Rötiskö

"Ihminen voi olla onnellinen ehkä vain jonkin tunnin vuodesta tai ehkä jonkin tunnin kymmenessä vuodessa." *
 

Kohta vuosi sitten löysin paikkani. (En sano että tämä on happy place, koska se kuulostaa ja näyttää ällöttävältä. Vähän samalla tavalla ällöttävältä kuin ne live, love, laugh -huoneentaulut. Huomasin yhtenä päivänä, että niitä saa nykyään facebookin roskalavaryhmistä ilmaiseksi, kunhan hakee vaan.)  

Vastustelin alkuun, mutta rakastuin päättömästi ja sydämeni jotenkin nyrjähti astuessani rötisköni ulko-ovesta sisään ensimmäistä kertaa. Olen aiemmin tehnyt samantapaisia virheitä ihmisten suhteen, joten olin valmistautunut suitsimaan isointa intoani, mutta huonosti kävi. Kirjoitin vuokrasopimuksen ja pakkasin Paavon ja pari muuta juttua mukaani ja aloin elää onnellista toiveunta. 

Ainoa mikä hieman mietitytti, oli se että kaupungin omistaman rakennuksen vuokrasopimuksen tekee toinen vuokralainen. Hän onneksi selitti huolehtivansa rakennuksesta ja jonkinlaisen kompensaation vuoksi teki myös nämä vuokrasopimukset. Mikäpä siinä, vuokrarahat näyttivät kuitenkin menevän kaupungin tilille, josta niitä satunnaisesti valuu taas takaisin omalle tililleni palkan muodossa. Ja kaikki sujuikin ihastuttavan mukavasti aina tiistaihin asti. 

Tiistaina vuokranantajan edustaja soitti, että kaupunki irtisanoo vuokrasopimuksemme ja marraskuun loppuun mennessä on lähdettävä. Olin aivan pihalla, sillä mitään ennakkovaroitusta tai syytä ei ollut tiedossa. Haukuimme tietenkin kaupungin pataluhaksi ja päivittelimme asiaa yhdessä. Tavasin yötä myöten Pohjois-Savon kulttuuristrategiaa vuosille 2022-2030: Selkeimpiä tavoitteita ovat taide- ja kulttuurialalle suunnattujen resurssien paraneminen, palvelujen saatavuuden yhdenvertaistuminen sekä ammattimaisen työn rakenteiden kehittyminen. 

Tässä vaiheessa vielä luulin, että kyse on jostakin hirveydestä mitä olen tehnyt ja se varmaankin liittyy kulttuuriin tai taiteeseen. Se kukkapenkki? Ikkunagalleria Karmi? Ihmeiden ilta? (Ihmeiden ilta on paikallinen taiteiden yö ja se oli aikamoinen menestys.) Työskentely? Olemassoloni?

Hälytin tietenkin lähipiirin someraivollani (jälkiä siitä on turha etsiä, sillä poistin sen saatuani tietää todellisen syyn. On se silti talleessa.) Minulle selvisi, että vuokranantajan edustaja on ihan itse irtisanonut koko rötiskön. Ja siten kaupunki ei jatka muidenkaan vuokrasopimusta. Tämä olisi selvinnyt yhdellä tai kahdella lauseella, jos vuokranantajan edustaja olisi uskaltanut sen lausua: Että terve, olen irtisanonut vuokrasopimukseni, joten sinunkin täytyy nyt lähteä. Ei uskaltanut, vaan valehteli sikamaisesti, ei, anteeksi, ihmismäisesti päin naamaa. Ei saa solvata sikoja. 

Pyysin irtisanomisen kirjallisena ja sieltähän se tuli: alivuokralaissopimus. Tavasin taas, nyt vuokrasopimustani: asuinhuoneiston vuokrasopimus. Hän siis valehteli vielä pahemmin jo vuokrasopimusta tehdessä.

Seuraavana päivänä tietysti nauratti jo, että miten hän kuvitteli, ettei asia selviä minulle kun alan tarkistaa faktoja isännöitsijältä. Enkä sittemmin ole vastannutkaan hänen puheluihinsa tai viesteihin.  En halua kuulla yhtään paskapuhetta juuri nyt, enkä ehtisikään, on kädet täynnä työtä ja pönttö sekaisin muutenkin. Isännöitsijän kanssa keskusteleminen oli onneksi asiallista ja valaisevaa. Kiitokset hänelle, että suostui puhumaan kanssani. Rakennus on vuokrattu varastoksi ja korjaustoimintaan. Ei asunnoksi. Asuminen tässä vaatisi kaavamuutoksen ja sen saaminen kestää ehkä kaksi vuotta. Kaupungissa on toisaalla tila, jossa paikallinen taideseura on saanut melskata koko kesän ja saa ehkä melskata vielä toisenkin kesän. Se on tietenkin hyvä juttu ja puhdistaa kaupungin mainetta kulttuurin kehtona. Mutta sellaistakin ajatusta väläytettiin, että myös rötisköllä on kaikki mahdollisuudet päätyä samaan käyttöön. Minä ulos ja sähköt ja vesi poikki. Sitten, ehkä tulevaisuudessa paikallinen taideseura saisi ihan luvan kanssa tulla maalaamaan seinät ja katot ja ripustaa esille omat tuotoksensa. Siis minun kotiini. Minun työhuoneelleni. Minun ikinä rakkaimpaan kotiini. Jossa ei siis saa asua. 

Jos olisin järkevä, en kertoisi tätä ääneen. Saattaa lähtö tulla jo aamulla. Mutta kerroin nyt kuitenkin. Jos joku haluaa tietää, miksi olen ollut tyhmä, enkä ole tarkistanut asioita, niin voin jankata siitä loputtomiin yksityisesti. Ja asiat ovat siis olleet ok, tanssia kukkasilla, onnellisia hetkiä. Ei tullut mieleenikään, että kotini on asuinkelvoton varasto. Tuliko teille?

