11/30/2016




Iltapäivällä raahaan itseni suihkuun. Kaikki tuoksuu jotenkin uudelta. Pesen itseni E:n lahjasaippualla ja kehoon tarttuu laventelinlehtiä. Kaikki karvat ovat ajelematta, on ilmeisesti talviturkin aika. Kuivaan itseni ja silitän vastakarvaan. Iho on tänään armeliaampi. Mielikin on. Tunnen aivan varmasti pienen ilonpoikasen sipaisun. Iho kestää. Se on jo niin merkitty ja arpinen muutenkin, kyllä se kestää, vaikka joutuukin venymään ja verestämään.

Hoidan sielua pohtimalla ostaisinko led-discolampun vai vaaleanpunaisen ämpärin. Sama myyjä tervehtii kahdesti ja lämpimästi, leikin sen ajan kuollutta ja säikähtelen niitä pahvisia miehiä. Ostan tee-se-itse -sähkötarpeita ja lisää valoa. 12 metriä valoa. Ostan myös palasen Benedict Cumberbatchia ja P tarjoaa popcornit. Doctor Strange pyörryttää juuri sen verran, että tulee vähän huono olo. Otan uuden yliannostuksen b-vitamiinia ja saman verran kahvia ja leipäjuustoa.





Neljästä viiteen pidän ikkunaa auki ja tunnen helpotusta. Talviyö tulee sisälle. Vähän aikaa en ole olemassa. Sanat pusertuvat, sekoavat, humaltuvat ja raitistuvat sitten. Ne ovat laiskoja, tosia ja väärinymmärrettäviä. Kirjoitan ilman suurta häpeää tai illuusiota, odottamatta vastausta niihin, tunnustelematta dialogia. Hymyilen armollisesti sille ajatukselle, että joskus tulevaisuudessa ne ovat vähemmän tärkeitä, ehkä nolojakin. Mutta nyt henkeni on niiden varassa.

Silti päästän irti. Otan vähän vapaata kaikkien kaikista kirjaimista.




11/29/2016





Unessa kuulen selvästi junan äänen. Ja naapurin laulavan Kotimaani ompi Suomea. Rappusia ylös ja alas kulkevat ihmiset. Kuulo on niin kivuliaan ylivirittynyt, että aistimuksen on pakko olla unta.

Nukun melkein neljä tuntia ja herään monta kertaa. Kahdesti siihen, että nukahtamiseni säpsähdyttää minut hereille. Tunnen hukkuvani ja vedän ilmaa keuhkoihin. Happi tuntuu hetken aikaa vedeltä ja paniikki riuhtoo minut väkisin irti unesta.

Lopulta minut herättää ihminen takanani, lusikassa ja lämpöisen raukeana. Käsi ympärilläni se kuiskaa korvaani, huulet ja parta kutittaa niskaa ja kaulaa. Venyttelen, olen onnellinen ja luulen olevani jo hereillä. Kun tajuan olevani yhä unessa, yritän peruuttaa heräämisen, mutta myöhästyn niukasti. Kuiskaus tuntuu läimäykseltä, se lyö minut hereille ja nostaa istumaan. Keho ehtii hitaammin mukaan, huudan vähän ääneen ja olen yhtäkkiä ihan jäässä.

Joku on siivonnut työpöytäni. En tee koko päivänä töitä. En nuku koko päivänä ja äkkiä on taas aamu. Hiljaisuus vähenee.


11/27/2016

Aamu - epämääräinen lupaus tulevasta



Muusa lähettää terveisiä kaikille. Jos siis aion kirjoittaa vielä tännekin. Muutaman sanan, nämä muutamat, kyllä. Kirjoitus on jo lukujärjestyksessä. Nyt on ihan paras marras, Muusa sanoo, paras kuolema meillä tässä käsillä. Se mumisee jotakin jäästä ja kuulen ilon ja suostutteluun uskovaisen toivon, että perkele kun on niin ikävä sinua. Niin on, mutta en minä pysty nyt. Ja haalea turhautuminen sen äänessä, kun en suostu lähtemään kiinalaisen ravintolan pimeimpään nurkkaan syömään. Vaikka se on niin hyvä suostuttelija ja kovin hurmaava. Lähde edes kalsareissa? Me haetaan sut nyt. Minä rakastan sinua hyvin paljon, mutta en aio lähteä sinun kanssasi yhtään mihinkään. Elokuva on kesken ja kaikki tämä kuolema tässä, kissat ja koirat ja ihmiset ja sitä paitsi olen jo puhunut yhden puhelun tänään. Silloinkin enimmäkseen kuolemasta, kun se nyt on tämän marraskuun yksinvaltias ja kiistämätön keisari. Ensi kerralla. Toivon, että se on jo ensi viikolla. Naukkailemme sanoja.

Voiko yhden kuukauden aikan kuolla niin paljon ihmisiä ja eläimiä, ettei loppukuusta enää muista alkukuun kalmoja? Voi. En ymmärrä ihan täysin, miksi se naurattaa nyt näin paljon. Se saattaa olla vain pieni yksityinen hysterianpurkaus, kunnes muistan toisen, Pian keittiön pöydän ääressä, jossa lajittelimme siihenastisia ruumiita ja aloin nikotellen nauraa, että entä huomenna? Mitä tapahtuu huomenna? Kuka tapahtuu huomenna? Tai kun Piian kanssa puhuimme elävästä joka huhujen mukaan on jo kuollut. Järjetöntä. Kammottavaa ja hysteerisen hauskaa. 

Minulla on kesken Laurie Andersonin Heart of a Dog. Rakkaus, suru ja kuolema. Muistot. Elämä. Tietenkin itken, vaikka Tiibettiläisten Kuolleiden kirjan mukaan vainajien perään ei saa itkeä. Se hämmentää heitä. Eikä heitä saa kutsua takaisinkaan. Minua itkettää vaan enemmän. Oi älkää hämmentykö rakkaat vainajat. En osaa surra tuntematta surua. 

Pakko mennä ulos, kahlata hangessa, kohdata pimeys ja kylmyys, haudanvakava ilmasto ja uudelleen tallautuvat polut. Ne muuttuvat talvisin. Syntyy kiertoteitä, pieniä reittimuutoksia, kaikkien tuntemattomien jäljet. Elämän hiukkaset.

Me emme koskaan jättäneet jäähyväisiä. En ole ollut kenenkään (todella läheisen) kuolinvuoteella tai saanut yllättävää tietoa rakkaani menehtymisestä. Tamppaan talon nurkalle näkyvämpää polkua. Miten suhtautua kuolleeseen elävään? Voiko surra kuolemansurun kuolemansuruna, kun kuolemaa ei todellisuudessa ole tapahtunut. Ei ole saattohoitoa, ei ole kukaan huutamassa korvaan, että olet kuollut nyt, mene valoon? Ja viimeiseksi korvakäytävissä lyövät vasarat, ääni kantaa sinne vielä, muistot häälyvät ja piinaavat. Lähimuistoja ei edes ole, ne on täytynyt paketoida ja hukuttaa siihen asti, kunnes koittaa jokin uuden ihon aika, pienemmän itkun aika ja uuden valon aika. 

Kun minulla on tämä rakkaus, joka on pikasaattohoidettu murhaamalla, niin mitä minä sen äärellä osaisin muuta tehdä kuin itkeä, hyytelöityä ja viiletä. Kuoleman ja uudelleensyntymisen välissä on enintään 49 päivää. Onnea matkaan, rakas rakkausvainaja. Minä taidan tehdä sen äärellä kaiken sen mitä mieleen juolahtaa. Häpäisen sen ruumiin, poltan sen roviolla ja kierrätän verkkokalvot ja sydämen. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Äiti on sanaton ja ottaa minut syliin, kantaa mukanaan. Se sanoo että se tuntuu fyysisenä käsivarsissa, ei liian painavana, vaan enempi kihelmöivänä lämpönä. Tunnen sen lämmön. Olen itsekin sanaton äiti. Silti vuodan. 






