27.10.2017



Kuolema uuvuttaa. Elämä uuvuttaa. Ja kaikki siinä välissä uuvuttaa. Uupumus jaksottuu nyt jotenkin tasaisesti ja hallitusti. Sen mihin en voi vaikuttaa, annan vaikuttaa itseeni vähän etäältä, uupumukseni määrää suojellen. Se tekee minusta hetkittäin virkeän, tai oikeastaan voittopuolisesti vireän. Kuoleman aiheuttama uupumus on erilaista kuin elämän, se painaa ja halvaannuttaa, mutta se ei ole suoraan fyysistä tai henkistä. Se vain on, paino joka painaa, eikä liiku kun sitä yrittää tasata.

En sanoisi, että olen tottunut kuolemaan tai olisin turtunut siihen, mutta luulen, että pitkä kokemus ja ainainen pelehtiminen sen äärellä, tekee siitä paremman kaverin. Se on yhtä reilu kaikille.

Ihmettelen ja iloitsen yhä kaamoksen poissaoloa. Pidin jo ajat sitten etkot kaamokselle A:n kanssa ja muutama viikko sitten päätimme tehdä niin jatkossakin. Häätämään en sitä ala, se on samalla tavalla reilu kuin kuolema. Hyvä ja konstailematon vieras sillä tavalla, ettei se välitä onko sitä varten luututtu lattiat tai tuuletettu salatupakan haju pois.

Viikko sitten, varhain aamuyöllä, seisoin Vuoren kanssa salatupakalla hotellin varauloskäynnin rappusilla. Kaupungissa ensilumi teki tuloaan jo toista vuorokautta. Takana oli etkoja, jatkoja ja kokonainen ilta lempimusiikkia, vieraita halki suomen vedetyltä janalta. Juhlien isännän tarjoamaa makkarankatkuista yöpalaa ja emännän kaukonäköisyyttä aamusipsien suhteen. Ja aamiaisella (silloin vielä)tuntematon nainen, jonka kanssa puhe yhtäkkiä avautui kuin itsestään. Ajattelin vaalia näitä elämän pieniä hetkiä jatkossakin.

Eilen Muusa ja Vuori istuivat täällä kahvilla. Söivät kolmeksi lohkottua isoa korvapuustia, joka kuului alunperin teinille, mutta joka suostui jakamaan. Puhuimme Oscar Parlandista, jazzin historiasta vuodelta 1958, Odysseuksesta, hautaseppeleestä, synttäreillä lausutusta runosta, hukassa olevista videoista, pahuudesta, eläinrääkkäyksestä, kirjastojen kirjoista, kuolemasta ja retkistä, joille mukaanhaluavat tulisi haastatella kuin työpaikkaa varten. Muusa ei suostunut ottamaan takkia pois. Katsoin niitä siinä pöydän ääressä kuin omiani. Yhteinen ystävä on poissa ja me saamme istua tässä. Kolme neljästä. Neljäs oli usein neljäs pyörä, mutta niin jokainen meistä, vuorollaan neliönmuotoinen. Viime vuosien aikana elämämme kuvio on rikas, epämääräinen ja rakas. On kummallista, ettei minun tarvitse enää koskaan olla hänestä huolissani. Neljännen paikka ei taida olla auki.

Universumi on ollut viekas kettu. Elokuisen delete-auton jälkeen en ole nähnyt yhtäkään. Yhtenä yönä näin unen. Siinä lempilaukkuni hihna oli murtumaisillaan katki. Tulkitsin sen ensin niin, että nyt alkaa olla sen verran kantamista, että taakkaa pitäisi keventää. Myöhemmin tulkitsin tarkemmin taakkaa ja päädyin siihen, että se on sopiva ja tarpeellinen, oikeastaan aika kevytkin, ei sen tarvitse keventyä, enempikin mahtuu. Pakkasin laukun täyteen uimakamoja ja naisjuttuja, menin juoksemaan veteen, hieroviin suihkuihin ja saunaan makaamaan. Sinne altaaseen jää aina paljon tarpeetonta.

Ansaitsen ehkä uuden käsilaukun. Vielä vähän isomman. Ja lisää kukkia.

