5.9.2018

Metsässä, maailmassa


Olen lähes huomaamattani käpertynyt itseni sisään ja pelkäämään pimeää. En sitä kivaa hämäränhyssyä jonka alkava syksy loihtii suojakseni, vaan sitä käsitteellisempää pimeää, nielevää ja ahdistavan uuvuttavaa. Taisin viettää viime syksyn ihmetellen sitä, miksi kaamos ei napautakaan jäistä luunappia otsaan. Se oli turhaa. Nyt se pyrkii peittoni alle ennen aikojaan. Kissa viihtyy sen kainalossa ja yhdessä ne ovat vallanneet vuoteeni. Olen siirtynyt nukkumaan takaisin ulos tai sohvalle. Sohvalla tunnen olevani jonkinlaisessa turvakapselissa ja nukahdan siihen helposti. Viime yönä suunnittelin siirtäväni sohvan ulos ja jatkavani sillä nukkumista läpi syksyn ja talven. Se voisi olla uutta täsmälääkettä kaamokseen. Tarvitsen kuitenkin apua sohvan liikutteluun ja neljältä yöllä olen hyvin yksin. Keitän aamukahvit.

Aamulla ennen kahdeksaa alkaa puhelin soida. Laitoin sen illalla värisemään, koska odotin puhelua. Maailma soittaa ja sanoo, että onpa kiva kuulla äänesi! En tiedä onko juuri se ollut huolissaan. Itse en ole ollut, sillä minulta on vain mennyt ohi noin 48 whatsappviestiä, joista osa käsittelee tavoitettavuuttani ja osa mahdollista kunnossa olemistani. Muistan hämärästi estäneeni kaikenlaisen pikaviestiliikenteen muutama viikko sitten, kun olin kipeä ja halusin nukkua keskellä päivää niin monta tuntia kun ikinä jaksan. Keskipäivän megaunet ovat venyneet tänne asti. Tunnen melkein huonoa omaatuntoa.

Haluan olla olemassa. Se on joskus niin rasittavaa, että pidän mielelläni muutaman päivän taukoja ja kokoan itseäni jonkun kannon nokassa ja isolla kivellä, kelopuilla ratsastaen ja pylly tiukasti kiinni sammaleessa. Olen silloin todella olemassa, tosin tavoittamattomissa. Viimeksi sunnuntaina jäin istumaan metsään, vaikka tiesin, että minun pitäisi lähteä heti kohta auringon laskun jälkeen, jotten eksy tai loukkaa itseäni pimeässä juurikimppuihin. En vain osannut lähteä, koska siinä kaatuneen ja sammaloituneen puun päällä oli paikka juuri minulle.

Ajattelin metsää, sitä miten turvallista sen sylissä on olla. Siihen tuli myös pupu. Oltiin molemmat liikkumatta pitkään. Minä hymyilin, mutta pupu ei säikähtänyt tai paennut. Hämärä kävi hämärämmäksi. Lukinseitit naamalla tuntuivat paksummilta. Mietin, miten metsästä on hiljalleen tullut niin trendikäs. Jonkinlainen elämyspuisto, jonne ei voi mennä ellei samalla joogaa, harjoita jotakin enkeleihin/keijuihin/maahisin/jumaliin ja yksisarvisiin liittyvää, halaile puita tai virittele jotakin muuta maagista meininkiä, vähintäänkin työntämällä varpaat sammaleeseen ja saamalla siitä orkut (tämä ohjattuna toimintona tietenkin). Ja miten sen metsän täytyy itsessään jotenkin ryhdistäytyä olemaan satumaisen sammaleinen, sellainen ihana ja hieno new age -metsä, sopivan tasainen ja kutsuva, ei mikään ryteikkö jossa vaanii hirvikärpäsiä ja suonsilmiä ja vaikeakulkuisuutta joka eksyttää ja pahimmassa tapauksessa tappaa. 

Saa kai sitä verhota metsänsä ja metsäsuhteensa millaiseen viittaan tahtoo. Mikä on itselle hyväksi. Minulle on hyväksi ottaa metsä sellaisenaan. Nyt se tekee esisurutyötä kanssani. Ottaa vastaan kiroilut ja pienet itkut. Ei siihen mitään maahisia tarvita. Se näyttäytyy joogaamattomana itsenään ja työntää tielleni kehnäsieniä. Huokaaminen siellä yksin pimeässä on lohdullista ja ilmavaa. Yöllä kävelen kahdeksan kilometrin lenkin kotiin ja juon lasillisen ananasmehua. Metsälle tämä kaikki on se ja sama.

Minusta on mukavaa kun perääni soitetaan. Metsät ja maailmat kohtaavat pehmeästi yhteen, keinahdan tähän hetkeen, kerään tavarani ja lähden taas.