Kymmenen senttiä uutta kinostunutta lunta. Se pyöri koko illan ja yön. Ajattelen hitaasti. Ensin ajattelin siivoavani, mutta neljältä yöllä otin kourallisen unta suoraan purkista. Joskus on nukuttava yhdeksän tuntia putkeen. Heräsin lapsen hiippailuun ja pizzan tuoksuun. En ole yksin. 

Ehdin siivota megagigoittain konetta myöhemminkin. Kävelen ääneen narskuen ja haen itselleni kukkia. Palaan vielä kaupan jäätelöaltaalle ja otan vihdoinkin sen pistaasijäätelön. Joskus on syötävä jäätelöäkin. 

Mietin pitäisinkö tämänkin lapsen. Ja b-vitamiinin yliannostuksen. Se auttaa pahoinvointiin.

Tänä yönä taivaalla on savua läpi yön. Illastamme teinin kanssa yhdeltä yöllä. Naureskelemme kukkumisellemme. Pakko havahtua siihen tosiasiaan, että naureskelen. Sanatonta yhteistoimintaa ja sukuvikaa. Aina ei puhuta paljon, mutta kurkkusalaatti ja bratwursti jaetaan tasan.

Lumessa on niin paljon jälkiä, ettei niitä erota. Harmaan lisäksi puikoilla on valkoista. Viikonlopun yöt ovat rauhattomampia kuin arjen hiljaisuus. Lumiaurat ja jokin kirskuva metallinen lastaamisen ääni, joka toistuu. Herään unistani ovikelloon, monta kertaa, aina ennen kun herätyskello soi. Tiedän sen olevan vain unta, sillä  sointi on todellisuuteen verrattuna väärä.

Gilmore Girlseissä Carole King yrittää soittaa I Feel The Earth Movea, mutta se ei kelpaa Stars Hollow musikaaliin. Ei ole kyllin tarttuva biisi. Abbaa sen olla pitää.

Vajoan vähän. Jonnekin syvemmälle, rauhan ja mudan sekasotkuun. Kun en jaksa, en jaksa. Raivaan ympärilleni lisää olemattomuutta. Kävellessäni kirjoitin ja puhuin itselleni uuden lukujärjestyksen seuraavalle kahdelle kuukaudelle. Olen siis päättänyt olla elossa, mutta teen sen tavallani. Koska minulla ei ole enää mitään ja olen surkea ja hajoileva ihmisjäte, aion viettää aikani sen kanssa mitä minulla on. (Vanha lukujärjestys olikin haastava: Syö, älä juo. Selvisin juomatta, mutta jokunen päivä meni syömättä.)

En pyydä anteeksi, etten ehkä vieläkään vastaa puhelimeen tai viesteihin. Vastaan sitten joskus. Kun aika on. Tai kun aikaa ei ole.


11/25/2016

Valmis ja virheetön



15.10. XXXX
Olen 100 km Oulusta. Äiti on soittanut kahdesti, humalassa. Alkumatkan ilo matkalla olosta alkaa muuttua paniikiksi. Olin hullu, kun lähdin rahattomana. Toivottavasti äiti selviää edes vastaan.

19.30 istun linja-autoaseman baarissa. Äiti oli ilmeisesti sammunut. Sain sen vihdoin kiinni kun olimme tulossa tänne sitä etsimään. Se ei edes tiennyt missä se on. 

Kun kaikki alkaa katastrofaalisesti, on helpompi suhtautua tähän. Taas pettymys joka todistaa äidin epäluotettavuuden. Täytyy ottaa tämä seikkailuna. Ainakin turhat odotukset rapisee. Vaikka olen pettynyt, se ei kaada minua, olen valmis kohtaamaan humalaisen äitini sellaisenaan.

Tänään oli todella mukava herätä ja lähteä matkalle. Vaikka tämä ei suju käsikirjoituksen mukaan, on mukava olla poissa, vieraassa puolitutussa kaupungissa. Tiedän etten kohtaa yhtäkään tuttua ja se itsessään on vapauttavaa. Olen vähän hermostunut, mutten paniikissa. Toivottavasti se ei ole sammunut uudestaan.

18.10. XXXX
Äiti oli sammunut autoon. Yksi pikkuserkuistani oli ollut lähdössä kotiin ja vastasi äidin kännykkään ja haki minut Oulusta. Nukuin yöni sen äidin tilalla ja aamulla heräsin siihen, kun lehmä ammui ikkunan takana. Äiti soitti yhdentoista maissa ja menimme Kiiminkiin. Eivät olleet ajokunnossa.

Äiti oli turvonnut ja krapulainen. Kävimme kuitenkin Juuvalla ja enon luona. Illalla saunoimme ja äidin mies oli jo niin humalassa, ettei sen puheesta saanut selvää. Se puhui veljestään, joka tuli haulikon kanssa sisään riehumaan. Seinällä roikkui haulikoita. Sain kamalan hysteerisen itkukohtauksen, ennen kuin nukahdin. 

Aamulla mies oli uudessa kännissä kun heräsin yhdeksältä. Joku niitten ryyppyporukasta oli kuollut yön aikana. Kamala reissu. Olin aivan poikki, kun pääsin kotiin. Väsytti ja oksetti, luultavasti pelkkä henkinen paine. Joku oli hillunut tässä päässä. Jättänyt ulko-oven auki ja kissa oli päässyt rappuun. Olin ihan voimaton ja itkin vaan. En jaksanut olla edes vihainen. Aamulla talonmies toi avaimen, se oli löytynyt kadulta.

Ei tämä onnistu. En tule koskaan saamaan äidiltä sitä mitä vaille olen jäänyt.

---

Kaikesta on aikaa. Äidinkin kuolemasta tulee tammikuussa kymmenen vuotta. Kaivelen menneisyyttä, vaikka soisin sen olevan mennyttä jo pysyvästi. En usko, että menneen kuopiminen tähän käsille muuttaa paljoakaan, mutta se pyyhkii bunkkerin ikkunasta pölyä pois. Auttaa auttamaan tätä lasta kaivossa ja pakkaamaan paljon turhaa painolastia pois. Ja näen ehkä selvempinä edistymiseni tai sen, mitä toistan tajuamattani.

Minussa on paljon hyvää, enkä ole sen vähemmän oikeutettu olemassaolooni kuin kukaan muukaan. En kaipaa vähemmän rakkautta tai vähemmän silityksiä kuin kukaan muukaan. Kaipaan niitä nytkin niin paljon, etten voi ottaa vastaan pienintäkään myötätunnon tai rakkauden elettä puhkeamatta itkuun.

Hylkääminen, jatkuva pelko, kuolema, osattomuus ja rakkaudettomuus tuntuvat niin omilta, että niistä on vaikea päästää irti. Ne ovat tässä taas. Ihan käsillä ja iholla yhä. Olen korjannut paljon, parantunut paljon. Mikään ei ole tehnyt minusta vahvaa, mutta sellaisen kuilun juurella keikkujan kylläkin, joka toistuvien pohjakosketusten jälkeen lähtee taas keikkumaan. Haluan pois siitä reunalta ja olla rauhassa. On myös rakkaus, luottamus, sinnikkyys, sanat ja arki, joiden tuomien tunteiden kanssa on elettävä. Omien virheitten toistamisen ymmärtämisen autuus ei ole autuutta, se on vain kerta kerran jälkeen viiltävämpää kipua. Mutta kivun parantuessa on taas hetken aikaa kokonaisempi. Minä olen kokonainen heti kun kuolen. Valmis ja virheetön.

Äiti (se äiti, joka on enimmäkseen ollut äitinä minulle) soitti eilen. Ei löytänyt blogille, joten oli pakko soittaa, koska äidit aavistavat kun kaikki ei ole kunnossa. Äiti muistutti mitä hyvää olen saanut aikaiseksi. Kertoi esimerkkejä käyttämistään esimerkeistä, joissa minä olen pääosassa. Kaikki se taide, sanat ja lapsikin. Miten paljon olen antanut muille.

Olen perusasioiden äärellä. Niitä ei voi etäyttää avaruuteen asti. Lapselle on tehtävä ruokaa, vaikka se murisisi päivät läpeensä. Työt on tehtävä lapsia kuunnellen, vaikka tekisi mieli kivettyä. Oppimiskeskusteluissa on käytävä, vaikka päässä olisi rakkauden kokoinen aivovamma. Kahvia on juotava.

