9.12.2016

3.33


Paavo kuuntelee Bachia












Eilen heräsin kahden jälkeen päiväunilta, kun lapsi tuli koulusta. Luulin iltapäivää aamuksi ja pyysin
anteeksi, etten herännyt keittämään kouluunlähtijälle kahvia. Pojan ilme paljasti, että nyt ollaan eri aikavyöhykkeellä ja pahasti.

Kahden tunnin tehopäikkärit korvasivat huonosti viimeisimmät unettomat yöt, korjatessani unirytmiä peruskoulupohjaiseksi. Tai siis tapahtui jonkin viimeaikaisen yön jälkeen, etten sallinutkaan parin tunnin päikkäreitä itselleni, vaan menin umpiväsyneenä yhdeksältä illalla nukkumaan. Oli ihanaa kaatua vuoteeseen ja sammua. Heräsin täydessä tehotyttötilassa jo ennen yhtä yöllä. Luovutan ja luovin. 3.33 on kahdesti kadonnut ja kolmesti kirjoitettu työpaikkahakemus valmis. Kannattaa suorittaa tärkeät asiat koomassa ja tehdä omatoimisesti kodin sähkötöitä. Ei tarvitse kauaa kitua.

Käyn pimeän aikaan metsällä, pesemättömänä ja ajatuksissani. Lumivuoret kasvavat ja uudetkin polut häviävät tieltäni. Aivoissa liikkuu agendan rippeet. Kirjoitan päässäni. Kohta puhun itsekseni. Kohta kirjoitan äänettömästi. Viikkaan pyykit ja löydän päättömän ritarin. Keitän meille kaikille kahvia. Hiljaisuuden rikkoo joulukuun ainainen naakkaparvi. Pidän joulukuun naakoista, niitten metelistä ja kiireellisestä lennosta. Aamu tuo valon sisään. Luukutan Bachia (Glenn Gould, 1981 ja 1955) ja suljen naakoilta ikkunan. Kissalla on kummallinen suhtautuminen sekä Tom Waitsiin että Glenn Gouldiin. Vuosien mittaan se on oppinut olemaan samassa huoneessa niitten kanssa. Ilme on silti anovan kärsivä. Ollako lähelläni vai hirttäytyä, kas siinä vasta pulma.

Se ei tiedä, että kohta Glenn sammuu ja minä menen ulos, puhumaan puille ja naakoille puuta heinää.


7.12.2016

Kunhan mietin






Vessan joulunaloitus ei mennyt putkeen. Ostin maitokaupasta hyasintin. Vaaleanpunaisen. Hukkasin sen johonkin. Hävitysvimmani on aivan pitelemätön. En edes erityisemmin pidä hyasinteista, mutta mielikuvissani vessan jouluun se sopii. Ei se mitään, sillä päätön ritarikin on hukassa. Rankaisen itseäni kieltämällä uuden hyasintin ja uuden ritarin. Ritari tosin lienee korvaamaton. Tongin jopa roskiksen. Puhun Tekokuun kanssa puhelimessa ja se muistuttaa, että jos hyasintti on täällä jossakin, niin minä kyllä haistan sen.

Valon kanssa meni paremmin. Kiedoin valoisat tähdet peilin ympärille ja siellä ne nyt ovat. Tykkään niistä. Vein niille kaveriksi lasisen joulupallon, jonka olen joskus vuosia sitten saanut lahjaksi ja varjellut sitä niin, että se on ollut hyvässä tallessa ja käyttämättömänä monta vuotta. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että turhan kaman ja rojun ja muovin ja rättien haaliminen voisikin olla hyvä juttu. Ajatus lämmittää vain hetken. Ja hetken ikävöin punaista mutteripannuani.

Aamusella kaivan jo mustia jätesäkkejä piiloistansa. Mun parhaat kaverit. Eteisessä haistan ihan varmasti hyasintin, mutta se on vain aivojeni toiveajattelua. Ei se täällä ole. Itse taidan haista vähän oksennukselta. Ehkä hyasintti ja oksennus ovat tuoksuina samassa kohtaa aivojani ja sekoittuvat siellä toisiinsa. Nyt alkaa jo fyysisesti kiertää mahassa. Olen erityisen erityisherkkä aina tällaisten valvottujen öitten jälkeen. Yritän syödä palan omenaa. Sitä samaa, jota pilkoin lapselle aamupalaksi.

