28.3.2015

Krapulainen tuulipukuhomo avautuu



Tänään olen:

1) Keittänyt kahvia
2) Juonut kahvia
3) Juonut niin paljon kahvia, että se on loppunut
4) Mennyt ostamaan kahvia
5) Ostanut kahvia ja mennyt kahvilaan juomaan kahvia
6) Itkenyt lukiessani Ilta-Sanomia
7) Laittanut uuniin pannukakun jossa on lohtumäärä kanelia
8) Laulanut

Kävelin kosteassa ilmassa ja vuodatin nenääni, silmiäni ja tunkkaista päätäni. Tämä on varmaankin pms, krapula ja jotain muutakin paskaa. Kaksi päivää olen ollut murhanhimoinen ja samalla onnellinen. Joko tai ja molempia jopa samaan aikaan. Jupissut vittusaatanaperkeleitä puoliääneen itsekseni hihitellen. Ja tietenkin karjunut puhelimeen julkisella paikalla. En kutsuisi itseäni viehättäväksi naiseksi juuri nyt. Ei siis kenenkään muunkaan tarvitse. Mutta huulipuna on kivan väristä. Ainakin joku niistä.

Pesin eilen itseni. Pesin, kuivasin, öljysin ja puin. Join vaniljamaitoa suoraan purkista ja se valui tissien väliin. Annoin sen valua. Se tuntui vähän spermalta ja aloin muistella miltä sperma maistuu. Ja sitten yritin muistaa, milloin olen viimeksi harrastanut seksiä, mutta en muista millään. Siis jonkun muun kanssa kuin itseni. Panopäiväkirja on piilotettu johonkin ja viimeinen sivu taisi täyttyä ennen viimeistä aktia. Pitää yhä yrittää muistaa lahjoittaa se kansarunousarkistoon ennen kuin lapsi ehtii periä sen. Tunnen itseni aika vanhaksi tänään, vaikka vielä eilen tein kärrynpyörän ensilumen sataessa terassille.

Puhuin Vuoren kanssa vetovoimasta ja miesnaisjutuista. Aloin miettiä, että mitä se vetovoima on ja mistä kaikesta se koostuu. Aika nopeasti pääsin siihen, että minulla on miehiä ja naisia, joiden kosketus on hyvää ja jopa toivottavaa, eikä ymmärtääkseni (en ole kovin hyvä ymmärtämään) seksuaalista. Sitten taas jonkun periaatteessa ihan kivankin ihmisen kosketus, pienikin hipaisu, saa yökkimään ja torjunnan pintaan. Kenen lähellä on hyvä olla fyysisesti, vaikkei olisikaan mitään miesnaisjuttua ja seksuaalista vetoa edes ajatuksissa. Onko se vain jonkinlaista tiedottomuutta, täydellistä tietoa. Mitä kaikkea sitä aistiikaan ja jättää huomiotta.

Puhuin eilen toisenkin miehen kanssa. Jännää muuten, miten en koskaan miehittele Vuorta. Vai miehittelenkö? Voi hyvä tavaton tätä kaikkea. Onhan se mies kuitenkin. Mutta jos joku herättäisi minut keskellä päivää ja kysyisi, että mitä sukupuolta Vuori on, niin vastaisin epäröimättä, että ihminen. No mutta se toinen mies sitten. Olen yrittänyt tulkita sen käytöstä, eksistenssiä ja vähän älyäkin. Kaikki alkoi vittuilusta. Kun täysin tuntematon ihminen alkaa vittuilla päin naamaa ja niin että sen huomaa koko kylä, on siinä varmaan takana se, että olen vaan niin kiva ihminen. Eihän se voi tietää minusta etukäteen mitään. Miten se sitten voi ja ehtii valita tavan kommunikoida kanssani? Vai onko tämä miesnaisjuttu. Sellainen tiedottomuuden tila, jossa molemmat hermostuvat välittömästi jostakin samanaikaisuudesta ja jotkin kummalliset aggressiot pulppuavat näkymättöminä pinnalle kellumaan. Voisi olla niinkin, että minä itse aloitin vittuilun. En vaan tajua sitä. Enkä saa millään kiinni siitä, mikä olisi johtanut omaan tapaani kommunikoida juuri niin. Tai ehkä pienesti saan kiinni, jos vähän jossittelen jälkikäteen. Hermostuminen ja määrittämätön epämukavuuden tunne. Luulen että se on juuri se on tiedottomuuden jälkeinen tietoisuuden tila. Puhuttiinkohan me tosiaan jostain. Vittuilematta puhuttiin, lapsista, oksennuksista, pillusta, eksistä, juopottelusta, lukemisesta, kahvista, töistä ja kiltteydestä. Ainakin. Minulle jäi ihan hyvä mieli. Yritin tulkita signaaleja enkä vielä ole ihan varma, vihaako se minua kuin ruttoa vai vähän vähemmän, kuin vesirokkoa. Täytyy ehkä kysyä ääneen.

