8/27/2015

Rakkautta ja ruumiinavauspöytäkirjoja


En tykkää näistä kasoista. Kasa paperia, kasa rakkautta, kasa roskia, kasa muuttolaatikoita, kasa muuttomiehiä ja kasa muistilistoja ja kasa töitä. Ja muistokasa, joka pulpahtaa aina pintaan kun muutan. Täytyykö edesmenneen äidin kansakoulun päästökirja säilyttää? Entä ne rakkauskirjeet, taas kerran? Entä kuva jonkun tuntemattoman kissasta? Kissa saa mennä. Päästökirja jää. Jätän sen perinnöksi lapselle.

Löydän veljen viimeisen kirjeen äidille. Kaikki on kääntymässä paremmaksi. Oikeastaan kaikki alkaa mennä nyt putkeen. Ja kohta veli kuolee. Sitten kuolee äitikin. Pitääkö nämä ruumiinavauspöytäkirjatkin säilyttää? Kyllä, sillä tiedän että jossakin häämöttää aika, jolloin vanheneva lapsi kysyy asioita, joihin en ole vastaamassa, tai joihin olen vastannut lapsen vielä ollessa kuolematon. Kuolemattomalla ei ole tarvetta muistaa.

Istun lattialla tippa silmässä ja selvitän lapselle liikutustani. Että aina tää on tätä. Lapsi palauttaa minut nopeasti ja lakonisesti maanpinnalle, katsomalla korostetusti alaspäin ja toteamalla että aahah? Varsinaiseen pakkaamiseen ei yleensä mene aikaa. Pakkauspäätöksen tekemiseen menee viikoja. Nyt ei mene viikkoakaan, sillä muutto on hätäinen ja ennenaikainen. Samaan aikaan erääntyy kaikki. Silti tarvitsen edes vähän aikaa. Niskat on jumissa ja lepään vain hetken. Koneet, valot ja naapurit jäävät päälle kun iltayhdeltätoista sammahdan asentoon X. Onneksi naapuri herättää taas 3.30. Meillä on juhlat. Tai heillä on.

Lapsi odottaa kärsimättömänä. Se on pakannut jo. Sillä tavalla fiksusti, että tärkeimmät asiat (tölkkikokoelma ja kirjahylly) on lajiteltu laatikoihin. Vaatteista ei ole niin väliä. Aiotaanko me viedä nämä lamputkin? Kyllä me aiotaan. Se ei enää muista millaista on muuttaa. Jännä ilme hiipii sen kasvoille aina kun salainen huone mainitaan. Meillä on kohta oma Narnia. Kuinka moni saa näin paljon irti yhdestä vaatehuoneesta?

Päätä ja niskaa särkee kolmatta päivää. Juuri sen verran, että minulta pitäisi kieltää kaikki tarkkuutta vaativa. Ainakin kirjoittaminen ja tiedottaminen. Tuijotan tekstiäni tunnin ennen kuin huomaan, missä on puuttuva välilyönti ja missä väärä päivä ja kellonaika. Teen muittenkin työskentelystä vaikeaa. Deadlinet eivät odota. Toivoisin niitä silti lisää. Samalla haaveilen vaaleanpunaisesta kuplasta. Muusa elättää ajatusta kuplasta jossa elän. Sekin on vain puolikas. Seilaan sillä maailman meriä. Aaltoja henkisestä elonkorjuusta kantautuu vielä rannoilleni, pinnistelemättä. Naureskelen niille. Olen onnellinen, että minulla on. Ja voin antaa kaiken pois vaikka heti, sillä minulla on silti kaikki. Tällaiset hetket ovat hyviä. Latautuneita ja jännitteisiä, mutta silti täynnä rauhaa.Tekee mieli kirjoittaa lista. Siitä, kuinka hyvä hetki nyt oikeastaan onkaan kaiken tapahtua, loiskua ja läikkyä, purkautua tai mennä rikki. Ehkä se on rakkaus. Ehkä se on toivo. Ainakin se on pelko.

