15.1.2017

Makaronilaatikko on valmista










Jos ei muuta, niin ainakin virkattuja tiskirättejä, parsakaalia ja Housea. Lukeminen on vähän horteista, aamuöistä scribdn selailua ja sitten jokunen kummallinen uni siihen päälle. Housessa syöksyy kaikilta verta suusta ja silmistä ja sitten tuleekin jo syöpä eikä kukaan oikein tunne jalkojaan. Ei ihme, sillä kaikilla naisilla on sellaiset korkokengät, ettei niillä voi ihminen kävellä. Vain harvoin joudutaan intuboimaan. Minulle on aivan sama mitä fiktiivisille olennoille tapahtuu. Ne varmasti osaavat kävellä siivosti vaikka kuussa.

Elävien olentojen kanssa on vaikeampaa. Niitä ei saa kokonaan pois päältä. Ikävöin silti lasta, ettei tarvitsisi tehdä ruokaa vain itselleen. Ja heräisi joka aamu puoli seitsemältä siihen, että joku on rauhallinen ja hiljaisen tyytyväinen elämäänsä. Karamellisoin teriyakikastiketta. Päähänpistona olen keittämäisilläni seitania, johon ei onneksi löydy aineksia lähikaupasta. Kissa ehtii syödä lähes kaiken rucolan, ennen kuin ehdin pelastaa itselleni jokusen lehden. Mutta siitä on jo aikaa. Se oli ehkä eilen tai toissapäivänä. Tänään on makaronilaatikkoa.

Päästän lauantaina Namusedän sisään ja keitän kaupungin parasta kahvia, mutta vain sen laiskan version. Siltikin se on parasta. Huono omatunto siitä silti tulee. Namusetä tuo suklaata, lisää kahvia, halauksen ja joitakin vakavia ihmissuhdeasioita joita käsitellä. Houkuttelee pizzalla ja saunalla. Se ei tiedä minun vakavista asioistani, eikä niissä olekaan mitään tiedettävää. Kaikki kuulostaa niin tutulta, että alkaa sattua. Asetelma on turvallisen ahdistava, sillä Namusetä on miehen roolissa ja minun täytyy varoa, etten ala peilailla tämän kuvastimen edessä. Enimmäkseen kuuntelen. Eikä tunnu ylivoimaiselta sanoa ääneen, että sinä kuitenkin välität. Soitat sairaalat ja muut. Ja ettet sinä ole se, joka voi auttaa. Sanon, vaikka sanat ovat lyijyä.

Kun jään yksin, ajattelen etten halua kuolla. Ja vaikka haluaisinkin, en haluaisi uhata sillä ketään. Siitä voi silti puhua, sohvannurkassa ja syödä suklaata päälle. Ihan rauhassa voi kaikesta puhua. Lopulta. Tai ainakin joskus. Ja joskus on vain vaiettava, että jaksaa jokapäiväisen kahvinsa ja seuraavan aamunsa.

On hyvä, että elän ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tarvitse puhua rakennekynsistä tai käsilaukuista. Sovimme, että tämä kahvila on auki aamulla puoli seitsemältä. Ja illalla puoli seitsemältä. Tämä on auki aina. Tervetuloa.



11.1.2017



Avioliiton myötä naisen turvattomuuden tunne lisääntyi.

Juuri ennen neljää herään unestani. Suden hetki. Olen mahdollisesti lukenut liikaa. Vieraat sanat sekoittuvat unessani omiini ja herättävät, kun yritän saada niistä selvää. On kuuma ja hiivin pyjamassa keittiöön ja kahvipannulle. Sytytän sohvapöydän lamppuun valon ja se sammuu särähtäen. Sytytän lyhtyyn kynttilän. Sillä on mahdollisuus palaa tulevat 34 tuntia.

Tuuli on kova. Kuuntelen sitä eri asennoissa. Se ei keinuta, hakkaa vaan.

En pysty. Saisinpa nukkua. Tiedän että kohta taas saan, mutta sitä ennen olen lempeä ja toivottavasti myös vihainen. Makaan muumioituneena ja annan itkun tulla. Se valuu minua pitkin alas vuorille ja sieltä rotkoon. 88 tuntia itkemättä kuin itsestään ja sitten tulva. Olen vuotanut verta koko vuoden. Vuoden alussa tällaisten asioiden sanominen on aina hauskaa, koska se kuulostaa dramaattisen pitkältä ajalta. Ihan oikeaa punaista verta, joka päivä ja joka tunti. Noin 294 tuntia. En tykkää matematiikasta. Pluslaskujen laskeminen viittaa kuitenkin johonkin positiiviseen.