Tekokuun kanssa puhuminen saa minut nauramaan ihan vakavissani. En tiedä, tunnun vähän aikaa ihmiseltä, surkuhupaisalta ja ikionnettomalta, mutta oikealta. Puhumme pienistä asioista. Kuten siitä, miten isovanhempiemme taakka oli jotakin aivan muuta kuin teiniys tämän päivän kolmikymppisissä.
Päädymme siihen, että parin kuukauden sota tekisi meille hyvää. Joutuisi miettimään muutakin kuin sitä, mistä sitä nyhtökauraa oikein saa.

Lapsi syö aamupalaa sohvalla ja kissa keimailee sen lämpimälle kinkkutoastille. Niitä molempia valaisee 12 metriä uutta valoa. Ne ovat kauniita ja lämpimiä. Lapsi on ihan itse tehty. Liikutun niin, että tiimalasikantapään tekeminen menee ihan metsään.

Ehkä se hyasintti vain karkasi. Lähti sanomatta sanaakaan. Ehkä se ei ollut henkilökohtaista. Ehkä ufot sieppasivat sen. Kunhan mietin.



6.12.2016

Vesan joulu




Nyt on vasta joulukuu aluillaan, mutta kukaan kovin läheinen tai viereinen ei ole kertaakaan pariin päivään kuollut. Ei ihminen, ei eläin. Ja kaikista eläimistä, Nelli (🐶), suosikkivillatakkini, vanharouva jota en ole koskaan osannut pelätä ja joka on useasti ollut lohduksi, on "paranemaan päin". Nelli siis selvisi marraskuusta. Viimeksi nähdessämme, olin varma, että se on menoa nyt. Supatin sille jotain pientä. Vollotin. Tosin en Nellin tilaa, vaan ihan yleistä kaikkea. Nyt odotan viikon päähän hahmottuvaa jälleennäkemistämme suorastaan iloiten. Tulevaisuudenuskoni on lyhyessä ajassa ja lähes huomaamatta kehittynyt harppauksella. Viikko vastaan viime aikojen viisiminuuttiset on sellainen saavutus, että mietin jo millä huulipunalla raaskin piirtää rastin vessan seinään. Näyttäisi siltä, että tarvitsen uuden huulipunan.

Tilasta ja vessan seinästä tuli mieleen joulu. Tai siis vaikea ajatella yhtään mitään, mistä ei tulisi mieleen joulu. Meidän joulukuumme on aina yksi Saatanan Helvetti. Tai oli vielä enemmän (Saatanan Helvetti + Kiirastuli) silloin, kun lapsi oli vielä pieni ja hillitsi hermonsa yhtä huonosti kuin minä. Ensin on nimpparit, sitten on synttärit ja sitten on joulu. Ja siinä samassa on nykyään uudet talvikengät ja -takit ja yleensäkin kaikki uusi ja sen rinnalla vanha ja pieneksi jäänyt ja rikki mennyt. Olisi pitänyt ajatella ajoissa. Lasta ja nimeä nyt ainakin.

En ajatellut, sillä ennen lasta joulu oli itselleni pitkään sarja pimeitä vapaapäiviä, joita kuluttaessa sai, varsinkin baareissa, väistellä punanuttuisia joulun sesonkityöläisiä. Että saanko istahtaa tähän hetkeksi. Että oletko ihan yksin? Voi että sinua. En ole (vielä) koskaan ollut niin yksin, että turvaisin joulupukkiin. Yhtenä jouluna naapurista paloi poroksi useampi ihminen ja jonain toisena jouluna kituutin makaronilla ja margariinilla, kunnes joskus vuoden vaihtuessa löysin lahjasukasta setelin. Toisinaan olen harhaillut hautuumaalla ja joskus jonkun muun kuin oman suvun juhissa. Ainakin kerran olen muuttanut jouluna ja useamman joulunajan olen viettänyt työhuoneella tai muuten töissä. Viime vuosien pysyvin jouluaaton traditio, on ollut varata taloyhtiön pesutupa useammaksi tunniksi ja pestä pyykkiä. Siinä sielu lepää. Kaikkialla leijuu hitaasti kärventyvän sian löyhkä ja kaupunki hiljenee yhä harvemmin, mutta jotain siinä on. Hiljaista ja tyyntä kiitollisuutta, kun saa molemmat teollisuuskoneet vain omaan käyttöönsä. Paitsi silloin pari joulua sitten, kun joku mummo yritti tulla väliin pesemään lapsenlapsensa puseron, joka oli tahriintunut ties mihin suklaaseen ja sinappiin.