31.8.2018

Koitan löytää parempia asioita elämääni





Muutama viikko sitten juttelin miehen kanssa. Pyysin sitä kanssani katsomaan  Joose Keskitaloa. Jostain syystä se tuli ja lipunmyyjä päästi sen sisään puoleen hintaan ja Oulun Muusajuhlien tuottaja kävi maksamassa juomamme puolestani, siinä kosimisen sivussa. Jäin siis omilleni. Lipunmyyjä vielä pokkuroi tai hengaili sulostuttavasti lopun iltaa, aina palaillessani tupakilta. Miten tää aina joillain menee näin? Ei mulla!

En voi kuin ihailla ihmisiä, joilla on taito olla käyttämättä senttiäkään iltamenoihinsa. Ihmisiä, jotka eivät edes pummi, vaan yksinkertaisesti olettavat tai toivovat, että joku muu hoitaa laskun ja laskut. Joku maksaa taksin, joku ostaa ruokaa ja itsen osa on oleminen ja ohjaileminen, juominen ja syöminen. Tyyppi vaan lipuu ohi kuin kauppalaivasto!

Vasta myöhemmin, olen miettinyt, onko minulla joskus oikeasti ollut liikaa ylimääräistä rahaa, enemmän kuin miehellä, sellaista jonka valumista läpi sormien voi rauhassa katsoa? Tai onko mies joskus itse tullut vastaan, huomioinut,  ostanut (askarrellut? jollakin tapaa hankkinut?) minulle jotakin, tarjonnut tai lainannut jotakin tai esimerkiksi vaivautunut huomioimaan vaikkapa syntymäpäiväni, kuten joillain ihmisolentojen kollektiiveilla on joskus tapana. Ei niin että kaipaisin sellaista, mutta...Pieniä summia, euroja sinne ja tänne, punaviinipönikän jakamista puoliksi, citybussilla matkailua keskustaan? Ja  miehen toive, etten kertoisi ystävilleni synttärijuhlissani, että hän on ainoa, joka ei ole huomioinut minua mitenkään. Paitsi pitämällä huolen omista juomistaan ja niiden riittävyydestä. Silloinkin heräsin aamulla piilottamaan vierailta säilyneet lahjapulloni. Jätin näkyville puolikkaan punkun, mutta se ei riittänyt. Mies sai välittömästi allergiakohtauksen, astaman ja masennuksen. Onneksi J oli jättänyt pakastimeen kirkasta viinaa. Minä join kahvia ja varoin sekoittamasta miehen aamupalaan mitään mikä laimentaisi sitä J:n kossua.

Viimeksi tavatessa mies oli sitä mieltä, että tämä on ihan hyvä näin, uusi alku ja ystävyys, eiköhän tässä olla jo tarpeeksi kamppailtu ja räydytty. Ovet ja ikkunat on aina auki minulle. Homma on selvää selvempi ja ystävyytemme sinetöity ajat sitten. Mitään suuria tunteita ei ole, mutta on tosi kiva tuntea. Sut ja mut. Ei ole mitään kiirettä. Siihen päälle alastonta hihittelyä, mielin määrin nussimista ja hiilaripitoista ruokaa, jotta jaksetaan loppuun asti. Tosin mies ei oikein enää jaksa, ei ole jaksanut kunnolla aikoihin. Parhaansa se yrittää ja kertoilee samalla valloituksistaan, taipailemistaan naista, siitä joka lähti Helsinkiin ja siitä joka on ihan liian kiva ja jolle tämä meidän nussiminen on se ja sama.



Mies haaveilee yhä tuntikausia kestävistä paneskelusessioista ja puhuu ääneen joko minusta tai jostakin toisesta, takertuu kauppareissulla perseeseen kiinni ja läimii ja hihittelee. Puheet yökaudet kestävistä kokovartalonuolentasessioista ja muusta sortuvat aina miehen humalaan. Se ei varmaan muista lupauksiaan tai sitten se ei muista kenen kanssa se juuri nyt on, kuka on jo nuoltu ja kuka vielä nuolematta. Toisaalta sen humala on niin syvää, ettei kieli välttäämättä enää luikahda ulos kuiten joskus ennen. Se ei vaan toimi. Motoriikka.

Oikeasti se on niin ällöttävä, etten osaa uskoa todellisiin muihin naisiin. Jaksaisiko ja haluaisiko joku oikeasti tuota jatkuvaa mädän viinan lemua, yötä päivää? Hourailevaa miesolentoa, kuolaa, oksennusta ja aamun ripulioksennuspainotteisia suihkusessioita? Taisteleeko joku sen puolesta? Että tässä meillä on nyt mies, nallekarhu hunajainen ja suojamuuri maailman myrskyille. Tai kumppani, sellainen fiksu ja kaunis, rohkea ja empaattinen. Ehkä ne naiset ovat teräksenlujia sairaanhoitajia, puoliksi nuoltuja ja uskovaisia sen suhteen, että juuri he parantavat tämä erikoislaatuisen olennon. Takaisin mieheksi ja ihmiseksi, isäksi, rakastajaksi ja ihan miksi vaan.

Tukehdun siihen kieleeni keskellä suuta, kun mies laittaa viestin heti kohta lähdettyäni. Että hän ei voikaan olla ystäväni:

- Mun pitää pitää itsestäni parempi huoli, siksi en halua olla sun kanssa missään tekemisissä nyt, enkä tulevaisuudessakaan. Siks en oo sun fb-kaveri. Koitan löytää parempia asioita elämääni.

