joku varis uskaltanut tulla sinne meidän pihalle ollenkaan...Olimme nälkäistä porukkaa. Ja lokitkin vielä. Mä olen niin pahasti vieraantunut kaikista ötököistä, etten jaksaisi soittaa laatulehteen jos lokki syö mun croissantin. Tai lentää kohti. Siis jos tietäisin jotain lokeista tai erottaisin ne joistakin muista linnuista. Mutta variksista ja lokeista on kyllä enempi niitä havaintoja noin yleisesti kuin ufoista ja susilaumoista, eli tässä on taas varmaan ihan vaaran paikka. Opeta citylintu syömään kuudennessa polvessa sun viskomaa biojätettä ja sulla on käsissäsi kädestäsi ja vähän päästäsikin syövä tipi. Voi helvetti. Kuolkaa ihmiset.

Jos joku haluaa tietää, niin kysykää niiltä palovarotinlentäjiltä vai mitä ne on. Olen kuullut sellaisen jutun, että jos esimerkiksi nämä kaikki marjastajat tietäisivät, kuinka paljon niiden marjamestoilla on karhuja jemmassa, ei niistä erkkikään menisi enää ikinä metsään. Miksiköhän ne pysyy jemmassa? Oiskohan niille ihan yksi vitun hailee joku marjatyyppi?

Että faabeleita.

Mä olin hyvästelemässä rakasta Piaa. Olin vähän väsynyt, hermostunut, pysähtymätön ja omissa sfääreissäni. Mutta oli hyvä olla. Kun sai vain. Nieleksin puolet sanoistani, en osannut sanoa. Mutta söin niin paljon, että lihoin ainakin kilon. Söin kaikkea ja join vielä colaa päälle. Ja jäätelöä. Vissyä meni aika paljon, sillä eilinen menomatka oli ihanan lämmin. Suorastaan jäähdyttämätön, ilmastoimaton. Rakastan lämmintä.

Istuimme pitkään Iisalmen torilla, stagella ja odotimme bussia. Niitä meni kai kolme, muttemme tienneet niiden menneen, vaikka kaiken järjen mukaan ne lipuivat silmiemme ohi kuin laivat bussit. Katsoimme vähän holtittomasti aikatauluja. Onneksi olin päättänyt, ettei ole mihinkään kiire juuri nyt, pariin tuntiin. Katselimme samalla mulle paikkatarvikkeita. Pia on mahtavan hyvä siinä. Ei ollut mitään. Perheenisiä, juoppoja, nilkkasukkamiehiä ja muuta sellaista. Niillä on vaikea paikata yhtään mitään.

Ehkei mua tarvitse paikata. Olen seula, vuodan aina jostain.

Poika löysi eurolla uuden mutteripannun. Toi sen minulle. Ajatteli. Nyt mulla on taas kaksi pientä. Koeajan sen uudemman nyt. Poika sanoi, että voin keittää kahdella pannulla, jos joku tulee mun luo kylään. Piti nieleskellä.

6/04/2013

Siivottoman auki


Mä muistelen joskus sen naisen lihan kosketusta, se on ihan erilainen kun kaikki tämä päälletallominen nyt. Hengitysvaikeudet.

Laimea maanantaimyrsky. Sellainen, jonka jäljiltä olen väsynyt ja kostea, viileys ei tavoita millään. Pidän lämpimästä. Aamun törkeästä ylinukkumisesta. Sain ohjeen ladata puhelimen soittamaan heviä aamupalaksi. Ei sitä zeniläistä kilikelloa esiherätykseksi ja sitten jotain vitun puron solinaa. Niihin ei herää. Ne aiheuttaa euforisen ja unisen  kivaa täällä Tiibetissä -olon ja kauniit unet.

Eka aamu kolmeen viikkoon kun en herännyt viideltä ja kuudelta tai puoli seitsemältä ja ihan itsekseni. Heräsin sitten puheluun ja ymmärsin, etten ehdi niin mihinkään. Olin nukkunut melkein neljä tuntia, mutta aika usein se riittää. Olen yrittänyt nukahtaa vielä monta kertaa. Katkonaisia pätkiä, joista heräsin yhä uupuneempana. Uskon jo melkein itsekin, etten jaksa pitää muita asioita loitolla ja haudassaan, hukuttautumalla työhön.