Toisaalta luulen että saa asua, kunhan on rahaa ja aikaa odotella mahdollista kaavamuutosta ja sitten rempata rötisköstä säädyllisten ihmisten paikka, mutta kenellä on? Ei ole minulla. Eikä tämä ole kaupungin ydintoimintaa. Ydintoimintaa on kulttuurikeskuksen miljardirempat ja ehkä paikallinen taideseura josakus jossain muodossa tai jokin muu yhdistys. Ja sen suon kaupungille. Kuopion taidemuseon entinen johtajakin sanoi joskus, että kuolleet taiteilijat on parhaita, heidän kanssaan on helpointa asioida. En usko, että tilannettani parantaisi vaikka olisin Jeesus, joka haluaa säilyttää kotinsa. Jeesuskin teki puusepän hommia kolmikymppiseksi. Tajusi lopettaa ajoissa. No, käsityöläisyys on taiteilijuuden esiäiti. Onneksi enää ei ristiinnaulita, irtisanotaan vaan. 



Enimmäkseen tuntuu, että Pohjois-Savo on nyt nähty ja koettu pohjamutia myöten. Rämmin keskiviikkona metsässä ja raivosin itseni hikeen ja eksyksiin. Sain melkein päätettyä, etten lähde täältä, mutta silti sinne eksyksiin jäi leijumaan sana ehkä. En ehkä haluaisi lähteä. Täällä on paljon ihmisiä ja asioita joita rakastan yhtä paljon kuin rötisköä. Sitäpaitsi löysin jo toisen mustatorvisienipaikan. Ne ovat täällä kiven alla.

Laskin neljän käden sormilla, että olen tehnyt melkein 20 vuotta yhtä sun toista täällä. Saanut melskata itsekin kulttuurin eteen, edistänyt, kirjoittanut, opettanut, ohjannut ja järjestänyt. Ei se ole hukkaan mennyt. Mutta minä menen. Olen hukassa. 



Mietin tätä jo kollegani kanssa, kuinka olin rauhanmarsseilla viimeksi joskus 80-luvun alussa. En minä jaksa enää. Hyvä jos sängystä pääsee ylös näinä päivinä, niin mellakkapoliisin kanssa hippasille on ei ei. Sitten kettinkeihin tuonne kellariin, kanojen esiinmarssi ja tukikonsertit. Kiitos niistä. Vaikka te kaikki ihanat jaksatte, niin minä en. En jaksa puhua minkään puolesta, solmia yhteistöitä yhdistyksiin (se ei poista tai edistä kodittomuuttani) tai kirjoitella vetoomuksia. 

Eikä ole mitään hajua mistä koti ja työhuone järjestyy muutaman kuukauden varoitusajalla. Ainakaan sitä en halua olla enää täällä näkemässä, kun joku yhteisöllinen tapahtuma tuhrii mun makuuhuoneen seinät. Itkuvituttaa ja puistattaa jo ajatuskin ja haluan alta pois. Vaikken haluakaan.

Rakkain terveisin Sari (marttyyri). 



Ja jos kenelläkään on tiedossa jotakin jossain, oikeastaan ihan mikä vaan lato tai navetta käy, sellainen mikä ei sovi ihmisille, niin minulle sopii. Ei tarvitse olla lähelläkään Iisalmea. Voi olla vaikka Nuorgamissa. Olen ollut onnellinen ja nyt olen valmis.

* lainaus Riitta Kylänpään teoksesta Pentti Linkola: Ihminen ja legenda 

Epistä

 

Maija ja Suvi

”Te uskonette

      meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme

      me myöskin matkalaisia kuin tekin.”*

Kieltäydyn tiedostamasta eläväni kuplassa, minkäänlaisessa taide - tai musakuplassa, missään sellaisessa mikä rajoittaa tajuntaani tai olemistani. Kolmen päivän ansiokas käyskentely ja tanssijalan notkeutus Kuusamossa, Epäjohdonmukaisten tanssiaisissa todisti mahdollisesti toisin. Joo, kuplassa ollaan.

 Osa heistä, jotka eivät paikalla olleet, osallistuivat rankkudessaan riemullisten festareiden ennenaikaiseen alasajoon somekuplissaan. Heidän sohvanperältä kaikuneet syvät kurkkuäänet ja kommentit (Mitä minä sanoin!) aiheuttivat hilpeyttä. Miten asioihin tulisi suhtautua silloin kun ne eivät mene omien, festarijärjestäjän tai somekansan suunnitelmien mukaan? Oma mottoni kehittyi jo festareita edeltävinä päivinä. Kun lähtee reissuun ilman aikataulua ja suunnitelmaa, on aikataulu ja suunnitelma se mikä eteen sattuu tulemaan. 

Joskus syöt Paltamossa pullaa, joskus et. Eli sillä mennään mitä on, carpe diem -hengessä, ei sillä mitä voisi ja pitäisi. Paikan päällä, jossain päin Rukaa sijaitsevassa luksuslokaatiossa, kiitin iltarukouksissani Jumalaa siitä (jolta pääasiassa rukoilen hallituksen kaatumista), etten lähtenyt Epiksille vapaaehtoiseksi töihin. Saunoin itseni puhtaaksi päivien kimmellyksestä ja nukuin kuin pieni Saatana, hyviä yöunia. Näkemäni kirjoittelun perustella Episten taiteellinen johtaja ei nukkunut yhtä hyvin. Mutta mistä sitä tietää. 