Olen perusasian äärellä. Kaipaan miestä. Täytyy mennä avaruuden laitamille ennen uunilohta ja itkeä siellä rauhassa, jos tänäänkin meinaa syödä. Kaipaan yhteyttä, sanojamme, rakkautta ja miehen ääntä. Toivon että mies puhuisi minulle vielä. En voi huonosti siksi, että olen avautunut ja rakastanut. Minä vain teen niin.

Ei sen kummempaa. Kissa narskuttaa ja maiskuttaa unissaan. Astuin vahingossa sen hännälle. Toisen kynsikkään peukalokiilan silmukat on nostettu apulangalle.


11/24/2016




Lyhyissä unissa purkautuvat nopeutettuna silmukat, tummansameat ja likaiset, oikein ja nurin kaikki harmaat, kummallisille kerille kiertyneitä nyppyjä, suoristuvia langankiertoja, peukalokiila ja ranskalainen kantapää.

Itken heti kun herään, jotta jaksan tehdä lapselle aamiaista ja keittää kahvin. En yleensä pääse kyllin kauaksi unversumin takamaille, jotta olemisen taakka kevenisi siedettäväksi ja olisin vähemmän Stalin ja Saatana. Etsin kolmannen kahvipannullisen kohdalla sitä adjektiivia, jolla kuvata ylimitoitettua itseinhon määrää. Se on pöyhkeilevä ja ylimielinen. Kärpäsenpaska pöyhkeilee. Se on aamun uninen mittatilaus- ja -suhdevirhe.

Saan kollegalta täsmälahjan. Suutelen lasipuhallettua sammakkoa. Ei se ole keneltäkään pois. Edes sammakolta, sillä se ei muutu siitä miksikään.

Ruokin lasta kaivossakin. Annan sille kolme siivua cheddaria ja muistutan, että vain 15 % ihmisistä toimii kriistilanteessa järkevästi ja tehokkaasti. Uhan keskellä ei tietoisella ajattelulla ole paljoa sijaa ja reaktiot ovat ulkopuolisista vähintäänkin kummallisia. Ja sitä paitsi, terapeutti sanoi, että sinun jo käsitellytkin traumasi, ovat selkeä syy sille kaikelle pelolle, avuttomuudelle ja muulle paskalle. Että se on ihan ymmärrettävää, että ne pullahtavat joskus pintaan, mutta kaikki ei ole sinun syytäsi. Ota vähän tätä ananaslimua.

Otan vähän ananaslimua ja taitan itselleni pätkän anteeksiantoa. Kaikki ei ole minun käsissäni, oikeastaan mikään ei ole, paitsi nämä peruselintarvikkeeni, ylilaidan vyöryvät tunteet, rakkaus, kelvottomuus ja kipuikävä. Täällä kaivossa ei tarvitse pelätä törmäävänsä kehenkään. Ei tarvitse olla reipas eikä selviytyä. Voi harjoitella rauhassa kellumista, levittää kätensä ja tietää, ettei kukaan ota siitä kiinni. Se ei ole minun vallassani.

Mustavalkoisuuden sijaan olisi nähtävä enemmän harmaan sävyjä. Minunkin. Marraskuu on aina hyvää harmaata. Itseänsä voi kehittää ja säädellä, ei koskaan toista ihmistä. Joillekin virheliikkeet, anteeksiantaminen ja tarvitsevuus, ovat säälittäviä merkkejä heikkoudesta. Tosille taas heikkous on merkki ihmisyydestä.

Ihmistä vastaan voi aina kääntää selkänsä tai tulla vastaan. Saa juopotellella itsensä hengiltä, liittyä johonkin outoon kulttiin tai kuolla. Voi myös matkustaa Wieniin tai edes Helsinkiin. Voi kuunnella toista ja kuulla itsensä. Oman heikkouden sietäminen ja haavojen jatkuva aukiraapiminen voi olla pakahduttavaa. Ei niin, että jatkuvasti pitäisi olla veitsi kurkulla, mutta välillä sellaisia tilanteita vain tulee. Keinot selvityä eivät aina ole hyviä. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Traumanturvajoukoissa seisoo koko ihmissuhdehistoria.

Niin no, kuolleet eivät mokaa.


11/22/2016

Pää soi


Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois. 
Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa. 
- Eeva Kilpi -

Kilisen sitaatteja ja pieniä muistoja. Sellaisia puolukan kokoisia. Runoja.Katkelmia elokuvista joita en välttämättä ole edes nähnyt. Kirjoista joita en enää muista lukeneeni. En ehdi ajatusteni tai toisten ajatusten mukaan. Ne jotka tulevat tahmeina, jäävät hetkeksi. Nyt olen vihdoin tullut hulluksi, luulisin, mutta en voi paljastaa sitä julkisesti. Muusa saattaa tulla oven taa raivoamaan (se ei anna minun peilailla hulluudella, ei ole sun paratiisi se, se sanoo) ja minä en vielä kestä mitään oven takana olevaa. Hapuilen vain vähän ja hiljaa.

Se flow, johon olin kellahtamassa jokunen viikko sitten, hiipii hiljalleen takaisin. Ehkä se kuunteli salaa kun takeltelin sen olemusta A:lle. Sanoin ettei sellaisen keskeneräisyyden kentälle yhdelläkään ihmisellä pitäisi olla pääsyä. Olin vain unohtanut sen. Ei läpikulkua. Ei mitään kekkulointia täällä. Saatoin olla hieman ylimielinen. Samalla arka ja verinen. Nyt en ole. Olen nöyrä kuin peltoaura. Ja verinen ja arka. Polvillani. Saatan myös olla voimaton sen virran vietävänä, mutta sitten olen. Tarpeeksi kaukaa kun katsoo, en ole edes olemassa. Silloin ei ole väliä missä asennossa on.

Sen virran sisällä ei ole millään mitään merkitystä kenellekään kuin minulle ja se tuntuu vapauttavalta. Se on kahle. Kukaan ei tunne minua kuten minä. Mikään ei ole vallassani. Voin siis aivan hyvin olla vielä yhden päivän ja yön vallaton. Tai valtoimenaan. Levällään. Ei sitä koskaan tiedä, milloin pato suljetaan ja jään taas viipyilemään sulkuportille kuin jokin alamittainen pyörre.

Niin, päivä on ollut pitkä, mutta olen varastanut siltä tunnin unta aamupäivällä ja puoli tuntia iltasella bussissa. Tällaisella unimäärällä siunattuna saatan keittää kiisseliä (kerroskiisseliä) tai irrottaa isolta mustalta eläimeltä sisuskalut. Isolla mustalla elukalla on tosi iso sydän, muttei se enää lyö. Tarpeeksi kaukaa katsottuna ei isoa mustaa eläintäkään ole.

Saatan hyppelehtiä ja säpsähdellä riviltä toiselle. Saatan vajota koomaan viiden minuutin kuluttua. Saatan vain nukahtaa pystyyn. Huomenna en ehkä saata lähteä. Tarpeeksi kaukaa kun katsoo, ei ole olemassa lähtemistä eikä tulemista. Ei minkäänlaisia välimatkoja. Äärimmäisen tiivis paketti ei mitään. Sellaista kun alkaa ajatella, kuristuu hitaasti, lähes valon nopeudella.

Lakaisen kissan kynsiä lattialta. Omiani on siellä joukossa. Lapset sotkivat tänään vaatteeni ja irstailivat sitten muovieläimillä. Vasikka paritteli karhun kanssa. On siis asioita jotka vain tapahtuvat. En voi tietää, mitä tapahtuu, kun altistan voimaeläinfiguurini alamittaisten armeijalle.

En voi tietää miten liikun kun nukun bussissa. Matka on niin tuttu, että tiedän silmät kiinni missä olen. Kun avaan silmät, en tiedä missä olen. Kun avaan silmät, et tiedä missä olen.