Ainahan minun kehoni reagoi näin. Milloin se kasvattaa ylimääräisen paiseen, milloin taas kuumeilee ja takertuu influenssaan ja keuhkoputkentulehdukseen. Kun on oikein paha olla, se alkaa vuotaa verta. Olen kyllästynyt sen huomiohuoraamiseen. Annan kaiken valua.


10.1.2017

Päiväkahvilla Jevtušenkon ja Hemingwayn kanssa



Minun paikkani tässä maailmassa on itkeä ilman varjoa.
Runous on usein hölynpölyä. Runous on hölynpölyä ja mökää. Kaikki samaa sanapaskaa. Antaa kirjainten kaartua. Työtä se vain on. Sekoitan sanoja päiväkahviini. Ne sulavat kermaan kuin voi, eikä niitä sieltä erota. Kevytkermaan kevytkirjaimia.

Melkein koko yön valvon ja aamulla vastaan puhelimeen. Arki puhuu, sen housut ovat revenneet persuuksista. Keitän kahvin ja tupakoin autuaana, ulko-ovi aukeaa itseksen ja sairas kissa karkaa.

Liukastelen katua, pitkää piikkisuoraa, vaikka voisin vain kiemurrella, kulkea mukavampaa reittiä. Se sisältää vähemmän piipitystä. Keskipäivä on täynnä juuri tälle ajalle ominaista harmaata valoa. Ei valoa, vaan valoisaa aikaa. Valo on jossakin muualla. Siellä missä se saa olla kuumaa ja seikkailla ruohikossa.

Ei tämän ehjemmäksi tarvitse tulla. Kissa pelaa kotona palapeliä. Postikortti Prahasta tipahtaa eteisen punaiselle matolle, eikä kukaan ota sitä vastaan. Paitsi myöhemmin, nostaa Kafkan jaloilleen.

Tehdäkö töitä vai palapeliä? Elämän suuria kysymyksiä. Suljemme oven ja aviomiehet oven ulkopuolelle.

- Tekisitkö nämä minun johtajan työt?
- Sisältävätkö ne exceliä?
- Sisältävät.
- Voisinhan minä.

Uusi aika. Aika joka mahdollistaa lähes kokopäiväisen palapelikolumnistin hommat. Carrie Bradshawin sinkkuelämäkolumnit. Joopa. Sinkkuelämää haudan takaa. Naurua. Oven takana odottaa päätöksen jälkeinen elämä.

Energia on kulunut valvottuun yöhön. Nyt on pakko. Mitä minä oikein kuvittelin. Kunnes saan taas kahvia, kulahtaneen turvavillatakin ja kovakantisia sanoja sylin täyteen. Nainen joka ei halunnut mennä Pariisiin, sanoi että hänen on nyt mentävä.

Pientenkin muutosten tekeminen on kamalaa. Varsinkin kuilusta käsin, mutta miten hyvin sydän päätösten jälkeen hakkaakaakaan (hieno sana). Kauhu ja ahdistus pitävät elossa, kohtu repeää, hysteria leviää aivokuoreen.


8.1.2017

I cook in peace (House 0618)



Arvasin että palapelistä puuttuu paloja. En uskonut hyvinkasvatetun ja mielenterveydeltään vankan lapsen varastelevan niitä minulta, joten stalkkailin eilen iltasella kissaa. Paavoperkele. Se hiippaili raukeana sohvapöydän ääreen ja otti varovasti palan hampaisiinsa, kuljetti sen lattialle ja pelasi tassuillaan sohvan alle. Maali! Aamulla siivosin maalin ja pölyvuoren lisäksi sieltä löytyi 11 käyttökelpoista palaa. Sen jälkeen kaikki on ollut helpompaa. No ei kaikki, mutta palapeli. Sain tänään kaikki punaiset kukat asemoitua.

Alan olla varma, että paras lohtu, psyykelääke ja terapia on palapeli. Neulominen kannattaa aina, mutta palapeli on uusi vanha keino olla niin zen kun ikinä voi. Tuntui vähän samalta kuin Nobel-luennon ja -palkinnon jälkeen. Kiitos kaikille tästä palkinnosta, olen sen kyllä ansainnut. Luulen, että kun minulle jaetaan Nobelin kirjallisuuspalkinto (kohta), lähetän Bob Dylanin pitämään puheen puolestani.

