28.9.2016






Hyvä ystäväni on palannut takaisin tähän maailmaan. Lopussa, ennen lähtöä, on kiitos seissyt ja lähialueiden hitaat ja ujot poikamiehet ovat kosineet yksinkertaisin sivulausein ja kantaneet lahjoja. Jos ystäväni olisi mies, hän olisi ollut jo useamman vuoden varattu itselleni, mutta koska minäkin olen nainen, on kaupungin paras naisaviomiesaines yhä vapaa. Saamaan, antamaan ja kulkemaan.
Tällaiset suhteet sopivat minulle. Eihän siitä ole edes puolta vuotta kun on viimeksi nähty. Omenapuu kukki ja kävelin vähän surumielisesti hymyillen läpi kaupungin. Miehen kanssa ei tällaiseen pysty.

Miehen mielestä olen saanut yliannostuksen Deadwoodia. (Voi olla, sillä katsoin kaikki tuotantokaudet putkeen. Sattuneista syistä en nuku paljoa, joten minulla on nyt myös uusi pipo ja hämmentävän värikkäät sormikkaat.) Levottomat suunnitelmani sesonkibordellin avaamisesta ja erilaisista täydellisistä murhista, ovat kylväneet häneen tämän epäilyksen siemenen. Ikävä kyllä tajusin senkin, etten ehkä itse pääse toisitoimiin. Ohitin puhuessani ammattiopiston puolenpäivän bakkanaalit, jotka eivät kätke sisäänsä savupilveä ja jokaisen opiskelijan suusta valuvaa sylkeä. Pilvi on todellinen ja sylki on liukasta. Miten niistä nuorista toivoista irtoaakin niin paljon limaa? Kun syksy etenee, on ammattiopiston kohdalla todellinen vaara liukastua ja loukkaantua vakavasti. Päätin värvätä siltä seisomalta koko tupakkapaikan sesonkihommiin. Työharjoitteluun. Mies ei suostunut sanomaan, panisiko mieluummin parikymppistä neitokaista vai viisikymppistä madamea. Suostumattomuus ja miehen historia parikymppisten ihmenaisten parissa, nosti tapetille sen tosiasian, että madame jää rietastelussa maksunkerääjän rooliin. Täytyy siis harkita uudelleen. En ole myöskään täysin varma, haluaisinko edes riistäen rahoittaa sitä loputonta sylkimäärää.

Hyvän ystäväni kanssa jatkoimme siitä mihin joskus keväällä jäimme. Hänen ehdoton hyvä puolensa on se, että hän jaksaa muistuttaa minua miesten olemassaolosta. Kahvittelupaikkamme liepeillä on myös eräänlainen aikamatkailun ja aineellistumisen solmukohta tai asema, jonka toimintaa seuraamme silmä ja sukukalleudet kovana. Sieltä nimittäin pulpahtelee nukketyttöjen lisäksi aika vetävän näköistä miesmateriaalia. Tänään pääsimme seuraamaan Kit Haringtonin aineellistumista. Alkoi panettaa. Ystäväni katsoo silmä(kin) kovana Games of Thronesia. En ole itse koskaan päässyt sarjaan sisään. Katsoin sitä joskus ajanlaskun alussa jokusen jakson, mutta jokin tauko televisiossa tai oikea elämä tulivat väliin. Ystäväni kertoi, että sarjassa tapetaan kaikki pääosanesittäjät ja että seitsemäs tuotantokausi on tulossa, vaikka ilmeisesti kaikki muistakin sarjoista lainatut komeat miehet on jo kuudennella kaudella tapettu. Kiinnostuin heti. Tappaminen kiinnostaa aina. Ehkä murrun jo tänä yönä ja aloitan uuden kaulaliinan ja villahousut. Ja turkin. Villasukat. Kuusi tuotantokautta saattaa tehdä minusta pienen käsityöpuodin.

