25.8.2016

Törpöintä urpoilua








Unohdan usein olevani parisuhteessa. Itken lammella yksinäisyyttä ja osattomuutta, kunnes muistan kävellä asemalle Joonasta vastaan.

(Yllä oleviin lauseisiin muuten kiteytyy lähes kaiken kirjoitukseni totuudellisuuden ydin. Tämä saattaa olla hyvä kohta valottaa sitä, kuinka asiat oikeasti aikajanalla tapahtuvat:  Unohdan joskus olevani parisuhteessa. Useinmiten silloin, kun toinen osapuoli ei osaa päättää onko suhteessa eli ei ja itse olen varma etten ole. Parisuhde on väritön termi tälle kehittelemällemme liittoumalle. Itken tosiaan lammella, mutta vasta sitten kun Joonas on tullut ja mennyt. Siinä välissä on viisi yötä ja melkein päivääkin. Niinä päivinä tapahtuu kaikenlaista. Neulon lapasta, maalaan sormiharjoituksia ja pakotan Joonaksenkin niihin, juon punaviiniä Snellun puistossa ja kuuntelen Aavikon soundchekin uunituore viinilasi kädessä. Siinä on viiniä. Joonas on siinä mukana. Sen lasissa on viilto ja se on kotoisin Anttilan kuolinpesästä. Lapseni isä kävelee luo ja vaihdamme sanoja. Ensimmäiset yhteiset lasit ja kolmen hengen bileet. Sanapelit. Kaalipata ja pinaatti. Pidän siitä miten Joonas pitää ystävistäni. Murramme maalaisleipää. Miten tässä on ehtinyt käydä niinkin, että olemme viettäneet vaput ja muut yhdessä, kuin ohimennen, siellä tai täällä, yhdessä ystävieni kanssa. Ja kun menen vastaan asemalle, menen suoraan baarista, istumasta Vuorta vastapäätä, eikä minua itketä yhtään. Vuortakin on melkein aina ikävä, sillä mikään ei ole niin kuin ennen. Raahaan Joonaksenkin baariin. Keskellä arkea, nopea keikautus Mara Ballsia, ystäviä ja iloa. Mikään ei ole niin pateettista kuin marttyyrin blogimerkinnät.)

Etäsuhde on silti törpöintä urpoilua mitä maa päällään kantaa. Puhun jo puhelimessa, Joonas on mennyt ja minä olen nukkunut huonosti, valvonut huonosti. Työt jumittavat tai etenevät normaalisti, mutta sairastamisen vuoksi kuukauden jäljessä elämää. Ennen kun Joonas lähtee, makaan hiljaa sen sylissä ja haistelen kauluspaitaa, jossa on ohuita vaaleansinisiä raitoja. Silitän raitoja, suoristelen niitä ja partakarvoja. Kiinnityn. Hetki syöpyy aivoihin ja olen ehkä taas mennyttä. Yhtenä iltana on täysikuu ja minä heitän talviturkin järveen. Yhtenä yönä puhumme neljään asti ja joskus aamuun. Vaikka arki on ja huudan tietokoneen virustorjunnan äärellä vittua, se tuntuu vähän joululta ja vapulta.

Ja eilen on taas mikä tahansa päivä. Et ole enää täällä vaan poissa. Sata kilometriä tunnissa ja kohta pimeys syö tämän kaiken ja välimatka on entistä raskaampi kauhoa umpeen. Kolmen kaupungin rumba, vaikka haaveilen ääneen siitä, miten herään vierestäsi universumin jokaisena aamuna, niinäkin joista on jo miljoona vuotta aikaa. Lohdutan itseäni sillä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua se on tylsintä mitä tiedän. Haaveilen silti ja lohdutan taas.