- Tämä selvä. 

En jaksa tarkistaa montako tuntia kului ikuisen ystävyyden ja uuden alun hekumoinnista tähän viestiin. Fb-kaveri! En voi voi muuta kun nauraa ja jakaa tuntoni T:n kanssa. Että taas tämä menee näin, voi että. Minähän se suurin pelle olen. Ei muut naiset, ei mies, ei mikään muu kuin minä! Että kehtaankin, olla olemassa ja aina pilaamassa kaiken ja vielä fb:n!

Onneksi maailma on pullollaan naisia. Sellaisia parempia. He tekevät minunkin olemisesta kevyempää.



30.8.2018

Kaikissa vesissä on hukkumisen väri*



Spoilereita tiedossa.

Luin, tai oikeastaan kuuntelin Kalle Lähteen Happotestin ja Loppuluisun. Molemmat ovat helppoja ja vaivattomia lukea. Ei mitään Saramagoa, jonka virkkeillä on tapana jatkua sivutolkulla. Teksti on suoraa ja virkkeet lyhyitä. Pääosassa päihteet. Tulee mieleen alkkiksen katkokävely tai varovainen töpöttely yöllä tai aamusella, ekan/vikan drinksun jälkeen. Niitä seuraava helpotus ja nousu kohti lavastettua ja romahtamisherkkää ihmisyyttä. Ei ole olemassa mitään alkoholismia jota ei voisi milloin tahansa lopettaa. Törkeä ajatuskin. On vain masennusta, ahdistusta ja unettomuutta. (On myös kaksisuuntaista, astmaa ja allergioita, vatsatautia, työpaikka josta on päästävä eroon, väsymystä ja hirveästi kiireitä, kuolemaa ja muuta surua/iloa ja tosi rankka lapsuus ja rankat lapset tai ehkä lapsettomuus.)

Karmeinta kaikessa on, että lukiessa minusta tuntuu, ettei minun pitäisi tuntea tätä skeneä näin hyvin. Saatan olla turtunut ja torjuva. Lisäksi luen rivien väliin piiloutuneita syvempiä viiltoja, niitä jotka kihelmöivät hetken omassa lihassa. Tunnistan aaltoilevat väistöliikkeet, jotka auttavat alkoholistia juomaan itsensä päivittäin selväksi ja pysymään hengissä. Valehtelun, itsepetoksen, peitetarinat, ajantajuttomuuden, yöjuomisen (24/7), ylemmyydentunnon ja loputtoman itsekkyyden. Jatkuva kusi, paska, kuola ja hiki haisevat tänne asti ja avaan ikkunat ja parvekkeen oven. Pumppaan sodastreamia tosissani ja juon sen raakana, ilman vadelmia, jäitä tai sitruunaa.

Tutkiskelen vihaa, joka on vuosien ja vuosikymmenten ajan siementänyt sisälläni. Loppuluisun vaimo on jo lähtenyt, mutta koko Happotestin ajan edesauttanut juomista, huolehtinut jääkaappiin ne tarvittavat korjaavat, eli "avut".
Olen varmaan tehnyt sitä itsekin. On helpompaa huolehtia alkoholistin päiväannoksen saatavuudesta ja verhota se seitinohueksi viihdekäytöksi, kun katsoa vieroitusoireisiinsa menehtyvää ihmisrauniota, olematta varma mistä aukosta (valmiista tai itseaiheutetusta) sisuskalut seuraavaksi ulostuvat.

Loppuluisun Joonatanilla on oman käsityksensä mukaan kolme naista kierroksessa, joidenka kalifksi hän mielellään ryhtyisi. Kumma, että naisten tekstarit ovat lähinnä sellaista haista vittu -osastoa. Joonatanin harhaisuus ja tajuttomuus on kireän hymähdyksen verran tuttua. Miehen todellisuudella ei ole enää paljoa tekemistä arkitodellisuuden kanssa, vaikkakin se sitä harhaisesti myötäilee. Tarve säilyä hengissä (juomalla) on voimannäyte tappavasta sinnikkyydestä. Alkoholisti on huolellinen, laskelmoiva ja siisti tarvitessaan jotakin: sääliä, läheisyyttä tai viinaa. Mitä syvemmälle tauti tunkeutuu, sitä vaikeammaksi käy näitten reissujen sujuminen ilman paskaa ja kusta housussa. Tosin sellainen ponnistelu vie lopulta jalat alta. Kun Joonatan vihdoin saadaan naisten toimesta hoitoon, hän ehtii harmitella sitä, ettei itse löytänyt naisten vainuamaa raajojensa toimintakyvyn palauttavaa viinapulloa. Juominen olisi voinut rauhassa jatkua. En yhtään ihmettele, miksi itsellä on useammin kuin kerran ollut hämmentynyt olo näiden rinnakkaisten todellisuuksien puskiessa toisiaan päin.

