15.10.2018

Joo





Hyljäsin metsän, jätin sen hetkeksi oman onnensa nojaan. Tiedän ettei se edes huomaa poissaoloani. Se ei ikävöi vaelluskenkäni painaumia sammalohimolleen. Se ei kaipaa kiimaisia sormiani riipimään sieniä syliotteestaan, eikä ilmatilaansa leijumaan kanssasienestäjieni päälle langettamiani kirouksia. Minä kaipaan.


Olen istunut puistossa. Alppipuistossa, Ruttopuistossa ja Kuolleen etanan puistossa. Vähän Sibeliuspuistossakin. (Työnsin pääni monumentin sisään juuri ennen keskiyötä ja taoin terästä naamani kohdalla. Suosittelen.) Muusa kertoi, että legendan mukaan, kun käyt makaamaan monumentin juurelle "joku semmonen juttu" kainalossa, tuuli soittaa Sibeliuksen kadonneen sinfonian. Emme tiedä mikä "joku semmonen juttu" on. Meillä oli matkassa litra punaista maitoa. Sitä on turha kokeilla toistamiseen.

Aiemmin päivällä seurasin ihmisiä Ruttopuistossa. Katkeilevaa liikettä ja asentoja kirkkaassa auringossa. (Nietzschellä oli tähän joku juttu, jonka jo yön myötä unohdin. Tosin hänellä oli muutakin: Autuaita ovat ne jotka unohtavat, sillä niin he selviytyvät jopa erehdyksistään.) Tyttöpari kävelykahvin kanssa keimaillen. Nuori nainen jähmettyneenä paikoilleen, käsissään sylillinen lehtiä. Jo aamulla syksyiseen oranssiin pukeutunut äiti laski lapsensa lehtikasaan, käski hyppiä ja leikkiä. Se ei mennyt tarpeeksi hyvin instan kuvalaatua ajatellen, joten äiti siirsi lapsen syrjään ja kohensi lehtikasaa. Kun tilanne oli kuvattu, matka jatkui.

Kerroin tämän tarinan Muusalle ehkä kolmena versiona, eri puistosta. Nyt en enää jaksa. Katselen ikkunasta ulos Topeliuksen puistoon. Käärin vielä yhden tupakan. Päiväni täällä ovat luetut ja höyhenenraskaat. En tiedä mikä on raskainta, läheisten suru ja tuplasyöpä vai Susikoira Roi -vitsit. Tai mikä sitten parasta, lampaanpaisti vai mustajuurigratiini, pitkä lounas Tokiossa vai äidin keittämä linssikeitto. Vai tämä kaikki puhe, joka meistä sikiää. Puhumme paljon ja ainakin Muusan kanssa päädymme taas ihmettelemään kaiken merkityksettömyyttä. Kun siihen pääsee, on helpompi nousta ja tehdä vahinkouukkari. Metsän kautta mennään. Kaikki paitsi sienestys on turhaa.

Tässä kohtaa polku haarottuu taas. Kerron unieni Keskisarjasta, jota pääsin puolivahingossa kuulemaan perjantaina. Tai paremminkin näin Keskisarjan puristavan mikkiä ja jurottavan tylsistyneenä. Tylsistymiselle oli pätevä syy, eli Keskisarjaa haastatellut Aleksis Salusjärvi. 

Keskisarja on varttuneille naisille kuin lämmin pulla ja tuoreena höyryävä pannukahvi. Samaa hän on kyllä ikääntyneille miehillekin. Ei ollut yllätys, että Keskisarja keräsi pisteet kotiin, kun pidätellyn ärsyyntynyt naisihminen näpäytti Aleksis Salusjärveä (joka vahingossa veti henkeä erään lauseensa lopussa). Voisitko antaa Teemun puhua vähän enemmän? Kun sitä me on tultu kuuntelemaan.

Aleksis kertoi paljon omasta elämästään ja työstään. Vankilatyö plaaplaa, Viro jotain, minä, kulttuuriministeri sitä ja tätä, lukutaito jota edistän jaarijaari, minä, sitä ja tätä ja ai niin Leevi Lehto sanoi että. Koska en tunne Keskisarjaa muuten kuin unistani, menin tilanteessa intuitiolla. Keskisarja seisoi järkähtämättä paikoillaan, piti tarpeettomaksi käynyttä mikkiä kevyesti kädessään ja levitoi osan itseään ties minne. En tiedä miten se sen teki, ehkä joillakin mikroilmeillä, mutta noin satapäinen yleisö näki ja tunsi luissaan, ettei se(kään) enää kuunnellut Salusjärven monologia. Salusjärven kiihkoton itsetehostus päättyi yllättäen kysymykseen. Keskisarja oli hiljaa, heräsi sitten hetkeksi valveunestaan ja palaili kiertoradaltaan Malmin kirjastolle ja vastasi yhdellä väsyneellä sanalla: Joo. Yleisössä virinneet tirskahdukset yltyivät ja parista penkistä vuosi tukahdutettua huutonaurua.


