12/25/2017

Joulurauha






Olen tänä vuonna fiilistellyt joulua etukäteen ainakin kaksi vuorokautta. Tilasin lahjatkin sillä tavalla ajoissa, että osa niistä ehtii jo tammikuun lopulla saajalleen. Unenpöpperöinen ja öinen nettishoppailu ei sovi minulle, vaikka siitä puuttuukin hiki, raivo ja ahdistus, jolla viime hetken ostoksia kaupugilla tehdään. Itse en ole ollut kaupungilla nyt viikkoon, mutta osa joulustressistä on löytänyt tiensä lähikauppoihinkin.

Yhtenä iltana seurasin mielenkiinnolla pienen ydinperheen jouluruokaostoksia. Isä, äiti, tyttö ja poika. Ehkä jossakin oli vielä koira ja pitkäperäinen perhefarmari. Isä oli tyyni ja johdatti perhettään läpi joululla miinoitetun marketin. Perässä seurasi äiti, jonka joulurauhan aistin järkkyneen jo ajat sitten. Pieni sievä vaaleatukkainen tytär kulki äänekkäästi piereskellen ja pysähdellen jokaisen valmislaatikon ja muun kauppatavaran äärellä. Vanavedessä kulki hihittelevä isoveli. Valtaisat pierut olivat äänekkäämpiä kuin joulusalsa kaupan kajareista. Tuli sellainen olo, että en ehkä ota juuri tuota maksalaatikkoa jonka yllä leijuu pikkuenkelin pieru. Äiti sitten räjähti itkupotkuraivareihin, juuri kun olin vaivihkaa hiipimässä perheen ohi. Lapset olivat hyvillään ja isä yhä vain tyyni kuin viilipytty. Säikähdin niin, että hätkähdin näkyvästi ja menetin hetkeksi tasapainoisen joulustressittömyyteni. Menin sitten maitohyllylle hihittelemään hikisenä. Joku kaappasi ilmeeni ja näki siinä jouluilon. Sitähän se, parhaimmillaan.

Vuosia toteuttamani jouluperinne, eli pyykkituvan varaaminen useammaksi tunniksi, ei tänä aattona onnistunut. Varasin sen sitten etukäteen, että saisin joulufiiliksen kohdilleen. Joku muukin talossa viritteli itseään joulutunnelmaan, sillä hän oli käynyt omin luvin suttaamassa varauslistaan ns. omia pyhiä, jolloin pyykkääminen on ehdottomasti kielletty. Aatonaatto oli yksi tällainen, sillä hakiessani aamulla pyykivuortani kuivaushuoneesta, minua odotti saatanoita ja perkeleitä huutava yläkerran setä. Omia pyhiään toteuttava ja meille siis tuntematon naapuri, oli käynyt sammuttamassa kuivauspuhaltimen ja viskonut ihan vittu tavallisena perjantaina pesemäni pyykit tuvan nurkkaan. Sedän pyykit olivat paikoillaan naruilla, mutta märkinä tietenkin. Käännettiin sitten ajastimista nupit kaakkoon ja kiroiltiin vähän yhdessä. Toivotin sedälle hyvää joulua oikein pontevalla ilolla. Taas nauratti.

Korjasin stressittömyyden kohdilleen uimahallin saunassa ja vesijuoksemalla. Pesuhuoneessa tosin liukastuin shampooseen, joka oli tehnyt itsemurhahypyn lattialle, korkki auki. Hirvittävä ansa, johon täysin astuessani olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Kelasin vain siivoojan letkun auki ja siivosin. (Ole hyvä Kuopion kaupunki, sait joululahjan. Saanko minä nyt vuoden uimahallikortin maksutta? Jos tämä olisi Amerikan kultamaa, olisitte ns. kusessa ja saisin miljoonan tai kaksi.)

