5/20/2022

Edes kirvat

 







Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen, että kehoni edelleen seuraa. Ja kun se ei seuraa, jokin liikahtaa, maailma ja kvanttifysiikan alkeet, näkymättömät hiukkaset, pöly ja siitepöly läpäisevät toisiaan, läpäisevät minut. 


On mahdollista että kaikki on hetken aikaa poissa tai sitten kaikki kahdentuu. Kuormani on hetken aikaa kahden maailman kokoinen, kaksi oranssia reppua, kaksi kirjaa ja neljä kynää. Käyttääkö tässä maailmassa kukaan enää kynää?


Olen kahdessa paikassa juurin sen aikaa, ettei jalkani enää yletä maahan, ei pysähdy astumaan tai  ponnistamaan tästä tulevaisuuteen, uuteen aikaan puolen sekunnin päähän. Askel syrjään, ruumiista irtoava harppaus. Keho ei seuraa. Tältäkö tuntuu kun kuolee? Tältäkö tuntuu kun hävettää, että vaatekaappiin jää niin monta mekkoa, ihan hyviä vielä.


Astua. Käydä. Kulkea. Kävellä takaisin elämään, en minä ole poissa ollutkaan. Jäisin tähän vähäksi aika istumaan, mutta tuntuu etten kehtaa. Pihan lapset räksyttävät toisilleen kuin kääpiökoirat. Kaikki ympärilläni on kimeää ja kireälle vedettyä. Päänsärky rykäisee ja selvittää kurkkuaan ennen kuin aloittaa, tuuli puistelee korkeita ääniä, murhanhimoa ja janoa. Kun on janoinen, ei voi olla kuollut. Voi silti uskotella olevansa. Leikkaan mattoveitsellä pahvia, viiltelen järjestelmällisesti, taittelen ja kierrätän. Ja jokainen muovinrääpäle omalle paikalleen. Jokainen jugurttipurkin kansi tarvitaan metallinkeräykseen, koska siitä on hirveä puute.


Siellä mistä minä olen kotoisin, kukki pihalla kurtturuusu. Se kuhisi kirvoja. Tahmaisia ja läpikuultavan vihreitä, sellaisia joita oli pakko tökkiä sormilla ja tikuilla, laittaa ne laiskimukset liikkeelle. Ajattelin että niistä voisi rakentaa majan. Jonkinlaisen yksityisen karjatilan. Että niitä voisi hallita, laiduntaa ja lypsää. Että niille voisi jutella ja ne tuosta vaan vastaisivat. Muistaakseni en jaksanut viedä sitä suunnitelmaa loppuun asti. Tapoin niistä osan ja sitten menin piirtelemään uskonnonkirjan täyteen pornokuvia tikku-ukoista. 

Joskus kaipaan sitä. Yleensä en. Enimmäkseen kaipaan siitä kirjoittamista.

Käytän kynää kalenterin välissä merkkinä ja sitten kirjaan ylös tosiasioita. En minä halua mihinkään. Kalenterissa on uupuneita merkintöjä kaikesta mitä pitää ja minne pitää ja milloin. Mutta kirjaan uuden suunnitelman. Siinä on paljon minulle varattuja päiviä, hiljennettyjä puhelimia ja viestimiä. Ehkä tilaan marketista kuukauden eväät ja loput foodoran sushia. En sano kenellekään mitään. Jos sitten alkaisi kiinnostaa, ihminen, ihmiset, asiat. Edes kirvat.









4/28/2022

Vuodet - tämä tässä

 





Viime yönä muistin yhden kirjan ja ruusun päivistä Den Boschissa tai Amsterdamissa, en tarkalleen hahmota kummassa. Saattoi se olla Eindhovenkin. En voi tarkistaa päiväkirjasta, sillä päiväkirjani ja suurin osa muistakin kirjoista on yhä edellisen kodin vintillä. Jossakin siellä, satuin kirjakauppaan kyseisenä päivänä ja sain sekä ruusun että kirjan. Täällä saisin ehkä pokkaripassin ja nolla prosenttia alennusta, en tiedä, en ole kokeillut. Vihaan yleisiä ostopäiviä, usein ostamistakin. Saaminenkin on aina vähän epäilyttävää. Ostoja dissaava supersankaruuteni kilpistyy paperinkeräyslaatikoiden sisällä keikkumiseen ja nopeisiin tilannearvioihin paperin laadusta ja palastettavan kohteen sisällöstä. 

