9.6.2018

Vedenkeittoa ja kirjaimia


Aika kuluttaa. Kirjoitan niin paljon, etten ehdi kirjoittaa. Enkä pelkästään kirjoita, vaan säntäilen sinne tänne, huiputtamalla itseäni, ettei nyt ole kiire mihinkään. Oikeastaan ei olekaan, luulen että useimmilla ihmisillä on enemmän tekemistä kuin minulla, isommat kiireet, isommat aikataulut ja isommat asiat pelissä.

Kiireen tuntu ei synny kiireestä. Ennemminkin siitä, ettei ole yhtä asiaa jossa viipyillä, fiilistellä ja keskittyä, vaan useita erilaisia, toisiinsa liittymättömiä asioita, joiden parissa puuhastella. Stressitason nousu johtaa kohtuuttomaan (kaiken) pelkoon ja vääristyneeseen ajatteluun. Takkuilevaa ajatus- ja kirjoitustyötä tehdessä ei oikeastaan kannata ajatella ollenkaan. Varsinkaan sitä, ettei osaa enää ollenkaan kirjoittaa. Ettei teknisesti osaa muodostaa kirjainketjuja ja niistä ymmärrettäviä sanoja ja lauseita. Se on naurettavuudestaan huolimatta piinaavan ärsyttävä tunne. Siksi kannattaa antaa tunteilleen mahdollisimman vähän valtaa. Huolehtii niistä kuten rakkaasta kotieläimestä. Syöttää ja juottaa ne säännöllisesti. Käyttää ulkona. Kouluttaa ne sisäsiisteiksi. Eikä anna niiden haukkua/purra/nylkyttää/raapia itseään tai muita.

Uskallan yhä olla sitä mieltä, ettei kirjoittamisen vaikeudesta mennä yli muuten kuin kirjoittamalla, vaikka siinä samalla joutuukin pinnistelemään saadakseen itseinhonsa huippukuntoon. Jos pitkämielisyyttä riittää, eikä hirttäydy ensimmäiseen mahdolliseen ovenkahvaan, niin kyllä ne sanat taas jostakin tulevat. Ne eivät tule, jos niitä ei tuota. Ainakaan ei kannata selata internetistä toisten selviytymistarinoita, koska niillä ei ole mitään merkitystä niille sanoille joita itse tuottaa. Ne eivät auta pätkääkään tai siirrä deadlinea, eivätkä ne varsinkaan maksa palkkaa. Pahimmillaan ne vaikeuttavat harkittua omaäänisyyttä. On turha lähteä fiilistelemään jonnekin metsäpolulle tai Netflixiin, jos teksti pitää jättää aamukymmeneltä ja kaappikello lyö juuri kolmea yöllä. Itkukin auttaa enemmän. Ja se että kirjoittaa. Vaikka sana kerrallaan. Suuri inspiraatio on todennäköisesti hevosen pyllyssä siinä kohtaa, mutta niin se vaan joskus on.

Tiukat deadlinet eivät ole pahasta. Niillä on kouluttava ominaisuus auttaa hoitamaan homma kasaan määräajassa, ilman turhaa märinää ja Jumalaisen näytelmän veroista henkilökohtaista matkaa kohti kaiken ydintä. Armokin kasvaa, kun tajuaa, ettei aina voi jäädä viikkokausiksi etsimään jotakin sanaa tai sivistyä harhapoluilla lukemassa/katsomassa murhasarjoja/juopottelemassa/ ja matkustaa Malediiveille etsimään itseään ja suurta inspiraatiotaan.

Hirttäytymisestä tuli mieleen tv-kokki Anthony Bourdain. Ehkä siksi, että se juuri hirttäytyi. V kertoi siitä eilen illalla. En ollut ehtinyt lukea uutisia koko päivänä. Ihmeteltiin ja inhottiin yhdessä sitä somemaailman tapaa kirjoittaa jokaisen kuolevan julkkiksen kohdalla jokin kollektiivisella sururunkkauksella höystetty tunteikas sydänpostaus esimerkiksi faseen. Sitten vaan sikinsokin surunaamoja ja sydämiä omiin ja samassa kuplassa kellivien samanlaisiin postauksiin ja laumaeläimen yhteishuojennus siihen päälle, ehkä vielä kynttilät tulille. Voi Anthony ja me kaikki suremaan jääneet. Voi meitä raukkoja ja varsinkin meitä raukkoja.