Joo. 
Tulin oikeastaan vain kertomaan pienen ilouutisen. En jaarittelemaan vaahteranlehdistä. Tyttö yli laidan on aikeissa haarottua. Kaikki edellä kertomani (ja paljon muuta) liittyy siihen olennaisesti, joten jään itse mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumia. Te pääsette niistä taas osallisiksi joskus tammikuussa tai mahdollisesti jo aiemmin. Mikään ei oikeastaan muutu. Kompassin neula vaan väräjää ja etsii uutta pohjoista, pohjaa.


29.9.2018

Just hyvä


Olen jatkanut metsän kartoittamista yksin ja T:n kanssa. Mehevimmille (sieni)paikoille teen Blair Witch Projectin innoittamana salaisia merkintöjäni. Varsinaisten merkkien lisäksi on tehtävä valemerkkejä, joiden tarkoitus on hämätä pahimpia sunnuntaisienestäjiä. Merkeistä huolimatta ammattilaiset osaavat lukea maastoa, joten varsinaiset merkit viittaavaat johonkin paikkaan n. 500 metrin säteellä ja valemerkit viittaavat minne sattuu. Tämän lisäksi täytyy tietenkin ajatella, itkeä, ihailla maailmaa ja sienestää. 

Nämä metsäytymisen oheistoiminnot tekevät päivistä pitkiä. Kahdeksan tunnin harhailu kuusikossa vastaa täyttä työpäivää. On yhä vaikempaa löytää takaisin kotiin tai lähimmälle bussipysäkille ennen pimeää. Viimeksi maanantaina eksyin. Erehdyin ajattelemaan omiani ja yhtäkkiä en tiennytkään missä olin. Muistelin helikopterin pitäneen minua joskus hereillä, kun onnetonta mummoa etsittiin syyspimeällä. Onko nyt minun vuoroni saada kyyti kotiin?

Ajauduin lopulta ulkoilureitille, joka nousi yhä vaan ylemmäs. Reitille ilmestyi riutuneita lenkkeilijöitä, joista tuskaisimmat juoksivat mäkeä ylös. Heti kun näytti siltä, että päästään taas tasaiselle, ylämäki otti itseään niskasta kiinni. Lopulta pääsin hyppäämään sivuun ja löytämään joukkoliikenteelle suotuisan tienpätkän.

Olen viikon sisällä tavannut paljon erilaisia sienestäjiä. Ensimmäinen oli mukava nuorimies, joka jostakin syystä piti puhelinyhteyttä auki ulkomaailmaan koko keskustelumme ajan. Varmaankin intohimoiseen etäsienestäjään. Kuulin ensin pelkän äänen. Mies hykerteli ja kehui puhelimelleen maastoa. Ääni vaikeni hetkeksi ja yhtäkkiä tyyppi seisoi vieressäni, onnellinen hymy huulillaan ja kysyi löydänkö mitään. Säikähdin ja tunnustin löytäväni vaikka mitä. Keskustelimme aika pitkään ja vertailimme saaliita. Kun erosimme, mies nosti puhelimen takaisin korvalleen! Etäsienestäjä oli kiltisti odottanut puhelun jatkumista. Mies vaikutti syöneen sieniä ennenkin tai sitten se oli pilvessä. Minua alkoi naurattaa ajatus sienestämisestä pilvessä. Sen on pakko olla hauskaa. Kaksi tuntia myöhemmin se seisoi samalla paikailla, yhä puhelimessa.

Toinenkin mies sai minut säikytettyä. Se hyppäsi pusikosta polulle, pyörän ja repun kanssa ja huusi samalla isosti, että terve! Se oli sellainen perussavolainen pappa, joka oli reipas ja epäsuora, joten jätin huomiotta sen neuvomat sienipaikat. En myöskään hennonnut kertoa, että sille on syy, miksei tästä rinteestä ole vielä irronnut saalista. Yritin perääntyä hissukseen, mutta pappa ja pyörä tulivat aina pari askelta lähemmäs, eikä puhe lakannut. Se puhui sienistä kuin kaloista ja kertoi minkä mittaisia oli mistäkin löytänyt. Pelkäsin papan lähtevän mukaani, joten onnittelin täydestä repullisesta vahveroita ja punnersin ylämäkeen kuin hirvi. Jälkeen se lopulta jäi, hymyillen ja reppunsa hihnoja kiristellen. Se huusi vielä perään, että tämä on seitsemäs sinetti, tai jotain muuta bergmanilaista. 