Omat muistot muuttuvat ja laimenevat ajan mittaan.  Hetken ajan tunnen olevani kuin iäkäs sotaveteraani täynnä kranaatinsirpaleita. En osaa ennustaa sirpaleiden liikkeitä. (Anteeksi vaan sotaveteraanit ja Tuntemattomat sotilaat tämä ylimielinen vertaukseni). Alkoholistin itsesääli on kuin hentoinen homeharso jääkaappiin unohtuneen pastakastikkeen jämällä. Säälittävää ja joskus söpöäkin (riippuen omasta läheisrippuvuuden asteesta), mutta käyttökelvotonta.

Omat lähimmät holistikalmoni kuljeskelevat täällä tänään. Vain isän ja äidin kuolemaa olen joskus toivonut. Olen antanut toiveeni anteeksi jo ajat sitten.Veljeni kuolemaa en toivonut, odotin vain, tietäen että se voi tapahtua milloin tahansa ja miten tahansa, niin kuin tapahtuikin. Kaikki he pääsivät hengestään suhteellisen kivuttomasti, jos ei oteta lukuun elämää, joka oli loputonta mutapainia päihteiden kanssa. Siinä hommassa kuoli kaikenlaista ennen varsinaisia viimeisiä henkäyksiä. Lapsia, läheisiä, ihmissuhteita, naapureita, syntymättömiä lapsia, lupauksia ja ihmisyyttä, toiveita ja rakkautta. Kaikki se sinnikkyys ja voima millä päihteitä palvottiin, olisi toisin valjastettuna voinut olla jotakin...muuta.

Jossittelu on turhaa. En tiedä kuka on seuraava. Joskus luulen että se on mies, jota hetken luulin rakastaneeni, mutta se olisi liian simppeliä. Toivoinkohan joskus hänen kuolemaansa?

Viimeinen oma yritykseni selventää miestä, oli lakoninen ja suora ehdotus:
- Nyt olis hyvä hetki lähteä katkolle.
- Ei mulla oo niin paha krapula, että tarvis katkoo. Mä voin olla juomatta.
- En mä tätä krapulaa ajatellut, vaan ihan elämää...

Toivottavasti uusi nainen jaksaa olla vähän innostuneempi ja hoivaviettisempi. Parhaimmillaanhan se tietää pitkää ikää ja pitkiä tuplavalkkareita maailman tappiin asti. No worries. Parasta tietenkin olisi selviäminen elämään. Helpointa on olla toivomatta. Kuolemaa tai elämää.

*E.M.Cioran 

25.8.2018

Ajattelun eroosio ja rodulle ominainen kalvakkuus

Pala kastematoa, voimaeläintä.
Eeva Kilpi, Kuolinsiivous.

Luin jostakin tutkimuksesta, jossa viitattiin siihen, kuinka aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että alkoholisti ymmärtää väärin kanssaihmistensä tunteita. Suru saattaa näyttäytyä juopolle vihana ja jokin positiivinen tunne, vaikkapa ilo, muuttuu joksikin negatiiviseksi. Alkoholi vahingoittaa todistettavasti niitä aivojen osia, joilla tunnistetaan tunteita ja prosessoidaan huumoria ja etenkin ironiaa. Se on sellaista ajattelun eroosiota. Alkoholi kuluttaa aivojen maaperää ja sedimentoi ihanat ajattelun rikkaudet hitaasti ja varmasti.

Jos kasvaa varhaisimmat vuotensa autiolla saarella, jossa Robinsonin ja Perjantain virkaa toimittavat erinäiset pulloröykkiöt (vasemmalla isän ja oikealla äidin) ja juoppohulluus, niin onko mahdollista kehittää jokin normaali tapa nähdä ja tunnistaa tunteita ja suorittaa kanssakäymistä? Omilla aivoilla ei ole paljoa tilaa kehittyä, kun alkoholistin arvaamattomat ja  murenevat aivot pitävät jöötä: Ailahtelevat, ajattelevat, nujertavat ja dominoivat. Siinä kasvuympäristössä ei voi muuta kuin kasvaa luikerrella vähän vinoon ja väistellen.

Alkoholisti voi yhtenä hetkenä olla täynnä itsessiittoista liikutusta, syleillä sinua ja maailmaa turvonnein sormin ja rakastaa syvällä antaumuksella. Se itkeä tirauttaa avoimesti herkkyyttään ja kykyään myötätuntoon. Alkoholistihan on erityisherkkä ja erityisempaattinen, usein alunperin myös huomattavan viehättävä, älykäskin. Kohtelias ja huomaavainen. Seuraavassa hetkessä se sylkee kaiken loukkaantumisensa, mahtipontisella ikitehostetulla marttyyrimoodilla päin naamaa ja käpertyy sikiöasentoon sammumaan. Ennen sitä se tarkistaa, että viinapänikkä on siinä vieressä. Se kuolaa kaikki mahdolliset vuodevaatteet punaviininpunaisiksi ja läikyttää lasista, jota pitää turvassa rintansa päällä. Se puristaa rakkaansa lähimmäksi sydäntään, kuin lapsi unilelua. Pahimmassa tapauksessa sitä pitäisi tässä kohtaa lohduttaa, koska sinä itse olet alkoholistin mielestä ihmishirviö, Saatanasta seuraava ja pilaat hänen muuten niin hyvän elämän.

