17.8.2018

Saumat vuotaa



"Jos pistät sen Ritari Ässän liian piiloon siellä sydämessä niin rupee saumat vuotamaan."


Se joka tuli liian lähelle selkäni taa, olikin melankolia. Pitäisi se tietää. Sekin palaa alkusyksystä reviirilleen, varovasti ja villasukat jalassa. Se ei halua säikäyttää, koska sen läheinen ystävä masennus saattaa olla loisena matkassa, eikä se ole ollenkaan tervetullut. Melankolia itsenään on tervetullut, se on eräänlainen voimavara. Noita kahta ei aina erota toisistaan, ne kuljeskelevat paljon yhdessä ja edes vanhat tutut eivät aina erota niitä toisistaan.

Illalla sytyttelen parvekkeelle kynttilät. Niiden valossa kerron T:lle, kuinka kuvittelen masennuksen taas hiipivän tänne ja miten levottomaksi se hetkeksi tekee minut. Se ei ole edes pelkoa, se on muistijälki, painauma minussa, joka kutiaa ennen vuoden pahimpia aikoja. Ja nyt on sentään hyvät ajat, itkuttomat ja valoisat. Mustat yöt ovat pehmeitä ja uusia, sellaisenaan lupaavia. Ei kannata manata ja noitua esiin sellaista mitä ei ole.

Kurkistan arkistoihini ja siellä on paljon iloa näiltä päiviltä parin viime vuoden takaa. Delete-autot, Muusa, Johnny Depp, kosinta-ahdistus ja kaikki tarkentamaton. Luulen, että kaivan esiin kaamosmanuaalini, ellei sitten kesäroviolla saaressa käynytkin niin, että innoissani poltin sen. Tosin manuaali on jo kerran sisäistetty, joten ehkä kehoni muistaa siitä jotakin, samalla tavalla kuin se kaivaa edellisten syksyjen sienikartat jostakin kätköistään.

Ei ole oikeastaan mitään syytä suojata sydäntään. Sen väkivaltainen kahlitseminen ja sulkeminen kivimuurin sisään ei auta ollenkaan. Olkoonkin sitä vastassa melankolia, masennus ja ahdistus. Sen on saatava lyödä ja vuotaa rauhassa. Lupan olla hetken hiljaa sen alaisena. Altistua itselleni. Kuuntelen kun se asettuu parempaan asentoon ja laajenee kokonaiseksi itsekseen. Se auttaa hetkeksi. Näen sinisen taivaan ja kaikki joet joiden yli sain kulkea. Näen tuulilasiin iskeytyvät pienet elukat, vesipullot ja pahvikahvit. Näen hiljaisuuden ja ikävän, näen lopun ja alun.

Kun ne väistyvät, avaan Ekelöfin. Miksi rangaista itseään lohduttomuudella, kun lohtu makaa vieressä, jämäkkänä Otavan painolaitoksen jäljiltä ja osaltaan auttaa sydäntä lyömään?

Katso paljonko Sielua, Henkeä,
sinulla on jäljellä
Voit laskea päiviä ja vuosia
Ehkä neljä ehkä viisi -
Mikä aika se on?
Ja olet
Paikan päällä
täsmällisesti
Kukaan ei ole sinua vastassa
riippumatta siitä miten kiertää aurinkokellon viiva

Kukaan ei ole sinua synnyttänyt, ei kukaan
Tästä kohtaamisesta sinä sovit, kun synnytit itsesi
Silloin myös Ei Kukaan syntyi

sinun Varjostasi.

Päätän lähteä. Retkelle, kävelyille ja pois. Sitten lähden. Yksinkertaista. Viis saumoista.

15.8.2018

Räkä on minun nielunkumppanini




Rakkaus on ongelmajäte. Se sattuu niin paljon. Oksettaa.

Jos sielunkumppanikseni valikoitui vesi, niin voimaeläimekseni on räkämission aikana valikoitunut Mikko Alatalo. Hieman terveemmälle minälle se on lievä kauhistus ja yritän vaivihkaa hivuttautua entisen voimaeläimeni kastemadon luo, mutta luulen sen huomanneen petturuuteni. Se pakenee kaikkiin suuntiin, katkeaakin matkalla ja silti jatkaa pakoaan. Kyllä se kaikesta päätellen on oikea voimaeläimeni. Enkelit, yksisarviset, Mikko Alatalot, sun muut maahiset saavat odottaa vuoroaan.