Järkkärit

Omassa kuplassani liikkuivat jo talvella viestit, joissa pohdittiin lähinnä sitä, miten ihmeessä tämän on mahdollista toteutua ja millä rahalla. Epikset näyttää saaneen pikkurahoja apurahojen muodossa, 15 000 - 25 000. Ei siis tarpeeksi. Taiteellinen johtaja ei todellakaan istu rahakirstun päällä. Maksavana asiakkaana, voisin tietenkin ulista siitä, etten saanut rahoilleni vastinetta, mutta kaikesta huolimatta sain. Mietinnässä on yhä se, mitä sain, mutta pääasiassa saatavat koostuvat siitä mitä satasen festarilipulla voi saada. Kävin keskiviikkona bäkkärillä työasioissa ja siellä oli jo silloin Dantelainen helvetti valloillaan. Oma budjetti kääntyi plussan puolelle jo ensimmäisenä festaripäivänä, kun sekoilin kaverin kanssa bussipysäkille. Aivan alkajaisiksi ystäväni johdatti minut Ruka Suits -kompleksin jätehuoneeseen. Siellä oli kuuma. Nauroimme hysteeristä naurua ja poukkoilimme takaisin bussipysäkille, jossa aloimme sitoutua tulevaan muiden festarivieraiden kanssa. Puskaradio piippasi puhelimeen tietoa festareiden vessapaperittomuudesta ja siitä että anniskelualueella käy vain käteinen, kaikki lavat eivät ole käytössä ja aikataulut varsinkaan eivät ole.

Bussi kamppaili kohti festarialuetta ja täyttyi pullolleen ihmisiä, rinkkoja ja hyvää mieltä. Ihmiset ottivat syliinsä toistensa matkatavaroita ja kaikki mahtuivat kyytiin. Ainakin vielä keskiviikkona ja torstaina, jolloin bussia käytin. Festarialueen laidat tulivat tutuksi, kun oikaisin ja johdatin ihmisiä suohon. En ole vielä varma, ymmärsinkö karttaa, mutta varmaa on ettei kartta ymmärtänyt minua. Onneksi löytyi oikopolku ja retkikartta, joiden avulla suoritin ulos- ja sisäänpääsyä huomattavan helposti ja kevyesti festareiden edetessä. Parhaat bussipysäkkikohtamiset olivat hymyilevä turkulaispariskunta ja Elsi Sloan ja Milka, joiden kanssa bondattiin jo keskiviikkona bussipysäkillä ja suohommeleissa. Mikä seikkailu! Ja Elsi, mikä keikka torstaina! Ja vielä biisin omistaminen Embo-Timolle. Luulen että tällä reissulla tuli ostettua muutama rulla ylimääräistä. 

Ekstroverttinä ihmisvihaajana suhtaudun yhteisöllisyyteen nuivasti ja mieluiten pysyttelen kaikkialla piilossa, etten joutuisi osallistumaan mihinkään yhteiseen iloon ja hehkuun. Nyt oli vain annettava periksi. Lupauduin festaritukihenkilöksi, jos kaikki menisi pahasti pieleen (Joo, voin olla tukena, mutten voi tehdä mitään!) ja majoitin oman kuplan ihmisiä, jotka kiinnostuivat festareista kesken kaiken. Että pitäiskö vaiko eikö lähteä. Aina pitää lähteä! 

Näin Joose Keskitalon ja Mystic Relevations of Teppo Revon vuoden parhaan keikan. Ja olen tässä viimeaikoina nähnyt jokusen. Ajattelin, että tämä on oikeastaan epäreilua, olenko siis aiemmin aina ollut väärässä paikassa ja väärällä keikalla? Osittain kaoottinen maailmanlopun meininki yhdistettynä aikaan, paikkaan ja hyvään tahtoon, johtivat muihinkin äärikokemuksiin. Tapasin ihmisiä joita en ole nähnyt vuosiin, kaikkia en vuosikymmeniin ja oli itsestäänselvää, että täällä nyt ollaan, tässä hetkessä. Jumitin myös runolavalla, jossa ei ollut varsinaista tunkua, kuten ei missään muuallakaan. Ei mainoslakanoita teleoperattoreilta tai makkaratehtaalta; ah kauneutta! Koin pitkästä aikaa J.K. Ihalaisen lukemassa tekstejään. Se oli liikuttavaa. Olli-Pekka Tennilä luki Lemmonommelta. Nämä jäivät seesteisinä satamakokemuksina kehoon ja saamapuoli ylittyi.

J.K.Ihalainen

Jouduin tietenkin myös töihin. Mutta oliko se työtä? En tiedä. Eräs ystäväni näytti kuormajuhtana ja jakelijana kantavan repussaan paikallisen (lue saatanan savolaiset, kaikella rakkaudella kuitenkin) porukan kaljoja. Se oli työtä. Omat juomat eivät olleet koko festarin aikana ongelma, paitsi varmaankin viranomaisille. Siitä huolimatta en törmännyt yhteenkään kukkotappelijaan tai örveltäjään. Omaa tilaani rikottiin kerran, kun joku ystävällismielinen hipsteri nojasi minuun päin. Niin, ne työt. Itse purin ja pakkasin taidegalleria Lompakossa autuaaseen tilaan joutuneen artistin teoksia kuljetuskuntoon. Seuranani oli selkeästi ammattilainen. Ja tein koko ajan oma työtäni. Onneksi festivaalien taiteellinen johtaja ei koskaan ilahtunut yhtestyötarjouksistani, enkä oikeasti joutunut tositoimiin. Pää olisi nyt jossakin pöllin ja kirveen välissä. 

Ville Vuorenmaa

Pelkkää rakkauden sinfoniaa ja hehkutusta Epikset ei minulta saa. Puhuin muutaman artistin kanssa ja nappiin menneet järjestelyt olivat arpajaisvoittoja ja onnenkauppaa. Joku odotti keikkaansa päivätolkulla ja sai sen sitten heitettyä vahingossa, epäilyttävissä olosuhteissa sähköiskua peläten. Ehkä Jumala on olemassa, tai ainakin jokin jännite ilmassa, meidän kaikkien ympärillä, jolle supattaa rukouksiaan hädän hetkellä. 