Reissuintoni on hieman laantunut. Listalla on vielä jonnekin kulkeminen, mutta tässä on muutama kaksoissalkov vielä hypättävänä ennen sitä. Ajelisin auringonlaskuun monta viikkoa putkeen jos voisin. Kuinkakohan pitkälle pääsisin ilman ajokorttia. Varmaan aika pitkälle, varsinkin automaattivaihteilla. En täysin muista miten autoa ajetaan, mutta muistan miten nukahdetaan rattiin tai heittelehditään puolihallitusti, kun toinen käsi on ratissa ja toinen sipsipusissa. Haaveilu turhauttaa, kun maailma hajoa ympäriltä ja/tai kukoistaa kevään pölyttäessä aivoja. Toissailtana korvani rutisivat sinne joutuneen hiekan hampaissa. Vielä suihkun jälkeen ongin kartonkivartisella vanupuikolla kivenmurikoita vaarallisen syvältä sisältäni. Päivät ovat niin pitkiä ja valoisia, että säikähdän jo iltayöstä kelloa ja adrenaliinimyrsky jatkuu aamukolmeen. Älkää koskaan ryhtykö keski-ikäisiksi naisiksi. 

Nyt on pyykkipäivä ja iltapäivästä työpäivä. Pönötän perseelläni keskellä huonetta. Suren arjen giljotiinia joka pian leikkaa minut irti itsestäni ja kävelyttää työpaikalle. Kaipaan siellä tähän. Annan itseni opetuslasten käyttöön, mutta en ole oikein missään ja sitten jotenkin väkevästi, lähes etikkaisesti, läsnä kuitenkin. Luulen että jonakin päivänä vain unohdan mennä töihin. En kuitenkaan vielä tänään.

Muistini ja muistoni aktivoituivat luettuani Annie Ernauxin Vuodet. Sain sen JT:n vinkkinä sieltä punaviininkatkuiselta baaritiskiltä, kotibaarin lämmöstä. En usko, että olisin nauttinut Vuosista niin paljon, jos olisin parikymppinen tai nuorempi. Lukiessani mietin ajantajua ja ajan kiertymistä, mutta samalla sitä miten vähäinen näkökulman muutos omassa elämässä muuttaa sitä mitä todellisuudessa elää, kokee. Ajattelen konkreettisia asioita, sellaisia kuin muutto toiseen kaupunkiin, ikkunat joista katsoo päivittäin ulos tai reitit joita kulkee. Ja sitä, miten paljon jää kuitenkin aina pimeään. Käytännössä suurin osa. Mutta suurin osa mistä? Millaisia ovat fragmenteiksi särönneet muistot jotka kuitenkin liikkuvat ajassa ja aikaa elävän mukana. Millaiseksi ne värittyvät ajan mittaan ja millaisena aika ja muistot tiivistyvät eri ikävaiheissa. Kuinka sovittaa oma elämänsä kulloinkin aikakauteen sopivaksi.

Arenys de Marin hiekkaranta ja vieresssä rautatielinja, rannalla näyttelijä Zappy Maxin näköinen hotelliasukas
Heti luettuani tuon lauseen, aivoistani puski esiin kuva Arenys de Marista. Vuosissa pakahduttaa se, tekstin sisällä on mahdollisuus siirtyä sivuun, poiketa, leijailla ja pysähtyä. Ja mistä tahansa kohtaa tekstiä saattaa poiketa polku, joka johtaakin omaan historiaan. Polku erottaa ja yhdistää ja se on auki kenelle vaan. Ernaux kirjoittaa haluavansa pelastaa jotakin siitä ajasta jonne emme enää koskaan pääse. Ja jo ennen sitä, kirjoittaa lauseen joka vapauttaa minutkin, hetkeksi

Ei ollut mitään ihmeellistä maailmaa, joka valaistuksen sanojen voimalla maagisesti ilmestyisi.
Tämä lause kiteyttää Vuodet minulle. Maailma on. Kaikki maailmat sen sisällä. Mutta jokin kosketus osin yhteisellä aikajanalla on verisesti totta, ja joskus vuonna 2070 yhdentekevää. Niin on hyvä. Olen iloinen että aikajanani leikaa Ernauxin aikajanan kanssa juuri nyt. Auttamattomasti myöhässä, mutta kuitenkin. 