Ruumiinlämpö on noussut 35.2:sta noin 36 asteeseen. Kuumottaa. Olen nukkunut kaksi yötä sisällä, mutta en oikein totu siihen. Unet muuttuvat jotenkin taikinaisemmiksi, pehmeiksi. Silpomista on vähemmän, mutta kummallisia ääniä enemmän. Vastapäisen talon seinästä kimpoaa alakerran naapurin ikkunasta ulosvirtaava kuorsaus ja tulee tänne.

Keskimäärin kahdesti viikossa joku kuolee.

Suren sitä, että rakkauteni on niin hyödytöntä. Se on hukkaenergiaa, josta kukaan ei hyödy, koska sillä ei ole vastaanottajaa tai jakajaa. Se on ylijäämää, joka saattaa miehen mielestä olla kiusallista ja iljettävää. En halua loukata rakkaudellani ja ikävälläni.

Sade alkaa heti kun pääsemme metsään. Joka syksy täytyy muistella ja haistella maastokarttaa uudelleen. Ja nyt on metsäkone käynyt ja hajottanut polut, katkonut lehtipuita ja muitakin, viskonut menemään ja tehnyt uusia ratoja. Täytyy olla positiivinen ja nähdä tulevan kevään korvasienet nousemassa psykoosissa heiluneen koneen jäljistä. Olen onnellinen, laulan Abbaa ja kastun litimäräksi. Tuore kantarelli maistuu makealta. Mustikat ovat makeampia kuin koskaan. Ja puolukanraakileet pönöttävät punertuvina nuppineuloina metsän neulatyynyssä, niitäkin on pakko maistaa. T:kin laulaa. Kotimatkalla kuuntelemme Yleltä hengellisen musiikin toivekonserttia nupit kaakossa ja veisaamme autuaina virsiä. Osaan Armolaulun ulkoa, eikä T kysy miksi. Laulaminenkin maistuu makealta.

Ällöttää ajatuskin vieraan miehen spermasta rinnoilla ja sen pullistelevat kuntosalilihakset, joille minulla ei ole mitään virkaa. Sen typerä kiinnostus tekemisiäni kohtaan. Se että joudun kertomaan mitä on rucola tai mistä olen kotoisin. En voi tuhlata aikani sellaiseen paskaan aina ja uudestaan.

Miten sä aina jaksat laittaa ruokaa? Teini ei osaa valita annostaan hävikkiviikon rautalangasta väännetystä ruokalistasta. Maistuisiko portugalilainen kalapata vai aasialainen lihamureke? Meillä ei ole aikoihin syöty koiran oksennusta, se oli lapsen lempiruokaa. Koiran oksennus on ihan mitä vaan. Teini silittelee yskivää kättäni ja lämmittää nuudeleita ja lihapullia vain ajatuksissaan. Se on hiljaa murekkeeseen kätketystä porkkanaraasteesta, joka suorastaan tuikkii silmään.

Räkä tekee minut surulliseksi ja yksinäiseksi. Märisen sen Vuorelle aamukahviövereissäni. Nyyh, kun joskus ois kiva tehä jotain jonkun muun kanssa kun mun. Kunhan märisen. Todellisuudessa ei ole paljoa valittamista. Paitsi hetkittäin yksinäisyys on inhimillisen tuskaista. Siitä, kun hakkasin rystyset lommoille työhuoneen seinään on aikaa jo vuosikymmeniä. Sen jälkeen yksinäisyys on ollut käpertyväisempää ja alistuvampaa, koppuraista verta ja kuivahtanutta sydämen raatoa. Ei sellaista vuotavaa ja eläväistä. Räkä on minun nielunkumppanini. 

Masturboin ensimmäistä kertaa miehen lähdön jälkeen. Se sattui. Kaikki tuli lähelle, paitsi mies. Minä tulin itseni lähelle, sain orgasmin ja itkin loputtomasti. Nyt sattuu päähän niin, että tekee mieli huutaa ja kuolla tähän paikkaan.

En oikeastaan edes jaksa huvittua löytyneistä rakkausoksennuksista, joita tavaan ihmeissäni. Alkaa sattua ihan kunnolla, epämääräisiin kohtiin, ehkä juuri sinne missä ei ole sielua. En taaskaan ole varma, kenen kirjoituksia nämä ovat. Katson sivuilleni. Joku muu on varmasti läsnä, tunnen sen niin lähellä, että niskavillani sojottavat ja alan hytistä.

