30.9.2021

Et ole paikassa, vaan paikka sinussa*



 

Itkin yöllä lukiessani artikkelia paikoista. Sellaisista joihin on lämmin ja hyvä suhde. Paikoista joiden muisto rakentaa identiteettiä ja edistää jatkuvasti dynaamista omaelämäkerrallista narratiivia. Miten omaelämäkerrallisuus voisi olla dynaaminen narratiivi, kun se selkeimmilläänkin, kertomuksen konstruktion kyljessä värjötellen, on pelkkä fragmentaarinen sekasikiö? 

Itkin oikeastaan jo keväällä 2020, mutta muistin artikkelin hämäräperäisenä yönä, jonka katveessa lajittelin uniani erilleen todellisuudesta. Kuuntelin samalla vastapäistä paikkaani, uimahallin raksaa, jonka olemus muuttuu hiljalleen ja näkyvästi. Sen äänet uusiutuvat rakentumisen ja konkretisoitumisen myötä. Säpsähtelen varsinkin öisin kun raksa on tyhjä ja sen sisällä tapahtuu betonisia purkauksia, ehkä laudanpätkien tai työkalujen putoilua, veden ja tuulen dialogia ja varmasti muutakin sellaista joka sekoittuu uniini. Samalla se muuttuu valvetilani mielenkiinnon kohteeksi, katutason humanistiseksi maantieteeksi ja vähän myös pakkomielteeksi. 


Itseys on monimutkainen kehon ja kielen kompleksi ja muistaminen on vain yksi tämän huvipuiston laitteista. Uimahallin rakentuminen tuntuu kehossa ja rakentamisen äänet vaikuttavat jokaiseen päivääni, halusin tai en. En tiedä kiinnostuinko siitä laiskuuttani ja siksi, että se on koko ajan läsnä, helposti tavattavissa ja seurailtavissa, vai sen itsensä vuoksi. On mahdollista, että todellisuudessa olen kiinnostunut siitä ainoastaan itseni vuoksi. Ja minäkin muokkaan sitä läsnäolollani ja huomiollani. Kuvaan sitä ja käsittelen kuvia mieleni mukaan, rakennan valemuistoa. 

Raksa on ollut tuossa niin kauan kuin olen asunut tässä. Jos asuisin kilometrin päässä, en varmaankaan tutkisi raksaa vuoden jokaisena päivänä. Valitsisin toisen kiinnekohdan ja senkin jostakin läheltä. Saattaisin tutkia valon liekkiä Lidlin ikkunoissa ja asiakasvirtojen liikkeitä arkisin ja juhlapyhinä. Enkä oikeasti tietenkään tutki muuta kuin itseäni. Kuorma-autojen jyskettä kehossani, öistä sadetta ja sen elokuvallisia kaikuja betonirungon sisällä. Muistan itseni istumassa pihakeinussa heinäkuussa ja haluaisin muistella jotakin ylevää, mutta ylevintä mitä muistojen irtopaloista muodostuu, on rakennusmies huutamassa saatanaa. Muistaminen on tahdosta riippumatonta.

Muistan minä muutakin. Menin viikonloppuna metsään, tutulle kaistaleelle, jonne kuljetaan lähteen takaa sammaleelle, ensin tarkistamaan mustatorvisienten tilanne ja sitten polulle, josta yltäkylläisten suppilovahverolänttien jälkeen täytyy vielä jatkaa vähän matkaa ja kääntyä tiukasti vasemmalle, olla perillä ja pysähtyä siihen missä yltäkylläisyys muuttuu pröystäilyksi ja silkaksi hulluudeksi. Mielikuvani reitistä oli selkeä ja ryskin läpi metsän suppilovahveroiden bakkanaaleihin. Unohdin kuitenkin antaa metsälle mahdollisuuden vastaanottaa minut. Luulin että olemme jo tuttuja ja voisin vain marssia sisään ja koskea varoittamatta, kahmia kaiken itselleni, sanoa nopeasti kiitos ja livistää pois. Metsä tal(t)utti minut risukkoon kulkemaan ympyrää. Se teki sen kahdesti, koska ensimmäisen kierroksen jälkeen palasin lähtöpisteeseen ottamaan vauhtia. Onneksi minua ei haittaa olla vähän eksynyt. Kun on vähän eksynyt on hyvässä tallessa. Se on oikeastaan mukavaa ja rentoa, kunhan ei ole täysin sekopäisen eksynyt, alasti pimeässä, ilman kahvia, tulta ja tupakkaa.

