25.7.2016

Onnistumisen autuus ja muita hyviä hetkiä




Kokoontuminen Sonnisaaren mystiselle kuopalle. En kyllä ymmärrä miksi. 




Tuskaisan vääntämisen jälkeen pääsin torstaina iltasella Ouluun. Matka oli pitkä ja keuhkoille työläs. Arvoin lähtöä viimeiseen asti, mutta tiedättehän te kuinka heikko liha on, vaikka olisi kuinka huonossa hapessa. Etenkin jos ilmassa on lupauksia rentouttavasta, suorastaan hoitavasta viikonlopusta, saunasta ja valmiinkaltaisista ruoka-annoksista nenän edessä. Teimme sanallisen ihmissuhdesotkusopimuksen heti saapuessani kaupunkiin. Se meni jotenkin niin, että ollaan (kerrankin) rakastavaisia ja hoidetaan tämä pitkä viikonloppu positiivisen kautta, eikä melskata ja tapella ollenkaan.

Muutoin to do -listalla oli enimmäkseen liikettä ja ulkoilua, mutta liikkeestä piti karsia. Jaksoin istua ja maata puistossa, mutta jos jouduin vetämään useamman kierroksen siksakkia kaupungilla, nousi tappoyskä ja tuskanhiki. Pysyin silti välttävästi nuoriso-osaston perässä puistosta ja saaresta toiseen. Toki jouduin välillä ensiapuun Joonaksen ystävän J:n luokse, tankkaamaan ainakin sinkkiä, magnesiumia ja jotakin mikä puudutti keuhkoputken muutamaksi tunniksi. Toimitin samalla myötätuntoa herättävän biologisen aseen virkaa, heitä vastaan jotka kiiruhtivat pisteestä toiseen ylen joutuisasti.

Olen tuntenut isoja onnen hetkiä saadessani lojua varjoissa erilaisilla nurmikoilla ja lukiessani kirjaa. Olen tietysti kironnut yskää ja katoavaa ääntäni, sekä kyvyttömyyttäni kävellä kahta kilometriä enempää kerrallaan, mutta se on aika pientä kuitenkin. Tällaisena kesänä on helppo istahtaa lepäämään hetkeksi mihin tahansa. Vihreys, lämpö, vesi ja kesätuuli hoitavat loput, silittävät ja paijaavat pahimman pois.

Rakkauskin on roikkunut tässä liepeillä kuin huomaamatta, sanoissa ja teoissa. Me onnistuimme, me teimme tämän. Katselen parvekkeelta vesitornia ja ikävöin sitä jo vähäsen. Se on kaunis ja minun. Päiväkin on kaunis ja minun. Mies nukkuu vielä yötä pois ja näyttää jättiläismäiseltä karvaiselta vauvalta. Hymyilen sille joka kerta kun kävelen ohi, hakemaan lisää vettä tai kynää tai mitä milloinkin. Luulen että ne hymyt jää iholle, vaikkei niitä näe.

Melskasin vain kerran kun pelasimme illalla Alfapetiä. Sain pelin loppupuolella c:n ja sehän tietää kahdeksaa miinuspistettä, jollei sitä saa sijoitettua laudalle. Muutkin kirjaimet lentelivät ja melkein lautakin alas parvekkeelta. Olen maailman huonoin häviäjä, mutta tässä tapauksessa myös maailman huonoin voittaja, sillä reaktio on täysin sama molemmissa tilanteissa. Mutta tämäkin on saatu sovittua, tai ainakin siirrettyä taas seuraavaan kertaan. Ehkä minä silloin olen jo aikuinen ja tyyni ja reaktioni ovat jäätä, mitä sitten ikinä tapahtuukaan.