Nousen ja vaihdan huonetta, kastelen kasvit ja karvani laskeutuvat, kun ihailen Latviasta varastettuja pistokkaita ja nostan niitä valoon. Ne elävät, pröystäilevät, vaanivat ilmatilaa ja toisiaan. Minäkin haluaisin olla vähän aikaa joku ruoho vain.

10.8.2018

Sielunkumppani



Ihana tuuli riepottaa puita ja silppuaa pilvet teräviksi viiruiksi. Räkävesi valuu nenästä. Millään ei ole mitään väliä. Astun sepelille ja autotielle, sandaalit jaksavat vaivoin tämän kesän loppuun, ne ovat jo rikki, mutten henno luopua niistä vielä.

Riivin sepelin siivuja pohjasta irti hinkkaamalla niitä asvalttia vasten. Tämä on kaupunkiluontokokemus. Horsmasta irtoava elountuva leijuu sisälle ikkunoista ja ovista, lähin riippakoivu siementää kuin mielipuoli, viimeistä siemensyöksyään. Tuuli lakaisee siemenet läpi talon, lapsen ikkunan alle. Alan rapsutella niitä irti hiuksista ja perseestä, mutta annan sitten olla. Saatan alkaa kasvaa koivuna.

Tuuli kulkee huoneet ja narisuttaa ovea. Se näyttää siltä, että turkoosiin pukeutunut nainen sovittaa hirttoköyttä ovenkahvaan. Se on vain mekko, eikä sisällä lihaa. Se on kuollutta painoa, kevyt ja hieman käyttökelvoton.

Ei minun sielunkumppanini ole viini tai hiilihydraatit. Ei edes taivas. Se on kahvi ja sitä kautta vesi. Se on minussa kaikkialla ja kaikissa muistoissani, hyvissä ja pahoissa. Se on painajaiseni, himoni ja vapauteni. Se on kaikkialla, jäätyneenä hiuksiini pakkasyönä parvekkeella ja yöllä se vartioi untani lasin läpi. Se valuu minusta kun itken ja rakastelen, se viilentää minut ja puhdistaa. Se peittää painajaisteni ruumiit ja kelluttaa niitä, se antaa minun sukeltaa niitä päin ja säilyä hengissä. Se on vienyt minulta rakkaan ystävän ja vie varmasti vielä toisenkin ja kolmannen, jos jaksan vain odottaa.

Se virtaa ja seisoo ja mätänee, se on likaista ja puhdasta ja se tunkeutuu kaikkialle. Se kantaa lapseni maailmaan, juottaa sen eläväksi ja huuhtoo verestä. Se sataa, jäätyy ja lohkeilee, se pakastaa ja pitää kummallista ääntä, kun se mittelee voimiaan pakkasen kanssa. Jossakin eräjärvellä, revontulten alla, painan korvani jäähän ja kuulen kaiken. Paremmin kuin täällä kaupungissa, jossa jäänmurtaja hytisee järvellä jäävesi kupeillaan ja kulkee pysähtymättä, hellittämättä, antamatta periksi. Minä seison luistimilla ja kokeilen onneani railon liepeillä.

Mies jättää minut joka viikko. Keitän jääkahvia ja päässäni on selkeärajainen lammikko. Sinne mahtuu nyt meri ja kaikki sen rannat. Kirjaimet loppuivat ja kuulen oman vettyneen hengitykseni.



Minussa on aina jälkiä siitä toisesta, kirjoitusta iholla, suttuiseksi pyyhittyjä rakkaudentunnustuksia, ohuita ja väriseviä silityksiä joltakin valvotulta rakkausyöltä. Tunnen kun varpaani liikahtavat ja nojaavat toisen ihmisen pohkeeseen, kun rintakarvat tunkeutuvat ripsieni väliin ja tukehdun omaan hengitykseeni.

Todellisuudessa tukehdun vain räkään. Valvon huterasti ja nukun huonosti, heräilen painajaisiin, sellaisiin, joissa minun olisi pitänyt olla jossakin kello 19, mutten ilmeisesti ole ollut. Unissani tukehdun melkein mihin vain, menestyksekkäästi. Samassa todellisuudessa perhe 4:47 lähtee matkaan 4:50. Siihen ei voi olla heräämättä. Kukaan ei pulputa iloisena pihamaata täyteen perhosia. Molemmat lapset kiljuvat kuin elävältä keitetyt. Maailmankaikkeus raikaa näiden olioiden loputonta huutoa ja loiskintaa. Itse korisen taustalla vaimeasti, aivastellen räkäklimppejä kattoon. Parasta on nousta ja raahautua kahvipannulle ja sarvikuonolle.

