28.2.2014

Maaliskuu ja mustat aukot


Sika alkaa helpottaa. Röhkin pahimmin aamusella, jos satun heräämään. Useimmiten en herää. Viime päivien ruokavalio on koostuntut kiitettävän usein mustaherukkamehusta ja sipseistä, joten sen suhteen ei ole paljoa petrattavaa. Ja banaanipannukakkuja. Niihin tarvitaan yksi banaani ja kaksi munaa. Ne vispataan soossiksi ja paistetaan. Minä syön banaania hyvin harvoin. Viime vuonna söin kahdesti. Kerran grillattuna jälkkärinä Espanjassa ja kerran uuden omalääkärin antamana aamupalana. Olen siis saanut aamiaisen vuoteeseen kerran viime vuonna. Olen kiitollinen. Unohdan aina kaiken kivan mitä tapahtuu. Kukapa ei haluaisi kiinnittyä mieheen, joka tuo banaanin sänkyyn heti aamusta. Äh, nyt mä unohdin että sain toisenkin kerran. Aamiaista. Olen kyllä kiittämätön rupikonna.

Onneksi huomenna koittaa maaginen ja odotettu maaliskuu. Maaliskuun ihme on tulossa. Ei tarvitse kuin istua ja ihmetellä ja katsoa miten kaikki taas kerran muuttuu kokonaan ja konkreettisesti ja elämäni mies tai nainen tai mikä se nyt onkaan, kävelee luo. Ja kaikki muukin siis muuttuu. Mietin jo itsekseni, että soittaakohan se vai tuleekohan se oven taa? Se kaikki. Kyllä nyt jännittää.

Universumi on siitä kumma ketale, että se tekee temppunsa vaikka olisin yrittänyt pitää etäisyyttä ja kerätä voimiani. Maaliskuu nimittäin alkoi oikeasti eilen. Mulla oli pitkän pitkä ja kofeiininhuuruinen sessio Sen yhden miehen kanssa. Oli taas aika puhua naisihmisistä, puhumisesta, himosta ja sen sellaisesta. Uskaltamisesta, ryhtymisestä, luovuttamisesta ja universumista. Tarjosin miehelle maaliskuuta ja uskomista minun horoskooppiini. Ei siinä voi varsinaisesti hävitä. Kun on ihan sama, niin horoskooppikin on ihan sama.

Siinä puhellessamme tajusimme, että universumin kehä alkoi kiertyä ympärillemme. Asioita alkoi tapahtua. Minun silmäni avautuivat ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja melkein huusin ääneen, että minähän näen! Minä näen ihmisiä! Ja minä näin. Yksi hävinneistäkin oli joukossa. Kainalosauva katsoi minuun ja vilkutti. Sovinnon ele. Ja minä hyväksyin sen. Se teki minut vähän surulliseksi, sillä tajusin ettei paluuta ole. Luottamus ei palaudu ehkä koskaan.

Innostuimme tekemään testin universumille. Meillä alkoi olla vähän kiire ja annoimme sille viisi minuuttia aikaa tuoda se elämäni mies siihen ja Sille yhdelle miehelle kaikki muu ja nainen. Universumia alkoi vissiin vituttaa, sillä se antoi miehelle aika ikävän merkin siitä, ettei aika ole vieläkään kypsä. Minulle universumi ei antanut enää mitään. Paitsi sitten kun kävelin kotiin. Vastaani käveli mies. Se oli kiireinen munkki. On ehkä asiallista jatkaa selibaattia vielä hetki.

Tarkoituksenamme ei ole lannistua. Jatkamme sessiota tänään. Emme aina ole Sen yhden miehen kanssa samaa mieltä asioista, mutta päätimme että otamme ohjenuoraksemme Esko Valtaojan tokaisun. Maailmankaikkeudessa ei tapahdu mitään merkittävää ennen kahtatoista. Olen kohta myöhässä, mutta olen röhkinyt koko aamun ja olen vähän heikossa hapessa. Ja kun universumi kerran aloitti liian aikaisin, on ihan sama, jos tänään vähän myöhästyn. Juon vielä yhden kulhollisen mustaherukkamehua.