Paras kaikista on pariskunta, jota en halua tavata. Väistän ne aina tarpeeksi kaukaa. Naisella on pinkki ulkoilupusero, joka erottuu kauas. Ennen sitä kuulen äänen. Pariskunta huutaa toisilleen metsässä. Mies huutaa, että tuolla niitä pitäisi rinteessä olla, siellä on sammalta ja kuusia! Nainen huutaa kaikkea ja pulputtaa jatkuvasti, sättii miestään ja kiroaa kivikoita. Selväksi on tullut, etteivät ne ole löytäneet sitä mitä etsivät. Luulin niiden etsivän suppilovahveroita, mutta kun jälkemme kohtasivat samalla polulla, huomasin järjestelmällisesti murskatut pikkuruiset suppilovahverot ja mustatorvisienet. Ehkä pariskunta etsii vain itseään.

Kylmin kohtaamiseni oli tänään aamupäivällä, hiljaisessa metsässä. Sellainen parrakas, moittettomaan mustaan retkeilyasuun pukeutunut ja patinoitunutta koria sirosti käsivarrellaan kantava (hipsteri)mies. Hands free mahdollisti tehokkaan ja äänekkään projektisuunnittelun ja samanaikaisen säntäilyn sinne tänne. Väistin miestä kahdesti, ennen kuin sain sen eksymään korpeen. Toinen kohtaaminen oli jo niin lähellä sitä, että meidän pitäisi tervehtiä toisiamme, että meinasin luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä hiippaillessani syvemmälle ryteikköön, löysin syksyn suurimmat mustatorvisienet. Suurinta niistä voisi käyttää salaattikulhona. Lämpenin taas.

Tulen hyvin toimeen metsän ja luonnon kanssa. Pidän siitä miten eksyn ja unohdun. Ei tarvitse meditoida jalat ristissä suitsukkeiden sauhutessa ympärillä. Ei tarvitse mennä salille pumppaamaan sarjoja tai baariin nollaamaan aivojaan. Ei tarvitse etsiä itseään eikä enkeleitä tai yksisarvisiakaan, kun tietää suunnilleen missä on ja hahmottaa minkä kokoinen osa on tätä kaikkea. Tänä syksynä on tärkeämäpää kuin koskaan, että minulla on alle kymmenen minuutin bussimatka luonnonsuojelualueen ulkoreunalle. Se rajaa minut myös eroon ihmisistä, jotka ovat taas herkimmillään: Varisevia ja hauraita, valokuvassa tärähtäneitä. Vaikeita, väsyneitä ja vähän surullisia. Nyt jos koskaan, tuntuu kaikilla olevan tämänsä.

Minä seison vähän sivussa, toisessa kädessä sieni ja toisessa kahvikuppi. Tiedän suunnilleen ketä ja mitä rakastan. Minua pitäisi rakastaa vähän enemmän, mutta metsä korjaa sitäkin puutetta. Siellä armo varisee päälleni yhdessä sateen, havunneulasten ja hämähäkinverkkojen kanssa.

Mietin illalla mitä Ritari Ässälle kuuluu ja missäköhän se nyt on. Kun suljen silmät, olen Kittilässä. Hymyilen kesälle ja kaikille niille muistomerkeille, joita emme matkan varrella nähneet. Käyn varta vasten katsomassa sen fb-seinää. Siellä ei tietenkään ole mitään. Sen profiilikuvassakaan ei näy mitään. Ajattelen, että olisi kiva nähdä sen silmät. Voinhan minä lähettää viestin, näkee se sen sitten joskus, kun palaa sivistyksen pariin. En ehdi edes aloittaa, sillä kymmenen minuutin kuluttua siltä tulee viesti. Universumi tekee sen taas!

Puran vähän ihmisten tärähtäneisyyttä, suruja sun muuta. Muistutan, etten pidä häntä mitenkään sekopäisenä. Ennemminkin virkistävänä poikkeuksena. Se on helppoa, koska välimatka on turvallinen. Ritari Ässä sanoo, että toistaiseksi on. Apua, se tulee tänne! Ilahdun ihan kamalasti ja kaikki kirjaimeni menevät sekaisin ja nukahdankin vasta aamuyöllä. Ritari Ässä ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista murhetta, paitsi sellaista melankolista kaipuuta ja haikeutta aina lähtiessään. Se on ollut juuri ja juuri siedettävää.