Minulla oli hyviä hetkiä. Minä söin hyvää ruokaa. Minä näin hyviä keikkoja ja tapasin ihania ihmisiä. En edes jonottanut missään. Keikkojen peruuntumiset ja paskaksi menneet aikataulut aiheuttivat yllättävän vähän napinaa. Ehkä se oli sitä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikilla oli jo saappaat jalassa, oltiin valmiita huojumaan loppuun asti ja sitten kaatumaan. Jos Epiksiä markkinnoitaisiin sellaisena kuin se nyt (varsinkin kuulopuheiden) perusteella tapahtui, en lähtisi. En ikinä. 

*Katkelma teoksesta Jumalainen näytelmä: Kiirastuli, Dante Alighieri

A: Ah se ilta kun ajeltiin kakka takakontissa. Kirjoittaakohan kukaan siitä koskaan kolumnia. B: Ei.

 

Jouni Tossavainen, Näköala Haminavuorelle valokuvarunojen näyttely,
Iisalmen kulttuurikeskuksessa Venny-salissa.

Vietän vapaapäivää, aurinko paistaa ja tulin juuri ulkoa. Minulla oli hyvä aikomus nukkua liian pitkään, peittää keskeneräinen maalaus pöytäliinalla ja pestä kissasaippualla kaikki pensselit pehmeiksi ja puhtaiksi, rutata epämääräiset palettilautaset sekajätteeseen ja humputella internetissä.  Aurinko kuitenkin petti minut ja esitteli mittavat pölykertymät kaikkialla. Keittiön kaapinoviakin peittää keskiharmaa pölykerros ja jonkin suuren apinalajin rasvaisia sormenjälkiä on kaikkien vetimien ympärillä.  

Ahdisti niin, että vedin pyhävaatteen päälle kevyttoppaa ja karkasin ulos. Aurinko ampui heti sädepyssyllä päähän ja yhteentoista tullessa kärsin migreeniä enteilevästä päänsärystä ja näkökentän vienosta tärähtelystä. Koska kotonani on jonkinlainen sivuapteekki, vedin naamaan lääkekoomaan oikeuttavan määrän kivunlievitystä. Toimii. 

Yritin myös haaveilla, mutta siitä ei meinaa tulla mitään. On niin paljon muuta puuhaa. Tulee haavepainetta ja sen seurauksena ehkä haaveähkyä ja haavesärkyä, jonka hoitaminen on aina haasteellista. Yritin vuosi sitten venyttää yhtä haavetta toteutumiseen päin. Olin jo raahaamassa aikuista lasta matkaseuraksi, mutta maailma päätti toisin. Putin hyökkäsi matkakohteeseeni ja päätin perua osallistumiseni, sillä haaveeni muuttui ilkeännäköiseksi sodaksi. Lähetin vähän rahaa millä sotia, mutta mikään raha ei näytä riittävän. 

Tilanne alkaa olla se, että Ukraina voisi lähettää jo osan takaisin. Noin puolet, tarkalleen, niin saisin vuokran tai sähkön maksettua. Voisihan siellä silti piipahtaa. Ihan ohimennen vaan. Voisin toimia vaikka jonkin paikallisen pienlehden sotasarjakuvakirjeenvaihtajana. Eikä oikeasti tarvitse lähettää niitä rahoja takaisin. Viimeisin, eli joulukuun sähkölaskuni oli reilut 12 euroa. Siirtolasku ei. Vaikka  yritin kuluttaa kaiken sähkön minkä voin, saadakseni kaikki mahdolliset sähkötuet, mielikuvitukseni ei riittänyt. Vietin melkein koko joulukuun kiroillen ja itkien kotosalla, mitä nyt välillä kipaisin terkkarin kautta sairaalalla ja isossa apteekissa täydentämässä lääkevarastojani. 

Jouluaattona kävin saunomassa ja ylensyömässä ystäväni luona ja katsomassa puoli tuntia televisiota. En osannut käyttää kaukosäädintä. Minulla oli se kädessäni ja valitin, etten halua katsoa juuri tätä ohjelmaa. Ystäväni aikuinen lapsi, jolla on ihan normaalit hoksottimet, kertoi että sillä kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa tuosta vaan. Oikeastaan se taisi vain todeta, että sulla on kaukosäädin kädessä ja pyöräytti suloisia silmiään ja hymyili sitä hymyä, joka opetetaan hoivahenkilökunnalle kaikissa alan oppilaitoksissa. 

Ei siis mikään ihme etten ole paljoa kirjoitellut. Tännekään. En osaa kirjoittaa. Nyt näyttää olevan jo helmikuu ja vointini on mahdollisimman helmikuinen, ilman suuria turhuuksia. Minulla on selkeästi peruutusvaihde päällä. Aurinko keskeytti kaiken hetkeksi, mutta sää soi tuulta ja nollaa, joten nyt on hyvä istahtaa taas ja hengähtää. Aivan kuin kuulisin veden tippuvan räystäältä, mutta se taitaa olla vesihana joka livertää kylppärissä.

***

Valehtelin kun sanoin etten ole haaveillut. Olen haaveillut työhuoneesta monta viikkoa. Haaveilin niin, että pää meni sekaisin ja näin mieletöntä unta palatsista, joka oli täynnä räikein värein ja kultakirjailluin koristeltuja divaaneja ja avaria tiloja ja kerroksia. Usein ennen nukahtamista näen unta maalauksista tai maalamisesta. Kaikki liikkuu, sivellin ja värit. En tiedä olenko minä maalari, kunhan katson ja nautin, hykertelen. Tästä tosin seuraa unettomuuden kausia, pitkiä rupeamia raukeaa makuuta vailla muuta päämäärää kuin silkka nautinto. Todellisuus on kuitenkin pieni kotini, joka kuitenkin kykenee näyttäytymään työhuoneena, ehkä vähän vaivoin hengittäen ja rohisten, mutta täyttää tarpeeni jotenkuten. 