Illalla sättäilin Vuoren kanssa. Luottamuksesta ja kiintymyksestä ja entisistä suhteista ja lannistumisesta ja pelosta ja masennuksesta ja siitä miten jokin ihan paska ja ikävä, esimerkiksi Kainalosauvan katoaminen, on aiheuttanut senkin, että Vuorelle ja Muusalle on tullut tilaa mun elämässä. Mä tietenkin näen Vuoressa oman luottamuspulani. Vuori peilailee paljon sellaisia asioita jotka tuntuu musta hyvältä. Ja Vuori on Vuori. Se saattaa muistuttaa tyyneydessään mun muinaista terapeuttia. Maksan sille onneksi paljon vähemmän ja enimmäkseen pähkinöillä. Ainakin toistaiseksi. Enää en ainakaan pelkää, että kuormittaisin sitä liikaa. Saan kuormittaa. Kyllä se sitten sanoo jos kuolee mun mustan alle.

Tähän sanoisin jotakin suuremmasta mustasta aukosta. Siitä vaikeasta. Niin isosta, etten uskallakaan sanoa sitä ääneen. Vihaan sitä, pelkään sitä ja odotan että se häviää. Luulen että se tulisi käsitellä jotenkin muuten. Vaikkapa hyppäämällä siihen. Todellisuudessa se ei ole minun musta aukkoni. Minulla voi olla kiviä kurkussa sen vuoksi, voin olla tulehtunut sisältä päin, voin itkeä kaikissa unissani, mutta se ei ole minun. Toivon silti ettei se enää laajenisi.


25.2.2014

Potilas kertoo, että veri ollut punaista jo pari päivää*





Ai kun olen sairas. Omahoitajani terveyskeskuksessa alkaa olla jo vähän kypsä. Soittelen sinne pari kertaa päivässä ja kerron kuulumisiani. Aloitin jo viime viikolla.

Että sitä tässä vaan soittelen kun on aika korkeella kuume. Näin sellaisen näynkin, että niistin pitkiä ukkoetanoita. Se oli kyllä ällöä! Enkä jaksaisi millään lääkäriin lähteä, kun en pysy pystyssä ja keuhkot on tulessa. Mutta siis yleisvointi on oikein hyvä! Se passitti minut sairaalan päivystykseen ja laittoi niille etukäteen viestin, että se saattaa kerrankin ilmaantua vapaaehtoisesti ja ajoissa. Ottakaa koppi! Mun kohdallahan tiedoissa yleensä on maininta siitä, että potilas kieltäytyy hoidosta. Varsinkin jos on sellainen vaaratilanne, että joutuisin jotenkin jäämään sinne. Hoidettavaksi. Mulla on vaikka kuinka meheviä tarinoita kerrottavana tästä.

Esimerkiksi se, kuinka leikkauksen jälkeen esitin kykeneväni hallitsemaan kättäni, jonka puudutus ei meinannut millään lakata. Jos puudutus ei lakkaa, ei kotiudu. Hakkasin kädellä holtittomasti sinne ja tänne. Enimmäkseen omaan naamaani. Ei se käsi totellut, mutta olin päättänyt kotiutua. Kotiuduin ihan sinnillä, naama mustelmilla. No en ehkä ihan, mutta sinne päin.

Tämä koko blogikin on muuten saanut alkunsa aikana, jolloin kieltäydyin sairaalahoidosta. Kävin siellä sitten öisin hakemassa lääkkeitä ja myötätuntoa ja lisätutkimuksia. Minut oli silloinkin narutettu sinne huomaamattani. Omalääkäri tilasi taksin ja sanoi että hyvää matkaa. Onneksi on Pilvi ja Piia. Ne yleensä auttaa mut kuoleman porteilta pois, mutta kaikkeen nekään ei pysty. Pilvi pakotti mut Tyttöön ja Piia keksi Kuolleitten runoilijoitten runotyttöhommelit ja viinan.