Näettekö Arenys de Marin hiekkarannan? Ja rautatielinjan siinä? Minä seison hautuumaata seuraavalla näköalapaikalla, Arenys de Marissa, enkä tiedä kuka Zappy Max on. Tiedän paljon muita juttuja. Myös Arenys de Marista.
 

4/27/2022

Sänky

 



Uudelleensyntyminen kerran viikossa riittää. Nukuin melkein kahdeksan tuntia, lähestulkoon putkeen. Heräsin kirjan ja ruusun päivään, joka ei tarjoillut kermaa aamukahviin, mutta oli jättänyt keittiön pöydälle lojumaan ylipainoisen, väritykseltään hailakan ja kasvottoman naisen. Nainen on liian normaalipainoinen ollakseen omakuva. Onneksi kasvottomuus on tunnistettavaa.

Laskin että tein eilen 14 tuntia töitä, jonka jälkeen arkistoin kaiken roskiin. (Tämä kertoo ammattitaidottomuudesta, mutta myös siitä, että tänään voisi olla vapaapäivä.) Jossakin välissä puhuin puhelun ja söin liikaa tofua. On silti aika jännittävää, että päämäärättömiin kuvatuksiini on jostakin hiippaillut ihminen, varsinkin nainen, ehkä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Katselen ihmisen hahmottumista, oikeastaan aika tyytyväisenä. Samalla muistan kaikenlaista. Suurimman osan voin unohtaa, mutta välillä päässä helähtää lasi rikki, rikkikivitetty ikkunalasi ja olen vähän pökerryksissä. Johtuisiko se unettomuudesta?

Juuri ennen pitkää ja ravitsevaa yötä olen varma, että olen dementoitunut ja mietin pitäisikö minun reagoida siihen jotenkin. Miten voi muka unohtaa niin paljon ja varsinkin kaiken joskus niin koskettavan ja tärkeän? Toisaalta, jos muistoja kuoriutuu käärinliinoistaan niin etten ehdi nukua, ei osani ole kovin hädänalainen tämän dementian suhteen

Ja miten nuo kaikki ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja minä vaan valvon! Mitä nuo huoneet ovat joista ei näy ihmisen valoa? 

Tekosyitä  sekavuudelleni ovat työhuoneettomuus ja tilaratkaisut joihin arkielämässä nojaan. Puhelun innoittamana olin jo klikkaamassa verkkokauppasänkyä kotiinkuljetuksella, mutta jätin homman kesken. En edes tykkää sängyistä. Mietin samalla ihmissuhteita, parivuoteita ja lapsia, mustasukkaisuutta ja kompromisseja. Miksi? Ne eivät kosketa minua mitenkään. Sänky koskettaa. En silti keksi minkä todellisen tarpeen se lopulta tyydyttäisi.

4/21/2022

Hiljaisuus

 


En puhu, mutta ajattelen taas ääntä. Istun aina jalat ristissä, ikuisessa jooga-asennossa ja luulen että juuri tämä asento on painanut pohjeluihini mustat ja ajoittain kutiavat läikät. Ai mutta sehän on äänetöntä. 

Yksinäinen ihminen on aina vähän käheä. Ei välttämättä yksinäinen ollenkaan, mutta puhumattomuuttaan ruosteinen ja hilseilevä. Aamuisella prismakävelyllä pidin suuni kiinni, ettei sinne lentäisi koiranpaskan pölyttämää hiekkaa tai pieniä kiviä päätietä auraavien autojen renkaista. Silmiä ei voi sulkea, joten avaan ne useimpina aamuina silmätipoilla. Iltaisin suljen.