Etäsuhde on ihan paskaa. Jatkuvaa puhetta ja puheen väärinymmärtämistä, ilman ilmeitä, tunnistettavaa ruumiinlämpöä ja silityksiä. Yli-intensiivistä selkokieltä, ikävää ja tiuskimista. Marttyyrin monologeja kuudelta aamulla ja puhelimen akku aina tyhjillään. Ikuista lippukassalla seisomista, loputonta maisemaa ja suuria odotuksia jotka hapertuvat tomuksi aina jomman kumman kynnysmatolle. Asemalta asemalle ja taas takaisin. Koko ajan jäähyväisiä. Tottumattomuutta arkeen, lähtemisen ja tulemisen odottamista ja jotakin suuhunpantavaa. Miten kahdesta ilmeisen fiksusta ihmisestä voi kehkeytyä tällainen idioottikimppu?

Kaikki voisi olla helpompaa. Kaikki voisi olla helppoa. Mutta sitten se ei olisi tätä. Mitä minä tekisinkään ilman tätä?






16.8.2016

Taukopaikkana maailma

  







video



Tein pikavisiitin Ouluun. Thelma ja Louise pakottivat. Siihen versioon roadtrippiä, jossa kukaan ei kuole, vaan matka aloitetaan aina alusta, kiihdyttämällä suorinta tietä motarille. Matkalla kuvataan isoja pilviä, isoja munkkeja, isoja tissejä, isoja lihaklönttejä ja juodaan keskinkertaista suodatinkahvia. Samalla lauletaan Villejä lupiineja ja kaikki mikä radiosta soi. Lopun aikaa puhutaan miehistä ja kaikesta mikä niitä sivuaa. Niitä sivuaa kaikki, joten luettelen ne asiat tähän aakkosjärjestyksessä. Heti kun viitsin. Puhutaan niin paljon ja kaikki sekaisin, että unohdetaan tankata ja hihitämme korpisuoralla. Jos vaikka Jäämerelle asti näin.

Ehkä pitäisi sanoa ennemmin, että puhutaan naisista. Naiset ovat pääasia, jota miehet sivuavat.

En edes kysynyt Joonakselta, ottaako se vieraita vastaan. Koen itseni yhä harvemmin vieraaksi, mutta silti aina jonkinlaiseksi tunkeutujaksi, loiseksi ja Alieniksi. Tämä on epäreilua, sillä yleensä vastassa on valmiiksi avoin ovi, josta leijuu ruoantuoksu rappukäytävään ja tyytyväinen mies jonka sohvalle ja syliin saan tipahtaa. Ikinä ei ole ollut Sigourney Weaver vastassa. Joonas tekee minulle kaiken helpoksi. Se ei ole edes jättänyt minua moneen viikkoon. Ruoka on valmista, kun vedän oven perässäni kiinni ja saunakin lämpiää. Yritän muistaa olevani onnellinen ja olen. On kaunista yllätysnukkua rakkaan vieressä. Kumpikin meistä keskustelee puoliunessa ja unessa. Se on enimmäkseen dialogia. Samalla käsittämätöntä ja arkista.

En osaa koskaan päättää mikä on parasta. Ehkä se, kun tuntee toisen hengityksen alaselässä tai sormet, jotka nykivät kohti unta, mutta heräävät vielä vähän silittämään. Ja kaikki muukin on parasta.

Aamulla minä teen kaiken helpoksi. Häivyn kaupungille, että Joonas saa kirjoittaa ja minä happea. Kuuntelen itseäni jo vähän tutummaksi tulleella hautuumaalla. Minulla on sitä kohta kolme vuodenaikaa. Tuskin maltan odottaa. Moikkaan Jamppa Tuomista. Sitten olen taas poissa. Se ei satu enää niin paljoa kuin aiemmin.

Jostakin kulman takaa on salakavalasti livahtanut kulkureitille tulevaisuus. Joonas ei ymmärtääkseni käsitä termiä tulevaisuus. En tiedä tajuaako se itsekään, mutta se on alkanut puhua siitä. Siellä on jo joulu ja huhtikuu ja kevät. Samalla maailma muuttuu vähän väljemmäksi. On enempi tilaa hengittää.