Vispaan kahvimaidot näpsäkällä otteella pitkin seiniä ja valutan sarvikuonosta vedet rinnuksille. Takaraivossa kihelmöi kipuisasti jokin tuleva tai mennyt huono asento. Tekee mieli vähän itkeä kesäflunssan äkillistä kuristusotetta. Toinen korva avautuu yllättäen ja säikähdän meteliä. Juoksevaa vettä ja kahvia joka porisee reippaasti yli. Sitten kaikki loppuu, kahvimaito ja räkäpaperi. Sen mitä lääkevarastoista on jäljellä, napsin parempiin suihin.

Katsoin toissayönä elokuvan: Mamma Mia! Here We Go Again. Nyt en ole varma katsoinko sen todella, mutta alkaa naurattaa se, kun elokuva oli kestänyt jo tunnin ja aloin hiljalleen tajuta, että tässähän onkin kaksi nuorta naista eri aikaan, samassa paikassa ja tilanteessa, äiti ja tytär. Siinä kohtaa kun Cher saapui bileisiin helikopterilla, aloin olla kotoisan hysteerinen. Se oli hulvaton. Sellainen kotikutoinen elokuvasotku, joka meni ali normaalien laatukriteerien ja jotenkin ruokottomalla tavalla, varmaankin tarkoituksella yli. Lopun sekasotku toi oikeastaan pitkästä aikaa mieleen John Watersin. Ehkä kuume, vahanukeksi naamioitu Cher ja kappelissa kastemaljan äärellä jodlaava Meryl Streep sen tekivät. Ja ne kaksi nuorta naista, joita en vieläkään erota tosistaan, mutta tiedän, että jompi kumpi oli joku toinen kuin keneksi hänet tunnin verran luulin. Käsittääkseni lopussa kaikki saivat toisensa ja lapsia; se on niille ihan oikein. Muistan äkkiseltään yhden hyvän repliikin, sillä se toi mieleeni omat, usein varsin polveilevat keskusteluni T:n kanssa. Ne sellaiset joista puuttuu osia, tai ne alkavat keskeltä lausetta, ikään kuin ajatuksemme olisivat niin äänekkäitä, että kuulemme ne kauempaakin.

 - I'm beginning to think, my soulmate may actually be carbs.
 - Then mine must be wine.


Elokuvan katsomista häiritsi  helpotti viestiliikenne. Vastailin kieli keskellä päätä tuntemattoman naisen kysymyksiin, samalla kun Ritari Ässän ankkuri liukui jossakin kaukana merellä, missä lie, Huippuvuorilta jonnekin päin. Muistelin mitä Ritari Ässä kertoi kymmenen litran suihkusta. Miten se iso tuoppi liittyikään siihen? Mistä se tuopillinen vettä tuli, jos käytettävissä oli vain kymmenen litraa?  Näitä minä sitten mietin ja nämä kaikki sekaantuivat uniini, kuin kettu siipikarjaan.

Aamulla muistin, että Tekokuu käski minun katsoa Hei me lennetään. Ei Tarkovskia ollenkaan. (Bergmania ei edes mainittu.) Mutta en minä sellaiseen pysty. Jos kuume vielä nousee tarpeeksi ylös, niin sitten katson sen heti. En tiedä, onko todellisuudessa mahdollista, että kuume nousisi niin ylös.

8.8.2018

8-8-16 ja 8-8-18


Maailma on viilennyt, mutten vielä huomaa sitä. Aina on hiki. Vesisade yössä viilenevällä iholla tuntuu lupaavalta ja leikkisältä. Ojennun lähemmäs ja nukahdan siihen. Ruumis imee itseensä kaiken kosteuden. Pienet terävät pisarat sihahtavat kiinni minuun ja sanon ääneen oih. Lähempänä aamua herään etsimään lakanaa. Peitän sillä itsestäni puolet. Toisen puolen nielaisee kohta aurinko. Sitä ennen yöperhoset asettuvat asemiinsa ja Paavo kulkee hermostuneena pitkin huoneita ja huutaa niille kissamaisia rivouksia.