Metsää oli rikottu. Varsinainen rikkoja en ollut minä, vaan jokin helvetinkone, ihmisen ohjastamana,  oli riehunut hiekkatien toisella puolella ja suorittanut metsänhoidollisia toimenpiteitä. Lähinnä raiskannut, kiduttanut, pannut perseeseen ja jättänyt sitten omilleen. Toimenpiteen seurauksena metsä oli masentunut, menettänyt itseluottamuksensa ja mennyt shokkiin. Nyt se kärsi postraumaattisesta stressireaktiosta ja oli selvästi ahdistunut ja sekaisin. Kaikki se säteili pitkälle ja välittömästi myös minuun, vaikken heti käsittänyt sitä. Tuulikin oli surrut, itkenyt ja huitonut ympäriinsä, lyönyt raivoissaan kaikkea eteensä tulevaa, kaatanut muutaman iäkkään kuusen suoraan metsän syliin. En löytänyt hulvattominta suppilovahverokeskittymää, jonka kanssa olen aiempina syksyinä tapaillut ensin tanssiaskelia ja sitten kohmettanut sormeni, polvistunut kiitollisena sammaleelle kuin rukousmatolle. Löysin kummallisen paikan, mustarouskujen hautuumaan, suoran kaistan, tasaisuudessaan tientapaisen, jonka reunamilla ammotti syviä sammaloituneita kuoppia, mustanaan kuolleita lehtiä. Noita pelottavan kokoisia arpia varjostivat kituliaat ja alastomat lehtipuut sekä ansoiksi viritetyt sammaloituvat kivenkolot. 

Kun eksyy, ei kannata joutua pakokauhun valtaan, ei kannata itkeä, eikä kannata suhtautua maastoon henkilökohtaisena loukkauksena tai antaa mielikuvitukselle amfetamiinia. Metsä yritti tarttua sadeviittani helmaan, tulla nähdyksi. Luulen että se halusi lohtua, ehkä silityksiä. Mutta koska muistin sen toisenlaisena, halusin pitää silmät ummessa ja unohtaa metsälle tehdyt hoitotoimet. Ei metsä minua eksyttänyt, itse eksytin itseni, aistit ja muistot mykkinä, häiriötilassa.

Lopulta päätin ääneen, että olen kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Avasin silmäni, kuuntelin jokaisen sadepisaran, pikkuhaapojen helinän ja sen, kuinka sade keveni ja loppui, antoi tilaa hiljaisuudelle ja meille: kaikille metsille ja kaikille meille, minullekin. Metsä puhui vaikenemalla ja minä aloin kuulla. Silitin sammalta, painoin siihen lämpimät sormeni. Ja metsä vastasi, kietoi sammaleensa sormiini, puhdisti ja puristi. Sitten se näytti hehkuvan orakassuonen, talutti minut keskelle puroa seisomaan ja näytti minne suoni jatkui, pitkälle puron yli ja rinteeseen. Ja sen kyljessä pikkukantarellien ja torvisienten asemapaikat. 

Suhde metsään on sanattomuuttakin syvempää. Kun ihmistä kuorii, löytyy sanomisen pakon ja sitä varten luotujen kielellisten ja kirjoituksellisten elementtien, sanojen ja merkkien, jälkeen paljon sanattomuutta. Kerroksen alla on rahakasammalta ja sedimentoituneita muistoja metsästä sen kaikkina aikoina ja muistoja ihmisestä sen kaikkina aikoina. 

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala puhuu taakkasiirtymästä ja muistuttaa ettei traumakokemus häviä, mutta ihminen tulee siitä tietoisemmaksi käsittelemällä sitä, eikä hänen tarvitse enää oireilla. 
En usko. Oireilu ehkä lievenee, mutta trauma osaa silti yllättää. Omaa elämäänsä ja sen kulkua tai ihmissuhteita ja niiden muutoksia ei voi ennustaa niin hyvin, etteikö traumalla olisi milloin tahansa mahdollisuus aktivoitua ja nousta pintaan. Se tulee muistuttamaan aukkokohdista, päivittämään itsensä ja haukkaamaan happea.Trauman paino vaihtelee, vuodesta toiseen. 

Metsälle suoritetut toimet olivat traumattisia metsälle, mutta ne säteilivät myös minuun. Olen kai hiljalleen alkanut tulla taas maaksi. Maasta sinä olet tullut, tule takaisin. 

Muistot ja vuodet limittyvät, asettuvat päällekkäin kuin läpinäkyvät kalvot ja yhtäkkiä mieleni on täynnä assosiaatioita, joita on vaikea tavoittaa. Ehkä ne ovat omaelämäkertani, valtatiet leikkovat tosiaan pääni sisällä ja valosaaste muuttuu ydinräjähdykseksi. Kaikki liittyy kaikkeen. Sienet liittyvät äitiin, varsinkin korvasienet, muistan niiden tuoksun kevään kylmyydessä ja kirkkaudessa, jossakin mummolan takana, metsätiellä. Muistan sen joka kevät, kun uudesta lämmöstä hikoillen, sormet kylminä kaivan niitä hietamaasta. Maan aivolohkoja. Oikein käsiteltynä tappavan myrkyllisiä. Se on lapseni kanssa sienikirjasta väännetty vitsi. Olemme nauraneet sille vuosia. 

