8/14/2022

Juhani Aho -krapula

 




Kun mureneminen on päässyt hyvään vauhtiin, se etenee kaikkialla ympärilläni kuin rutto. Rutto ei ole tähän välttämättä paras sana, koska hävitys ympärilläni on positiivista ja tuoretta, ei ehkä kaikissa muodoissaan raikasta, mutta sortumiset nostavat ilmaan pölyä jonka tuuli pian vie. Enkä kysy nyt olenko turvassa. En tietenkään ole. 

Vapaus kasvaa, hetkittäin vielä viha ja katkeruuskin, mutta pääasiassa tunnen, että kaiken paskan säilöminen ja ajoittaiset poskisuudelmat sen paskan kanssa, on vaan niin perseestä, että on hyvä kun kaikki onkin huomaamatta tomuna. Ilmaa virtaa sisään kaikista aukoista ja tuuli tulee, kaataa viimeisiä esteitä sieluni porstuasta, menneisyydessä siihen jääneitä roskapusseja ja nimeämättömiä arkistokansioita. Ehkä niitä on jo aiemmin nokittu auki, mutta nyt on päällä kunnon paskamyrsky. Ja olen turvassa, tietenkin. Aurinko polttaa loput, ylivalottaa universumin aivastukseen. Se on loppu ja kaiken alku.

Avainunen jälkeen näin heti seuraavana yönä toisen, samantapaisen. Siinä oli paljon hakaneuloja. Lukkoja nekin. En vain muista siitä muuta.  Ehkä se lukkiutuminen on ollut teemana aivan liian pitkään. Onhan se vähän surullista, mutta se on ollut myös tarpeellista. On aikoja ja sitten on aikoja. 

Joku riivaajanpoikanen sopottaa korvaan, että tiedäthän miten huonosti tässä käy, mutta läpsin sitä surutta naamaan ja sanon, että tervetuloa mun linnanpihalle. Tänne mahtuu nyt kaikenlaista, riivaajatkin. Ei muuta kun piknikviltti alle ja nauttimaan. Tuokaa tullessanne lokit ja dinosaurusten luut, entisten elämien pääkallot ja Ofelian pyhämekko.  

Sormien välistä valuu jotakin tahmeaa, vaniljahilloa ja mansikankiviä. Samalla reseptillä on humallutettu aivot, rypäleet tallottu linttaan ja vangittu pahvisiin tetroihin, kerroksittain kiisseliä, humalaa ja naurua. Pääkadun varrella museoidut autot kulkevat mittarimatona ja ihmiset vaeltavat vaaleanpunaisissa säärystimissä, tupeeratuin hiuksin. Bensiksen pihalla istuu poika ja pojan vieressä koira. He edustavat nuoruutta ja liikkumattomuutta, vain koira läähättää, poika katsoo suoraan eteensä, ei vielä tiedä mitä odottaa, mutta tietää kuitenkin odottaa. Täällä on bileet ja minä olen pihalla, mutta alistun ja maadoitun, imen puistomullasta haaleaa kohmetta suoraan iholle, villatakin läpi ja mekon läpi ja likaisten hiusten läpi lisää pölyä.

Ja kun alkaa todenteolla pimetä, siirrymme patsaalle, kylmän pronssin katveeseen. Auki tai kiinni. Miksi sinun täytyy aina muistuttaa, etten ole ollenkaan mukava ihminen? Meidät keskeyttää vain läpi puiston juokseva kaunis ja alaston mies. Näinkö täällä juhlitaan? Miksei minulle kerrottu mitään? Luulin että ensin vedetään perseet ja sitten hukutaan. Voimmeko siis jättää hukkumisen väliin myös tänään?  Mies juoksee piiloon patsaan taakse, odottaa että kaveri tuo k-kaupan muovipussissa vaatteet. Kassista kiemurtelee ulos vyö. Kreikkalaisilla jumalilla on sopeutumista nykyaikaan. Voi olla että seuraavaksi yritän kusta Juhani Ahon kengille, mutten onnistu. Pakko mennä puskaan. 