"Well, we're not in the middle of nowhere, but we can see it from here."   - Louisen repliikki elokuvasta Thelma ja Louise 

11.8.2016

Minäkin olen erityisherkkä


Marie Clayton.
Ilmeisen erityisherkkä Barbie on saanut jostakin tarpeekseen. 



Olen usein vähän outo ja arka. Suorastaan herkkä. En välttämättä raivostu helposti, mutta vittuunnun pikkuasioista helposti. Sellainen herkkyys minussa on pitkään tukahdutettu ja lanattu asfalttiin, joten saavuttaessani turvallisen ajan ja paikan, ilman muuta hälyä ja melskettä, saatan vetäistä itkupotkuraivarit kolmessa sekunnissa nollasta sataan ja siitä vielä sataankahteenkymmeneen.

Arkuus ei ole pelkästään henkistä laatua, vaan usein se ilmenee fyysisenä jaksamattomuutena ja muuna oireiluna. En tarvitse paljoa yöunta, mutta päiväunta saatan tarvita paljonkin rankkojen henkisten ja fyysisten mittelöiden jälkeen. Nämä mittelöt saattavat ns. normaalille ihmiselle olla aivan tavanomaisia ja arkisia tapahtumia. Kuten tunnin mittainen junamatka toiseen kaupunkiin.

Kosketusherkkyyteni on erityisherkkyysakselilla kehittynyt aikalailla huippuunsa. Olen jo niin vanha, että katselin juuri parvekkeella ihoani ja ihmettelin, kuinka vanhaksi se onkaan tullut. Sellaiseksi, joka ei enää paranna haavoja, vaan antaa pientenkin arpien jäädä pintaan. Tunnen jokaisen arpeni, muistan lasinsirujen tunkeutumisen polveen ja korkokengillä kaatuilut. Muistan millainen ilma silloin oli ja kuinka monta miinusastetta ja paljonko soraa oli sen polven alla, joka ei koskaan ole oikein parantunut, vaikka haavasta on jo nelisen vuotta. Se on yhä punainen ja syyttävä.

En voi sietää alusvaatteita ihollani. Inohan rintaliivejä jä alushousuja ja jos voisin päättää, olisin aina alasti tai samanlaisessa hihattomassa väljässä mekossa. Minulla olisi niitä seitsemän ja ne kaikki olisivat mustia.

Tämän lisäksi saan aina orgasmin ja sekin tapahtuu usein alle minuutissa. Jos ihokiihotus jatkuu, saan niitä heti lisää ja sitten taas väsyttää. Siinä välissä saatan ejakuloida ripeämmin ja vetisemmin kuin yksikään tuntemani mies. En enää varsinaisesti kärsi tästä osasta herkkyyttäni. Olen jotenkin oppinut elämään sen kanssa ja erityisintä tässä on, että olen tietoisesti opetellut saamaan orgasmin vain oman ajatukseni voimalla. Kyllä herkkänäkin voi elää.

Minulla särkee usein päätä. Pienempänä ja melkein kolmikymppiseksi asti kärsin migreenistä, jonka ansiosta hajuaistini joskus kiristyi äärimmilleen ennen koululounasta ja jouduin poistumaan koko rakennuksesta. Oksentelin koko matkan kotiin. Tunsin olevani tosi herkillä, mutta ymmärsin myös sen, kuinka tärkeää oli jaksaa kotiin asti. Se oli niin raskasta, että jouduin nukkumaan usean tunnin päiväunia. Joskus selvisin vain lähimpään naapuriin asti ja nukuin siellä. Koska laitos oli täynnä muitakin lapsia, ei hajuilta ja meteliltä voinut välttyä. Tästäkin syystä olen varmasti tänäkin päivänä ja yönä huono nukkumaan. Edes välttäviä olosuhteita ei kertakaikkiaan ole olemassa. Olen opetellut nukkumaan miten sattuu ja missä sattuu. Migreeni pingottaa herkkyyteni ankarimmilleen, joten pelkkä pimeässä huoneessa ja viileässä sängyssä makaaminen keinuttaa aivojani siihen malliin, että laatta lentää taas. 2-3 päivää. Olen silloin niin herkkä, että siitä ei oikeastaan tiedä maailmassa kukaan, sillä niin syvä herkkyys on kertakaikkiaan jakamatonta yksinäisyyttä. Matkapahoinvointi ja määrittelemätön pyörtyily minne sattuu, edustavat samaa herkkyyden teemaa.