Punahilkka unohtui aamulla kotiin. Joku jyrsijä on käynyt kynsinauhoillani. Lapasesta puuttuu yhä yksi peukalo. Se voi olla hyvä merkki tai vain puuttuva peukalo. Minuun on tullut karheampia kohtia. Kaikki on, yhä hyvin lähellä, yhden nyyhkäisyn varassa, mutta matkalla kohti avaruutta, niin kauas, ettei peukalolla ole mitään väliä.

Yöllä on hiljaisempaa ja olen puolipukeisen arka, mutta vähemmän tärisevä. Tässä tuolissa. Tässä vuoteessa. Ei se ole sen kummempaa.

Pää soi. Eeva Kilpi ja sitten Markku Lahtela (Muistiinpanoja, Gummerus, 1981):

No nyt sanoisimmeko jotain omasta elämästämme!
Ei se hyvin ole mennyt.
Mutta usein se on ollut kääntymäisillään
paremmaksi.







11/21/2016


Ulkona sataa vettä ja myös jotakin tunnistamatonta.

Kävelen kuolleen kissansilmän yli.

Naapurin pirtissä, pöydän ääressä, keskityn rullaamaan sätkäkoneella isälle tupakkaa. Olen pieni ja osaan keskittyä. Hiivin luvatta keittiöön, laskiämpärissä käyvät perunankuoret. Se on kaunista.

Traumat ja suuret odotukset ovat muovanneet minusta minua. Muovaavat edelleen. Vaikkei mikään muutu, on kaikki muuttunut. Kasvua voi tapahtua, vaikkei jaksaisi kasvattaa.

Viikkokausien kauhu ja tietämättömyys. Miten minä toimin kuten toimin. Mitä minussa tapahtui, mikä Perkeleistä heräsi? Saan selvää vihdoinkin. Kuilussa välähtää valo. Olen tehnyt kovasti töitä avaruusspiraalini kanssa. Kriisityöntekijän mielestä se on hieno työkalu. Ja yhtäkkiä tiedän että minulla on koko pakki näitä. Hilaan sen vettyneen lapsen pois kaivosta. Sieltä minne äiti aina lupasi sen hukuttaa. Silitän Perkelettä ohimennen ja vastakarvaan. Jatketaan näin, meillähän on vielä paljon opittavaa.

Miten suurta on pyytää apua, kun ei jaksa pyytää. Suurta ja samalla mikroskooppisen eliön jätöksen kokoista.

Hyppelin portaat alas. Hiukset kihartuivat itsestään. Tulkoon heinäsirkat ja he tulivat. Ostan työmatkalla kynttilän viimeisimmälle vainajalle, kun en muuta kyennyt. Pilkettä silmäkulmassa marraskuussa. Pitää muistaa.

Puhelut, sylit, itkut ja silitykset. Kiitos niistä rakkaat, kun ansaitsin ne vähiten ja tarvitsin eniten. Pystymättä muodostamaan lausetta jolla anoa. Nyt hivuttautuu armo ja säkkipimeä, mutta tuli palaa jossain. Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Plaah.

11/20/2016







Vaikka menetyksen määrä olisi vakio, esimerkiksi kaikki, niin se vaihtelee juuri vakautensa vuoksi.

Vuosien saatossa paino muuttuu painavammaksi ja kun kaikesta taakasta joutuu luopumaan kerralla, taas kerran, tulee hirveää jälkeä.

En koskaan tiedä milloin romahdan. Tiedän vasta kun olen romahtanut.

Sitten tulee suostutteluvaihe, lempeät rakkaat ihmiset suostuttelevat minut hoitoon. Suostun. Menetys muuttuu entistä suuremmaksi kun uskallan särkyä kokonaan rikki ja palasiksi. En tajunnut että sirpaleita on näin paljon. Tällaisena hetkenä sirpaleita on vielä paljon enemmän kuin koskaan ennen. Lohduttoman paljon. Uskon etten saa millään itseäni ehjäksi enää.

Ei minun tarvitse. Kuka meistä on ehjä?

Istun A:n työhuoneella koko illan. Puhe kangertelee, mutta muuttuu sitten elävämmäksi. Minulla on määräaika, jonka puitteissa romutun. Itken ja puhun. Sitä edeltäville öille ja päiville minulla on lista elokuvia. Lisään aamulla salaa yhden.

 Dallas Byers Club
The Wrestler
Behind the Candelbra
Louder Than Bombs
The Lobster
Eternal Sunshine of the Spotless Mind

En voi suositella The Lobsteria kenellekään.

Puhun aamulla P:n kanssa siitä, kuinka viha ja inho eivät koskaan auta tai vie mitään eteenpäin. Minä olen vihaton ja inhoton. Annan yhä itselleni luvan rakastaa ja antaa sen painon painaa hukuksiin. En voi muuta. Minua autetaan silloinkin kun olen jo hukkunut.

Isän ääni on hävinnyt. Ulkona sataa lunta. Iho on lämmin. Tärisen. Lumisade loppuu. Sanat palaavat.




11/19/2016





Olen odottanut koko yön agendapäivää.

En ehtinyt nukkua kuin puolentoista tunnin päiväunet joskus eilen tai toissapäivänä.  Yö vaan levisi syliin ja kasteli.

Rakkaus on tahtomista. Tahtoisin joskus nukkua.

Odotan sitä kohtaa kun en enää selviä. Hirveen pitkä aika siihen menee, mutta hitaasti kaikki sammuu. Tämäkin.




11/18/2016




Iho ei kestä kosketusta. Ei ehkä koskaan. Se tuntuu lähes olemattomana kosketuksena iholla. Kihelmöintinä. Yritin sietää sen ja olla armollinen.

Hyväksyä se mitä on. Itku, ihottomuus, turvattomuus, ikävä ja olemattomuus.

Heräsin aamulla painajaiseen. Isä meuhkasi puukko kurkulla. Yritin kääntyä pois, mutta törmäsin tulipaloon tai tuliseinään. Jos nukun, nukun liian lähellä patteria. Se korvaa ihmisen lämmön. Muistan miten opin ajamaan polkupyörällä. Se oli sininen.

Mustien jätesäkkien aamu. Silppuan niihin sekaisin vaatteita ja sanoja. Mikään ei muutu. Lapsuuden päiväkirjojen rikkirepiminen itkettää. Luin niitäkin miehelle ääneen, pienen palasen. Hävetti, että tällainen minä olen yhä. Nyt vielä enemmän.

Sitten kun olen saanut nämä tuhotyöni valmiiksi, olen.

Selkeinä hetkinä erotan muistoja toisistaan. Unissa tulevat avainmuistot. Se satuttaa ja raatelee vähän, mutta hetkittäin se lisää ymmärrystä. Sanojakin tulee vain lisää ja vihaan niitä koko ajan enemmän. Joukossa on hyviä. Sanoin eilen ääneen, etten ole siinä asemassa, että voisin arvioida itseäni mitenkään tai tarttua mihinkään diagnoosiin. En enää tarvitse diagnoosia, eikä se vapauta minua mistään.

Vertaistuki on hyvä, sillä olemme jollakin tapaa samassa pisteessä, mutta toimintatapamme ovat täysin vastakkaiset. Tunnepohja on sama ja kumpuaa samoista lähteistä. Silloin on helpompi tarkastella toisen kipua ja nähdä siinä omansa. Ja kokee senkin, etteivät ne omat selvitymiskeinot ole aina hyviä.

Hetkittäin tunnen melkein iloa siitä, että rakastan. Annan itselleni luvan, vaikka tässä tuntuukin menevän henki. Se muu, mitä rakkaus on tuonut pintaan on yksityinen helvetti. Mutta se ei enää ole niin kuuma kuin joskus aiemmin.

Ajattelen sitä lasta, joka selvisi kaikesta. Miten helvetissä se oikein selvisi? Ei ehkä lopulta kovin hyvin, sillä minähän siivoilen täällä sen elämän jälkiä yhä. Olen siinä hommassa sietämätön. Siksi olisi hyvä, jos kuolisin nyt heti. Pääsisi se lapsikin vihdoin lepoon.




Hyviä asioita tänään:


Kahvi.
Manchego.
Oliivit.
Jääkylmä vesi.
Silmätipat ja muut lääkeet.
Kynttilöiden valo.
Vaakaräntä ja sohjo.
Suojatie.
Heijastin.
Puhelu.
Itku.
Neule.
A Serious Man.
Nasan livelähetys.
Rakkaus.