Tämä on kuulemma näiden ihmisten nuoruus. Kasariperjantai. Että naidaan puistoparkissa konepellillä ja ollaan aina niin humalassa, ettei tiedetä mitä taas tapahtui. Ja sitten viikon päästä sama uudelleen. Yritän muistella omaa nuoruutta. Ei sekään niin putkeen mennyt, runotyttönä. Mutta kyllä minä muistan nukkuneeni Finlandia-talon parvella, pää kaidetta vasten, sammuneena ja mahdollisesti kuorsaten. Ja muistan miten ongelmallista oli joskus jonottaa Lepakon naistenvessaan, kun vettä oli nilkkoihin asti. Tai edustaa liikenneministeriötä Radio Cityn vappubileissä ja juoda järkyttävä määrä vaaleanpunaista boolia. Maistan sen vieläkin. Ja jos tunnistaisin ne maut joskus suussani, en varmaankaan nielisi. Tai alaikäisenä yrittää livahtaa Tavastialle katsomaan Billy Braggia. Ja nähdä se sitten kuitenkin ilmaisissa puistokonserteissa niin monta kertaa kuin halusi. Ja melkein kaikki muutkin, aina ilmaiseksi, jossakin puistossa ja rannoilla tai kotibileissä tai jonkun kissankarvain läksiäisten suurtapahtumassa. Kaikki avajaiset, museot ja konsertit oli siinä käden ulottuvilla. Sen kun vaan meni, eikä pysähtynyt koskaan, eikä jumittanut yhteen paikkaan. Täytyy oikein miettiä kaipaanko sitä?  

Olen  iloinen että sopeudun jotenkin myös tähän maailmaan. Ulkopuolisuuteni on enemmänkin yleistä juurettomuutta ja se on samanlaista kaikkialla.  Olen aina vieras ja ulkopuolinen. Minulla ei ole mitään millä olisin kiinni juuri täällä. Paitsi itseni. Silloin on aivan sama olenko jonkun mielestä mukava vai en, koska piirit on niin pienet, että olen vaikken varsinaisesti olisikaan.

Parannan Juhani Aho -krapulaani sienimetsässä ja istun kannolla ja tuijotan typertyneenä kumppareitteni kärkiä. Ne näyttää jotenkin lapsellisilta. Tässä jossain lähellä on paljon ihmisiä joita oikeasti rakastan. Ja ihmisiä joihin rakastun huomaamatta, tai ihminen johon huomaamatta. Se ei koskaan saa tietää. Hiki valuu ja haisen joltain karmealta, kiuruvetiseltä partavedeltä ja vanhalta viinalta. Mutta tärkeintä on, että istun metsässä, silittelen herkkutatteja ja kuulen miten hetkeksi kaikki hiljenee, linnut ja hiekkatien autot. Kuusissa humahtaa tuuli, orava alkaa metelöidä ja käskee minua painumaan helevettiin täältä ja jokin lintu, ihan pihalla mylvähtää osanottonsa. Siksi minä olen täällä, siksi en ole hukkunut. 

Lapselta tulee viesti flowsta. Kalja maksaa 12 euroa. Teen tilisiirron ja nyljen herkkutatit. Laitan puhelimen äänettömälle ja nukahdan parvekkeelle. Kolmelta yöllä sytytän kynttilät, on taas hiljaista ja sataa vettä, muutaman pisaran, muutaman päälleni. On lämmintä, en tarvitse sukkia, en tähdenlentoja. Ei tarvitse mitään muuta kuin hengittää ja elää tämä hetki. Pienet muurahaiset iholla, lempeä yö ja yksinäisyys. Hetken aikaa ymmärrän, että tarvitsen sittenkin kaiken, aivan kaiken.


8/08/2022

Avainuni


 


Heräsin kahdelta yöllä omaan huutooni. Olin sulkeutuneena pieneen haisevaan koppiin, todennäköisesti jonkin tanssiruokalan vessaan ja lukko natisi liitoksistaan. Ovea rynkytti mies, panssarivaunun kokoinen, harmaa ja jotenkin hahmoton, kuin taikina jossa tapahtuu jotakin kemiallista samalla kun se liikkuu itsekseen, mutta jonka pullapoikamainen hahmo on kuin itse Saatana. Sitä ympäröi aura joka koostuu haposta tai en minä tiedä, jostakin pahasta kuitenkin.

Huusin apua niin lujaa kuin pystyin, mutta kaikkialla pauhasi musiikki ja bakkanaalit, ihmiset tanssivat räikeissä ja kimaltelevissa asuissa, kaikki jotenkin pörhöllään ja glitterillä kyllästettyjä. En usko, että se oli unen maailmassa riemukasta, vaikka uneni miljöösuunnittelija siihen pyrkikin. Lujaa huutaminen poltti keuhkojani ja paniikki kasvoi sihen pisteeseen, etten kyennyt enää hengittämään. Unen kallistuessa valveeseen, kuulin huutoni ja se oli äänettömämpi kuin kuiskaus.