20.10.2017

Elävillä hallanvaara


Kun nukkuu - muuttuu vieraaksi toisille. Ja rakkaus unohtuu. - Hermann Kotiseudussa

Teen pieniä asioita, siten kun jaksan ja huvittaa. Keitän sienikeiton kookosmaitoon ja tarjoilen P:lle, joka tuo mukanaan valkoisen kämmekän ja leivän jonka murtaa. Jostain syystä haluan paljon kukkia. Liikaa kukkia, erivärisiä ja kokoisia, isoja vihreitä palmuja ja lehtiä, liljoja ja mitä tahansa mikä versoo, elää ja sitten lakastuu, minkä halla vie tai tuo.

Ansiokasta, ettei suppilovahvero ainakaan vielä ole muuttunut traumaattiseksi sieneksi, vaan lohturuoaksi, jota on itsellä sitä enemmän, mitä vähemmän rakas ihminen toipuu. Kuolemasta on vaikea toipua, joten tänään paahdan paprikan ja täytän senkin sienillä.

Maanantai-illan istuimme Muusan, Vuoren ja L:n kanssa, hartaina poronlihapyöryköitä ja suppilovahverokastiketta annostellen. Mikään ei ole niin hyvää kuin yhteinen ruoka ja kaksi suklaalevyä. Kun ei jaksa ajatella suoraan ja saa olla itsensä missä asennossa huvittaa. Palelin selkä pönttöuunia vasten, mutta nyt olen ollut lämmin monta päivää, ovet ja ikkunat auki syksyn kirpeydelle.

Metsä muuttuu koko ajan hiljaisemmaksi ja jossakin sataa jo lunta. Hiljaisuus on levollista ja uneen valmistavaa, kuusimetsän melatoniinia. Pidän sille ikkunaa auki, mutta enimmäkseen sisään tulvii pakokaasua ja palavan puun tuoksua.

En minä paljoa nuku. Annan kehon valvoa. Se ei ole hermostunut tai tuskainen, se lepäilee pumpulissa. Onneksi on lomaviikko, jolloin saa olla tekemättä ja menemättä, istua lootusasennossa koko päivän ja näpertää lapselle kynsikkäitä.

Aamuyöllä kolmen jälkeen istun parvekkeella, poltan kynttilöitä ja juon kahvia. En ole murheellinen. Pidän tällaisia hetkiä elintärkeinä. Kun ei tarvitse ikävöidä ketään, saa olla häiriöttä ja ladata itsensä. Vasta myöhemmin mieleen juolahtavat kaikki juhlat, merkkipäivät, merkilliset päivät. En minä niitä vastusta, sellaisesta elämä koostuu, yhteisistä hermoradoista, mahdollisuudesta olla vielä jonkin aikaa olemassa.

Huomenna minulla on syntymäpäivä. En (en kyllä ole vielä ihan varma) kuollut sittenkään samanikäisenä kuin isäni. Nostan meille molemmille maljan, kunhan ehdin, onhan tässä vielä aikaa.


17.10.2017



Tällaisen päivän laittoi universumi, kiiltävän ja kirkkaan.

En saanut yöllä unta, vaikka päivä oli uuvuttava, täynnä sadetta. Nyt aamulla tunsin torstain luissani, mutta tänään on vasta tiistai. Tällainen kaunis ja lämmin. Minulla on lämmin. Kyselen varovasti lapsen vointia, teen minkä voin ja siivoan keittiötä, joka on ollut muutaman päivän vapaalla ja täydessä kaaoksessa. Aurinko ei anna sille armoa, lika pinttyy, muovi on yhä kovettuneena hellaan ja minä raivaan vain välttämättömän, mustan läikän kahvipannuille. Molemmat ovat nyt käytössä. Kahviketju ei saa katketa. Kannan sitä parvekkeelle, istun tuoliin ja ahmin aurinkoa. Se kuivattaa pöydäntäyden sieniä. Niistä ei nyt ollut apua, paitsi itselleni. Sorminäppäryyttä ja sienikeittoa kookosmaidossa. Pitää muistaa syödä ja hengittää.

Ajattelen rakkaita, joiden kanssa saan olla eilisen ja tämän päivän. Ajattelen ihmisten moninaisia reaktioita suruun. Kaikille tunteille on sijaa, kaikille on omansa ja kaikki ne ovat normaaleja reaktioita, osa arvattavia ja osa ahdistavia. Inhimillisiä. Alkuyöstä en enää jaksa reagoida muuhun, kuin oman teinin pienentyneisiin ja varovaisiin tarpeisiin.