Pakenen auringon tieltä ja etsin kahvikuppi kädessä päiväkirjaa jostakin vuosien takaa. En muista mihin siirsin sen. Se oli Tekokuun edessä sohvalla, mutta sain sen jotenkin vaihdettua Bukowskiin. (Suurin osa tuntemistani miehistä tarttuu aina jossakin vaiheessa Bukowskiin. Mikä lie, vamma minussa Bukowskissa.) En löydä sitä enää, mutta etsiessäni hukkaan kahvikupin ja puhelimen. Aivastelen koko päivän. Siirrän savottani lammelle, mutta päänsärky pakottaa takaisin. Nenä menee tukkoon ja yritän avata sitä jäisillä vadelmilla. Mikä tahansa toimii lumelääkkeenä, kunhan siihen vain uskoo.

Löydänkin sitten jotakin aivan muuta. Roviolla poltettujen päiväkirjojen puolisäädylliset sisarjulkaisut ovatkin täällä. Tässä. 58 julkaisematonta blogikirjoitusta. Luulen kyllä, että ne on jo kertaalleen julkaistu, mutta sitten olen piilottanut ne, piilottanut rakkauteni ja häpeäni ja hyväuskoisuuteni. Avaan niistä yhden, tasan kahden vuoden takaa, eikä se tee ollenkaan pahaa. Tulee oikeastaan hyvä mieli. Haistan maiseman ja avaruuden. Aavistan uuden pimeyden, joka ei vielä ole päässyt edes kunnolla alkuun. Se vaikuttaa hyväntahtoiselta ja houkuttaa pehmeydellään. Se pullistelee tähtien valossa ja on täynnä rakkautta.

Se kävelee läpi hautausmaan ja puhuu minulle ääneen tähdet ja olympialaiset. Taivaan gradientti on tummasta vihertävän turkoosista sävystä syvään ultramariiniin. Siellä on taivaan meri, jossa kelluu pimeyden ensimmäiset valot, pienet tähdet, jotka tuntuvat uusilta, vaikka todellisuudessa ne ovat vanhoja kuin taivas.

On niin myöhä, ettei omalle parvekkeelle kuulu mitään ääniä. Ennen hautuumaata kuulen puhelimessa Raksilan liikennevalojen piippauksen ja sitten sanon, että tiedätkö sinä ollenkaan, että hautuumaan muistomerkit ja patsaat muuttuvat eläviksi aina keskiyön jälkeen? Sitten kuulen kun portti narisee. Hymyilemme sen narinalle aina. Hautuumaan portin kuuluu olla äänekäs. Seurakuntayhtymä on palkannut miehiä ja naisia pitämään huolta siitä, että näin myös tapahtuu.

Molemmilla on sama ikävä. Minulla pyörii päässä jo kolme kaupunkia, mutta olen siitä hiljaa. En uskalla olla äänekäs. Leikkaudun sittenkin irti ylikasvaneista kynsistäni ja lähden toiseen kaupunkiin. Tiedän yhä varmemmin, että jossakin on taas hetkiä, kun välillämme ei ole yhtään kaupunkia tai kilometriä, ei taivasta eikä maata. Ei edes ilmaa. Merkkaan ne turkooseilla laatikoilla kalenteriin. Jotta voisin unohtaa ja lopettaa laskemisen.

Vähänpä minä tiesin. Onneksi. Vasta myöhemmin pimeys näytti todellisen voimansa. Se kietoi ja sitoi, kuristi ja söi, kunnes jäljelle jäi sellainen pieni kostea ja värisevä ihmislihakimpale. Sen se sitten nosti kämmenelleen hellästi ja puhalsi siihen vähän eloa. Syötti laihaa sairaalavelliä ja ojensi kohti taivasta. Halusi että katselisin tähtiä taas.

6.8.2018

Lohturuokapäivät Kasevalla



Heräsin yöllä kummalliseen tunteeseen, että joku on täällä kanssani. Aamulla heräsin kummalliseen tunteeseen, että olen pitkästä aikaa yksin. Pää tuntui krapulaiselta, mutta lauantaista asti soinut Kasevan Tyhjää, oli vihdoinkin poissa. Sain sen lahjaksi nuorelta Pekalta Valkeisenlammella. Törmäsimme häneen yhdessä Tekokuun kanssa. Olimme ensin ystävällisen töykeitä Pekan puolimaanisille lähestymisyrityksille, mutta lopulta annoimme periksi. Sain Pekalta korvamadon ja niin paljon väkevää viiniä kun jaksoin juoda. Todellisuudessa en jaksanut juoda kainosti punastelevaa Valdemaria ollenkaan, mutta nostin sen näyttävästi huulilleni, kallistin pääni suomalaiskansalliseen huikkaan ja yritin näyttää tratilta. Se meni täydestä. Aika kiinnostaviin sfääreihin ja aivotoiminnan alenemisiin ihmiset saavat itsensä, vetämällä varmuuden vuoksi vähän kaikkea sekaisin. Kävin äyskäröimässä Pekalle olemattomia matoja, ihan vaan jonkinlaisen empatian osoituksena.