Olen juonut kahvia lammella, ollut epätoivoinen ja kirjaillut hajanaisia sanoja matolle. Plan b on käsillä. Mä olen melkein itkenyt, ainakin marissut koko päivän. Sietämätön nainen, liian lähellä itseä, kyllä minä sen tajuan. Välillä luulen kuolevani tähän, mutta sitten tajuan vain vähän tappavani. Pelotan pois omaa hengitystäni.

Siivottoman auki, tukka letillä, hiki iholla, suola ja kookosöljy pehmittämässä mun valaanihraa. Istun alasti ja selkä suorana. Kesken kirjoittamisen ja sotkuisen puhumisen, alan katsoa elokuvaa. Itken vähän. Olen vihainen käsikirjoittajille. Aina tätä samaa paskaa, ryppyisiä lakanoita, ihmisiä jotka puhuvat toisilleen, helposti, sopivat asioita, koskettavat toisiaan ja tekevät tyhmyyksiä, mutta kaikesta aina selvitään, ilman että eyelinerin väri vaihtuu koko kesänä tai meikkiä tarvitsee kohentaa. Kuolkaa elokuvat.

Joskus se nainen makaa mun päällä ja silittää mua. Silloin musta tuntuu että mä olen itse se nainen ja se nainen on matto. Ehkä meillä molemmilla on kriisi.  




6/02/2013

Pyhieni yhteyteen



Kävin baarissa ojentelemassa sääriäni ja puuduttamassa persettä penkissä. Nauroin ystäväni kanssa poikaystäville, niille itsetehdyille islantilaisille, joiden nimi ei voi loppua dottiriin. Kun emme saa edes niitä aikaiseksi! Meidän kaveripoikakaverit, jotka istuivat krapulaisina siinä sivussa, eivät uskoneet ollenkaan, ettei meillä käy flaksi. Ne oli niin miehiä, että kuvittelivat meidän olevan liian kranttuja, tai kantavamme mukanamme hirvittävää listaa niistä ominaisuuksista, joita miehellä tulee olla. No ei. Sanoin että minulle käy kuka tahansa. Aina on käynyt. Nytkin on imuri täydellä teholla. Vinkuu vaan.

Meillä oli mielenkiintoinen ja hymyilevä keskustelu ikärajoista ja tunnustelimme omiamme, kuinka ne ovat paukkuneet milloin mihinkin suuntaan. Lou Reedkin selvisi maksansiirrosta 71-vuotiaana, pari päivää sitten. Jos Lou Reed on 71 v ja sen maksa ties kuinka monta vuotta nuorempi, niin minä olen ihan mieluusti juuri sen ikäinen kuin olen, enkä päivääkään vanhempi. Tai siis nuorempi. Lou Reedin uusi maksa saattaa olla mulle just sopivan ikäinen.

Enkä mä sen iän suhteen ole oikeesti niin turhan tärkee. Mutta se olisi kyllä hyvä, että tuoreet ylioppilaat pitäisivät sitä lakkia päässä ainakin pari vuotta juhlien jälkeen, koska se olisi valtava helpotus aina baareissakin notkuessa. Lou Reedit voi pitää eläkeläispassia kaulassa. Siitä me kyllä kiiteltiin Jim Morrisonia, että tajusi kuolla ajoissa.

Ikärajani tarkentui oikeastaan siihen ystävättäreni kohdalle, viisari värisemään, mutta koska mä en vieläkään ole innostunut tytöistä tai siis naisista, niin hylkäsin yhteisen tulevaisuutemme. Muuten olisi ihan avomiesvaimoainesta hän. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Ystävä saatteli mut kotiin ja me ihailtiin matkalla röyhtäileviä nuoria naisia ja niitten muita viehkeitä elkeitä, jalkoja ja shortseja. Mä varastin oppilaitoksen sireenipuskasta sireeninoksia kaksi ja kuljetin ne kotiin haisemaan. Olen haistellut niitä koko päivän. Rikos haisee tänään hyvälle.