 Alan heti murehtia ääneen T:lle. Mitä jos minä rakastun siihen kohta? Mitä jos tulee taas ikävä? Mitä jos sekoan? Ikävä kyllä ilo puhaltaa kysymykseni tuulen mukana taivaisiin. En halua esittää näitä kysymyksiä tai saada vastauksia. Eihän mitään vastauksia ole. Näin on just hyvä.



19.9.2018

Mene metsään



Aika kuluu ilman sanoja. Vietän sitä metsässä. Yllättäen siitä on on tullut viime viikkojen pysyvä motto: Mene metsään. Olen mennyt, aina kun olen voinut. Katson kartasta sopivan paikan, etsin lähimmän bussipysäkin, pakkaan taskut täyteen tupakkaa ja pullovettä, sieniveitsen ja suklaapatukan. Tai sitten pakkaamme T:n kanssa auton ja ajamme minne sattuu. Haemme noutokahvia ja ryynimakkaraa retkievääksi ja pinnistelemme, että tajuaisimme lähteä pois ennen pimeää.

Kotona pyykkivuori kasvaa ja tiskit homehtuvat altaaseen. Lattialla leijuu muutaman viikon pölyt. Niiden kanssa sekoittuvat metsästä tänne kulkeutuneet havunneulaset ja pienet hämähäkit ja kärpäset, joita kissa napsii välipalaksi. Kaikilla tasoilla kuivuu suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Pakastinarkku nielee kantarellit ja kehnäsienet. Lapsi valittaa rouskujen keitinveden katkua.

Kävelyretket pitenevät. Googlen kartta väittää minun kuljeskelleen seitsemän tuntia ylös alas kivikkoisia kalliorinteitä. Vastahan minä tulin. Kuljen mieltäni tiiviimmäksi, ettei se harottaisi joka suuntaan. Tai että se harottaisi vähän tasaisemmin useampaan suuntaan. Stressaan aivan liikaa elämää ja kuolemaa.

Äiti on sairas. Ihan kamalan sairas. Olen joskus ollut tyytyväinen siitä, että olen saanut haudata molemmat biologiset vanhempani. Kumpikin lähti yllättäen. Kumpaakaan en osaa kaivata, muuten kuin sellaisena ajatuksena vanhemmuudesta jota olisin joskus toivonut ja tarvinnut. Sellaisena, jota joskus ikävöi, kun kuulee ja katsoo ihmisiä, joilla vielä on vanhemmat. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on myös toiset vanhemmat. Ne varsinaiset kasvattajat. Äiti on viimeinen ihmiseni, joka on ollut aina. Se tietää millainen olin kahdeksanvuotiaana, kuusitoistavuotiaana ja kolmikymppisenä.

Odotan puhelua melkein viikon leikkauksen jälkeen. En halua tunkeilla. Minulla on metsä ja ystävät. Puhelu tulee metsään. Sen jälkeen kaikki minussa alkaa vajota. Stressi laukeaa ja olen yhtäkkiä väsynyt ja eksynyt tuttuun sammalikkoon. Onneksi T on lähellä ja voidaan vaan halata. Pari kyyneltä jää sinne.

Puhumme metsään menemisestä. Niin puhuu äitikin. Se oli antanut saman neuvon myös niille, jotka säntäilivät diagnoosin jälkeen kuin päättömät kanat: Kuule, menkää metsään. Siellä äitikin olisi jos voisi. Ja siellä se on monta kertaa kanssani ollutkin ja on yhä.

Kahmiessani kaikki lähitienoon suppilovahverot itselleni, ajattelen rakasta ystävääni, jonka kuolinpäivä lähestyy. Viime syksynä kahmin hänellekin sienikeittoaineksia. Hän ei selvinnyt sopalle, mutta minä syön niitä yhä. Ja siellä metsässä hänkin on. Tuoreimmat vahverot vien P:n luo. Pyrin satsaamaan joihinkin ihmisiin heidän eläessään.



5.9.2018

Metsässä, maailmassa


Olen lähes huomaamattani käpertynyt itseni sisään ja pelkäämään pimeää. En sitä kivaa hämäränhyssyä jonka alkava syksy loihtii suojakseni, vaan sitä käsitteellisempää pimeää, nielevää ja ahdistavan uuvuttavaa. Taisin viettää viime syksyn ihmetellen sitä, miksi kaamos ei napautakaan jäistä luunappia otsaan. Se oli turhaa. Nyt se pyrkii peittoni alle ennen aikojaan. Kissa viihtyy sen kainalossa ja yhdessä ne ovat vallanneet vuoteeni. Olen siirtynyt nukkumaan takaisin ulos tai sohvalle. Sohvalla tunnen olevani jonkinlaisessa turvakapselissa ja nukahdan siihen helposti. Viime yönä suunnittelin siirtäväni sohvan ulos ja jatkavani sillä nukkumista läpi syksyn ja talven. Se voisi olla uutta täsmälääkettä kaamokseen. Tarvitsen kuitenkin apua sohvan liikutteluun ja neljältä yöllä olen hyvin yksin. Keitän aamukahvit.