22.7.2016

Miten tulikin mieleeni



"--Koska minä pidin puhumisesta, oli aivan luonnollista että ensitöikseni
kirjoitin rakastetulleni näytelmän meistä kahdesta.-- Minulle se oli suuri menestys, ja aloin oivaltaa mimmoinen inspiraation lähde rakkaus on. Ensi kertaa mnä pohdiskelin miksi ihmisen muka oli ryypättävä itsensä taiteilijaksi, kun siihen pääsi yhtä hyvin naimalla."
- Henrik Tikkanen



Miten tulikin mieleeni. Oma kriiseily identiteetin kanssa toi mieleeni erään julkaisun jonka nimeä en muista, mutta en muistanut tätäkään. Märta Tikkasen Ja Henrik Tikkasen, myös tutkittua ja analysoitua identiteettitarinan kirjaamista. Minähän kirjoitan tarinani miten sattuu ja kaikki on tietenkin totta, minäjumalan yksinoikeudella suoltamaa, mustavalkoista ja harkittua. Jälkimodernin luolanaisen pälpätystä. Pysäytyskuvia minuudesta.

Olen tänään niin vanha etten jaksa samaistua, ainakaan Tikkaseen, mitä nyt vähän kursorisesti ja online.

Tikkanen luultavasti tykkäisi tästä sosiaalisesta mediasta. Julkisesta avautumisesta ja tarinoinnista. Jos Tikkanen olisi minun blogikaveri niin polttelisimme yhdessä tupakkaa, painelisimme enteriä ja kirjoittaisimme taas:

Sari polttaa tuossa vieressä tupakkaa. Ei sitä huvita edes nussia.
Henrik polttaa tuossa vieressä tupakkaa. Ei mua huvita ees nussia sitä.

Enter.


21.7.2016

Tänä yönä tulee huominen






Haluan yhä herätä jonkun vierestä, mutta en koskaan kenen tahansa. Niinpä en mene nukkumaan.

Olen yhä hieman välinpitämätön kaiken suhteen, puoliksi rakastunut, puoliksi valmis tappamaan. Loppu on unta ja oikean asennon etsimistä. Olen väsynyt, vakava ja hiljaa. Kissa löytää kaikki asennot ja kokee ne läpi. Olen sille kateellinen.

Tänä yönä luen lukemattomat lehdet.
Viime yönä olin vain hereillä.
Tänä yönä tulee huominen. 
Viime yönä tuli tämä päivä.

"Mun mielestä sä teet ihanista rakkauden leikeistä tyhjiä esineitä." Luki viestissä jonka tänään sain. Mietin sitä rakkautta ja sen ilmenemistä. Sitä miten yhdessä lauseessa ihminen tunnustaa rakkauden olevan hänen määriteltävissään. Rajattavissaan. Jopa minun rakkauteni. Käsittämättä tietenkään minun rakkaudestani mitään. En tiedä onko se pelkoa, kateutta, vihaa, rakkautta vai pelkästään yksinkertaisuutta. Näköalattomuutta. Mies joka pelkää että sillä on liian pieni muna.

Itse olen juuri sellainen. Alati näköalaton ja peloissani. Kummissani kaiken rakkauden, vihan ja sekasotkun liepeillä. Pelkään että minulla on liian pieni muna.

Säteilen kosmista kitinää. Puhelimet ja televisiot mykistyvät, kirjaimet irtoilevat näppiksiltä. Maailma leijuu ympärillä kuin luiseva vaippa. Auringonnousun pilvet ovat revenneet vaaleanpunaiseksi hattaraksi. Kukaan ei ole nuolemassa taivaan pillua.

Annostelen menneisyyttä kuin kaurapuuroa. Itken basilikan päälle. Kuseskelen omiin nurkkiini. Itken ja kusen. Se helpottaa. Juon liikaa vissyä. Olen tuhrittu muistoillani, pienillä mustilla pisteillä. Ne ovat kuin syöpäläisiä iholla. Mietin miltä tuntuisi polttaa itsensä. Liekehtiä oikeasti.

En tarvitse ketään sanomaan etteivät sanani ole vähään aikaan olleet oikein olemassa. Voin sanoa sen itse ääneen.

Miksi en enää ole se tyttö joka sekoitti voikukanlehdistä myrkkyä ja nukahti kellariin?


20.7.2016

Kermaa kahviini



" Hän sanoi että maailman valo on vain ihmisten silmissä sillä itse maailma liikkuu ikuisessa pimeydessä ja pimeys on sen todellinen luonto ja todellinen olotila ja siinä pimeydessä se pyörii kaikkien osasten kuuluessa täydellisesti yhteen mutta mitään nähtävää siinä ei ole. Hän sanoi että maailma on tuntemiskykyinen ydintään myöten ja salatumpi ja mustempi kuin ihmiset pystyvät kuvittelemaan eikä sen luonto ole näkyvässä eikä näkymättömässä." 
-Cormac McCarthy, Matka toiseen maailmaan, WSOY 1995, suomennos Erkki Jukarainen.