Olen niin uupunut, että hetkittäin huokaaminen tuntuu vaivalloiselta. Toisena hetkenä hymyilen ja aloitan pizzataikinan, tajuamatta, ettei minulla ole enää sitä kulhoa. Tajuamatta että onhan täällä kattiloita. Hitaalla käyminen on jotenkin hysteerisen koomista. Nauran, koska saan nauraa ja sitten rääkäisen pienen itkunpoikasen siihen perään. Lapsi hiippailee.

Istun vähäksi aikaa ja suljen silmäni, aurinko lämmittää kättäni ja vaikka kuulostaakin lällyltä, tunnen ystäväni kylmenneet sormenpäät kädessäni. Ne ovat jo vaalenneet. Silitän haurastunutta kehoa, suukotan kättä ja sanon että olen valmis.

Kaikki on niin hyvin, pizzakin, että itkettää.




15.10.2017

Hyviä tai huonoja uutisia



On ihanaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Pidän erityisesti niistä päivistä kun uudelleenkytkennät tapahtuvat itsestään. Kohtaamiset tiivistyvät yhteen vuorokauteen jonka sisällä puhe leijuu taas kuin kuplassa. Ei ole erityisen hyvä olla, ei pahakaan, kaikki on normaalilla tavalla mukavaa ja se onkin yhtäkkiä ihmeellistä. Ihmiset liikkuvat, puhuvat, viittovat ja tanssivat, istuvat ja unohtuvat katsomaan, kuuntelevat ja istahtavat, halaavat, tervehtivät, kohtaavat uusia ihmisiä ja uppoutuvat toisiinsa, lähtevät kahville ja kaljalle, hotellille ja kauppaan.

Olen kuin jokin pullea pikkulintu talven kynnyksellä, katson pörheänä paksun kaulaliinan sisältä, kun ilo tapahtuu. Alan olla kylläinen ja livahdan tyytyväisenä pois, samaa matkaa Tekokuun kanssa ja pian yksin rantojen kautta. Kaikki hyvästit vielä lämmittää ihoa, poskea. Musta vesi on ystävällinen ja liikahtelee. Jään taas katsomaan sitä. Haistan Kummituksen vaatteissani ja alkuyöstä lopulta itsenikin. Kotona annan Kentin saatella minut uneen. Vaihdan vielä Kummituksen kanssa viestin, kerron etten osaa nukkua kun vain hymyilen täällä itsekseni. Olen niin rakas.

Aamu on valoisa ja helmeilevä, hidastettua kahvinjuontia ja venyttelyä kissan kanssa. Lapsi tuhisee keskipäivään vuoteessaan ja minä vaivaan pienen sämpylätaikinan. En huomaa ollenkaan, että universumi on päättänyt yhden luvun juuri tähän kohtaan.

Seuraava luku alkaa jotenkin huomaamatta. Ensin soittaa Vuori. Vähitellen kaikki alkaa jotenkin täristä, menettää muotoaan, raukea ja tuoreen leivän tuoksuinen aamupäivä muuttuu joksikin muuksi, valo varisee ja alkaa sataa vettä, aivoissa kytkennät värähtävät, toimivat väärin. Näennäisestä tyyneydestäni, ulkoisesta värähtämättömyydestäni huolimatta olen edesvastuuttomassa tilassa. Nostan kohoamassa olleen taikinan kuumalle levylle ja se sulaa siihen. Nostan kahvipannun kylmälle levylle. Katson tuotoksiani ja nauran hysteerisenä hetken. Lapsi tulee tyynenä ja isona, ohjaa käteni pois, auttaa taikinakulhon sivuun ja keittää kahvin. Lopulta lapsi on se, joka hoitaa päivän varsinaiset työt. Vasta illalla, pienten nokosten jälkeen olen valmis tarttumaan uuteen neuleeseen, lapsi on jo valinnut langat ja mallin.

Päivän istun paikallani ja sisälläni jokin räpiköi. Ehkä se on jokin shokkitila, jossa on tyyni ja rauhallinen, muttei silti toimi kuten pitäisi. Ensin täytyy muistella omaa nimeään ja sitten rauhassa odottaa, että se palautuu. Sitten voi vähän itkeä. Sitten voi vähän rukoilla ja lopulta vain odottaa ja toivoa parasta. Elämän pikkuruisuus on valtavana läsnä.