Menen sivuun aiheesta. Listaan paikkojani, koteja, metsiä, jokia, kellareita…Yö mustuu ja värilliset alleviivaukset kivistävät silmiä. Metsä ummistaa silmäni, ehkä omansakin ja näen hetken vain punaista. Tasapainoaisti värittyy hiljaisuudella, jota kuvitellut kuuloaistimukset häiritsevät. Uimahallin raksa vajoaa ääneti maan alle ja jäljelle jää vain vanhan uimahallin raato ja sen kuhmuinen parkkipaikka, pilluralliparatiisi, mutta muistelen senkin pois.



*Angelus Silesius, 1657, Der Cherubinischer Wanderer, suomennos Helvi Juvonen. Yksi Leena Krohnin nuoruuden neljästä lauseesta, jotka löytyvät teoksesta Mitä en koskaan oppinut, 2021, TEOS.

13.9.2021

Lobotomialaakso






Tulin hetkeksi takaisin. Haluan kokeilla liittyykö tähän alustaan jotakin kotoisaa, kotoisampaa kuin Voiman blogistoon hautautunut laiska paska, joka kirjoittaa kolme riviä vuodessa.

Maanantai on hyvä päivä. Maanantaina alkaa kaikki. Välttääkseni alkamisen ansalangat, kirjoitan.

Olen miettinyt monta kuukautta, olenko masentunut tai jotenkin poissa tolaltani. Mikään eikä kukaan oikein kiinnosta tai innosta. Mistään ei ole mitään sanottavaa. Toisaalta saatan olla jollakin hämäräperäisellä tavalla onnellinen ja pysähtynyt, itseohjautuvan lobotomian onnekas uhri. Lobotomialaakso olisi blogilleni sopiva nimi, jos kirjoittaisin toisenkin kerran. Tyttö yli laidan on harhaanjohtava. Olen kuitenkin jo vallan ikääntynyt ja seestynyt. 

Olen minä miettinyt muutakin. Enimmäkseen sitä, kuinka ihmisten somemöly aiheuttaa päänsärkyä ja kuinka aiheutan sitä itsekin. Eniten ehkä instaan jakamillani siilivideoilla. Ovatpahan siellä tallessa. Sienten ja pröystäilevien ruoka-annosten seassa. Pitäisi lopettaa se sellainen.

Kukaan ei varmaankaan lue enää blogeja. Kukaan ei myöskään oikein kirjoita niitä. Kukaan ei kirjoita niitä oikein. Tai en minä tiedä, koska en lue. Paitsi yhtä. Sen kevät on ollut auki puhelimeni selaimessa noin kaksi viikkoa. Ei ole ollut oikeaa hetkeä. Oikeaa hetkeä ei ole koskaan. On vain vääriä hetkiä ja paljon kaikkea sälää. Vaikka tietenkin, jokainen ihminen on autofiktionsa arvoinen.

Sitä sälää aloin purkaa. Järjestellä kuvia, luokitella, jotta löytäisin juuri sen mitä milloinkin etsin ja sille parin ja/tai heijasteen. En kuitenkaan alkanut, vaan aloin kirjoittaa. Sitten keitin pannullisen suodatinkahvia ja kävin ulkona tupakalla ja aloin taas. Ajat ovat totisesti muuttuneet.

Aloin kyllä, mutta löysin jostakin blogista suppilovahverotahnan ohjeen ja pitihän sitä kokeilla. Se maistuu paahtoleivän päällä vähän limalta. Etanan limavanalta tai paksulta räältä. Ehkä siihen tottuu. Sävelsin kyllä vähän. Aina pitää vähän säveltää, muuten ei saa sitä mitä haluaa tai ei halua.

Huomasin, että täältä puuttuu pari vuotta. Mihinkähän helvettiin olen ne hukannut ja minä vuonna. Onneksi sillä ei ole mitään väliä, sillä menneisyyden suhteen kaikki on mennyttä. Paitsi silloin kun se muuttuu tulevaisuudeksi. Minulle kävi kesällä niin. 

Kesällä katselin kaksi viikkoa tuota keskimmäisessä kuvassakin esiintyvää seinää. Pysäytin sälähommat. Nyt kun katselen kuvaa, voisin vaikka vannoa etten olekaan masentunut ja/tai onnellinen. Samalla muisti virkistyy assosioimaan muitakin näkyjä, kuluneelta kesältä, muiltakin kesiltä ja vuodenajoilta. Jotkut hetkistä ovat hyvin lyhyitä ja sameita, samanlaisia kuin ujot rykäisyt kirjastossa, mutta jotkut ovat taivaankirkkaan sinisiä, viileydessään polttavia. 

Tartossa puhelin soi vain muutaman kerran ja välitti viestejä kuolemasta. Hauskinta oli, että myös isäni perintö jota maanisesti etsin noin 35 vuotta sitten (väärästä paikasta, näköjään), päätti pulpahtaa pinnalle juuri silloin. Ehkä vielä hauskempaa oli, että kuolema ja kalma seurasivat kintereillämme muutoinkin koko kaksiviikkoisen ja kun ei seurannut, palasimme etsimään sitä. Jos ei muuten, niin haudoilla istuskellen ja likööriä sivistyneesti maistellen. Kuolema on kaveri ja kaveria ei jätetä.

