5/20/2022

Edes kirvat

 







Sinne mistä minä olen kotoisin, ei voi enää mennä. Kesken kevään, kesken aurikoläikkiin tukehtumisen, astun sivuaskeleen ja luotan siihen, että kehoni edelleen seuraa. Ja kun se ei seuraa, jokin liikahtaa, maailma ja kvanttifysiikan alkeet, näkymättömät hiukkaset, pöly ja siitepöly läpäisevät toisiaan, läpäisevät minut. 


On mahdollista että kaikki on hetken aikaa poissa tai sitten kaikki kahdentuu. Kuormani on hetken aikaa kahden maailman kokoinen, kaksi oranssia reppua, kaksi kirjaa ja neljä kynää. Käyttääkö tässä maailmassa kukaan enää kynää?


Olen kahdessa paikassa juuri sen aikaa, etteivät jalat enää yletä maahan, ei pysähdy astumaan tai  ponnistamaan tästä tulevaisuuteen, uuteen aikaan puolen sekunnin päähän. Askel syrjään, ruumiista irtoava harppaus. Keho ei seuraa. Tältäkö tuntuu kun kuolee? Tältäkö tuntuu kun hävettää, että vaatekaappiin jää niin monta mekkoa; ihan hyviä vielä.


Astua. Käydä. Kulkea. Kävellä takaisin elämään, en minä ole poissa ollutkaan. Jäisin tähän vähäksi aika istumaan, mutta tuntuu etten kehtaa. Pihan lapset räksyttävät toisilleen kuin kääpiökoirat. Kaikki ympärilläni on kimeää ja kireälle vedettyä. Päänsärky rykäisee ja selvittää kurkkuaan ennen kun aloittaa, tuuli puistelee korkeita ääniä, murhanhimoa ja -janoa. Kun on janoinen, ei voi olla kuollut. Voi silti uskotella olevansa. Leikkaan mattoveitsellä pahvia, viiltelen järjestelmällisesti, taittelen ja kierrätän. Jokainen muovinrääpäle omalle paikalleen. Jokainen jugurttipurkin kansi tarvitaan metallinkeräykseen, koska metallista on hirveä puute.


Siellä mistä minä olen kotoisin kukki pihalla kurtturuusu. Se kuhisi kirvoja. Tahmaisia ja läpikuultavan vihreitä, sellaisia joita oli pakko tökkiä sormilla ja tikuilla, laittaa ne laiskimukset liikkeelle. Ajattelin, että niistä voisi rakentaa majan. Jonkinlaisen yksityisen karjatilan. Että niitä voisi hallita, laiduntaa ja lypsää. Että niille voisi jutella ja ne tuosta vaan vastaisivat. Muistaakseni en jaksanut viedä sitä suunnitelmaa loppuun asti. Tapoin niistä osan ja sitten menin piirtelemään uskonnonkirjan täyteen pornokuvia tikku-ukoista. 

Joskus kaipaan sitä. Yleensä en. Enimmäkseen kaipaan siitä kirjoittamista.

Kynä on kalenterin välissä kirjanmerkkinä ja sitten kirjaan ylös tosiasioita. En minä halua mihinkään. Kalenterissa on uupuneita merkintöjä kaikesta mitä pitää ja minne pitää ja milloin. Kirjaan uuden suunnitelman. Siinä on paljon minulle varattuja päiviä, hiljennettyjä puhelimia ja viestimiä. Ehkä tilaan marketista kuukauden eväät ja loput foodoran sushia. En sano kenellekään mitään. Jos sitten alkaisi kiinnostaa, ihminen, ihmiset, asiat. Edes kirvat.









Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...