Sinä rakas ja ärsyttävä ystäväni, joka aina olet sanomassa tästä yli laidan menemisestä. Ei tämän näin pitänyt mennä, että sinä menet! Luulin että minä olen se etuoikeutettu. Nyt sinun pitää vain nukkua ja sitten herätä. Me muut odotamme.

Tänään menen sienimetsään odottamaan. Sitten joskus kun olet herännyt, teen sinulle niistä sienistä keittoa ja siitä tosi ison numeron.


13.10.2017

Jag är inte rädd för mörkret







Pidän valopisteiden kanssa istumisesta parvekkeella, kahvikuppi kädessä höyryten, sakenevasta pimeästä lasin takana, ikkunoista jotka huurtuvat kun mutteripannu porisee toisenkin kahvin valmiiksi ja kaali kiehuu/paistuu/hautuu.

Kävelen napit korvissa kaupungilla ja seison kirpparilla pieni mutteripannu kädessä. Punnitsen ja arvioin. Teen huojuvan ostopäätöksen ja kun käännyn, törmään tuttavaan. Laskelmoin ääneen. Kun on tällainen nokka, että valuuko se valmistuva kahvi tästä heti ulos? Ja tässä on tällainen ikkuna, josta voi katsoa sitä kahvia, mutta pitääkö vahtia? Ei ole läppää tässä nokassa. Viime talvena tai keväänä sulatin pienimmän pannuni vahingossa hellalle, niin nyt voisin saada tämän uuden, olen kärsinyt rangaistukseni. Tuttava kysyy ihmeissään, kuinka olen onnistunut sulattamaan alumiinia. Korjaan että vain muoviosia, kuvaillen kuinka muovinen kahva tippuu hellalle. Puhumme siitä, mitä kaikkea olemme onnistuneet sulattamaan kotioloissa ja kuinka vaarsinkin pienten lasten vanhemmat kykenevät sulattamaan sitä sun tätä kotioloissa. (Olenko jo kertonut siitä, että n. 16 vuotta sitten, pystyin keittämään aamukahvini perinteisellä kahvinkeittimellä ja lämmittämään samaa kahvia vielä 10 tunninkin kuluttua mikrossa ja juomaan sen? Että sellainen kahvihifistelijä.) Tuttavani kertoi oman tarinansa neljästä lihapiirakasta ja valurautapannusta ja se sinetöi ostopäätökseni.

Kävelin seuraavaan palaveriin, A:n jokaviikkoisille päiväkahveille. Siellä saa myös keksiä. Keksiä juttuja ja syödä keksiä. Tiskatakin saa, jos haluaa. En syönyt keksiä, koska osallistun läskileirille, mutta keksin haluavani työhuoneen. Vaivihkainen ajatuskin saa sydämen (tai klitoriksen) pompahtamaan ja kädet nihkeäksi halusta. Kuulostaapa seksiltä, mutta siltä se tosiaan tuntuu. Istun pitkään ystävän työhuoneella, haistan tuoreen öljyvärin ja maalinesteet ja meinaan pakahtua, tekee mieli tarttua pensseliin ja osua sillä ensimmäiseen valmiiksipohjustettuun kankaaseen ja jäädä siihen. Jos kotona toimiikin neliön kokoinen yksityisalue, jolla lojuu lähes käyttämättömänä läppäri ja lankakerä (josta on purkautunut 190 cm kaulaliinaa), niin maalaamiseen tämä tila ei sovellu.

Kaikki tämä lyhyessä ajassa herännyt onni liittyy itseen ja sulkeutumiseen ulkomaailmalta, keskittymiseen rakkaisiin asioihin jotka heräävät kuin pitkästä Ruususen unesta. Välillä tekee mieli kirkua, mutta tyydyn toteamaan T:lle, että oon niin iloinen. Sitten taas sykähtää aivoissa. Välinpitämättömyys ja itserakkaus kukkivat ja ne tuottavat minussa usein ihmisrakkautta ja selvänäköisyyttä, fiilistelyä pienimpien mahdollisten asioiden parissa, värähdysten, värien, kuiskausten ja erimittaisten askelten ihmemaassa leijumista.

