12/31/2013

En ole hukannut puhelinta rantaveteen




Paras lääke masennusahdistusitkuun ja hengittämättömyyteen on se, että pesee hampaansa ja tiskaa. Ensiapuna voi käyttää myös osta jotain purkkeja -metodia, joka tuskin on Pilvin itsensä kehittämä, mutta toimii. Sitten voi mennä makaamaan turvakotiin, katsoa televisiota ja juoda mustaherukkamehua. Maailmasta tulee hetkeksi uusi. Kaikkeus syntyy tyhjästä. Paino sitä, ettei sitä aluksi ole ollenkaan. Olisi järjetöntä kuvitella mitään muuta.

Aamulla voi värjätä tukan ja päivällä jo huomata, että on hengittänyt menemään ihan itsekseen. No, melkein.

Elämä on yhdentekevä pätkä summittaista ja rajattua elinkaareksi kuvailtua tointa, joka sisältää hetkellisiä tuntemuksia olemassaolosta, rakkaudesta ja energiasta. On varmasti aivan sama, viettääkö sen surkutellen saamattomuuttaan tai ahdistuuko siitä minkä on saanut. Ei ole minun syyni, jos en mahdu maailmaan tai jonkun elämään. Minulla on yhä mahdollisuuteni rajata. Välittää halutessani tai olla välittämättä.

En kadu rakkautta. Ei ihmisen kokoinen mittakaava ole niin iso, että sillä olisi mitään väliä.

Itkin eilen hirveästi ja sanoin lopulta Söpöliinille, että minä  haluan rakkautta, turvaa, silityksiä, unta ja jäävettä. Ja rauhaa. Sen mielestä se oli kohtuullista perustarve tavaraa, joka kuuluisi kaikille. Paitsi jäävesi on ehkä pröystäilyä. Ja sitä mulla on. Jäävettä. Ja tänään mulla on ollut hetkellisen hyvä mieli siitä, että näytää lopulta kuitenkin siltä, että yhden menettämäni ihmisen tilalle tulee kaksi uutta. Koen menettäneeni paljon ja osia itsestäni, mutta se ei ole mitään sen rinnalla, mitä uutta kasvaa tilalle. Ainakin toivoisin niin. Joskus se vaan tekee niin kipeää, ettei meinaa osata hengittää. Sekä lähteminen että tuleminen. Se kun joku tulee ja menee.

Hups ja apua. Mun pitää mennä muuttamaan ja tanssiaisiin. Kaikki on kesken.


Scandinavian Music Group – Valmis

12/29/2013

Hei pulunen


Tapailen sanoja kuvaamaan muutaman päivän tunneryteikköä, jonka sisään jouduin vahingossa. Tarkoitukseni oli päivittää kuulumisia kaverin kanssa, mutta jokin universumin vekkuli musta aukko avautui juuri oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tai ei kai se mikään oikea musta aukko ollut, ennemminkin jokin näkymätön valoilmiö, joka imaisi joukon naisia, asioita, sanoja ja miehiä sisäänsä.

Jäljelle jäi kuumottava ja puolikivulias unettomuus, jonka vanavedessä aivoni ja sydämeni ovat varovaisesta ilosta lamaantuneita. Siitä ilosta, ettei minun ole tarvinnut kokea kaikkea ja siitä, että pahimmatkin painajaisihmiseni tai kumppanini (muutamaa lukuunottamatta) ovat kuitenkin tältä planeetalta ja suhteellisen terveitä mieleltään. Oikeita pikkuisia pupusia ja hamstereita, lutusia ja reppanoita inhimillisyyden lemmikkieläimiä. Oi onni. Hengitys sujuu vihdoinkin, vaikkakin pinnallisen kytevänä.

Lisäksi olen vajaamielisen innostunut naisen kostosta, sen sinnikkäästä läpiviemisestä ja tarkan päämäärätietoisesta kohteen eliminoimisesta. Itselleen voi taistella tasapainon kohtuullisen epäilyttävin keinoin ja gloriaa vaan kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Kyllä vihan voi purkaa raastavan systemaattisesti ja luovasti. Niin kauan kuin kykenee purkautumaan, on toivoa.

Oma turtumukseni on hieman väistynyt, kun aivoni ovat ryhtyneet esittämään kysymyksiä, ihmetelleet ihmistä, miestä ja naista, rakkautta, eroa, seksiä, raivoa, pakkomielteitä, sairautta ja terveyttä ja sitä, kuinka hyvän poken jokin kahdeksankymmentälukulainen ravintola minusta saisikaan. Agressiivisen ja vittumaisen ystävällisen. Käytännössä olen aikamoinen rauhanpuolustaja, mutta jos joku erehtyy lääppäisemään liian läheltä, minulta löytyy välittömästi tappovaihde, jonka edessä olen itse vähän rauhaton. Tämä sattaa olla alue, jonne mennessäni tarvitsen parempaa tekniikkaa ja ehkä vielä jonkinlaisen aseen... Mutta siis aivot. Työskentelevät. Kihelmöivät uuden parissa. Sen, mille ei ole sanoja, mutta joka saa jo hymyilemään.

Tällaisten pitkien pyhien ja vapaitten jälkeen, ja aikana, ihmiset ovat arvaamattoman huonokäytöksisiä. Toiset tappavat kotonaan tai naapurissa, toiset liikenteessä. Jotkut ovat vain tappamaisillaan. Loput suorittavat surkeita, mutta ihmismäisiä paskahommia. Kuten se nuori mies, joka kävi kotiluolani naistenvessassa eilen paskalla, tuhri samaan tavaraan sekä pytyn että kannet, osan seiniä ja oikeastaan pahiten itsensä. Annoin hänen vetää housut jalkaansa itse, mutta takin jouduin auttamaan päälle. Kohtelias ja kiitollinen oli hän. Mun kaveri sanoi, ettei voi enää ikinä ajatella muuta kuin paskaa ja sen hajua, kun kuulee mun sanovan että "Hei pulunen!"

Tänään  jätin pokenhommat muille ja keskityin terapoimaan terapeuttia. Yritin myös vastaanottaa fanitusta ja se sujui jo paljon paremmin kuin pari päivää sitten.  Oon voimissain.



12/27/2013

Kuinka kauan me on oikein puhuttu!



Valvomisen lomassa olen käynyt läpi vanhoja uudenvuodenlupauksiani. Viime vuonna kaikki lupaukset taidettiin viime hetkellä perua. Ja se on kyllä hyvä. Silti niistäkin jokin toteutui. En opetellut ampumaan, mutta lähdin pariksi kuukaudeksi pois. Ja tiesin ihan liikaa toisten puolesta, huomioon ottaen sen, kuinka vähän todellisuudessa tiedän. Mun ei myöskään pitänyt tunnustaa tai kertoa mitään. Se on aika hyvin pitänyt. Kukaan ei vieläkään tiedä.

Joskus olen myös luvannut olla deittailematta, sekä juovani ja naivani. Kaikki on täytetty.

Meillä oli eilen Tapaninpäivän juhlallisuudet, joissa sulatin lapsen kanssa kadulle naama edellä jäätynyttä nallea. Se oli hyvää tekemistä. Kannoimme kattilassa vettä sen päälle valutettavaksi ja potkimme saappailla päähän. Ei se irronnut, mutta lapsi sai katkaistua sen kaulan. Parin kattilallisen jälkeen nalle luovutti kokonaan ja me hurrasimme. Nalle makaa tapettuna Söpöliinin hellalla, mutta tarkoituksenamme on suorittaa sille joitakin lääketieteellisiä pistoja ja sitten annamme kaksi vuotta ilmaiseksi psykoterapiaa, koska se on niin kovia kokenut. Saattaa olla myös toiminnallista se terapia. Nalle on varmasti tottunut actioniin.

Muuten juhlallisuudet sujuivat mukavasti. Kahvia ja kermaa oli riittävästi ja  hieromalaite teki musta muussia. Tajusin sen kyllä vasta neljältä yöllä, kun makasin sängyssäni joka oli muuttunut nuotioksi. Kummallinen tulipalo. Nyt olen arkana kuin joku vitun kihokki. Jos joku silittäisi mun selkää kuolisin. Se on kyllä aiheeton pelko.

Ystäväni piti mulle juhlissa puhuttelun. Se kysyi miljoona kertaa, että kuinka kauan me ollaan oikein puhuttu! Kuinka kauan mä olen puhunut sun kanssa!? Se sanoi, että mä olen niin nainen ja ihana. Mun kaikki jo unohtuneetkin defenssit karkasi päälle ja kehoon ja jalat meni alta, koska mä en vaan jaksa kuulla tuota aina ja aina uudelleen. Sanoin, etten mä nyt pysty ottamaan tämmöistä vastaan enää ja aloin melkein itkeä. Sitten käänsin kelkkani ja sanoin yrittäväni antaa sen tulla muhun ja läpi ja sisälle. Mä yritin, mutta hengitys loppui ja pala mun kurkussa muuttui vaan isommaksi ja mun koko keho pysyi lukossa ja jäässä. Jotain tihkui läpi. Ehkä se, etten mä vaan jaksa kuulla tätä.

Rakastakaa ja tehkää, tiskatkaa mun tiskit ja tuokaa mulle kahvia vuoteeseen, soittakaa perään joskus keskellä päivää ja silittäkää mun takkutukkaa, mutta olkaa hiljaa.

Tammikuuhun kohdistuu aina valtavasti paineita. Mä lupasin aloittaa uuden elämän. Lähinnä kai siksi, että ainahan se elämä on uusi. Ainakin jälkikäteen on nähtävissä paljon uutta, vaikka tarkastelisi vain yhtä vuotta takanaan. Ajattelin etten tammikuussa olisi paljoa olemassa. En kirjoittaisi, enkä roikkuisi fasessa. Se on ihan hyvä. Pieni mutta hyvä. Olen jo kirjoittanut käsin ja vanhalla matkakoneellani. Se on uutta ja tuntuu hauskalle. Välineurheilua.



12/24/2013

Ei olla olemassa










Tänä yönä olen täynnä pelkoa
en tietäisi minne kävellä.

Ei kuolemaa voi elää
ei elävä muista kuolemaa.

Halu olla haluamatta on suurempi kuin halu.
En voi haluta enää vähempää.

Annoin ruumiilleni lahjan. Kaikki mahdollisuudet revetä kappaleiksi, kenen tahansa käsissä, missä tahansa. Se oli kuuliainen. Nyt se jaksaa vielä uikuttaa ja täristä. Haluan eroon siitä. Surkea ja sortuva ihmisiho, aina kylmissään ja kerjäämässä.

Tässä sodassa on vain yksi kaatunut ja yksi tuntematon sotilas joka nousee aina uudestaan, viimeiseen hyökkäykseen ja viimeiseen mieheen

sinä et ole viimeinen mies
et ole viimeinen
et edes mies.

Vuoteeni on homeessa ja kylmä
en jaksa maata sitä
lämmittää meitä molempia.