Unen päätyminen avainunien joukkoon ei johtunut lukittautumisesta suljettuun koppiin varman kuoleman lähestyessä. Unikokonaisuus oli labyrintti, jonka sisällä harhailin kaduilla, kannoin taskussani kahta avainnippua, mukanani kartta jonka avulla suunnistin.  Osa avaimista piti palauttaa jonnekin ja osa pitää itselläni. Hypistelin neljää avainta käsissäni ja tiesin mihin ne sopivat, mutten koskaan päässyt ovelle. Sorruin karnevaalin houkutuksiin, poikkesin kaikkiin juhliin. Aina välillä tarkistin, että kaikki avaimet ovat mukana. Ne olivat yhä taskussani kun aloin huutaa apua. Ovat vieläkin.

Oli pakko nousta ja alkaa hengittää. 


***

Etsin heti edellisen avainuneni. Enempään en pystynyt, koska tämäkin oli kohtuullisen ahdistava:

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. 

Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.

***

Ovi, avain ja lukko symboloi kaikkea mahdollista. Riippuu tulkitsijasta. Freud todennäköisesti tulkitsee avaimen miehen sukuelimeksi. Anna mennä Freud, sinä pervo kalmo! Näen unta avaimista ja lukoista koska olen ollut lukkojen takana. Mutta tässä unikontekstissa avaimet ja lukot ovat varmasti positiivisia asioita. Jotakin uutta, jotakin löydettävää, jotakin avattavaa, ehkä salaisuuksiakin, jotakin lukittavaa ja jotakin mikä repsottaa avoimena.  Kuten ne ikkunat, joista jo kirjoitin. 

Tapasin Muusan lauantaina musapiknikillä. En usko, että kukan lukee näitä tekstejä, mutta Muusa lukee. Siksi hän kai onkin Muusa, vaikka vuosiin en ehkä ole puhunut Muusasta. Olen ollut lähempänä Muusan elämänkumppania, joka on tässä täysin anonyymi ja nimetön (Ehkä L ). Ehkä siksi, että hän on niin ilmava ja tullut hitaasti elämääni. Varovasti ja oleellisia ihmisyydensäikeitä pitkin. Meillä on ehkä jokin silkkinen lanka käsissämme jota pitkin syke kulkee, luonnollinen syke.  Muusakin siis muisteli avoimia ikkunoita, mutta emme kumpikaan muistaneet mitä niistä sanoin. Eikä sillä ollut väliä, tiesimme mistä puhuimme, vaikka olimmekin sen unohtaneet. 

Levällään oleminen, aukinaisena repsottaminen tuli jotenkin salakavalasti. Luikahti tänne linnoitukseni sisään ja on nyt rapsutellut lekalla linnanmuuria. En meinaa pysyä perässä tässä sielun restoraatiossa. Tähän linkittyy se kaikki miltä luulin olevani turvassa. Mutta onko esimerkiksi L tullut jo aiemmin huomaamattani läpi? Ja aikajana on tässä pitkä. Ja siitä reiästä on sitten päässyt jo joku muukin. Hänkin nimeämätön, sellainen jonka olen tiennyt olevan olemassa vuosia. Eikä hän ole tullut, minä olen hilannut häntä lähemmäs, kuin vesikauhuinen ja paniikkihoureinen virus. 

***

Väsymys polkee mun kaikkia säikeitä. Tuntuu että olen kuumeessa, mutta luulen että olen vain unessa taas. Mutta olenko turvassa. Onko pakko olla turvassa? Onko pakko tunnustaa asioita? Onko pakko kuormittaa jotakuta vain omien häilyväisten tunteidensa vuoksi, ikään kuin pakottaa toinen niistä osalliseksi, vaikkei hänellä olisi taivaan tietoa, mitä hänen olemuksensa minussa puuhastelee?

Ei.

Sitä paitsi, sanoilla leikkiessä avainunikin on vain uni. 