Illalla join karhukaljaa suoraan tölkistä, istuin auton takapenkillä saunapuhtaana, tukka märkänä ja ajelin auringonlaskuun kavereiden kanssa. Puoli kymmeneltä taivas vielä paloi hehkuvan auringon jäljiltä, valaisi horisonttia kuin uskoa tulevaan. Lämpö ja valo ovat jo käden ulottuvilla, vaikka niihin uskominen loppuu viimeistään tammikuun puolessavälissä kello kymmenen kun lunta on kaulaan asti ja lisää sataa ja kaikki mihin koskee muuttuu pimeäksi materiaksi. Talvi on pimeän kuningas Midas, jonka käpälä hipelöi kaikkea ympärillään, kaikki on mustaa, leipä ja mieli. Taitekohdassa kaikki muuttuu, leipä on valkoista ja se valuu kullanvihreää öljyä joka tahmaa sisuskalut, mielessä välkehtii turkoosi meri, meduusoitta, ja oliivit muuttuvat vihreiksi, mustarastas laulaa taukoamatta ja suuhun lentää pieniä ja vähän isompia hyönteisiä, joskus lintuja.

Hetkenä jona ymmärtää katsovansa taitekohtaa suoraan silmiin, välähtää ilo ja ihon läpi puskee hikipisara, ihokarvat nousevat pystyyn huojumaan, syke nousee ja aivoissa marssii muurahaisyhdyskunta edestakaisin.

Yhä vaan matkalla jonnekin. Hetki sitten Tsernobyliin tai Shetlannin saarille, sitten tuntemattomaan kaupunkiin Puolassa (josta sain uuden vinkin, eli todennäköisesti se sitten on Puola) ja Kuopioon tai Kiuruvedelle. Viestittelen lapselle ikävääni. Lapsi on Lappeenrannassa, ikävä on täällä, paljaissa varpaissa ja Tallinnasta ostetussa vaaleanpunaisessa mekossa jonka koristelen ruskeaksi paistetulla voilla. Sitä valuu suustani, parsan seasta, kuolan mukana. Elämä on ylenpalttista, nälkää ja itsetyytyväistä runkkausta voipytyn äärellä.

***

Yritän olla ajattelematta turhia. Varsinkin kun piirtelen viivoja ja maalaan mustelmaläikkiä. Ajattelen kuitenkin vähän kirjaston roskiksesta pelastamiani runoja ja muitakin kirjaimia. Itsetyytyväistä runkkausta sanojen äärellä. 

Parhaimmillaan runo on sitkeä ja kestävä, kuin luonnonmateriaali, puu tai pellava, joka vain paranee ja pehmenee käytössä. Aina kyse ei ole ainoastaan kestävyydestä, on kyse myös ajasta ja ihmisestä, ihmisen olemisen paikoista ja elämästä lukemisen välissä: uusiutuvista assosiaatioista ja löyhästä kumppanuudesta, avoimesta suhteesta. 

En ole koskaan täysin sisäistänyt ajatusta ettei runo avautuisi lukijalleen. Toisaalta, usein vaikuttaa siltä, ettei se avaudu edes kirjoittajalleen. Näiden kahden ajatuksen välissä kompastelen jatkuvasti. Olen totuttautunut ajattelemaan että runo jos jokin, on lähes aina levällään ja auliina kanssakäymiselle ja muillekin käymistiloille. Lukijalla on mahdollisuus säännöstellä kohtaamista runon kanssa, lukea ja jättää kesken, palata ja unohtaa. Samoin se on olemassa kirjoittajalle: Runo voi palata kuolleista, uusiutunein soluin tai peruskorjattuna tai alkaa uudelleen versoa. Se selviää ydintuhosta, mutta samalla sen voi pyyhkäistä olemattomiin ajatuksen voimalla. Yksittäisen lukijan olettamuksista tai olemisesta huolimatta runo on. 

Kun runo, sen olemassaolo on esineellistetty, vangittu kirjan sisään, yksiin kansiin, se alkaa nopeasti muistuttaa sekajätettä. (Niin käy oikeastaan kaikelle minkä voi ostaa ja kuluttaa.) Silloin en pysty hillitsemään itseäni. Naaraan sananraatoja syvältä kirjaston jäteastiasta ja kiroan pohjaa jonne sormeni eivät yletä. Myöhemmin huomaan, että pelastamani sekajäte on monella tapaa surullinen näky. Osa teoksista on sellaisia ettei niitä ole lukenut, ei edes lehteillyt kukaan. Ehkä joku kirjastonynny (kiitos termistä Jukka Nissinen) on muovittanut ja luetteloinut ne, kun teos on saapunut 27-02-2013. Ei sellainen ole runolle sopivaa elämää. Ei edes esineelle, kirjalle, joka on kopauttanut kantensa sanojen päälle, omistavasti kuin ruumisarkun. Täytyy myöntää, että joskus runo vain kuolee. Mutta ylösnousee, jos vain yletän pohjalle. En tiedä onko pohja sama kuin syvyys. Riippuu kontekstista.