Istun elämän reunalla ja minulla on punaiset varpaankynnet.
Voiko sielunsa kääntää kuin pyhävaatteen ja villasukan.
Saumat sisäänpäin.

Joulu
hiljaa hiljaa
puuroutuu askel
punaviini sekoittuu sieluun.

Hidas itsemurha on loppumattoman krapulan kaltainen pään irrottava tila
jonka ansiosta keho kokee jatkuvia shokkeja.
Niiden tarkoitus on ilmiantaa ihminen sisälläni.

Kuka täyttää minut,
kuka tekee ahtaaksi ja rajoittaa liikkumistani.

Kääriydyn vanhaan, juuri sopivan kokeneeseen peittoon ja valvon sen sisällä kuin toukka horteessa. Joskus erotin, en enää, sateen varovaiset kysymykset. En osaisi enää  vastata. Sanoisin, että rakastan aina väärin. Sadettakin väärin. Siksi se ei enää kysy minulta mitään. Tiedän että se koskettaisi minua kyllä jäisillä sormillaan jos jaksaisin antautua sille.

Kaikissa huoneissa olen yksin
ja tuuli puhuu
läpi homeen.

Sinä olet läsnä ja poissa ja tukkoinen viemäri. Et edes olemassa. Tulevaisuudessa kaikki naiset ja menneisyydessä. Minä en ole olemassa. Leikkaan itseni irti kuin siivun maustekakkua, liian ison palan jota en jaksa syödä ja sitten haluan oksentaa.

Yössä oleminen vaatii hengittämistä
eikä minulla ole siihen voimia.
Samalla kuuntelen ruumiini särkymistä
katselen kynsien lohkeamista.

Se on. Taltioinut jokaisen iskun ja hipaisun
ja nyt se on täynnä ja alkaa vuotaa.

Olen häpäissyt rakkauteni monta kertaa
en halua jättää minulle valinnan varaa.

Joko tai musta ja valkoinen
harmaantuvia mustelmia silmäluomen alla.

Pahoinpitelen itseni päivittäin
ettet sinä ehtisi ennen.

Ei ole tasapainoa kivun ja sen tuottamisen välillä
lyönti on heiluri ja kellon vetämiseen tarvitaan henkäys.

Niin kauan kuin hengitän olen kuolemaisillani.

Kun katson sinua olen yksinäisempi kuin koskaan yksin. Enemmän kuin yksin yksin olen jos yritän olla olemassa.

Kysyn kissalta haluaisiko sekin leikkiä karkkipaperilla.



12/21/2013

Näkymättömiä asioita




Talvipäivänseisaus. Tänä vuonna se hetki on klo 19.11. Tarkistin. Minulla on tietenkin edessä vielä joulukuu ja tammikuu ja helmikuu ja maaliskuu. Säkkipimeää hitautta. Tai ainakin joulukuu ja tammikuu. Ja helmikuu. Maaliskuukin ehkä. Vuoropäivin on itsemurha-aaltoja ja joitain muita leppeämpiä laineita.

Valvoin vähän yöllä. Ihan vähän. En olisi mitään ilman yötä. Hitaasti silmukoituvaa villalankaa ja puhkikuluvia sukkia. Nariseva muovilattia. Kynä kädessä. Kalenterissa lukee koko viikon kohdalla, että ei saa kirjoittaa. Kirjoitan kauppalistaan rosmariinia ja vissyä.

 Suden hetkiä. Silloin ihminen on heikko. Voin melkein kuulla kuolevani, sydäntäni en kuule, muttei se ole kuollut. Luulen niin, sillä se ravaa edestakaisin, avaa ja sulkee ovea kuin mielipuolinen tuulettaja. Tuuli käy.

Yöllä liikkuu kummallisia ihmisiä. Tähän aikaan. Sellaisia tavallisia kulkijoita on aina. Baarista hoipertelevia pitkäsäärisiä tyttöjä ja testosteronia ulvovia nuoria miehiä. Nyt on mustia mummoja, tepsuttelemassa, tekemässä taikojaan lumipenkassa, siirtelemässä tavaroitaan paikasta toiseen, rakentamassa käsittämätöntä installaatiota. Ehkä se on noita. Ja mies joka raahaa muuttolaatikkoa ja muovipusseja. Määrätietoinen ihminen jota en koskaan ole nähnyt. Ajattelen, ettei niitä ehkä ole olemassa tavallisessa elämässä. Ne liikkuvat vain öisin, tontut tai maahiset, mitä niitä on. Näkymättömiä, jotka muuttuvat näkyväksi neljältä yöllä. Ovat olemassa ja näkyviä vain heikoimmillaan.

Olenkohan minäkin näkymätön? Hahmotun lihaksi hetkittäin ja tunnen kuinka selkäranka suoristuu. Vihloo. Elämä vihloo. Venyn tarpeeksi kuullakseni kun veri jatkaa kiertoaan.

12/19/2013

Joulumieli



Tein Söpöliinille joulun.

Kirjoitin tärkeitä asioita muistiin 
Olenhan mä muistanut kertoa, että suhtaudun jouluun yleensä tyynen rauhallisesti. Hidastelen ja laahaan jonoissa tahallani ja hyräilen itsekseni Oi Jouluyötä. Jonojahan täällä riittää. Se mikä muualla hoituu suitsait ei Savossa hoidu niin sitten millään. On yhtä helvettiä yrittää tunkea liukuportaisiin joiden edessä savolaisilla on sukukokous. Tähän aikaan vuodesta sukukokoukseen osallistuu myös perämetsien kaukaisimmat asukit. Kaikki ovat sukua toisilleen.

Mä olen yleensä tyyni, koska se on kaikille sikastressissä kieriskeliville  ja ostokiimassa hinkkaaville ihmisille oikein. Tänään mulla repesi joulumieli ihan totaalisesti. Juoksin ympäri kaupunkia etsimässä käteistä rahaa lapselle, jonka kulki kaupasta toiseen ostamassa joulumielissään lahjoja. Huusin puhelimessa sivukadulla, etten mä ole mikään automaatti, joka syytää rahaa, käytä omiasi! Mut kun ei se voi, kun sillä on omille rahoilleen parempaa käyttöä. Se halusi vaan ostaa joululahjoja minulle, isälleen ja kaverilleen.

En saanut käteistä ulos. Kaikki automaatit meni sähköhäiriöön kun lähestyin niitä. Lopulta yksi suostui antamaan roposia, mutta perui antamisensa viime hetkellä. Se lupasi mahdollisesti hyvittää olemattoman nostoni. Minä tietenkin kokeilin uudestaan ja automaatti suostuikin yhteistyöhön. Nostokuitista näkyi, että minulla on yhtäkkiä liikaa rahaa. Ihan liikaa! Säikähdin kamalasti, mutta samalla puhelin piipitti vaativasti ja joulumielinen lapsi hoputti isoon ääneen. Huusin etten tajua enää mitään!

Lopulta seisoin käteiskassani kanssa Sokoksen ovella ja odotin lasta ja sen kaveria. Ja taas soi. Pojat odottivat tyyninä automaatilla. Mulla alkoi pahasti repeillä ja syöksyin niitä vastaan liukuportaitten yläpäähän. Siihen juuri, siihen missä pidetään sukukokousta. Siinä oli tietenkin ruuhkaa ja kun tajusin missä me tavataan, kilahdin lopullisesti. Huusin että nyt heti pois tukkimasta tietä ja juoksin keskelle katettua kongia huutamaan ja meuhkaamaan lisää. Että minä en kestä tätä! En halua mitään lahjoja ja kuusikin ja kaikki saatanan ruoka mikä on ostamatta ja enempää rahaa ei tipu eikä lorise, et OSTA MULLE MITÄÄN, tajuatko! Mummot katsoivat mua tosi paskasti.

Olin niin raivona etten jaksanut enempää huutaa, enkä saanut edes vedettyä mummoja turpiin tai sanottua niille jotain nerokkaan vittumaista. Aloin purskahtaa ulvontaitkuun, mutta sitten mua alkoi naurattaa. Lapseni on perinyt sekä tyyneyteni että raivoni. Mä luovutin rahani ja me halittiin ja pussattiin. Että sellainen sukukokous.

Eilen oli vielä ihan erilainen ääni kellossa. Vein maailman hirveimmän joulukoristeen Söpöliinin oveen. Se arvosti sitä paljon. Siitä on tippunut vähän jotain käpyjä ja pähkinöitä pois, mutta onneksi liimaroiskeet näkyy. Söpöliinillä on kilpavarustelu päällä sen naapurin kanssa, mutta se ei ole varustellut kunnolla. Naapuri on. Ihailtiin siinä koristetta ja suunniteltiin, että käydään potkaisemassa naapurin jo valmiiksi kenottava kuusi kumoon. Tuli oikein hyvä mieli. Oikea joulumieli saatana! Sain vastalahjaksi haalenevaa kahvia, koska Söpöliini ei viitsinyt takiani keittää tuoretta. Rohkea, rohkea ihminen, sanon minä.


Aretha Franklin – Joy To The World

12/17/2013

Mustien jätesäkkien päivät

LAULU VAROMATTOMALLE  NAISELLE

Sinä olet astunut monta kertaa harhaan
laskematta
naulaan ja
neulaan.
Livennyt kiviltä ja pitkospuilta.

Sinä olet työntänyt rikkinäisen johdon pistorasiaan
ja saanut sopivasti sähköä.

Sinä olet sytyttänyt hattusi liekkeihin ja
hihasi tuleen
ja polttanut kyynärvartesi lettupannulla ja uunipellillä.

Sinulta on revitty silmä päästä
ja sinulla on luututtu lattia
jolle kaatui
kolme desiä kaljaa.

Sinulle on veisattu virsiä ja sinun lapsuutesi on
puhkottu multaiseen nyrkkiin
ja likaviemäreihin
ja sinua on hyväksikäytetty nyt ja heti ja hiljaa.

Sinä olet kävellyt jalkapohjasi verille lasinsiruissa
ja tallannut palaville tupakoille.

Sinun kielesi on revennyt mattotelineeseen ja
naapurin ajokoira on astunut sinut.

Sisältäsi on kaavittu tuulimuna ja ole herännyt
vain lentääksesi nopeasti pois maasta.

Olet maannut väärien miesten alla ja päällä ja
keinuissa, vessoissa, lattioilla ja tippukiviluolissa.

Täällä sinä istut ja katsot ikkunasta järvelle
puhut kaikesta siitä mikä sattuu
ja siitä minkä unohtaa.
Olet hukannut kenkäsi
ja sanot ettei sillä ole merkitystä.



Viimeisiä viedään. Siivouspäivä. Sanojen siivous on kurkussa. On paperipölyä. Siitepölyä. Selkäranka on vahva, mutta suojaton. Miten voi olla näin helvetin kylmä koko ajan?

Kun rakkaus muuttuu teoista sanoiksi, se on jo tappanut itse itsensä. Mustien jätesäkkien päivät, viimeiset kiusaukset, joita ei halua jättää jälkeensä. Ei saa jäädä jälkiä. Rakkaus ja oikea rakkaus ja pakkorakkaus. Jokin vuorollaan, odotan että kieli katoaa, mutta tunnen vielä sen lämmön joka yö. Se ei ole kenenkään muun ikioma.

