11/29/2012

La Vie d'un homme inconnu


Marraskuu on menemäisillään. Viittä yli marraskuun. Ihan pian. Työnsin sohvan lähemmäs patteria. Siirtelin kirjoja. Yksi rivi runoja lähemmäs sohvan kakkosnurkkaa, yksi rivi Aku Ankan taskukirjoja lähemmäs lasta.

Aamulla sytytän kynttilät, päivällä sytytän kynttilät ja yöllä sytytän kynttilät. Illalla sytytän pari kynttilää. Haluan olla rauhassa. Vaikka olen antanut kaikki kirjani pois ihmettelen taas. Miksi niitä valuu vaatekaapistani ja tipahtelee jääkaapin päältä. Kuka niitä tuo. Muuttuvatko uneni aamunkoitteessa kirjasarjoiksi.

Marraskuun saldo. Monta unetonta yötä. Kiinni kierretyt kaihtimet. Halu itsemurhata. Alkoholismi. Masennus, itseinho, katkaisu, kuraattori, öinen oksentelu ja heräily, perheneuvola, useita putkia verta, palkintotarra, sairausepäily, halu kylpeä, valokuvien hidas selailu, kuume, nuha, huumeet, väsymys ja väsymys. Menetetyt äänet. Seuranta. Keskittyminen. Tuoreet sämpylät ja juostut kilometrit.

 Hätäinen ja pieni kuppi kahvia kahvilassa jonka olemassaolosta en tiedä. Se näyttää ja tuntuu sairaalalta. Se on puhdas ja siivo, aina valmiina menemään kiinni. Valeriaanaa, melatoniinia ja buranaa. Toinen kuppi kahvia kalaravintolassa. Saisinko niin ison kun voi saada?

Itkua ja ulvomista unessa. Siitä sinun jaksamisestasi sanoisin että pidä se. Pidätä sitä. Pidä siitä. Se on sinun, ei minun.

Te olette pikkuisia tutisevia muurahaisia ja teidän ihonne on filotaikinanohutta. Sen alla kiehuu kypsä liha, valmiina ontumaan marraskuun kitaan.

Oma arki on asiakirjavirheitä, kukkia, kuohuviiniä ja rahaa. Kalenteri on hetken pullollaan. Töitä, haastatteluja ja juhlia. Täitä. On niin kylmä jo, ettei kenekään ihoa muista.

Aamulla ajattelin polttaa kirjoja. Aamulla ajattelin poltettuja kirjoja. Minulla on vakava ja rauhallinen olo.

11/22/2012










"Harmaa ja leuto sää jatkuu päivästä toiseen." IS, 21.11.2012 
 Perkele kun en ostanut eilen suklaata. Mulla oli melkein Pätkis näpeissäni, mutta se vaan jotenkin jäi siihen kirkasvalohoitoon, kaupan hyllyyn. Tosin mä ostin Angry Birds Explosive Espressoa. Mä en ole ikinä pelannut Angry Birdsejä. Valehtelin, olen kerran kokeillut. En paljoakaan arvosta näitä oheistuotteita, mutta mulle voisi myydä vaikka paskaa, kunhan siinä lukee nätisti päällä "kahvi".

Kuka helvetti näitä muuten kirjoittaa?

"Ota lintujen lailla marjavoimat käyttöösi"
(Lumene)
"Paulig Angry Birds Explosive Espressossa on kiihkeä aromi, jonka lataus kestää pitkään."
"Nauti intensiivistä ja tasapainoista espressoa, joka linkoaa makuelämyksesi aivan uudelle tasolle."
"Hamstraa ja nauti kuin oikea possu!"
(Paulig)
Oho!
"Sulkijatarran alla olevalla koodilla voit voittaa Arabian valmistamat Angry Birds -kahvimukit!"
Ei voittoa.
Vittu sentään. On taas boikotin paikka. Kahvi on ihan lähesjuotavaa, mutten keksi mikä siitäkin tekee niin saatanan arvokasta. No keksin kyllä ja sitä isommalla suulla boikotoin.