Parin vuoden sisällä varmaan kuka tahansa saa jokaisen tv-kokin ja tubettajan kuolemasta pari viikkoa saikkua, ehkä myös leskeneläkettä. Ajattelin aamulla tv-kokkia ihan vahingossa, koska podin vapaapäivän aiheuttamaa huono äiti -syndroomaa ja kokkailin uinuvalle teinille pitsaa. Vertaamatta itseäni ollenkaan Bourdainiin, ajattelin että sillä oli varmaan paska olo. Verrattavissa siihen, että itse pelkään unohtavani kirjaimet. Ehkä Bourdainista oli jo pitkään tuntunut siltä, ettei se osaa keittää vettä.

Olin monta tuntia erinomaisen tyytyväinen. Osaan keittää vettä ja hyvää kahvia. Kiireetön vapaapäivä, koti kuin kuukauden karnevaalin jäljiltä. Tiskiaine on aina lopussa. Kädet tekevät töitä ja aivot ovat väljän hölskyvässä tilassa. Ajattelen selvästi ja huolettomasti. Muistelen minua kuluttaneita kiireitä, ihmisiä ja keskusteluja, puheluita, kirjoituksia, öisiä tai aamuisia kävelyitä jokien, järvien, merien ja purojen varsilla. Laivoja, lentokoneita, junia ja busseja. Yllättäviä yhteydenottoja ja positiivista palautetta, jotka pimeinä hetkinä ovat erityisen tervetulleita ja liikuttavia. Stressi laukeaa juustoraasteeseen ja murentuvaan homejuustoon. Työnnän sormet suuhun ja haron homejustoisin sormin hiuksiani. Minä elän, eikä se juuri nyt tunnu mitenkään erityiseltä, mutta on silti saavutus, saavutettu etu.

8.5.2018

Tai sitten



Ihan tukossa ja auringonpaistoksissa.

Turhien tekojen, aasinsiltojen ja haudansyvyyteen (2,1 m) kaivettujen poteroiden päivä. Liian pitkä ja kimpoileva. Ärsyttävä. Kuilun pohja täynnä abortoituja ajatussikiöitä ja sammuneita järjen valonheittimiä. Roinaa.

Tai sitten:

Jääkahvia ja lohta, yksi hodari ja paljon salaattia. Joitain nimiä pursuaa huonosti paistetun ajatusletun päälle, kuin loputtomasta kermavaahdonpursottimesta. Sitä roiskuu seinille ja silmiin.

Tai sitten:

Tiikerijäätelöä ja suklaakastiketta. Mielessä sarjamurhaajat ja kyyhkyslakat. Kynsikalat. Eikun kynsilakat.

Tai sitten:

Jännittää lapsen puolesta ennen seitsemää. Silmät ummessa aamukahvia ja lämmintä kolmioleipää. Henkilöllisyystodistus on toisessa kaupunginosassa. Järjestelykysymys, kunhan vain muistaa hengittää. Hyvin se menee. Onko sulla nyt se 6B?

Tai sitten:

Jos istahdan tähän hetkeksi. Juon sen Stallhagenin hunajaoluen. Mihinköhän ne kaksi meille pesinyttä kimalaista ovat joutuneet? Toisella saattaa olla joku projekti parvekkeen kierrätysvaatesäkissä. Toinen tanssi itsensä uuvuksiin ikkunalla jo monta päivää sitten. Pulleat karvaturrit, miniatyyrit. Ehkä ne pakenivat tätä hölynpölyä.

Linnutkin ovat yötä päivää kuin palosireenit. Abulanssin kutsuhuuto peittyy niitten kiekumisen alle, eikä se tavoita saalistaan.

Pihan riippakoivu räjähtää vihreyteen vasta tänään. Ihan kohta.



5.5.2018

Tankoparsaöverit


En tiedä onnistuinko välikänni-toimeksiannossa, mutta aloitin sen sulkemalla kirjat ja muistivihot ja piilottamalla kaikki muistiinpanoni sängyn alle. Kuulostaa jotenkin monumentaaliselta, mutta ei se sitä ole. Saatan etsiä pienen pientä yksityiskohtaa, jonkun nimeä, yhtä sanaa tai jotakin aiemmin kirjoittamaani, joka johtaisi etsinnässä eteenpäin. Ehkä etsin jälkiä löytämisestä. En välttämättä tarkalleen tiedä mitä etsin, mutta minulla on päässäni varma tieto itse etsinnän tarpeellisuudesta. Saan aikaan sekasotkua ja mielenhäiriön. Joskus tehtyäni löydön, ymmärrän sen olevan täysin hyödytön. Hyödyttömyys saattaa muuttua hyödylliseksi joskus myöhemmin aikajanalla, joten säilön varmuuden vuoksi mielikuvan hakuprosessista jonnekin aivojeni peräkammariin. Sieltä sitten kaivelemaan, aina vaan uudestaan.

