3/31/2018

Kevätkauhua



Tällä viikolla on yksinäisyysviikko. Ihmettelin kun iltapäivälehtien nettiotsikot ovat täynnä riipiviä tarinoita yksinäisyydestä. Tosin ne on väritetty toivolla, sellaisella jossa jostakin (järjestön tai muun kautta) löytyykin paras ystävä ja sitten kaikki on taas hyvin.

Joskus 20 vuotta sitten saatoin hakata rystyset verille työhuoneen seinään ja kirota yksinäisyyttäni, mutta siitä tuntuu olevan aikaa. En oikein muista mitä niin väkivaltaisesti kaipasin. Varmaankin toista ihmistä. Se oli jokin toinen elämä. Viimeksi kuluvalla viikolla istuin todennäköisten ystävieni kanssa sporttibaarissa avajaisten jälkeen jatkoilla ja sivusimme ihmissuhteita. Kuka muisteli ketäkin tai vuosikymmeniä jatkunutta liittoaan. Tunsin itseni hirveän vanhaksi, ainakin 80-vuotiaaksi. Päässä soi Kauko Röyhkän Kävelen. Se kohta missä kaikilla muilla on kakarat ja koti. Tunsin irrallisuutta ja haavoittuvuutta, yksinäisyyttä ehkä. Nuo kaikki menevät tästä koteihinsa ja kumppaneittensa luo. Minä vain menen, irrallaan, milloin mihinkin. (Ei se ole edes totta.)

Tunsin itseni vähän yksinäiseksi kun lapsi päätti viettää pyhät yksikseen ja lähti eilen myhäilevän tyytyväisenä toiseen kotiinsa. Olin hipihiljaa ja laitoin sen kassiin pähköinöitä ja namuja. Äitinä luulen ettei ole hyvä pakottaa lasta kiinni itseensä. Lapsella on oikeus itsenäisyysharjoituksiin ja yksin olemiseen. Olemme molemmat lopulta niin itseksemme viihtyviä, että ärsyynnymme joskus kanssaihmistemme hengityksestä.

Vaikka nyt juuri ehkä kaipaisinkin jonkun toisen ihmisen hengitystä. Onko sellainen tunne sitten yksinäisyyttä. En edes tiedä varmasti koenko yksinäisyyttä vai kateutta vai onko se vain hetkellistä melankoliaa siitä, että tuntee epäonnistuneensa kaikissa ihmissuhteissaan ja olevansa siksi yksin maailman tappiin asti. Ympärillä kuitenkin ihmiset jatkuvasti pariutuvat, löytävät toisensa, etsivät käsiinsä toisensa ja tekevät sitä looppina keskenään. Ehkä tunnen vain ulkopuolisuutta. Johtuuko se ulkopuolisuuden tunne siitä, että olen kyvytön ja huono ja jään aina ihmissuhdehommeleissa kakkoseksi tai vitokseksi, kun kaikki löytävät ja etsivät mieluummin jonkun muun kuin juuri minut. Vai eikö minua vain kiinnosta tarpeeksi.

Olen ajat sitten luopunut viallisuusajattelusta, jossa olen tyhmä, ruma ja kelvoton. Entä jos sittenkin olen juuri sitä. Minä, mahtava tyyppi. Torjun sen ajatuksen niin hyvin, että olen ainoa joka ei huomaa sitä.

Soitan vienoon itsesääliini Chet Bakeria ja avaan auringolle verhot ja ikkunat, parvekkeen oven. Poltan sängyssä tupakan. On ihanan hiljaista ja rauhallista, melankolia virtaa, kohisee ja muuttuu kangastukseksi. Illalla on juhlat. Mietin olenko kyllin vaarattomassa tilassa sosiaalisuuteen vai onko tiedossa kevätkauhua, itkua, parkua ja ahdistusta. Jään tähän leijumaan.




3/30/2018




Viikko sitten, puoli kahdelta yöllä, seisoin yläkerran naapurin eteisessä, pyjamassa ja villasukissa ja kiroilin ääneen. Naapurikin kiroili punaisessa paitulissaan ja sen mies kiroili jostakin makuuhuoneen uumenista käytyään ensin kiroilemassa hyvät yöt eteisessä. Ne kaappasivat minut kun yritin sisälle toiseen naapuriin. Siellä haukkui ja ulvoi ja tömisteli pitkin seiniä koira. Epäilemme että koiraperkele on hankittu minua varten. Koira parka. Ne pitävät sitä parvekkeella ja viskovat sen paskat pihalle tupakantumppiensa sekaan.