Aamulla ennen kahdeksaa alkaa puhelin soida. Laitoin sen illalla värisemään, koska odotin puhelua. Maailma soittaa ja sanoo, että onpa kiva kuulla äänesi! En tiedä onko juuri se ollut huolissaan. Itse en ole ollut, sillä minulta on vain mennyt ohi noin 48 whatsappviestiä, joista osa käsittelee tavoitettavuuttani ja osa mahdollista kunnossa olemistani. Muistan hämärästi estäneeni kaikenlaisen pikaviestiliikenteen muutama viikko sitten, kun olin kipeä ja halusin nukkua keskellä päivää niin monta tuntia kun ikinä jaksan. Keskipäivän megaunet ovat venyneet tänne asti. Tunnen melkein huonoa omaatuntoa.

Haluan olla olemassa. Se on joskus niin rasittavaa, että pidän mielelläni muutaman päivän taukoja ja kokoan itseäni jonkun kannon nokassa ja isolla kivellä, kelopuilla ratsastaen ja pylly tiukasti kiinni sammaleessa. Olen silloin todella olemassa, tosin tavoittamattomissa. Viimeksi sunnuntaina jäin istumaan metsään, vaikka tiesin, että minun pitäisi lähteä heti kohta auringon laskun jälkeen, jotten eksy tai loukkaa itseäni pimeässä juurikimppuihin. En vain osannut lähteä, koska siinä kaatuneen ja sammaloituneen puun päällä oli paikka juuri minulle.

Ajattelin metsää, sitä miten turvallista sen sylissä on olla. Siihen tuli myös pupu. Oltiin molemmat liikkumatta pitkään. Minä hymyilin, mutta pupu ei säikähtänyt tai paennut. Hämärä kävi hämärämmäksi. Lukinseitit naamalla tuntuivat paksummilta. Mietin, miten metsästä on hiljalleen tullut niin trendikäs. Jonkinlainen elämyspuisto, jonne ei voi mennä ellei samalla joogaa, harjoita jotakin enkeleihin/keijuihin/maahisin/jumaliin ja yksisarvisiin liittyvää, halaile puita tai virittele jotakin muuta maagista meininkiä, vähintäänkin työntämällä varpaat sammaleeseen ja saamalla siitä orkut (tämä ohjattuna toimintona tietenkin). Ja miten sen metsän täytyy itsessään jotenkin ryhdistäytyä olemaan satumaisen sammaleinen, sellainen ihana ja hieno new age -metsä, sopivan tasainen ja kutsuva, ei mikään ryteikkö jossa vaanii hirvikärpäsiä ja suonsilmiä ja vaikeakulkuisuutta joka eksyttää ja pahimmassa tapauksessa tappaa. 

Saa kai sitä verhota metsänsä ja metsäsuhteensa millaiseen viittaan tahtoo. Mikä on itselle hyväksi. Minulle on hyväksi ottaa metsä sellaisenaan. Nyt se tekee esisurutyötä kanssani. Ottaa vastaan kiroilut ja pienet itkut. Ei siihen mitään maahisia tarvita. Se näyttäytyy joogaamattomana itsenään ja työntää tielleni kehnäsieniä. Huokaaminen siellä yksin pimeässä on lohdullista ja ilmavaa. Yöllä kävelen kahdeksan kilometrin lenkin kotiin ja juon lasillisen ananasmehua. Metsälle tämä kaikki on se ja sama.

Minusta on mukavaa kun perääni soitetaan. Metsät ja maailmat kohtaavat pehmeästi yhteen, keinahdan tähän hetkeen, kerään tavarani ja lähden taas.

30.8.2018

Kaikissa vesissä on hukkumisen väri*



Spoilereita tiedossa.