Nyt  tissivaossa on vaapukkahilloa. Se näyttää ja maistuu vaapukkahillolta. Mietin, miltä tuntuisi koskettaa valasta. Pitkään ja rauhassa. Tein varmuuden vuoksi ranneliikkeen homotestin. Tulosten mukaan olen heteronoloinen ja mahdollisesti tuulipukukansaa. Olenko minä siis pohjimmiltani tuulipukuhomo?



27.3.2015

Voi paska



Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,
mist' alkaa oikein polku Kiirastulen,
nopeemmin että ehtisimme sinne. 
Dante, Jumalainen näytelmä

Tänään nukuin pommiin. En vaan osaa herätä. Kun kello soi 6.40 niin herään kasilta. Kun kello soi kasilta, herään viideltä. En tiedä missä ajatukseni ovat, mutta tänään on ollut mahdottoman paska päivä. Lohikäärmeitten kokoontumisajot. Kaikki mikä voi kevyesti mennä päin vittua, on sinne mennyt ja uponnut. Sellaista pientä kiusaa. Ei mikään itsemurhasyöksy Alpeille (aika pähee tapa lopettaa elämänsä), mutta kuitenkin. Hukkaantuneet avaimet, purkaantuva pipo, lapsi ilman hanskoja, lapsen kypsä isä, yhteinen toteamus siitä, että nyt on paska päivä, todella paska. Pieruverkkarit ja draama niitten hakemisessa. Puhelut, sekä lapsen että isän. Jäätyminen auringossa ja raivokkaat tekstarit. Lapsen kanssa kommunikoiminen potenssiin kymmenen. Oletus ja hätä siitä, että lapsi on jätetty jonnekin ostarille "paskavammasuuskohtauksen" vuoksi. Drama Queen potenssiin kymmenen, itsekkyyden huipentuma. Äidin ja lapsen marttyyrikuolemat. Anteeksipyynnöt ja -annot. Uusi raivo. Miten minä olen saanut aikaiseksi kasvattaa tuollaisen eläimen, voi luoja! Varastettu kauppakassi ostoksineen. Kaksinkertaiset ostokset. Kissan oksennus. Päänsärky. Jääteen metsästys. Järjen ääni. Suosikkirommin katoaminen baarista. Viimeinen oljenkorsi. Haalea sovinto ja toive paremmasta, pieni rauha. Käveleminen. Ja lopulta, uupuneitten kokoontuminen kotiin ja luovuttaminen. Kuuma suihku ja jättilatte soijavaniljamaidolla ja kanelilla. Sen juominen jää kesken kun lapsi alkaa oksentaa. Oksennuksen rapsuttelua kaakeleista ja sieltä sun täältä. Sitten valvon sen unta. Laitan viltin päälle ja silitän käsidesikädellä sen hiuksia. Oma uni ei tule. Äidin uni ei koskaan tule. Vauvana se laattasi päälle, neljä kertaa yössä. Olin sokeana unettomuudesta. Neljät vuodevaatteet. Maailman paskin äiti. Anteeksi kun oon niin huono lapsi. Yhyyy.

Toivoin, että joku ottaisi minut huostaan nyt heti. Pedofiili tarjoutui. Vituttaa. En jaksa vitsejä. Varsinkaan pedarivitsejä. Minun mielestäni oman, tai vaikka naapurinkin lapsen nussiminen tai mikä tahansa räplääminen, ei ole hauska juttu. Edes siihen viittaaminen. Olen aika synkän tosikkomainen asian suhteen. Tykkään enemmän tilannekomiikasta, niistä kadonneista avaimista ja siitä, mihin kaikkeen se johtaa. Mutta niille pedarijutuille kai nauraa helpoiten ne, joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta tai jotka vasta lämmittelevät ajatuksen tasolla naapurin Heikkiä, 5 v.

Tällaisissa päivissä on parasta se, ettei tarvitse miettiä pesisikö ikkunat tai viilaisiko kyntensä tai pitäisikö laittaa tukkaa jotenkin. Sillä ei ole mitään väliä. Nämä päivät ovat kaikessa kusipäisyydessään salamannopeita käänteissään ja kuluvat kolminkertaisella pikakelauksella.  Ja kohta on uusi päivä. Oksennuksen äänet ovat vaienneet ja lapsen hengitys on miehekkään katkonaista. Sänkyni on vallattu ja kissa on vienyt sohvan. Mietin voisinko nukkua olkkarin matolla. Nukun siinä usein kun tunnen itseni uupuneeksi.