Kävelin eilen lähikauppaan ja takaisin. Menomatkalla tunsin värähtelevää riemua kuihtuvassa kehossani ja hymyilin ääneen. Kaikki kesä, valo ja humina nielaisivat minut hetkeksi. Palatessa jäin alaovelle lepäämään. Vähiten tuntuu että jaksan levätä, mutta on pakko. Yöllä hermostun toimettomuuteeni, tankkaan nestettä ja yskin. Uskon aamun vapauttavan minut tästä ja haaveilen silmät kiilussa pyykinpesusta, kävelemisestä kaupunkiin, kahviloihin ja avajaisiin. Teen pesän parvekkeelle ja katselen kuuta. Nukahdan auringonnousuun ja vietän seuraavat kahdeksan tuntia heräämättä ja uneksimatta. Herätessä aurinko makaa päälläni ja kissa vieressäni. Olen hetken aikaa kokonainen.

Huomenna pitäisi jaksaa liikahtaa Ouluun, mutta se tuntuu kaukaiselta. Miehen viimekesäinen panokaveri on kaupungissa ainakin kuukauden ja yritän pysyä poissa niitten tieltä. Haluaisin, että mies valitsee jomman kumman, mutta se valitsee jääräpäisesti molemmat. En kiellä, mutta tunnen itseni silti ylipaskaksi tytön rinnalla, joka voisi olla lapseni. Mies ei syytä minua ikärasismista (ehkei se tällä kertaa kehtaa), mutta osaan sen homman ihan itse. Osaan myös vittuilla viikkotolkulla. Tuntuu vähän samalta, kuin sellainen kaukainen ajatus, että joku ystävistäni ryhtyisi paneskelemaan lastani. Hyi että! Seuraavaksi kiitän itseäni siitä, että osaan ottaa näitä näkökulmia ja nauraa, vaikkakin pikkuisen kireällä nuotilla. Asettelen silti toiveita riviin. Haluan kävellä, haluan maata nurmikolla ja haluan nukkua miehen vieressä. Siinäpä se sitten olikin. Ja kermaa kahviini.

Viime viikojen ihmissuhdepuhe on silti tehnyt tehtävänsä. Miehen mielestä olemme siinä pisteessä, että pelisäännöt alkavat olla nyt aika hyvin selvillä. Omasta mielestäni ne alkavat hiljalleen hahmottua. Parasta tässä on, että tunnen olevani jollakin tasolla turvassa. Minun ei ole pakko olla tässä, eikä miehenkään, mutta juuri nyt kumpikaan ei ole karkaamassa mihinkään. Kumpikaan meistä ei tarvitse suhdetta ollaksemme tyytyväisiä olemiseemme. Suhteessa oleminen ainakin omalta osaltani hetkittäin huonontaa elämänlaatuani. Ja aivan takuuvarmasti olemassaoloni huonontaa hetkittäin miehen elämänlaatua. Tämä on vaikeaa, mutta hyvää ja parantavaakin olemista. Eikä se ole sitä paskaa koko ajan. Välillä ollaan ihan mielettömissä sfääreissä.



18.7.2016

Hidastettu eutanasia



Vaikka Blexi onkin parempaa lääkettä kuin antibiootti, niin sitä vissiin pitäisi nauttia toinen kuuri. Olen tänään ollut urheista urhein ja siirtynyt istuma-asentoon heti aamusta. Yöllä on aikaa haaveilla ja valaa uskoa itseen. Että heti kun nousen niin heti teen vaikka mitä ja uuden maailman.

En tehnyt. Jalat meni alta nopeasti ja tehokkaasti. Taas piti tilata ovelle ihana nainen mehukassin kanssa. Minulla on kaksi takuunaista, molemmat itsekin äitejä ja kumpikin heistä on tehnyt samanlaisen kassireissun mun ovelle. Ruokahalu on mennyt ajat sitten, mutta ihanat äitinaiset kantavat mehun lisäksi herkkuja ovelle. Että ostin vähän ylimääräistä ja hymyilevät kannustavasti. Sitten vaan ihailen tippa linssissä halvaa ja ruissipsuja ja jotain maagisia suklaatikkuja ja manteleita. Tänään söin aprikoosin, viisi mantelia ja puoli desiä ihanaa kookos-skyriä. Olen viikossa laihtunut 2,5 kiloa ja jos tämä olisi laihdutuskuuri, olisin todella onnellinen.