Jo ennen sitäkin reissua jouduin kerran vahingossa eristykseen. Pahin sikainfluenssapaniikki oli päällä. Mulla ei sitä ollut, mutta sain maata yksin sairaalan ainoassa eristyssellissä, jossa kävi avaruuspukuihin pukeutuneita hoitajia tökkimässä ja mittailemassa. Lopulta ne heitti minut ulos sieltä, vaikken edes pyytänyt ja lähettivät yläkertaan, nuoren ja kovakouraisen tohtorin pökerryttävään punkteeraukseen. Poskiontelon. Se saatanan mengele jatkoi piikittämistä vaikka kuolin, tai siis pyörryin, siihen paikkaan. Silloin yleiskunto oli kohtuuttoman heikko. Silti Mengelekään ei pystynyt minuun. Joutui jättämään vuoteelle, josta heräsin lisähappimaski naamalla ja olin heti valmis kotimatkalle. Sellainen isohko hoitaja piti huolta etten lähtenyt. Mengeleä en enää nähnyt.

Mihin ihmeeseen mä jäin.

 Istuin päivystyksessä ja kuuntelin kahta mummoa. Ne oli iloisia siitä että istuivat siellä juuri silloin, eikä esimerkiksi seuraavana päivänä, kun joku pelaisi jääkiekkoa jotain vastaan. Tai joku hiihtäisi. En ole ihan varma. Toisella mummolla oli käsi poikki tai jotain. Luulin ensin, että olen vaan vähän pihalla, mutta niin ne vaan jauhoi jotain talvilajia. Yritin täsmäyskiä niihin päin ja korisin samalla. Ne oli vähän aikaa hiljaa ja saatoin nukahtaa. Meidän päivystyksessä hoitajat arvioi aina hoidon tarpeen ja se on tosi hyvä juttu. Ensimmäiseksi ne kysyy, että oletko nauttinut alkoholia. Nyt ei kysyneet sitä. Ilmeisesti se kampanja on jo ohi. Jostain syystä mua arvioi kolme hoitajaa. Ne kysyi että onko kuumetta. Sanoin että ei. Yksi otti rennon asennon ja sanoi että se on kyllä vaarallista jos ei rouvalle tupakka maistu. Toinen kaatoi suuhuni kourallisen lääkkeitä ja kolmas sanoi, että onhan sulla 39 astetta kuumetta. Lääkäri tutkii sut ihan pian. Odota. Yritin kertoa, ettei minulla ikinä nouse kuume.

Odotin. Lääkäri ei tullut.  Ilmeisesti minusta on tullut vanha ja lannistunut, koska menin koputtamaan hoitajien hätäovelle. Että kun en pysy pystyssä. Antakaa mulle sänky. En tajunnut kardinaalimokaani. Sen oven takana oli seurantaosasto! Ennen kuin tajusinkaan, makasin vuoteessa ja kimpussani oli kaksi viehättävää hoitajapoikaa, ellei jopa vartijaa tai lääkintävahtimestaria, ja yksi lääkäri, jonka sanavarastoon kuuluivat sanat "kyllä" ja "kylläkyllä". Kylläkyllä tuli nopeammin kuin kyllä. Mietin että sen on pakko olla ihan pihalla. Siellä makasin enkä muuta voinut. Seuranani mulla oli useampi influenssapotilas ja sekava mummeli. Lisäksi Jorma joka oli nisti ja Lauri joka oli alkoholisti. Lauria ei saatu hereille ja Jormalla oli niin paljon kamaa sisällä ja päällä, että sen purkamiseen tarvittiin vartijoita ja turvahanskoja. Ajattelin, että minulla on hyvät mahkut erottua edukseni tässä porukassa ja päästä vielä kotiin yöksi.

Kuuntelin kun lääkäri kotiutti vanhaa herrasmiestä ja se kuulosti kahden savolaisen loppumattomalta kalajutulta. Ne ei osanneet päättää. Jäädä vai lähteä, lähteä vai jäädä. Vaikka itse olen helvetin päättämätön, niin arvelin hoitavani lääkärin yhdellä iskulla. Se ei edes ehdi huomata katoamistani.  No niin rouva, kylläkyllä, olisiko tarpeen jäädä vielä yöksi tänne? No ei ole.