12/15/2013

Irti päästä


J ja Veijarit ja Vapaaherrat.
Festariviikko loppui eilen hyvään seinään. Oli tosin korkea aikakin. Toivon, että meitä kohtaa samanlainen viikko jossakin tulevaisuudessa. Jossakin vuoden takana odottavassa tulevaisuudessa, sillä aiemmin tapahtuva viikko tekisi ainakin minusta ruumiita. Monta ruumista, kyllä näin on. Oli pakko tänään miettiä kaikkia festariviikon välillisiä ja välittömiä vaikutuksia ja ne yltävät lopulta varsin laajalle. Ja ne liikkuvat koko ajan eteenpäin. Matkustavat. Turkuun ja Raaheen ja minne milloinkin.  Kosketukset, sanat, hipaisut, laulut, soinnut. Ja minusta menee palasia sinne tänne ja naistenvessaan. Täytyn koko ajan, vuodan yli ja roiskin ja tyhjenen taas. Kiipeän vuoristoradassa ja maailmanpyörässä ja annan liikkeen viedä.

Jos olisin todella lälly, sanoisin, että yksi jos toinenkin kantaa tätä mukanaan maailman tappiin. Ja olenkin. Sanonkin. Aika pienestä on joskus kiinni kaikki itkut ja romahtelut, naurut ja rakkaus. No, muutamasta jallupullosta ja enkelikonvehdeista nyt ainakin. Ystävien lämpimistä käsistä ja sanoista ja vieraitten laulusta. Tanssista. Eihän se ole vähän. Se on paljon. Se on eniten. Sekin, että vieras ei olekaan vieras, vaan sellainen jonka tuntee, jostakin kaukaa ja toisen naisen sylistä. Tietää että se on luotettava syli, jos se on ollut oman rakkaan naisen sylinä.

Mä ainakin muuntauduin takaisin naiseksi jo silloin keskiviikkona. Ihan kun siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä on vasta muutama päivä. On niitäkin miehiä, joista mä en tee impotenttia edes lähietäisyydeltä. Rohkeita poikia jotka menevät muutenkin joka paikkaan ja tekevät niistä paikoista omiaan. Ja hymyilevät ja kehräävät mennessään.

Ja jos romahtelenkin ja itkeskelen missä sattuu, ihan syystä tai syyttä, muuten vaan, on ehdoton encoreitkun paikka huomata, että voin kaatua ainakin kahteen suuntaan samanaikaisesti ja molemmista suunnista tulee käsi joka puristuu omaani. Vahvat ja lempeät ja rakkaat ihmiset mun vieressä on ja pitää musta kiinni. Eikä tarvitse sanoa mitään eikä selitellä. Ja rakastavat enemmän kuin tajuankaan. Eivätkä päästä irti vaikka yritän kadota.

Sitten ne sanovat, että olen maailman ihanin. Ja välillä olenkin. Vaikka vähän irti päästä.

12/14/2013

Kaksi kertaa elossa


Risto 


Pistarit 
Enkelipäiviä on maustanut musiikki. Ilman musiikkia olisin varmaan jo ajat sitten kuollut. Basso joka väkisinhakkaa sydämen takaisin toimintaan. On pakko mennä vessaan itkemään ja tarkistamaan, että on sydän. Ja virtsarakko. Että on elossa. Kaksi kertaa. Kaksi kertaa elossa.

Kun Pistarit soittaa ja laulaa Love hurts, tajuan olemani. Hetken aikaa harmaata teräsjäätä ja aivan yksin. Kaikki ympäriltä häviää tai oikeastaan muuttuu hetkeksi näkyväksi. Tämä kaikki. Ja ystävät siinä. Kiinni toisissaan ja minussa. Lämpimän lihan jatkumo, paitsi etten minä sula. Joku poika sylkee naamaan, vittu sä olet kaunis.

Joskus häviävän pienenä hetkenä, aamuyöllä 3.52 minusta tuntuu, etten matkaa enää avaruudessa, etäänny yhtään mihinkään. Avaruus matkaa minussa ja se tulee sisään ikkunasta ja lävitseni. En ole mitään sen tiellä, en lihaa, en ihmistä, pelkkää olematonta. Kuitenkin tunnen sen, melkein kuin ikkuna räjähtäisi ja sirpaleet osuisivat minuun, ihan jokainen, vaikkei se tapahdu. Loputtoman jäisenä parahdan itkun tai pienen huudon ja juoksen pois alta. Katson ulos ikkunasta. Pilvi liikkuu, taivas on aukkoina siellä jossakin. Valmiina hyökkäämään, olemaan ilkeämpi kuin koskaan. Valtava musta kieli joka nuolee kaiken pois. Kaiken olemattoman. Vaanii lyönneillään. Miten siitä tuli noin vitun ilkeä?

Mun naiset, lumikuningattaret, neliapilat, hehkuvat rakkautta. Pakko itkeä kahvilan pöydässä. Ensin ilosta, sitten nauraa ja itkeä ja lopulta vaan itkeä oma suru.

En osaa hengittää, en osaa silittää. Osaan keittää kahvia. Ja laulaa huonosti. Laulankin.

Soundtrack:  Sydän



12/12/2013

Totoron suojeluksessa


Sekoitan joskus unen ja toden. Ja joskus unet muuttuvat todeksi. Juuri kun tuudittaudun siihen, että onneksi mä kohta herään. Sitten venytän itseni sellaiseen Da Vincin ihmisasentoon ja törmään elävään lihaan. Kuumaan ja lämpimään. Keitän sille kahvia. Ja herään vielä monta kertaa. Jotkut miehet on hämmästyttävän poikia. Kestäviä, joustavia ja lempeitä vastaanottamaan kaiken, ilman pelkoa, ikuisesti hymyillen. Kyllä vähemmänkin uskovainen tulee sellaisesta uskoon. Ihmisuskoon ja lihauskoon.

Mulla on varsinaiset enkelipäivät päällä. Olen joutunut varmaan jonkin valtavan suojelukseen. Totoron tai jonkun muun leppeän piirretyn. Se lähettää mulle pikkutotoroja naposteltavaksi ja panee mua ihan kuusnolla. Ja ystäviä se lähettää. Niiden kanssa saa hihittää naistenvessassa, olematta koskaan aikuinen. Naistenvessoista löytää valtavat määrät rakkautta mua kohtaan. Joskus joku jää rysän päältä kiinni kirjaillessaan nimeäni seinään.

Lattialla on levällään vanhoja päiväkirjoja, kissa ja tyynyt. Mä pesin kuin nainen, kieriskelen lihassa ja jäässä ja omissa sanoissani. Näen niistä unta ja unohdan mitä maailmassa tapahtuu. Luovutan ja irrotan ja olen vähän leijana, sopivasti sekamelskainen ja takussa. Olen aina.

Aamulla sanon että katso, siellä on maailma, siellä se elää ja liikkuu, koristelee joulukuusta ja sataa vettä. Liha sanoo että huoh ja käpertyy muhun kiinni niin etten voi hengittää. Vähän aikaa se on ihan jees.

12/10/2013

Liikaa juureksia ja vähän itsemurhaa


Jännä miten aikuinen ihminen voi käyttää koko päivän siihen, että suunnittelee mahdollisesti kohta kipaisevansa lähikauppaan. Ja mullahan rima nousee koko ajan. Saatan mennä vähän kauemmaksi kauppaan vain ruoskiakseni itseäni vähän tästä saamattomuudesta. Jos elän siihen asti. Minkä ikäisenä voi alkaa käyttää niitä palvelulinjoja jotka hakee kotoa? Minkä ikäisenä olisi syytä pariutua, jotta se toinen kävisi joskus kaupassa?

Pääsin lopulta sinne kauppaan. En tiedä mitä mun kokopäiväiselle nälälle kävi, mutta mä ostin jotain kolme kiloa punajuuria ja kaksi kiloa lanttua ja saatanasti kirnuvoita. Jäin vielä kiinni se lanttupussi kädessä. Annoin ohjeen herkullisiin lanttukuutioihin. Se vaan tuli jostain. Mulla ei ole harmainta aavistusta mistä. Mutta kyllä mulla kuola valui. Ja näillä eväillä selvinnen kevääseen.

Olen unohtanut kehittää itseäni miehenä sitten eilisen, mutta tänään mulle avautui oiva tilaisuus kehittää itseäni itsemurhaajana. Se on varmaan mun kohdallani ihan sama. Sitä ei lasketa, että kävelin koko yön ympyrää makkarissa ja itkin. Mä vaan luovuin naiseudestani siinä prosessissa. Joskus yöllä mietin, että tapankohan mä joku päivä itseni oikeasti. Mutta en mä tapa. Mä keksin jonkin korvaavan hommelin. Pilvikin sanoi että mun pitäisi saada täyttyä. Se korvaava hommeli tuli tänään mun viereen istumaan kun olin juomassa jättilattea. Sanoisin sitä enkeliksi, jos uskoisin muihin enkeleihin kuin Peter Falkiin. Se sanoi että mulla on ihana neule. Ja että mulla on ihana kaulaliina. Ja että mä olen ihanan värinen. Ihan itseni värinen ja näköinen. Sitten se sanoi, että pitäisi ostaa villasukkia. Minä sanoin että kiitos ja minä haluaisin oman mummon joka neuloisi minulle villasukkia. Ja haluaisin paljon muutakin. Se sanoi, että voisin mennä taitoluistelemaan. Koska näytän siltä että se sopii minulle. Sitten se piti minulle puolen tunnin oppitunnin. Kaatumiset ja kaikki. Menen aamulla jäälle. Toivon salaa, että pää halkeaa. Ja täytyn jäästä.



12/09/2013

Feng shuita ja muita







Tunnen oloni vähän ulkopuoliseksi ja osattomaksi pitkän viikonlopun jäljiltä. Johtuu kai siitä, että olen vahingossa etäännyttänyt itseni jonnekin avaruuden turvakaaren toiselle puolen jo ajat sitten. Tai ehkä oon vaan turtunut särkylääkkeen ja d-vitamiinin yliannostukseen. Sillä jaloviinalla ei voi olla tämän kanssa mitään tekemistä, sillä se on tehnyt minusta Jeesuksen. Olen ruokkinut koko seurakunnan sillä yhdellä 20 cl pullolla. Ja sitä on vielä jäljellä. Siitä on tehty kaakaot ja täytekakut ja jaettu raakasnapseja aina tarvittaessa. En käsitä. Romahtelen sitten keskenäni täällä jälkijäristyksissä ja nukun ihan vitusti. Välillä neulon lapasta. Kaikkea ei ehdi prosessoida parissa päivässä. Oon täyttänyt ihmisiä kuin eläimiä. Alan olla tyhjä.