Onneksi olen aika herkkä myös lääkeaineille. Useimmat tautini on saatu kuriin aika pienin panoksin. Olen silti pyörtynyt verikoetta otettaessa, papa-näytettä otettaessa ja poskionteloita punkteerattaessa. Poskionteloiden aikaan sain jopa lisähappea, niin herkille meni se.

Jos fysiikka pelaakin herkästi, niin siihen kietoutuu sitten paljon myös henkistä herkkyysvoimavaraa. Olen herkkä aistimaan kaikkea luonnollista ja luonnotonta. Näen etiäisiä. Viimeksi eilen autotiellä, näin tienposkessa vaarallisesti parkkeeranneen auton. Sitten sitä ei enää ollutkaan. Kymmenen kilometrin sisällä se auto olikin siinä ja meidän piti hidastaa ja väistää, ettemme joutuneet nokkakolariin. Olen oppinut olemaan kiinnittämättä näihin paskankaan vertaa huomiota. Ei jaksa olla niin vitun herkkä aina.

Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa on elää kun aina aavistaa toisten tunteet, mielensävyn, seksuaalisen suuntautuneisuuden ja kuukautiskierron. Ei oo helppoo. Väsyttää ihan kamalasti.

Tämän lisäksi olen viidettä kautta uhmaikäinen, ilkeä, vähän huorahtava, marttyyri, kusipää ja narsisti. Näistä piirteistä olen lukenut vain vähän ylistäviä artikkeleita.

8.8.2016

Heräämisiä




Herään liian aikaisin. Kysymään, miksi unissani on niin paljon laulua ja musiikkia. Kuulen sitä myös hereillä, mutta jättäydyn silti kuuntelemaan. Se tulee jostakin sisältäni, mutta se on kaunista ja mielenkiintoista. Olen iloinen, että sisältäni voi kuulua jotakin niin pysähdyttävää. Se tuntuu tulevan sisään avoimesta ikkunasta ja ovesta aina arkiöisin, kun kadulta uupuu muu melu ja keskenkasvuisten miesten viimeiset eläimelliset kutsuhuudot ennen aamua.

Luulen, että maailma laulaa minulle tänä aamuna, koska sillä on minulle yllätys. Sen nimi on hyppää ylös ja tee työsi. Nielaisen kaksi kupillista kahvia kuin vettä vaan ja säästän kolmannen tähän taukoon, jolloin jätän kynteni leikkaamatta ja sekoitan kylmettyneeseen kahviin kermaa, hipun sokeria ja kolme jääpalaa. Olen aikataulussa, jonka luulin odottavan vasta viikon päässä, mutta yhtäkkiä olenkin iloinen tällaisesta shokkiherätyksestä. Ylimääräinen adrenaliiniryöppy saa minut säntäilemään, yskimään ja kiroilemaan varsin ansiokkaasti, mutta niin yskä kuin perkeleetkin nousevat pintaan iloisina kuplina.

Tuntuu, kuin olisin valmis tekemään päätöksiä. Ilmassa on aavistus viileneviä öitä, viimeistä peruskouluvuotta, ensirakkautta, muuttoja, valottomuutta ja pesimistä pimeyden syliin. Katson yöllä Joonaksen kanssa taivasta. Se kävelee läpi hautausmaan ja puhuu minulle ääneen tähdet ja olympialaiset. Taivaan gradientti on tummasta vihertävän turkoosista sävystä syvään ultramariiniin. Siellä on taivaan meri, jossa kelluu pimeyden ensimmäiset valot, pienet tähdet, jotka tuntuvat uusilta, vaikka todellisuudessa ne ovat vanhoja kuin taivas.