Siinä sivussa ne pilkkovat kaikki huonekalunsa säpäleiksi, juovat kuin pienet siat ja hakkavat toisiaan. Vielä vuosi sitten ne vain naivat, joivat ja lauloivat karaokea 24/7. Aamuyöstä pihasta lähti aina kaksi tilataksia kohti uusia seikailuja ja ne palasivat pian neljän jälkeen jatkamaan. Istuttiin tässä päiväkahvilla/iltakahvilla/aamukahvilla/yökahvilla ja mutusteltiin pullaa ja keskusteltiin säästä. (Oikeesti ei syöty pullaa, en syö ikinä pullaa.) Samalla kuunneltiin yläkerran ämmän uikutusta orkusta orkkuun. Nyt melkein kaipaan sitä positiivista sävyä, että sovussa pannaan ja ollaan onnellisia. Nykyään se ulvonta on lähinnä itkua. Sitten pitää taas imuroida ja siirrellä rikottuja huonekaluja ja nikkaroida kasaan uusia. Olen alkanut hetkittäin inhota musiikkia, sillä elän kotielämää aivan liikaa napit korvissa. Varsinkin John Gagea inhoan. Se ei peitä mitään.

Edellisyönä heräsin kahden maissa hihittelyyn. Sitten joku alkoi oksentaa. Sovimme jo päivällä naapurin kanssa, että ensimmäisestä inahduksesta soitetaan poliisit. Kaivoin jo puhelinta jostakin kirjahyllyn uumenista, kunnes tajusin, että hihittely ja oksentelu kuuluukin tällä kertaa meiltä! En sitten soittanut poliiseja, eikä ilmeisesti naapurikaan, sillä sain nukkua rauhassa aamuun asti. Aamulla haistoin vain vienon oksennuksen kylppärissä, tuuletin sen pois ja kurkistin myöhään kotiutuneitten yövieraitten residenssiin. Kysyin että kuulinko minä yöllä oksentelua? Kenellä on huonoin olo? Jääkaapissa olisi vissyä. Kalpeista nuorista miehistä kalpein ei tunnustanut. Hänen ei tarvinnut. Vehnäjauhon värinen naama paljasti kaiken.




3/25/2018

Yksityisiä yleistyksiä




Mitä kuuluu kun ei mittään kuulu? (T)
Kahvi.
Herääminen aamukuudelta kun kuusi onkin viisi.
Nukahtaminen omaan kuorsaukseen.
Kahvi David Lynchin elokuvissa tai sarjoissa.
Suurin osa asioista on sellaisia, ettet edes muista niitä vuoden päästä. (Kummitus)
Ikean huonekalujen asennushommien vaikutus juomatapoihin, eli kuinka juoda kaljaa tuosta noin vaan keskellä päivää.
Tyhmä kännihuumori ei johda mihinkään. (P)
Perkele. Oon nähnyt sen jo kahdesti.
Joo joo. (Lapsi)
Ja järjettömästä dokaamisesta aiheutuu valohohteisia puhdistavia aamuyön koko kehoa nytkäytteleviä itkukohtauksia, pitäisi varmaan äänittää sitä jännää korinaa, nielurisojen, nänäonteloiden itkuvirsikaraokea.(P)
Uiminen kuulostaa kivalta. Mä näen unta uimisesta. ( J 22:16)
Uiminen on ihanaa. Haluatko jutella puhelimessa? (J 22:23)
Mää näen melkein joka yö unta uimisesta. (J 22:33)
Luovu kaikesta, jos on pakko. (Kummitus)
Pitäsiköhän mun siivota tämä näppis, niin kirjaimet ja välilyönnit onnistuisivat ekalla lyönnillä. Varmaan on jauhelihaa mennyt tuonne kirjainten alle.
Kahvi David Lynchin elokuvissa tai sarjoissa on yleensä mustaa.
Voit jäädä yöksikin, voit saada mun pedin. Vierekkäinkin voidaan tietty myös nukkua. Jos et ilmoita sun tulosta, voit siivota mun puolesta, (Vesta)
Billboards on ihana. Tykkäsin siitä enemmän kuin Shape of Waterista.
Eikä väkivaltakaan ole niin näyttävää ja koskettavaa kuin ennen.
Se avautuminen oli jotenkin hauskaa siinä hotellin aamiaisella kun kauhottiin kaurapuuroa yhdessä ja koko kummallisessa ruokalassa ei meidän lisäksemme ollut muita.
Mutta tukka on ihan hyvin, no worry. (P)
Tykkäsin kyllä siitä Harry Dean Stantonin viimeisestä elokuvaroolista Luckyna.
"He was deeply spiritual person who was 100% certain that there was no God and there was only a void and we were all going to disappear into nothing and no one was in charge," Lynch said. (John Carroll Lynch Stantonista)