Kaivoin heti Gaston Bachelardin (mun menninkäinen) Tilan poetiikan esiin ( lukitusta ja hälyttimin suojatusta lasivitriinistä jossa kirjan lisäksi säilytän sen hintalappua). Menninkäiseni filosofian kauneus on onnellisen tilan kuvissa. Hän jättää tarkoituksella apokalyptiset ja aggressiiviset tilat talonsa ulkopuolelle. Lukekaa itse, en jaksa esseistää. Olen iloinnut pitkään tästä unesta. Luulen että olen viettänyt pitkän pätkän elämääni jossakin Jungin talon kellarissa tai sen rapulla. Se on yleensä täynnä seisovaa vettä joka on aina uudelleen noussut, keväisten tai talvisten tulvien myötä ja sinne on upotettu kaikki. Ja vielä erikseen ruumiita. Muistakaa ruumiit. 

Niin ja muistakaa avainunet! Palatsini on kaunis, hiljainen, valoisa, värikäs ja jalometallinen, eikä mädän löyhkää tunnu ilmassa. En edes tiedä missä kellari juuri nyt on, mutta tiedän että se on puhdas ja avara ja voin vaellella siellä mieleni mukaan. Siellä on varmaan kuivattuja ja muutenkin säilöttyjä sieniä, tukevista laudoista rakennetuilla hyllyillä, vähän siihen tyyliin kun pinterestissä parhaimmillaan sellaiset boho ja maalaisromanttiset simppelit lasipurkkiviritelmät, joista jokainen on tarrakirjoittimella tarkasti merkitty. Suppilovahvero 2022, Ruumis 2016, jne.

Tämä onnellisen tilan aika on tullut kuin varkain. Mutta teettihän se työtä. Vuosikausia terapiaa vuosikymmeniä sitten ja kaikki muu paska päälle. Viime viikolla tila tuli kohti monesta kulmasta ja itse leijuin vain tässä uudessa tilassani. Fyysinen ja käytettävissä oleva tilani sisältää tämän ytimeni rakentaman palatsin kaikkineen, joten jatkan hyväksi havaitulla linjalla. Tämä tila on tarpeeksi. Viime viikolla kävin myös Herra Tossavaisen kanssa juhlimassa avajaisia ja julkkareita ja vielä sitä, ettei apuraha pasahtanut juuri tällä viikolla. Puhuimme tilastakin. Tärkeintä on se, ettei kumpikaan taida tunnistaa omakseen lausetta Tule ihmeessä piipahtamaan mun työhuoneella kun kuljet ohi. Hekottelen tälle vieläkin. Säästän teidät kaikelta muulta hihittelyltä, sillä mikään ei korvaa niitä hetkiä kun istuu yksin paltsissaan, eikä kukaan ole tervetullut. 

Vaikka kaikki on. 

Ehdin näpytellä vain ohimennen, matkalla taululta töihin tai töistä kynälle. Tämän ehdin näpytellä, sillä muutamana aamuna palatsin ulkokehän mediakirjeenvaihtajatarkkailija on häiriköinyt jo aamusta ja olen lähtenyt mukaan whatsapp-ryhmän keskusteluihin ja sekoittanut palatsin aikataulut. Ja sinnekin ehdin jo valehdella, etten ole saanut punaviiniä sitten marraskuun, mutta sainhan minä julkkareissa ison lasin. Nyt alkoi tehdä mieli lisää. Ehkä palatsin viinikellarista löytyy jotakin k(u)umottavaa illalle. Saatan kattaa vaikka kellarin lattialle. Ihan oikeasti, en missään kuvitellun olemisen rikkaudessa.



Kaikesta huolimatta vajosin tänä aamuna syvään masennuksen kuiluun. Kaikki kesä joka hukkuu tähän saatanan loskarinkiin ja tuuleen. Nyt raavin palasiani kasaan. Peittelen keskeneräiset maalaukset ja pyyhin pöydän. Keitän kahdella pannulla kahvia ja leijun tuoksun mukana palatsini sokkeloihin.

Osa minusta huojuu

 

Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua vaikka elän varmaan sitäkin. Omassa kuplassa lilluminen on sellaista ihmisen kokoista räpiköintiä. Kuolen näköalattomana, sulkeutuneena ja tyhmänä, tuskin edes kovin vanhana. Jokainen ihminen edistää maailmanloppua, kukin voimavarojensa mukaan. Siitä tietää, että ihminen on luomakunnan kusipää. En ymmärrä, miksi näin vaarallisen lajin on annettu kukoistaa. Jos tätä nyt kukoistukseksi saa sanoa. 

Onhan meillä puolemme, sanat ja laulut, jokunen kuva. Järjettömiä arkkitehtoonisia pömpeleitä ja neljä reikää ydinvoimalan katossa. Voi näitä aamuja, jotka alkavat heti kolmen jälkeen yöllä. 

Olen jatkuvasti liian hereillä, en malta nukkua. Aamussa odottaa aina jotakin niin mielenkiintoista, että on pakko nousta ja tehdä. Olen virkeä, maailma nukkuu ja olen vastatusten itseni kanssa. Välillä uskon että uuden itseni kanssa ja välillä luulen että vanhan. Mikä lie, hybridimöykky.  Ilmassa rohisee vain yksi hengitys. Ehkä jossain kaukaisuudessa kissa.