***

Kävin muutama viikko sitten kiinnostavaa vuoropuhelua punaviinin ja elävän kirjailija-runoilijan kanssa. Olen normaalisti niin sulkeutunut omaan kuplaani, kieriskelemään ihmisvihassa, että ilahdun hämmentävän paljon pienistäkin kohtaamisista. En kaikista, mutta varsinkin sellaisista, joiden olemassaolon tunnen unohtaneeni ja joiden suhteen olen vähän epävarma. Mietin kannattaako ihmisiä kohdata ollenkaan. Jaksanko sanoa tai jaksanko ajatella, jaksanko kuunnella tai ymmärtää? Voi olla, että muutaman vuoden sisällä olen luisunut kokemaan tyhmyyttä ja jonkinlaista arkuutta vähän kaiken suhteen. Osa siitä on perusteetonta, osa taas perusteellista välinpitämättömyyttä ja pettymystä ihmiseen ja maailmaan, kuin paihaisen teinin itse suorittamat vähäpätöiset viiltelyjäljet jossain ranteen tienoilla. Jonkin verran kanssakäymistä on siedettävä, vaikka vain ymmärtääkseen olevansa aivan yhtä yhdentekevä kuin kuka tahansa muu. Joku muu sanoisi, että jokainen meistä on tärkeä, mutta sehän ei pidä paikkaansa. 

Vuoropuhelimme kirjailijan kanssa lähinnä siitä, miten kaikki viimeaikoina lukemani on paskaa. Saatoin vähän märistä siitä, miten kiitetyt (ehkä palkitutkin) autofiktiot saavat minut vihaamaan itseäni ja ajankäyttöäni. Nyt en sano sanaakaan David Foster Wallacesta. Miksi sanoisin?

Aivan sama oikeastaan mistä puhumme, puhumme aina itsestämme. Sen lisäksi puhumme todennäköisesti aina eri asioista. Mutta se on juuri kiinnostavaa, miten siitä kuitenkin rakentuu vuorosanojen sekamelska. Ehkä keskustelulle ja sen jatkumiselle ominaista onkin juuri se, että käperrymme itseemme, sanoitamme ja tunnustelemme, tunnemme toistemme läsnäolon. Silti, jos kaikki on yhdentekevää, miksi viitsin vaivautua puhumaan tästäkään ääneen? Onneksi puhuin, nyt luen jo jotain ihan muuta ja olen kiitollinen kirjailijalle, vaikken varsinaisesti myönnä sitä. Lukemani osuu siihen minuun, joka velloo syvällä kuopassaan, joka epäröi ja kaakattaa. Se osuu myös siihen minuun, joka tuntee lohdulliseksi ja todelliseksi yksityisen muuttumisen yleiseksi, siihen minuun joka ei halua hukata aikaa, mutta vähän kuitenkin hukkaa ja löytää poluille joilta ei koskaan ole paluuta. Sekin vielä, että tuntuu joskus vähän oudolta aavistaa kirjailija ja ihminen, puhuja ja puhujan takana sanojen marionetteja liikutteleva kirjailija. Minulle ne eivät koskaan ole olleet sana, eikun siis sama. Luovun mieluusti kirjailijasta, jos vain löydän tarpeeksi rakastettavia sanoja. Tässä tapauksessa on tietenkin mahdollista sekin, että tunnemme toisemme jotenkuten. En tiedä olemmeko ystäviä tai tuttavia tai onko edes tarpeen markkeerata kirjailijaa kirjailijaksi tai minua luolaihmiseksi. Merkitseminen ahdistaa. Palaan siis ihmisyyteen, olen sen puolella, vaikkakin jatkuvassa vihanpidossa sen kanssa.

***

Kertomukset, muistot, vieraantuminen ja unohdukset heräävät hengittämään jonkun muun lauseissa.