Aattoa vasten yöllä teini heräsi puoli kolmen maissa. Ollaan tasoissa, sillä samoihin aikoihin sitä edeltävänä yönä kömmin unenpöpperössä teinin huoneeseen ja tarjosin aamukahvia. Se huiputti, että kello olisi jo puoli seitsemän aamulla. Ei ollut, oli hätäisesti yli kahden yöllä. Helpotuin, enkä edes käskenyt teiniä painumaan pehkuihin. Nauroimme hetken räkäisesti yhteisymmärryksessä ja jatkoin unia.

Joulun yksi ilo, on teini joka nukkuu. Eilen hänelle oli kirjattu yksi tehtävä. Tiskiaineen ja muun mahdollisen unohtuneen noutaminen ennen kauppojen sulkeutumista. Itse kamppailin koko aamun vegaanisen ja vegaanittoman joulupuuron välillä ja siinä oli työmaata kerrakseen. Puuro oli valmis ja vegaanivaihtoehtoinen puoli kymmeneltä aamulla. Kahdentoista maissa kuuntelin joulurauhan julistusta Turusta, hämmentelin nälkäisenä puuroani ja soitin Porilaisten marssin huomattavan lujalla. Puoli kahdelta teini heräsi, kehui hyvin hautunutta puuroa ja jakoi sen kanssani ja meni sitten takaisin nukkumaan. Kellon lähestyessä kauppojen sulkeutumista, kamppailin kaksin käsin valtavan naudanpaistin kanssa, paistilanka solmussa. Jouduin pilkkomaan paistin kahdeksi, eli myös sitomaan sen kahdesti lanka solmussa. Hyvin on pärjätty ilman tiskiainetta.

Joulupöydässä lautaseltani löytyi Joose Keskitalo. Pöytä notkui hillittyä ja yksinkertaista yltäkylläisyyttä. Heti kun pääsimme asemiimme ruokapöytään ja olin siirtänyt Joosen lautaseltani vähän sivummalle, alkoi kissa oksentaa. Se oli vetänyt rucolaöverit. Annettiin sen oksentaa, Joosekin lauloi, että pian kaikki vaikeudet ovat ohitse.

Nyt kello on taas kolme ja teini huutaa aamukahvia.




12/22/2017

No ei mun takia tarvii puuta tappaa....






Olin ystäväni ja kollegani kanssa keskustelemassa kiinalaisessa ravintolassa kaloreista, kiloista ja joulukuusista. Ystäväni oli aikeissa tehdä hyväntekeväisyyttä viidentoista joulukuusen verran. Sellaista metsänhoidollista. Minusta se tuntui äkkiseltään hirveältä määrältä joulukuusta ja koin osattomuutta ja puutetta ainakin silmänräpäyksen ajan. Sanoin ettei minun takiani tarvitse puuta tappaa. Olin sitä mieltä monta päivää.

Satuin kuitenkin lukemaan elähdyttävän (kirja-arvion) internetin Aamulehdestä viime vuodelta ja sinä kerrottiin joulupuusta hirveitä juttuja. Kuinka se hitaasti kuolee janoon ja saa myös huonekasvit ympärillään hermostumaan. Se tietää kituvansa hengiltä. Lisäksi valo saa sen kitumaan vielä vähän enemmän. Fiilistelin tätä pelosta ja tuskasta kiljuvaa vauvapuuta toiselle ystävälleni, joka esitteli kuvia oman kuusensa vaiheista. Jouluihmisenä hän oli aloittanut tappamisen jo marraskuun alussa. Sain nähdä yksityiskohtaisia kuvia joulupuun murhasta ja olihan niissä oma viehätyksensä. Alkoi tehdä mieli itsekin tappaa. 

Seuraavana päivänä raahasin vastaanpyristelevän uhrini kinkkuverkossa kotiin. Toisessa kainalossa kannoin nautaa. Nyt kuusivauva on jo asemissa keskellä olkkaria ja tuoksuu kuolemalle. Löysin asianmukaista saattoväkeä joulukoristelaatikosta. Mielestäni heistä huokuu ripaus makaaberia käsityötaidetta. 