En edes uskalla ajatella kenen kaikkien pitäisikään paneskella keskenään, että tämä loppuisi, mutta varmaan jokin keskinäinen joukkorakkausfestari pitäisi järjestää, niin kaikki saisivat vahingossa kaikkia, eikä kenellekään jäisi saamaton olo. Ja turpiinkin saisi vetää ketä lystää ja milloin vaan lystää. Ja sitten pantaisiin kaikki paikat niin feng shui, ettei mitään rajoja. Paitsi feng shuin rajat. Mulla ainakin on työn alla selvittää, että mihin helvetin ilmasuuntaan mun pohjapiirretyn kotini jääkaappi osoittaa. Pelkään että se rakkaus on siellä, mutten jaksa nyt tarkistaa. Luulen että sen selvittyä, elämäni muuttuu muuksi. Voi myös olla, etttä asennan arkkupakastimen sen rakkauden hoodeille, niin loppuu tämä märinä ja kaikki saatanan perkeleen maailmalliset tukitoimet.

Ei ole minulla valittamista. Kaikki on turhaa, ihan saatanaperkelevittuturhaa, eikä turhemmaksi voi tulla. Kaikki sanat ja kosketukset ja tyhjyys mikä velloo sisään, kun kaikki ovat menneet. Minä olen tässä ja mielistelen itseäni heräämään edes vähän. Kaksi viimeisintä yötä olen vetänyt tuhtia yhdeksää tuntia ja luulen etten nuku enää ikinä. Lapashommien lisäksi olen lukenut uutta raamattuani, askmeniä (become a better man) ja huokailen ihastuksesta etten ihan vielä ole mies. Yritän kyllä muuttua paremmaksi mieheksi. On ainakin jokin missio tämän "mutta ethän sä ole nainen" tai "ei sua lasketa" rinnalla. En aio siltikään muuttua hyväksi jätkäksi, joten mä muutun paremmaksi mieheksi. Varmaan jo aamulla olen aikamies. En tiedä onko siinä yhdessä lauseessa jotakin perää. Sain sen mun mieskaverilta noin 380 kilometrin päästä. Se meni jotenkin niin, että teen miehistä impotentteja. Välimatkaakin saa olla jonkin verran ja mä toimin silti. Ja se sentään on ihan oikea MIES. Naiseksi mä olen välillä aika kestävä ja itkuton (ei kyllä uskoisi), mutta ehkä mun on tosiaan keskityttävä hetkeksi hoivaamaan miestä itsessäni. Naisena musta ei ole yhtään mihinkään ja hakkaan vaan pääni pirstoiksi.

Sain vähän ääneen vaikertaa Pilville mun onttouttani. Että miksen mä vaan anna olla ja jää jonkin suloisen selkälääkärin sänkyyn makaamaan? Maailman tappiin asti. Mä näen itseni siellä ihan selvästi. Saamassa päivystysluontoisia orkkuja yötä päivää. Mutten kuitenkaan näe. Mun silmille tekisi hyvää pienet Kellopeliappelsiinit. Muuten olen pian niin romuna, ettei mua kukaan jaksa ottaa vastaan.



12/07/2013

Avara luonto



Pilvi tuli. Se on ihan ihaninta. Hain sen yöllä junalta ja houkuttelin sen kotiin ruisleivällä ja jallukaakaolla. Sitten tapahtuikin kaikenlaista ja yritän tässä juuri nipistellä itseäni uneen tai hereille. Ainakin talossa on nyt koristeltuja pipareita ja eriskummallinen suklaakakku jossa yhtenä raaka-aineena on etikka. Masu on täynnä vorschmackia, mutta luulen että tämän viikonlopun pääraaka-aine on silti vihan hedelmät. Rakkaus on sellaista.

Vaikka kuinka yritän skarppailla ja kamppailla, istun aamulla keittiön pöydän alla ja puhun Muusan kanssa puuta heinää, paskaa ja rakkautta. Muusan ja Pilvin tapaaminen ei mennyt illalla ihan putkeen. Jos mun pitäisi jotenkin määritellä tätä, sanoisin että niillä on tässä elämässä vielä noin minuutti yhteistä kohtaamisaikaa jäljellä ja sen jälkeen tapahtuu murha. En tiedä kuka tappaa kenet, mutta luulen silti että Pilvi voittaa. Tai Muusa. Ihan sama. En tiedä onko minun tehtäväni estää murhia, mutta estän tai en, olen se joka vahingoittuu eniten. Viimeisten vedonlyöntitilastojen mukaan Pilvi kyllä voittaa. Muusat nyt vaan on sellaisia. Turpiinottajia.

Mulla on raskas ja pitkä viikonloppu, kun kaikki haluaa olla mussa kii ja ne tappelee mun raajoista ja niitten läheisyydestä verissä päin. Mä karjuin tänään kadulla, että tämä on kivaa kun pidätte kiinni ja haluatte olla mun lähellä, ja repeilen kyllä palasiksikin tarvittaessa, mutta että rajani ne on mullakin. Olen vanha ja väsynyt, mua ei saa enää samalla tavalla palasiksi ja jakautumaan kuin ennen.

Tämä on kyllä ehdottomasti mun suosikkijakso Avarasta luonnosta.

Iltamenoja varten olen sopinut Söpöliinin kanssa, että otetaan mukaan popcornia. Sekin tykkää seurata luontodokkareita.

12/02/2013

Vihdoinkin sairas selkä




Harhailevat ajat, ajatukset. Missä kohtaa vahvuus muuttuu itsensä vahingoittamiseksi. Itsesäälimurhainhoksi. Vai onko se vain krapula joka tulee kolme päivää myöhässä. Ja mitä tapahtuu jos sen ei anna tulla.

Milloin voi lopettaa sen kuulemisen mitä ja miten toinen sanoo. Tai kuinka pitkään voi kiertää tulta ennen kuin se sammuu. Riippuu nuotiosta. Mutta jos koko maailma palaa?

Miten käsitellä puhetta, jokaista pientä sanaa ja halua ja vivahdetta niin, ettei vaikuttaisi siltä, että ymmärtää.

Kuulun johonkin muualle. Kuulun jonnekin missä nukun rauhassa yöni. Ei ole sellaista rauhaa. Tässä on hyvä. En ole mikään vapaustaistelija. Olen vapaus.

Tuleeko selkä kipeäksi, jos ei ole suoraselkäinen, vai johtuuko se kipu suoraselkäisyydestä. Rakastan kyllä relaksantteja. Pää menee silloin omia teitään. On hyvä kun päällä on omia menoja.

Luulin puhuvani puutteesta, mutta taidankin puhua siitä, kuinka saan kaiken. Se on sietämätöntä. Olla puutteetta.

Rakkaus on joku naapurin koirista, joka haukkuu. Rakkaus käy ulkona paskalla, toisin kuin eräät.

Maanantairakkaus ei tänään toimi. Minua odottaa täysi taulu ja uppoan siihen ihan vähän. Maalaan pisteen. Muusa näki siinä eilen sängyn. Sanoin ettei siinä ole, mutta saa siinä nähdä mitä haluaa. Tänään vilkaisin sitä sivusilmällä jauhaessani kahvia. Ja siinä se oli. Se sänky. Sinne olisi voinut pujahtaa. Nyt on kiire, etten vahingossa ala maalata sitä näkyviin.



12/01/2013

Värikartta



Olen lajitellut sinusta salaisen värikartan.
Olet harmaa, sininen ja musta. Poltettu ruosteenverinen punainen.
Niitä pitää aina taittaa.
Olet silti itsestään taittuva, valon mukaan ja pimeyden, vuodenajan ja suden hetken. Kaikkien värien mukaan.
Ei saa jättää jälkeäkään, ei saa pyyhkiä pois mitään. 




Pyhäpäivän ratoksi päässä soi omia sanoja ja kielen päällä on maalia. Tekee mieli hipaista tyyneyttä tai käpertyä syliin. Ja toisten sanoja. Hyviä sanoja. Luen niitä monta kertaa ja ajattelen, että joku jossakin pitää minusta koko ajan kiinni. Se tuntuu hyvältä ja melkein itkettää.

Saatan olla parhaimmillani kirjoittaessani kauppalistaa ja syödessäni lihalla katettua ruisleipää. Hipaisen olevaista ja tunnen ihoni.



11/30/2013

Uusi omalääkäri


Niin ihminen haluaa kuolla
toisen syliin
ja toinen siinä kuolee.
Suuren sopeutumisen aaltoa on koko meri.
- Mirkka Rekola

Selätin ovulaatiokiiman. Hups vaan, se katosi lumisille teille ja valtaville sohville. Pääsin hengissä hauskan pikkujouluamokin läpi suoraan omalääkärin vastaanotolle. Ennen sitä join mahdollisesti liikaa Jaloviinaa taas. Se alkoi jotenkin siitä mulle viattomasti esitetystä kysymyksestä, että haluaisinko mä jallukolan. No mielelläni, mutta ilman kolaa. Saattaa se olla niinkin, että pohjalle nautitut ylenmääräiset punaviiniannokset olivat jo tehneet tehtävänsä. Tapasin baarissa ihanan naisen. Me itkettiin ja liikututtiin siitä miten ihana mä olen. Aina vähän hämmennyn, jos joku sanoo, että on heilunut täällä ihan tosissaan ja saanut jotain. Siitä innostuneena menin sitten antamaan lisää. Vaikeeta oli, kun en osannut valita kenelle antaa ja mitä. Onneksi Söpöliini tökki mua oikeeseen suuntaan viisailla sanoillaan. Nyt tosin tuntuu, että olisi parasta mennä heti turvakotiin. Jo ennen kuin annan itselleni kympillä turpiin. Ja se eilen löytynyt tutkimuskin paljasti oikeastaan sen, että miehet haistavat ovuloivan naisen ja sille ei oikein voi mitään. Vaikka yrittäisikin marinoida kroppansa alkoholissa ja unohtaisi laittaa tukkansa.

Vastaanotolla puhuttiin enimmäkseen Freudista ja Anneli Sarista ja Kiuruvedestä ja miehistä ja naisista ja parisuhteista ja Varkaudesta ja heterousasteista ja eroamisesta ja uudelleen yhteen menemisestä ja limonaadista ja kolumneista ja kirjoittamisesta ja orgasmeista ja mitä niitä nyt onkaan. Ja siitä, että kyvyttömyys tai tyytymättömyys parisuhteessa elämiseen saattaa olla myös sitä, ettei kestä nähdä itseään, koska parisuhde on aina yhdenlainen peili. Se käski minun olla varovainen sen kanssa mitä haluan. Paljastin halusuhteeni universumin kanssa ja sen, kuinka kammottavaa on joskus nähdä toiveittensa toteutuvan. Ne eivät koskaan toteudu sellaisinaan ja niillä on aina hintansa. Sitten se kävi läpi mun selkärangan ja kysyi, että onko mun selkä kipee. Koska (pitkän ja ihanan) diagnoosin ja tutkimushaastattelun mukaan se on ihan paskana. Jos silloin ei ollutkaan, niin nyt on.

