6/27/2018

Elämän tila



Minulla on puhelimen muistilehtiössä lista asioista, joista haluaisin muistaa kirjoittaa. Olen merkinnyt muutaman digitaalisen harakanvarpaan ehtiessäni, mutten ole edennyt kirjoittamiseen asti. Ilmeisesti pelkkä listaaminen rittää.

Kirjoita:

Juhannusaattoa edeltävä yö, kun heräsin siihen, että päälleni satoi vettä.
Siitä miten kaikki naiset siivosi läpi juhannuksen.
Kylppärin hinkkaamisesta juhannuksena, valkkarilasi pytyn kannella. Parasta toimintaa.
Oikotietä ajaminen Muusan kanssa. Kaikki kesäillassa väijyvät läpikuultavat ladot.

Kaalista.
Matkustamisesta.
Vihreästä ja vedestä.
Lapsista jotka kasvoivat aikuisiksi ja etsivät vastauksia ja totuutta.
Retkestä Jannen kanssa ja tulevista retkistä, jos ei oo kirjoitettu.
Aamusta Latviassa.
Kekkosesta. Oma muisto.
Lumipalloista ja lumipallopuusta. Sedästä joka kertoi elämäntarinansa  ja mällistä.
Auton alle jäämisestä.


En siis kirjoita. Kaikki on taas näkyvämmin yhdentekevää. Paitsi tietenkin rakkaus plaa plaa, mutta sekin vain on, arkista huolenpitoa ja hetkittäistä nalkutusta. Sellaista jonka voi kohdistaa puheena vaikka seinille ja samalla ohimennen hipaista kohteen viileää maalipintaa. Listakin on siis enimmäkseen yhdentekevä, mutta dementoituvalle mielelle se on mahdollisuus aavistella olevansa jotenkin vielä olemassa.

En jaksa etsiä mitään syvällisiä vastauksia itsestäni ja historiastani välinpitämättömyyteni kulloisellekin sävylle ja analysoida sitä. En jaksa meuhkata mistään. Ilahdun puhtaasti lähinnä lapsen olemassaolosta. Ihmettelen aina, kuinka sen pää hipoo kattoa, vaikka juurihan se heitti volttia kohdussa ja sai minut voimaan erityisellä tavalla pahoin. Ilahdun myös viherkasveista. Siirtelen ja hypistelen niitä päivittäin. Latviasta varastamani pistokkaat riehuvat elinvoimaisina ja suren hetken häveliäisyyttäni, joka esti minua näyttävästi silpomasta kaikkia heidän viherkasvejaan matkamuistoiksi. (Eli olen siis ainakin vähän kiinnostunut varastelusta.)

En jaksa muistaa ja muistella. En ymmärrä ihmisten innokkuutta ja halukkuutta uusiin tai vanhoihin asioihin, en ymmärrä tunnemyrskyjä ja rakkauksia, suhteita, keskusteluja, Jumalaa, jumalattomuutta, tiedonjanoa, pariutumista, perheitä, lapsia,historiaa, uusia jäätelömakuja, juoruilua, taidetta, runoutta, työtä tai mitään muutakaan. Kaikki ihmiset näyttävät ja kuulostavat vähän kusiaisilta tervassa. Ja tässä kohtaa ei voi luontevasti erotella murhaajia ja murhattavia, hyvyyttä ja pahuutta, epäonnistumista ja onnistumista. Kaikki on kesävärisuotimella kirkastettua harmaaskaalaa.

Sen verran olen miettinyt, että ehkä tämä on ylenmääräisen ja turhauttavan stressaamiseni jälkitila. Samantapainen kuin tyhjän ja täyden välinpitämättömyyden tila, jossa lilluin loppusyksystä lähtien ja josta puhuin paljon ainakin Muusan kanssa. Tämä on täydennyspaketti sille leijunnalle.

Mietin, että tavallaan olisi aivan sama (taas kerran) kuolla nyt. En silti ole siitäkään erityisemmin kiinnostunut. Ainakaan niin paljoa, että tekisin sen eteen jotakin. Kiinnostuin hetkeksi kun meinasin jäädä auton alle. Sitä tosin tapahtuu muutenkin viikoittain, sillä ylitän kauppareissulla tien kaupungin ehkä pirullisimmalla suojatiellä. Se on Kuopion Golden Gate, suojatie, jonka ylittäminen on päivittäin uusittava itsemurhapäätös. En usko, että yksikään autoilija joutuu edes tuomiolle, keilatessaan jalankulkijoita kumoon juuri siinä kohtaa. Talvella suojatielle teurastettiin joku naapurin mummoista. Kinokseen tökittiin kynttilälyhtyjä mummon muistoksi ja autoilijat keilasivat seuraavaksi ne. Lopulta joku aamuyön lumiauroista levitteli kaiken kinoksiin ja ympäristöön. Varsinainen murhapaikan muistomerkki, kaikkin suuntiin silvottu ja kolattu.