11/17/2016

Luulin eläväni todellista rakkautta ja itse elinkin sitä. Se ei riittänyt, ei itselleni, eikä miehelle.

Rakkaudessa on kysymys muustakin kuin rakkaudesta, hyvästä olosta ja luottamuksesta.

En ole vielä saanut selville, mitä kaikkea siihen itselläni sekoittui, luultavasti kaikki. Se etten ahdistumiseni, loukatuksi tulemiseni ja kännimokan keskeltä nähnyt sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Nyt elän todellisuutta, joka kuristaa minua hitaasti hengiltä. En kykene oikein kirjoittamaan, joten en kirjoita. Ja heti kohta taas kirjoitan.

Kaipaan miestä valtavasti, mutta samalla yritän ymmärtää, että rakkaus ei ole sokea ollenkaan, eikä se kestä kaikkea. Eikä se anna anteeksi. Se lyö, vapauttaa väkivalloin ja tappaa kiduttamalla. Ja loppuu kuin seinään, niin ettei toiselle tarvitse sanoa enää sanaakaan. Ei edes sitä, että on eronnut.

Miehen rakkaus ja myötätunto eivät kestäneet. Se ei tietenkään voinut ymmärtää, mikä sai minut sekoamaan, kun en ymmärtänyt itsekään. Nyt ymmärrän paremmin, hetkittäin ja yritän selvitä näistä tunneista ja tunteista. Mutta en selviä. Sanon aina, etten selviä ja sanon aina että ennenkin olen selvinnyt, mutta nyt en selviä, mutta nyt en selviä.

Mies ei jäänyt antamaan anteeksi, eikä auttamaan, eikä olemaan me. Yritän ymmärtää sitä, mutta en pysty, enkä saa.  Kaikesta on monta versioita. On syy ja seuraus ja ylilyönnit ja hiljaisuus. Minä en saa retostella sitä täällä.

Olen ihan loppu ja toivoisin yhä, että voisimme puhua. Mutta emme me voi, mies ei ikinä suostu siihen. Eikä sen tarvitsekaan ojentaaa minulle kättään, ei enää.

En jaksa olla joka päivä maailman vastenmielisin olento, mutta olen silti. En tiedä kuinka kauan kykenen siihen ja samalla olemaan olemassa.

Ja tämä on vain kirjoitusta. Etsintää. Todellisuus on jotakin muuta. Vihaan jokaista sanaani.

Miksi minä kaipaan niin kamalasti? Enkö voisi kääntää näkökulmaani niin, että tämä on hyvä asia.  i tarvitse rakastaa, antaa anteeksi tai tuntea myötätuntoa, kun on vastassa tällainen ihmishirviö kuin minä.

Ehkä miehen selvitymiskeinot ovat paremmat. Muutaman kuukauden kuluttua se on rakastunut uuteen naiseen. Ellei jo nyt makaa lohtukoomassa uudessa rakkaudessa. Se sattuu niin paljon, mutta se rakkaus mikä meillä oli, sattuu vielä enemmän.


En tiedä auttaisiko se puhuminen sittenkään. Ei miehellä ole mitään syytä auttaa minua.
Mies ei ole maksanut velkojaan, vaikka uhosi. Ilmeisesti se on juonut nekin rahat. Näinkin pitäisi ajatella.

En usko että uskallan enää koskaan rakastua. Se tuntuu horveän pahalta. Ja samalla rakastan koko ajan.




Kaikki yöt ja päivät ovat samanlaisia. Loppumattomia ja näännyttäviä. Unettomia. Tähän on vihdoinkin hyvä lopettaa. Nukkua edes vähän. Tarttua kirjaan. Kahvikuppiin. Sanat vuotavat hitaasti. Välilyönnin mitta on joskus kuusitoista tuntia.


EHKÄ ON OIKEIN

Ehkä on oikein että pilvet peittävät maan,
että halla hiipii kylmänä ojia pitkin,
että kylmä hiipii julmana sydäntä kohti,
että julma saa voiton.

Sillä maa oli paljossa vajaa.

Omenankukkien valkea laulu
siunasi vain vähän aikaa
ja sitä seurasi raakileitten repivä riita,
raakileitten ahne nälkä,
kasvun levottomuudet,
ja mato pääsi puuhun
eikä sadosta tullut virheetöntä.

Matojen vuoksi
joita maa ei toivonut
on edessä loppu
jota maa ei tahdo.
Kirves on pantu jokaisen puun juurelle
ja pakkanen kaikkien päitten päälle.

- Eila Kivikkaho

11/13/2016

Kirjoitan, koska siten luen itseäni



Sain haasteen. Taas kerran. Veela haastoi. Yleensä unohdan suorittaa nämä haasteet. Nytkin muistin juuri edellisen, jonka vastaukset olen unohtanut julkaista.

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Aloitin bloggaamisen virallisesti 31.3.2006 ja julkisesti näin:
"PÄIVÄN SALDO

Kolme päivää odotettu ja seurattu kamera tuli kotiin. Mies kuvaa ja pyytää neuvoja joita en osaa antaa. Olen lähinnä kokeillut sen painavuutta tai keveyttä. Kaupassakin kysyin ensimmäiseksi että onko teillä sellaisia kilon kameroita? On niillä. Tämä ei ole niitä kameroita. Se tuli ranskasta patongin välissä, niin ainakin luulen.

O keksi eilen hienon runon joka on jo unohtunut. Se liittyi poraamiseen, koneen hurinaan, mikron asentamiseen kaappiin.

Tänään juomme La Cuvee Mythiqueta. Pöllö on viisas. Viikko sitten se maistui hyvälle Leppävirralla, hyvässä seurassa.

Perjantain iltaohjelmaan piti kuulua jokin uusi ruoka, jokin uusi viini ja jokin dvd. Kolme viikkoa sitten, tai neljä viikkoa sitten, sain itse väännettyä sushit pöytään jo ennen yhtätoista ja Kill Bill 1 alkoi pyöriä yhdeltätoista. Tänään söimme suolakeksejä ja hilloa ja avasimme viinipullon yhdeltätoista. Sauna, pyjama, kalsarit, tupakointia parvekkeella ja huomioita siitä miehestä, joka kadulla etsi kangen kanssa viemäriä ja tietä vedelle valua."

Tyttö alkoi vasta tammikuussa 2010. Tämä oli aluksi vitsi. Tämän piti olla selkeää vittupäisyyttä kaikkien elämäntapa-, ruoka-, käsityö- ja kauneus/vaateblogien joukossa. Minut houkutteli tähän ystäväni ja aloitimme Tytön yhdessä. Kunhan päästelimme höyryjä. Pääasiassa tarkoitukseni oli kirjoittaa huonosti ja tyhmästi. Luulen onnistuneeni täydellisesti. Myöhemmin ystäväni on poistanut omat julkaisunsa blogista ja minut elämästään. Blogi alkoi pelastustyönä. Makasin noin kuukauden kotona kohtutulehduksen vuoksi. Meinasin seota. Sittemmin on ollut kaikkea muutakin, minkä vuoksi kirjoittaa. 

Oho, ohjeessa sanotaan että lyhyesti. No siinä ylipitkä lyhytversio.

En minä voi neuvoa ketään. Kirjoita. Ei se sen kummempaa ole. Minua ei lukijana kiinnosta meikit tai asukokonaisuudet. Kirjoita mieluummin se, mikä on kaikista vaikeinta, eli tarpeellisinta. Äläkä usko kenenkään neuvoja. Itse olen bloggaamisen ansiosta päässyt mm. sosiaaliviranomaisten kanssa saman pöydän ääreen, melkein joutunut pakkohoitoon ja lopulta seonnut rakkauteen joka on tappanut minut. Kirjoita silti.

En osaa oikein haastaa. Paitsi Onhan Noita -blogin rakkaan naiseni ja luotettavan ystäväni. Muiden nimeämiseen olen juuri nyt aivan liian vainoharhainen ja kuollut. Loput löytyvät sivupalkista ja Veela nappasi jo muutaman.