Palapelin ohessa aloin kuunnella elämäni ensimmäistä äänikirjaa. Se taitaa myös olla elämäni ensimmäinen self-help kirja, ellei mukaan lasketa Jokanaisen seksiniksit -opasta, jonka luin (ja omistin) joskus 80-luvulla. Mark Mansonin The Subtle Art of Not Giving a Fuck on ehkä enempi anti self-help. Vaikka se alkaakin kuluneella tarinalla Charles Bukowskista (butter on our bread -tarina), niin ei kannata antaa sen kiusata. (Ja jos Vuori luet tätä, niin tätä ei voi verrata Tolloon ja Koheloon, joten en ole vielä valmis pakkohoitoon.)

En ole itkenyt 33 tuntiin. Sen sijaan kävin ostamassa sinistä saippuaa ja pesin sillä käteni. Olisin ostanut nakkicroissantteja, mutta ne olivat finaalissa. Sitten söin kaksi kulhollista tiramisua ja kuuntelin pitkästä aikaa Charles Mansonia. Nämä kytkökset ja yhdynnät ihmisen aivoissa ovat aina niin kiinnostavia. Varsinaista self-helpiä. Unohdin kasvonaamion naamaani ja valelin itseni kookosöljyllä. Se tuoksuu rakkaudelta, mutta annan sen tuoksua. Vitut siitä.




Charles Manson elää. Jotenkin epistä viime vuoden kuolinvuoteita ajatellen. No, vitut siitäkin.



7.1.2017

Siinähän te olette!



Nyt se sitten tapahtui. Taas. Kun tarpeeksi usein tapahtuu sattumus, niin siitä tulee jotakin muuta. Meinasin sanoa, että kun kaikki muuttuu sattumaksi, niin kaikki on taas ei mitään, mutta enpäs sano. Ehkä sanonkin että kaikki onkin kaikkea. Ja ainakin tässä tapauksessa sattumaa edeltää johdatus.

Väsytin itseni eilen ärisemällä palapelille, siskolle ja Carrie Fisherille. Puhuin päivän aikana kaksi puhelua ja toinen niistä oli liikaa. Tajusin että Carrie Fisher, joka juuri kuoli (kuten kaikki muutkin viime vuonna) on syntynyt samana päivänä kuin minä. Sitä sitten lukemaan. Sohvannurkassa koko päivä, välillä palapelin kanssa kiistelyä, laimeita muistiinpanoja ei mistään ja kekseliäitä pikaruokia koko perheelle. Carrie Fisher on siitä huono, että teksti muistuttaa kovasti amerikkalaista stand upia, jonka seuraaminen pelkän tekstin voimalla on pöhköä. Varsinkin, jos lukija ei erityisemmin välitä stand upista millään kielellä tai mantereella, varsinkaan amerikan. Hyvää siinä on kepeä ja harmiton rytmi, joka varmasti puheena toimii isommillekin yleisöille. Nauroin minäkin kahdessa kohdassa ääneen. Hulluus ja epätäydellisyys on aina hauskaa.

Aamulla tajusin, että ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen olen nauranut ja kiukustunut spontaanisti. Itkupotkuraivarit palapelille on uusi minä. Tajusin senkin, että luin nopeasti ja putkeen kokonaisen kirjan. Yksi kirja ei keskittymiskykyä tee, joten aamupäivällä liihoittelin kirjakauppaan. Ihan vaan ostamaan lapselle vaaleanpunaista paperia, mutta kyllä sieltä takertui jotain omaankin hihaan. Ja sain maailman parasta palvelua. Vaikka en oikeastaan sitä odotakaan kaiken sen teipin, lahjapaperin, höyhenten ja namujen keskellä. Kirja jota etsin ja jonka piti olla hyllyssä ei ollut siellä ja myyjä lähti sitä jäljittämään. Se kävi läpi kaikki hyllyt, josko kirja olisi vaikka kulkeutunut, ja lopulta se kävi pläräämässä varaston. Kirja löytyi. Olin ylitsevuotavan kiitollinen ja iloinen.

Ja sitten tapahtui se sattumus. Latasin puhelimeen messengerin kadulla, että saan lähetettyä viestin Kummitukselle. Tiesin Kummituksen olevan Kuopiossa, mutten tiennyt kuinka kauan ja kuinka lähellä. No hyvin lähellä, sillä kolme minuuttia lähettämäni viestin jälkeen huudahdin ääneen, että siinähän te olette! Halasimme ja nauroimme kadulla. Hän ei tietenkään ollut ehtinyt nähdä viestiäni, mutta kuten aiemminkin, tiemme kyllä tarvittaessa kohtaavat. Ensin hiljakseen täällä ja sittemmin myös oikeassa elämässä. Kummituksella oli mukanaan miehensä minun fanini, joten kyllä kelpasi. Annoin kättä ja esittelin itseni, mutta hän kuulemma tuntee minut jo aikaisemmista elämistä, joten tyydyin vain toteamaan, että ai niin, siellähän me. En edes ehtinyt ajatella miten tyhmä, ruma ja hirveä ihminen olen. Vartti tästä istuimme lämpimässä pubissa, heittelimme ilmaan Atwoodit, Hurmeet, Fisherit ja hulluuden. Ja minä tietenkin itkin. Eikä se haitannut ketään. Minulla on usein onnea ihmisten kanssa. Toivottavasti kohta muistan sen.