Olen katsellut muitakin joulujuttuja sillä silmällä. Ei ole elävää olentoa tai asiaa, joka ei vuokseni kärsisi. Jeesus on pientä tämän rinnalla. Juuri äsken mietin tuota mandariiniraukkaa jonka kuorin lounaaksi. Jos alan miettiä lanttuja, saatan purskahtaa itkuun. Muistelen, että on olemassa ainakin pekoniolutta (kermalikööristä puhumattakaan), joten sitä voisin hakea jostakin pullollisen joulun kunniaksi. Ikään kuin sinetöidä tämä loputon tuska. Tarpeeksi kun joisi eläinperäistä alkoholia, voisi tanssia ja laulaa kuusen ympärillä. Se vasta makaaberia olisi. 

Lapsi saa lähinnä kirjallisuutta joululahjaksi. Twin Peaksissakin tuntuu nyt kulminoituvan havumetsävyöhyke ja sen kärsimys. Turha esittää, että tämän laajamittaisen piittaamattomuuden ympäristöstä aiheuttaisi lapsi ja lapsen toiveet. Minähän niitä toiveita toteutan.

Oikeasti tulin kertomaan, että kaamos on pysynyt hevonkuusessa tähän asti. Olen huudellut siitä ääneenkin, eikä mitään ole tapahtunut. Juhla on seurannut toistaan ja jokainen juhla on ollut hyvä. Ja eilenkö taivuimme taas valoon päin? En voi olla hymyilemättä. Johnny Cash laulaa Silent Nightia ja mihinkään ei ole kiire.

Siellä kiinalaisessa puhuimme ystäväni kanssa myös siitä, kuinka yhä rasittavampaa läsnäolo kaiken maailman somessa on. Miten esimerkiksi fyysisen kirjan lukeminen on vaikeutunut, kun keskittymiskyky on someoravan. Sillä istumalla poistin fasen puhelimesta. Se on osa uudenvuodenlupaustani. Pakolliset käynnit saa suorittaa ja viestejä lukea, mutta muuten se saa olla kiinni vaikka koko vuoden. 3D-kohtaamiset kun on aina omaa luokkaansa ja olen niistä enimmäkseen nauttinutkin koko joulukuun.

Varmaan ennen vuoden vaihtumista ehdin ottaa vegaanihaasteenkin vastaan. Tosin se voi olla kuolettava valinta, sillä silmät kostuvat jo lanttujen ja porkkanoiden puolesta. Kahvikerma on  juuri vaihtunut Arlan cafe maitoon ja senkin vaihtoehdon löytäminen oli helvetillinen rulijanssi. Maitohyllyt ja vaihtoehtomaitohyllyt lähinnä oksettaa.

Jospa pienin askelin kuitenkin. Menen tästä pilkkomaan lähilihaa, sillä jo sana vegaaninen saa aina lihanhimon pintaan. Lasken samalla kaiken mitä vuokseni tänäänkin tapetaan ja kuuntelen vauvakuusen avunhuutoja.

12/08/2017

Taidelutkien festivaaliviikot






Kalmansäyinen marras haihtui kuin itsestään. Vähän kuin oltaisiin prinsessajuhlissa jossa kaikki on harmaansävyistä vaaleanpunaista ja kimaltelevaa ja sen vastapainoksi tarjoillaan hiilenmustia ja pehmeitä öitä. En ole ollut ylimielinen marraksen edessä, vain hetkittäin kohtuullista luterilaistyyppistä hartautta tunteva, vahingossa ja salaa.