Isäni vihjaili hyvissä ajoin ennen kuolemaansa piilottaneensa muovikassin, jonka sisältö paljastaisi kaiken mitä minun tarvitsee tietää. Lähinnä kai ikivanhoista avioeroista tai huoltajuuskiistoista, sellaisista asioista, joilla luulin olevan jotakin merkitystä viimeksi vuonna 1986. Tartossa menneisyys vyöryi yli ja läpi. Se että isäsuhteeni on läpensä paska ja ongelmallinen, on saattanut vaikuttaa elämääni enemmän kuin tarpeeksi, mutta kenelläpä ei olisi lapsia hyväksikäyttävää, väkivaltaista ja narsistista sekopääalkoholistia isänään. Mutta että vielä kerran, haudan takaa, tulee nyrkkiä naamaan.

Luulin, etten enää elämässäni kohtaisi sellaisia ruumiittomuuden ja olemattomuuden tunteita joihin pääsin käsiksi taas Tartossa. Eikä se ollut olemattomuutta, ruumiin rajat vain katosivat hetkeksi, hämmentyivät, enkä tiennyt missä kohtaa elämääni olen tai kuka. Samalla tiesin missä olen, sanoin sen myös ääneen. Keho meni silti omia teitään, muisteli menneitä tavallaan, eikä minun auttanut muu kuin pysytellä kyydissä. Sellainen väsyttää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se väsyttää. Fyysinen toipuminen taas tapahtuu nopeammin. Mitään ei jää kehoon kasvamaan ja kehittymään vuosikausiksi, sillä se kaikki on jo täysikasvuista, ollut jonkin aikaa. 

Varoitin itseäni joitakin vuosia sitten siitä, että tunteiden vietäväksi ja hormonien ripoteltavaksi ei kannata jäädä. Että nyt kun tiedän näin paljon itsestäni ja reaktioherkkyydestäni, pimeydestä ja mistä nyt tiedänkin, niin vastedes osaan lukea merkkejä. Osaan valmistautua. Näen missä olen. Paskanmarjat. Muovipussi menneisyydestä tule aina silloin kun sitä huvittaa. Ei silloin, kun minä istun odottamassa sitä, kaikki valot päällä ja mieli rohkeana ja tietoisena siitä, että on oma syy, jos jää jyrän alle kerta kerran jälkeen, eikä pääse sieltä koskaan pois.

Siellä muovipussissa oli muuten paksu nippu kuitteja jotka todistavat isän maksaneen elatusmaksut meistä lapsista. Nekin jotka ulosmitattiin paikanpäällä. Toista kertaa elämässäni koin pientä hellyyttä ihmishirviötä kohtaan. Jokin muinainen miehen kunnia pöllähti ihmisten ilmoille siitä perintöpussista. Että maksettu on, huolehdittu on. Ja rapuja lähetetty lentorahtina Helsinkiin.


7.1.2019

Tunnistan eläneeni



Olen muutaman kuukauden ollut kirjoittamatta pöytälaatikkoon. Se on tehnyt minusta vähän samean ja laiskan. Päässä on silti pyörinyt jonkinlainen taikinakone, joka on tuottanut paisuvaista ja kohoilevaa sana-ainesta. Se on alkanut tihkua läpi tiivistetyn minäni. Olen hypistellyt tiivisteiden välistä tunkeutuneita sanamykyjä ja sitten vain hylännyt ne. Olen kompastellut niihin, viskonut nurkkiin jääneitä homesanoja huolimattomasti biojätteeseen. Vaikeinta on ollut jättää kirjoittamatta muistiin ja unohtaa. Tänään huvittelin ajatuksella siitä, mitä kertoisin hiljaisuudestani. Mitä olen jättänyt kertomatta?


  • En syönyt jouluna kinkkua. 
  • Olen nähnyt paljon unia, joista yhtäkään en muista. 
  • Olen monena aamuna herännyt naapurin puhelimen värinään. Kuudelta ja puoli seitsemältä. Heti pyhien jälkeen naapuri ei osannut päättää, joten heräsin 6:15. Usein olen ollut vielä hereillä, mutta automaattisesti alkanut huolestua naapurini ajantajusta, silloin kun puhelin on värissyt vielä 6:45. Unirytmini on mennyt kellon ympäri ja näinä päivinä herään pirteänä ja vahvana kello neljän ja viiden välillä aamulla. Paitsi, että akillesjänteeni on jotenkin haavoittunut, ei ollenkaan vahva.
  • Olen suuttunut kerran, sanomalehdelle.
  • Sain joululahjaksi hienon kynän, jota en kehtaa käyttää, koska pelkään että se kuluu.
  • Näyttäisi siltä, ettei minulla tässä kuussa ole rahaa työmatkoihin.