On niin myöhä, ettei omalle parvekkeelle kuulu mitään ääniä. Ennen hautuumaata kuulen puhelimessa Raksilan liikennevalojen piippauksen ja sitten sanon, että tiedätkö sinä ollenkaan, että hautuumaan muistomerkit ja patsaat muuttuvat eläviksi aina keskiyön jälkeen? Sitten kuulen kun portti narisee. Hymyilemme sen narinalle aina. Hautuumaan portin kuuluu olla äänekäs. Seurakuntayhtymä on palkannut miehiä ja naisia pitämään huolta siitä, että niin myös tapahtuu.

Molemmilla on sama ikävä. Minulla pyörii päässä jo kolme kaupunkia, mutta olen siitä hiljaa. En uskalla olla äänekäs. Leikkaudun sittenkin irti ylikasvaneista kynsistäni ja lähden toiseen kaupunkiin. Tiedän yhä varmemmin, että jossakin on taas hetkiä, kun välillämme ei ole yhtään kaupunkia tai kilometriä, ei taivasta eikä maata. Ei edes ilmaa. Merkkaan ne turkooseilla laatikoilla kalenteriin. Jotta voisin unohtaa ja lopettaa laskemisen.



7.8.2016

Jonakin aamuna






Jonakin aamuna lasken veden mutteripannuun ja mittaan kahvin kuten aina ennenkin. Samaa kahvia, samaa vettä ja lopulta samaa kermaa. Lopputulos ei tyydytä eikä herätä. Lopputulos jäähtyy sinikukalliseen kuppiin, eikä kukaan koske siihen enää ikinä.

Jonakin aamuna annan kahvin jäähtyä sinikukalliseen kuppiin ja lasken jääveden aihion suoraa hanasta talon suurimpaan lasiin. Vain jääpalat puuttuvat.

Jonakin aamuna tiputan kissanruokaa varpaiden väliin, kylmää tai huoneenlämpöistä, kylmempää kuin minä ja annan sen olla siinä. Katson sitä suoraan silmiin, ylhäältä päin.

Jonakin aamuna päässä soi iskelmä ja Katri Helena ja Tapani Kansa ja kaikki elimeni ovat valmiina suoraan toimintaan vain itseni hyväksi. Sanoudun irti niitten toimista, pilkon lämpimän sydämeni palasiksi ja laitan sen kissanruokakuppiin. Kissaa ei kiinnosta. Se nukkuu tuolissani parvekkeella. Yön aikana se on saanut syötyä mangoldit. Eikä minulta mitään puutu. Paitsi mangoldi.

Jonakin aamuna ei ole aamu ollenkaan, on keskipäivä ja iltapäivä ja kiipeän pienelle vuorelle. Hitaasti ja epävarmasti. Hikoilen pääni märäksi ja annan yskäni karkottaa karhut ja sudet. Vuorelle kuulen vain lehmän ammumista ja kukon kiekaisun. Aurinko paistaa. Hirvikärpäset eivät ole tulleet ja maailma vuoren huipulla muuttuu vaaleanpunaiseksi. Se on mustanvaaleanpunaista koloissa, joihin mahtuu pienen eläimen pesä ja kaikki salaisuuteni.

Minulla on salaisuus. Se on rakkaus ja ikävä. Eikä se ole salaisuus. En vain tiedä mitä sillä kaikella täyttymättömyydellä tehdä. Nukahdan yöllä puhelimeen. Mies herättää minut mennäkseen nukkumaan ja herään moneksi tunniksi ajattelemaan nukkumista ja jääpaloja.