8/05/2022

Pakomatkalla



 

Olen jatkanut itkemistä. Ehkei se ole itkemistä, ennemminkin aaltoilua avoimen ja suljetun sielun rajamailla. Se ei liity erityisesti mihinkään ja tulee pakottamatta itsekseen, pitkitetty henkäys, nyyhkäisy. Sen voi laukaista mikä tahansa. En paru ääneen ja revi hiuksia päästäni, mutta nyyhkäisen kun kuulen kauniin sanan tai haistan jotakin tuttua. Tunnistan ihmisen, tunnistan jonkin tunteen jota ihminen tuntee. Tai tunnistan sen miten joku ihminen tunnistaa minut. Ehkä itsensä. Se on vain yleistä liikutusta, pientä värähtelyä sielussa. Sekoittuu siihen vähän myös pelkoa. Mitä jos tämä tässä ei ole vieläkään minä.  Ja sitten tulee kylmä aalto, nuolaisee nilkkaa, saa ihokarvat kiristymään ja aivoissa laukeaa kasapanos ja kaikki on hetken sameaa.
Ihminen on ihminen. Hipaisu vain ja kaikki on poissa. 

***

Saatan olla pakomatkalla, mutta olen valinnut kohteeni hyvin. Rajannut kohteeni hyvin. Kuljeskelen päivät vanhan kotikaupunkini katuja ja melkein jokaiseen kulmaan, jokaiselle kartta-aukealle mahtuu jotakin tuttua ja jokin muisto havahtuu väkisin. Tässä oli puhelinkoppi josta soitin äidille kun K teki itsemurhan. Tuohon ikkunaan se italialialainen poika heitti aina lunta, sillä oli sininen toppatakki ja se puhui taukoamatta. En muista mikä sen nimi oli, en muista sitä muutenkaan. Ja tässä kohtaa baaria joku naksautti niskani, taidekoulun pääsykoeviikolla, kun kaupunki oli vielä täysin tuntematon ja kouluun pääseminen oli hirveä kujanjuoksu, päivästä toiseen uusiutuva nimilista koulun pääovella. Niina istui varmasti jo silloin samassa pöydässä, pakkohan se oli. Ja tässä oli kirppari jolta ostin kaikki vaatteeni. Ja vanha työhuone, työpaikka, työpaikkoja, kotikatua kotikadun perään ja lopulta piha jolta kävelin edestakaisin, ennen kuin lapsi syntyi. Sitten kuukävelyt, kastanjat, ja kaikki, jatkuva rakkauden uhka, pelko ja kimppakivat. Kaupunkimaisemat, joista muistan nähneeni unia, mutten ole tunnistanut niitä tämän kaupungin kuviksi. Olenko nähnyt ne unet täällä vai jossakin muualla? 

***

Ja läpi päivien ja pääni musiikki, jota olen kaltoinkohdellut vuosia, mutta jonka annan taas tulla ja mennä. Annan kaiken soida ja hukun, aaltoilen ja tanssin. Ja kun pysähdyn, valun kuumaa ja suolaista hikeä ja hetken maailma on meri, jossa ihmisliha kiehuu ravunpunaisena. Silmiä kirvelee ja terassilla tuntuu että olen elokuvassa, kamera ajaa hiljaa kohti ja ihmiset tarttuvat nihkeästi kiinni toisiinsa. Lähikuva on punaista tekokuitua. Hiet sekoittuvat, tuoksut, halaukset ja ilmeet etsiytyvät ja nykivät meitä lähemmäs ja kauemmas. Vaaleanpunainen varpaankynsi, hattupäinen ihminen, kukkamekko ja suorat housut, jääpalat juomassa ja hiukset joita väännän kuivaksi pieninä nippuina. Ne eivät koskaan kuivu. Ja yö, tumma läikkä ennen aamua, yksin käveleminen ohi jokaisen pimeässä kiiluvan sähköpotkulaudan. Ne ovat kaupungin uusimmat eläimet. Tunnistamaton vieraslaji sykkii sekin punaista ja sinistä, vihreää. 

Saatan olla pakomatkalla. Päänsisäisillä kaduilla ei ole tungosta, kaikkialle voi poiketa ja huomata olevansa juuri täällä, eikä aivan kuitenkaan. Välissä kelluviin vuosiin mahtuu tärähdyksiä, sumentumisia ja kauhua. Minussa on jälkiä tästä kaupungista, mutta ne eivät ole arpia, ainakaan enää, ainakaan vielä.