Kauniit sopimukset, joita on kesästä asti punottu, siitä että mies olisikin täällä enemmän, koska itse saan muutenkin reissata läkähdyksiin asti, ovat taas haudatut jonnekin syyssateitten alla kärvistelevien lehtien sekaan. Onneksi tajusin ajoissa, että on myös muita suuntia. Aloitan etelästä. Siellä ollaan jo valmiina vastaanottamaan minut, kuten aina. Tuntuu että tihkun iloa. Ei ole soittoaikoja tai omaa tilaa, joka tarvitsisi haltuunottaa juuri silloin kun minä olen siinä. Ei tarvitse lähteä mihinkään moneksi tunniksi, että toinen saisi olla rauhassa. Olen ollut ilmeisen paljon ja liiaksi poissa, unohtanut kuinka onnelliseksi tulen siitä, että olen tylsimmillänikin toivottu ja haluttu vieras. Alleviivailen tätä itsekseni ja tihkun lisää. Sellaista arkista ja hunajaista iloa.

Mies tekee kaksinkertaiset oharit. Syntymäpäivänäni on jonkun toisenkin syntymäpäivät ja taideretkeilyperuminen pakottaa kolme ihmistä keksimään jonkun uuden osallistujan. Ei se mitään. Syntymäpäiväni eivät ole oma syyni, eikä jonkun toisenkaan syntymäpäivät. Mies saa valita. Minustakin alkaa tuntua, että alan valittamisen sijaan valita.

Tiedänpähän ainakin taas vähän paremmin, mistä luottamus rakentuu. Se ei rakennu fiilistelystä tai kauniista sanoista ja pitämättömistä lupauksista ja alustavista suunnitelmista. Se rakentuu läsnäolosta ja teoista. Pienetkin teot ovat merkillisen merkityksellisiä.



25.9.2016

Rakastaa sua liikaa





S: Soittaisitko sä yöllä sun naiselle jos pyytäisi? Jos se siis pyytäisi.
X: Ai jos se pyytäisi täh totta kai.
S: Vaikka puoli neljältä yöllä?
X: Omasta kokemuksestani, siis minä olen tehnyt niin aina.
S: Se on hyvä juttu.


S: Kaikki ei kai tee niin.
X: Syitä voi olla monia, hän nukkuu?
On kännissä.
Ei tajuu.
On urpo.
Rakastaa sua liikaa.
Fillari on puussa.






23.9.2016




Kun mieli on väsynyt ja ristiriitainen, kannattaa juoda kohtuullinen tujaus viinaa, lukea runoja, käydä kampaajalla, maata ja istua hyvän ystävän kanssa puhellen, nakertaa virolaista parmesaanimakkaraa, neuloa ja juoda kahvia. Muu tulee kun itsestään. Tili tyhjenee, jokainen kukka saa nimen, basilika paleltuu parvekkeelle, kaikilla kaduilla ei kehtaa itkeä ääneen ja ihmisen lämpö lehahtaa vaivihkaa luo.

Jos tuntuu ettei koskaan riitä, kannattaa antautua ystävän syliin ja pyydettäessä antaa anteeksi, vaikkei mitään anteeksiannettavaa olisi.Takertua kiinni ihmiseen ja puristaa, kunnes koko keho tunnistaa antamisen ja saamisen välittömyyden, sanattoman helpotuksen. Siihen ei mene kauaa. Sen voi tehdä vielä kuilun reunalla, ilman häpeää ja valtataistelua.

Rakkauden kuilun reunalla on mukana kuolema ja viha. Se jota rakastaa, on aseistettu hampaitaan myöten ja sillä on lupa tappaa. Se tietää, että muutut helposti hyväksikäytetyksi lapseksi ja se jatkaa pelotta siitä, mihin hyväksikäyttäjä jäi. Jos olet ollut tarpeeksi auki ja luottavainen aiemmin, se tietää kaikki märkivät haavasi ja taikoo ne vuotamaan. Se tappaa, nöyryyttää, tuhoaa ja tekee millintarkkoja täsmäiskuja. Avartaa ja syventää haavoja juuri oikeista kohdista, tartuttaa ruton ja murhaa kesken unen. Sitten se kruunaa itsensä, sanoo että on aseeton hirveytesi edessä ja pelkää itsensä puolesta. Sille kelpaa enää vain kidutus. Tietääkö se, ettet kestä läpi yön palavaa valoa, kylmyyttä ja käsirautoja? Kyllä se tietää.