Sain kerran ahvenella hauen. Siinä kävi niin, että olin onkimassa lokkisaaren kupeessa ja sain pullean ahvenen. Sen perässä kuitenkin hyppäsi hauki, joka nappasi mun ahvenen! Lopulta mun saalis oli kuoliaaksi syöty ahven. Hinasin sen veneellä rantaan, kun pelkäsin että hauki pääsee irti. Oli siinä ahvenassakin ihmettelemistä kerrakseen.

Viikonlopun vietin yskien verta ja tehden henkilökohtaisia nukkumisennätyksiä. Aloitin viikon omahoitajan kanssa rupattelemalla. Olen aika reipas, mutta kun oon tuota verta yskinyt ja lämpö ei oo ihan laskenut vaikka on tää lääke, niin aattelin että pitäiskö....oon siis muuten ihan kunnossa. Omahoitaja sanoi että etkä ole. Nyt ootellaan vaan röngenlääkärin tuomiota. Omalääkärin tuomio oli että päätettyjä päiviä tulee nyt vähän lisää. Ne on syytä käyttää lepäämiseen.

Mulla on tosi tylsää. Heräsin kolmen maissa helvetinmoiseen yskään. Makasin vessan lattialla ja yskin lisää verta. Se saattoi olla myös kanakeitosta irronnutta paprikaa. Saattoi se olla myös sitä verta jota tulikin nenästä. Ota näistä nyt selvää tässä tilassa.



*http://www.jounipaakkinen.fi/laakari.html

16.2.2014

Varmasti kivaa






Sanamyrsky tuntuu vetelevän viimeisiään. Huvittaa surkeasti, kuinka sanottu ja puhuttu kieli katoaa ja tilalle tulee jotakin mongerrusta. En kykene sanomaan ääneen sanoja joita kirjoitan. Kieli vaan kiertää suussa ja helpoinkin sana häviää jonnekin ajatusten alle. Tänään hävisi tinttamareski. Mun pää tietää mitä se on sanomassa ja kieli tietää, mutta lopputulos on jotakin käsittämätöntä. Yritän korjata ja kuulostan vammaiselta apinalta. Anteeksi kaikki vammaiset ja apinat. Vammaiset apinat. Ja kaikki joille yritän puhua ääneen.


Asiaa ei helpota ollenkaan, että perjantaina jouduin eräänlaiseen kielitestiin ja sisälle kielioppiin, josta ymmärrän tasan helvetin ei mitään. Multa on turha tulla kyselemään mitään termejä, en tunne niitä. Että onko auto pesulla. Että peseytyykö auto. Vai onko se pesussa. Vai miten se nyt meni. Turhinta se saattaa olla kävelymatkalla elokuviin, kun olen ostanut kolme suklaalevyä. Sain ne niiiiin edullisesti. Ja olen paniikkikohtauksen kourissa. Tajuan, että vedän ne naamaani alle tunnissa. Vaihtoehtoisesti luovun niistä mahdollisimman pian. Miksi edes ostaa kolme levyä, kun ne maksettuaan etsii roskalavaa jonne ne piilottaa? Perkele. Sellainen johtaa lisääntyvään mongerrukseen ja lopulta on elokuvan jälkeen pakko mennä baariin ja tarjota kaikille suklaata. Ja ystävänpäivän kunniaksi kaikki vihaavat minua, koska suklaa onkin saatanasta, ja minä olen halpamainen kätyri, joka uhkaa kaikkien sokerilakkoa ja taidanpa vetää perseet tähän. Sokeriperseet. 

Tänään, eilenkin, mietin kaikkea kivaa. Tiedättehän, kun on tarpeeksi koteloittanut itseään ja sitten astuu vaikka lumisateeseen ja ottaa hataraa kontaktia maankamaraan, niin ajatukset hetkittäin vaimenevat. Niitten tilalle tunkeutuu tuntemattomien puhetta. Eli salakuuntelen ihmisiä. Olen poiminut vain kivoja asioita.