Veela ansaitsee mitalin tästä kymmenminuuttisesta, jonka aikana en parkunut kuin kerran. Silloinkin vain lukiessani Veelan oman postauksen. 


11/12/2016


Selkeä marras.

Kuolema tulee joka päivä lähelle. Se on suorastaan maaninen näinä päivinä. Se ei lepää.

Kaiken keskellä suru, jonka reunat hämärtyvät laajetessaan. Rakastavaiset, elävät, eivät puhu toisilleen enää koskaan.

Minulle on annettu elämä ja puolitoista litraa kivennäisvettä.

Minä olen kuolema. Irtiotto elämästä.


11/10/2016

Mistä me puhumme kun puhumme




Vaatekaapin siivoaminen jää alkutekijöihinsä. Hetken aikaa olohuone tuntuu pehmustetulta eristysselliltä. Jätän kasat vaimentamaan nyyhkyilyäni. Kaikki muistuttaa siitä, mitä kuvittelin rakentavani.

En ole kovin vahvoilla. Iho on kipeä. On paljon sietämättömiä viisiminuuttisia, mutta yritän hengittää niiden aikana. Maailma on mykkäkoulu. Absurdia on, että siihen auttaa puhuminen.

Tämä on eräänlainen vastaanottopäivä. Otan vastaan kaksi puhelua ja itken kai molempien aikana. Ihanat naiset antavat minun itkeä rauhassa, eivät pelkää sanoja, heikkoutta ja poukkoilevaa ahdistustani, vaikka itse vähän pelkäänkin. Ei se ole vaikeaa. Minähän luotan. Ehkä pelkään sitä väsymystä, mitä ponnisteluni tuottaa.

Puhumme kuolemasta, kuolleista, paksusuolentähystyksestä, rakkaudesta, toivosta, virheistä, puhumisesta, kuulemisesta, työstä, lukemisesta, rakkausasioiden virallisista lomakkeista, etätyöstä, bunkkereista, empatiasta, anteeksiannosta, elämästä, kissoista, kanakeitosta, yhteydestä, armosta, avoimuudesta, hylätyksitulemisen pelosta, tarvitsevuudesta, lapsuuden traumoista, keikoista, äidistä, kauhusta, peseytymisestä, voimasta, kirjoittamisesta, vihasta, viisaista lapsista, peloista, hammasraudoista, pihdeistä käsilaukussa, sanojen ja tekojen ristiriidasta, vääristä teoista, eläinrääkkäyksestä, luopumisesta, itsensämurhaamisesta, tahallisuudesta, halusta ymmärtää, makkarasta, läheisyydestä, kaipauksesta, lauantaista, uudesta Lidlistä, ämpäreistä ja kaikesta muusta.

Keitän yökahvia klo 0:57. Alkaa olla hiljaista. Luulen, että on kyse elämästä.




11/09/2016


Astrid Lindgren, Ronja, ryövärintytär, WSOY.


Astrid Lindgren, Ronja, ryövärintytär, WSOY.


Lapset ehtivät nähdä kirjani. Unohdin työntää sen käsilaukkuun ennen tunteja. Ne pyysivät että lukisin ääneen.

Kun hengitys ei oikein kulje, on vaikea lukea ääneen toisille. Luokkaan laskeutui harras hiljaisuus. Sen katkaisivat vain tirskahdukset lukiessani pari saatanaa ja Helvetinkuilun.

Kappaleen vaihtuessa, yksi lapsista huokaisi ujosti ääneen. Siellä oli kirosanoja. Niin oli. Ne ovat sanoja, kuten kaikki muutkin sanat.

Kun jouduin hätistelemään lapset lähtöön, jäi yksi seisomaan vähän matkan päähän eteeni ja vilkuttamaan hidastetusti. Tulee ikävä, se sanoi. Alkoi itkettää.

Minusta tuntuu kaikelta. Minussa tuntuu kaikki. Ja tyhjyys.




11/07/2016

Tärkeintä on, ettei kissa kuole



Saatananmoisen itkun ja tärinän kautta töihin. Olen zombie. Häpeän katsoa bussikuskia silmiin. Se näkee, että olen pelkkää paskaa ja maailman iljettävin olento. 

Asemalla en saa nenäliinaa auki ja taas hävettää. Saan minä niistää. Nenäliina ei riitä, vaan räkä valuu poskille, kun tärisen toista laukun syövereistä.

Näin ei saisi itseään pakottaa, mutta en osaa muuta. Ei ole varaa sairaslomaan. On suunniteltava jokainen askel tarkasti. Ennen tunteja itken pahimman pois vessassa. En minä edes ansaitse apua tai helpotusta tai rakkautta tai...autopilotti pyörii.

Kadulla joku sanoo ääneen, että salakavalasti. Se puhuu varmaan minusta. Minä olen käärme. Minulla on selvitymiskaulaliina, jossa ei ole yhtään raitaa mustaa. Tai pelkkää mustaa. On mustaa jossa on kultaa mukana. Se on salakavala selvitymiskäärme. Mitäköhän näille kaikille kaulaliinoille tapahtuu, kun höyhen laskeutuu päälleni ja murskaannun?

Luen siitä, kuinka parisuhteessa pitäisi kommunikoida tai siitä kuinka pitäisi antaa anteeksi, antaa armoa. Siitä ei ole mitään hyötyä. En osaa armahtaa itseäni, eikä minulla enää ole sitä paria, joka hoitaa ja peilaa. 

Vaarallisinta on koteloituminen ja selän kääntäminen toiselle.

Yöllä rukoilen Jumalaa, vaikka tiedän ettei sitä ole. Eihän minuakaan ole. Voisiko joku auttaa minua? Sano sinä Jumala sille, että päästää minut tästä roikkumasta. Jumala kysyy että kelle, kun eihän täällä helvetti ole ketään.

Puhun lapsen kanssa surusta ja rakkaudesta. Että vaikka olenkin tällainen, niin hänellä ei ole mitään hätää. Juttelemme ehkä enemmän kuin aikoihin. Lapsen tunnereaktiot ovat järjellisiä. Pelottaa silti, että olen tuhonnut yhden kokonaisen ihmisen, kohdusta hautaan. Itken sitä koko yön ja torkahtelen välillä.

Lapsi sanoo että tärkeintä on ettei hän, kissa tai minä kuole. Siinä järjestyksessä. Sanon etten kuole. Sitä en sano, että kuolin jo.

Muistan, että jo viime syksynä etsin vauvan nukkuma-asennon. Käsivarret koukussa, kevyessä nyrkissä ja selälläni. Kirjoitan koko ajan, että koulussa, vaikka pitäisi kirjoittaa, että koukussa. Kolme kertaa väärin. Aina väärin. Kaikki aina väärin. Nukun ainakin tunnin. Lapsi irvistää minut hereille.

Jos aina lyö päätään seinään, niin eikö sen pitäisi joskus mennä murskaksi? Minä lyön ehkä liian hiljaa? Aistin valopallojen liikettä, kirskuvia luita ja hiljaisuutta.


11/06/2016

Elää sanojen kanssa



Ihmisdiagnoosi on sittenkin oikea. Vaikkakin vaikea.

Muusa soittaa aamulla. Minulla on itku, mutta on myös hutera puheääni ja korva jolla kuulla. On aivan sama miltä minusta tuntuu, konkreettista on puhelu, puhe ja sanat, kuuleminen, ihmisyys. Siihen kuluu aikaa 54.1 minuuttia. Puhelun aikana keitän kaksi pannullista kahvia ja puhelun jälkeen kolmannen. Poltan yhtä monta tupakkaa.

Se mitä itsestäni haparoin esiin hiljaisuudessa, kuuluu Muusankin puheesta, ehkä vähemmän heiveröisenä kuin omassani. Minulla on niitten ihmisten rakkaus, jotka ovat olemassa minulle. Se ei ole rakkauden hyökyaalto, se vain on. Tulemista ja menemistä. Minulla ei olisi näitä ihmisiä, jos en olisi minä.

Mutta kun minä olisin toivonut. Että joku voisi elää minun rinnallani tässä.