Listasta tuli mieleen, että olen etsinyt sopivaa ihmistä tekemään rakastumistestin kanssani. Olen myös ajoittain unohtanut etsiä. Ei sillä rakastumisella ole niin väliä, kun rakkautta on niin paljon. En ole puolen vuoden aikana kehdannut kysyä keneltäkään, tai oikeastaan kohdannut ketään uutta ihmistä, jonka kanssa haluaisin tai uskaltaisin käydä läpi listan kysymyksiä. Nyt olen kohdannut. Ihminen sanoi että tehdään vaan. Esirakastuin välittömästi. Tekee mieli lukea kysymykset ja valmistautua ja olla oikein edukseen, mutta en usko että se toimii niin. Haluan vähän pinnistellä. Joka päivä ajattelen että tämä pitää tehdä nyt heti. Ei ole aikaa. Mutta on kiva odottaa. Odotellessani käyn siirtämässä äidin tuhkanjämät pois keittiön pöydältä ja lajittelen viimeiset kirjeet ja ruumiinavauspöytäkirjat yhteen pinkkaan.

Parit ovat rakastuneet vastaamalla näihin 36 tehtävään (HS 18.1.2015)




8/17/2015

Talven varalle tähdenlento




Keho vaalii väsymystä. Avaruus, aivolohkot ja lihan kipupisteet ovat kuluneena viikonloppuna sekoittuneet pilluralliin, verinäytteisiin ja eriskummallisiin benjihyppyihin. Puhumattakaan sanoista, sanomatta niitä ollenkaan. Kaikki sanat.

Maanantain kunniaksi epäpätevästi horjuva pysyväisyyden tila alkaa hahmottua. Samanlaisena kuin aina ennenkin, täysin erilaisena aina. Niin paljon onnea ja helpotusta, että väännän melankolian nuppia kohti kaakkoa ja alan hyräillä itsekseni. Puhun ääneen kissalle ja lasken samalla alkuräjähdyksen ajankohdan ja kuinka monta desilitraa mustaa kahvia on vielä jäljellä. Hiukkasvirta vihloo aivoa ja kaikki virtaa. Montako muuttolaatikkoa minun pitäisi tilata ja millä rahalla. Tämä on sitä sadonkorjuuta.

Juoksimme Muusan kanssa sametinpimeältä hiekkarannalta, heti nähtyäni tähdenlennon, suoraan juhliin. Kaikki on nyt pilkottu ja säilötty, obduktio ja ovulaatio on laulettu ääneen kesäöisille kaduille, sielut on avattu ammolleen ja tuuletettu. Miehet ja naiset on julistettu ihmisiksi ja olemme esitelleet menneisyydessä istutettuja siemeniä toisillemme. Katso mikä puu tästä rakkaudesta kasvoi. Se on hieno puu. Ilman sitä puuta ei olisi meitäkään. Ei tätä rakkautta jota ilman ei voi elää, mutta jota ilman voi aivan hyvin elää. Aikansa.

Inhimillisen herkkyyden tilassa, on joskus vaikea erottaa onneansa kaiken sälän keskeltä. Onni hutkii minua kuin pienen lepakon siipi pimeässä ja elävässä yössä. Ei tarvitse edes väistellä, kaikki väistyy itsestään. Hetkeksi. Epävarmuus maistuu makkaralle ja muikun pyrstölle. Makaan silmät auki aamuviiteen ja kuuntelen vasemman munasarjani selostusta viimeisen viikon tapahtumista. Sillä on paljon asiaa. Se muistuttaa, että Terapeutti on  jo aiemmin avannut silmäni unesta. Se ei ole minusta ollenkaan huolissaan, sillä veriset ja kellastuneet uneni ovat täynnä todellisuutta ja selviämistä.

Muusa on päättänyt tykittää pääni täyteen materiaalia. En ota mitään vastaan, vaihdan kaiken ja lahjoitan pois ja silti minua läikkyy yli. Muusa jää kiinni sanojeni vakoilusta kun se alkaa itkeä ja nauraa. Emme ole sanamme. Me olemme me, sanoistamme huolimatta. Lohdun ja kaaoksen sivupolut ja loputon kahvinkeitto. Kävelemme sanoitta katua, silmät kiinni ja auki. Koko kadun. Satamassa puramme pelon ja puhumattomuuden taas sanoiksi. Teemme podcastin, joka on valmis eetteriin lähes sellaisenaan. Suoritan henkisen benjihypyn vadelmaan ja tulen takaisin. (Seuraavana yönä ajattelen, etten ikinä uskaltaisi variksenmarjaan.) Rakkaudet, kauneus, katkeruus, aivokurkiainen, äidit, miehet ja Vuori. Viemme kaiken Vuorelle. Se ottaa meidät vastaan kuten aina ennenkin ja puhuu meitä pinnalle, kuuntelee lähetyksemme liikkumatta ja myhäillen. Ja lähettää meidät taas matkoihimme. Sinkoamme suoraan Pillurallin keskiöön, nakkikioskille. Kävelen suutelemaan miestä joka kohta jakaa kaikille ranskalaisia. Yleisö näyttää tänään humalaiselta. Se huojuu ja minä nostan toisen jalkani ilmaan. Tanssija pitää minusta kiinni. Olen turvassa, olen teatterissa. Pääni on selvä kuin aamuöinen sumu. Tarkka ja rajoistaan tietoinen. Jossakin munasarja sanoo poks ja kipu on poissa.