***

Muistojen repaleisuus ja horteinen muoto sekoittuu uniin ja jatkuvasti muuttuviin todellisuuksiin ja muistiin joka elää ja kasvaa, altistuu jatkuvalle muutokselle ja välillä taas kuivuu ja surkastuu melkein olemattomiin. On selvää, että muistaminen on aina subjektiivista ja selektiivistä. Muistelu on värittynyttä ja sen rakenne elää koko ajan, nykyhetken jälkeenkin. 

Mutta palatakseni pikkuautoon joka huristelee kohti Kiuruvettä. Hetkittäin, niin nytkin, mietin kuinka suloista on katsoa kun melkein kaikilla ihmisillä tuntuu olevan toisensa. Ja vielä meilläkin toisemme, jotenkin, ajoittain merkityksellisesti. Osa meistäkin on merkittyjä, Puupäähatulla tai  Aivokuolleilla, mutta niillä ei oikeasti ole merkitystä. Merkitystä on kollektiivisesti aistitulla paskanhajulla, kevään räjähtämisellä tajuntaan ja arkisella yhdessäololla. 

Yhteisten rientojen jälkeen herään aamulla viideltä, hiljaisuuteen vain itseni kanssa, keitellen kahvit ja katson kuuta. Puhuisinko sille? Tuskinpa. Olen iloinen kun se on tuossa, pilvessä ja hailakan oranssi, valmis kohtaamaan aamunsa, aurinkonsa ja toiseutensa. Kun hiljaisuus on pelkkä ääni muiden joukossa.


3/27/2022

Ääniä

 



Olen taas lähdössä. Kaupunki Puolassa jonka nimeä en tiedä, on alkanut muistuttaa Shetlannin saaria. Minulta puuttuu jokin ääni — ehkä yön ääni — jonka haluan kuulla. Aloin pohtia tätä, kun pysähdyin katsomaan jääpuikkoa. Vielä viime viikolla se oli vain vettä, joka hysteerisenä sinkoili räystäältä kaikkiin ilmansuuntiin. Luulin kuulevani veden pirskahtelut, vaikka todellisuudessa en kuullut mitään. Kaipaan jonkinlaista visuaalista maamerkkiä äänelle, joka sitten myöhemmin nousee itsestään, luovii ohi muistin ja muistojen, herää. En ole aivan varma miten ilmaista se.


Ääni kuin misokeitto? Skotlanti on kaukana misokeitosta. En tiedä varmasti, ainakaan vielä, onko misokeitolla oikeastaan ääntä. Vai onko ääni vain hätäinen apusana jollekin muulle kaipuulle. Misokeitto häiriköi tässä ja nyt, sillä heräsin aamulla hirvittävään sushin himoon. Todellisuudessahan se on levänhimoa, jota täällä maalla on ajoittain vaikea ruokkia. Leväarkkeja voi noutaa supermarketista. Merilevänaksuja voi varmasti tilata maailmalta, mutta niiden tuleminen kestää ja minä olen kärsimätön. 



En usko että se on meren ääni. Sitä olen kuunnellut aiemmin. Myös öisin. Ja olen tehnyt mitä hauskimpia asioita öisessä merivedessä. Sellaisia joihin voisi kuolla, jos olisi varomaton. Olen ollut varomaton ja siten onnekas. Äänettömäksi käpertynyt jääpuikko.

Japani se ei voi olla. Mihin ne kaikki ihmiset laitettaisiin siksi aikaa kun etsin ääniä? Miksi oikeastaan edes mennä merta edemmäksi kalaan. Voisin mennä lähimmälle leirintäalueelle. Vaikka nyt heti.

Ei sittenkään. Alkoi tehdä mieli kahvia.




3/21/2022

Muumio

 






Päättelin villahousujen lankoja melkein koko yön. Unissani. Näen vaaleanpunaista ja harmaata, niiden seassa vähän sinistä. Luovuin yli vuosi sitten kaikista sinisistä, mutta jollakin kahvinhakureissulla lähikaupasta on tarttunut käteeni sinilankaa. Kohta pitäisi mennä töihin, koronamiinoitetulle taistelukentälle, leikkaamaan ja liimaamaan pahvia monotypialaatoiksi. 