Ja sanat. Muusa sanoi jo ajat sitten, että ehkä minun pitäisi olla jonkin aikaa kirjoittamatta. Vaikka olenkin sanoineni se, joka joskus loihtii asioista ja tunteista näkyviä myös muille. Helmiä ja muita jalokiviä. Nyt en loihdi mitään. Sanat ovat hirveän vaarallisia. Minä olen hirveän vaarallisessa tilassa ja surullinen. Vanha tuttu kombo cross kitcheniä, jota en kykene nielaisemaan enää lusikallistakaan. Kuilun reunaa pitkin valuu sekametelisoppaa tänne alas. Tulen ravituksi.

Juuri nyt vihaan sanojani, mutta sekin menee ohi. Suruaikani, etsikkoaikani, rakkausaikani ja liian painava kaipaus marinoivat minusta yksisarvista. Puhelu kapseloi tunteet, nuo ihmiselämän paskasäkit, lyijykuoreen, alkulimaan, yksisarvisten laidunmaille tai avaruuden syöksykierteeseen. Ne eivät kosketa meitä. Minua ei kosketa mikään. Paskapuhetta sekin, pölyhiukkanen iholla voi murskata minut kokonaan.

Ja ne traumat, joiden kanssa elämme, tulevat käsiteltyä, yksi toisensa jälkeen. Hiljaisia, pieniä askelia eteen ja taakse. Elämme niiden kanssa sovussa, kunnes meissä tapahtuu muutos (mikä tahansa, hyväkin) ja korttitalo hajoaa ja sortuu, palaa poroksi. Kaikki liikahtaa, mutta jo käsiteltyjen menneisyyden traumojen tai suurten elämäntraumojen kanssa pitäisi olla tarkkana. Nekin liikahtavat. Lyijykapselointi fuskaa.

Enkä puhu nyt isoista asioista. Kun on pieni, haavoilla ja traumatisoitu kohtuun, ovat pienet asiat niitä isoimpia. Kun on ihminen, vain ihminen.

Mutta kun minä olisin niin toivonut. Että joku voisi elää minun rinnallani tässä. Näkisi ne hoippuvat jalanjäljet ja sen, miten olen jo melkein astunut yhden askeleen ja sitten vielä toisen.

Elän sanojen kanssa. Elää sanojen kanssa. Ne ovat niin iso vihollinen ja niin suuri siunaus.


Voi yksinäisten pyhät





Elämä on täynnä suuria rakkauksia ja keskikokoisia rakkauksia ja rakkauksia. Kaikki ne ovat tavallaan yhtä suuria. Niistä jää jälkiä, ne vaikuttavat taustalla, ne ohjaavat tietämättäni tekemisiäni ja vaikuttavat kaikkiin tunteisiini.

Minulla on sittenkin oikeus tuntea pelkoa, häpeää, riittämättömyyttä ja pettymystä. Myös rakkautta.

Se kaikki vain räjähti käsiin. Panostin ihan itse. Kun kerran olen tällainen hirviö, niin olen sitten kunnolla ja loppuun asti. En vain tajunnut, ettei kyse alunperin ollut minusta, vaan toisen ihmisen kauhusta ja traumoista, jotka valelivat omani kuin tulikuuma terva. Vaikka minun olisi pitänyt olla hellä ja läsnä.

Miten olla läsnä, kun toinen on aina satojen kilometrien päässä? Miten silloin otetaan toinen syliin ja silitetään? Annetaan sen olla siinä turvassa ja rakastetaan. Miten nähdä ja kuulla toinen, jos itse on jo tipahtanut kuiluun?

Ja kuinka opetella luetun ymmärtämistä? Lukemalla lisää kai.

Ehkä kaikkien ei tarvitse pohtia tällaista. Ehkä he ovat oppineet jotakin itsestään ja maailmasta, kaikesta. Ehkä heillä on selkeät olemisen rajat ja syvällinen tieto ja järki, jotka ohjaavat elämää, niin ettei ylilyöntejä tule, eikä koskaan jää mitään anteeksi anottavaa tai annettavaa.

Harjoittelen koko yön. Toteutan itseinhoa ja -aggressiota. Kokeilen välineitä, joita olen tädiltä saanut. Tunnistan automaatioajatukset, ne jotka tulevat selkärangasta autopilotilla. En ehkä ole ainoa tällainen.

Nimeän tunteita. Ne lyövät pieninä ja suurina. Tulevat ja menevät, isoimmat niistä kuin pilvet, lipuvat ohi hitaasti, mutta aina ohi. Siinä ei ole mitään lohdullista. Tuossa vyöryy ohi epätoivo ja tuossa on avaruudellinen häpeää. Onpa ne isoja! Ja rakkaus ja kaipaus liplattavat edestakaisin kuin kevätjäästä vironnut vesi. Ja suru ja pelko, valtavana koko avaruuden peittävänä taustakankaana. Käperryn vähän, nukun vähän. Itken paljon.

Jokin aavistus, puolittainen tieto omasta heikkoudesta ja sen kuristavasta laajuudesta tuottaa uutta välineistöä ja toivo pilkahtaa, vaikka olen ajatellut nuijia sen hengiltä. Luen listaa asioista jotka on kivoja ja joita saisin mieluusti tehdä. Käsityöt. Minulla onkin jo valmiina 180 cm poikaystäväkaulaliinaa, muttei poikaystävää. Ja 230 cm selvitymiskaulaliinaa, muttei selviytyjää.

Ajattelen hetken hyviä. Ihan pieniä.
Ulkona on hyvä ilma kävellä.
Kaupassa on ehkä kypsä avokado.

Saan rakastaa. Se on tunne. Sekin menee joskus ohi. Varovasti nyt näitten tunteitten kanssa. Sain rakastaa miestä. Saan rakastaa vieläkin. Se tunne ei mene pois, kukaan ei ota sitä minulta pois, ennen kuin se on ohi. Toivottavasti jaksan odottaa. Ihan varovasti ja hukkumatta.

Löydän avokadohyllystä heti kaksi kypsää. Ilahdun. Kotimatkalla tulee itku. Tiedän että sekin kohta taas loppuu, tulee ja menee ja loppuu. Kaikki loppuu.

Katson parvekkeella, kun naapurista viedään taas joku mummo ambulanssilla. Voi yksinäisten pyhät. Ajattelen että minun täytyy valmistautua sellaiseen yksinäisyyteen. Ehkä se oli sen puoliso, joka kuoli viikko sitten. Ajatus menee heti ohi. Ambulanssikin.

Muserrun näitten alle. Enkä jaksa ajatella seuraavaa tuntia pidemmälle. Joskus viisiminuuttinenkin vie kaikki voimat.

Onko minut joskus diagnosoitu väärin. Ihmiseksi?


11/05/2016


Niitä on helpompi rakastaa jotka eivät ole ihan rikki. Kaikki ovat jotenkin rikki, mutta toiset vähemmän. Olen niille kateellinen. Samalla en ole mitään.

Sain poikaystäväkaulaliinan valmiiksi. Silitän sitä ja silitän sen. En saa siitä kaikkia kissankarvoja pois ja pelottaa, että tapan miehen tällä.

Tämä on yhteydenotto, joten en pysty näköjään kunnioittamaan edes hänen viimeistä pyyntöään. Vittu mikä ihmisjäte.

Pitää varmaan leikata sormet irti. Kädet irti. Kaikki irti.

Eräpäivä




Olemme olleet viikon puhumatta. Se on pisin aika seitsemään kuukauteen.

Muutama kuukausi on nyt seitsemän kuukautta. Tasan seitsemän kuukautta sitten oli huhtikuinen tiistai-ilta ja juuri näillä hetkillä olin matkalla miehen luokse. Ensimmäistä kertaa. Pelotti ja ihastutti. Pelotti paljon. Pimeässä, räntäisessä sateessa ensimmäistä kertaa taksilla vieraaseen paikkaan, keskiyöllä, hapuilu pihalle, oikean oven etsiminen. Mies tuli vastaan ja otti minut syliin.

Mies ei puhu minulle enää koskaan.