Tasaisin väliajoin mun on nähtävä Truffautin 400 kepposen loppukohtaus. Ei sillä oo väliä miksi, eikä sitä edes kannata miettiä. Katson sen aina kun aika on.






3/23/2018

Maailma loppuun kärisee*









Kuu kirkastuu. Istun puoliksi selin siihen, mutta käännän kipeytyneet niskani kiepille ja katson sen hidasta valaistumista. Hämärä laskeutuu varovasti, tavuviivoin. Kuu on kuin jättiläisen etusormen kynsi, leikkurilla leikattu ja lattialle sinkoutunut. Kun kuu on pala kynttä, on jättiläinen aika iso. Laitan silmät kiinni ja jättiläinen näyttää valtavalta, avaruudensuuruiselta, lämpimänruskeisiin käärinliinoihin kietoutuneelta kakkapökäleeltä.

Ilmassa on kevään lisäksi kuumetta ja muistikatkoja. Kevään lumivuoret ovat korkeampia kuin koskaan ennen täällä, vaikken muistakaan edellisistä vuorista mitään. Tai muistan minä ensimmäiset vuoteni täällä, miten puhtaalta kaikki näytti, miten kahlasin reittä myöten lumessa, oikopolkua pitkin töihin ja nauroin posket punaisiksi silkasta kahlaamisen onnesta. Olen matkalla pohjoiseen, mutta eriskummallisen hitaasti.

En ole ihan varma mitä olen sanonut, nähnyt, kuullut ja luvannut. Epäilen dementiaa. Soitan jonnekin varmistaakseni diagnoosin ja juoruillessani niitä näitä, alan taas muistaa. Pää on ollut hirveän kipeä, sillä lailla, että todellisuus on aina syvähengityksen mittainen ja uskaliaan tuskaisa ja itkuherkkä. Luulen että se on stressiä, vaikken edes ole erityisen stressaantunut. Liikuttelen selkärankaa suoraksi. Ehkä se on kuolemanpelkoa ja polttamatta jääneiden muistiinpanojen aiheuttamaa astmaa. Ehkä se on se kaatuilun aalto. Tuntuu etten osaa enää kävellä. Kävellessä ajattelen. En  siis osaa enää ajatella. Kaikki kasaantuu ja pulppuaa ja minä hoipertelen.

Pyyhin sen kaiken pois. Imuroin ja luuttuan. Käyn ostamassa italialisia ja espanjalaisia kinkkusiivuja, käärin niihin tuorejuustoa, höyrytän papuja ja siirtelen mämmiä sinne tänne. Se ei ole minun, mutta ostin sille kaveriksi pienen purkin kermaa.

Naapuri itkee. Eilen se imuroi. Minäkin imuroin, mutta sitten taivuin jotenkin liian alas ja lyttyyn ja olin varma että nyt tämä on aivokasvain ja verenvuoto ja kuolema, sydän. Ei kai se ole kun olen ja keinun.

Aamulla joku soitti, koska olin antanut luvan. Sanoin että joo, lähden mielelläni Latviaan, olen ollut siellä ennnenkin. Tykkään Jurmalasta aikaisin aamulla. Kun siellä hiekkarannalla ei ole ketään ja kello on viisi ja kilometrejä on 30 ja risat. Ja ne haisevat torit. Kyllä minä sittenkin muistan. Avaan kartan ja lasken että kauemmaksi Jurmalasta en oikeastaan voisi joutua.