Tekokuu kävi pyrähtämässä jossakin tuolla radallaan. Minä kuuntelin korvat täyteen kaikkea muuta kuin Kasevaa, mutta se ei auttanut. Samalla tein ruokaa ja sen, mitä ajattelinkin. Lähetin naiselle kuvakaappauksen, sellaisen lievän, ja miehelle tiedon siitä, että ratkaisin tämän nyt näin. Ei ole varmaan hengenpelastusmitalia tulossa, mutta en minä sellaista tarvitse. Hirttotuomio ja kiitos siitä, että pilasin miehen elämän riittää mainiosti.

Muistutin häntä, että hän kyllä pilaa elämänsä ihan itse. Ehkä ajattelin, että aina ei saa päästä pälkähästä, aina ei tarvitse naureskella paskamaisille tempuille, aina ei tarvitse ymmärtää ja olla niin avarakatseinen. Ehkä ihmissuhteet kannattaa aloittaa varovasti ja toista ihmistä kuunnellen ja arvostaen ja rehellisesti. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa. Ja Rakkaus, se kolmisuinen sekasikiö, monta kertaa abortoitu ja kuolematon, vaan temmeltää me kaikki joogamattonaan ja tanssii jotain pirunpolskaa hengästymättä. Ja me (apinat) vielä taputetaan sen tempuille.

En halua ajatella sitä, miten samankaltaisissa olosuhteissa oma suhteeni mieheen joskus alkoi. Sille oli varmasti tilaus, olin kovin luottavainen ja mielissäni, että uskalsinkin niin rakastua. Onneksi ei enää tee pahaa sanoa sitä. Ehkä mieskään ei temppuile tahallaan, en minäkään voisi olla tekemättä temppuja ja puhumatta vähän omiani, jos saisin yllättäen valita kuormasta enemmän kuin jaksan syödä. Tosin täytyy muistaa, että juuri tämähän miehen toive joskus oli.

Onneksi Tekokuu oli täällä. Luukutimme Kasevaa koko pyhäpäivän ja jouduin hetkellisen mielenhäiriön valtaan. Tein pelottavan suuren makaronilaatikon, jota oli takoitus syödä noin vuosi. Siitä on rippeet jäljellä. Puhuimme läpi päivän. Kaikki kipeydet, rakkauden, masennuksen, Ritari Ässän, ahdistuksen ja työt. Lapsuuden ja kasvun ja juorut. Ymmärryksen hetket ja lääkitykset. Niin paljon kaikkea, että aloin jossain vaiheessa tuntea palan painavan kurkussa ja väsymyksen ruumiissa. Mutta siinä kaikessa puheessa oli hyvää se, että Tekokuu oli koko ajan paljaana, ihmisenä, edessäni. Se kertoi myös erilaisista miehistä. Niistä jotka eivät petä ja niistä jotka haavoittuvat itse, pahasti. Joidenkin asioiden ääneen sanominen teki selvästi kipeää, mutta olimme turvassa. Avoimuus ja rehellisyys on iso turva. Sen ei tarvitse olla kaiken kattavaa, se on vain paljasta läsnäoloa, vesilasin täyttämistä ja kahvin keittämistä. Hiljaista puhetta, haukotuksia, venyttelyjä ja naureskelua. Ajatuksissaan yhdessä olemista. Makaronilaatikkoa. Avoimuudella suljettu tila, joka imee energiaa molemmista, mutta luo samalla uutta.

Ei ihme, että tuli krapula. Ajattelin hetken, ettei oikein voi uskoa, että Tekokuunkin kanssa olemme päässeet tähän asti. Ei ole aina ollut helppoa. Rakastuin häneenkin hetkeksi. Jotenkin me vaan onnistuttiin pääsemään inhimillisyyden rajalle ja siitä yli, voiton puolelle. Kauemmas siitä tunteella toimivasta sähköaidasta, joka pahimmillaan sykkii uhrinsa hengiltä. Ehkä miehelläkin on nyt mahollisuus jatkaa suhdettaan vähän puhtaammalta pöydältä.

Itse asiassa suhde mieheen ihmisiin taisi voisi parhaimmillaan olla juuri makaronilaatikkoa. Sehän ei epäonnistu.