Suren vaillinaisia ensiaputaitojani, vaikka pääasiassa opetuslasten suurimmatkin haavat paranevat puhalluksella tai halauksella ja teippaamalla laastari sellaisen haavan päälle, jota en ikänäköni voimalla enää erota nuoresta lihasta. Vuotokohdan löytyminen vaatii ponnisteluja ja sitä, että opetuslapsi tiristää tippa linssissä verenpunaisen pisaran pikkuruisesta etusormestaan, auttaa sen ulos määrätietoisella puristusotteella: Näetkö sen nyt? On onnellista, että he vuotavat kuiviin näin maltillisesti.


Itselläni on jotenkin korostetun kuivakka olo. Tuntuu että voisin leikata haavan omaankin lihaani, eikä siitä irtoaisi pisaraakaan verta. Minussa herää lihansyöjäkasvi. Tekee yhtäkkiä mieli lihapullia, manchegoa ja valuvan löysää mutakakkua. Ja sitten ei mitään. Kaivan pakastimen perukoilta ruusukaalia. Mietin samalla, että olen jo niin vanha ja ulkona päivän trendeistä, että esimerkiksi kehopositiivisuus ei ole koskaan saavuttanut tietoisuuttani tai kehoani. Olisiko aika vähän rakastaa tätä tätä vierasta muumiota, muinaista lihaa?


***


Ostin muumiolle parfyymin. Olen suunnitellut viimeiset kahdeksan vuotta uuden parfyymin hankintaa ja viime perjantaina menin ostamaan sitä. Ostinkin aivan jotain muuta. Ostin ilmaa. Sain välitöntä palautetta ihmiseltä, joka on tottunut siihen, että tuoksun aina vaniljalle (joskus myös pesemättömyydelle, metsälle ja homeelle). Hän antoi nenäänsä kierrellä lähettyvilläni ja torui sitten. 


Olin pitkästä aikaa kuulemassa elävää musiikkia ja jotenkin kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen yhteisöllinen transsi, jossa ihmiset eivät tiedä mitä tapahtuu, mutta luulevat sen kaiken tapahtuneen joskus ennenkin ja uskovat, että se tapahtuu vielä uudelleen. Aistin lämpöä ja yhteisöllistä humalaa ja haistoin jonkin ylitsemme ajat sitten puhaltaneen tuulen, hyvän tuulen ja hiostavan, melkein kuuman. Universumin vastaisku oli lakoninen. Räkä ja kuume iskivät heti, kun ummistin silmäni yöksi. Ehkä se ei ollutkaan hetkellistä onnea yhteisöllisyydestä, vaan kuumeen koura, joka jo hamuili kurkkuani. 

Olen nukkunut muutaman päivän ja tänään ilma tuntuu puhtaalta, vaikka itse olenkin vielä uupunut ja vähän tärähtänyt. Sellainen ummehtunut muumio. Välillä kuvittelen että olen ollut kuollut noin vuoden. En tiedä vielä, en vielä varmasti, koska mieleen tulvii yhtäkkiä myös erityisen onnellisia hetkiä jotka sisältyvät kuluneeseen vuoteen. Aloin aamulla listata asioita jotka menevät taas uusiksi, ikään kuin niitä pitäisi vielä surra tai vatvoa. Ei tarvitse. 


Olen pitkään halunnut toteuttaa katastrofiturismia ja sain hankkeeseen mukaan lapsenikin. Meidän oli tarkoitus vihdoinkin käydä Tsernobylissa ja hengailla sitten Kiovassa muutama viikko. En ole vielä pyyhkinyt kohteita listaltani. Ei tarvitse, sillä Putin näyttäisi hoitaneen asian puolestani. Uusin kohteeni on Joku kaupunki Puolassa, jonka nimeä en vielä tiedä. Ei kiinnosta juuri nyt tarkentaa. Välillä luulen, että nyt olisi erityinen kiire elää. Maailma sortuu siellä sun täällä, eikä loppua näy. Täytyy muistuttaa itseäni, että saan iloita ystävien kanssa hillumisesta, saan vittuuntua räkävirroista ja saan hihkaista riemusta, kun löydän aamulla keittiön pöydältä siihen unohtuneen voisilmäpullan, jonka kaveri toi eilen toipilaalle. Ja sitten vaan syön sen.