Luin, tai oikeastaan kuuntelin Kalle Lähteen Happotestin ja Loppuluisun. Molemmat ovat helppoja ja vaivattomia lukea. Ei mitään Saramagoa, jonka virkkeillä on tapana jatkua sivutolkulla. Teksti on suoraa ja virkkeet lyhyitä. Pääosassa päihteet. Tulee mieleen alkkiksen katkokävely tai varovainen töpöttely yöllä tai aamusella, ekan/vikan drinksun jälkeen. Niitä seuraava helpotus ja nousu kohti lavastettua ja romahtamisherkkää ihmisyyttä. Ei ole olemassa mitään alkoholismia jota ei voisi milloin tahansa lopettaa. Törkeä ajatuskin. On vain masennusta, ahdistusta ja unettomuutta. (On myös kaksisuuntaista, astmaa ja allergioita, vatsatautia, työpaikka josta on päästävä eroon, väsymystä ja hirveästi kiireitä, kuolemaa ja muuta surua/iloa ja tosi rankka lapsuus ja rankat lapset tai ehkä lapsettomuus.)

Karmeinta kaikessa on, että lukiessa minusta tuntuu, ettei minun pitäisi tuntea tätä skeneä näin hyvin. Saatan olla turtunut ja torjuva. Lisäksi luen rivien väliin piiloutuneita syvempiä viiltoja, niitä jotka kihelmöivät hetken omassa lihassa. Tunnistan aaltoilevat väistöliikkeet, jotka auttavat alkoholistia juomaan itsensä päivittäin selväksi ja pysymään hengissä. Valehtelun, itsepetoksen, peitetarinat, ajantajuttomuuden, yöjuomisen (24/7), ylemmyydentunnon ja loputtoman itsekkyyden. Jatkuva kusi, paska, kuola ja hiki haisevat tänne asti ja avaan ikkunat ja parvekkeen oven. Pumppaan sodastreamia tosissani ja juon sen raakana, ilman vadelmia, jäitä tai sitruunaa.

Tutkiskelen vihaa, joka on vuosien ja vuosikymmenten ajan siementänyt sisälläni. Loppuluisun vaimo on jo lähtenyt, mutta koko Happotestin ajan edesauttanut juomista, huolehtinut jääkaappiin ne tarvittavat korjaavat, eli "avut".
Olen varmaan tehnyt sitä itsekin. On helpompaa huolehtia alkoholistin päiväannoksen saatavuudesta ja verhota se seitinohueksi viihdekäytöksi, kun katsoa vieroitusoireisiinsa menehtyvää ihmisrauniota, olematta varma mistä aukosta (valmiista tai itseaiheutetusta) sisuskalut seuraavaksi ulostuvat.

Loppuluisun Joonatanilla on oman käsityksensä mukaan kolme naista kierroksessa, joidenka kalifksi hän mielellään ryhtyisi. Kumma, että naisten tekstarit ovat lähinnä sellaista haista vittu -osastoa. Joonatanin harhaisuus ja tajuttomuus on kireän hymähdyksen verran tuttua. Miehen todellisuudella ei ole enää paljoa tekemistä arkitodellisuuden kanssa, vaikkakin se sitä harhaisesti myötäilee. Tarve säilyä hengissä (juomalla) on voimannäyte tappavasta sinnikkyydestä. Alkoholisti on huolellinen, laskelmoiva ja siisti tarvitessaan jotakin: sääliä, läheisyyttä tai viinaa. Mitä syvemmälle tauti tunkeutuu, sitä vaikeammaksi käy näitten reissujen sujuminen ilman paskaa ja kusta housussa. Tosin sellainen ponnistelu vie lopulta jalat alta. Kun Joonatan vihdoin saadaan naisten toimesta hoitoon, hän ehtii harmitella sitä, ettei itse löytänyt naisten vainuamaa raajojensa toimintakyvyn palauttavaa viinapulloa. Juominen olisi voinut rauhassa jatkua. En yhtään ihmettele, miksi itsellä on useammin kuin kerran ollut hämmentynyt olo näiden rinnakkaisten todellisuuksien puskiessa toisiaan päin.

Omat muistot muuttuvat ja laimenevat ajan mittaan.  Hetken ajan tunnen olevani kuin iäkäs sotaveteraani täynnä kranaatinsirpaleita. En osaa ennustaa sirpaleiden liikkeitä. (Anteeksi vaan sotaveteraanit ja Tuntemattomat sotilaat tämä ylimielinen vertaukseni). Alkoholistin itsesääli on kuin hentoinen homeharso jääkaappiin unohtuneen pastakastikkeen jämällä. Säälittävää ja joskus söpöäkin (riippuen omasta läheisrippuvuuden asteesta), mutta käyttökelvotonta.