 Kerroinko mä jo siitä, miten Sataman Helmi pääsi boikottilistalleni? Niillä on kesällä puolikiva terassi, varsinkin silloin kun siellä ei ole elävää musiikkia. Mä olin siellä sisällä jonottamassa tiskillä, hirveessä kahvinhimossa. Mua ennen oli yksi asiakas, jota palveltiin pitkään ja hartaasti. Ja se palveleminen on tietenkin hyvä juttu. Muuten ravintola oli tyhjä, asiakkaat istuivat terassilla, mutta oli vielä niin aikainen päivä ettei terassin palvelupiste ollut auki. Alkoi olla jo mun vuoro, kun sisään tunkeutui kaksi päiväkännistä jamppaa ja kassapistenainen kääntyi heidän puoleensa kysymään, että mitä laitetaan? No kaljaa laitettiin. Sitten nainen kääntyi minuun päin ja sanoi että, sori, olisko sulle tullut mitä/jotain?! Mä seisoin siinä lompakko puoliavoinna ja suu melkein kokonaan ja sanoin, että eipä kuule tule mulle mitään enää. Eikä ole sen jälkeen tullut. Eikä muuten tule tulemaankaan. Pitäkää kahvinne.

Mun piti voivotella tänään kaikkia pienestä kitisijöitä ja paskanjauhajia, mutta tässä kontekstissa mun täytyisi herjata itseäni rivosti, joten teen sen joku toinen päivä. Tosin voi olla ettei se päivä ole vielä lähellä. Zen vaan kaikille.

11/16/2012


Sairaus väistyy ja mä olen jo imuronut kissan. Tai sen karvat lattialta. Ja loput pikkulinnun höyhenet.

Rahtauduin illaksi teatteriin näkemään uusintaensi-illassa Leea Klemolan Jessikan pennun. Se sai mut ulvomaan naurusta ja melkein kohta itkustakin. Puolitoista tuntia vatsalihasharjoituksia. Heiaheia. Niin monta keskinkertaista ja jo unohtunutta teatteriesitystä mun erittäin vajaaseen esityselämyshistoriaan kuitenkin mahtuu, että mä oikein nautiskelin siitä vimmasta ja viettelyksestä jolla esitys eksytti itseensä.

Olin erityisen riemastunut kohdasta, jossa näin hetkellisesti lavalla itseni, keski-itkuisen naisen etsimässä tunnelmaan sopivaa biisiä ja onnistumalla siinä. Paniikkimärkivänä hoilottamassa viimeisen mammutin perään ja tanssimassa surkean makkaranhakuisen terapiakoiran kanssa, joka oli juossut itsensä uuvuksiin jäniksen perässä ja paetessaan itseään. Voi meitä aivottomia. Ei tarvitse lähteä eksymään kun on aivan pihalla ja eksynyt aina. Ja voi niitä jotka eivät eksy millään. Niitäkin joissa ei ole eläintä edes rotanalkion vertaa jäljellä.

Tämän lisäksi olin erityisen riemastunut kaikista muistakin kohdista.

Aamu palautti mut arkeen ja eläimiin. Yksi tuttu lapsi on siirtynyt sanoista tekoihin uusnatsismin tiellä. Se olikin odotettavissa vahvan kokoomuslaisen kauden jälkeen, jota taas edelsi jamaikanruohoinen niittykasvikausi ja yhdenasteinen ortotoxisuus.

Kutsuin sen mun luo teelle ja keskitysleirimeiningille.

11/14/2012



Kuopion kauppahalli on saanut uuden värin ulkoseinään. Kävin katsomassa sitä sisältäpäin. Tekivät sinne joulua.

Hiljaisia päiviä ovat nämä, lämpö tulee ja menee, silmistä vuotaa vettä. Ilma on tihentynyt sellaiseksi sumuverhoksi, ettei sitä huvita läpäistä. Kaunista ja kyymäistä. Kiemurtelee iholle, kun yritän käydä jossakin.

Olohuoneessa leijuu pikkuisia höyheniä. Kissa pääsi elävän ravinnon makuun ja nyt se päivystää naukuvana ikkunoissa ja vaatii minulta toimia. Se jotenkin kuvittelee, että hoidan sille tipejä tahdonvoimallani. En hoitele, mutta pidän ikkunaa raollaan. Täällä tuoksuu vanha nainen ja vanha kahvi ja kuppiin kuivunut tee. Toivottavasti kukaan ei ole tulossa kylään. Edes ikkunasta.

Kaksi yötä näin piinaavaa unta Elviksestä. Sillä oli hirveä virkattu vyö. Tekee mieli tappaa Elvis.