Mitäköhän minä olin tässä oikein alustamassa? En muista. Käyn laittamassa välillä kahvit tulille.
Laitoin vähän kanelia kahvin joukkoon. Ja luin täältä jokusen joulun pois. Hymyilyttää elämä.

Varmaan sitä olin kertomassa, että luin paikallisesta sanomalehdestä artikkelin otsikolla: Vessakin pukeutuu jouluun. Ajattelin ensin lukevani väärin. Että varmaan se on joku Vesa, joka verkkareihin sujahtamisen sijaan on lähtenyt mukaan johonkin muuttumisleikkiin, jossa joulun pitkät ja pimeät pyhät vietetäänkin smokissa. Mutta ei, kyllä kyseessä tosiaan on vessa. Tai kaksi vessaa. Stressaannuin kolme silmänräpäystä, mutta sitten ajattelin, että tämähän on ihana ja kaunis idea.

Koska jouluni on lapseton (lukuunottamatta tätä sisäistä lasta) ja miehetön, keskitän kaikki joulumeiningit vessaan. Vaikka minulla on 12 metriä uutta valoa, niin haen sitä vähän lisää. Jossakin tarpeellisten asioitten laatikossa on varmasti eräs päätön ritari, jota olen vuosikaudet säästellyt ehkä juuri tätä joulua varten. Asetan sen vessaan suojeluspyhimykseksi. Markku Lahtelan muistiinpanoja -kokoelman (sekin on joulujeni ainainen ilostuttaja) kaivoin jo esiin ja nyt täytyy vielä keksiä jotakin muuta ylevää vessaluettavaa. Alan myös käydä suihkussa elävän tulen kanssa. Pussitan kanelia, neilikkaa ja vaniljaa. Tuskin maltan odottaa, enkä oikeastaan odotakaan. Kiertelen parin neliön vessaani kuin kissa hiekka-astiaansa. Aion myös rikkoa alkoholittomuuslupaukseni ja asentaa vessaan viinihanan. Tai ehkä jokin likööripullo siihen käden ulottuville, elävän tulen viereen. Konvehteja. Tai konvehtipapereiden näyttely. Ilmakuivattu sika.

Tällainen minä tänään. Nauroin ensin surulle, kun Pia muistutti whatsappissa, että osaan senkin. Itkua tuhersin, enkä jaksanut edes kauppaan. Nyt nauran ilolle. Mitä minusta. Taidan viettää tämän tyypin kanssa jouluni. Se on ihana nainen, ihan mun tyyppiäni.

Kävin lopulta kaupassakin. Ostin tarpeet joulutorttuihin ja "leivoin" ne yhdessä lapsen kanssa. Kahdentoista jälkeen yöllä soi puhelin. Lapsen kaverilla oli hätä, että onko lapsi muistanut avata joulukalenterin kuudennen luukun. Tykkään näitten nuorten miesten huumorista. Kippistimme tähtitortuilla itsenäisyyspäivälle. Juhlaruokana meillä on uunimakkaraa ja pottumuussia. Lapsi huolehtii minusta täysin omalla tavallaan. Huolehtimalla lempeästi siitä, että huolehdin hänestä. Kaikki on hyvin niin kauan, kun hän tai kissa ei kuole. Minua ei lisätty tänään listalle. Ei ollut tarvetta.


Markku Lahtela, muistiinpanoja


5.12.2016

Kuten korvasienet, tunteet ovat oikein käsiteltyinä erinomaisen herkullisia




Puoli yhdeltä yöllä keitän teeveden. Yhdeltä muistan keittäneeni sen ja keitän seuraavaksi kahvia. Hetken mielijohteesta leivon myös pikasämpylöitä ja viskon taikinaan oliiveja. Kekkonen, Sharon ja Teini pitävät seuraa. Kekkonen on kuollut, Sharon on halkeamaisillaan (syön sen kohta aamuyöpalaksi) ja Teini valmistautuu uniinsa, joita lämmin leipä masussa varmasti edesauttaa.