Tämä ei kuitenkaan ole laihdutuskuuri, vaan hidastettu eutanasia. Saa nähdä, mikä on viimeinen ateriani. Sellainen suklaatikku? Voi kun niitä ei jäisi jälkeeni pilaantumaan. Kunhan tämä eutanasia on ohi, aloitan laihdutuskuurin.

Joonas on jättänyt vartiopaikkansa ja kääntänyt kelkkansa taas kerran. Tai ei se kai kelkka ole, jonkinlainen kompassin neula, joka väräjää minne sattuu. Se ei halua kommunikoida kanssani kun olen pahalla tuulella, vittuilen ja sabotoin. Kannattaa ehkä aloittaa tutkinta sieltä päin, jos eutanasian sijaan löydyn murhattuna jostain likaiselta sivukujalta.

Onneksi on vielä niitä, jotka haluavat minulle halvaa ja muuta hyvää. Soitan ehkä kohta juuri sinulle. Anteeksi etukäteen jos itken puhelimessa niin ettei sanoistani saa selvää ja kuulostan hirveän teatraaliselta kun henki kulkee huonosti. Ei ole mitään hätää, minä vaan tässä sabotoin tätä eutanasiaa.







17.7.2016

Saatanan pahan näkönen ämmä






"We're all going to die, all of us, what a circus! That alone should make us love each other but it doesn't. We are terrorized and flattened by trivialities, we are eaten up by nothing." - Charles Bukowski 

Haaveet toteutuu. Matkalla baariin lepään vain kahdesti. Haistan aiemmin sataneen sateen, kesästä tahmeat puut ja jäätelön. Kaikki on kaunista. Taivaat, pilvet ja ihmiset. Maa jalkojen alla ei keinu. Pääsen kotibaariin asti Blexin keikalle, jota täydentävät Salomo ja Liigalaiska. Blexi on aina takuuvarmaa iloa ja riemua. Se tekee minustakin vähän hipin ja alan kaivella ylimääräisiä huumeita käsilaukun pohjalta ja halin vähän rakkaita.

Puolikuntoisena naulaan perseen penkkiin, ettei se lennä tanssilattialle ja tee karhunpalvelusta keuhkoilleni. Onnistun siinä hienosti. Kaksi viikkoa eristysselliä on tehnyt tehtävänsä ja olen ihmisten seurassa sosiaalisesti luonnoton. Liigalaiska väittää viettäneensä kaksi kuukautta sohvallaan ja olevansa samalla tavalla sosiaalisesti kelvoton. Harjoittelemme kommunikointia ja vähän onnistummekin.

Omat harjoitukseni menevät silti nopeasti päin helvettiä. Ilmassa on iloa, johon tarttuu myös lähipöydän blondi. Naisen lausunnot kanssaihmisistä muuttuvat nopeasti niin rasistisiksi ja tympeiksi, että en osaa pitää kieltäni kurissa. En tapa, mutta en ole erityisen rakentava kommunikoidessani. Rauhallinen olen. Sanon häntä todella vastenmieliseksi ihmiseksi ja katson silmiin. Hän ei ilahdu luonnekuvauksestani, vaan kertoo usealla lauseella, että olen todella pahan näköinen ämmä. Saan vielä myöhemminkin osakseni keskaria ja kujakissamaista sähinää. Ja ilon kautta oltiin kuitenkin menossa. Saatanan ihmiset. Ja minä. Voisi kuvitella minun olevan Saatanasta seuraava.

Ja olenkin. Ihmisyystaidot on nollassa, enkä edes peittele sitä. Syytän vittumaisuudestani olosuhteita. Säätä, sairautta, väsymystä ja ihmisten tekoja jotka eivät minulle kuulu, vaikkakin ne kuulutetaan.

Huomenna leikkaan varpaankynteni.