Kun juoma loppuu ennen aikojaan, on edessä päiväkausien oksentelu, krapularipulointi ja tauoton ihmisraunioinen tutina. Se ei saa jointtiaan syttymään, koska se ei yksinkertaisesti pysy hyppysissä tai jos sen saa huulille asti, on edessä valtava ponnistus sytkärin kanssa. Alkoholisti kutsuu sitä häveliäästi allergiakohtaukseksi tai flunssaksi. Kenelle tahansa muulle se näyttäytyy vieroitusoireina, mutta sellaiselle diagnoosille alkoholisti tuhahtaa alentuvasti. Alkoholistin ylemmyydentunnolla voisi tehdä matkoja Marsiin, jos haluaisi. Hiessä ja tärinässä makaavalle alkoholistille voi ehdottaa katkaisua, mutta se on selkeä hyökkäys hänen ihmisyyttään vastaan ja kertoo vain sinusta itsestäsi ja siitä, kuinka ymmärtämätön ja inhottava ihminen olet.

Paras alkoholisti on se, jolla juomista riittää 24/7. Silloin se kykenee juomaan itsensä päivittäin selväksi, eli normaaliksi ja toimintakykyiseksi ja olemaan jotenkin kuosissaan ja ihminen. Lääkitsemään itsensä samalle tasolle muiden kanssa, olemaan ihastuttava ja empaattinen seuramies/-nainen. Alkoholisti juo itsenä normaaliksi, niin normaaliksi, ettei ulkopuolinen välttämättä käsitä, että kyseessä on kahden promillen humalatila, jota on ylläpidettävä huolellisella suunnittelulla ja jatkuvalla nesteytyksellä. Aina on syy juoda: iloon, suruun, ahdistukseen, rakkauteen, tyhjyyteen, pelkoon, kaikkeen ja aivan kaikkeen. Lopulta mitään syitä ei tarvita, koska oikeastaan mitään muuta ei enää ole. Alkoholisti juo säilyäkseen hengissä, vaikka keino onkin kyseenalaisen kuolettava. Itse olet ystävä ja rakas hetken ja seuraavassa hetkessä ilkeä, epätaspainoinen ja epäluotettava. Vaikka alkoholisti ei tiedä mikä päivä on ja kysyy sitä kolmesti päivässä, se tietää silti mitä sinä olet. Ja se tietää haluavansa ja ansaitsevansa jotakin paljon parempaa.

Usein löytyy sitä parempaa. Aina on olemassa naisia, miksei miehiäkin, mutta hämmentävän usein silti naisia, jotka ovat valmiita rakastamaan, lohduttamaan, ymmärtämään ja parantamaan. Aivan loppuun asti. Haluaisin nähdä elämässäni yhden esimerkin siitä, kuinka rakkaus voittaa viinan ja kaikki elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Usein nämä miestensä puolesta taistelevat ja tasoittelevat naiset ovat ihania ja hyviä, kauniita ja kestäviä. Sellaisen naisen minäkin haluaisin! Toisaalta moni heistä on läheisriippuvainen marttyyri, tiedostamatta sitä itse. (Älkää koskaan kuvitelko olevanne huonoja naisia/lapsia/äitejä, älkääkä suostuko syyllisiksi. Älkää auttako, korjatko, parantako ja kuvitelko, että jokin omassa käytöksessänne saisi miehenne elämään juuri niin kuin elää. Jos ette rakkaudeltanne kykene pelastamaan itseänne, niin pelastakaa edes lapsenne. Muuten tuho jatkuu loputtomiin.)

Heräsin aamulla uneen, jossa seikkaili edesmennyt isäni. Pitkästä aikaa. Uni ei ollut paha eikä ahdistava, mutta aloin silti kieriskellä juoppoudessa. Isä kuoli minua nuorempana viinaan. Saatoin sanoa unissani ääneen jotakin rodulle ominaisesta kalvakkuudesta ja se huvitti niin, että heräsin siinä kohtaa. Isä oli aina ruskettunut, ja paha, paitsi silloin kun vei minut metsään. Keitin kaksi pannullista kahvia ja vasta sitten huomasin, etten olekaan sairas. Räkää on vain nimeksi ja vanne pään ympärillä ei purista. Kooma on toivottavasti ohi nyt.

Puhuin illalla pitkään T:n kanssa. Elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta, sillä se tuli taas viikolla yllättäen iholle, hyvin lähelle. Huonojen uutisten kuuleminen onnistuu minulta nykyisin hyvin. Shokki tulee sykkeenä ja piikkeinä. Eikä minua oikeastaan ahdista edes ajatus kuolemasta. Se tapahtuu aina. Hämmennyn siitä, mitä kaikkea muuta sen läheisyys nostaa pintaan. Miten sietää tietämättömyys, miten valmistautua ja miten suhtautua kaikkeen siihen kuonaan, joka tulee sykkeen mukana.