 »Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme,
miss' ontto näkyy luola uurtuvaksi;
me siellä vartokaamme uutta päivää.»
          Dante, Jumalainen näytelmä


21.3.2015

If there is light it will find you*



Puhuin eilen tai toissapäivänä rakkaan naiseni kanssa isot kupit kahvia. Hänen mielestään tämä hermostuminen on paniikkia. Paniikkikohtaus. Hengitysvaikeuksia aiheuttavat ainakin minulle katupöly ja säntäily. Säntäilylläni on päämäärä, mutta sitä ei ole vielä muotoiltu sanoiksi. Ja juuri nyt, tämän ison aamukahvilasillisen äärellä, olen siltä melkein turvassa. Kunhan pysyn vain liikkumatta ja annan olla sörkkimättä ajatuksiani, jotka liehuvat yksinkertaisten asioiden äärellä: valon, kerman ja selkäkivun.

Hermostun myös selittämättömästä jännitteestä, joka on silmieni edessä melkein joka päivä. Se on liukas ja nopea, näyttää vähän mieheltä. Kuin valkoinen valhe hymyllä höystettynä. Sen edessä kompastelen ajatuksiini, sormiini ja puhun kankeasti, muutun kimeäksi ja näperrän hiuksiani. Olen kerrankin totaalisen pihalla, enkä tajua mitään. En sanoja, eleitä, en mitään. Lisäksi kuulen huonosti, enkä näe kunnolla. Valehtelen kuin Auervaara. Tai sanat vain tulevat. En pidä siitä ja tästä. Petän ja peitän omat rakkaani: ikävän, pehmeyden ja melankolian, melkein ilonkin. Kaadan niiden päälle tervaa ja tuhkaa ja piikitän bingoa suoraan suoneen. Kukaan, minä, kumpikaan, ei kehtaa luetella kaikkia numeroita, ettei vain joku voittaisi kahvipakettia. Ehkä on vain parempi luopua ja mielikuvitella itselleen autio saari, autio talo ja vedenalainen askeesi. Sukellan takaisin lapsiveteen. Ajan sinne taksilla.

Kevät on ambulanssi ja kesä on synnytyssairaala. Ennenaikainen kevät on vain surullinen keskenmeno. Kylläpä meneekin paksuksi. Ehkä se on vain kevätkiima ja itsemurha-alttius. Kyky nähdä vahvoja signaaleja siellä, missä niitä ei ole. Minulla on yhä kaikkea mihin tarttua lempeästi. Hädissäni haen kättä pidempää, Bukowskia, pilsneriä ja Saima Harmajaa. Harmaja on hyvä lääke katupölyn aikaan. Illalla nojaan bluesiin ja pehmeään naiseen, jota voin vähän silittää ja joka silittää takaisin. Ääneen puhumme pornosta ja vesivahingosta. Meillä on yhteistä historiaa. Yhteisiä ruumiita ja yhteisiä keväitä, vesivahinkoja.

Mentorin kanssa puhun selittämättömästä. Se kuinka kaikella tulee olla tarina. Jos et meinaa saada tarinaasi kerrottua, kerro että sillä on tarina. Keksi ja valehtele se. Arvostan Mentorin yhtäaikaista julmuutta ja herkkyyttä. Se soi hienosti.




*Charles Bukowski,The People Look Like Flowers At Last.


18.3.2015

Se mitä sanon kun en sano sitä mitä pitäisi



Tähän jokin kiva kuva. 

Mun kuvanottoväline
meni johonkin hukkaan.
En jaksa etsiä sitä.
Turha soitella.

Tänään ainakaan.

Paitsi jos olet mun
elämäni  mies.

Tai siis jos olet
niin keksit 
kyllä
jonkin 
keinon.









Heräsin viideltä. Ihan sekasotkussa viiden tyynyn (uusi ennätys) ja kahden peiton seasta. Heräsin istuma-asennosta ja todellisuuteen sekoittui unenripe, jossa pitelin aivan tuntematonta peittoa sylissäni. Lueskelin vähän. Postia luin ja päiväkirjaa ja kaunokirjallisuuttakin luin kolme sivua, kunnes tajusin, että luen väärää kaunokirjaa. Piti olla se toinen. Ei Saisiota liian aikaisin aamulla.