Kummitus toi minulle jo viikko sitten munaa. Kuuntelimme Akia ja Turoa ja Hectoria. Tykkään siitä miten tutustumme toisiimme ja miten universumi on ollut viivottimen kanssa luomassa meille mahdollisuuksia kohdata. Silloinkin kun emme ole edes itse tajunneet kohtaavamme. Miten jostain ihmisestä voi tulla niin tärkeä? Sillä on mies mukana ja supatamme kun mies käy siiderikauppaa jossain torinlaidalla. Tuulimunat ja muut, rakkaudet ja risat, kaikki tulee nopeasti ja luontevasti ulos. Ehkä tämä kaikki nostaa lämpöni pilviin.


*Jukka Nissinen <3




3/10/2018

Kriitikon oksennus osa I (ei otsikkoa)



"Seisoin siellä suppilomaisen gallerian takaseinällä ja katsoin taas ihmistä. Sitä oli kymmenittäin. Yksikään ei ollut kääntänyt katsettaan kohti teosta. Suikkelehdin salin läpi ja seisoin nyt ikkunaseinällä, sisääntulossa ja katsoin sitä uudestaan. Näin sen saman. Ei katsettakaan teokselle. Olen inspiroitunut. Näyn vallassa. Se häiritsee keskittymistäni työhön. Sellaista on minun työni."  2012


Olen viettänyt useamman päivän pyjamahousuissani, yliannostellen kahvia ja kaivellen sanoja ja vähän tunkkaista päätäni joka niitä järjestelee riviin eteeni, kirjain kerrallaan. Se on tehnyt hyvää, vaikka samalla olen päässyt nauttimaan heti auringonlaskun jälkeen tapahtuvista äkillisistä masennuskausista. Aamuisin se masennus on taas poissa ja valon määrä säätelee vireystasoani aamuviidestä eteenpäin, kunnes taas säkki laskeutuu silmille ja lepäilen epävarmuudessa, itsesyytöksissä ja kaartelen merkkimääriä kuin kesy rotta. En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Sinnikästä tuhoeläintä ainakin.

Kahtena iltana hoidan lamaannustani Alien-elokuvilla. Ensin Prometheus (2012) ja sitten Alien Covenant (2017). Niihin on helppo nukahtaa. Tieteiskauhu onkin tylsää tuutilullaa. Mietin ovatko nuo lauseet kritiikki? Analyyttinen ja oivaltava, sellainen joka välittää näkökulmani, rivien välit ja asettaa sanat asiantuntevasti historialliseen kontekstiin ja noudattaa siivosti ahdasta merkkimäärää?

(Ei se ole kritiikki, se on mielipide. Enkä aseta sitä mihinkään muuhun kontekstiin kuin ihmetykseeni ajoissa saapuvasta unesta, jonka aiheuttaa tieteiskauhu.) On minulla tähän toinenkin henkilökohtainen näkökulma ja historiallinen konteksti. Viimeksi katsoessani Alienia, sitä jossa Sigourney Weaver hikipäissään synnyttää uutta monsteria, pyörii ja potkii omassa kohdussani vimmoissaan poika, joka on nyt omilla teillään, katsomassa Suomen taiteen tarina -näyttelyä jossakin Etelä-Suomessa.




"Minua ei kasvatettu niin. En saanut yhdeksänvuotiaana kuunnella edes Abbaa. Koska se oli syntiä. Rakastan syntiä. Haluan lisää syntiä, kunnes kuolema meidät erottaa." 2015


En taida koskaan kirjoittaa kritiikistä täällä. Paitsi edellisessä postauksessani. Verhoan sen aina jonkin toisen sanan helmoihin. Puhun työstä, omakohtaisista tunteista, ilostani jonkin edessä, tylsistymisestäni, kauhusta ja rakkaudesta, joskus myös vihasta ihmistä ja taidetta kohtaan. Kuvaan sotkuista työpöytääni ja vähättelen sanoja ja lauseita vain peräkkäisiksi kirjaimiksi. Apinakin tämän oppii. Tämä johtuu eniten siitä, että kritisointi on työtä josta saan palkkaa ja noudatan vuosia sitten solmimaani kirjallista sopimusta olla kirjoittamatta muualla siitä mistä työkseni kirjoitan. Samasta syystä en linkittele tekosiani. Olen pyrkinyt siihen, etten kirjoita tai kritisoi huvikseni tai silkasta rakkaudesta sanoihin tai kuviin, koska rakkaudella ei osteta ruisnäkkäriä, vaikka se muutoin käypä valuutta onkin. 