Tänä aamuna parvekkeen betoni on kylmää, melkein jäistä ja kun seison siinä aikani tuijottamassa aamutaivasta silmiin, alkaa suonenveto ja päänsärky. En tavoita niistä yhtäkään kunnolla. Olen sumuisen väsähtänyt, pilvessä ja selkärangaton. Tarkennan kipua, venyttelen nilkkoja ja pohkeita, lasken arpia, laskeudun niihin ja yhtäkkiä haluaisin pukeutua saappaisiin, että pysyisin paremmin kasassa, ei kumisaappaisiin, vaan sellaisiin mustiin pitkävartisiin, ehkä korollisiin naisten saappaisiin, joihin pukeuduin aina ennen. Ennen kuin minusta tuli se mitä ei ole ja mitä en ole. Puen jalkaan tohvelit. Osa minusta huojuu.

Kuuntelen Anna Järvistä. Ja luen. En tiedä mihin hän joskus hävisi elämästäni, mutta viikonloppuna ja varsinkin nyt vapaapäivinä hän saa olla kumppanini melankoliassa ja surussa. Se jonka avulla kalibroin vaa'an. Hän(kin) lajittelee vanhoja muistoja, mutta miksi? Ne ovat aina jälkiselityksiä ja ne voi asetella mihin tahansa järjestykseen haluaa. Nähdä punaisen langan, yhteyksiä ja logiikkaa. Kaikki riippuu siitä miten milloinkin lajittelee. (Anna Järvinen, Uni viime yönä:, Teos&Förlaget, 2020.)

Väsymykseni huutelee pimeään, päänsärky komppaa. Kukkalipaston reunalla makaa pizzanraato. Lihanhimo kasvaa. Pölöttävä naapuri on palannut ja imuroi, kolisee pitkin seiniä. Minunkin pitäisi. Imuroida. Lahdata tuo pizzanraato. Tiskata kaikki tiskit. Lajitella vanhat muistot ja roskat. Pakata taulu. Makaan matolla ja puhaltelen kissankarvoja leijumaan. Ikkunasta virtaa vastaleikatun ruohon tuoksu. Luulen että on ilta, mutta hädintuskin on. Puolipäivä. 

Saan ehkä myöhemmin vainun itsestäni. Ruoho on hyvä, mutta ruohonleikkuri ei. Heräsin aikaisin, koska näin unta. En ehkä avainunta, mutta sama asematon juna-asema ja metroasema siinä oli kuin ennenkin. Olen ollut niillä asemilla usein, olen joskus melkein paikantanutkin ne, mutten enää. Yleensä olen aina myöhässä, juna on myöhässä tai mennyt ja joskus olen nousemassa bussiin, joka menee jonnekin minne minun ei pitäisi ja matka kestää vähintään 6 tuntia. Ei tästä tosiaan ole avainuneksi. Tällä kertaa seisoin kahden raiteen välissä ja tiesin että jos oikaisen vähän, ehdin junaan. Oikaisin, mutta  ratojen väliin avautui tulviva kuilu. Katsoin kuinka vesi alkoi nousta ja pari särkeä vilahti karkuun. Ei ollut junia eikä raiteita, oli vain särjenväristä hopeanharmata vettä. Nousin ja keitin kahvit. Ennen puoltapäivää kahvi alkoi maistua ja haista paskalta, mutta join sen silti pois, ainakin kahdesti.

Yritän nukahtaa matolle. Puhelin alkaa puhua. Unohdin sen taas päälle. Ranteet kipeytyvät näpyttelystä. Tiskit makaavat yhä paljussaan. Toivon että ne liukenevat sinne. Otan paremman asennon matolla, nyt selin mattoon, etten tukehdu kissankarvoihin ja tuijotan hartaana kattoon. Olen vähän lajitellut, siivonnut ylimääräistä painolastia. Unohdin, että linnoituksen muurien murentuessa, kaiken tuoreen ja terveen perässä alkaa sisään hivuttautua taas kaikenlaista muuta paskaa, ihmissuhteita, rakastumisia, eroja, ahdistusta, kummallisia viestejä ja kannanottoja. Olen kateellinen kaikille eläville jotka kestävät sen. Kaikille joilla on jotain, rohkeutta, tiskikone, kumppani ja pitkävartiset saappaat. Minä eksyn syvemmälle metsään. Kahlaan hirvenpaskassa ja kiroan metsän. Sitten sanon sille kiitos ja lisään, että sinulla on hienoja hyönteisiä täällä, vähän kuin lepytelläkseni, niin kuin onkin, mitäpä tätä kiroilemaan.

Väsymys alkaa puhua kangerrellen, se unohti jo sen kohdan unesta, jossa mies tuli taakseni hiljaa, laski kätensä olkapäälleni ja sitten sitoi bassonkielen (kiitos mielikuvitus) kaulani ympärille ja kuristi. Sellainen viesti menneisyydestä. Lajittelen sen tästä hevonvittuun ja sitten nukun. Valmistelen uneni nyt paremmin.

Ihmislävikkö

 

Vuodan kuin seula, ihmislävikkö tai tulen ulos itsestäni kuin liha myllystä, pulleina suiruina, punaisena. Onko ihmisjauheliha saman väristä kuin sikanauta? Tekee mieli syödä lihaa. Kaikkea lihaa, maksaa ja kieltä, mutta eniten kuitenkin pinaattia, ehkä pizzaa.

Jos olisin minä, luulisin seonneeni ja jos olisin olisin jo seonnut. Olen seonnut. Otan kaapista jauhopussin ja teen siitä leipää, mutten jaksakaan tehdä, en jaksa hakea hiivaa, jaksaisinko paistaa. En tee, laitan pussin takaisin ja käärin savukkeen, sätkän. Unohdan polttaa sen, se katoaa, mutta löytyy myöhemmin eteisestä. Meinaako se lähteä täältä? Viekö se roskat mennessään?

Yhtäkkiä väsyttää. Vuodan kuin seula, ihmislävikkö. Pitäisikö sittenkin ajaa säärikarvat? Säärikarvojen sadonkorjuu, keräisin kaiken talteen, pahan päivän varalle, sääriperuukiksi, talven vaivoiksi. 