Tiskasin kahvilasin ja huuhdoin mutteripannun. Menin suihkuun, koska en mennyt eilen. Haisin pahalle ja hiuksissa oli vähän liisteriä, paperipölyä ja ripaus kuivunutta homejuustoa. Vettä tuli kolme desiä. Onneksi sain sen pannullisen kahvia. Muuten olisi taas taloyhtiön riesana muutakin, kuin yllättävä vesikatko. En ole puhtaanraikas vieläkään.

Hoitelin kalenterimerkintöjä kuntoon ja lassosin avaruusmiestä. Eipä kun eilen lassosin avaruusmiestä. Tänään aurinkoa ja kirjaimia. Kissa huusi. Sekin halusi vettä. Saatanan vesi.

Kiersin galleriat ja menin kahvilaan jatkamaan lukemista ja juomaan vettä. Herra 68 v kysyi olenko käynyt armeijan? Voi en minä. Hän kun juoksi Cooperin testissä 2850 metriä vuonna 1966, vaikkei ollut urheilullinen. Minäkin olin melkein jo syntynyt silloin. Mutta eihän sitä sissisotaa niin paljoa enää käydäkään. Riittää kun ampuu niitä ohjuksia oikeaan aikaan ja oikeaan paikaan. No niinhän se taitaa riittää. Eli on niistä nykynuorten taidoista sillä lailla hyötyä, että osaavat enteriä painella. Ai mitä? No ei, kunhan tässä. No oletkos sinä vielä koululainen? No en minä oikeastaan enää. Niin en minäkään, valtiotieteiden maisteriksi luin, mutta se on jo ohi se koulu ja siitä Mikkelin pojasta tuli Helsinkiin korkea virkamies, mutta nythän se on lakkautettu se Mikkeli. Niinhän se on, kun on nämä keskitykset ja uudistukset.

Kotona on vettä. Ruskeaa. Odotan että se vähän vielä kirkastuu tai sitten jatkan homejuustohiuksilla. Hiekkapöly on hangannut piilolinssin puhki. Sekin vielä. Postiluukusta tuli palkkalaskelma. Kolmas palkkapäivä tässä kuussa. Voi hyvät hyssykät. Annan kissalle vettä. Koko rahan edestä. Naapuri alkoi juuri riehua. Se imuroi masentavan monta kertaa viikossa. Imuroi ja siirtelee kaikkea. Miksei se tee jotain vaikka aivoillaan välillä?

Menen nukkumaan. Herään kahden peiton, viiden tyynyn, yhden hiuslenkin, yhden kissan, kahden pinnin ja villasukan vierestä. Kello on 17.47. Menen suihkuun. Sitten vain menen.

16.3.2015

Tappaakohan se jonkun?



Kadut ovat täynnä koiranpaskaa ja valoa. Ennenaikainen kevät viiltelee silmät auki yksiltä ja toisilta ranteet.

Poikkesimme hetkeksi takaisin Herttasarjaan eilen. Sanoin Terapeutille ääneen, että minäkin kaipaan romantiikkaa. Terapeutti totesi, ettei se pidä paikkaansa tai ole mahdollista. Piti kokeilla sanoa se silti ääneen. Terapeutti yökki. P ei yöki. Se tunnistaa romantiikannälkänsä paremmin ja pehmeät kohtansa. Minun pehmeä kohtani on pää. Joskus hämmästyn koskettaessani sormenpäitäni.

Palautin käsikirjoitusta. Se ei palannut. Join lasillisen maailman makeinta rommia ja tulin humalaan. Keskustelimme nimistä. Tosista ja kolmansista. Juhani, Sakari ja Tapio. Anneli. Henrik. Maistelimme suullisen rommia. Tulin varmaankin humalaan. Katselimme naista, jonka kulmakarvat olivat kuolleet. Se katsoi suoraan sillä silmällä Terapeuttiin - monen metrin päästä - mutta Terapeutti väisti vaistomaisesti askeleen sivuun. Se oli aika pelottava nainen. Minua nauratti.

Miehet ovat hirmuisen hauraita ja peloissaan. Ei uskoisi. Niin paljon kun ne tappavat, sotivat ja siittävät.

Kohtasin kummituksen. Sen nimi on muistaakseni Robert. Miksi kummitukset tulevat mesoamaan niille, jotka suhtautuvat niihin epäuskoisesti? Uskon Jumalaankin tosi huonosti ja se sentään tajuaa pysyä poissa. Istuin baaritiskillä, eikä siellä ollut ketään muita. Pojat olivat ulkona tai jossain. Äkkiä gramofonin torvi lensi lattialle, aika kauas paikaltaan ja perään lensi kynttilälyhty ja kynttilöitä. Lyhty meni säpäleiksi. Säikähdin. Luulin ensin, että joku yrittää ikkunan läpi sisään ja hiippailin ulos katsomaan. Pojat olivat siellä, mutta eivät potkimassa ruutua. Sanoin että täällä kummittelee. J totesi vain, että niin tekee. Se on Robert.