Tänään mä olen kuitenkin enimmäkseen hihitellyt mun parhaan poikaystäväkandidaatin (joka on siis nainen) pornounille. Lähinnä mua pelottaa tuleva yö, kun mietin että kenen muna suussa nukun. Tietty naisjoukko lähelläni näkee nykyään samoja unia. Ja ne ovat hyvin villejä. Enkä nyt tällä tarkoita munaa suussa, vaan lähinnä Norjan kuningasta. Seuravassa hetkessä mä jo itkinkin. Vähän sekopääpäivä. En vaan osaa päättää pitäisikö mut pelastaa vai ei.

Kyllähän minä itse tiedän pohjimmaisen syyn sille, miksi menen ja teen kuten teen. Peittelen jälkiäni. Ehkä rakkauden.

Söpöliini on hyvästi kartalla kun se antoi mulle tän. Vähän niinku motto: The Country Dark – Liquor & Whoring


11/29/2013

Huono sängyssä ja yritys virkata vitusta eli yövuorossa



Kaaosteoriaa pukkaa. Pilvin kanssa on notkuttu yövuorossa ja pohdittu erinäisten tutkimustulosten pohjalta saatujen tietojen soveltamista käytäntöön. Kuten sen, että paksukaulaiset miehet ovat huonompia sängyssä. Tutkimus tosin viittasi vain mahdolliseen erektiohäiriöön. Ja siihen, että voipa tuo johtua ihan jostain muustakin. Hieno tutkimus. Pyysin heti Söpöliiniä (tää koodinimi on yhä vähän kesken, kun olen käynyt siitä syvällisiä keskusteluja kohteen kanssa) mittaamaan kaulanympäryksensä. Hyvä tulos. Jos heti haluatte mitata omanne, niin riskiraja on 35 cm. Saattaa se olla jotain muutakin. Tai olla olematta ollenkaan. Ei välttämättä näillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta saattaa silti olla. Kannattaa tarkistaa.

Me puhuttiin myös taiteesta. Australialainen Casey Jenkins , neuloo ihan vitusta, koska feminismi. Ihan kivaa jälkeä ja mun oli heti pakko kokeilla. Mulla on sopivasti tässä lapanen työstettävänä, mutta kerä on Nallea. Isokin vielä. Mä uskon että lapasen tuleva isäntä osaisi arvostaa mun taiteellista työskentelyäni, mutta jätin silti väliin.  Mulla on myös 7 veljestä, mutta tässä kontekstissa se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Muuten se kyllä herätti muutamankin mielikuvan, joista ehkä sitten tuonnempana lisää.

Vannon, että vitusta virkkaaminen (poikkesin vähän alkuperäisestä) vaatii jonkin verran keskittymistä. Se tuntui juuri siltä kuin kuvittelinkin. Kutittavalta ja vitun märältä. Lopulta mä olin niin märkä, ettei lanka oikein juossut kivasti ulos ja mä keskeytin ihmiskokeeni ja kaivoin säälittävän lankamytyn sisältäni. Mä teen mieluummin käsityöt perinteisin menetelmin ja vittujutut miten huvittaa. Mut mä olenkin tällainen perinteinen nainen.

Pilvillä ja mulla nousi huoli tästä illasta. Tai no mulla nousi. Pilvi kertoi, että naiset jotka ovuloi, iskee miehiä, varsinkin jos niillä on jotain punaista päällä ja silmät tai jotain. Tääkin oli jokin tutkimus, ilmeisesti Iltalehden oma. Mä laskin ja laskin ja joo, lämpökin on jo noussut. Mä vielä harkitsen lähteämistä ulos tänään, sillä mä olen nukkunut aika vähän, ovulaatio on käsillä ja tiiättehän. Mä saatan raiskata vaikka naapurin koiran jos lähden harkitsematta liikenteeseen. Mulla kuitenkin on avajaiset ja pikkujoulut ja livekaraoke. Siinä on monta mahdollisuutta sortua vaikka mihin.

Että hauskaa iltaa vaan kaikille. Nyt pitää kipittää viinakauppaan, tiiättehän, ei tää selvinpäin suju.

11/27/2013

Päivän asukokonaisuus




Tää jotenkin korruptoitui tää file matkalla, mut MULLA ON VERRARIT. Nää on taattua henkkamaukkaa parin vuoden takaa, eli vintagea. Nää on mun lapsen. Olen siis varastanut nämä. Tissit ei mahu tähän. Laitan ne myöhemmin.


Innostuin ihan vitusti mun asukuvauksista ja otin KAIKKI vaatteet pois ja leikkasin kynnet. Ostin eilen uuden kynsileikkurin ja se maksoi jossain Iisalmessa 3,50. 

Tietäähän sen mitä tapahtuu, kun käy keskipäivällä kuvaileen kaikkia ihania asuja ja asusteita päivän blogia varten. Mä vähän innostuin ja otin kaikki vaatteet pois. Seuraavaksi mä menin suihkuun ja sitten mä olinkin jo lotraamassa rasvan ja öljyn kanssa. Nyt mulla on oikein raikas ja orgastinen olo.

Suosittelen kaikkeen seksiin luomua kookosöljyä. On ollut jotain pahoja puheita, ettei se kookosöljy olisikaan niin terveellistä, mutta kyllä se vittu on on!

Mitäs sitte tehtäisiin. Pitää ainakin löytää jotain pantavaa nyt ensin. Siis päälle pantavaa.

11/25/2013

Kuinka muutuin kunnon ihmiseksi eli en


Saaressa

Saaressa 

Aamupalahevonen 


“Realize deeply that the present moment is all you have. Make the now the primary focus of your life.” - Eckhart Tolle 
“And, when you want something, all the universe conspires in helping you to achieve it.” - Paulo Coelho
Matkalla kunnon ihmiseksi on sattunut kaikenlaista. Mutkaista. Onneksi mulla on matkaoppaina Echart Tolle ja Paulo Coelho. Mä kutsun niitä tuttavallisesti Tolloksi ja Koheloksi. Jaan näitten miesten kaikki ajatukset kuin omani. Monta kertaa päivässä. Vaalin heidän jokaista sanaansa kuin verenkiertoa. Olen ilahduttanut näillä myös Pilviä ja sitä miestä jolla ei oikein ole koodinimeä, mutta joka on hyvä marmattamaan ja tykkää pienistä eläimistä. Olemme joukko-oksentaneet sivistyneesti. Universumikin on antanut oikein isän kädestä.  Voiko muka paremmassa hetkessä elää, kuin hevonen suussa?
“Whatever the present moment contains, accept it as if you had chosen it.”  - Tolle 
“When we love, we always strive to become better than we are. When we strive to become better than we are, everything around us becomes better too.”  - Coelho
Vaikea sanoa onko mun maailmani lopulta täynnä rakkautta vai vihaa. Ihan vitun täynnä se kyllä on. Mikään ei ole muuttunut paremmaksi, mutta voisin ajatella jotenkin niin, että mitä sekavammaksi tämä meininki käy, sitä tyytyväisemmäksi muutun itse. Kaikki on parasta. Ehkä se on eräänlaista luovuttamista. Välillä melkein luopumista ihmisyydestä. En ole ihminen, mies tai nainen. Mutta ne havahtumisen hetket on vähän vaikeita.
“Life will give you whatever experience is most helpful for the evolution of your consciousness.” - Tolle
Tänään mun oli pakko mennä turvakotiin, ettei oma koti ja pää räjäytä tajuntaa. Sain siellä pizzaa ja kahvia. Myös Muusa löysi sinne samaan turvakotiin ja me päästettiin se sisälle, vaikka mä sanoinkin ettei avata sille ovea. Se ei muistanut viisaita loukkauksiaan joita jakeli mulle edellisenä yönä. Mulle tapahtuu kivoja asioita ihan putkeen! Musta on kasvamassa hiljalleen loinen, joka pesii missä sattuu ja unohtuu jonnekin olkkarin lattialle koko päiväksi syömään pizzaa ja hihittämään kaikille epäkohdille elämässä, joita turvakodin isäntä tarjoilee paremmin kuin Tollo ja Kohelo yhteensä. Se on paljon söpömpikin. Tiesittekö että pizzalaatikkoa voi säilöä kuukauden kotona, ehkä pidempäänkin, mutta makkaraperunoiden paketti pitää viedä heti roskiin ja ulos, koska se haisee niin pahalle. Minä tiedän. Ja että ihmisen ikävään ei auta eläin, eikä eläimen ikävään ihminen.
“Remember that wherever your heart is, there you will find your treasure.” - Coelho
Sydän on kyllä ollut siellä täällä. Lennellyt omilla teillään, mutta mitä enemmän annan sen lennellä, sitä vahvempana se takoo minussa ja palaa aina reissuiltaan. En kovin kamalasti jaksa häpeillä tai puolustella tai analysoida oikein mitään siihen liittyvää juuri nyt. Näin on hyvä. Näin on parasta. Ja mun ihanat naiset, epävakaat ja kauniit, surulliset ja läpimät, ruokkii mua kuin käenpoikaa lämpöisillä käsillään ja kosteilla silmillään.
“You can only lose something that you have, but you cannot lose something that you are.” - Tolle
Mä olen myös tavannut uusia kivoja ihmisiä. Se on aina vähän kummallista. Huomata että ihmiset on ihmisiä. Lihanpalasia jotka tanssii. Tulee hetkittäin sellainen ihmisuskovainen olo. Onneksi on kuitenkin näitä saatanan ajattelijoita, joiden oksennuksista voi lukea koko ihmiskunnan häpeän ja turhuuden. Näitä ei saisi päästää mekastamaan julkisesti, vaan nämä pitäisi haudata elävältä, suukapula suussa ja sormet pilkottuina. Polttohaudata elävältä. Koska kuolemaa ei ole.
“The secret of life is to “die before you die” — and find that there is no death.” - Tolle

11/22/2013

Tällaisena iltana



Minä valehtelen. Onneksi vain itselleni. Tai enimmäkseen. Jouduin päiväkahvipiinapenkkiin, jossa tarkkasilmäinen naiseni juotti minulle käsittämätöntä kahvintapaista ainetta ja sanoi ihan suoraan, että valehtelen. Kiemurtelin paljon. Muutaman tunnin. Oli vaikea sanoa ääneen, että näin tämä menee. Ja voi tätä ajan kulua ja vietettä. Ja väsymystä.

Toisaalta helpotti. Sain jotenkin tuhisteltua ääneen, että ehkä joo, ja että minulla on syyni. Kun sattuu vieläkin. Se mikä vaurioitti piuhoja joskus keväällä, onkin orgaanista ongelmajätettä jolla on oma elämänsä. Sivussa, mutta minussa, kiinni kuin käristetty liha. Paniikkina ja hikenä.  Silti aina poissa, ei minkään arvoinen pakkohätäjarru. Tapettu ei olekaan kuollut ja kuollut ei olekaan ihan niin tomuna kuin sen tulisi olla. Jos ei muuta ole jäljellä, on kylmät väreet ja kauhu. Varjon varjo. Pelko ja itku ja itkun pelko. Ja se, että valitsee aina jatkossakin vähän huonosti rakkauden kohteensa. Aina mahdottomat suojaksensa. Aivan kuin todellisuudessa voisi muka valita. Tutun kärventymisen kanssa on helppoa. Sille on kaava. Sille on paikka taulukkosuoriutumisessa.