***

Sanoinko ettei mikään entinen pääse minuun käsiksi? Kyllä se pääsee, minussa on nyt ikkuna auki, kaksikin. Mutta minä en ole siellä missä olin ja hädintuskin täällä. Olen juureton, mutta olen sitä kaikkialla. Jos minulla on joskus onkin ollut vahva halu juurtua, se on nyt haalennut. Olen varmankin halunnut juurtua ihmiseen. Haluan sitä vieläkin, mutta en tiedä miten se tapahtuu. Mistä ihminen juurtuu ja versoo? Miten päin veteen mennään? Tarvitseeko mennä veteen? 

***

En saa yöllä unta. Selaan taivasta kunnes se pimenee ja sitten selaan somet. Lopuksi löydän kirjoituksiani joita ei pitäisi olla edes olemassa. Olen polttanut nuotiolla päiväkirjojani ja se oli vapauttavaa, mutta mistä ihmeestä nämä tekstit nyt tulivat. Ja kuvat. Oksettaa ja ahdistaa. Mutta minä en ole tuo, joka on oksennellut ympäriinsä rakkauttaan ja sen puutetta.  Jokainen ihminen joka nyt on elämässäni, on siinä syystä. Joidenkin oleminen on laimeaa, joidenkin pitkäikäistä ja rakasta, joidenkin läsnäolo hetkittäin monumentaalista. Kaikki ne jotka ovat juuri nyt, ovat hyviä. Hyviä olentoja. Hyviä rakkaita. Hyviä vaan. Jos joskus onkin taisteltu, niin nyt ollaan vaan, raunioilla ja rakennustyömailla. 


 

7/28/2022

Muutos



 


Siivoan koko päivän. Hitaasti ja huolimattomasti. Jään tekemään kaikkea muuta. Etsin vara-avainta kissavahdille. Juon liikaa kahvia ja siihen päälle vihreää teetä, etten pärisisi kahvista. Olen käynyt niin mittavilla ylikierroksilla, että jarruttaminen pökerryttää. Jotenkin kestän sen, vaikka huimaa ja joskus sudenhetkellä yöllä tuntuu, että oksennus tulee väkisin.

En tiedä, varmuuden vuoksi katson taivasta ja kiitän sitä kaikesta. Siitä että se vain on. Öisinkin käyn sen luona. Poltellaan tupakkaa ja kietoudutaan turvavillatakkiin. Ollaan hiljaa yhdessä tai kuunnellaan miten tuuli reuhtoo ja välillä ulvahtaa avoimella kylppärin ikkunalla ja tulee siitä sisään koluamaan nurkkia, pysähtyy sitten ulko-ovelle. Olen ehkä vanginnut tuulen. Ei se ole vankina, sen kun menee. Ehkä se haluaa tuulla täällä, huvitella öisin.

Olen tuntenut muutoksen pitkään, mutten tiennyt sen olevan muutos. Puhuin tänään pitkän synttäripuhelun rakkaan naiseni kanssa ja hän nimesi muutoksen. Hän nimesi muurit ja turvaluolat ja muun. Tai ehkä nimesimme niitä yhdessä. Se on hirveää miten syvälle voi kaivautua mennessään turvaan elämältä ja epäonnistumisiltaan ja vaikka rakkaudelta. Ja millaiset rajat, räjähteet ja suojamuurit sitä rakentaa huomaamattaan. Päädyimme siihen, että ne suojamuurit ovat olleet tarpeellisia. Ehkä ne ovat olleet pystyssä liian pitkään, mutta nyt, kun muutos, jota ei voi nimetä muutokseksi, koska se tulee niin hitaasti ja varkain, on tässä ihan vastasyntyneenä rääpäleenä ja alkaa hengittää omillaan, on järkyttävää nähdä sen voima.

Mikään entinen ei voi enää päästä minuun käsiksi, ei loukata, ei rikkoa. Ja tämä tunne ei ole mitään voimantunnossa runkkailua, vaan arkinen huomio kesken tiskialtaan jynssäämisen. 

Ja kaikki vahvuus, itsenäisyys ja voima ja pärjääminen ihan yksin ja omillaan, onkin muuttunut arkuudeksi, herkkyydeksi ja paljaudeksi ja mitä näitä sanoja on, hauraudeksi.  