Seuraavaksi nukuin erityispitkät päiväunet ja purin hieman päätäni P:lle. Tajusin etten päästä tänne maailmaani sisälle ketään, mutta P pääsi livahtamaan jo aiemmin. On paljon näitä vähän epämukavia ja samalla ihania aikoja, etten siedä ollenkaan ylimääräisiä ärsykkeitä. Ja mikään ei ole niin ärsyttävää ja rasittavaa kuin elämä ja yhteisö: Henkilökohtaiset ihmissuhteet, ystävyydet, yhdessä syöminen, rakkaudet, puhuminen ääneen, työ, puhelut ja viestit, aikataulut, sättäily ja kuunteleminen, ulkona käyminen, some, kaikkinainen turhanpäiväinen kommunikointi ja sälä. Vapaina hetkinä katson mieluummin useamman tunnin keskinkertaista ja käsikirjoitettua fiktiota, kun keskityn todelliseen elämään ja ihmissuhteisiini. Luotan siihen, että minut tunnetaan jo ihmissuhdepiireissäni ja antamani elonmerkit saavat olla häviävän pieniä.

Välikänni tosiaan meni ehkä vähän metsään, sillä vedin heti alkuun tankoparsaöverit. Join puolitoista lasia pirskahtelevan keväistä valkoviiniä ja sammuin käsikirjoitetun viihteen äärelle. Se pyöri itsenäisesti pitkälle aamuun ja opin unissani espanjaa tai italiaa. Aamulla en ollut ihan varma, oliko uni vain kääntänyt espanjan italiaksi. Mietin tätä kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin aiemmin Mannerheimia ja Keskisarjaa, joten lisään muistiinpanoihini pyrkimyksen vältellä historiallisia dokumentteja, artikkeleita tai keskustelutilaisuuksia sellaisina aikoina kun olen herkistynyt ja keskittynyt vihaamaan kaikkea muuta kuin sitä mitä mieleen juolahtaa.



3.5.2018

Välikänniä odotellessa



Krapulainen olo, vaikken ehtinyt juopotella tai osallistua muihinkaan vapun perinteisiin juhlallisuuksiin ollenkaan. Vappukin taitaa olla jo ohi, on ollut monta päivää. Juuri nyt olen piittaamaton päivistä. Paistoin kyllä munkit, kahdesti, teinille ja P:lle. Täytin ne pähkinäsuklaalevitteellä ja creme fraichella ja muistelen niiden olleen sairaan hyviä. Normaalista poiketen täällä ei ole kajahtanut yksikään työväenlaulu, ei edes Bella Ciao tai Balladi toveri Viljasesta. Työväen juhlan sijaan olen tehnyt töitä. Se on ollut helvetin vaikeata ja epämääräistä  tervanjuontia, höyhenissä kieriskelyä ja silkkaa kaikesta epätietoista itseinhoa.

Onneksi työmaa kääntää juuri takkiaan, muuttuu soljuvammaksi ja tunkkaisessa luolassani itäneet pienet tajunnanversot alkavat voimistua. Samalla palaan maata kiertävältä radaltani takaisin suurinpiirtein siihen mistä lähdin ja ihmettelen, kuten usein aiemminkin, miksi minun täytyy käydä välillä ulkoavaruudessa, kun kuitenkin palaan juuri tähän kohtaan, samojen kysymysten äärelle. Vastauksenikin ovat usein samat mitkä jo lähtiessä ja luulen ettei mitään ole varsinaisesti tapahtunut. Vain kallisarvoista aikaa on kulunut toivottomiin harharetkiini.

Jotain kuitenkin tapahtuu, sillä äkisti osa kirjaimista rytisee paikoilleen, sanat järjestäytyvät ketjuiksi ja liittyvät toisiinsa lähes loogisesti. Olenkin kaivannut tätä mielihyvän tunnetta, joka sekin usein tulee, muutama päivä sen jälkeen kun on menettänyt toivonsa, tervatynnyri on tyhjä ja avaruuspukukin repeämäisillään. Sitten ihmettelen taas, että miksen osaa luottaa helpotuksen tunteen saapumiseen, kun kuitenkin tiedän se tulevan jotakin kautta. Ehkä minä tosiaan tarvitsen tämän kaiken venkoilun ja häilyvän epätietoisuuden. Se on rasittavaa, osin myös teennäistä. Siksi pidänkin sen normaalisti piilossa ja ruokin sitä täällä tunkkaisessa luolassani keskenäni.