Kun papparainen kohdallani jarrun sijasta löi kaasun pohjaan, koin hetkellistä raivoa, joka oli purkautua itkuna ja huutona ja pappamurhana, mutta joka purkautui jäätymisellä keskelle tietä ja lannistuneella uloshengityksellä. En normaalisti arvosta näitä jossittelutilanteita ja läheltä piti etten kuollut -juttuja, varsinkin kun tämäkin oli läheltä piti ettei läheltä pitänyt -tilanne. Ostin kaupasta normisti kaalit ja potut, juttelin tuttavani kanssa koiranruoasta ja vasta kotimatkalla aloin hyytelöityä. Sain aikaiseksi sellaisen pienen lapsen järjettömän kiukunpuuskan ja sanoin ääneen, heikosti kitisten, etten enää ikinä mene kauppaan ja tapan kaikki autot. Läheltä piti, etten itkenyt.

Olin kolme päivää aivan varma, että vielä jonakin päivänä kuolen juuri tuolle suojatielle (kuolema jotenkin kiertää minua juuri sinä kohtaa, kuin kissa kuumaa puuroa) ja se on täysin turha kuolema. Hirveää arvottamista, aivan kuin vähäpätöinen ja turha kuolema olisi jotenkin vähemmän arvokas kuin suurieleinen, näkyvä ja näyttävä kuolema. Nyt en ole enää varma onko turhaa kuolemaa olemassakaan. Kuolema on vain kuolema ja kaikki sen liepeillä on jotakin muuta, elämää ehkä, ja kaikki pääsevät niistä osallisiksi. Toivon silti, että kuolen suojatielle kesällä, kun koiranputki kukkii, sillä valtuutin Muusan järkkäämään muistotilaisuuteeni tai hautajaisiini koristeeksi koiranputkia. Sitten jouduin miettimään, että mahtaakohan mitään hautajaisia tai muistotilaisuutta edes tulla, kun ei oikein kiinnosta osallistua niihinkään. En muistanut, ettei se välttämättä ole minun vallassani. No, onpahan nyt ainakin koiranputkea. Voitte lohduttautua sillä, että kun päiväni ovat luetut, ovat toiveeni myös.

Elämästä sen verran, että nukuin helvetin huonosti ja kohta pitäisi/haluaisin olla Oulussa. Sen minkä nukuin, nukuin puoliunessa mytyssä parvekkeella. Tiedän nukkuneeni, sillä heräsin ennen kuutta uneksimalla Teemu Keskisarjasta. Elämäntehtäväni on ainakin tänään selvittää, mikä helvetti sitä ihmistä pitää loukussa unimaailmassani.


6/09/2018

Vedenkeittoa ja kirjaimia


Aika kuluttaa. Kirjoitan niin paljon, etten ehdi kirjoittaa. Enkä pelkästään kirjoita, vaan säntäilen sinne tänne, huiputtamalla itseäni, ettei nyt ole kiire mihinkään. Oikeastaan ei olekaan, luulen että useimmilla ihmisillä on enemmän tekemistä kuin minulla, isommat kiireet, isommat aikataulut ja isommat asiat pelissä.

Kiireen tuntu ei synny kiireestä. Ennemminkin siitä, ettei ole yhtä asiaa jossa viipyillä, fiilistellä ja keskittyä, vaan useita erilaisia, toisiinsa liittymättömiä asioita, joiden parissa puuhastella. Stressitason nousu johtaa kohtuuttomaan (kaiken) pelkoon ja vääristyneeseen ajatteluun. Takkuilevaa ajatus- ja kirjoitustyötä tehdessä ei oikeastaan kannata ajatella ollenkaan. Varsinkaan sitä, ettei osaa enää ollenkaan kirjoittaa. Ettei teknisesti osaa muodostaa kirjainketjuja ja niistä ymmärrettäviä sanoja ja lauseita. Se on naurettavuudestaan huolimatta piinaavan ärsyttävä tunne. Siksi kannattaa antaa tunteilleen mahdollisimman vähän valtaa. Huolehtii niistä kuten rakkaasta kotieläimestä. Syöttää ja juottaa ne säännöllisesti. Käyttää ulkona. Kouluttaa ne sisäsiisteiksi. Eikä anna niiden haukkua/purra/nylkyttää/raapia itseään tai muita.