Iisalmen mummot puhuivat marihuanasta. Että se on ollut nyt niin kovasti esillä. Televisiossakin näytettiin niitä kasveja ja voi että kun ne lehdet on niin kauniita! Että sellaisia lehtiä minä haluan maalata! Olen ajatellut, että kolme sellaista lehteä luonnostelisin ja voisi kyllä olla hyvä jos olisi ihan oikea malli. Jos vaikka itse kasvattaisi. Kolme. Sitten maalaisi. Näyttää että huumekielteinen uutisointi ja marihuanan saatanaksi leimaaminen alkaa tuottaa hiljalleen tulosta. Ihan positiivista tulosta. En uskaltanut osallistua keskusteluun. Olisin varmaan sanonut jotain ikävää. Kuten vaikka sellaista, että varokaa hyvät naiset Iisalmen poliisia aloittaessanne kevätkylvön.

Kuulin jonkun puhuvan kesästä. Miten kivaa onkaan kun tulee kesä. Ja patsaat tulevat takaisin torille. Miten mukava on istahtaa siihen torille kahville ja katsoa niitä patsaita. Ja minua alkoi hymyilyttää. Että kylläpä se on kivaa. Ihan oikein kivaa ja ilman mitään lennokkaan sarkastista olin jo torilla istumassa Marttakahviossa ja katsomassa kivaa. Ja se oli kivaa. Saatoin siinä vähän seisoskella pihalla hymyillen kuin gerbiili.
Ihmiset on niin pohjattoman ihmisiä. Ja jotkut ossaa sanoa kivoja asioita ääneen, tuosta noin vaan. Ilman mitään. Minä osaan varmaan sanoa ääneen tuosta noin vaan, että vittu sentään. En koe olevani kovin kehittynyt ihmisenä.

Eilen mä aloin kuunnella yhden ihmisen puhetta. Se oli opettaja ja sillä oli tyhönsä sellainen asenne, että se tykkää lapsista ja opettamisesta. Niitten kanssa on kivaa ja mukavaa ja silleesti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin kuinka kivaa se on. Vihaan lapsia. Mutta vihasin niitä hetken vähemmän.  Mulle ei kyllä lapset ole mikään ongelma, kunhan ne ei tule mun tielle tai kun mä saan niiden tiellä olemisesta korvausta. Ja vauvat on suloisia aina kymmenisen minuuttia. Tärkeintä siinä on, ettei se ole oma.

Mulla oli itsellänikin tiistaina mahtavan hauskaa lasten kanssa. Tehtiin ihmistä ja mietittiin mitä kaikkea se sisältää. Aivoista päästiin ajatuksiin ja vatsalaukusta sen sisältöön. Kielestä ääniin jne. Aika nopeasti päästiin myös itse asiaan, eli pimppeihin ja pippeleihin, pyllyihin ja tisseihin. Mua alkoi hikoiluttaa vasta niitten tuntien jälkeen, kun kuvittelin, kuinka joku ulkopuolinen saattoi kuulla luokassa hoettavan monta kertaa peräjälkeen, että pimppi pimppi pimppi. Me tehtiin sitä siksi, ettei sitten tarvitse hihitellä kun pimpin paikka piirroksessa tulee. Ne sanoi ettei ne uskalla sanoo ääneen sitä. Pimppiä. Sanoin että kyllä se kannattaa sanoa ääneen, koska se on maailman ihanin asia ja te kaikki olette sieltä kotoisin. Minäkin olen. Sitten me sanottiin niin monta kertaa pimppi, ettei ketään enää ujostuttanut tai naurattanut. Päätettiin silti piirtää nainen. Siitä tuli vähän ope. Sillä on mahtavat tissit. Valtavat nännit jotka muistuttavat perhepizzaa. Se sanoi kivoja asioita ääneen. Se sanoi, että olen nätti. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla nainen, jolla on tissien tilalla ikuiset muhevat perhepizzat ja näin, että se on hyvä. Erilainen elämä, mutta varmasti kiva.


Tänään ahdoin itseni täyteen lettua ja muuta herkkua ravintolapäivän kahvilassa. Yritin Muusan kanssa mennä aistien varassa seuraavaan ravintolaan pääruoalle. Koska aistit ja intuitio ovat trendikkäitä. Vaisto on trendikäs. Sanoin, että nämä vaiston varaisesta elämästä kiinnostuneet saisi viedä keskelle metsää justiinsa nyt, ilman internettiään ja jättää sinne pariksi päiväksi ja ne olisi löytäneet tasan ei minnekään sen vaistonsa kanssa. Tulee nälkä ja paleltaa ja ne kuolee sinne aika heti. Muusa epäili että ne löytyisivät yhdestä kasasta, siitä kohtaa mihin ne on jätetty. 


