3/27/2022

Ääniä

 



Olen taas lähdössä. Kaupunki Puolassa jonka nimeä en tiedä, on alkanut muistuttaa Shetlannin saaria. Minulta puuttuu jokin ääni — ehkä yön ääni — jonka haluan kuulla. Aloin pohtia tätä, kun pysähdyin katsomaan jääpuikkoa. Vielä viime viikolla se oli vain vettä, joka hysteerisenä sinkoili räystäältä kaikkiin ilmansuuntiin. Luulin kuulevani veden pirskahtelut, vaikka todellisuudessa en kuullut mitään. Kaipaan jonkinlaista visuaalista maamerkkiä äänelle, joka sitten myöhemmin nousee itsestään, luovii ohi muistin ja muistojen, herää. En ole aivan varma miten ilmaista se.


Ääni kuin misokeitto? Skotlanti on kaukana misokeitosta. En tiedä varmasti, ainakaan vielä, onko misokeitolla oikeastaan ääntä. Vai onko ääni vain hätäinen apusana jollekin muulle kaipuulle. Misokeitto häiriköi tässä ja nyt, sillä heräsin aamulla hirvittävään sushin himoon. Todellisuudessahan se on levänhimoa, jota täällä maalla on ajoittain vaikea ruokkia. Leväarkkeja voi noutaa supermarketista. Merilevänaksuja voi varmasti tilata maailmalta, mutta niiden tuleminen kestää ja minä olen kärsimätön. 



En usko että se on meren ääni. Sitä olen kuunnellut aiemmin. Myös öisin. Ja olen tehnyt mitä hauskimpia asioita öisessä merivedessä. Sellaisia joihin voisi kuolla, jos olisi varomaton. Olen ollut varomaton ja siten onnekas. Äänettömäksi käpertynyt jääpuikko.

Japani se ei voi olla. Mihin ne kaikki ihmiset laitettaisiin siksi aikaa kun etsin ääniä? Miksi oikeastaan edes mennä merta edemmäksi kalaan. Voisin mennä lähimmälle leirintäalueelle. Vaikka nyt heti.

Ei sittenkään. Alkoi tehdä mieli kahvia.




3/21/2022

Muumio

 






Päättelin villahousujen lankoja melkein koko yön. Unissani. Näen vaaleanpunaista ja harmaata, niiden seassa vähän sinistä. Luovuin yli vuosi sitten kaikista sinisistä, mutta jollakin kahvinhakureissulla lähikaupasta on tarttunut käteeni sinilankaa. Kohta pitäisi mennä töihin, koronamiinoitetulle taistelukentälle, leikkaamaan ja liimaamaan pahvia monotypialaatoiksi. 


Suren vaillinaisia ensiaputaitojani, vaikka pääasiassa opetuslasten suurimmatkin haavat paranevat puhalluksella tai halauksella ja teippaamalla laastari sellaisen haavan päälle, jota en ikänäköni voimalla enää erota nuoresta lihasta. Vuotokohdan löytyminen vaatii ponnisteluja ja sitä, että opetuslapsi tiristää tippa linssissä verenpunaisen pisaran pikkuruisesta etusormestaan, auttaa sen ulos määrätietoisella puristusotteella: Näetkö sen nyt? On onnellista, että he vuotavat kuiviin näin maltillisesti.


Itselläni on jotenkin korostetun kuivakka olo. Tuntuu että voisin leikata haavan omaankin lihaani, eikä siitä irtoaisi pisaraakaan verta. Minussa herää lihansyöjäkasvi. Tekee yhtäkkiä mieli lihapullia, manchegoa ja valuvan löysää mutakakkua. Ja sitten ei mitään. Kaivan pakastimen perukoilta ruusukaalia. Mietin samalla, että olen jo niin vanha ja ulkona päivän trendeistä, että esimerkiksi kehopositiivisuus ei ole koskaan saavuttanut tietoisuuttani tai kehoani. Olisiko aika vähän rakastaa tätä tätä vierasta muumiota, muinaista lihaa?


***


Ostin muumiolle parfyymin. Olen suunnitellut viimeiset kahdeksan vuotta uuden parfyymin hankintaa ja viime perjantaina menin ostamaan sitä. Ostinkin aivan jotain muuta. Ostin ilmaa. Sain välitöntä palautetta ihmiseltä, joka on tottunut siihen, että tuoksun aina vaniljalle (joskus myös pesemättömyydelle, metsälle ja homeelle). Hän antoi nenäänsä kierrellä lähettyvilläni ja torui sitten. 


Olin pitkästä aikaa kuulemassa elävää musiikkia ja jotenkin kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen yhteisöllinen transsi, jossa ihmiset eivät tiedä mitä tapahtuu, mutta luulevat sen kaiken tapahtuneen joskus ennenkin ja uskovat, että se tapahtuu vielä uudelleen. Aistin lämpöä ja yhteisöllistä humalaa ja haistoin jonkin ylitsemme ajat sitten puhaltaneen tuulen, hyvän tuulen ja hiostavan, melkein kuuman. Universumin vastaisku oli lakoninen. Räkä ja kuume iskivät heti, kun ummistin silmäni yöksi. Ehkä se ei ollutkaan hetkellistä onnea yhteisöllisyydestä, vaan kuumeen koura, joka jo hamuili kurkkuani. 

Olen nukkunut muutaman päivän ja tänään ilma tuntuu puhtaalta, vaikka itse olenkin vielä uupunut ja vähän tärähtänyt. Sellainen ummehtunut muumio. Välillä kuvittelen että olen ollut kuollut noin vuoden. En tiedä vielä, en vielä varmasti, koska mieleen tulvii yhtäkkiä myös erityisen onnellisia hetkiä jotka sisältyvät kuluneeseen vuoteen. Aloin aamulla listata asioita jotka menevät taas uusiksi, ikään kuin niitä pitäisi vielä surra tai vatvoa. Ei tarvitse. 


Olen pitkään halunnut toteuttaa katastrofiturismia ja sain hankkeeseen mukaan lapsenikin. Meidän oli tarkoitus vihdoinkin käydä Tsernobylissa ja hengailla sitten Kiovassa muutama viikko. En ole vielä pyyhkinyt kohteita listaltani. Ei tarvitse, sillä Putin näyttäisi hoitaneen asian puolestani. Uusin kohteeni on Joku kaupunki Puolassa, jonka nimeä en vielä tiedä. Ei kiinnosta juuri nyt tarkentaa. Välillä luulen, että nyt olisi erityinen kiire elää. Maailma sortuu siellä sun täällä, eikä loppua näy. Täytyy muistuttaa itseäni, että saan iloita ystävien kanssa hillumisesta, saan vittuuntua räkävirroista ja saan hihkaista riemusta, kun löydän aamulla keittiön pöydältä siihen unohtuneen voisilmäpullan, jonka kaveri toi eilen toipilaalle. Ja sitten vaan syön sen.

Edes kirvat

  Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen,...