Melkein huomaamatta riisun aseitani ja sanon ääneen mitä tarvitsen. Olen unohtanut raottaa pehmeyttäni, unohtanut muistaa jokaisessa ihmisessä asuvan rakaudennälän ja värisevän kaipuun. Muusa pukee näitä aina sanoiksi, vähän samalla tavalla kuin Piia, ja joskus se melkein hävettää. Nyt en muista hävetä ihmisyyttäni niin paljoa. Ihmettelen kuinka joku häiritsee lähetystäni jatkuvasti, nyt Mennen ja jo tunnin kuluttua joku muu, vaikken vielä tiedä sitä. Muusa sekoittaa kaiken, mutta ei koskaan häiritse. Itsemurha-alttius saattaa hetkittäin lisääntyä, kun hinkkaamme toisiamme ruvelle, mutta lopussa seisoo sähkötakka, jonka loimussa voi lämmetä ajatuksen voimalla, takaisin kohti elämää. Ja Vuorelta saa aina laastaria.

Universumi lähti tähän mukaan huomaamatta ja antoi meidän kerrankin koheltaa jumalien hommia rauhassa. Se iski minua taltalla naamaan vasta pimeässä yössä, jossa pelko ja pala kurkussa johdatin kehoani läpi maailman. Kuinka epäreilua ja epävarmaa on kaikki. Sellaisenaan täyteläistä ja rikasta. Kuolema nuoleskeli villatakin liepeillä, ynähdin ja säpsyin ääneen tasapainoaistinsa menettänyttä juoppoa, joka kaatui baarijonosta päälleni. Tutisin viereisessä pöydässä meluavaa nuoriso-osastoa pelkoon asti. Muistin miksi olen alkanut kiertää toista kautta kotiin. Kierrän humalan ja ankeuden, kiiman, pelon ja väkivallan. Kunnes yö tasoittuu ja hengitys.

Viimeinen hetki, kun katson puolihumalaista miestä silmiin ja se kertoo miksi siihen ei saa koskea. Sitä sattuu päähän ja hartioihin. On sattunut. Se näyttää Enkeliltä. Olen nähnyt sen ennenkin. Se näyttää usein kireältä ja vittuuntuneelta. Minä niin rakastan kärsiviä miehiä. Alkuäiti minussa aikoo herätä juuri nyt. Juuri kun olemme puhuneet Muusan kanssa siitä, kuinka en edes muista aikoihin katsoneeni miestä. Niistä on tullut niin ihmisiä. Muusa yrittää koskea mieheen, mutta lupaan tappaa sen, jos se edes hipaisee.

Hieron ja silitän miehen hartioista kipua pois ja tajuan, että kosken nyt ihmiseen. Miesihmiseen. En ole ikiaikoihin koskettanut ketään miestä tällä tavalla. Ihan rauhassa ja yrittäen vain helpottaa sen oloa. Kummallinen lämpö. Riisun viltin ympäriltäni. Tekee mieli puhaltaa, mutten puhalla. Etsin asiallisella otteella kipuilevat paiseet ja työstän lihaa. Tämä ihminen on aivan varmasti vasenkätinen. Kysyn ja se vastaa että on. Se kiittää, se melkein itkee ja lupaa itkeä huomenna lisää. Miehen mentyä haistan kummallisen lämpöni. Ja sitten tajuan. Olen rakastunut. Virta hidastuu. Häiriö lähetyksessä syntyy siitä, että sormeni ja käteni tuoksuvat miehelle. Hyvälle, puhtaalle ja vieraalle. Nuuhkin miehen pois iholta. Saan itseni takaisin. Huomenna olen taas jotakin muuta. Tähdenlento minussa tulee ja menee.