Selvisimme keskellä kaupunkia, vaistomme varassa, sellaiset kymmenisen minuuttia. Internettimme suostui lopulta kertomaan, että olemme menossa sinne mistä olimme tulossa. Tai siihen viereen. Siellä oli tarjolla lisää jälkiruokaa. En pystynyt enää syömään yhtään jälkiruokaa. Siksipä hainkin ärrältä sipsejä. Saatoin myös juoda oikeaa kahvia ja piirtää ihailijakuvan edesmenneestä Philip Seymor Hoffmanista. Pidän hänestä erityisesti. Hän on erityisen kiva.

9.2.2014

Sanoja



On sellaisia ihmisiä joista pääsee eroon. Sitten on niitä joista joutuu eroon. Ja niitä joista haluaisi päästä eroon, eikä ikinä meinaa päästä. Ja niitä joista ei halua päästä eroon, mutta joutuu. Ja niitä joista joutuu luopumaan ja niitä jotka kuolevat. Ja niitä jotka jänistävät. Ja niitä jotka ottavat paikkansa, vaikkei sitä tarjota ja niitä jotka jättävät paikkansa heti kun se on tarjottu. Ja kaikkia muitakin ihmisiä on. Onpa niitä valtavasti. Onneksi ne kaikki kuolevat.

Rakastaminen on vaikeaa. Välittäminen on helppoa ja vaikeaa ja yhdentekevää. Jaksaminen on vaikeaa ja ruoanvalmistus on joskus työlästä. Lämmitän lapselle ihan just pinaattilettuja. Olen paska äiti. Tanssiminen on kivaa.

Näin pornounta ja sitten lääkeunta. En uskaltanut katsoa pornounikohdetta silmiin. Luulin että se tajuaisi heti, mitä on mennyt tekemään mun unissa. Sitten mun melatoniinikapseleihin oli piilotettu eräänlaista pullopostia. Aloin tutkia niitä kun en saanut unta. Pieniä valkoisia paperinpaloja täynnä kirjoitusta. Runoa. Luin niitä koko yön. En muista sanaakaan, muistan vain sanat. En jaksa tarkentaa. Tarkoittaakohan se sitä että minun on syötävä sanani? Silloin pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota sanoihinsa. Sanoihini.

Vähän myöhäistä. Saatoin sanoa eilen yhdelle miehelle, että oletpa sinä suloinen poika. Se vaan tuli jostain. Luulen että sen ääni saa mun suun avautumaan ja sieltä tulee sanat kun hanasta. Saatoin myös yrittää vaihtaa sen miehen kypsään avokadoon, mutta mulla on yhä vaan kypsä avokado tässä hollilla. Oli siellä Meryl Streepkin. Se on aina niin kaunis nainen. Se ei varmaankaan ymmärrä väärin, jos sanon sille, että oletpa sinä kaunis aina ja mennäänkö samalla bussilla etsimään Sherlock Holmesia?

Nyt se on sanottu. Enteriä tähän.

6.2.2014

Se mikä ei jää, sulaa






Valoa tihkuu huomaamatta. Päivittäin enemmän. Sen maltillisen lisääntymisen myötä jokin minussa sulaa. Ei kuitenkaan jää. Tai sehän on sama asia, se mikä ei jää, sulaa.

Alkuviikko on aina matkaa ja lentämistä. Rituaaleja. Jos osaan olla auki, availen lapsia kuin korurasioita, kaivan huomaamattani niitten sisälmykset ulos. Aitoja helmiä. Katsoin kun ne muotoilivat savesta norsunpaskaa ja pissaläikkiä. Eläintarhaa. Yritän olla muotoilematta sanoiksi sitä kaikkea mitä siivossa eläintarhassa ei muka ole ole. Kuitenkin on. Lastenkin elämä on täynnä sitä mitä ei muka saa olla. Kun pysyy tyynenä kusen ja paskan keskellä, voi kuulla hienoja tarinoita. Ja kertoa ohimennen Marcel Duchampista. Kylvää siementä.