Minulta ei ole pitkään aikaan lähtenyt liikaa hiuksia kerralla. Ne voisi pestä. Voisin pestä hiukseni yksitellen. Ehtisinkö kuolla ennen kuin ne puhdistuisivat. Ehtisivätkö ne likaantua  ennen kuin kuolisin. Kuoli pestessään hiusta. Tietenkin ehtisivät likaantua uudelleen. Kuoli hiukset likaisena. Jauheliha kuoli hiukset likaisena.

Jauheliha ripustaa verhot keittiöön ja kun se tömähtää keittiöjakkaralta maahan, se säikähtää niin että päästää lyhyen huudon,  näkee seinällä tuntemattoman maalauksen. Kuka helvetti sen on maalannut, siinä on jotain tuttua. Miten se on tänne tullut? Vai olisiko jauheliha hän? Voisi se olla, elävä ihmisjauheliha, kirkuva ja koriseva, kotitöitä puuhasteleva jauheliha. Nyt hän tiskaa, kastelee kukat, kuivaa pellavasekotteiset housunsa ja silittää kissaa. 

Vuodan kuin seula. 

Muistiinpanoni ja viivani ovat järjettömiä, täynnä liikettä, melkein hätää. Puheeni on huolimatonta ja itkuista. Vihaan itseäni ja vihaan kaikkea, rakastan. Ripustan verhot, koska en usko, että ulos haluaa nähdä sisään. Kahden verhon väliin asettuu aukko, melkein ikkunan levyinen, katson siitä ulos ja ulos tuijottaa takaisin häpeilemättä.

Missä minä olen ollut vuosikaudet ja miksi. Miten minä pääsin sinne mistä ei pääse takaisin ja miten minä pääsin? Olenko minä syntynyt uudelleen tai kuollut. 

Mitään ei ole tapahtunut, mutta sen täytyy sitten olla kaikki. Kaikkea tipahtelee. Kukkia, sanoja, maalia, musiikkia, kiviä, hikeä, ihmisiä, rakkautta, inhoa, kyyneliä, patoja, kyyneliä, muistoja, seula ja jauheliha. Tuuli puskee päin lintuja, minulla on yhtäkkiä kylmä. Kalisen ihan. Jauheliha itkee. Tai ydinvoimala. Pitäisikö tämä energia yhtiöittää.

Samalla kun keitän pottuja tai oodi maanantaille

Samalla kun keitän pottuja,
haluan, että olet maanantai ja
jokainen päivä,
että kaikki päivät ovat liikaa
menneet mailleen
eikä valoa näy missään, eivätkä juhlat jatku eivät lopu, mutta että 
jokaisena maanantaina näen mihin katsot kun et vielä ole herännyt.

Haluan, että olet punaista tuhkaa,

että Pompein taika väistyy ja kaikki päivät ovat ohi
taivas pilvetön
hauras ja hengittävä kuin elävä nauta ja jättiläiset kuorsaavat maan alla.

Tai ehkä sittenkin niin, ettei valoa ole missään

ja taas sataa tuhkaa ja aurinko 

on 
kuollut odottaessaan sunnuntai-iltaa
syö meetvurstia suoraan paketista ja sanoo
anteeksi otan vähän lisää.

Haluan, että olet katoava hölynpöly, 
suurin häpeäni
ilman että tuuli puuttuu puihin ja lehtiin.

Haluan, että ukosmyrskyn keskellä, keskellä tietä,
keskellä ruohoa

salaman kirkkauksia

jostakin aukeaa railo
joka halkoo vihreänä paistuvat 
vihreänä vettyvät 

ruohonkorret ja minut imaistaan maan sisään ja 
sekoan jättiläisten juuriin ja ne ovat sateesta liukkaat.

Ei näy mitään, ei jää mitään, ei kuulu mitään, ei mitään ja
se on kaikki. Paitsi multa, rukous ja kuolema, pellon nälkäinen 
murina kesken sadonkorjuun. 

Jotakin sellaista mikä ei ole olemassa, mutta tulee aina ja 
aina on maanantai, samalla kun keitän pottuja.

Juhani Aho -krapula

 

Kun mureneminen on päässyt hyvään vauhtiin, se etenee kaikkialla ympärilläni kuin rutto. Rutto ei ole tähän välttämättä paras sana, koska hävitys ympärilläni on positiivista ja tuoretta, ei ehkä kaikissa muodoissaan raikasta, mutta sortumiset nostavat ilmaan pölyä jonka tuuli pian vie. Enkä kysy nyt olenko turvassa. En tietenkään ole. 

Vapaus kasvaa, hetkittäin vielä viha ja katkeruuskin, mutta pääasiassa tunnen, että kaiken paskan säilöminen ja ajoittaiset poskisuudelmat sen paskan kanssa, on vaan niin perseestä, että on hyvä kun kaikki onkin huomaamatta tomuna. Ilmaa virtaa sisään kaikista aukoista ja tuuli tulee, kaataa viimeisiä esteitä sieluni porstuasta, menneisyydessä siihen jääneitä roskapusseja ja nimeämättömiä arkistokansioita. Ehkä niitä on jo aiemmin nokittu auki, mutta nyt on päällä kunnon paskamyrsky. Ja olen turvassa, tietenkin. Aurinko polttaa loput, ylivalottaa universumin aivastukseen. Se on loppu ja kaiken alku.

Avainunen jälkeen näin heti seuraavana yönä toisen, samantapaisen. Siinä oli paljon hakaneuloja. Lukkoja nekin. En vain muista siitä muuta.  Ehkä se lukkiutuminen on ollut teemana aivan liian pitkään. Onhan se vähän surullista, mutta se on ollut myös tarpeellista. On aikoja ja sitten on aikoja. 