Unessani rahaa pumminut Mannerheim ei ole palannut, mutta kahtena seuraavana yönä unissani mellastikin sitten itse Keskisarja. Aivan hämmästyttävää. Toista yötä en malttanut lopettaa kesken, vaan nukuin surutta pommiin ainakin kaksi tuntia. Olimme häissä remuamassa. Emme onneksi omissamme.

Kun ei moneen päivään puhu kenellekään ääneen, tuntuu oudolta aloittaa. Soitin toimeksiantajalle ja sanat tulivat kuin luonnostaan. Sain hyvän neuvon. Toimeksiantaja kehotti minua vetämään välikännit. Itse vähän epäröin, mutta jos siitä kerran saa palkkaa, niin miksi ei?

30.4.2018

Lainasin Mannerheimille vitosen





Olen saanut aivoni hetkellisesti oikosulkuun. Olen päätynyt siihen, ettei minulle oikeastaan sovi ajattelu ollenkaan. Ei se ajattelu yksinään saa aivoja kiehumispisteeseen, vaan lukeminen, etsiminen, kirjoittaminen ja muistaminen. Ajattelun ajatteleminen ajoi minut lopulta pihalle ja kävelemään ison ympyrän. Aika nopeasti sain itseni rauhoitettua selväjärkiseen suvantoon, jossa ehdin ajatella aistillisuutta, kehon yksinvaltiutta maailmassa olemiseni ruumiillistumana, Jumalaa ja Simsejä.

En todellakaan tiedä miksi ajattelin Simsejä. Ehkä siksi, että minulla oli käsilaukussa nippu tankoparsaa, pekonia ja kananmunia. Ja mielessä jotakin niin abstraktia kuin Jumala. Ruoka liittyy vääjäämättä aistillisuuteen ja olemiseen. Joskus aikoinani pelatessani Simsejä, opettelin kaikki mahdolliset huijauskoodit nostaakseni taloudelliset resurssini pilviin ja käytin paljon aikaa hahmojeni hengiltä saamiseen. Hukuttamalla uima-altaisiin, muuraamalla heitä suljettuihin huoneisiin, näännyttämällä nälkään ja aiheuttamalla murhaavia tulipaloja. Kaipasin kävellessäni hetken aikaa pelin suomaa jumaluutta ja tappamista. Vapautta toimia itse luodussa universumissa miten lystää.

Se että olen tässä ja ollut jo vuosikymmeniä, ei helpota ollenkaan. Minun pitäisi olla jo viisaampi ja kaikin tavoin ehompi ihminen. Mietin, mistä tälläiset sisäiset määräykset todellisuudessa oikein tulevat ja onko niitä syytä pohtia ollenkaan. Olenko vain hidas ja laiska ihmisyyteni toteuttamisessa. Kohtelenko kehoani ja suurenmoista mieltäni kaltoin. Hukkaanko resurssini.

Yöllä näin unta Mannerheimista. Luulen sen johtuvan siitä, että katsoin ennen nukahtamista (enimmäkseen vain kuuntelin) youtubesta Teemu Keskisarjan Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta koululaisille pitämän yleisöluennon. Rakastuin hetkeksi paljon. Siis Keskisarjaan, en Mannerheimiin. Tarkistin kesken luennon Keskisarjan horoskooppimerkin, josko se sopii yhteen omani kanssa ja kyllä se sopii! Makasin sohvalla ja yritin samalla paikantaa selässäni asuvan kipeän syöpäkasvaimen. Todennäköisesti se on lihasjumi, stressin ja intiimin paniikin aiheuttama sekasikiö, joka poistuu kunhan muistan joskus venyttää sitä, sohia tennispallolla ja käydä saunassa ja uimassa. Tämä kaikki aiheutti kummallisen perusinhimillisen yksinäisyyden ja pohjattoman mustan tyhjyyden tunteen, joiden kanssa kävin maate.

Mannerheim siis soitti yöllä ovikelloa. En tiedä miten se pääsi rappuun. Se oli kohtelias ja kysyi olisiko minulla lainata viisi euroa bussilippuun. Ajattelin hevosta. Että voi hyvä mies, missä sun hevonen on? Annoin sille vitosen ja se kiitti ja lähti sapeleineen marssimaan alas rappusia. Aloin miettiä, että tässä on nyt kyllä niin ainutlaatuinen tilanne käsillä, että enhän minä voi antaa sen tuosta noin vaan mennä. Vähänkö vitutti, että heräsin juuri siinä kohtaa, kun olisin tarjonnut Mannerheimille aamukahvit.

Jätän tämän unen nyt analysoimatta. Ei kaikkea tarvitse sorkkia. Sitä minä vaan, että tilasin Keskisarjan, en Mannerheimia. Ensi yönä uusi yritys.