Voisin jatkaa tätä listausta. Ehkä jatkankin. Palaan silti hetkeksi siihen kirjoittamiseen. Juttelin ennen joulua erään toimittajan kanssa, R:n. Tiedättehän te, millaisia ihmiset ovat juuri ennen joulua, tiriseviä hermoraunioita ja väriseviä karitsoja, kyllästetty Ave Marialla lokakuun lopusta asti. Tai oikeastaan juttelin kolmen toimittajan kanssa. Juttelin kolmen miestoimittajan kanssa. Join liikaa punaviiniä kolmen miestoimittajan kanssa, joista kaksi oli juuri syönyt paneroituja kiveksiä. En muista minkä eläimen kiveksiä, koska itse muistin syöneeni joskus pässinkiveksiä, jotka olivat maukkaita ja vaaleanpunaisia. No, joka tapauksessa, toimittaja R sanoi ohimennen, että kun hän lukee Tyttöä, hän aina ajattelee, että joku elää. R:n ilme oli huokaavan myötämielinen.

Ai siis minä vai? Ai minä elän? Enhän minä edes kirjoita? Tai siis kirjoitanhan minä?

Kielsin monisanaisesti olemassaoloni. Puhuimme mahdollisesti vähän lukemisesta, kirjoittamisesta. En ole vieläkään oppinut suoraselkäisesti myöntämään tekosiani ja ottamaan vastaan positiivista palautetta. Negatiivinen palaute tulee aina kuin kotiinsa, hekumoimaan punaiselle divaanille takkatulen loimuun. Ei muuten voi olla sattumaa, että akillesjänteeni on juuri nyt poissa pelistä. Ei se mitään, kunhan sormet pelittää.

R, ja muutkin, jos vielä löydätte tienne tänne, niin Tyttö on muuttanut Voiman sivuille. Tervetuloa tänne! Meillä on juuri tuparit meneillään, kippis!




15.10.2018

Joo





Hyljäsin metsän, jätin sen hetkeksi oman onnensa nojaan. Tiedän ettei se edes huomaa poissaoloani. Se ei ikävöi vaelluskenkäni painaumia sammalohimolleen. Se ei kaipaa kiimaisia sormiani riipimään sieniä syliotteestaan, eikä ilmatilaansa leijumaan kanssasienestäjieni päälle langettamiani kirouksia. Minä kaipaan.


Olen istunut puistossa. Alppipuistossa, Ruttopuistossa ja Kuolleen etanan puistossa. Vähän Sibeliuspuistossakin. (Työnsin pääni monumentin sisään juuri ennen keskiyötä ja taoin terästä naamani kohdalla. Suosittelen.) Muusa kertoi, että legendan mukaan, kun käyt makaamaan monumentin juurelle "joku semmonen juttu" kainalossa, tuuli soittaa Sibeliuksen kadonneen sinfonian. Emme tiedä mikä "joku semmonen juttu" on. Meillä oli matkassa litra punaista maitoa. Sitä on turha kokeilla toistamiseen.

Aiemmin päivällä seurasin ihmisiä Ruttopuistossa. Katkeilevaa liikettä ja asentoja kirkkaassa auringossa. (Nietzschellä oli tähän joku juttu, jonka jo yön myötä unohdin. Tosin hänellä oli muutakin: Autuaita ovat ne jotka unohtavat, sillä niin he selviytyvät jopa erehdyksistään.) Tyttöpari kävelykahvin kanssa keimaillen. Nuori nainen jähmettyneenä paikoilleen, käsissään sylillinen lehtiä. Jo aamulla syksyiseen oranssiin pukeutunut äiti laski lapsensa lehtikasaan, käski hyppiä ja leikkiä. Se ei mennyt tarpeeksi hyvin instan kuvalaatua ajatellen, joten äiti siirsi lapsen syrjään ja kohensi lehtikasaa. Kun tilanne oli kuvattu, matka jatkui.

Kerroin tämän tarinan Muusalle ehkä kolmena versiona, eri puistosta. Nyt en enää jaksa. Katselen ikkunasta ulos Topeliuksen puistoon. Käärin vielä yhden tupakan. Päiväni täällä ovat luetut ja höyhenenraskaat. En tiedä mikä on raskainta, läheisten suru ja tuplasyöpä vai Susikoira Roi -vitsit. Tai mikä sitten parasta, lampaanpaisti vai mustajuurigratiini, pitkä lounas Tokiossa vai äidin keittämä linssikeitto. Vai tämä kaikki puhe, joka meistä sikiää. Puhumme paljon ja ainakin Muusan kanssa päädymme taas ihmettelemään kaiken merkityksettömyyttä. Kun siihen pääsee, on helpompi nousta ja tehdä vahinkouukkari. Metsän kautta mennään. Kaikki paitsi sienestys on turhaa.