Joku riivaajanpoikanen sopottaa korvaan, että tiedäthän miten huonosti tässä käy, mutta läpsin sitä surutta naamaan ja sanon, että tervetuloa mun linnanpihalle. Tänne mahtuu nyt kaikenlaista, riivaajatkin. Ei muuta kun piknikviltti alle ja nauttimaan. Tuokaa tullessanne lokit ja dinosaurusten luut, entisten elämien pääkallot ja Ofelian pyhämekko.  

Sormien välistä valuu jotakin tahmeaa, vaniljahilloa ja mansikankiviä. Samalla reseptillä on humallutettu aivot, rypäleet tallottu linttaan ja vangittu pahvisiin tetroihin, kerroksittain kiisseliä, humalaa ja naurua. Pääkadun varrella museoidut autot kulkevat mittarimatona ja ihmiset vaeltavat vaaleanpunaisissa säärystimissä, tupeeratuin hiuksin. Bensiksen pihalla istuu poika ja pojan vieressä koira. He edustavat nuoruutta ja liikkumattomuutta, vain koira läähättää, poika katsoo suoraan eteensä, ei vielä tiedä mitä odottaa, mutta tietää kuitenkin odottaa. Täällä on bileet ja minä olen pihalla, mutta alistun ja maadoitun, imen puistomullasta haaleaa kohmetta suoraan iholle, villatakin läpi ja mekon läpi ja likaisten hiusten läpi lisää pölyä.

Ja kun alkaa todenteolla pimetä, siirrymme patsaalle, kylmän pronssin katveeseen. Auki tai kiinni. Miksi sinun täytyy aina muistuttaa, etten ole ollenkaan mukava ihminen? Meidät keskeyttää vain läpi puiston juokseva kaunis ja alaston mies. Näinkö täällä juhlitaan? Miksei minulle kerrottu mitään? Luulin että ensin vedetään perseet ja sitten hukutaan. Voimmeko siis jättää hukkumisen väliin myös tänään?  Mies juoksee piiloon patsaan taakse, odottaa että kaveri tuo k-kaupan muovipussissa vaatteet. Kassista kiemurtelee ulos vyö. Kreikkalaisilla jumalilla on sopeutumista nykyaikaan. Voi olla että seuraavaksi yritän kusta Juhani Ahon kengille, mutten onnistu. Pakko mennä puskaan. 

Tämä on kuulemma näiden ihmisten nuoruus. Kasariperjantai. Että naidaan puistoparkissa konepellillä ja ollaan aina niin humalassa, ettei tiedetä mitä taas tapahtui. Ja sitten viikon päästä sama uudelleen. Yritän muistella omaa nuoruutta. Ei sekään niin putkeen mennyt, runotyttönä. Mutta kyllä minä muistan nukkuneeni Finlandia-talon parvella, pää kaidetta vasten, sammuneena ja mahdollisesti kuorsaten. Ja muistan miten ongelmallista oli joskus jonottaa Lepakon naistenvessaan, kun vettä oli nilkkoihin asti. Tai edustaa liikenneministeriötä Radio Cityn vappubileissä ja juoda järkyttävä määrä vaaleanpunaista boolia. Maistan sen vieläkin. Ja jos tunnistaisin ne maut joskus suussani, en varmaankaan nielisi. Tai alaikäisenä yrittää livahtaa Tavastialle katsomaan Billy Braggia. Ja nähdä se sitten kuitenkin ilmaisissa puistokonserteissa niin monta kertaa kuin halusi. Ja melkein kaikki muutkin, aina ilmaiseksi, jossakin puistossa ja rannoilla tai kotibileissä tai jonkun kissankarvain läksiäisten suurtapahtumassa. Kaikki avajaiset, museot ja konsertit oli siinä käden ulottuvilla. Sen kun vaan meni, eikä pysähtynyt koskaan, eikä jumittanut yhteen paikkaan. Täytyy oikein miettiä kaipaanko sitä?  

Olen  iloinen että sopeudun jotenkin myös tähän maailmaan. Ulkopuolisuuteni on enemmänkin yleistä juurettomuutta ja se on samanlaista kaikkialla.  Olen aina vieras ja ulkopuolinen. Minulla ei ole mitään millä olisin kiinni juuri täällä. Paitsi itseni. Silloin on aivan sama olenko jonkun mielestä mukava vai en, koska piirit on niin pienet, että olen vaikken varsinaisesti olisikaan.

Parannan Juhani Aho -krapulaani sienimetsässä ja istun kannolla ja tuijotan typertyneenä kumppareitteni kärkiä. Ne näyttää jotenkin lapsellisilta. Tässä jossain lähellä on paljon ihmisiä joita oikeasti rakastan. Ja ihmisiä joihin rakastun huomaamatta, tai ihminen johon huomaamatta. Se ei koskaan saa tietää. Hiki valuu ja haisen joltain karmealta, kiuruvetiseltä partavedeltä ja vanhalta viinalta. Mutta tärkeintä on, että istun metsässä, silittelen herkkutatteja ja kuulen miten hetkeksi kaikki hiljenee, linnut ja hiekkatien autot. Kuusissa humahtaa tuuli, orava alkaa metelöidä ja käskee minua painumaan helevettiin täältä ja jokin lintu, ihan pihalla mylvähtää osanottonsa. Siksi minä olen täällä, siksi en ole hukkunut. 

Lapselta tulee viesti flowsta. Kalja maksaa 12 euroa. Teen tilisiirron ja nyljen herkkutatit. Laitan puhelimen äänettömälle ja nukahdan parvekkeelle. Kolmelta yöllä sytytän kynttilät, on taas hiljaista ja sataa vettä, muutaman pisaran, muutaman päälleni. On lämmintä, en tarvitse sukkia, en tähdenlentoja. Ei tarvitse mitään muuta kuin hengittää ja elää tämä hetki. Pienet muurahaiset iholla, lempeä yö ja yksinäisyys. Hetken aikaa ymmärrän, että tarvitsen sittenkin kaiken, aivan kaiken.