Uskallan yhä olla sitä mieltä, ettei kirjoittamisen vaikeudesta mennä yli muuten kuin kirjoittamalla, vaikka siinä samalla joutuukin pinnistelemään saadakseen itseinhonsa huippukuntoon. Jos pitkämielisyyttä riittää, eikä hirttäydy ensimmäiseen mahdolliseen ovenkahvaan, niin kyllä ne sanat taas jostakin tulevat. Ne eivät tule, jos niitä ei tuota. Ainakaan ei kannata selata internetistä toisten selviytymistarinoita, koska niillä ei ole mitään merkitystä niille sanoille joita itse tuottaa. Ne eivät auta pätkääkään tai siirrä deadlinea, eivätkä ne varsinkaan maksa palkkaa. Pahimmillaan ne vaikeuttavat harkittua omaäänisyyttä. On turha lähteä fiilistelemään jonnekin metsäpolulle tai Netflixiin, jos teksti pitää jättää aamukymmeneltä ja kaappikello lyö juuri kolmea yöllä. Itkukin auttaa enemmän. Ja se että kirjoittaa. Vaikka sana kerrallaan. Suuri inspiraatio on todennäköisesti hevosen pyllyssä siinä kohtaa, mutta niin se vaan joskus on.

Tiukat deadlinet eivät ole pahasta. Niillä on kouluttava ominaisuus auttaa hoitamaan homma kasaan määräajassa, ilman turhaa märinää ja Jumalaisen näytelmän veroista henkilökohtaista matkaa kohti kaiken ydintä. Armokin kasvaa, kun tajuaa, ettei aina voi jäädä viikkokausiksi etsimään jotakin sanaa tai sivistyä harhapoluilla lukemassa/katsomassa murhasarjoja/juopottelemassa/ ja matkustaa Malediiveille etsimään itseään ja suurta inspiraatiotaan.

Hirttäytymisestä tuli mieleen tv-kokki Anthony Bourdain. Ehkä siksi, että se juuri hirttäytyi. V kertoi siitä eilen illalla. En ollut ehtinyt lukea uutisia koko päivänä. Ihmeteltiin ja inhottiin yhdessä sitä somemaailman tapaa kirjoittaa jokaisen kuolevan julkkiksen kohdalla jokin kollektiivisella sururunkkauksella höystetty tunteikas sydänpostaus esimerkiksi faseen. Sitten vaan sikinsokin surunaamoja ja sydämiä omiin ja samassa kuplassa kellivien samanlaisiin postauksiin ja laumaeläimen yhteishuojennus siihen päälle, ehkä vielä kynttilät tulille. Voi Anthony ja me kaikki suremaan jääneet. Voi meitä raukkoja ja varsinkin meitä raukkoja.

Parin vuoden sisällä varmaan kuka tahansa saa jokaisen tv-kokin ja tubettajan kuolemasta pari viikkoa saikkua, ehkä myös leskeneläkettä. Ajattelin aamulla tv-kokkia ihan vahingossa, koska podin vapaapäivän aiheuttamaa huono äiti -syndroomaa ja kokkailin uinuvalle teinille pitsaa. Vertaamatta itseäni ollenkaan Bourdainiin, ajattelin että sillä oli varmaan paska olo. Verrattavissa siihen, että itse pelkään unohtavani kirjaimet. Ehkä Bourdainista oli jo pitkään tuntunut siltä, ettei se osaa keittää vettä.

Olin monta tuntia erinomaisen tyytyväinen. Osaan keittää vettä ja hyvää kahvia. Kiireetön vapaapäivä, koti kuin kuukauden karnevaalin jäljiltä. Tiskiaine on aina lopussa. Kädet tekevät töitä ja aivot ovat väljän hölskyvässä tilassa. Ajattelen selvästi ja huolettomasti. Muistelen minua kuluttaneita kiireitä, ihmisiä ja keskusteluja, puheluita, kirjoituksia, öisiä tai aamuisia kävelyitä jokien, järvien, merien ja purojen varsilla. Laivoja, lentokoneita, junia ja busseja. Yllättäviä yhteydenottoja ja positiivista palautetta, jotka pimeinä hetkinä ovat erityisen tervetulleita ja liikuttavia. Stressi laukeaa juustoraasteeseen ja murentuvaan homejuustoon. Työnnän sormet suuhun ja haron homejuustoisin sormin hiuksiani. Minä elän, eikä se juuri nyt tunnu mitenkään erityiseltä, mutta on silti saavutus, saavutettu etu.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...