8/11/2015

Sadonkorjuu







Olin eilen ainakin kolme tuntia auringossa. Aamuyöllä nousi kuume ja ehkä kuu. Iso kuppi kahvia, kaksi buranaa, nuha ja kumma kihelmöinti iholla ja vasemmassa munasarjassa. Teknisesti en ole kovin sairas. Olen varmaan vain allerginen alkaneelle kesälle. Munasarja on varmaan allerginen minulle. Tekee mieli vetää sitä turpiin, koska minulla ei ole nyt varaa sen kiukutteluun. Makaan vatsallani lattialla, koska munasarja tykkää tästä asennosta. Vieressäni makaa kuollut herhiläinen, selällään. Aina kun nousen, unohdan viedä herhiläisen roskiin ja aina kun laskeudun, muistan että se pitäisi viedä roskiin. Pitäisi vääntää ilmapalloja, mutten jotenkin jaksa. Pään vääntäminen on helpompaa. Siellä soi luuppina Badd Brass Assin Tyydy siihen mitä saat, joka välillä muuttuu Puskapissiksi. Se johtuu ilmeisesti Muusan eilen kesken jääneestä ruoka-annoksesta. Terassilla ei saanut nauttia ruokaa ja savukkeita samassa pöydässä. Suomi on ihmeellisten säännösten maa. Kaikki on suojattu kaikelta.

Mietin, millä oikeudella jotkut asiat jäävät päähän ja toiset eivät jää. Miten muisti on järjetön ja epälooginen kapistus valikoidessaan materiaalia säilöttäväkseen. Mitä enemmän unohtaa, sitä vähemmän muistaa ja toisaalta sitä enemmän muistaa unohtaneensa. Ja sitten muistaa jonkun kirjoittamansa graffitin vuodelta 1985 ja jonkun ihmisen äänen radiossa kaksi kuukautta sitten. Ja unohtaa oman nimensä. Ja aina elokuussa muistaa, miltä koulu haisee kesän jälkeen. Eikä tiedä kuinka vanha on. Tai mikä päivä tänään on. Ja sitten taas muistaa ja samalla yrittää unohtaa. Minulla on selvästi järjetön ja epälooginen päivä käsissäni. Jos jaksan nousta tästä, saatan muistaa mennä jonnekin kahville, jotten hajoa omaan logiikkaani ja saan näytettyä munasarjalle kaapin paikan. Auringossa.

Minusta on hauska lukea Joonasta. Ja Ian McEwania. Joonas saa minut laiskottelemaan ja samalla muistamaan jotakin. En ole ihan varma aina mitä, mutta kaikesta päätellen osia itsestäni. Ian McEwan saa minut muistamaan yhden eriskummallisen tunteen siitä kohtaa elämääni, jolloin luin hänen esikoistaan. Se on jännä tunnekimppu, koska sen merkitys ja todellinen olemus selvisi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Minulla on se kirja jossakin, mutta en ole nähnyt sitä vuosiin. Se on luultavasti lainassa jollakin, joka ei koskaan palauta sitä.

Muusa kysyi eilen, että onko nyt meneillään henkinen sadonkorjuu. Pitäisi ainakin olla. Talven varalle ei ole mitään. Minulla on ainakin yksi pakkomielteellä viljelty palsta käsissäni ja se pitäisi leikata tai niittää. Tai ehkä polttaa. Olen yrittänyt unohtaa sen, mutta aktiivinen unohtamisen yrittäminen tekee siitä vain muistettavamman. Unohtaisinkohan sen paremmin, jos suhtautuisin siihen entistä palavammalla pakkomielteellä? Hoivaisin, säilöisin ja ahmisin sitä. Kerskakuluttaisin sen sillä tavalla loppuun. Tai korjaisin satoa sen palstan vierestä. Se ehkä aiheuttaisi tarvittavia muutoksia kokonaisuudessa.




8/08/2015

Muistatko kun











Useampi päivä on kulunut pidättäytyessä yksityisten asioitten parissa. Esimerkiksi sen, missä Hong Kongissa saa, tai on mahdollista mennä mustikkaan. Jos nyt olisin sinne menossa mustikkaan. Ei sitä koskaan tiedä. Viikon kuluttua en enää muista minne olen menossa. Olen tutkinut uuden kodin jänniä sokkeloita. Tai komeroiksi niitä kutsuttaneen. Ne ovat virittäneet sekä oman että lapseni mielikuvituksen uudelle taajuudelle, ja saaneet meidät haaveilemaan yksityisistä salaisuuksista ja parvekeviljelmistä. Lapsi rakentaa mielessään poikamiesboksia. Annoin sille jo vanhan jääkaappini ja seuraavaksi on vuorossa kahvinkeitin.