Valvon koko yön, mutta nukahtelen. Näen unta valosta ja säpsähtelen hereille. Kelaan Deadwoodia edestakaisin ja rouskutan särkylääkettä. Vanha korjausleikkaus on aktivoitunut. Terapeutti kysyy taas, haluanko tehdä rikosilmoituksen. En minä koskaan halua. Peitän mustelmani ja keitän monta pannullista kahvia. Yritän itkeä niin paljon varastoon kun voin, ennen kuin lapsi tulee kotiin.

Kampaajalla on aikuisten värityskirja ja tussit. Se on hirveän hauskaa. En väritä. Tänään minä muutun oikeaksi asiakkaaksi, joka saa koko rahan edestä ohjeita ja enemmänkin. Ei se maksa paljoa. Kohtalomme on nyt sinetöity.




22.9.2016

Menneisyyden paino



Pienet kirjaimet parahtelevat läpi yön. Neulon piposta liian pientä ja kädet hikoavat. Katson Deadwoodia ja pastoria runteleva kasvain itkettää. Tappakaa se jo. Vietän taas yöni lattialla ja tunnen kuinka jääpalat alkavat sulaa paljasta ihoani vasten. Kierryn kiinni minuun. Pitäisikö jo soittaa.

Miten kävi sille unelle joka jäi kesken. Mies sanoo, että hylkään sinut vasta sitten kun olet rauhassa ja. Unohdan loput. Ajattelen pieniä muurahaisia. Punaisia ja mustia. Auringon poltetta iholla ja muurahaisten poltetta säärellä. 72 silmukkaa ja silti liian pieni.

Miten kävi sille unelle joka ei koskan tullut. Ajattelen ylikasvaneita pin up -tyttöjä ja huoranpunaisia huulia, joiden ohi en pääse, vaikka huoraisin itseni kuoliaaksi. Jonotan vuoronumerolla 745. En uskalla vilkaista taakseni. Kukaan ei hengitä niskaani, vaikka tunnen hengityksen rytmin niskavilloissani.

Ajattelen niitä ihmisiä jotka vuosien jälkeen palaavat johonkin. Tulevat vaikka tähän liepeilleni, imaisevat osan heikkouteni voimasta ja kiittävät kauniisti. Kuinka paljon minua on jäljellä. Pitäisikö minun antaa pois tämä vuoronumero.

Jossakin menneisyydessä on mesimarjankukka, johon tartun nihkeillä lapsenkäsilläni ja survon pieneen maljakkoon. Isä on tarttumaisillaan minuun. Aurinko paistaa ja on niin kylmä, etten hallitse ruumistani. Minusta kasvaa vuosien mittaan yhä suurempi paleltuma.

Tässä se nyt on. Olenko vihdoinkin saanut menneisyyden painon päälleni. Sen jota olen ansiokkaasti ja epäansiokkaasti hoitanut, kieltänyt, väistänyt ja tappanut. Kaikki nämä vuodet.

En tiedä mihin minun pitäisi asemoida kysymysmerkki. En asemoi sitä mihinkään.




21.9.2016





Rakkautta ei taida sellaisenaan olla olemassa. Se on sekoitus kaipausta, vihaa ja autismia. Se on toivoa ja himoa. Liittymiskipua. Siinä ei ole mitään hyvää ja pyyteetöntä tai mitään mikä lisääntyisi, laajenisi tai muuttuisi näkyväksi valoksi hohtamaan tunnelin päähän. Joskus se on hikeä joka tipahtelee hiuksista miehen päälle, mutta useimmiten se ei ole. Joskus se on onnea.