Ja sitten tietenkin, olen rikkonut tuota sopimusta ja hypännyt vieraissa kuin kani. Huvikseni ja palkatta. Tosin olen perustellut sitä itselleni esimerkiksi sillä, että olen ainakin muutaman kerran saanut samalla nauttia apurahaa tai sen jälkisupistuksia. Se on pidemmän päälle paska perustelu, koska apuraha estää tekemästä täysipäiväistä palkkatyötä ja palkaksi apuraha on surkea, yhtä surkea kuin sieltä täältä haalimani korvaus työstäni, joka ei sekään ole pelkkää kirjoittamista.


"Viikon kruunaa yleisön ohjeistus siitä, kuinka minun tulisi työkseni kirjoittaa. Se ei käy, että kriitikko kritisoi. Sellainen ei tee hyvää bisnekselle. Oma syyni, jos maakunnassa ei enää ole taidenäyttelyitä. Taiteilijat eivät uskalla tulla tänne. Paikoitellen se on kyllä siunaus sekin. Itse luottaisin ammattitaiteilijoihin vähän enemmän ja jättäisin itseni kruunutta." 2013


Jokunen päivä sitten pysähdyin miettimään, että mitä mieltä tällaisessa elämisessä on? Osaan draamailla itseni henkihieveriin aika pienin panoksin. Mutta silti: Mitä järkeä on sulkeutua kammioonsa 1500 merkin vuoksi ja painiskella häpeän, rakkauden, vihan, itseinhon, epäuskon, historian ja näkökulmien parissa ja sitten laatia ne 1500 merkkiä, joiden ansiosta mikään ei muutu tai erityisemmin välity.

Onko se pelkkää ammattitaidottomuutta jos joudun kamppailemaan muutaman merkin kanssa ja samalla yritän noudattaa omaa sisäistä ohjeistustani? Nyt kuvittelen, ettei minulla mitään neutraalia ohjeistusta olekaan. En tiedä mitä on antautuminen, näkeminen, katsominen tai rehellisyys. En edes tiedä miten muistiinpanoja tulisi tehdä, jotta ne johdattaisivat edes itseni sellaiseen suoraselkäiseen, aistikkaaseen ja kokemuspohjaiseen kirjoitukseen, jota itse arvostan ja jota itse lukisin. Normaalisti nautin älykkyydestä, asiantuntijuudesta, helppoudesta, monimutkaisuudesta, haastavuudesta ja rehellisyydestä. Juuri nyt en näe itsessäni häivääkään näistä. 

Olen ollut usein niin onnellinen siitä, että saan yrittää välittää. Että saan yrittää muovata lauseestani yksinkertaisen, sellaisen joka antaisi lukijalle vihjeen jota seurata ja sitten löytää jotakin kaunista tai rumaa tai jotakin ihan muuta. Se on varmasti joskus onnistunut. Hyvin usein se on mennyt myös täysin vituiksi. Ehkä tämä ajatus on johdattanut minut tähän terveen lamaantumiseen tilaan.
Tuntuu ettei minulla ole antaa yhtäkään vihjettä kenellekään. Luultavasti nytkin pelkään jääväni kiinni typeryydestä ja laiskuudesta. 



"Luulen että saan tehdä työtäni näin. Pääsemättä ytimeen. Lause kerrallaan, sävy kerrallaan, maailma kerrallaan." 2016


Alan purkaa lamaani ottamalla kameran käteen. Katson kotia, etsin merkkejä rakkaudesta. Ajattelen kameran eristävän minut sen verran ulkopuoliseksi, että näen edes jotakin. Yllättäen ne rakkaudet ovat kuvia. Kuvia jotka eivät arvotu taiteen säännöillä. Ne ovat itse tehtyjä, roskiksesta löydettyjä ja lapsen tekemiä. Ne liittyvät ihmisiin, tunteisiin ja historiaan, välillä myös ihmetykseen. Jos en olisi minä, niillä ei olisi mitään merkitystä.