Annan sen aaltoilla.

21.8.2018

Thinkpadin väliin litistynyt seksimaha tai raportti poikkitaiteellisen sanataiteen ääreltä





Leggingsit on housut, kun mä päätän niin. (SOFA)


Ajattelen laimeasti sanoja tai oikeastaan runoutta, kaikkea mahdollista runoutta, yhteen hetkeen pakkautuneena. Ajattelen sen olevan ääntä, mahdollisesti ihmisen ääntä. Sen on pakko olla kohinaa ja valkoista meteliä. Sitä samaa, jota eteisen pakastin tuottaa, kun se pakastaa puolella teholla rommirusinajäätelöä.

Lyhennän sen mielikuvissani noin viiden sekunnin mittaiseksi kehnoksi äänitiedostoksi, jotta voisin käsittää miltä se kuulostaa. Se kuulostaa universumilta ja avaruudelta. Se kuulostaa ensin auringolta, mutta eniten se kuulostaa Uranukselta. Kuuntelen varmuuden vuoksi Nasan tiedostoista Uranusta ja hämmennyn kovin. Avaruudessa ei ole ilmaa, joka välittäisi ääntä ja loisi kuuloaistimuksen. Nämä ovat ulommalta ilmakehältä Nasan tallentamia  matalataajuuksisia radioaaltoja, siis sitä kosmista säteilyä, jolta maan ilmakehä meitä (itseään) suojaa.

Runous on tinnitusta, huminaa ja avaruuslintujen laulua. Valkoista mölinää, mustaa ainetta ja se kannattaa ehkä sittenkin ottaa sana kerrallaan. Aistia näkemällä, opitulla kielellä, katsoa kirjainten kaariin ja palata ilmakehältä turvalliseen ja keuhkotautiseen kehoon rypemään.

Ennen avaruutta pakkaan käsilaukkuun kaikkeni ja kylliksi särkylääkettä. Yritän sujahtaa huomaamatta umpikenkiin, mutta jalkani kieltäytyvät kunniasta. Varpaat tuijottavat syvälle silmiini Essien Russian Roulette -sävyn koko kirkkaudella ja sanovat eleettömästi ei. Ouluun on 290 kilometriä. Siellä on tuulta ja Muusajuhlan klubi. Siellä on Joose Keskitalo ja harmonikkataiteilija Timo Kinnunen. Ja se on erityinen kombo.

Oulu tuntuu usein kodilta, vaikkei se koskaan ole ollut koti. Se on ensimmäinen kaupunki, jossa olen koskaan käynyt, itse asiassa synnyin sinne ja myöhemmin pääsin kulkemaan elämäni ensimmäisissä rullaportaissa. En kertakaikkiaan halunnut lopettaa sitä liikkumatonta liikettä ylös ja alas. En voinut käsittää, että maailmassa on tällaista onnea tarjolla. Ei sellaisia asioita unohda.

Eikä sitä, kun ensimmäistä kertaa katsoin huhtikuun pimeässä yössä vesitornia ja aavistin tulleeni kotiin. Se johtui siitä, etten tullut kotiin. Sen jälkeen en lakannut tulemasta. Varkain rikkoutui jää kenkieni alla, huhtikuun jää ja sitten ne toiset jäät, kaikki jäät, jotka virtaavat ja tulvivat keväisin. Ja se ruoho joka kasvaa joenvarren pusikoissa taipui. Suuri huivi makasi allani ja minä vain luin kirjaa, enkä välittänyt sitä mitä aurinko ja aurinkokello kaikesta tästä supisivat. Iho nousee kananlihalle ja karvat värisevät tuulessa, ne ovat kesien jäljiltä kirkkaan kellertävää untuvaa.

Aja oikealle, jotta pysyt tiellä 88. (Opas)

Käveleminen tuottaa sanoja. Sitten pysähdyn tuttujen tuntemattomien seuraan ja se tuntuu hyvältä. Ei sellaiselta, että tarvitsisi ponnistella sanojen kanssa. Niiden voi antaa lipua, paikkojen tulla, toisenlaisten kesäretkien, Soukka ja Varjakka, Espoo ja Helsinki, R-kioskin myyjät, Kivenlahti ja Espoon keskus, koti-illat, teatteri, kuolema, runous ja lopulta yhteisymmärrys siitä, minkä rakennuksen tästä poltamme mennessämme, kun Oulu palaa. Ja vielä Samppa Tuominen, Jamppa Tuomisen poika. Mukava poika, jonkun entinen naapuri, leikkikaveri. Elämäni on täynnä järjettömiä tiedonpalasia, huhuja ja hetkiä, joita arvostan ohi todellisuuden. Kerään hautuumaalta tuttuja nimiä. Haen niitä täältä, sillä lähemmäs alkupisteeni kirkkomaata en halua. Siellä on isä, varsinainen koira haudattuna. Äidin sirottelin jokeen.