Ei minulle ole mitään erityistä tapahtunut. Tai on, todellakin. Pieniä asioita. Tunteja ja päiviä.  Puheluita, viestejä, katseita, haleja, puheita ja hippailua. Hitaasti jokin sortuu ja tuntuu vaikealta hengittää romahduksen jälkeistä tuoreutta.

Olen itkenyt niin paljon viimeisen viikon aikana, etten vuosiin ennen tätä. Se tuntuu hyvältä. Olen vahingoittumaton, koska olen niin altis vahingoittumaan.




7/22/2022

Antaa läikkyä




Sanat, rivit ja ajatukset ovat vähän sekaisin ja niiden alkuperäinen konteksti on hävinnyt. Se häivähtää taustalla ja luotaa muistista tallentamisen hetkiä: silmätippojen sisältö, lehtikuusen käpy keittiön pöydällä, iltapäivälehden kuvateksti, öiset puhelinkeskustelut, elokuvat, instatarinat, runous, musiikki, sanomalehti, päiväkirja, romaani, laulu, kansallispuistojen käyttöaste, lihaan kaivautunut punkki, aivokuume ja kuorsaava kissa muistiinpanojen päällä. Olen kirjoittanut sormet solmuun ja aivot narikkaan. Vihdoinkin. 

On musertavaa leipoa itsestään syyllistä lähes kaikkeen. Typerintä on velloa omissa tuntemuksissa ja analysoida ne tärviölle. Aivan kuin niistä sillä tavoin kehittyisi jotakin jaloa tai ne muuttuisivat joksikin muuksi. Joksikin yleväksi, ei ollenkaan etuoikeutetun ihmishiiren papanoiksi parketilla. Ja miksi oikeastaan nylkeä itseään, kun vähemmän sattuu kun ei heilu veitsi kädessä. Voisi joskus silittää hiuksia ja käsivartta ja sanoa että olet rakas. Voisi myös jossain välissä pestä ne hiukset. Ja antaa kaiken olla. Kaiken.

Elämä on kuitenkin kamppailulaji. Olkoot vaan. Yhdet ovat siinä kuin kotonaan ja toiset kuin jonkun toisen kotona. Minä olen parvekkeella. Eikä se ole mikään kuilun parras vaan se on ihan vaan parveke. Lasittamaton. Ei mikään vankila. Vankila on sisälläni. Siellä pillitän, että voi että kun mut on tänne heitetty (Heidegger).

Kirjoitin illalla listaa hyvistä pienistä asioista ja huomasin, että ne ovat oikeastaan suuria asioita. Tai ne ovat laajenevia ja kestäviä asioita, onnellisuuden hetkiä, hyviä sanoja ihmisiltä, hyviä tekoja, rakkaudellisiakin. Eli kaikki osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni ovat tavallaan turhia, ylimääräistä painolastia. Jos uskallan päästää niistä irti, ilman että kaipaan niiden kotoisuutta tai kaipaan niiden tuttuutta, olen melkein hyvinvoiva. Kaikki tosiaan muuttuu. Viikko sitten ja vuosia sitten. Eilen olin joku toinen. Tänään en ole vielä minä.

Tunne rakkaudettomuudesta ei ole muuta kuin tunne. Ei rakkaudettomuutta ollenkaan. Ja onko osaton silloin kun rakastaa? Onko silloin kun jää ilman rakkautta? 

Katselin viikonloppuna lastani ja hänen ystäviään. He ovat kaikki niin kauniita ja nuoria. Osa heistä on kohtuullisen kimeitä, mutta juuri sitä rakastan. Ja miten monta vuotta itkin, kun pelkäsin että kasvatan hirviötä. Ruokin sitä myrkyllisellä äidinmaidolla joka sisältää sokeria ja masennusta. Että kaikki mikä itsessäni on keskeneräistä, arveluttavaa ja rumaa periytyy suoraan. Ihmisyys ehkä periytyy, mutta nyt katson ihmistä, nuorta miestä joka tekee omat siirtonsa ja virheensä ja muutkin tekonsa. Ja parhaina hetkinä saan olla niissä mukana, imeä tuoretta energiaa ihmisistä myös hänen ympärillään. Ja sitten rakastan myös heitä. Ja tarkistan kaikkien hengityksen, kun tulen aamuyöllä baarista kotiin ja nuoret makaavat raajat solmussa ympäriinsä, kauniina, unensa ansainneina.