Tässä kohtaa polku haarottuu taas. Kerron unieni Keskisarjasta, jota pääsin puolivahingossa kuulemaan perjantaina. Tai paremminkin näin Keskisarjan puristavan mikkiä ja jurottavan tylsistyneenä. Tylsistymiselle oli pätevä syy, eli Keskisarjaa haastatellut Aleksis Salusjärvi. 

Keskisarja on varttuneille naisille kuin lämmin pulla ja tuoreena höyryävä pannukahvi. Samaa hän on kyllä ikääntyneille miehillekin. Ei ollut yllätys, että Keskisarja keräsi pisteet kotiin, kun pidätellyn ärsyyntynyt naisihminen näpäytti Aleksis Salusjärveä (joka vahingossa veti henkeä erään lauseensa lopussa). Voisitko antaa Teemun puhua vähän enemmän? Kun sitä me on tultu kuuntelemaan.

Aleksis kertoi paljon omasta elämästään ja työstään. Vankilatyö plaaplaa, Viro jotain, minä, kulttuuriministeri sitä ja tätä, lukutaito jota edistän jaarijaari, minä, sitä ja tätä ja ai niin Leevi Lehto sanoi että. Koska en tunne Keskisarjaa muuten kuin unistani, menin tilanteessa intuitiolla. Keskisarja seisoi järkähtämättä paikoillaan, piti tarpeettomaksi käynyttä mikkiä kevyesti kädessään ja levitoi osan itseään ties minne. En tiedä miten se sen teki, ehkä joillakin mikroilmeillä, mutta noin satapäinen yleisö näki ja tunsi luissaan, ettei se(kään) enää kuunnellut Salusjärven monologia. Salusjärven kiihkoton itsetehostus päättyi yllättäen kysymykseen. Keskisarja oli hiljaa, heräsi sitten hetkeksi valveunestaan ja palaili kiertoradaltaan Malmin kirjastolle ja vastasi yhdellä väsyneellä sanalla: Joo. Yleisössä virinneet tirskahdukset yltyivät ja parista penkistä vuosi tukahdutettua huutonaurua.


Joo. 
Tulin oikeastaan vain kertomaan pienen ilouutisen. En jaarittelemaan vaahteranlehdistä. Tyttö yli laidan on aikeissa haarottua. Kaikki edellä kertomani (ja paljon muuta) liittyy siihen olennaisesti, joten jään itse mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumia. Te pääsette niistä taas osallisiksi joskus tammikuussa tai mahdollisesti jo aiemmin. Mikään ei oikeastaan muutu. Kompassin neula vaan väräjää ja etsii uutta pohjoista, pohjaa.


29.9.2018

Just hyvä


Olen jatkanut metsän kartoittamista yksin ja T:n kanssa. Mehevimmille (sieni)paikoille teen Blair Witch Projectin innoittamana salaisia merkintöjäni. Varsinaisten merkkien lisäksi on tehtävä valemerkkejä, joiden tarkoitus on hämätä pahimpia sunnuntaisienestäjiä. Merkeistä huolimatta ammattilaiset osaavat lukea maastoa, joten varsinaiset merkit viittaavaat johonkin paikkaan n. 500 metrin säteellä ja valemerkit viittaavat minne sattuu. Tämän lisäksi täytyy tietenkin ajatella, itkeä, ihailla maailmaa ja sienestää. 

Nämä metsäytymisen oheistoiminnot tekevät päivistä pitkiä. Kahdeksan tunnin harhailu kuusikossa vastaa täyttä työpäivää. On yhä vaikempaa löytää takaisin kotiin tai lähimmälle bussipysäkille ennen pimeää. Viimeksi maanantaina eksyin. Erehdyin ajattelemaan omiani ja yhtäkkiä en tiennytkään missä olin. Muistelin helikopterin pitäneen minua joskus hereillä, kun onnetonta mummoa etsittiin syyspimeällä. Onko nyt minun vuoroni saada kyyti kotiin?

Ajauduin lopulta ulkoilureitille, joka nousi yhä vaan ylemmäs. Reitille ilmestyi riutuneita lenkkeilijöitä, joista tuskaisimmat juoksivat mäkeä ylös. Heti kun näytti siltä, että päästään taas tasaiselle, ylämäki otti itseään niskasta kiinni. Lopulta pääsin hyppäämään sivuun ja löytämään joukkoliikenteelle suotuisan tienpätkän.

Olen viikon sisällä tavannut paljon erilaisia sienestäjiä. Ensimmäinen oli mukava nuorimies, joka jostakin syystä piti puhelinyhteyttä auki ulkomaailmaan koko keskustelumme ajan. Varmaankin intohimoiseen etäsienestäjään. Kuulin ensin pelkän äänen. Mies hykerteli ja kehui puhelimelleen maastoa. Ääni vaikeni hetkeksi ja yhtäkkiä tyyppi seisoi vieressäni, onnellinen hymy huulillaan ja kysyi löydänkö mitään. Säikähdin ja tunnustin löytäväni vaikka mitä. Keskustelimme aika pitkään ja vertailimme saaliita. Kun erosimme, mies nosti puhelimen takaisin korvalleen! Etäsienestäjä oli kiltisti odottanut puhelun jatkumista. Mies vaikutti syöneen sieniä ennenkin tai sitten se oli pilvessä. Minua alkoi naurattaa ajatus sienestämisestä pilvessä. Sen on pakko olla hauskaa. Kaksi tuntia myöhemmin se seisoi samalla paikailla, yhä puhelimessa.