Olen onnellinen ajatuksissani, vähän kömpelö askeltaessani, kun ajatteleminen häiritsee päämäärätietoista liikettä. Ei se ole näistä ihmisistä kiinni, se on minusta kiinni näissä ihmisissä, nostalgiassa ja uudelleen muotoutuvassa maailmankuvassa. Kerran olimme lapsia ja nyt olemme aikuisia, jotka puhuvat lapsistaan kuin aikuiset. Aikaa on mennyt, ensin vuosia ja sitten vuosikymmeniä. Ja nyt istahdamme tähän valkoisen pöydän ääreen, P kaataa lasilliset viiniä ja ilahdun siitä, kuinka helposti miehen puhe tulee. Olemme samaa sukua, mutta sitä ei ole pakko olla. Se on helpotus. Jokainen sana tuntuu yhtäkkiä taiteelta.

Joosella on ääni. Se on seuraillut minua ja tykkään siitä ajatuksesta, että luon itselleni pysyvän karttamerkinnän Joosen äänestä myös tänne. Juuri tälle päivälle ja illalle, universumini sisäkehälle, ilmakehään, jossa ääni on ja tulee aaltona luo. Tuottaja vaientaa ihmisten mölinän vesurilla ja puhuu itse päälle. Minä kuulen kuitenkin kuiskauksia, hapuilevan harmonikan inahduksia, suhisevia sanoja ja jostain ulkoa kuulen tuulen. Naurua. Jonkin aikaa tuntuu, että on niin hyvä olla että on pakko suojautua, asentaa ihmiskilpi ja muurata suojakerros, varmuuden vuoksi. En vieläkään osaa täysin hallita sammakkoyhdyskuntaa, joka parveilee suussani. Annan kuitenkin armoa itselleni. Jossakin vaiheessa minua kositaan, mutten ole ihan varma katsonko ketään oikeasti silmiin. Enää koskaan.

Haluan kovasti kävellä, mutta muut haluavat ensijaisesti ajella taksilla. Käveleminen tekee minusta onnellisen ja rukouslippuja sanelevan ristiretkeläisen, taksi vain maksavan asiakkaan. Sunnuntaina vaihdan ohjelmaan merkityt edesmenneet miesrunoilijat mereen, elävään lihaan, tonnikalapastaan ja mustaan kahviin. Katson läppäriltä kun Adam Driver esittää panevansa Lena Dunhamia silmittömällä urpoudella.

Mua kiihottaa ajatus siitä, etten erota onko tämä vihaa vai rakkautta.

Olen väsähtäneen täynnä oman elämänsä Bukowskeja ja muitakin kuolleita tai eläviä miesrunoilijoita. Palailen ajatuksissani Bukowskiin itseensä, kunnes muistan kuinka lyhyt hyppäys hänestä on minuun. Vain lasillinen punaviiniä tai jäykistyneen siittimen mittainen välimatka. Bukowski on parasta naisten kesken, koska kukaan wanna be Bukowski ei suutu taskulämpimälle naurullemme. Mehän rakastamme Bukowskia. Muistan muitakin. On myös miehiä ja naisia, oman elämänsä Risto Ahteja ja Eeva-Liisa Mannereita. Eivät ne törmäile sielussani kuin päättömät pienimunaiset kanat. Joskus runoilijat ovat parhaita elävinä ja puhuvina tai hiljaa olevina, sellaisina Jouni Tossavaisina. Voi istua hiljaa tai puhella vaikka vasenkätisyydestä tai Strindbergin tyttärestä. Kuolleiden päälle leijuu pölyä ja jotakin mustaa ainetta, kanonisointia muistuttavaa, sellaista mikä tekee parhaastakin ihmisestä pömpöösin reliikin.

Mies yrittää purra pikkurillini poikki. Kiinnostava määrä tuoretta vihaa, sanoittamatonta. Sitä on niin paljon, että se syö minut elävältä. Sitten sen maha juuttuu läppärin väliin ja se kysyy että mitä nyt. Kysyn millainen on tarina Thinkpadin väliin juuttuneesta seksimahasta. Sen mielestä se sijoittuu avaruusasemalle ja on minun tehtäväni kertoa se. En kerro tarinoita. Kuuntelen niitä ja katselen, muokkaan ja valehtelen, kunnes ne muuttuvat täysiksi tosiksi.

20.2. 2010 kirjoitin Bukowskille tällaisen vastineen:

pidän naisista,
jotka eivät ole eläneet liian monien miesten kanssa.
en odota neitsyyttä,
mutta pidän enemmän naisista joita kokemus
ei ole raastanut vereslihalle.

naisissa jotka valitsevat miehensä huolella on laatua;
se näkyy heidän kävelytyylissään
silmissään
naurussaan ja
hellissä sydämissään.

naiset joilla on ollut liikaa miehiä
tuntuvat valitsevan seuraavan
paremminkin kostoksi kuin tunteella.

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi kahlita
eikä tunnetta vaatia.

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
ei mitään.

jotkut naiset ovat hienoja olentoja
jotkut naiset ovat herkullisia ja
ihmeellisiä.

jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kuin kuset
mutta ole hyvä ja jätä hyvät naiset rauhaan.