Kun elämä tuntuu liian läikkyvältä ja ylitsevuotavalta, saan kauhukohtauksia. Uneni heräävät ja menneisyys alkaa puhua, nimetä asioita ja tunteita ja nostaa muumioituneita muistoja. Hylkäämiset, kuolemat, erot ja kaltoinkohtelut nousevat rakkauden rinnalle rypemään. Ikuinen pelko ja menettämisen tunne suorastaan kuolaa päälleni. En ole aivan varma miten tämä pitäisi käsitellä. Ainakin se käsittelyvaihe on valovuosia nopeampaa kuin joitakin vuosia sitten. Ehkä se riittää. Antaa läikkyä.



7/18/2022

Näköalakrapula




 

Suihkun jälkeen vesi kylpee itsekseen. Siitä näkyy läpi ja kun kaikki näkyy läpi, ei näy enää mitään. Muisti hukkaa sanani sinne minne joutuvat irronneet hiuksenikin. Harakan pesiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille. Taivas, mukamas, kaartuu yllä ja tähdenlentojen välistä roikkuvat pilvet kuin päättelemättömät langanpätkät.


Siivosin ihmishilseet lattioilta ja lakanoista, kaavin kuivuneet kahvit ja lakastuneen ruohon pois lattiasta ja keitin kolme pannullista uutta kahvia. Hankkiuduin eroon jääkaapissa makaavasta yksinäisestä kebusta ja parvekkeen tuhkakuppien ohi osuneista puolikkaista tupakoista. Tällaisen kevyen, toisen päivän krapulan jälkitiloissa normaalisti joko itken ja viiltelen ranteitani tai annan sieluni kalibroitua itsekseen. Alitajunta tuo lautashissillä tavaraa sielun kellarista, ehkä kerroksesta -6, sen pimeistä loukoista, joissa yhä kytee ruumiita, vanhoja kiusaamiseen käytettyjä lempinimiä tai unohtuneita sanoja ja ilmeitä. Niiden tarkoitus on valauttaa suurin piirtein paskat housuun, mutta suhtaudun uudistuneisiin lähetyksiin vuosi vuodelta lempeämmin.

Tämä on elämä, todellinen tässä ja nyt, sydän lyö ja kissa kehrää, ei muuta. Tai elämä oli äsken, otin kiinni ruohonkorresta ja vedin sen maasta, maistoin sitä, se maistui. Se oli tuore ja vihreä. Pian on marraskuu. Elämä virtaa ja viskoo, hälyttää ja hoilottaa ja jossain aina resonoi. Muistot ja muisti leijuu sakeana ympärilläni tässä näköalakrapulassa. Parveke on oikea köyhän miehen Koli, taivas siinä päällimmäisenä. Se antaa jonkinlaista lohtua, kun näen että kaikki voi muuttua hetkessä ja pysyy kuitenkin paikoillaan. No, ainakin taivas pysyy, ainakin vähän aikaa, ainakin kuolemaani asti. Ainakin ehkä.

Olen pitkään kuvitellut olevani jotenkin turvassa, mutta olen ollut enimmäkseen lukkojen takana. Ehkä olen vieläkin. Ehkä minua ei olekaan suljettu tähän tyrmään, vaan olen sulkenut itseni ja panostanut alaoven räjähtein. Luulen tehneeni paljon pahaa itsesuojelun nimissä. Olen jättänyt rakastamatta, olen kieltänyt, kiduttanut ja tappanut, nuijinut ihmisiä ja tunteita hengiltä ja sitten ihmetellyt miten niille nyt niin kävi. (Osa ihmisistä tietenkin ansaitseekin tulla saunan takana tapetuksi, en minä sitä.) Kaikista huonoiten olen varmaankin kohdellut itseäni ja passittanut tunteeni ja herkkyyteni kellariin homehtumaan. Mutta onko se kaikki yhä omaa syytäni? On. 

Mutta onko siltikään mitään syytä olla kenellekään avoin tai avautua? En tiedä. Jos en kykene avautuman edes itselleni, niin kuinka sitten muille. Ja täytyykö kaikkien olla koko ajan niin helvetin levällään joka suuntaan muutenkaan. Minussa elää selkeästi jokin kiusallinen kaipaus, halu olla olemassa ja halu olla ihmisten keskellä. Silti tuntuu, että välillä uuvahdan kesken kaiken, alan nilkuttaa, saan luodin naamaan ja on pakko väistyä, mennä pois, nurkkaan itkemään. Mutta mitä? Yksinäisyyttä, kalpeutta, tyhmyyttä, rumuutta, huonoutta, hitautta, väysymistä, näkymättömyyttä, rakkaudettomuutta. Mutta silti, mitä?