Makaan putkassa kusenkeltaisella patjalla. Palelee niin, että polvet kalisee ja nirhautuu verille mattoa vasten. Kieputan paljaitten käsivarsieni suojaksi pitkää hametta. Lämpöä ei ole missään. Mitään ei ole. Nuori nainen antaa minulle takkinsa ja olen hetken aikaa turvassa. Muutun kilpikonnaksi ja itken. Meillä ei ole mitään hätää, kyllä me selvitään tästä, sanoo nainen ja vetää toisen patjan päällemme. En hengitä. Kotona vessassa palaa valo läpi yön, koska muuten lapsi ei voi nukkua. Minä en voi nukkua, koska se palaa läpi yön. Tiputan maustekaapista purkin suoraan palavalle paistinpannulle ja purkki särkyy. Ruoka on pilalla. Ruoka on lasia. Ei minua väsytä. Minua pelottaa.

On päästävä irti tästä keltaisesta. Puen oikeustalon parkkipaikalla lisää vaatetta päälleni. Loput heitän muovipussissa energiajätteeseen. Istun hautuumaan harmaalle penkille ja poltan tupakkaa. Hengitän. Jäljellä on vain hengitykseni, eikä sekään jatku loputtomiin. Se haihtuu savuna ilmaan. On unia ja painajaisia. Joku kuolee painajaiseen viikossa. Joku toinen sytyttää kynttilän. Aurinko paistaa jo.

Lasken asioita joita kiellän itseltäni. Lasken sormiani. Niitä on aina viisi. Kiellän rakkauden ja kirjaimet. Todellisuudessa voimattomuus estää minua tunnustamasta ja tunnistamasta rakkautta. Se on minussa yhä, limaisena ja  kosteana, lohduttomana ja kuivumattomana erämaana. Nimettömänä ja olemattomana, mutta kammottavan läsnä. Niin kauan kuin hikoilen, se asuu minussa ja leviää, levittäytyy itkunsuolaisena ruttona ja pinttyy vuodevaatteisiin. Märkä tukkii hengitykseni ja nielen suolaa.

Jätän kirjoittamatta, koska pelkään niin paljon. Pelkään, että tulee sellainen aamu, jolloin jokainen unohtunutkin painajainen on totta. Sellainen aamu, jona en löydä ihmisen lihaa vierestäni ja kaikki totuuteni onkin ollut unta. Sellaisena aamuna olemattomuuteni alleviivataan ja yliviivataan korostuskynällä, enkä kykene kuvittelemaan sen hetken silmittömän raivokasta häpeää sellaisena, että olisin siinä hetkessä yhä elävä.

Pelolle ei ole sanoja. Se johtaa verta ja sähköä. Olla ilman ja haluta. Korjausliikkeeni ovat amputoineet minulta jo ajat sitten parantuneita raajoja. Miten voisi uskaltaa olla olemassa ilman mitään toivoa. Kuolen ja hautaudun, kirjoitan muistokirjoituksia itselleni ja nyljen viimeisetkin sanat, joilla olen aiemmin lohduttanut tutisevaa ja haurasta minuutta. En osaa olla näin avuton. En osaa olla näin ihminen. En osaa olla näin olemassa. En osaa olla pelkäämättä.

Ole sellainen kun haluan ja toivon sinun olevan. Älä tee virheitä. Ole sellainen kuin olisit erilaisena ja jonakin toisena, niin minä en tee tai teen hätiköityjä päätöksiä. Ihmissuhde rakentuu arkisesta läsnäolosta ja toistosta. Se on hitaasti hautuva lihapata ja syksyn maukkain omena. Ja vuosikymmenten muistot omenavarkauksista ja hirvenkaadoista. Se on kuvitteellinen asetelma, jonka määritelmät tulevat ulkoa ja omalta iholta. Menneisyyden taakat ja haamut ja kivireet. Se on rakennustyömaa, jolla tarvitaan maansiirtokoneita, maisemasuunnittelua, työnjohtajia ja säännöllistä kolmivuorotyötä.