Mä unohdin yöllä sen neljännen orgasmin ja mietin, että todellisuudessa mulla saattaa olla jokin sisäänrakennettu lista jossain piilossa. Ihan oikeassa elämässä mä olen kohtuullisen varovainen ja arvioin nykyään mun panokavereitakin ihan kummallisin perustein. Esimerkiksi lapsiluvun mukaan. En ehkä kerro tästä enempää, mutta kai mulla jokin syy tähänkin on. Todellisuudessa mä myös panesken kohtuuttoman vähän.

Mulla ei ole tarkoitus jäädä kiikkiin ja kiinni, mutta joskus sille ei vaan voi mitään. Muutun alkulimaksi ja järjettömäksi amebaksi. Enkä vieläkään tajua sitä, ettei sillä ole oikeastaan mitään tekoa sen lapsiluvun kanssa, tai harjoitetun puoliunisen seksin kanssa, tai oikeastaan yhtään minkään kanssa. Se ei yhtään mitään tulee kuin jyrä ja sitten sen alta on vaan rimpuiltava pois. Oma syy, mitäs läksit.

En ole silti ollenkaan marttyyrikuoleman partaalla. Aloin kuunnella mun  muusajoukkiota sillä korvalla ja mulle tulee niin hyvä mieli, että on tämmöisiä miehiä olemassa.






6/01/2013

Kookosmaitoa ja orgasmeja


Päivää rytmittää kahvi ja kookosmaidon vispaaminen, orgasmit ja neljä seinää. Ikkuna ulos ja tietokoneen ikkuna sisään ja ulos. Lähdin eilen baarista Tuhkimon kanssa samoihin aikoihin, minulla oli kiire nukkumaan, jotta jaksan herätä aamulla töihin. Helvetti sentään.

Todellisuudessa ehdin kyllä eilen ylensyödä, nokkosia ja vuohenputkea. Istua puutarhassa, omenankukan terälehtien sadellessa päähäni. Jaksoin tanssia yhden laulun, kaatuneen kaljan päällä, varvikkailla. Hiljaiset vessat, eikä narikkaa ollenkaan. Kesäpaitainen muusa ja kaikkien kavereita, helteen jälkeinen kellari, kiipeämisiä kesäyöhön tupakalle ja katsomaan taivasta. Tukihenkilön kanssa viinaryypyllä ja eväittensyönnissä vessassa. Että mulle kävi hassusti sanon ja kerron ja sitten istutaan puhumatta ja tukihenkilöiden sekakäyttäjä sanoo, että puhukaa vaan naisten kesken, vapaasti. Ei me puhuta. Halataan.

Linnut kirkuu läpi yön ja minä herään puoli viideltä, pöpperöisenä ja tukka sekaisin. Olen rakentanut pesän, se on kuuma ja hikinen, melkein märkä. Minulla tekee heti mieli saada orgasmi ja saankin. Aina minä saan. Nopeasti ja tottuneesti. Liimaan sen itseni kuin tarrapostimerkin ja nukun vielä tunnin.

Puhetta, istuskelua eteisessä lapsen ja lapsen isän kanssa. Itkua, väsymystä ja negatiivisia tunteita. Minun pitäsi tehdä töitä ja olen kireä molemmille. Kuin kaksi lasta. Toi sano että ja sitten mä sanoin että ja toi on ja mä oon ja toi ei.  Että kun on tämä elämä tässä, tämmöistä. Ja minua pelottaa lähteä. Jos ne ei selviä? Miksi minun pitäisi aina olla varmistamassa että kaikki selviää? En halua varmistaa mitään. En sano niille ääneen, että kuulkaapa pojat, minä haluan kuolla tähän ja olen ihan romuna. Maistuisko mehu jääpaloilla?

Seuraavaksi kello onkin yhdeksän, tulee ilta. Kaikki onkin valmista. Kaivan lasillisen punaviinä, tiskaan kahdeksan lattekuppia. Olen kaavoitettu, täyteen rakennettu. Mietin menisinkö katsomaan kainalosauvan keikkaa vai saisinko neljännen orgasmin.

Tukka on kammattu viimeksi toissapäivänä. En näe yhtään syytä kammata sitä tänään.



Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...