Poikkis sanoi eilen, ettei se tiedä minusta mitään ja haluaa tietää kaiken. Keskusteltiin siitä eilen kuumepiikkien lomassa. Se ei osannut tietää mitä se haluaa tietää, joten kerroin sille sitten pieniä tarinoita. Olen aina luullut, ettei se halua tietää mitään ja olen ollut oikein tyytyväinen. Jotenkin on riittänyt että olen joskus hoodeilla. Minusta on ollut vapauttavaa, ettei sitä kiinnosta mun pikkuruinen elämäni, se missä olen syntynyt tai asunut, miten olen elänyt ja keitä tuntenut ja kenelle tehnyt töitä. Havaitsin ettei muakaan oikein kiinnosta kenenkään kaikki.

Me puhuttiin mun synkästä ihmisvihasta, tyhmyydestä ja kuuroudesta. Poikkis sanoi ettei mun esitykseni ole mennyt koskaan läpi. Mä en hennonnut kertoa, että mä tiedän sen kyllä.

Mutta mulla on nyt missio. Iltasatumissio. Yritän välttää kuvailemasta kuvitelmia itsestäni tai suuresta vaikutuksestani universumiin ja kerron vain pienistä pienimpiä tarinoita. Niitä jotka tekevät minusta ihmisentapaisen. Tänään kerron aseista joiden kanssa olen joutunut tekemisiin. Kerrankin me maattiin kippurassa mun siskon kanssa valtavan arkun takana piilossa pyssymiestä. Yksi tyyppi oli meidän takapihalla tappamassa meidän kasvattisiskoa ja siinä sivussa meitä. Me hihitettiin. Ei ole hihityksen paikka se, mutta ihan varmasti muillakin on samanlaisia kokemuksia sellaisesta tilanteesta. Mä en edes usko, että se tilanne on mitenkään muovannut mua ihmisenä. Ehken mä kerrokaan siitä vaan kerron miten paljon mä tykkään mesimarjan kukista.

Nyt mä kerron että nousen seisomaan ja tiskaan tiskit loppuun ja olen jotenkin perinjuurin onneton.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Regina Linnanheimo

11/10/2012


Marraskuu syö miestä. Ihmistäkin se syö.

Kuulin eilen hummauskeikalla välispiikin  mieheltä jota marraskuu syö. Mies näyttää, tai ennemminkin kuulostaa siltä, että marraskuu on napostellut hänestä muutaman raakalihaisan palan. Mies on onneksi vielä nuori, sellainen joka saa tuta marraskuun todellisen voiman ehkä joskus kymmenen vuoden kuluttua. Tosin voi käydä niinkin, että hän ystävystyy marraskuun kanssa. Se ystävyys voi pelastaa hengen. Samalla se korvaa ja kruunaa kaikki aikaisemmat kärsimykset.

Mies siis ehdotti, että lokakuuta ja joulukuuta pidennettäisiin molempia niin, että marraskuu lyhenisi pieneksi häivähdykseksi vuoden kartalla. Silloin moni mies pelastuisi. Ajatuksena se on erittäin kaunis ja inhimillinen. Omasta mielestäni marraskuu saisi olla kahdesti vuodessa ja pituudeltaan 45 päivää. Ne miehet jotka eivät siitä selviäisi, joutaisivatkin mennä.

Jos kykenee syvään ja nöyrään ystävyyteen, jopa rakkauteen, marraskuun kanssa, tajuaa kuinka eleettömän salliva ja hoitava se kaikessa raakuudessaan ja säälimättömyydessään on. Jos jaksaa seistä, seisoo marraskuu tukena kuin näkymätön kilpi. Se esittelee kaikki mustansa sävyt, viileän sahalaitaiset valoilmöt ja opettaa ymmärtämään veden ja jään terävän vuoropuhelun niiden viillellessä toisiaan. Jos sen  pystyy kuulemaan, on jo turvassa.

Marraskuu kohtelee meitä kaikkia tasapuolisesti ja epäinhimillisen arvokkaasti. Sille on yhdentekevää säilymmekö me hengissä sen huuruisenloskaisen rakkauden jäisissä kynsissä.




11/08/2012



Jouduin sanattoman ja sanomattoman liikutuksen valtaan noutaessani eilistä lahjaani. Ei se oikeastaan ollutkaan lahja, vaan kiitos, täynnä voimallisia sanoja. Sen kunniaksi mä itkeä pillitin kadulla, samalla kun hoipertelin lähikaupan kautta kotiin. Poikkis käveli mua vastaan ja kysyi, että itkeskelenkö mä täällä kadulla? Se on aina niin tyyni. Mä voisin kävellä käsilläni sitä vastaan, oksentaa ja itkeä samalla ja se hymyilisi ja kysyisi, että paljonko kello muuten on ja nähdäänköhän me illalla.