Ympärillä on ollut asianmukaista ahdistusta ja kuolemaa, mutta se on ollut enimmäkseen säädeltyä ja ystävällistä. Pitkästä aikaa on ollut mahdollisuus viettää perinteikkäitä joulukuun festariviikkoja P:n kanssa. Emme vieläkään ole samassa jamassa kuin jokunen vuosi sitten, kun joimme Henkan vessassa litran jallupulloa puokkiin joskus neljän maissa aamuyöstä ja aloitimme sitten varsinaiset bileet. Voi olla että aika kultaa muistot, mutta ne eivät voi olla aivan vääriä, jos pelkästä ajatuksesta tulee nääntynyt ja janoinen olo ja täytyy käydä vilkaisemassa sänkyyn, ettei siellä ole ylimääräistä lihaa. Edellinen joulukuu meni harakoille harjoitellessani kokovartalozombiutta. Onneksi se meni ohi, eikä sitä tarvitse enää ikinä muistaa, muistella tai ajatella. Se on loppuunkaluttu luu se. Mädännyttä lihaa ja sen sellaista, pirtuun säilöttyä paskaa. Yök.

Tänä vuonna keikkakausi alkoi ehkä jo marraskuussa ja koska vuorottelemme sairasvuoteella, saattaa toinen olla poissa ja toinen läsnä tai sitten kumpikin on niin poissa ja pihalla, ettei pääse paikalle. Jaloviinalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Taudilla on. Taidelutkailemme siis puolisivistyneesti. P on se sivistynyt ja minä olen se puoli. Taidelutkailu tulee siitä, kun P luki jonkin taidetekstin väärin ja ihmetteli että onpa raju titteli. Sinä olet entinen läänintaidelutka sanoo P ja sen kunniaksi tilaan sille kotibaarissa ison jaffan ja sitten M laulaa. Kumpikin on kotona heti yhdentoista maissa. Minulla on villasukat ja vastailen unenpöpperössä Muusan tekstarivisaan. Mikä sinun lempiväri on? Saisiko olla kahvia joku päivä?

Myöhemmin hiippailen Suistamon Sähkön liepeille ja puolustusvoimain saartaman torin läpi taksitolpalle valittamaan kuljetuskaluston puutetta. Tehdään sellainen diili että kehun julkisesti taksia, en kaupunkia tai puolustusvoimia ja saan kielletyltä alueelta kyydin kotiin. Pitkä päivä on 17 tuntia reissua ja liikettä, mutta se on pientä talvisotaan verrattuna. Aamulla seuraan satavuotiaan Suomen paraatia maitokahvi hyppysissä, lapsen ikkunasta ja pyörin lapsen työtuolissa kuin karusellissa. Paraatin takapiha kiehtoo minua varsinaista paraatia enemmän. Se ihmisten pölinä ja huudot, odotus ja paikkojen haku. Lapsi käskee aamu-unen läpi sulkea jo ikkunan ja tulla pois sieltä roikkelehtimasta. Se herää ja kyllästyy intooni ja lähtee kaupungille seuraamaan varsinaista paraatia. Joku saa sairaskohtauksen kutsuvierasaitiossa ja ambulanssi pääsee paikalle vähän vaikeasti, busseihin on turha yrittää ja illemmalla kotiutuu talvisodan ihme, punaposkinen ja hymyilevä teini jolla on nälkä. Se on nähnyt kaiken hyvin, saanut paraatipaikan viime tipassa.

Itse liikun vasta sitten kun kaikki hälinä on ohi. Käyn tarkistamassa remontissa olevan kerrostalon, jonka joka ikkunalla on kaksi kynttilää. Se näyttää tavalliselta, pimeältä ja vähän kauhulta, pelottavalta. Kituvalta. Kaupungin valosaaste pitää huolen siitä, ettei kukaan kuitenkaan ja kokonaan livahda pimeän syleilyyn. On hyvä kulkea. Sillä aikaa presidentti nostaa veteraanin kävelykepin ja kaikki sanovat käsipäivää. Minä levitän käteni minne sattuu ja kiristän karvareunaista ulkoilutakin huppua niin että tuntuu. Kävelen vähän aikaa takaperin, etsin uutta juoksulenkkiä, ja kävelen oksennuksen ja koiranpaskan yli kepeästi. Joku kävelee kahdesti vastaan, mutta olen kuin en olisikaan. Niin sekin. Tämä on minulle sopiva karnevaali. Seuraavaksi Star Wars.