Nukuin yöni neljän tyynyn ja yhden kissan kanssa kahden peiton alla. Minua palelsi koko yön, heräsin siihen monta kertaa. Aamulla heräsin hikisenä, rommin muisto kielellä. Keitin sen seuraksi kaksi pannullista kahvia. Sitten kävelin ympäri kaupunkia ja katsoin ihmisiä. Ihmiset on hassuja. Jotkut olivat rakastuneita. Ne kävelivät käsi kädessä. Minä kävelin tupakka kädessä. Poikkesin kahvilla. Poikkesin rannassa. Istuin silmät kiinni lammella ja kuuntelin jään sulamista. Se kuulosti hyvälle.

Keskiyö tuli yllättäen. Mietin kuinka kohtuuton on tämä ennen aikojaan silmille kuseva kevät. Tappaakohan se jonkun?


14.3.2015

Harlekiini


Mentiin P:n kanssa eilen illalla baariin lukemaan Harlekiini-sarjaa. Ärrältä sai vajaalla kympillä kaksi teosta, jotka sisälsivät kolme tarinaa. Minun tarinassani panohommiin päästiin sivulla 50 (hyppäsin suoraan sinne), ja P:n tarinassa panohommiin päästiin sivulla 288. Tasan ei käy.

Minun tarinassa räplättiin hulluna kortsujen kanssa (mustissa boksereissa, silmät viiruina, kieli pillussa, näpykät töröllään ja siveissä valkoisissa alusvaatteissa) ja tultiin raskaaksi. P:n tarinassa tuskin päästiin niin syvälliseen yhdyntään, että kortsuja olisi tarvittu ja lakana peitti kaiken aika lailla loppuun asti.

Monta tuntia istuttiin ja luettiin. Parit bändit meni siinä sivussa. Saatoin juoda muutaman oluen. Kun P kiirehti vikaan bussiin, sain tietää, että sille oli tarjottu koko ilta! Voi tätä vittuilun lisääntyvää määrää, sano. Minä sain humalaisen urpoällöhemmon nojailemaan itseeni ja jonkun kaatamaan kokonaisen tuopin puseroni sisään. Villa ja keskikalja yhdessä haisevat lähinnä lampaan paskalle. Chic. Paska valui kaikkialle. Tissiliivien sisään ja perseeseen.

Hyvää huomenta. Päiväni ovat luetut. Miten me tästä Terapeutin kanssa puhuimmekaan? Että lepää ja käperry. Ja seuraavan kerran kun tavataan, on aika vaihtaa puhelinnumeroita. Olemmehan me jo tunteneet kaksi vuotta.

Harlekiini oli sillä tavalla poikkeuksellinen pettymys, että päätimme P:n  kanssa jo aika aikaisessa vaiheessa mennä kotiin katsomaan nettipornoa. Menin kotiin ja avasin nettipornon. Käperryin.


13.3.2015

Ja tietenkin Albert


Tällä viikolla olen mennyt monta kertaa ajoissa nukkumaan. Sille on kohta laitettava jonkinlainen stoppi, sillä tänään heräsin neljältä. Luontaisenkaltainen väsymys yhdistettynä nopeaan ja tehokkaaseen uneen tuntuu kuitenkin sopivan minulle. Loikoilen tyytyväisenä puoli tuntia sängyssä ja sitten keitän kahvin. Uimahallin valot eivät vielä ole päällä, mutta taivas on. Se on jo sininen ja jotakin oranssinkultaista kajastaa sen helmoissa.

Ein kanssa ei ole yhtä leppoisaa. Olin jatko-opinnoissa eilen. Nyt olisi harjaannuttava siihen, etten sano ein perään kaikenlaisia syitä ja perusteluita sille. Etten laveasti selvitä mikä kaikki minua estää sanomasta kyllä. Ei on ei. Olen käyttänyt jo ainakin kerran selityksenä pelkkää aiempaa päätöstäni sanoa kaikkeen ei. Se vie liikaa energiaa ja on huonompi selitys kuin pelkkä ei. Mentorini taas on hauska tapaus, koska se on tavallaan luonnollinen lisä Vuoren ja Muusan kaltaisessa jatkumossa ja jonossa. Se vain tuli jostain. Mentorilla ei ole nimeä, kuten Vuorellakaan ei ensin ollut. Mentori ei ehkä kuitenkaan voi olla Mentori. Se olisi vähän paksuhkoa. Sitä paitsi Mentori on vain käymässä kylässä. Tosin niinhän me kaikki.