Kaiken pyyhkimisen jälkeenkään, mikään ei ole puhdasta tai uutta. Taulusta ei enää saa tyhjää. Siellä on suhruna omat päätökset ja epäpätevät mukamasvoimat, joiden turvin, turvattomana, jatkaa elämöimistä. Kyllähän minä yritin taas. Naiset ja miehet ja silitykset menevät sekaisin. Eniten varon koskemasta siihen, mihin haluan koskea. Se jos jokin on päätöntä ja epäreilua.

En halua. Jatkaa. Kirjoitan alle kaikkien suosikkijuoppojeni runot, yksinäisyyden, viinanhimon ja kuolleistanousemisen. Postinjakamisen ja kalaretket. Elämä on täynnä kirjaimia joihin turvautua kun liha pettää. Landet som icke är ja lisää lohta, ja niin poispäin.

Tällaisena yönä vannon ja valvon kaikenlaista. Ja muistan. Yritän tarkentaa johonkin olevaan. On mennyt aika paljon pieleen, kun olevaa ei ole. Olen aina alussa ja alkua ei näy missään.

Olen en mitään missään ja luovutan.  Päästän vaan. Irti. Pitää vaan osata hävitä. Mennä. Meneminen saa mut kuitenkin hymyilemään. Vaikka vuotaisin itkua. En tarvitsisi tai haluaisi. En olisi niin kiinni siinä, ettei minua ole kenellekään missään.

Ninni Poijärvi – Vanhat jutut

11/19/2013

Työkotilapsimieselämänsekakäyttäjäyksinäisyyskriisi




Villeintä mitä sain viikonloppuna aikaiseksi, on oikean käden lapanen, jossa on sienen kuva. Ja kuusi kappaletta joulutorttuja. Ja aloitettua oikean käden lapasen.

Sain nauttia pitkästä aikaa täysin vapaista päivistä ja olin ihan urpona. Laskeskelin taaksepäin ja totesin, että tilastollisesti viikonloput, jolloin saan tehdä töitä, ovat vapaudenkin suhteen innovatiivisempia. Tulee vähän löysättyä jarrua ja pipoa ja oltua hereillä 24h/vrk tai nukuttua missä sattuu. Eli siis juotua ja naitua miten sattuu. Nyt kun olen herännyt jo reilun viikon omasta sängystä, sohvalta ja lattialta, tuntuu ihan siltä, että pitäisi joko sisustaa tai siivota. Varmaan mulla on jokin myöhästynyt pesänrakennusvietti, joka ilmenee hetkellisenä haluna imuroida.

Puhuin mun ihanan Pian kanssa jo viikko sitten saunapuheissa siitä pesänrakennuksesta. Kun sen on kerran tai kahdesti saanut tehdä ja siihen päälle poikaset, se menettää merkityksensä. Mä en yleensä jaksa kamalasti surra sitä, että meidän koti näyttää aina huumekämpältä tai pahemmalta kuin yhdenkään tuntemani poikamiehen pesä. Ja olen jo ajat sitten luopunut siitä ajatuksesta, että täällä olisi joskus joku mies, joka jakaisi kaikki huumeet kanssani. Miltä näyttää marttyyrin kotipesä? Tyhjältä pizzalaatikolta.

Todellisuudessa mä varmaan mietin, että missä mun kriisi on. Työkotilapsimieselämänsekakäyttäjäyksinäisyyskriisi. Jossain se on. Marmatin tätä kaikkea eilen melkein ääneen. En kuulemma tarvitse mitään kriisiä. Jos ois kunnon kriisi voisi saada apua viranomaisilta. Tai jos olisi tulipalo! Saisi apua palomiehiltä!

Mä tarvisen silityksiä ja jonkun joka ei jaa tiskejä kanssani, vaan tekee ne joskus puolestani. Jonkun joka tulee räntäsateessa mua vastaan asemalle ja halii ja sanoo, että mä keitän sulle kahvia. Edes joskus. Kerran elämässä riittää.

Mietin kuinka jotkut ihmiset vain häviävät elämästäni. Onko se sen arvoista, olla minä? Eivät kuole, mutta eivät ole olemassakaan. Ehdottomasti on, mutta ei se silti tunnu hyvältä. Pahinta on huomata, kuinka joku rakas haihtuu. Mutta kuinka rakas sellainen voi olla, joka vaan häviää?

Mä suhtaudun tähän nyt järkevästi, eli heti töistä päästyäni virkkaan voodoo-nuken. Poltan sen sitten yöllä roviolla.

Kyllä kaikki aina menee ohi. Ja sitten on juhlat. Hyvin pian. Rakkauskin on aina. Vähän kelmeä se on, mutta on.


11/14/2013

Marraskuu on kuukausien maanantai ja täysikuu




Olen valvonut yön. Haluan nähdä mitä tapahtuu jos aamu tulee. Yöllä luulin, ettei se tule, vaikka tiesinkin. Nyt kuulenkin sen jo. Se kuulostaa aina samalta. Autotieltä.

Pidän aamuista jotka tulevat valvotun yön päälle, kuin bonukset, pakottamatta ja horteisina. Pidän siitä, ettei tarvitse herätä ollenkaan ja siitä, että ei heräämisen päälle on tiedossa päivä täynnä maalaamista, katsomista, liikkumista ja kirjoittamista. En tiedä miksi minun on ajoittain päästävä tällaiseen puolipimeään psykoosiin. Ehkä se on sitä, että turha skarppius häviää hetkeksi ja on mahdollisuus tarttua johonkin mustaan ja kipeään. Kiusata itseään ja houkutella unia, jotka muuten eivät tulisi. Ja kun työt on tehty, on jumalaista nukahtaa johonkin vaan ja katsoa mitä seuraavaksi avautuu. Unissa, mielessä, kuolassa ja aivoissa.

Jos maanantai on viikonpäivien kahvi, niin marraskuu on kuukausien maanantai ja täysikuu. Tosin hieman ristiriitaisella tavalla. Koskaan ei osaa luottaa siihen, että säilyisi hengissä. Kesäöitä tulee valvoa, mutta marrasöitä myös. Muuten ei pääse osalliseksi siitä pökerryttävästä ja ristiriitaisesta rakkauden ja sekoamisen tunteesta, jota marraskuu kaikkinensa aiheuttaa.

Kunnon ihmiseksi mukautuminen on sujunut poikkeuksellisen hienosti. Yritän vielä tarkentaa sydämeen, josko siellä olisi vielä jotakin varastossa, kylmyyden varalle, suojamuuriksi ja tervahaudoiksi.

Ei siellä mitään oo. Se vaan takoo ja nykii. Voisikohan sen jotenkin suitsia. Tai oikeammin, voisiko sen päästää vapaaksi. Kyllä se tietäisi minne mennä. En ole uskaltanut päästää sitä vielä menemään, mutta monta päivää olen ollut sille lempeämpi, melkein äidillinen. Että potki vaan. Kyllä mä en kestä.



11/10/2013

Ah





Elämässä on ollut viime päivinä hetkiä. Sellaisia joihin mahtuu paskaa, vittuilua, hihitystä ja hyviä ristipistoja, huonoa unta ja ainakin vähän jotain irtipäästämistä. Ja tonneittain marmatusta. Mä olen löytänyt marmattamisen uudelleen ja tykkään siitä. Oikein etsimällä etsin hyviä asentoja marmattamiseen. Marmattaminen on minusta sanana vähän kuin mermaid ja siitä tulee hauskoja ristipistoja aivoihin. Kokeilkaa vaikka.

Saman voi kyllä hoitaa vaikka viinaksilla. Olen ollut yhteydessä giniin, joka sanana muistuttaa kinkereitä ja siitä vasta ristipistoja saakin aikaiseksi. Mä olen tässä myös etsiskellyt jotakin sanaa, mutta kun en ole löytänyt, niin päätin että kirjoitan vaan ristipisto. Sen hukkaantuneen sanan tilalle siis. Säästääkseni aikaa. Paitsi nyt just muistin, että ainakin yksi etsimäni sana on mielleyhtymä, joten sen voi nyt tästä siirtää sopivan tai haluamansa ristipiston kohdalle. Oletteko vielä mukana?

Olen varmaan joskus kertonut mun baaritukihenkilöstä, joka tuo aina eväät ja muut sellaiset mukanaan. Mulla oli suunnaton ilo olla taas eilen baaritukihenkilön kanssa hippaamassa. Eilen se homma lähti vähän lapasesta, koska baaritukihenkilö toi molemmille evääksi ikioman viinapullon ja madariineja ja pähkinöitä ja rusinoitakin saattoi olla.

Näimme paikallisella jazzklubilla Black Motorin. Mun on pakko myöntää että sekosin. Siinä vaiheessa en ollut vielä saanut lapasesta kinkereitä, joten humaluutta ei ollut ilmassa. Ainakaan montaa promillea enempää. Mä suljin silmät ja rentouduin pahemman kerran. Ensin mä nukahdin. Istuin siinä ja aloin nähdä unta lapsesta ja postilaatikosta. Postilaatikko oli harmaa. Heräsin siihen kun aloin nähdä lisää unta. Ei siinä vielä mitään, olen mä ennenkin nukkunut keikoilla, mutta seuraavaksi mä huomasin että mähän saan tästä orgasmin. Ajattelin ensin että voi kauhee paikka, ei sitä tässä voi, mutta sitten mä ajattelin, että on aikamoinen rikkaus saada orkkuja tuosta noin vaan ja siirryin seuraamaan sen tulemista. Mä tulin ennen Voodoo jenkkaa, mutta en muista mikä biisi se oli, joten olen viettänyt koko päivän etsien sitä biisiä. Tämä menee aika lähelle, huomasin juuri. Ootteko valmiita? Mä kyllä just huomasin, että ihan sama minkä biisin laitan pyörimään, niin heti alkaa lähteä lapasesta. Ristipistot.



Baaritukihenkilön kanssa me puhuttiin tärkeistä asioista. Niiden pohjalta neuvoisin kaikkia masturboimaan hyvissä ajoin ennen baari-iltaa. Vähintään heti aamulla kun herää ja toistamiseen iltapäivällä. Siinä välissäkin voi, jos töiltään ehtii. Ajateltiin, että se vähentäisi riskiä joutua jonkun humaltuneen savolaisjoukon yölaveriksi, äh kun yökaveriksi. Ja kuinkas sitten kävikään.

Meillä on myös harras toive löytää sellainen la-su-henkilö, joka tukisi ja turvaisi viikonlopun viettämistä kaikilla aisteillaan ja elimillään. Se myös tarjoilisi sen pyhäaamiaisen vuoteeseen, lämmittäisi saunan, silittäisi selkää ja laimentaisi krapulan. Se huolehtisi, että kaikki onnistuu. Hakisi mut pois tupakkapaikalta kourimasta poikien tissejä ja sen sellaista. Missäköhän sellainen tukihenkilö mahtaa sijaita. Ei näy aamiaista täällä. Paitsi että nyt taitaa olla ilta.