Olen mä jo aiemminkin miettinyt , kuinka vaikeaa mun on ottaa vastaan myönteistä palautetta. On paljon helpompaa olla huono, sivistymätön ja tyhmä. Saanhan mä sitäkin palautetta ja sellaista mun on aika kivutonta ottaa vastaan. Mun suosikkipuuhaanihan on olla tyhmä ja yksinkertainen! Samalla mä tietenkin hykertelen itsekseni niille, jotka tuntevat itsensä viisaiksi ja monimutkaisiksi seurassani. Toki myös niille jotka luulevat minua kuuroksi. Ne ei tajua mitä kiksejä mä siitä saankaan. Tosin välillä mä pelkään kuuroutuneeni ihan oikeasti, sillä saatan viettää useamman päivän kommunikoimalla suullisesti vain kysymällä 25 kertaa, että mitä.

Mulla on tapana joskus vähän epäillä paljon. Joudun silti mitä kummallisimpien haltioitumisten ja ilahtumisten valtaan itsekin, jopa päivittäin. Älkää kertoko tätä kenellekään, multa menee maine. Tai kertokaa vaan. Mä olen myös semisti kyllästynyt yleiseen kyynisyyteen ja pikkusievään sarkasmiin. Sellaisiin ihmisiin, jotka omahyväisyydeltään ja  kököltä sarkasmiltaan eivät tunnu enää taipuvan perusihmisyyteen. Ehkä ne pitäisi vaan kaikki tappaa.

Päätin silti kehystää saamani kiitoskirjeen huoneentaulukseni. Kiitokset kun yleensä hautautuu kaiken muun rojun sekaan. Samalla mulla on hyvä syy vältellä päivän töitä. Ainakin vielä vartin verran.

11/07/2012




Viime viikko oli vähän kiivas, joten mä jatkan viime viikkoa vielä tän viikon ja siirryn tähän viikkoon vasta ensi viikolla. Mutta just nyt mä chillailen itseni uuvuksiin parilla megakahvilla.

Muistatteko meidän naapurin mummon, jotain 94 v, joka on pitkään sinnitellyt elossa. Se jonka kuoleman perään me olemme lapsen kanssa kuolanneet aika pitkään. Nyt se on lopettanut sinnittelyn. En tiedä kuoliko se, vai luovuttiko se tomumajan rippeensä esimerkiksi palvelutaloon. Naapurin täti joka tietää kaiken, tai ennemminkin luulee kaiken, sanoi että se on "lähtenyt". Mä olen ehtinyt olla liian vähän kotona huomatakseni edes itseäni tässä ollessani, joten mä en osannut auttaa juoruavaa tätiä lähdön syissä. Se oli vähän pahoillaan.

Mä juorusin lapselle että nyt se mummo on kuollut tai muuten vaan lähtenyt. Lapsen mielestä olisi hyvä jos joku muuttaisi siihen mahdollisimman nopeasti, ettei siinä asunnossa alkaisi remuta aaveet. Sanoin että voihan siihen muuttaa joku samanlainen möykkääjä kun naapurin juoppohullu setä. Pojasta juoppohullu setä olisi ihan okei, kunhan ei hullua sarjamurhaajaa. Minusta olisi kiva jos Dexter muuttaisi meidän seinänaapuriksi. Meistä molemmista taitaa olla kivaa aina kun joku kuolee. Tai ei kivaa, mutta aika tavallistahan se kuitenkin on, joskaan ei jokapäiväistä. Mä olen niin iloinen, etten ole koskaan sortunut niihin lähtemisiin ja poisnukkumisiin tai tähtiin taivaalla ja Jumalan luo menemisiin. Elämän perusasioista puhuminen on meille aika helppoa. Niinku nytkin,  aaveista ja Dexteristä voidaan puhua ihan suoraan.

Mua ei pelota aaveet niin paljoa, mutta mua pelottaa lahjat. Mä sain taas tänään viestin, että mulle on jätetty lahja yhteen paikkaan josta mun täytyisi noutaa se. Mä en tiedä viitsinkö mä noutaa, kun edellisetkin lahjat on korkkaamatta. Mä siis kyllä korkkaan ne kunhan ehdin, jatkakaa lähettämistä, jatkakaa. Pilvi on kuitenkin niin utelias, että säilyttääkseni lämpöiset välit, mun on oikeestaan just nyt mentävä noukkimaan se uusin.

Tsau. Mä "lähden".

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...