2/01/2022

Vihdoinkin painajaisia





Viimeiset kuusi tai kaksitoista päivää olen nukkunut päiväunia. Niiden lisäksi pätkittäisiä yöunia. Olen myös vihdoinkin nähnyt painajaisia. Ne ovat olleet aistillisia. Siksi kai muistankin, keho muistaa. Painajaiset tuntuvat kehossa vetisiltä ja kutiavilta. Ne liittyvät edelliseen muuttoon, pyyhkivät viimeisetkin muistot jo vieraassa kaupungissa vittuilevasta ikkunasta, jonka läpi vesi vyöryy massoittain ja pilaa loputkin rakenteet, raiskaa kotielämäni herkän konstruktion. Jäljelle jää kovettuvaa kipsiä muistuttavaa tahnaa joksi seinät hapertuvat ja sulavat. Käänteinen kipsivalu. Unien myötä herää kaikenlaista muutakin, sellaista mihin havahdun vain silloin kun olen nukkunut tarpeeksi. Tänään olen. Kello väittää että nukuin 9 tuntia ja 4 minuuttia. Olen tarkistanut sen monta kertaa. Jos piirtelisin rasteja seinään, niin nyt olisi sellaisen aika. Muistan tehneeni huimia nukkumisennätyksiä joskus aiemmin sairastaessani. Sellaisia joissa yöunien päälle nukutaan neljät päikkärit ja äkkiä on aamu, seuraava päivä ja viikko, kaikki samaa pitkää unta.


Monta kertaa uusiksi operoidun joulun ja kylpyläloman välitilassa sairastuin. Tai sairastuin välitilan jälkeiseen perilläoloon. Onneksi ehdin koluta kaikki Tallinnalaisen kylpylähotellin saunat ja uida vastavirtaan kaikki lihakseni rakoille ennen kuin kuume nousi. Muistikuvani lomailusta ovat hämäriä ja kaikkialla vellovan rään sumentamia. Yksi parhaista on h-hetki Hämeentiellä. Voi valita kaupan mihin menee ja ostaa sieltä mitä tahansa vegaanista moskaa, eikä tarvitse lähteä seuraavaan kauppaan etsimään jotain savutofua, joka täällä kotona on kiven alla. Ja punalaputettuja vönereitä ja mitä näitä nyt on, kaikkea. Toinen hieno muisto on lapsen isälleen ostama joululahja, joka pyhien melskeessä sai kansiinsa otteita kaikista lapsen syömistä makupaloista. Ikävissäni tussasin siitä kuvan itselleni.


Tänään klo 13:40 mieleeni tuli kolme ajatusta samanaikaisesti. Ne kaikki liityvät kosketukseen tai koskettamiseen, koskemattomuutteen. Siten myös aisteihin ja muistoihin. Ajattelin kaatumista, imettämistä ja joululahjoja. Ne luiskahtivat päästäni kun olin juuri avaamaisillani parvekkeen ovea ja ajattelin jonkinlaista teemavuotta. Jotakin kuoleman ja elämän välimaastoon sijoittuvaa ja osoittelevaa. Esimerkiksi kehoa, sen osia ja arvoituksia, aikaa. Aika tuli mieleeni ehkä Doom Patrolista, jota sairasvuoteeltani seurasin ja josta sekin luiskahti uniini. Kun keho muuttaa asentoaan ja asemapaikkaansa, tällaiset asiat aukenevat uudelleen. Elämä on taiteltu tai rutattu lappunen, josta yleensä näkyvillä on vain murto-osa. Ja siitä murto-osasta on nähtävissä vain säikeitä ja siivuja, pätkä katua jota kävelee, musta nöyhtä keltaisessa sormikkaassa, raaputusjälkiä naapurin ovessa ja puolikas maustekakku jossakin kaakon suunnalla.


Kaikki mitä on aistittavissa, ei koskaan läpäise tietoisuutta, vaikka se koskettaisi kehoa, jyrsisi sitä syöpäkasvaimen lailla ja virkkaisi verisuonet solmuun. Siksi minäkin unohdin kaiken. Muistaakseni lumitäytteisen tuulen iholla, viikonlopun jäljiltä pavekkeen oven väliin jäätynyttä jäätä jonka murskasin, lämpimän veden sen pinnalla, nuolemassa jäätä olemattomiin, pinttyvää likaa vaaleanpunaisessa keittiörätissä, lukko joka loksahtaa taas kiinni.


Edes kirvat

  Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen,...