25.4.2018

Psykoosipiuhaa



Aikatauluni ovat jännästi liittoutuneet sekamelskaksi. Sellaisiksi kivipaaseiksi jotka muistuttavat dominoefektillä romuttunutta Stonehengeä. Ajattelin olla elintärkeä ihminen ja kiireineni tulvia pahemmin kuin Pohjanmaa, mutten jaksa listata hetkittäin sekopäistä yritystäni venyä kaikkeen. Mutta vinkkinä tuleville sukupolville ja eritoten itselleni: 22 tunnin työpainotteiset päivät ovat liian pitkiä.

Tärkeämpää on nukkua tunnin verran pommiin, istua muutama tunti rauhassa, juoda niin monta kupillista kahvia loppuun kuin haluaa ja hengittää. Sen sijaan että yrittäisin juuri nyt muistaa mitä kaikkea olen unohtanut, varastan muutaman tunnin omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ilman sitä tulee ruumiita. Teen myöhemmin iltavuoron ja heti kun olen juonut kaiken tarvitsemani kahvin, jatkan meditointia tiskaamalla käsin. Sitä varten minulla on varattuna sormissa paperihaavoja, joista yhdestä vuotaa vielä verta. Ei saa olla liian hauskaa.

Saatoin lukea muutama päivä sitten artikkelin naisesta, joka tekee ainakin yhtä työtä, kahta tai kolmea tutkintoa, hoitaa lapsensa ja ties mitä siinä sivussa ja on urheiluhullu. Ruokahuollon suhteen se laistaa, turvautuu kai hetkittäin eineksiin. Meinasin romahtaa. En tiedä olisiko elämäni helpompaa jos olisin sellainen nainen seuraavat kuusi kuukautta. Aina on jossakin joku, joka suorittaa yhdellä iskulla koko maailman, samalla kun oma elämä on hetkittäin sitä, että löytää edes toisen pinkinpunaisen villasukan ja tyytyy siihen.

Olen viikonlopun jäljiltä ihan onnekas ja iloinen. Sain Muusan ja Mentorin samassa paketissa, peräkkäisinä lähetyksinä. Sellainen käy melkein työstä, koska siinä on herkkä ja tunteikas sieluni lujilla. Kerroin polleana kanssaihmisille miten aina itken tämän Muusan laulun kohdalla, mutta nyt en ollenkaan ole sillä tuulella. Sitten itkin. Vuori ehti ennen biisiä empatiataputella käsivarteeni merkin myötätunnosta ja sitten se vaan oli taas siinä se märinä. Tällä kertaa ajattelin yhtäkkiä vanhenemista ja kuolemaa ja yksinäisyyttä. Tai ne tulivat mieleeni, kaikki yhtenä kuvana ja varoittamatta. Ajattelin varmaankin omaa välitöntä kuolemaani siinä paikassa.

Kuolema ei aina tule silloin kun sitä eniten odottaa, joten ehdin nauttia vielä Mentorinkin läsnäolosta. On varmasti väärin sanoa, että rakastan vähän sitäkin. Mentori on minusta kaunis ihminen eikä sitä tarvitse sen kummemmin analysoida. Kuinka voisikaan olla rakastamatta ihmistä, joka heti ymmärtää psykoosipiuhan merkityksen elämässä. Ehdimme hihitellä sille yhdessä alkuillasta. Tykkään löytää sanoja, olen niitten suhteen vähän naiivi ja rasittava. Ehkä salaa ja hetkittäin tykkäänkin itsestäni.

Luulen että pahinta stressinaiheuttajaa ja aikataulujen sovittelukauhua on se, etten koe koskaan varsinaisesti tekeväni mitään. Ja jos teenkin jotain, se ei ole koskaan riittävästi ja riittävän hyvin. Lisäksi on se kaikki sälä, mille ei oikeastaan voi mitään: toisten aikataulut, jo luvatut työt, maailma joka pyörii ilman minuakin mutta myös hetkittäin kanssani. Joku työjuttu paisuukin nelinkertaiseksi ja sen vieressä toinen kolminkertaiseksi. Sanon joo joo joo ja sitten onkin jo kauluri kusessa.

Se että teen erilaisia asioita ja vaihdan minuutissa maailmoja, on myös oma valinta. Ei saisi valittaa ja mennä joka päivä psykoosiin. Tänään yritän ajatella sen niin, että olen avaruussukkulan kapteeni, joka minuutin kuluttua on lastentarhanopettaja. Kyllä semmoinen homma saattaa välillä olla rasittavaa. Kuinka moni avaruussukkulan kapteeni edes on valinnut tällaisen "uran"?