Toinenkin mies sai minut säikytettyä. Se hyppäsi pusikosta polulle, pyörän ja repun kanssa ja huusi samalla isosti, että terve! Se oli sellainen perussavolainen pappa, joka oli reipas ja epäsuora, joten jätin huomiotta sen neuvomat sienipaikat. En myöskään hennonnut kertoa, että sille on syy, miksei tästä rinteestä ole vielä irronnut saalista. Yritin perääntyä hissukseen, mutta pappa ja pyörä tulivat aina pari askelta lähemmäs, eikä puhe lakannut. Se puhui sienistä kuin kaloista ja kertoi minkä mittaisia oli mistäkin löytänyt. Pelkäsin papan lähtevän mukaani, joten onnittelin täydestä repullisesta vahveroita ja punnersin ylämäkeen kuin hirvi. Jälkeen se lopulta jäi, hymyillen ja reppunsa hihnoja kiristellen. Se huusi vielä perään, että tämä on seitsemäs sinetti, tai jotain muuta bergmanilaista. 

Paras kaikista on pariskunta, jota en halua tavata. Väistän ne aina tarpeeksi kaukaa. Naisella on pinkki ulkoilupusero, joka erottuu kauas. Ennen sitä kuulen äänen. Pariskunta huutaa toisilleen metsässä. Mies huutaa, että tuolla niitä pitäisi rinteessä olla, siellä on sammalta ja kuusia! Nainen huutaa kaikkea ja pulputtaa jatkuvasti, sättii miestään ja kiroaa kivikoita. Selväksi on tullut, etteivät ne ole löytäneet sitä mitä etsivät. Luulin niiden etsivän suppilovahveroita, mutta kun jälkemme kohtasivat samalla polulla, huomasin järjestelmällisesti murskatut pikkuruiset suppilovahverot ja mustatorvisienet. Ehkä pariskunta etsii vain itseään.

Kylmin kohtaamiseni oli tänään aamupäivällä, hiljaisessa metsässä. Sellainen parrakas, moittettomaan mustaan retkeilyasuun pukeutunut ja patinoitunutta koria sirosti käsivarrellaan kantava (hipsteri)mies. Hands free mahdollisti tehokkaan ja äänekkään projektisuunnittelun ja samanaikaisen säntäilyn sinne tänne. Väistin miestä kahdesti, ennen kuin sain sen eksymään korpeen. Toinen kohtaaminen oli jo niin lähellä sitä, että meidän pitäisi tervehtiä toisiamme, että meinasin luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä hiippaillessani syvemmälle ryteikköön, löysin syksyn suurimmat mustatorvisienet. Suurinta niistä voisi käyttää salaattikulhona. Lämpenin taas.

Tulen hyvin toimeen metsän ja luonnon kanssa. Pidän siitä miten eksyn ja unohdun. Ei tarvitse meditoida jalat ristissä suitsukkeiden sauhutessa ympärillä. Ei tarvitse mennä salille pumppaamaan sarjoja tai baariin nollaamaan aivojaan. Ei tarvitse etsiä itseään eikä enkeleitä tai yksisarvisiakaan, kun tietää suunnilleen missä on ja hahmottaa minkä kokoinen osa on tätä kaikkea. Tänä syksynä on tärkeämäpää kuin koskaan, että minulla on alle kymmenen minuutin bussimatka luonnonsuojelualueen ulkoreunalle. Se rajaa minut myös eroon ihmisistä, jotka ovat taas herkimmillään: Varisevia ja hauraita, valokuvassa tärähtäneitä. Vaikeita, väsyneitä ja vähän surullisia. Nyt jos koskaan, tuntuu kaikilla olevan tämänsä.

Minä seison vähän sivussa, toisessa kädessä sieni ja toisessa kahvikuppi. Tiedän suunnilleen ketä ja mitä rakastan. Minua pitäisi rakastaa vähän enemmän, mutta metsä korjaa sitäkin puutetta. Siellä armo varisee päälleni yhdessä sateen, havunneulasten ja hämähäkinverkkojen kanssa.