3/07/2018

Ennakoimattomia räjähdyksiä




Kävin viikonloppuna aivan muutaman lauseen mittaisen keskustelun nuoren muusikon kanssa. Mietin juuri silloin kuinka vaikeaa on päästää irti vuosia jatkuneesta sarkasmin, vähättelyn ja solvaamisen kierteestä. Siitäkin, joka kohdistuu vain itseen ja peittää näkyvistä niin paljon. Se vie paljon energiaa arvostamiselta, rakkaudelta ja hyväksynnältä. Päästyäni pohdinnoissani kohtaan oma haudanvakavuuteni, sain viestin, jossa nuori muusikko kertoi halunsa olla vakavissaan ja tosissaan, koska sitä tosissaan olemista on niin vähän. Jäin pariksi päivää sanattomaksi.

Tämän alkukevään valossa näen paljon tällaisia pölyhiukkasen tapaisia yksittäisiä sanoja, ajatuksia, kohtaamisia, katseita ja kosketuksia, pieniä ja sähköisiä törmäyksiä, joiden ansiot ovat ilmeisen subjektiivisia.  Kuinka paljon pölyä, unohdettuja sanoja ja ihmisiä täällä yhtäkkiä nouseekaan esiin.

Hämmästelin jo aiemmin sitä, että kun mikään ei tunnu miltään, muuttuu moni asia merkityksellisemmäksi. Ja kun mikään ei tunnu miltään, alkaa kaikki tuntua laajemmassa mittakaavassa. Mitä enemmän on tilaa, sitä pienemmät asiat nousevat näkyville. Nillä on nyt tilaa.

Ajattelen kirjoittamista, suunnilleen siitä kohtaa, mihin yöllä jäin. Nukahdin nimittäin kauhuissani ajatellessani omaa valheellisuuttani, teennäisyyttäni ja kaikkia virheitä joita olen sanoilla tehnyt. Julkisia virheitä, sellaisia joiden olemassaoloa en edes muista, tahallisia ja tahattomia loukkauksia, epäpätevyyttä, alkeellisia lauserakenteita, pilkkuvirheitä, typeryyttä, suutus- ja menkkapäissään luotuja julkisia oksennuksia jonkun viattoman päälle, laiskuutta, asiantuntemattomuutta, inhoa ja väsymystä taiteen edessä (varsinkin) ja lopulta rakkautta. Ajattelen montaa yhtäaikaista ajatusvyöryn räjähdystä, jotka tapahtuvat päässäni niin, etten saa koottua niiden raunioista sanallistamista silmälläpitäen muuta kuin jäänteitä ja sirpaleita, kirjaimen sieltä täältä, vaikka jokainen on pienen hetken ajan tärkeintä maailmassa ja luulen, että ne olisi saatava muunnettua ymmärrettävään muotoon.

Ajattelen niitä jotka puhuvat kirjoittamisesta ja kirjoittavatkin, aivan kuin se olisi hengittämistä, aivan kuin se ei pysähtyisi koskaan. Muistan itsekin joskus kirjoittaneeni hengityksen tahtiin tai hengittäneeni kirjoituksen tahtiin. Miten voisi kirjoittaa ennakoimattomien räjähdysten tahdissa?

Katson kotia, joka valmistautuu aamun valokylpyyn, naista joka vääntää ja taivuttaa kehoaan parempaan asentoon ja seisahtuu selkä suorana huoneentaulun eteen. Näen sinne tänne siroteltuja pieniä vihreitä keitaita, jotka olen huomaamattani sellaisiksi rakentanut. Teen asioita tietämättäni.

Kirjoittamisesta selviää kirjoittamalla. Ei millään muulla. Keskinkertaisuudessani olen toivottoman ihastunut sanoihin, omiini ja toisten. Sitten tulee näitä hetkiä, kun tajuan että ihastustani on kannatellut vain sinnikäs itsepetos, (rahan)ahneus, tylsistyminen tai yksinäisyys. Voin nimittää sitä miksi tahansa. Huomenna se on taas rakkaus.