Sanat ovat kuin kevyt ja lohduttava kosketus iholla. Turvaluola ja ainoa pysyvä tahra kahvin lisäksi. En minä voi lopettaa kahvin juontia. Siinä olisi jo liikaa yhdelle elämälle. Hapuilen kohti naista, jonka kanssa minulla on joka toinen maanantai oikea autistien aikataulu. Se ojentaa kermapurkin oikeaan käteeni kun kaadan vasemmalla tuoretta kahvia. Hymyilemme. Tätäkin on rakkaus. Paahdamme ruisleipää tai syömme, joku lämmittää saunan, puhumme joskus paljon, joskus vähän, menemme aikaisin nukkumaan. Nyt puhumme minun suurista tunteistani. Tämän kaiken raskaudesta. Siitä etteivät kaikki ole niin helvetin tunteikkaita. Että eikö ole kuitenkin hyvä elää, sen sijaan että vain suoriutuisi zombiena? Hetkittäin ei. Mies käskee ajattelemaan kivoja asioita. Kukkia ja kissanpentuja. Se se vasta zombieta on. Menen katsomaan kukkia.

Olen kyllästynyt puheeseeni, haluan olla hiljaa ja nähdä pienten kirjainten pulpahtelevan minusta ulos kuin vesi lähteestä. Haluan pienten kirjainten tunkeutuvan ihoni läpi ja naukkailevan vertani kuin vissyä. Sitä minä haluan. Muistaa pieniä asioita, joiden merkitys elämälle on suurempi kuin maailmanloppujen ja joukkomurhien. Alan muistella.


10.9.2016

Päivän saldo


Olen miettinyt tätä nyt jonkin aikaa.
Olen tehnyt tämän ennenkin.
Lopettanut ja sulkenut.

Kaikki mitä olen vuosien mittaan sanonut täällä ääneen, on ollut itselleni elintärkeää. On vieläkin. Tämä on isoin ja pakollisin henkireikä mitä minulla on. Joskus olen saanut kuulla, että tästä on ollut lohtua myös muille. Siitä on aina ollut lohtua minulle.

Ilman tätä rakasta Tyttöä olen hukassa, mutta olen sitä muutenkin. Ja juuri nyt, näinä viikkoina ja päivinä olen niin hukassa, etten enää tiedä mikä olisi armollisinta itselleni. Armomurha tai jälkiabortti kuulostavat aina hyvältä, joten päästän Tytön nyt päiviltä, pitkällisen rimpuilun jälkeen. Todellisuus on muuttunut sellaiseksi etten enää hallitse sen fiktiiviseksi luomista. Tai sitten olen onnistunut paremmin kuin koskaan. Vuori sanoi, että taso on ihmissuhteen myötä laskenut ja sekin on yksi hyvä syy abortoida. Tämä jälkeen ei ole mitään abortoitavaa. En kykene enää toistamaan kirjallisesti sitä minkä olen toistanut niin monta kertaa.

Mikään ei välttämättä ole lopullista, mutta kymmenen vuoden julkisen itsehäpäisyn ja ruoskinnan jälkeen uskon, että kykenen samaan paskaan vielä seuraavatkin kymmenen vuotta, joten yritän olla armelias ja pitää tällä kertaa lupaukseni. Olen kyllästynyt ja pettynyt. Enimmäkseen olen kuitenkin peloissani. Niin peloissani, että herään kesken uneni hengittämättömyyteen ja hapuilen yhä useammin paperia. Se lohduttaa minua.

Päivä ei ole edes puolessa, mutta uskon sen olevan aika lailla samanlainen kuin moni muukin kulunut päivä. Paistan lapselle pekonia ja munia viikonlopun kunniaksi ja itken vahingossa rasvan joukkoon. Olen huojuva tulipalovaara. Lapsi puhuu englanniksi jonnekin venäjälle. Minä juon vielä kupillisen kahvia ja menen sitten ostamaan uuden levyn.

Minulle jää vielä Nick Cave ja kahvi.