11/04/2016

Keskitysleiri kylppärissä


Olen ollut joskus todella lähellä. Jotakin. Olen ollut joskus tosi onnellinenkin. Jotkut haavat vaan taitavat olla niin hyvin arpeutuneita, ettei niiden avautumista edes huomaa.

Zombiuden ja paniikkikohtausten keskellä olen kirjoittanut ylös ne tärkeimmät. Jo yllättävän pitkän elämäni aikana minulta on jäänyt jotakin ratkaisevaa huomaamatta. Tai olen huomannut monenlaista, nyt vain joudun taas nöyrtymään sen kaiken edessä.

En jaksa elää. Siinä ei ole mitään uutta. Kahdessa viikossa ihminen tottuu mihin vaan. Yritän hoitaa itseäni armolla, mutta se ei onnistu. Verhot ovat kiinni ja kahvikiintiö on murskaavan täynnä. Minäkin olen murskana, kuin ripottelisi tuhkaa tuhkalle.

Pia syötti minut maanantaina. Nyt on perjantai, koska A tuli eilen oven taa, kertoi että on torstai ja toi minulle vihreän laatikon johon itkeä. Se on kuin Gilmoren tytöissä käytössä ollut mieslaatikko. Sinne pannaan kaikki muistot tai asiat jotka muistuttavat miehestä. Minä olen itkenyt sinne ja sitten siellä on itkun seassa nippu aanelosia. Sain puhuttua ääneen sekä Pialle että A:lle sen mikä mieleni naksautti täysin vinksalleen. Järjellisessä tilassa voin pinnistelemällä ymmärtää oman reaktioni ja loukatuksi ja hylätyksi tulemisen kokemukseni, joka uusiutuu aina, varatoimistani huolimatta.

A näkee myös toisen osapuolen, eikä suostu hyväksymään sitä, että tämä oli tässä nyt. Koska on nähnyt meidät yhdessä, silloin kun on ollut hyvä hetki ja kaikki ovat olleet turvassa. Tappelen sen hetken pois mielestäni, koska en kykene ajattelemaan sellaisia hetkiä. Koko yön kuitenkin ajattelen, kuulen miehen äänen päässäni, enkä nuku. Yritän itkun seasta hengittää. Aamukuudelta herään painajaiseen ja olen helpottunut, koska olen nukkunut ainakin tunnin.

Olen melkein vihainen itselleni, etten selviä tästä. Että järjestän aina elämäni niin, että se on elinkelvotonta. Olen tärisevä tuhkanakin, mutten halua tarttua toivoon tai yhtään mihinkään. En usko, että olisin sellaisessa tilassa jossa tehdään päätöksiä. Teen kuitenkin. Ja näen tämän ikuisen jatkumonkin, kun niputan näitä myöhäissyksyjä.

Hirvittävä, kuilunreunallinen pahaa oloa ja ahdistusta kulminoitui molemmilla yhteen paikkaan. Yhteen kohtaan, muutaman tunnin sumppuun väärinkäsittämistä, pelkoa ja loukatuksi tulemista.

Vain minä olen psykoottisen paha ja elinkelvoton. Minua ei enää ole. Tämä kirjoittaminenkin on samaa junnaamista aina. En enää tee.

Yritän uskoa rakkaitten naisten puheen ja vastata heidän huolehtimiseen ja huolestumiseen rakkaudella. En vain usko, että minusta on rakkauteen tai siihen kaikkeen hyvään, mitä he minussa näkevät. Se on kuin joku toinen nainen, jota ei ole olemassa, mielikuvituskeiju, jonka tasolle en koskaan voi päästä.

Ostin samaa saippuaa kuin mies. Se on vähän kuin keskitysleiri kylppärissä. Tänään taas, aion pestä itseni. Sormet hikoilee pelosta.



11/01/2016


Mallioppimisen kautta olen ymmärtänyt, että suhteeseen voi huoletta jäädä, vaikka mies pitäisi puukkoa kurkulla.

Kukaan ei kertonut, onko siinä kyseessä rakkaus vai silmitön viha, tai mitä muita tunteita siihen liittyy. Kukaan ei kertonut, onko se tavallista vai poikkeavaa. En ole katkera siitä enää, en voi olla. Opin koko ajan lisää ja olen vain vihainen ja surullinen siitä, että sen oppimisen täytyy yhä tapahtua, kun olen jo melkein kuollut. Ja olen kateellinen vanhemmilleni jotka ovat kuolleet ajoissa, joutumatta koskaan tekemisiin aikuisen minäni kanssa. Ja veljelleni joka viitsi kuolla omatoimisesti ja ajoissa.

Kukaan ei pidä veistä kurkullani, eikä ole pitänyt. Minä pidän veistä niiden kurkulla, joita eniten rakastan. Ja omallani tietenkin. Paitsi joskus kun leivon skonsseja tai teen makkarakeittoa.

Vannon etten enää altista ketään itselleni. Alan suojella luontoa. Ihmistä. Olen jokin kesytetty kulkutauti tai sähkötuoli.

Viime viikon tervetullut flow aiheutti minussa jotakin hyvää, vaikka kaikki menikin paskaksi. Etenemisen tunteeseen sekoittui paljon ymmärrystä itsestä ja myönnytyksiä universumille. Sellaisia yritin varovasti avata ääneen ja todeksi toiselle ihmiselle. Ja palapelin palasia loksahti paikoilleen kuin itsestään. Olin hetken aikaa niin helpottunut ja leijuva, että näin valopisteitä tanssimassa ympärilläni. Huusin (aika hiljaa) parvekkeella että näen tähtiä!

Sitten matto meni alta ja selkään upahti puukko. En vielä tiedä miten kuvata sellainen mielialan jyrkkä ja nopeutettu lasku. Miehen jokainen sana oli tarkoitettu juuri minulle. Aiheuttamaani ahdistus ja pelko, se ettei tätä suhdetta olekaan tai sen pitäisi olla jotakin muuta, oli kirjoitettu julkiselle ilmoitustaululle. Ja siellä se on nyt ja aina. Tavaan sitä päivittäin. Ei sen julkisuus enää haittaa, mutta olisin halunnut tietää siitä ennen kuin kaikki muut. Olisin halunnut edes pienen varoituksen. Olisin ollut valmiimpi. Ansiokkaan avautumiseni ja täydellisen häpäisemiseni välillä ei ollut kuin muutama tunti.

En ehkä tiedä miten sitten pitäisi reagoida. Kun on itse jo valmiiksi (erityis)herkässä tilassa, rikkinäinen ja samalla onnessaan. En tiedä. Pitääkö tappaa kaikki, jotta toinen pääsee tuskastaan ja vapaaksi ja irti minusta. Asettaa se veitsi kurkulle ja viiltää kerran ja kunnolla. Niin syvältä ettei paluuta ole. En oikeasti tiedä enää mitään.

Haluaisin löytää jonkin muun metodin. Tapan siinä samalla itseni, pahemmin kuin kukaan muu.

Miten tässä nyt näin kävi


Kuoleman ja rään keskeltä löydän lyhyen reitin takaisin inhimillisyyden äärelle. Puhun naisen kanssa, jota olen loukannut jo toistamiseen.

Luulen että unohdan pyytää anteeksi. Puhumme muusta. Psykoosista, rakkaudesta ja häiriintyneistä ihmisistä (kuten minusta). Naisella on viuhkaksi asti laajentunut perspektiivi ihmisiin, heidän tekoihinsa ja tekojen motiiveihin. Me jopa nauramme. Uskallan sanoa, ettei miehen perspektiivi ole samalla tavalla laaja. Nainen tajuaa epätoivoisen rajanylitykseni. Että tässä, ole hyvä, saat juuri sitä mitä pelkäät, psykoottisella tuhovimmatwistillä. Ei tarvitse vääntää rautalangasta. Ja kaikkea edeltäneen selkäänpuukotuksen. Vaikka yritän pitää sen osan tarinaa ohuena.   

Se muistuttaa, ettei pitäisi pelätä joskus vielä rakastua, mutta sitä minä en enää muista. Mutta sen muistan, että jos osumme samaan kaupunkiin, niin voisimme mennä kahville.

Miten tässä nyt näin kävi.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...