Eilen kävelimme samaa matkaa kotiin ja puhuin vain muutaman sanan Vuoresta ja Muusasta. Mentori tajusi heti yhteyden Julesiin ja Jimiin, vaikken edes vihjannut siihen suuntaan. Piti hengittää väärään suuntaan ja myhäillä, sillä ilahdun aina tukehduksiin asti, kun kohtaan miehessä kaltaistani naista. En ehkä kertonut Julesista ja Jimistä täällä aiemmin. Hyvä niin. Voi olla, että kerroin siitä vain Vuorelle. Tai sitten en kertonut kenellekään, mutta niin vain joku tietää. Sanoin Mentorille jotakin sellaista, että on hyvä tiedostaa suhteensa Julesiin ja Jimiin. Mietin kumman kanssa ajaisin koskeen ja miettimättäkin tiedän sen olevan Muusa. Vuoren kanssa ei voi hukkua. Mentori ei ole itsekään aivan tavanomainen ihminen, kun ymmärtää jotakin sellaista, mistä olen hiljaa. Hymistelimme yhteisesti sitä, kuinka uuden aallon elokuvat ovat vaarallisia, silloin kun ne osuvat herkässä tilassa leijuvaan nuoreen. Jos niiltä säästyy herkässä iässä, ne muuttuvat vähän hassuiksi. Puolustin silti Julesia ja Jimiä. Koska minun täytyy. Vielä kun jostakin tulisi Albert. 



Vietin aamupäivää H:n kanssa. Naisten juttuja. Opettelin itsehillintää kirpparikierroksella. Kuinka olla ostamatta kirjoja ja kuinka kuolata suklaakakkutiskillä ja kieltäytyä ostamasta ja syömästä ja katsoa, kun sekä H että Baarikimmo suorittavat lautasellisen herkkua tuosta vaan, kuolapurskauksiani väistellen. Yhden kirjan kyllä ostin. 

Sain hienoja vinkkejä H:lta, joka on ollut noin...oliko se 30 v sinkkuna, että mistä tietää mitäkin ja miten mun tulisi jatkossa käyttäytyä, kun olen sokea kuuromykkä. Kuinka yksinkertaisesti vain tulla vastaan. Mennä vastaan. Olla ehkä odottamassa vastassa. Hihitettiin. Sitten teimme pyhiä lupauksia siivoamisesta ja ikkunanpesusta. En ole vielä lunastanut niitä, mutta lunastin osan palkintoa. Ja nyt aion mennä nukkumaan, koska olen ollut niin helvetin hereillä monta tuntia.

8.3.2015

Halausjuhla



Heräsin kuuden maissa painajaiseen. Sen siitä saa, kun menee keskiyöllä nukkumaan. Olin halausjuhlassa. Huone oli tummanvihreä ja harmaa, tunkkainen ja hikinen. Ihmisiä oli liikaa, eikä puistattavalta kosketukselta voinut välttyä. Pinnistelin ovelle, meinasin tukehtua, näin mustia pilkkuja, samanlaisia kuin Totorossa. Selvisin. Aamukahvin keittoon ja tuijottamaan ikkunasta. Uimahallissa on taas valot päällä.

Eilen aloin sammaltaa. Kesken lauseen. Muusa nauroi. Se kuulostaa aina yhtä kummalliselta. Änkytyksen ja mongerruksen sekamelska. Ehkä se on kielillä puhumista. Se on lahja. Puhe on yhden sanan verran holtitonta ja käyn siinä sen sanan kaikki muodot läpi, paitsi sitä oikea ja ymmärrettävää. Siihen ei voi vaikuttaa. Sitten palaan takaisin lauseeseen. Voihan se olla aivovammakin.

Sain rasiallisen konvehteja Tallinnasta. Annoin lapselle yhden ja söin loput itse. Siihen meni 24 tuntia. Osan tunneista olin poissa konvehtirasian välittömästä vaikutuspiiristä, osan unessa.
Ei uskoisi, että olen ollut niin paljon unessa. Pakko on uskoa, sillä niin paljon olen nähnyt unia.