Mietin illalla mitä Ritari Ässälle kuuluu ja missäköhän se nyt on. Kun suljen silmät, olen Kittilässä. Hymyilen kesälle ja kaikille niille muistomerkeille, joita emme matkan varrella nähneet. Käyn varta vasten katsomassa sen fb-seinää. Siellä ei tietenkään ole mitään. Sen profiilikuvassakaan ei näy mitään. Ajattelen, että olisi kiva nähdä sen silmät. Voinhan minä lähettää viestin, näkee se sen sitten joskus, kun palaa sivistyksen pariin. En ehdi edes aloittaa, sillä kymmenen minuutin kuluttua siltä tulee viesti. Universumi tekee sen taas!

Puran vähän ihmisten tärähtäneisyyttä, suruja sun muuta. Muistutan, etten pidä häntä mitenkään sekopäisenä. Ennemminkin virkistävänä poikkeuksena. Se on helppoa, koska välimatka on turvallinen. Ritari Ässä sanoo, että toistaiseksi on. Apua, se tulee tänne! Ilahdun ihan kamalasti ja kaikki kirjaimeni menevät sekaisin ja nukahdankin vasta aamuyöllä. Ritari Ässä ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista murhetta, paitsi sellaista melankolista kaipuuta ja haikeutta aina lähtiessään. Se on ollut juuri ja juuri siedettävää.

 Alan heti murehtia ääneen T:lle. Mitä jos minä rakastun siihen kohta? Mitä jos tulee taas ikävä? Mitä jos sekoan? Ikävä kyllä ilo puhaltaa kysymykseni tuulen mukana taivaisiin. En halua esittää näitä kysymyksiä tai saada vastauksia. Eihän mitään vastauksia ole. Näin on just hyvä.



19.9.2018

Mene metsään



Aika kuluu ilman sanoja. Vietän sitä metsässä. Yllättäen siitä on on tullut viime viikkojen pysyvä motto: Mene metsään. Olen mennyt, aina kun olen voinut. Katson kartasta sopivan paikan, etsin lähimmän bussipysäkin, pakkaan taskut täyteen tupakkaa ja pullovettä, sieniveitsen ja suklaapatukan. Tai sitten pakkaamme T:n kanssa auton ja ajamme minne sattuu. Haemme noutokahvia ja ryynimakkaraa retkievääksi ja pinnistelemme, että tajuaisimme lähteä pois ennen pimeää.

Kotona pyykkivuori kasvaa ja tiskit homehtuvat altaaseen. Lattialla leijuu muutaman viikon pölyt. Niiden kanssa sekoittuvat metsästä tänne kulkeutuneet havunneulaset ja pienet hämähäkit ja kärpäset, joita kissa napsii välipalaksi. Kaikilla tasoilla kuivuu suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Pakastinarkku nielee kantarellit ja kehnäsienet. Lapsi valittaa rouskujen keitinveden katkua.

Kävelyretket pitenevät. Googlen kartta väittää minun kuljeskelleen seitsemän tuntia ylös alas kivikkoisia kalliorinteitä. Vastahan minä tulin. Kuljen mieltäni tiiviimmäksi, ettei se harottaisi joka suuntaan. Tai että se harottaisi vähän tasaisemmin useampaan suuntaan. Stressaan aivan liikaa elämää ja kuolemaa.

Äiti on sairas. Ihan kamalan sairas. Olen joskus ollut tyytyväinen siitä, että olen saanut haudata molemmat biologiset vanhempani. Kumpikin lähti yllättäen. Kumpaakaan en osaa kaivata, muuten kuin sellaisena ajatuksena vanhemmuudesta jota olisin joskus toivonut ja tarvinnut. Sellaisena, jota joskus ikävöi, kun kuulee ja katsoo ihmisiä, joilla vielä on vanhemmat. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on myös toiset vanhemmat. Ne varsinaiset kasvattajat. Äiti on viimeinen ihmiseni, joka on ollut aina. Se tietää millainen olin kahdeksanvuotiaana, kuusitoistavuotiaana ja kolmikymppisenä.

Odotan puhelua melkein viikon leikkauksen jälkeen. En halua tunkeilla. Minulla on metsä ja ystävät. Puhelu tulee metsään. Sen jälkeen kaikki minussa alkaa vajota. Stressi laukeaa ja olen yhtäkkiä väsynyt ja eksynyt tuttuun sammalikkoon. Onneksi T on lähellä ja voidaan vaan halata. Pari kyyneltä jää sinne.

Puhumme metsään menemisestä. Niin puhuu äitikin. Se oli antanut saman neuvon myös niille, jotka säntäilivät diagnoosin jälkeen kuin päättömät kanat: Kuule, menkää metsään. Siellä äitikin olisi jos voisi. Ja siellä se on monta kertaa kanssani ollutkin ja on yhä.

Kahmiessani kaikki lähitienoon suppilovahverot itselleni, ajattelen rakasta ystävääni, jonka kuolinpäivä lähestyy. Viime syksynä kahmin hänellekin sienikeittoaineksia. Hän ei selvinnyt sopalle, mutta minä syön niitä yhä. Ja siellä metsässä hänkin on. Tuoreimmat vahverot vien P:n luo. Pyrin satsaamaan joihinkin ihmisiin heidän eläessään.