Tänään olen enimmäkseen ajatellut, että nyt saa holtiton hauskanpitäminen loppua ja minusta tulee kunnon ihminen. Kävin naiseni kanssa juoruamassa (minusta, miehistä, naisista, rakkaudesta) ja juomassa päiväkahvia. Tarjoilijan kerätessä likaisia kuppeja pöydästä, nappasin äkkiä vesilasini, huusin että tämä on mun ja heitin sen kiihkoissani päälleni. Refleksit on ainakin kunnossa. Hepulirefleksit.


11/04/2013

Jotain valitusta tähän





Heräsin eilen aamulla hevosen vierestä. Otin meistä kaverikuvan, mutta se on lievästi sumuinen, sillä puhelin joka toimittaa kameran virkaa oli tahraantunut kauttaaltaan lemon curdiin.

Oli bileet. Naisten kesken. Suljimme poikalapset sipsien ja limukan kanssa yhteen huoneeseen, katsomaan Päiväni murmelina -elokuvaa ja itse puhuimme hiljaa tärkeistä työ- ja kasvatusaiheista teen, skonssien ja sienipiirakan äärellä. Korkkailimme siis skumppa- ja punaviinipulloja kalleimmasta halvimpaan ja juorusimme enimmäkseen miehistä, samalla kun joku kävi salaa tarkistamassa, että pojat ovat oikeasti naulittuina murmelimeininkiin, eivätkä kuule inahdustakaan. Me ollaan sentään niitten äitejä.

Yhdellä ystävälläni on sellainen ongelma, ettei se oikein jaksaisi deittailla ketään. Se menee treffeille umpiväsyneenä, koska se on lukenut aamuun asti esimerkiksi Näin tunnistat narsistin -teosta ja on sen ansiosta mitä parhaiten valmistautunut tapaamiseen. Paitsi ehkä tapaamaan mukavaa ja kohteliasta miestä, joka tarjoaa illallisen. Siis narsistithan on just noita! Se on ihan ymmärrettävä ongelma, kun huomioi kaikki sen deitit ja sitten meidän kaikkien muitten deitit ja nekin vielä, joista on vaan kuultu juttuja.

Mullahan ei ole mitään deittailuongelmia. En deittaile ketään, koska en osaa, enkä ole saanut oikein ketään ahdistettua sellaiseen tilaan, että se näkisi ainoana ulospääsytienä mun deittailuni. Se ei tietenkään estä mua jakamasta ihmissuhdeneuvojani (ja vähän väliä muutakin) suu vaahdossa. Joskus saatan muistuttaa, että olen kuitenkin nainen joka herää aamulla hevosen vierestä, tai milloin mistäkin, vaikkapa tippukiviluolasta, joten jos haluaa samanlaista elämänkokemusta, niin mun neuvoja kannattaa kuunnella.

Ystäväni toivoi, että voisi lähettää potentiaalisen miehen parin lähinaisen kanssa illalliselle ja nämä sitten ottaisivat selvää miehen mahdollisuuksista toimia kumppanina. Ettei mikään ihastuminen ja sen sellainen tunneperäinen moska, pääsisi häiritsemään ystävättären omaa aivotoimintaa noinkin tärkeässä tilanteessa. Pari kertaa kyllä pitäisi jaksaa käydä itse kahvittelemassa ensin ja sitten lähettää mies katsastukseen. Se olisi sellainen epämuodollinen ja mukava tilaisuus, jossa istuttaisiin iltaa ja nautittaisiin hyvää ruokaa ja viiniä. Minusta se oli valtavan hieno ajatus! Aloin luonnostella sellaista tutkimuskaavaketta, jonka mies ensin täyttäisi, sekä pimeää suljettua tilaa, joka olisi panssaroitu, eikä sieltä pääsisi ihan helposti ulos. Happeakin olisi rajoitetusti. Siis kolmannen asteen kuulustelu. Aamulla tämä ei tuntunut enää niin hyvältä ratkaisulta. Ehkä sille on syynsä, että juuri minä herään aamulla hevonen tai jokin muu vieras eläin vierelläni. Ehkä sen ystävättärenkin pitäisi lähettää se deittinsä illalliselle kahden mieskaverinsa kanssa. Mies miestä vastaan.

Koin kyllä hirvittävän laajan tuntemuksen onnestakin. Näin sattumalta Yhden miehen. Se istui kahvilassa naisen kanssa, vieretysten. Aivan huomaamatta viitoin miehelle kysymyksen, että onko tämä nyt se nainen. Oli. Tuli melkein tanssittua ja kiljuttua ääneen. Mun neuvot siis toimii ja on olemassa miehiä, jotka ymmärtävät niitä ja niiden siirtämistä käytäntöön. Edes minä en ymmärrä kieltäni niin hyvin! Eläköön miehet!

Ja siitä viestinnästä vielä. Mulle tuli eilen todella ytimekäs tekstari: "Vittu. Kabaree?" Mä tiesin heti mitä se tarkoitti. Arvostan. Mun pää on niin täynnä marraskuuta, mutkia ja unia, että mun on vaikea tarttua konkreettisiin asioihin ja ymmärtää ne sellaisenaan. En oikein tiedä mikä mua vaivaa, mutta ainahan mua jokin.

Kiitos Pilvin, illalla mä sitten pohdin vakavissani tissejä. Pilvihän saa kenet tahansa ajattelemaan mitä tahansa. Yleensä jotain meikkijuttuja ja kaikkia mahdollisia vikoja, joita naisen keho on pullollaan. Ennen Pilviä, mulla oli paljon vähemmän ongelmia. Mä olen vuosikymmeniä vanhempi kuin Pilvin tissit yhteensä ja siten kai jotain äärettömän vanhaa. Mä en ole ikinä ajatellut syrjiä niitä ikänsä vuoksi, erillisenä ja vakavasti vaurioituneena osana itsäni. Ne nyt vaan on mun tissit. Muistan pitäneeni niitä ongelmana joskus 30 vuotta sitten, jolloin pelkäsin niiden roikkuvan. Tein silloin jostakin 50-luvun naisoppaasta löytämäni testin, jossa lyijykynä asetetaan tissin alle ja jos se pysyy siellä, niin tissit roikkuu ja joudut kadotukseen tai ainakin toppaamaan rajusti. Nyt mun ei tarvinnut turvautua lyijykynätestiin. Mä tiedän että ne roikkuu. Mä kokeilin tässä pöydällä olevalla liimapuikolla ja sekään ei tippunut. Seuraavaksi kokeilin vessapaperirullalla. Täydellä. Kylä sekin melkein pysyi paikallaan. Mutta kyllä mua nauratti vessan peilin edessä, Pirkka-vessapaperirulla tissin alla. Koska mulla ei ollut tarjota silmänympärysvoidetta tissille, silitin sitä vähän ja tarkistin sen kaverinkin, josko niillä jo olisi syöpä. Ei kai ihan vielä.

Jotenkin olen ajatellut, että alle nelikymppisiltä pitäisi kieltää kaikki vanhenemiseen liittyvä ininä, koska niillä ei ole mitään saumaa tietää siitä paljoakaan. Mutta nyt kun itse vanhenen, joskus monta tuntia päivässä, olen muuttunut vähän lempeämmäksi. Valittakaa vaan ja vanhetkaa, kyllä se siitä ja silisili. On ihan turha selittää, että neljänkympin jälkeen moni asia muuttuu aika kivaksi. Melkein ihanaksi. Joskus jopa koko itse. Paitsi silloin kun huomaa hetkellisesti olevansa taas viisitoista.



11/02/2013

Huunpurema




Marraskuu on alkanut. Löysin ensimmäiset mustelmat iholtani, kuoleman kielellä tehdyt. Onneksi on pimeää aina. Jos ei olisi, panisin silmät kiinni ja jääpaloja kainaloon. Ihana marras.

Mä käyn kuumana kuitenkin. Veri ei meinaa millään seisahtua. Just Pilvin kanssa mietittiin, että mitä sitä panisi. Pilvi panee tiikerikakun uuniin ja mä panen jotain suuhuni.

Eilenkin olisin saanut panna, mutten ottanut tarjousta vastaan. Kuvan Herra Huu kysyi suoraan, että pantaisko. Sanoin ettei nyt ihan irtoa, mutta katotaan joku toinen kerta. Sillä on kuulemma niin iso muna, että naisia sattuu kun se panee niitä takaa. Mä sanoin että varsinkaan sitten en lähde ja kannattaa opetella käyttämään sitä munaansa.

Just kun pääsin sanomasta siitä selkeestä viestimisestä. Nyt en sano mitään.


10/30/2013

Giljotiinissa


Maailma on mutkalla 

Olen hirveän iloinen kaikkien maailman naisten puolesta. Sain eilen antaa rakkausvalmennusta Yhdelle miehelle ja päätin siinä samalla tehdä palveluksen kaikille maailman naisille. Käskin miehen mennä ja tehdä aloite. Nyt. Ja huomenna myös. Sellainen jonka nainen ymmärtää. Vaikka naiset ei nykyään muuta teekään, kuin aloitteita, niin ne arvostavat kyllä niitä, joita niiden ei tarvitse itse tehdä.

On vaikeaa nähdä itseni varsinaisena rakkausvalmentajana, mutta niin minä vain suolsin suustani kaikki universumin ja naiseudenkin kliseet. Ja jos Jari Sarasvuo saa sanoa kaikesta mitä sylki suuhun tuo ja Laasanenkin mittailla julkisesti minunkin markkina-arvoani, niin näitten rinnalla mä olen varmasti ihan vitun hyvä oraakkeli. Olen saanut aiemminkin valottaa tälle samaiselle Yhdelle miehelle naisen ajattelua ja sitä loputonta analyysiä jonka nainen saa kehitettyä, vaikkapa sanasta luuta. Puhumattakaan miehen ja naisen viestimisen täysin päinvastaisista kaavoista, jotka aiheuttavat enimmäkseen sekavuustiloja ja ihmiseläimen degeneroitumista. Puheemme muistuttaa joskus sellaista sanojen töksäyttelyä, jossa toinen sanoo sanan ja toinen tulkitsee sen merkityksen väärin ja sitten ainakin minä alan aika nopeasti selventää viestiäni huutamalla ja huitomalla. Sylki lentää ja pissat tulee housuun pelkästä raivosta. Minä puhun niin suoraan kuin osaan, mutta mies ei tajua sanaakaan! Edes yhtä! Kaiken syljen ja testosteronin jäljiltä tapaamme tajuta, että kyllä, puhuimme samasta asiasta ja olimme siitä näköjään täysin samaa mieltä. Otetaanko lisää kahvia? Ei naiset ole monimutkaisia! Niiden pitää joskus vaan vähän tarkentaa. Ihan kaikkea.