Heräsin taas. Kahdeksalta aamulla. Sen siitä saa, kun menee kahdelta yöllä nukkumaan. Laitoin kumisaappaat jalkaan ja kävelin. Kävelin seitsemän kilometriä. Sitten annoin marsuille heinää ja kimitin niille rohkaisevasti. Ne pulputtivat takaisin. Luin manuaalisen sanomalehden ja kuuntelin kun se rapisi. Marsutkin rapisivat. Vuoropuheluni marsujen kanssa on kuin tanssi. Rapsutan varovasti marsua. Marsu pulppuaa. Marsu liikahtaa. Minä säikähdän. Marsu säikähtää. Teemme jokusen salamannopean liikkeen. Asetumme liikkumattomuuteen. Rapsutan varovasti masua. Marsu tanssii.

Menetin käsikirjoitukseni. Olin eilen lähettämässä sitä Vuorelle. En löytänyt sitä mistään. Tai tavallaan löysin, huhtikuisen version viime vuodelta. Se oli käyttökelvoton. Muistin pyyhkineeni tammikuussa c-aseman. Pakon edessä. Koska sillä asemalla ei ole mitään järin tärkeää ja ohjelmatkin ovat enimmäkseen pilvessä, tein ratkaisuni. Huonoista ratkaisuista tein vähiten huonon. Onnittelin itseäni.Viimeinen versio taisi olla työpöydällä. Luulen näkeväni sen nyt selvästi. Nyt tiedän miltä tuntuu saada oikea hysteerinen kohtaus. Sellainen jossa itketään ja nauretaan samalla. Jos ei ennestään ole väsynyt, sen jälkeen on. Uni maistuu taas, eikä uusien naapureiden öykkäröinti häiritse ollenkaan.

Ehkä se oli universumin hyvä neuvo. Kaivan käsialamuistiinpanojen pohjalta menettämäni luvut jostakin esiin ja kirjoitan uudelleen. Ilman mitään paineita. Sitten joskus. En voi enempää menettää. Ei mikään ole toivotonta. Silti heräsin ennen kahdeksaa aamulla ja aloin palauttaa tiedostoja. Sektorilla 95678410 näyttäisi olevan jotakin tarjolla. Työ on kesken, sillä jouduin muihin töihin tässä välillä.

Puhuin upouusien ihmisten kanssa työn menettämisestä ja tekemisestä, apurahasta luopumisesta, nimistä, mätäpaiseista, juopoista, sarjakuvasta, kuolleista, elävistä, häväistysjutuista, taiteesta, rajapinnoista, rahasta, rajoista, matkoista ja syömisestä, Siitäkin, kuinka erään henkilön koneelta hävinnyt tutkintotyö tuli uudelleen valmiiksi jo kahdessa vuodessa. Kahden vuoden kuluttua minäkin voin taas heittää työni roskakoriin.

Nyt keskityn miettimään kaikkea uutta, mikä päässä pyörähtelee. Olen samalla sekä virkistynyt että loppuun uupunut. Pohkeita pakottaa ja päätäkin vähän. Kaksi lausetta on viikolta jäänyt mieleen:

Tuossa on juuri sun perusongelmasi. Ei ole mitään väliä miten se stressaaminen vaikuttaa sun työn jälkeen. Sun pitää olla huolissasi siitä, miten se vaikuttaa sinuun.

Sinä riität.




3.3.2015

Tulevaisuus muuttaa menneisyyden



Vastaava eläintenhoitaja.


Lapset tekee, minä säädän ja harhailen.




Uusi musta on erityisherkät, alkoholistien aikuiset lapset ja kaikki vammaset. Tässä on paljon hyvää. Homot taitaa olla laskussa.

Sanoin joku päivä monta kertaa, että tässä on paljon hyvää. Se tarkoittaa, että tämä on voittopuolisesti yhdentekevää. Mutta tänäänkin kaikessa on voittopuolisesti jotakin yhdentekevää ja silti jotakin yhä hyvää.

Kuorsasin bussissa. Ennen sitä ajattelin jotakin muuta. Stressiä. Himo tehdä vielä tämä, on kestoltaan lyhyempi kuin orgasmi. Siitä tietää, että väsyttää.

Kävin kahvilla puolimatkassa kotiin. Olin menossa ostamaan kermaa, kuten aina. Sattui varpaisiin ja piti pysähtyä. Huomasin, että olin teipannut maalarinteippiä villatakkiin. Pieniä pätkiä. Taskun viereen. En irrottanut niitä. Olkoon näin.

Huomenna on huomenna. Ei sille voi mitään. Mietin eilistä ja toissapäivää. Ja niiden eilisiä ja toissapäiviä. Tulevaisuus muuttaa menneisyyden.

Söin kaksi perunaa. Sitten nukuin.