Teimme myös emme mitään ja luimme runoja putkeen. Lapset haluavat aina vain lisää ja minä luen ja luen niitä ääneen. Pienet helmet hiljentyvät ja sormet puristavat tussipiirtimiä ja siveltimiä. Kuuntelen kuinka hengityksistä katoaa hermostuminen ja väsymys. Jäljelle jää tyyneys ja hiljainen tuhina. Ei mitään täyttää yhä suurempia valkoisia alueita ja yritän muistaa, että nyt ollaan ytimessä. Teemme keskittyneenä emme mitään ja hengitys tulee kuin itsestään. Universumi on menettänyt loistopedagogin luopuessaan minusta.

Istun maanantaisaunassa ja puhun hiljaisen kuumaa puhetta. Rituaalipuhetta, vihanhallintaa, unelmia ja alisuoriutumista. En muista sanoa että rakastan tätä, mutta kyllä minun naiseni tietää. Nukun kuin kuollut, vaikka junarata kolhii muita hereille.

Enemmän sanoja. Ehkä suurempi mutta vähemmän hauras mustuus. Kevyemmät ja pidemmät orgasmit. Pehmeämmät ja rauhallisemmat kädet ja hiljaisuus. Vaikka ei aina ole hyvä olla yksin, olen siinä parhaimmillani kiinni kuin jossakin toisessa lihassa. Ainakin hetkittäin. En kaipaa kenenkään hengitystä. Olen silti liikkunut taas unissani, työstänyt pesää olohuoneen laittialle. Sellaista läpinäkyvää valkoista. Unien mies on vienyt minut hiljaa pois.

Ei se satu, vaikka aamu tulee. Varovasti ja varoen sanoisin taas pelastuneeni. En vielä puhu siitä ääneen, mutta kuitenkin.

3.2.2014

Pehmeä romahdus


Pystyt olemaan sopivan etäinen, kun eräs tungettelee reviirillesi. Hän kokeilee kepillä jäätä ja katsoo, oletko valmis tiputtamaan haarniskasi. - Päivän horoskooppi Ilta-Sanomisssa.

Maja romahti päälleni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Pehmeästi. Rakensin sen kuitenkin uudelleen ja join aamukahvini sen suojissa. Millään ei ole mitään väliä, kun löytää elämälleen suunnan ja tarkoituksen, jolla ei ole mitään väliä. Mutta pienestähän se aina alkaa. Unohdin sisustaa pesäni miehellä, mutta kissa mahtui sinne leveähköön makuuasentoon, kunhan itse pysyin kevyen epämukavalla kiepillä.

Lauantain vietin turvakodin suojissa ja katsoin melkein koko päivän televisiota. Nyt olen nähnyt sekä Putouksen että UMK:n ja tiedän mistä puhutaan. Turvakotiin oli jo päivällä jono. Arvostan niin kovin Vuoren tarjoamaa suojaa ja rauhaa, että suostuin itsekin pyörimään jonossa. Puolipukeisia naisia etsimässä vaatteitaan ja sellaista. Onneksi pääsin sisään, kaikki vaatteet päällä ja kirsikkaolut käsilaukussa. Ja suklaata. Ja pähkinöitä. En tiedä kuinka pitkään minulla on varaa käyttää turvakotia latautumisluolana.

Eilen illalla päätin jättää kahvilapsykologin toimeni muille. Minulla ei ole varaa ylläpitää jatkuvaa kokemuspuhetta ja puhua ohi suuni ja pääni, kaikista korvista sisään ja ulos. Muutun jyrääväksi, kaikkitietäväksi ja automatisoituna unohdan, etteivät kaikki tiedä että minä tiedän kaikki. Siitä syntyy hämmentäviä potilassuhteita. Juuri niitä, joista minun tulisi päästä irti.

Tarvitsen itse jonkinlaisen kahvilämpöseksiterapeutin ja tuntuu epäreilulta, että maaliskuun ihme on niin kaukana vielä. Oon ihan jäässä. Menen saunaan. Haarniska päällä.