Meille tuli taas vähän sanomista siitä suoraan sanomisesta. Annoin esimerkin omasta elämästäni. Kainalosauva sanoi taannoin, että siitä on erikoista, ettei mulla ole sellaista ihan mahtavaa miesystävää, koska mä ansaitsen sen. Yhden miehen mielestä se oli mukavasti sanottu ja Kainalosauva tarkoitti sanomisellaan juuri sitä mitä sanoikin. Koska miehet ovat sellaisia. Ei ole mitään piilomerkityksiä ja peliä. Ai ei vai! Minä taas raivosin kaksi päivää (viikon), sillä minusta se oli säälivä, alhainen, minut kokonaan ihmisenä ja naisena nollaava ja itkettävän raivostuttava kommentti, joka kaiken lisäksi on niin kliseinen, että itkin kolme tuntia. Erityislaatuisen ihanuuteni vuoksi istun täällä kotona saatana internetissä ja joku kehtaa tulla huutamaan siitä, etten ole kokonainen, vaan säälittävä yksinäinen nainen, joka tarvitsee jonkun mahtavan rinnalleen, ollakseen vähemmän säälittävä friikki ja eheytyäkseen kokonaiseksi ja pitääkseen jonkun miehen tyytyväisenä. Mitä helvetin ansaintalogiikkaa tämä elämä oikein on? (Kyllähän mä oikeesti ymmärrän, ettei se niin sanonut. Ehkä.)

Mitä ihmettä mä olin sanomassa. Sori. Mä kirjoitan tässä samalla apurahakaavaketta puhtaaksi ja huomasin että tupakatkin on loppu, joten mun on mentävä nyt ensin ainakin ärrälle.

Piti sanoa, että rakastunut mies on yhtä kiemurteleva, epävarma ja sekopäinen kuin nainenkin. Minusta on kivaa katsoa sellaisen miehen rimpuilua ja sisäistä taistelua koko maailmankaikkeutta syytellen. Ihan vaan kahvikupposen ääressä ja varsinkin kun se ei kohdistu minuun. Siinä samalla voi opetella elekieltä. Vauvakeskustelupalstat on täynnä niitä juttuja miten ihastunut mies katsoo ja käyttäytyy ja kävelee ja mitä nyt tekeekin, sukii tukkaansa ja istuu haarat levällään. Siinä ne kaikki eleet on. Sen ei tarvitse kuin ajatella kohdettaan, niin se muuttuu eläimeksi, jonka testosteronitason voi mitata sen katseesta. Sanomattakin on selvää, etten mä ymmärrä näitä eleitä itse, jos ne kohdistuu minuun. Mulla on muutakin tekemistä, kuin arvailla ja analysoida miehiä niitten elehtimisen perusteella. Kaikki ne sukii tukkaansa. Tai useimmat niistä joilla tukkaa on. Mun eteen voi polvistua ja kosia, enkä mä tule siitäkään hullua hurskaammaksi. Tosin mulle voi sanoa suoraan että "tule". Sen mä ymmärrän, enkä sekoita sitä mihinkään muuhun.

Miten mies, joka valloittaa avaruuden ja rakentaa mersun ja kaukoputken, voi olla niin totaalisen pihalla, ettei saa yhtä sanaa suustaan? Sillä on siinä sanassa kaikki pelissä ja naisellakin on. Sen yhden sanan myötä, voi koko hulluus romahtaa tai sitten muuttua yhteiseksi hulluudeksi. Luulisi, että olisi kivaa saada pakit ihan suorilta tai lentää taivaaseen. Helpompaa kuin takertua pahimmillaan vuosikausia piinaavaan pakkomielteeseen rakkauden ehkätoteutumisesta tai oletukseen siitä, että universumi on ikävä tyyppi, joka ei salli minulle sitä kaikkea kivaa, mikä muilla jo näyttää olevan.

Universumin energiakenttien sijaan miehen, ja ehkä naisenkin, kannattaa joskus palata vaan tähän käsillä olevaan hetkeen ja hyväksyä se giljotiinin, kuilun, kuoleman ja pettymyksen paino joka painaa ja avata suunsa. (Tai no, lähetä vaikka tekstari saatana, jos puhekyky on mennyt. Kuka kieltää lähettämästä tekstaria sille jonka kanssa istuu samassa pöydässä?)

Tässä kohtaa mä muistutan, että on maailman helpointa sanoa toiselle, että tee aloite ja sano suoraan. Olen itse seurannut tätä neuvoa ehkä liiankin usein ja aina on mennyt niin päin vittua kun voi. Siksi mä olenkin tehnyt vaitiololupauksen itselleni. Se on jonkinlainen rakastumattomuuskortsu. Se ei vielä toimi, mutta kun sinnikkäästi kumitan kaikkia universumin mulle luomia hautoja ja rakkauksia, niin kyllä se varmaan kohta toimii. Toisaalta, jos ei olisi mennyt niin päin vittua, olisin varmaan jäänyt paitsi vaikka mistä maailman ihanimmasta asiasta mun elämässä.

Ai niin. Miehet. Se testosteroni on jo kolmikuisella sikiöllä ihan samaa luokkaa kuin miehellä. Se mikä teissä jyllää, ei aina ole epäoikeudenmukainen universumi vaan testosteroni. Muistakaa masturboida säännöllisesti, eli vähintään kahdesti viikossa. Voitte te tietysti paneskellakin, jos siltä tuntuu. Älkääkä urheilko liikaa, koska se ei todellakaan tee hyvää teidän miesenergialle.

10/28/2013

Kipupiste


Berliinin muurilla


Kiinassa 

Tiellä  


Sydämeni ei siirtynytkään aivoihin, kuten aiemmin oletin, vaan otti kerrankin ohjat käsiinsä ja paiskoi 10 000 neuroninsa voimalla päätä ja koko kehoa ihan uusiin avaruuksiin. Se näpäytti hetkeksi aivojen ylivaltaa ja pulssitti minut universumin viimeiseen kolkkaan, joka taitaa hetkittäin olla juuri se hetki maailmassa jossa itse leijuu. Eikä siihen montaa sekuntia mennyt, mutta viikko kuitenkin.

Kaikki mikä tapahtuu, koskee ja hipoo. En edes tajua väistellä. Sanat jauhavat minusta naismeetvurstia ja olen luottamaton aisteihini. Noin kolmen miehen kipupisteet ja voimaharjoittelut, nyrkkeilyt ja sokkojuoksut sekoittuvat fiktioksi, enkä enää muista kuka mitäkin tekee, venyttelee tai runkkaa, ihan sama. Ja naiset tyyniä kuin pöllöt, katsovat päältä ja huokaavat. Niillä on säätimet hukassa. Oma kehoni nappaa kivun kuin magneetti ja keskellä viikkoa se sitten tilttaa. Oksentaa ja pökertyy lattialle ja vessaan ja sänkyyn. Hengittää varovasti ja huohottaa, vuotaa kaiken ulos, veren ja kuonan.

Kaikki on vähän marraskuuta, vaikka se ei edes ole täällä vielä. Unissa tuoksuu metsä ja metsämies. Metsuri. Eläin ja ihminen ja karhu ja haaska. Kaikki on märkää ja liukasta. Haluaisin olla metsä tai multa. Ettei olisi tätä ihmisen taakkaa. Kompassitonta aistittomuutta ja epävarmuutta.

En ole moneen päivään tiennyt mikä päivä on. Melkein aina on yö. Tänään tiedän että on maanantai ja pääsen naistensaunaan. En kaipaa mitään muuta niin paljon kuin naista ja lämpöä ja poltetta ja tyyniä sanoja, vettä ja hiusten pesua.


10/23/2013

Missä on tässä ja olinko minäkin siellä








Joskus ajattelen. Olen ajatellut ajattelemista jo useamman päivän. Siitä lähtien, kun huomasin vahingossa ajattelevani. Tässä olemista ja muutakin.

Tuntuu, että olen ollut monta päivää reissussa ja niitä paikkoja joissa olen käynyt, ei mahdollisesti ole olemassakaan. Se on hieno tunne. Ja olen ihan oikeasti ollutkin matkalla sinne tänne perjantaista asti, mutta jotenkin kuvittelen etten olekaan. Ihan varmasti joku voi todistaa. Minullakin on todisteita, muttei niistä voi sanoa ovatko ne oikeita. Ne ovat hieman epätarkkoja ja juurettomia.

Olin lauantaina aamulla galleriassa Tampereella. Katsoin ulos ikkunasta. Ei sen kummempaa, rekisteröin sen kadun ja maiseman, otin kuvankin. Sunnuntaina menin galleriaan Kuopiossa. Siellä roikkui maalaus siitä paikasta, jota katsoin Tampereella. Se oli hyvin arkinen silmukka vuorokauttani. Että olenko minä tässä ja missä on tässä, kun se on tässä vähän siellä sun täällä? Oliko ne muutkin siellä vai vain joku niistä ja missä ne muut oli jos ne ei olleetkaan siellä? Ja missä ne tästä ovat, vaikka ovatkin koko aika muka siellä? Mitä hetkeä elää, jos elää sitä samaa samanaikaisesti siellä ja täällä, eikä missään kuitenkaan ole ihan tässä, vaan maailma on tärähtänyt vähän vinksalleen ja poimulle? Ja siltikin on aina tässä. Ehkä sitä itse tärähtelee. Vavisuttaa maailmankaikkeutta hengityksellään.

Olin toisessakin kummallisessa paikassa. Se oli sekoitus kulttuurimaisemaa ja Twin Peaksia. Yksinkertaisia asioita. Onnettomuuksia, iloja, elämänkohtaloita, murhayrityksiä, talven alkua, eksymistä ja pois lähtemistä. Olen vähän jäässä kun ajattelen sitä. Kuinka vähän vinksallaan ihmisen täytyy olla ja se suljetaan heti vähän kauemmas päätieltä. Ihminen on niin hauras ja paljas. Sairaskin. Maailma on niin kapea ja heiveröinen.

Tämän lisäksi olen vuorokauden verran, ylikin, uskonut nukkuvani, vaikka olenkin valveilla. Ja unissani luullut olevani valvella ja tekeväni kaikenlaista, mikä ei tietenkään ole tullut tehtyä, kun olen vain uneksinut ja uneksinut.

Luulen että olen unohtanut jotakin. Välistä. Jotakin isoa ja lämmintä. Sydän taisi siirtyä aivoihin eilen. Päässä tuntui veriseltä. Bussissa luulin olevani lentokoneessa ja naureskelin sen rullatessa nousuun.

Missä mä muutoinkin olen ollut. Näpäytin kuuta yötaivaalla ja jossakin lauloi Armi ja Danny. Kainalosauva nipisti mua äsken, tai jokin aika sitten, ja väitti että olen hereillä. Kuviteltu uneni johtuu kummallisesta valosta joka täällä leijuu. Sisällä ja ulkona. Mutta kun mun tasapainonikin on mennyttä. Huojun miten sattuu, kun siirryn paikasta toiseen. Paikoista paikkoihin joissa en tiedä olevani.

Ja nyt mä tunnen taas nukahtavani. Ehkä uni tarvitsee minua. Lohdullista, että edes joku.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...