Omat lähimmät holistikalmoni kuljeskelevat täällä tänään. Vain isän ja äidin kuolemaa olen joskus toivonut. Olen antanut toiveeni anteeksi jo ajat sitten.Veljeni kuolemaa en toivonut, odotin vain, tietäen että se voi tapahtua milloin tahansa ja miten tahansa, niin kuin tapahtuikin. Kaikki he pääsivät hengestään suhteellisen kivuttomasti, jos ei oteta lukuun elämää, joka oli loputonta mutapainia päihteiden kanssa. Siinä hommassa kuoli kaikenlaista ennen varsinaisia viimeisiä henkäyksiä. Lapsia, läheisiä, ihmissuhteita, naapureita, syntymättömiä lapsia, lupauksia ja ihmisyyttä, toiveita ja rakkautta. Kaikki se sinnikkyys ja voima millä päihteitä palvottiin, olisi toisin valjastettuna voinut olla jotakin...muuta.

Jossittelu on turhaa. En tiedä kuka on seuraava. Joskus luulen että se on mies, jota hetken luulin rakastaneeni, mutta se olisi liian simppeliä. Toivoinkohan joskus hänen kuolemaansa?

Viimeinen oma yritykseni selventää miestä, oli lakoninen ja suora ehdotus:
- Nyt olis hyvä hetki lähteä katkolle.
- Ei mulla oo niin paha krapula, että tarvis katkoo. Mä voin olla juomatta.
- En mä tätä krapulaa ajatellut, vaan ihan elämää...

Toivottavasti uusi nainen jaksaa olla vähän innostuneempi ja hoivaviettisempi. Parhaimmillaanhan se tietää pitkää ikää ja pitkiä tuplavalkkareita maailman tappiin asti. No worries. Parasta tietenkin olisi selviäminen elämään. Helpointa on olla toivomatta. Kuolemaa tai elämää.

*E.M.Cioran 

25.8.2018

Ajattelun eroosio ja rodulle ominainen kalvakkuus

Pala kastematoa, voimaeläintä.
Eeva Kilpi, Kuolinsiivous.

Luin jostakin tutkimuksesta, jossa viitattiin siihen, kuinka aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että alkoholisti ymmärtää väärin kanssaihmistensä tunteita. Suru saattaa näyttäytyä juopolle vihana ja jokin positiivinen tunne, vaikkapa ilo, muuttuu joksikin negatiiviseksi. Alkoholi vahingoittaa todistettavasti niitä aivojen osia, joilla tunnistetaan tunteita ja prosessoidaan huumoria ja etenkin ironiaa. Se on sellaista ajattelun eroosiota. Alkoholi kuluttaa aivojen maaperää ja sedimentoi ihanat ajattelun rikkaudet hitaasti ja varmasti.

Jos kasvaa varhaisimmat vuotensa autiolla saarella, jossa Robinsonin ja Perjantain virkaa toimittavat erinäiset pulloröykkiöt (vasemmalla isän ja oikealla äidin) ja juoppohulluus, niin onko mahdollista kehittää jokin normaali tapa nähdä ja tunnistaa tunteita ja suorittaa kanssakäymistä? Omilla aivoilla ei ole paljoa tilaa kehittyä, kun alkoholistin arvaamattomat ja  murenevat aivot pitävät jöötä: Ailahtelevat, ajattelevat, nujertavat ja dominoivat. Siinä kasvuympäristössä ei voi muuta kuin kasvaa luikerrella vähän vinoon ja väistellen.

Alkoholisti voi yhtenä hetkenä olla täynnä itsessiittoista liikutusta, syleillä sinua ja maailmaa turvonnein sormin ja rakastaa syvällä antaumuksella. Se itkeä tirauttaa avoimesti herkkyyttään ja kykyään myötätuntoon. Alkoholistihan on erityisherkkä ja erityisempaattinen, usein alunperin myös huomattavan viehättävä, älykäskin. Kohtelias ja huomaavainen. Seuraavassa hetkessä se sylkee kaiken loukkaantumisensa, mahtipontisella ikitehostetulla marttyyrimoodilla päin naamaa ja käpertyy sikiöasentoon sammumaan. Ennen sitä se tarkistaa, että viinapänikkä on siinä vieressä. Se kuolaa kaikki mahdolliset vuodevaatteet punaviininpunaisiksi ja läikyttää lasista, jota pitää turvassa rintansa päällä. Se puristaa rakkaansa lähimmäksi sydäntään, kuin lapsi unilelua. Pahimmassa tapauksessa sitä pitäisi tässä kohtaa lohduttaa, koska sinä itse olet alkoholistin mielestä ihmishirviö, Saatanasta seuraava ja pilaat hänen muuten niin hyvän elämän.