Vieraat ovat menneet. Ehkä ne tulevat taas. Jälkemme valuvat sateen mukana viemäreihin, peseytyvät hylätyn tanssilavan luona ja baarien ovilla. Jälkeemme jäävät laulut, tanssivat lokit ja kohmeiset kebabit, punaiset sydämet whatsappissa ja ehjät pullot. Se on paljon. Niin paljon, että alkaa itkettää. En enää tiedä kenelle soittaa. Jumalat ei vastaa puhelimeen.



5/20/2022

Edes kirvat

 







Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen, että kehoni edelleen seuraa. Ja kun se ei seuraa, jokin liikahtaa, maailma ja kvanttifysiikan alkeet, näkymättömät hiukkaset, pöly ja siitepöly läpäisevät toisiaan, läpäisevät minut. 


On mahdollista että kaikki on hetken aikaa poissa tai sitten kaikki kahdentuu. Kuormani on hetken aikaa kahden maailman kokoinen, kaksi oranssia reppua, kaksi kirjaa ja neljä kynää. Käyttääkö tässä maailmassa kukaan enää kynää?


Olen kahdessa paikassa juuri sen aikaa, etteivät jalat enää yletä maahan, ei pysähdy astumaan tai  ponnistamaan tästä tulevaisuuteen, uuteen aikaan puolen sekunnin päähän. Askel syrjään, ruumiista irtoava harppaus. Keho ei seuraa. Tältäkö tuntuu kun kuolee? Tältäkö tuntuu kun hävettää, että vaatekaappiin jää niin monta mekkoa; ihan hyviä vielä.


Astua. Käydä. Kulkea. Kävellä takaisin elämään, en minä ole poissa ollutkaan. Jäisin tähän vähäksi aika istumaan, mutta tuntuu etten kehtaa. Pihan lapset räksyttävät toisilleen kuin kääpiökoirat. Kaikki ympärilläni on kimeää ja kireälle vedettyä. Päänsärky rykäisee ja selvittää kurkkuaan ennen kun aloittaa, tuuli puistelee korkeita ääniä, murhanhimoa ja -janoa. Kun on janoinen, ei voi olla kuollut. Voi silti uskotella olevansa. Leikkaan mattoveitsellä pahvia, viiltelen järjestelmällisesti, taittelen ja kierrätän. Jokainen muovinrääpäle omalle paikalleen. Jokainen jugurttipurkin kansi tarvitaan metallinkeräykseen, koska metallista on hirveä puute.


Siellä mistä minä olen kotoisin kukki pihalla kurtturuusu. Se kuhisi kirvoja. Tahmaisia ja läpikuultavan vihreitä, sellaisia joita oli pakko tökkiä sormilla ja tikuilla, laittaa ne laiskimukset liikkeelle. Ajattelin, että niistä voisi rakentaa majan. Jonkinlaisen yksityisen karjatilan. Että niitä voisi hallita, laiduntaa ja lypsää. Että niille voisi jutella ja ne tuosta vaan vastaisivat. Muistaakseni en jaksanut viedä sitä suunnitelmaa loppuun asti. Tapoin niistä osan ja sitten menin piirtelemään uskonnonkirjan täyteen pornokuvia tikku-ukoista. 

Joskus kaipaan sitä. Yleensä en. Enimmäkseen kaipaan siitä kirjoittamista.

Kynä on kalenterin välissä kirjanmerkkinä ja sitten kirjaan ylös tosiasioita. En minä halua mihinkään. Kalenterissa on uupuneita merkintöjä kaikesta mitä pitää ja minne pitää ja milloin. Kirjaan uuden suunnitelman. Siinä on paljon minulle varattuja päiviä, hiljennettyjä puhelimia ja viestimiä. Ehkä tilaan marketista kuukauden eväät ja loput foodoran sushia. En sano kenellekään mitään. Jos sitten alkaisi kiinnostaa, ihminen, ihmiset, asiat. Edes kirvat.









Juhani Aho -krapula

  Kun mureneminen on päässyt hyvään vauhtiin, se etenee kaikkialla ympärilläni kuin rutto. Rutto ei ole tähän välttämättä paras sana, koska ...