Universumille tämä ei tietenkään riittänyt, vaan se lähetti kopallisen miespuolisia kanssaihmisiä parveilemaan pöytäämme. Yksi heistä tuli liian lähelle ja koski minuun, sipaisi hiuksia, noin kaunis nainen. Virkeä tappamisen halu heräsi. Se on minussa syvällä. Inhoan ja pelkään kosketusta jota en itse halua tai joka yllättää. Viikko sitten olisin varmasti alkanut vain itkeä. Nyt olin jo valmiiksi pakahtunut siitä mitä ehdimme viestiä Kummituksen ja fanin kanssa. Nauroimme, ettei näin hyvä flaksi ole käynyt ikiaikoihin. Sitä paitsi, ainakin minun on muutenkin vaikea havaita mitään isku- ja lähestymisyrityksiä, sillä en vaan tajua niitä tai sitä, että joku olisi kiinnostunut minusta. Mies oli kyllä hyvin suora, joten reaktioni oli aivan yhtä suora.

Paras oli viimeinen setämies, joka kertoi vielä kadulla, että olemme ilmiselvästi eksyneet, koska missikisat pidetään satamassa päin.

Nyt tekee mieli hernekeittoa ja musiikkia.






5.1.2017

Ghosting




Etsimme jouluaattona T:n kanssa oikeaa termiä sille, kun lähimmäinen häviää elämästäsi kertarepäisyllä ja selittämättä. T tiesi että sellainen termi on olemassa ja se on ihan peruskauraa ilmeisesti kaikille vähänkin aikaansa ja sinkkuelämää seuraaville ja viettäville. Ja Demin lukijoille. Eli ei ainakaan minulle. Se on ghosting, eli ghostaus. Naistenlehdissäkin näitä varmasti käytäisiin säännöllisesti läpi, mutta olen viimeksi lukenut (jo silloin vanhoja) naistenlehtiä Turussa vuonna 2014.

Ghostaaminen on varmasti kiva tapa lopettajalle lähteä suhteesta jota ei vielä oikeastaan ole. Jos minkäänlainen kiinnostus deittiin ei herää, eikä ole mitään selvitettävääkään, lähtisin varmaan minäkin. Jättäisin vain kaiken kommunikoinnin väliin ja viuhtoisin menemään Tinderissä kuten ennenkin. Ennen vanhaan miehet ja naiset hävisivät maitokauppareissulleen tai lähtivät muka kioskille ostamaan tupakkaa - viiden vuoden avioliitoistansa - eivätkä koskaan palanneet. Kaikilla on tämänsä. Sitä ennen ne taisivat mennä sotaan. Ei ollut silloinkaan helppoa.

Luulen silti, että kesken rakkauden ghostatuksi tuleminen tuntuu juuri siltä kuten asiantuntijakin sitä Ylen jutussa kuvailee:
Yhtäkkiä jätetyksi joutumista voi verrata läheisen hyvin yllättävään, traagiseen kuolemaan. Se on vielä monimutkaisempaa käsitellä, kun henkilö ei ole kuollut, vaan hänen tahtonsa on ollut kadota, Rantanen sanoo.
Päädyin samaan ajatukseen itsekin, ennen kuin tiesin koko termistä.

Avuttomuuden, hulluuden, ikävän, masennuksen, pelon, unettomuuden, rakkauden ja neuvottomuuden tilassa ja sen jälkeen, joutuu kohtaamaan lähinnä itsensä. Toista ei voi enää kohdata. Toisia voi silti kohdata ja yrittää, jos uskaltaa. Ja jonkinlaisen muutoksen joutuu aina kohtaamaan. Se voi olla pelkkä tarkennuskin. Uusi alaviite.

Kuolemasta tuli tänään (levitoidessani) mieleeni, että jos kadonnutta ihmistä ei yrittäisikään millään tasolla enää löytää, vaan käsittelisi hänet yksinkertaisesti kuolleena.