Kun juoma loppuu ennen aikojaan, on edessä päiväkausien oksentelu, krapularipulointi ja tauoton ihmisraunioinen tutina. Se ei saa jointtiaan syttymään, koska se ei yksinkertaisesti pysy hyppysissä tai jos sen saa huulille asti, on edessä valtava ponnistus sytkärin kanssa. Alkoholisti kutsuu sitä häveliäästi allergiakohtaukseksi tai flunssaksi. Kenelle tahansa muulle se näyttäytyy vieroitusoireina, mutta sellaiselle diagnoosille alkoholisti tuhahtaa alentuvasti. Alkoholistin ylemmyydentunnolla voisi tehdä matkoja Marsiin, jos haluaisi. Hiessä ja tärinässä makaavalle alkoholistille voi ehdottaa katkaisua, mutta se on selkeä hyökkäys hänen ihmisyyttään vastaan ja kertoo vain sinusta itsestäsi ja siitä, kuinka ymmärtämätön ja inhottava ihminen olet.

Paras alkoholisti on se, jolla juomista riittää 24/7. Silloin se kykenee juomaan itsensä päivittäin selväksi, eli normaaliksi ja toimintakykyiseksi ja olemaan jotenkin kuosissaan ja ihminen. Lääkitsemään itsensä samalle tasolle muiden kanssa, olemaan ihastuttava ja empaattinen seuramies/-nainen. Alkoholisti juo itsenä normaaliksi, niin normaaliksi, ettei ulkopuolinen välttämättä käsitä, että kyseessä on kahden promillen humalatila, jota on ylläpidettävä huolellisella suunnittelulla ja jatkuvalla nesteytyksellä. Aina on syy juoda: iloon, suruun, ahdistukseen, rakkauteen, tyhjyyteen, pelkoon, kaikkeen ja aivan kaikkeen. Lopulta mitään syitä ei tarvita, koska oikeastaan mitään muuta ei enää ole. Alkoholisti juo säilyäkseen hengissä, vaikka keino onkin kyseenalaisen kuolettava. Itse olet ystävä ja rakas hetken ja seuraavassa hetkessä ilkeä, epätaspainoinen ja epäluotettava. Vaikka alkoholisti ei tiedä mikä päivä on ja kysyy sitä kolmesti päivässä, se tietää silti mitä sinä olet. Ja se tietää haluavansa ja ansaitsevansa jotakin paljon parempaa.

Usein löytyy sitä parempaa. Aina on olemassa naisia, miksei miehiäkin, mutta hämmentävän usein silti naisia, jotka ovat valmiita rakastamaan, lohduttamaan, ymmärtämään ja parantamaan. Aivan loppuun asti. Haluaisin nähdä elämässäni yhden esimerkin siitä, kuinka rakkaus voittaa viinan ja kaikki elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Usein nämä miestensä puolesta taistelevat ja tasoittelevat naiset ovat ihania ja hyviä, kauniita ja kestäviä. Sellaisen naisen minäkin haluaisin! Toisaalta moni heistä on läheisriippuvainen marttyyri, tiedostamatta sitä itse. (Älkää koskaan kuvitelko olevanne huonoja naisia/lapsia/äitejä, älkääkä suostuko syyllisiksi. Älkää auttako, korjatko, parantako ja kuvitelko, että jokin omassa käytöksessänne saisi miehenne elämään juuri niin kuin elää. Jos ette rakkaudeltanne kykene pelastamaan itseänne, niin pelastakaa edes lapsenne. Muuten tuho jatkuu loputtomiin.)

Heräsin aamulla uneen, jossa seikkaili edesmennyt isäni. Pitkästä aikaa. Uni ei ollut paha eikä ahdistava, mutta aloin silti kieriskellä juoppoudessa. Isä kuoli minua nuorempana viinaan. Saatoin sanoa unissani ääneen jotakin rodulle ominaisesta kalvakkuudesta ja se huvitti niin, että heräsin siinä kohtaa. Isä oli aina ruskettunut, ja paha, paitsi silloin kun vei minut metsään. Keitin kaksi pannullista kahvia ja vasta sitten huomasin, etten olekaan sairas. Räkää on vain nimeksi ja vanne pään ympärillä ei purista. Kooma on toivottavasti ohi nyt.

Puhuin illalla pitkään T:n kanssa. Elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta, sillä se tuli taas viikolla yllättäen iholle, hyvin lähelle. Huonojen uutisten kuuleminen onnistuu minulta nykyisin hyvin. Shokki tulee sykkeenä ja piikkeinä. Eikä minua oikeastaan ahdista edes ajatus kuolemasta. Se tapahtuu aina. Hämmennyn siitä, mitä kaikkea muuta sen läheisyys nostaa pintaan. Miten sietää tietämättömyys, miten valmistautua ja miten suhtautua kaikkeen siihen kuonaan, joka tulee sykkeen mukana.

Annan sen aaltoilla.