12/01/2017

Olen hyvään tyytyväinen

Askartelin tällaisen unikaverin yöllä.
Miesvitsikirja jäi ostamatta. 

Lajittelen aluskalsareita. Niitä on paljon, mutta silti liian vähän. Isommista saa merenkävijöille purjeita ja pienemmistä ei ole kenellekään mitään hyötyä, ainakaan vielä. Minulla on päällä selän paljastava musta kokohaaremihaalari joka sidotaan niskan takaa kiinni ja joka on talvella varsin kätevä vaate. Onneksi on myös vinoon leikatulla vetoketjulla varustettu huppari. Mitään muuta mukavaa ei ole puhtaana. Näytän sukupuolineutraalilta roistolta joka on karannut jostakin idästä. Sillä on kolmatta päivää kaiken kestävä ripsiväri ripsissä ja poskilla.

Nukuin eilen päiväunia ja siivosin hirvittävällä vimmalla vaatekaappia. Multitaskingin lomassa muistin, että minunhan pitää olla pikkujoulujuhlissa juhlimassa ja juomassa punaviiniä! Siellä on varmana niitä appelsiinipipareitakin! Ja joku pukkikin voi olla! Lakkasin sitten kynteni sillä pikkujoulujuhlalakalla, jonka T osti minulle keskiviikkona lahjaksi ja suunnittelin kohta taas suunnittelevani jouluvalojen asentamista. Niissä on hirveä työ, kun täytyy se töpselikin tökätä seinään. Sitten pikkujoulujuhlat olivatkin jo ohi. En ehtinyt koko päivänä edes pyjamaa riisua.

Koska olin jo nukkunut kellon ympäri ja yhdet erikoispitkät päiväunet, sain yöllä unta aika huonosti. Yö on kyllä mahtavaa aikaa rauhassa suunnitella kaikkea minkä voi aloittaa aamulla kuudelta. Siinä muuttuu uudeksi ja ehommaksi ihmiseksi, kun mielikuvittelee juovansa kaksi pannullista kahvia jo viideltä ja imuroivansa kaiken kattoa myöten 06.01, ehtiäkseen päivän töihin. Sitä ennen on kuitenkin tulkittava kalenterimerkintöjä, jotka eivät välttämättä ensinäkemällä avaudu edes itselleni. T tulee kaaoksen keskelle juomaan kahvia ennen kolmea ja kysyy ensimmäiseksi, että mitä minulla on oikein päälläni?



Puhumme treffit, päivät ja pohjoiset, ihmiset, miehet ja elukat. Sivuamme joulun ja itsenäisyyden ja keskitymme siihen, kuinka minun pitäisi alkaa nähdä. Lähinnä potentiaaliset ja käyttökelpoiset miehet. Kukaan ei pokaile minua iltapäivällä vessajonossa ("Tiedän tuon vessan koodin ja olen muuten sinkku!"). Ei tietenkään, kun en käy vessajonossa päivällä. Ja vaikka kävisinkin, teen sen jossakin toisessa kaupungissa, avain kaulassa ja marimekko päällä. Luulen myös, että murhaava katseeni ja lähes kuulumaton sihinä/näkymätön sylki, ei kutsu ketään ottamaan kontaktia. En silti usko, että minun kannattaa katsoa peiliin. Olen hyvään tyytyväinen. Sorrun yhä mieluiten ihmisiin, jotka ovat kivoja ja lahjakkaita ja asuvat vähintään 400 kilometrin päässä meiltä.

Turha takertua tarpeisiin joita ei ole. Tänään on aivan varmasti naisten ilta. Puolet on peruttu, koska kukaan ei jaksa juoda punaviiniä ja tehdä sieniöljyä juuri nyt. Annan meille lopuille lahjan. Murhaballadin, ehkä irtokarkkejakin.





Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...