En  osaa selittää sitä vielä. Rakastan lapsekkaasti vähän kaikkea nyt (tietämättä tarkalleen onko se rakkautta ja välittämättä siitä). Mikään ole kovin työlästä ihmisyyden suhteen. Paitsi tiskaaminen. Teen sen heti seuraavaksi.

Saan Tekokuulta hienon ja sen mielestä hölmön kuvan tekstarina. Jokusen tunnin kuluttua Kummitus on kaupungissa, luultavasti Tekokuukin ja A vapaa kuin pulu. Ennen sitä ehdin kieriskellä kuin puudeli paskassa ja tiskata kaiken. Kent soi ja soi.


8.10.2017




Parasta ovat sienimetsät, sienet, pienet eksymiset ja kohmeesta raukeat sienikeitot juustokermalla. Lasiset purkit täynnä suppilovahveroita ja muita. Se on myöntymistä tulevalle, lupaus löytää havunneulanen keitostaan joskus tammikuussa.
Maantiet ja sienimetsät kättelevät. Hyrisen sammalikossa, upahdan kivikkoon, taitan nilkkani. Sitä on vaikea sulloa korkokenkiin, sellaisiin joita en ole käyttänyt vuoteen. Pääsen ne jalassa kuulemaan Ristoa ja yöllä rantojen kautta takaisin, taittumatta ja pysähdellen veden ääreen, katselemaan käännettyjä veneitä, kuuntelemaan mustunutta vettä ja hymyilemään itsekseni. Muistan mielelläni ne kaikki kerrat, kun olen pysähtynyt tälle rannalle, juoksulenkillä, itsemurhavalmiudessa, mattolaiturille (silloin kun se vielä oli), kuumalle kesäjäätelölle, kaatunut retkiluistellessani naamalleni, torkahtanut penkille, siivonnut ilotulitusten jälkiä lapsen kanssa (ja maksanut 10 senttiä jokaisesta raketinraadosta) käynyt baarin jälkeen Tekokuun kanssa uimassa tai varjoviinijuhlien jälkeen yksin. Ranta on täynnä pisteitä ja ohuena seittilankana niitten välillä on minä ja vuodenajat, vuodet. Tässä on hyvä huojua hetki paikallaan, rapakon vieressä. Pimeän keskellä ei ole kaamoksesta tietoakaan. Korkokenkäkävely tuntuu perseestä varpaisiin seuraavat kaksi päivää.
Teen pieniä alaviitteitä lähes tarpeettomaksi muuttuneeseen kaamosmanuaaliin, käyn kahvilassa istumassa, näen pieniä juttuja, imettäjiä ja lounastajia, kosteita silmiä, kirpparihypistelijöitä ja uusia ihmisiä. Yhdelle ja toisellekin puhun ääneen, aivan kuin olisin tullut pitkältäkin matkalta takaisin ja istahtanut tähän näkemään kaikenlaista mitä en aikoihin ole nähnyt. Kävellessä tekee mieli järjestellä lehtiä väriopin mukaan ja kerätä niiden tomuksi hapertuvia luurankoja aarteeksi.
Innostun lasten kanssa ongelmallisista asioista. Kuten siitä, miten avata säilyketölkki, kun sen päällä ei ole sitä rinkulaa josta vetää. Sanon että se on täysin mahdotonta. Ellei sitten satu tietämään mikä on purkinavaaja. Moni ei enää tiedä, mutta onneksi olemme tehneet digiloikan whatsuppiin. Siellä hallitsee yksisarvisten maailma. Lähetän sinne kuvan purkinavaajasta.
Kaamosmanuaali on täynnä herkkuja ja lihanhimoa. Kermavaahtoa ja marjoja, kaikenlaista kaalia, kääryleinä ja käristeenä. Ennen uutta Star Warsia, katson tippa linssissä Kotiseutua. Samalla tavalla täällä on ripoteltu syksyn sienisato sanomalehtipaperille kuivumaan. Muistan hämärästi millaisen vaikutuksen sarja elokuva teki minuun aikoinaan. Nytkin se liikuttaa, uudella voimalla. En ole enää se lapsi joka sitä ihmetellen katsoi.
Sitten kesken kaiken nuukahdan, kuin kosketusvaurioinen murmeli. Näen unta että istun parvekkeella valkoisella täkillä pehmustetussa tuolissa ja tupakoin hidastetusti. Sormissa on valkoisia pisteitä ja luulen niitä ensin taudiksi, mutta ei sentään. Olen täynnä pieniä valoja!