Jos lapsi joskus nukahtaa, pääsen livahtamaan hetkeksi takaisin itkuuni. En halua kuormittaa sillä lasta liikaa, näen jo nyt miten se satuttaa sitäkin ja se saa minut vain itkemään lisää. Tänään se on tullut itsestään, vuotanut yli ja hengästyttänyt, pelottanut ja satuttanut. Olen antanut sen tulla. Se on ollut epätoivoista, parvekkeella lumimyrskyssä poskille jäätyvää itkua. Uuvuttavaa. Etten jäisi siitä kiinni.

En tiedä milloin tarpeeksi on tarpeeksi. Ehkä sitten, kun olen järsinyt viimeisenkin rakkaudenriekaleen iholtani. Hannibalissa sekava nuorimies nylki ja syötti kasvojensa ihon (ainakin) viidelle suloiselle koiralle. Ja tullessaan itsekin nälkäiseksi, söi nenänsä. Hannibal tosin yllytti. Silti, jokainen kauhuitku helpottaa oloa hetkeksi. Saan kanapadan muhimaan. Saan unen päästä kiinni. Saan sanottua jotakin ääneen. Alan nauraa kesken itkun. En kiellä tunteitani vain siksi, että ne ovat melkein ylivoimaisen uuvuttavia ja osittain myrkyllisiäkin. Kuten korvasienet, tunteet ovat oikein käsiteltyinä erinomaisen herkullisia.

En kiellä ikävääni ja rakkauttani mieheen. Ne saavat muuttua fossiileiksi iholle ja mieleen. Koetan sietää pintaan pyrkivät pienet hyvät hetket ja muistot siinä hetkessä kun ne tulevat. Vaikka ne halvaannuttavat nyt, niin vielä tulee päiviä, kun en jokaisena hetkenä romahda, kaadu ja valahda. En halua silpoa itseäni.

Mielikuvaharjoittelen hyvää. Silitän ajatuksissani miehen partaa ja poskia ja nousen vuoteesta, menen ulos tupakalle. On huhtikuu tai kesä. Levitän aurinkovoidetta miehen kasvoihin ja otsaan. Kaadan punaviiniä. Nakerran vuohenjuustoa. On huhtikuu ja mies koskettaa ensimmäistä kertaa sormeani ja minä miehen. On uskomatonta siinä hetkessä, että se on todellinen ja on yhä yhtä uskomatonta, että se oli todellinen.

Sanoin joskus, että rakkaus on vain itseni kokoinen ja puhuu useinmiten omalla suullani. Kyllä se on suurempi. Rakkaus on kyllä hyvä.



3.12.2016


Viikkoja on mennyt ilman musiikkia. Samalla kun oma aika on pysähtynyt, on maailma mennyt menojaan ja pysynyt samana. Eilen sain itseni houkuteltua kotibaariin Faaraon keikalle. Kirjoitin, tai oikeastaan merkkasin tarvittavat biisit yhdellä tai kahdella sydämellä biisilistan runkoon. Faarao sitten soitti ne läpi ja lisäsi pari bonusta. Olen kiitollinen melkein kaikesta mitä saan.

Viimeiset 37 päivää ovat hajonneet ilmatilassa. Niiden kappaleita on siellä täällä tässä päivässä, mutten saa niistä koottua mitään järkevää. 37 päivää itkua. Se on aika pitkä aika. Uudelleensyntymään on 12 päivää. Se ei tapahdu minulle. Se tapahtuu ehkä kissalle, joka varmasti ilahtuu päästessään tästä.


2.12.2016



Päivät ja yöt sekoittuvat. Nukun päiväunet ja näen unta jossa leikkaan palan käsivarrestani ja paistan sen pannulla. Leikkausta edeltää hermostunut kirurginveitsen etsintä, mutta kun löydän sen, mietin pitäisikö iho kaltata ennen leikkausta vai leikkauksen jälkeen. Ja ei kun etsimään puukkoa. Muistelen siantappoa, silloin kaltattiin jälkikäteen, ymmärrettävistä syistä. Pala on niin pieni, että kalttaan leikkauskohdan ensin.

Herätessä ei ole enää nälkä. Enkä ole varma, kannattaako päiväkahvilla katsella Hannibalia. Teen vähän tee-se-itse-sähkötöitä ja roikun hikisenä katosta. Itken vähän. Tiskaan vähän. En uskalla lukea sähköpostia. Tähän on tultu.

Jospa vain soittaisin yhden puhelun. Kokeilen ensin, osaanko seistä yhdellä jalalla kaatumatta. Ote maan pinnasta on silloin todellisempi.