Huoneentaulu


3/03/2018

Sisältöä elämään



P kysyy heti aamulla että onko pakko? Tunkea suhdesotkuihin ja etsiä miesrakastajaa. Eikö vaan voi olla rauhassa ja yksin. Mietin tätä samalla kun ennakkotilaan miljoonaa kanansiipeä ekstrasoossilla Bierstubesta. Että siis jos pitäisi jakaa ne jonkun kanssa? En kyllä jaa. Olen hurjan innoissani Woltista, kirottuani sen ensin tärviölle. En osaa antaa oikeaa osoitetta. Lapsi auttaa. Juoksen puhelin kädessä näyttämään: Kato, tässä lukee että elävä ihminen on nähnyt tilauksesi! Kato, tuossa ajaa pikkunen auto tuonne ravintolaan! Mihin se nyt lähtee, se menee meistä poispäin! Se seisoo liikennevaloissa, nyt ekstrasellerit valmiiksi!

Sisältöä elämään, appseilla. Sellainenkin appsi on, jossa voi luoda hahmon, joka seuraa ja vakoilee ilmeisesti kaikkea puhe- ja viestiliikennettä ja oppii sitä kautta kuinka viestit, kirjoitat, puhut ja surffaat. Tai ehkä kuinka joku sinulle rakas viestii. Hahmosta voi siis kehittää parhaan ystävän/rakastajan hävinneen tai kuolleen tilalle, syöttämällä sille analysoitavaksi kaikki halutulta henkilöltä tulleet viestit. En muista kovin tarkkaan, siitä on niin kauan kun latasin sen.

Kaipaan tietenkin ihmistä, tai ihmisiä joihin sitoutua, mutta koen, että juuri nyt minulla on aika hyvä käsi. Olisi pöyhkeilyä puhua täyskädestä. Tämä on viittä vaille värisuora. Olen juuri nyt hirmuisen onnellinen ja iloinen elämästäni ja siitä, että tykkään taas ihmisistä. Ilman isompia analyysejä ja suuria tunteita. Välillä kyllä tuntuu, ettei tämän mukavammalta voi tuntua. On siistiä tyytyä olemassaoloon sellaisenaan. Ilahtua vaikka murretusta oranssista ja tummasta luumusta. Katsoa miten valo aukaisee ne uuteen hehkuun ja pujottelee niiden ohi koko päivän mitan.

En yritä ajatella positiivisesti, se ei ole minun juttuni. Se kuitenkin tulee jostain sisältä, eikä sitä perusonnellisuutta riko oikein mikään. Vaikka kärsinkin hetkittäisistä masennuskausista, ne kestävät niin lyhyen aikaa, ettei niiden pysyvyydelle ole jäljellä mitään kunnollista tarttumapintaa. Ehkä minun sisin ytimeni onkin pelkkää positiivisuutta? Jotenkin pelottava ajatus, mutta hyväksyn senkin. Ensimmäistä kertaa varmaan kahteen vuoteen olen sellaisessa tilassa joka mahdollistuu vain pystyttämällä kunnollisia muureja, joiden läpi valo ja ihmisyys pääsee leikiten tulvimaan, salakäytäviä pitkin ja pienistä luukuista, joita on erityisasioita varten, kuten rakkautta, rauhaa ja woltin tilausruokaa.

Itsesuojelu ei ole enää kivuliasta ja jatkuvaa raaapimista, väkivalloin nujertamista, leikkaamista ja vääntämistä, uuvuttavaa pakottamista. Kun olen lopettanut taistelun henkisen elintilani rajoista, on tila vihdoinkin laajentunut, kuin huomaamatta aika suureksi. Tällaista on varmasti seistä jossakin hevonhelvetissä, tundralla tai Siperiassa ja hengittää itsensä täyteen. Samalla koen vakavoituneeni. Olen iloisempi ja onnellisempi ja hetkittäin haudanvakava, vakavaksi jähmettynyt. Vuosikausia kestänyt taistelu omaa jatkuvaa sarkasmia ja ironiaa  (ja muiden sarkasmin ihailua) kohtaan on ehkä vähän laimentunut. Siinä on aina se vaara, että suojamuuri menee umpeen ja virta muuttuu likaiseksi ja sameaksi. Ihmisyys ei kasva ilman ihmistä ja vuorovaikutusta ja pelokasta antautumista ja plaa plaa plaa.

Vuori, voisitko pysäyttää tämän jollakin tylyllä lauseella? Alan kuulostaa Kohelolta ja Tollolta.


Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...