2.10.2017

Sepitteen magialla laimennettua todellisuutta


Eric Stolz

Rehuja

Syön 97 g suikaleiksi viipaloitua tuorekurkkua kuorineen ja juon puoli litraa vettä. Tämä on totuus. Oma totuuteni, mutta samalla totta.

Muusa ilmestyi eilen tyhjästä, kahvimaitolitra kainalossa. Ilahduin. Olin juuri tunnustelemassa uusvanhaa itseäni, joka on heräämisen jäljiltä vähän kihelmöivä ja virnuileva.

Huomasin, että tarvitsen tai olen kaivannut paljon sitä puhetta mikä välillämme käy. Ei tässä mitään ole menetetty ja laiminlyöty, täytyy vain tavata useammin. Toinen jatkaa lausetta kun toinen lopettaa ja pääsemme keskustelussa eteenpäin hyvin viitteellisillä arvoilla. Puhumme merkityksistä ja todellisuudesta. Katselemme puita ja lehtiä. Ne vain ovat. Usein niille tulee annettua valta olla jotakin muuta. Sellaista johon innoissamme lisäämme tuulen kuiskauksia tai sateen roisketta. Sillä ei ole mitään tekemistä lehtien todellisuuden kanssa.

Olen niin syvällä sepittelyssä, etten aina itsekään tajua tai muista, että on olemassa todellisempikin todellisuus. Sellainen verhoamaton ja usein tylsäkin, joka perustuu jonkin sepittämättömään olemukseen ja tietoon. Muusa osaa muistuttaa tällaisista asioista niin, ettei koko maailmankuvani posahda palasiksi.

Heräämiseni on siinä mielessä huvittava asia, että tässä samalla tulen nauraneeksi monelle asialle. Itsessäni. Ja vihdoinkin pitkään manaamani ilo ja rakkaus ja armo ovat läsnä, ainakin hetken. Tärkeintä on, että tunnistan niiden läsnäolon nyt. En edes jaksa ajatella mitään tunteita tai tuntemista, koska lähes kaikki käsissäni on jotenkin kummallista ja uutta. Pientä.

Puhuin suurista tunteista ja niistä selviämisestä. Ei täällä ole mitään mustia petoja minua vaanimassa tai tunteita jotka räjäyttävät vuoria. Tunteista on tullut pienoismalleja, minifiguureja. Tämä huojennus ei välttämättä kauaa kestä, mutta jos olenkin Liisa Ihmemaassa, olen samalla jättiläinen lilliputtien maassa. Kuulostan metaforaoraakkelilta, mutta se on luonteenomaista todellisuudelleni. Kirjoitettujen sanojenkin takana ja seassa on vielä todellisuutta.

Sumuviikon jälkeen ajattelin niitä ihmisiä jotka kirjoittavat sääpäiväkirjaa. Muistan lapsuudestani Yliopiston Almanakan, jonka sivuille joku kirjasi timpurinkynällä päivän sään. Lämmön ja kylmyyden, tarkisti pitääkö paikkansa auringon nousu ja lasku, oliko kala kutuaikataulussaan. Sellaisten merkintöjen tekeminen lienee tarpeellisuuden lisäksi rauhoittavaa ja pönkkää ihmisen osaksi jonkinlaista todellisuutta, sellaista turvallista ja rutiininomaista. Sää on, joka hetki. Säätä ei voi hallita, mutta sitä voi ennustaa, ennusteen paikkaansapitävyyttä voi tarkailla ja tutkia herkeämättä. Voi turvata ilmatieteen laitokseen, sääkarttoihin, tuntiennusteisiin ja vuoden keskiarvoihin. Se on hyvin todellista.

Itse olen alkanut merkitä ylös syömiäni ruokia ja energiansaantia. Olen pulleampi kuin koskaan. Koen hallitsevani ja jäsentäväni maailmani paremmin, kun merkitsen kaiken muistiin ja tarkkailen. Periaatteessa tämän tulisi johtaa tietyssä ajassa armottomaan pienenemiseen. Tähän mennessä se on johtanut kummalliseen kihinään kehossa ja mitä kauneimpaan uneen, jossa nuori Eric Stolz heittelee minulle makkaransiivuja. Kannatan yhä hetkittäistä todellisuuden poissulkemista.