Tänäkin aamuna herään kivenkolosta ja vaaleanpunaiselta vuorelta. Kissa nukkuu yhä tuolissani, eikä suostu syömään mitään. Sitten tulee päivä ja valtaa koko talon. Naapuri on palannut kesälomalta imuroimaan vimmatusti. Sen eläimet pitävät ääntä ja lapsi hakkaa kantapäätä lattiaan. Arkeen on matkaa kymmenen tuntia ja vielä yksi uneton yö siihen päälle. Jostakin nousee lima, eikä siinä ole verta mukana ollenkaan, kun röhkin sitä vessanpyttyyn.

Jonakin aamuna, päivä kiertäytyy kerälle kohti iltaa ja nukahtaa tuoliini, omaan syliini. Yritän muistaa sanoja. Äänenlausuttuja, ohimennen, metsässä ja autossa. Uskaltamisesta ja kauhusta. Rakkaudesta. Alun ahdistuksesta. Ja varsinkin siitä menneisyydestä, joka kantautuu pitkälle tulevaisuuteemme. Hylkäämisen taakka ja arvottomuuden taakka, niiden vaihteleva paino, joka tekee rakkaudestakin epätasapainoista ja järjetöntä nuorallatanssia. On silti onni olla järjetön ja tasapainoilla.

Olen ollut valmis jo kauan. Tänäkin aamuna. En vain uskonut joutuvani sotaan itseni kanssa. Luulin että rakkaus olisi minua vahvempi ja suurempi, mutta se onkin vain itseni kokoinen ja puhuu useinmiten omalla suullani. Turha sille on sanoa että ole hiljaa. Se muuttuu raskaammaksi jos sille vittuilee. Rakennan siitä patsaan. Siihen tulee kolme tyynyä ja syyskauden avajaisia odottava ohut täkki. Suljen silmäni ja rakkauden syliini.

Sanon sille, etten vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta. Voimme sotia, mutta eikö olisi paljon mukavampaa maata joka aamu näin. Herätä yhdessä makaamiseen ja varmuuteen siitä että tämäkin aamu, unohtuneine kahveineen ja ilman jääpaloja, on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut.




5.8.2016

Mitä kuuluu?




Viileä tuuli kauppamatkalla ja puhtaan pyykin tuoksu naapurin narulta.
Asiat joita näkee vain unessa.
Tihkusade hiuksilla.
Kylmät varpaat.
Kaikki hukattu.

Mäntysuopa.
Ikävä.
Pöly ja helmet.
Pimeät varjot suorassa auringonpaisteessa.

Puhelimen jonotusnauha ja -musiikki.
I love you so much....
vitun surullista.

Yön pituiset päivät, päivin ja öin.
Puhua itselle kuin rakkaalle.

Jos voisi mennä sinne, missä elämä on kohtelias ja korrekti, avaa oven edestäni, nyppii irtonaiset hiukset ja kissankarvat puserostani, ottaa minut syliin, niin että itken yhä harvemmin ja tulen silitetyksi, vaikkei minussa enää olisi rypyn ryppyä.

Päivä laahustaa.
I love you so much....more than.....kaikki asiantuntijamme palvelevat parhaillaan asiakasta...ole hyvä ja.....Kissa työntää kuononsa varpaaseeni ja paijaa meitä molempia. I love you so much...Annan sille oman annoksen turkkilaista jugurttia ja se tuskin uskoo silmiään. Rakastan sitä niin paljon. Lopetan jonottamisen.

Ja sitten:
Oletteko hyvinvoiva?
Mokkapaloja ja kaurakeksejä olisi tarjolla, pitkoakin, sitruunasoodaa ja kaikkea. 

Mutta ensin:
Mitä kuuluu? Toiv. ei sopimaton kysymys meikäläiseltä..
Ajattelin että jos niin sitten ehkä mahdollisesti ainakin kerran jossain jos.

Lupaan harkita mokkapaloja joiden päällä on vaaleanpunaisia ja valkoisia sydämiä. Teen kahvikerman päälle nauravan naaman kanelista. Tilanne vaatisi ainakin peseytymistä. Ei saa houkutella parisuhteessa olevia naisia mokkapaloilla. Liha on heikko.

Et sinä nyt niin ylipainoiselta ole vaikuttanut.