1.3.2015

Näin se alitajunta toimii


Psykoanalysoitu muotokuva 


Rakkaus on nyt vahvasti läsnä, samoin kuin romantiikka ja kuumat tunteet. Tunnet itsesi onnenpekaksi, sillä parempaa parisuhdetta saat hakea. Elämä hymyilee sinulle. 
- Iltalehden horoskooppi

Mikä rakkaus? Mikä parisuhde? Mikä romantiikka? Mitkä kuumat tunteet? Mikä elämä? Ai niin tämä. Tyhmiä nämä horoskoopit. Jään enimmäkseen ilman kaikkea horoskooppien lupaamaa. Onneksi on sentään elämä.

Kyllähän minä suhteellisen täyteläistä settiä elänkin. Hetkittäin. Kuherruskuukausi sai eilen pisteen peräänsä ja nyt mietin miten juhlistaa tätä alkanutta. Loppu oli pitkä ja kaunis, tosin samalla hieman ristiriitainen. Upposin perjantaina musiikkiin, enkä päässyt sieltä ollenkaan pois. Se oli hyvä. Siinä samalla on tullut tehtyä kaikenlaista tärkeää. Lakaisemista, puhetta, kuuntelua, kevättä, kirjoitusta, aivoja rasittavaa ajattelua, kuvia, kahviövereitä, olutta, juoruiluja, sojottamista, voivottelua, paheksuntaa, vihaa, surua, rakkautta, hämmennystä, lukemista, esittäytymistä, haleja, alakuloa, silityksiä, suklaata, laulua, pornoa, tanssia, kellumista, psykoanalyysia, kuolemaa, hatunvaihtoa, pekonia, kävelyä, kuviteltua vittuilua, pelkkää vittuilua, unia, pinaattia, paperista taiteltu tussu ja kourallinen ihastuttavia naisia/miehiä. Eilen illalla teippasin hiukseni sähkökaappiin. Luulen myös kokeneeni perjantaina yhden hipaisun, mutta en voi mennä vannomaan. Olen sillä tavalla herkillä nyt, että saatan tulkita olemattomuuden olevaksi ja olevan olemattomaksi. Näissä hetkissä on silti hyvä olla. Alakulon porttikongi tuntuu kuitenkin olevan auki. Antaa sen olla. Se on elintärkeä poistumistie. Ja sen syvennyksessä voi vaikka itkeä, jos meinaa pakahtua.

Puhuin myös Terapeutin kanssa ja se analysoi kuvan, jonka juuri olin piirtänyt. Melkein nolostuin. Terapeutti on sitä mieltä, että joillakin nämä asiat ovat siellä alitajunnassa, vähän piilossakin. Toisin on minulla. Ei kai se mitään. Myönsin olevani kyllä pahasti puutteessa. En niin suoraviivaisesti munan. Olen sanomattoman puutteessa, kevään ja valon, hipaisun ja aamuyön linnunlaulun puutteessa. Ilta muuttui sitten sellaiseksi alitajuntaleikiksi ja sen syvyydestä pulpahteli kaikenlaista raatoa. Tämän lisäksi nimitin Terapeuttia toistuvasti väärällä niemellä. Olen kyllä varsinaista käyttistä tuolla psykopiireissä. Kuollut veli, joka halusi olla kissa ja kaikki muutkin raadot kuiskailivat vielä yöllä unessani. Olimme puhuneet siitä, kuinka raskasta on kuulla sen kuolleen rakkaan ääni. Kuulen aina kuolleiden eläviä ääniä. Kun kuolema on tuore, on äänikin aina piinallisen tuore. Se on vainoava, eikä sammu hereillä, ei unessa. Kun aikaa kuluu, muuttuu äänikin, se on selkeä, mutta vaimeampi, melkein kuin kuiskaus. Kirkas kuiskaus. Ja se tulee harvoin.

Makaan koko päivän selälläni matolla ja kuuntelen hengitystäni. Leijun vähän, kellun silmät kiinni. Musiikki saa tänään olla hiljaista. En jaksa pakahtua. Leikin etten tunne kehoani ja hipaisen itseäni salaa, jotta tietäisin miltä kysyvä ja hyväksyvä hipaisu tuntuu. Sellainen mikä peittyy kaikilta, paitsi siltä, joka sen polttomerkin saa. Ihan varmasti sellainen on olemassa. Muistin kyllä perjantaina, kuinka siihen vastataan, mutta ehkä vastaukseni hukkui hälinään tai en ehtinytkään oikeasti vastata, pikasähköttää. Sellaisesta ei koskaan synny vuoropuhelua. Olen lukijana vähän paska. Katselen vaan näitä ohitseni kelluvia kalmoja.

Olen ilmiselvästi rakastunut. Jännää on yhä, ettei sitä varsinaista kohdetta ole.