Charles Bukowski
 ---

Hommage á Bukowski


pidän miehistä,
jotka ovat eläneet
naisten kanssa.
en odota paljoakaan,
mutta pidän enemmän miehistä joita kokemus
on raastanut vereslihalle.

(pidän miehistä joiden päälle on kustu)

miehissä jotka valitsevat naisensa huolella ei
ole mitään laatua;
se näkyy heidän liikkumattomuudessaan
silmissään
tukahtuneisuudessaan ja
kivettyneissä sydämissään.

(pidän miehistä ja naisista)

miehet joilla on ollut tarpeeksi naisia
tuntuvat valitsevan seuransa
paremminkin huolimattomasti ja tunteella.

(pidän tunteista)

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi
tunnetta ei voi.

(pidän)

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
jo annettu.

jotkut miehet ovat hienoja olentoja
jotkut miehet ovat herkullisia ja
ilmeisiä.

jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kun kuset
kuset ja kuset. ei kusi lopu.

Sari Hakala


Ainakin tämä on totta:

A) Lähdettyäni joku oman elämänsä huppupäinen ryöstää Salen, josta ostin kaksi purkkia tonnikalaa, kermaa, pastaa ja juustoraastetta. Sitten nousi kuume.

B) Esimerkiksi Risto Ahti ja Jouni Tossavainen ovat rakkaita ja eläviä. Kuollut Bukowski on elävämpi, kuin suurin osa elävistä wanna be Bukowskeista.

17.8.2018

Saumat vuotaa



"Jos pistät sen Ritari Ässän liian piiloon siellä sydämessä niin rupee saumat vuotamaan."


Se joka tuli liian lähelle selkäni taa, olikin melankolia. Pitäisi se tietää. Sekin palaa alkusyksystä reviirilleen, varovasti ja villasukat jalassa. Se ei halua säikäyttää, koska sen läheinen ystävä masennus saattaa olla loisena matkassa, eikä se ole ollenkaan tervetullut. Melankolia itsenään on tervetullut, se on eräänlainen voimavara. Noita kahta ei aina erota toisistaan, ne kuljeskelevat paljon yhdessä ja edes vanhat tutut eivät aina erota niitä toisistaan.

Illalla sytyttelen parvekkeelle kynttilät. Niiden valossa kerron T:lle, kuinka kuvittelen masennuksen taas hiipivän tänne ja miten levottomaksi se hetkeksi tekee minut. Se ei ole edes pelkoa, se on muistijälki, painauma minussa, joka kutiaa ennen vuoden pahimpia aikoja. Ja nyt on sentään hyvät ajat, itkuttomat ja valoisat. Mustat yöt ovat pehmeitä ja uusia, sellaisenaan lupaavia. Ei kannata manata ja noitua esiin sellaista mitä ei ole.

Kurkistan arkistoihini ja siellä on paljon iloa näiltä päiviltä parin viime vuoden takaa. Delete-autot, Muusa, Johnny Depp, kosinta-ahdistus ja kaikki tarkentamaton. Luulen, että kaivan esiin kaamosmanuaalini, ellei sitten kesäroviolla saaressa käynytkin niin, että innoissani poltin sen. Tosin manuaali on jo kerran sisäistetty, joten ehkä kehoni muistaa siitä jotakin, samalla tavalla kuin se kaivaa edellisten syksyjen sienikartat jostakin kätköistään.

Ei ole oikeastaan mitään syytä suojata sydäntään. Sen väkivaltainen kahlitseminen ja sulkeminen kivimuurin sisään ei auta ollenkaan. Olkoonkin sitä vastassa melankolia, masennus ja ahdistus. Sen on saatava lyödä ja vuotaa rauhassa. Lupan olla hetken hiljaa sen alaisena. Altistua itselleni. Kuuntelen kun se asettuu parempaan asentoon ja laajenee kokonaiseksi itsekseen. Se auttaa hetkeksi. Näen sinisen taivaan ja kaikki joet joiden yli sain kulkea. Näen tuulilasiin iskeytyvät pienet elukat, vesipullot ja pahvikahvit. Näen hiljaisuuden ja ikävän, näen lopun ja alun.

Kun ne väistyvät, avaan Ekelöfin. Miksi rangaista itseään lohduttomuudella, kun lohtu makaa vieressä, jämäkkänä Otavan painolaitoksen jäljiltä ja osaltaan auttaa sydäntä lyömään?

Katso paljonko Sielua, Henkeä,
sinulla on jäljellä
Voit laskea päiviä ja vuosia
Ehkä neljä ehkä viisi -
Mikä aika se on?
Ja olet
Paikan päällä
täsmällisesti
Kukaan ei ole sinua vastassa
riippumatta siitä miten kiertää aurinkokellon viiva

Kukaan ei ole sinua synnyttänyt, ei kukaan
Tästä kohtaamisesta sinä sovit, kun synnytit itsesi
Silloin myös Ei Kukaan syntyi

sinun Varjostasi.

Päätän lähteä. Retkelle, kävelyille ja pois. Sitten lähden. Yksinkertaista. Viis saumoista.