Olen viljelyt myös muistoja. Lukenut sivusilmällä ja uneksinutkin. Nauranut hysteerisesti höperölle "suvulleni". Unohtanut lähes kaiken kuulemani. Raahannut perässäni horinoihini mukautuvaa lasta. Tämä tässä on ensimmäinen kirjoitukseni perheen päiväkirjaan. Eilen päivälleen 32 vuotta sitten. Tämä tässä on ensimmäinen oma kämppäni. Eipäs olekaan. Se onkin tässä. Ei  kyllä ole. Apua, en muista missä se on. No, jokin näistä. Seisomme Malminkadulla ja kerron katsoneeni ulos ikkunasta kun näitä taloja rakennettiin. Tai sitten noita. Lapsi vetää kohti levykauppaa. Muistoilla on aina hintansa. Vuokra oli muistaakseni 280 markkaa. Levyt maksavat vähän vähemmän. Otan kuitin verotukseen.

Lapsi luo samalla omia muistojaan. Istutaan katsomassa merta, juodaan vissyä ja ihaillaan laivoja. Jutellaan pähkähullulle lokinpoikaselle. Katso noita kettinkejä ja veneitä äiti, ja nostureita. Galleriassa lapsi istuu teoksen viereen ja ryhtyy tuijottamaan tyhjää seinää. Näen miten sen mieli vaeltaa tai pitää taukoa. Jään katsomaan lasta ja vakoilen sitä teoksen sisältä. Se katsoo seinää rauhallisena ja ajatuksissaan. Ei kysy milloin mennään, ei tajua, että minä pysähdyn katsomaan sitä. Taide häviää ja häipyy. Luovutan lapsen isälleen satamahotellin edustalla ja nousen lepotuolista. Ikävä riipaisee kun kävelen varjoon. Itkettää melkein. Aurinkoihottuma nousee yöllä. Äiti palaa.

Tänään en ole vielä ehtinyt puhua kenellekään ääneen. Paitsi aamulla Siwan kassalle, joka möi päiväykseltään moitteettoman, mutta sisälmyksiltään käyttökelvottoman kerman. Lyhyt lisäys boikottilistalle: Saatanan Siwa. Muita muistiinpanoja nolla.

Vielä tärkeämpää on, että olen kuunnellut toisten muistoja. Joku aina muistaa jotakin muuta kuin toinen ja yhtäkkiä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja sitten viisikymmentä. Kummityttö on muistoineen meidän aikuisten yläpuolella, eikä juo pussikaljaa puistossa ja pakottaa meidät kävelemään vielä kaksi kilometriä, koska se on terveellistä. Varsinkin meille. Vauvaveli joka juuri täytti neljäkymmentä, on kuusivuotias ja kummityttö kaksikymmentäkolme. Ehkä. En aio koskaan esitellä kummityttöäni kenellekään miehelle. Eikä tarvitse, sillä vauvaveljen mukaan sukuvika ja -rasite, on meidän suvun naisten viehtymys itseämme nuorempiin miehiin. Mutisen vastalauseita. Ja ettei kahdenkymmenen vuoden kuluttua ole mitään väliä, minkä ikäinen on kummityttö ja kummitytön mies. Se on silloin jo varmasti täysi-ikäinen. Kummityttö miettii, miksi eno on niin kiva. Ja miksi sen kanssa on aina niin kiva hengailla. Eihän me koskaan hengailla, mutta nyt hengaillaan. Enon elämänilon palauttanut nainen, jonka tapaan ensimmäistä kertaa, sanoo että koska se on supersexy.

Tykkään naisesta heti. Puhumme makkarasta ja pekonista ja makkarasta ja makkaroista ja pekoneista ja suolasta ja italialaisesta makkarasta ja salamista ja juustosta ja ahdamme sisuksiimme valkohomejuustoa ja tryffeliä ja makkaraa ja manchegoa. Meillä on yhteinen kieli. Ja hyvä maku molemmilla.

Aurinkokylpyjä, villasukkia, varvasfetissistä nauttiva koira, kirsikoita, murukahvia ja mitä parhainta Kaffecentralin kävelykahvia, jonka voittamaton hinta ja laatu, saavat tuskankyyneleet valumaan silmistä ja sielun kuolaamaan. Itkettää ajatuskin siitä, että pitäisi tyytyä johonkin muuhun. Saumattoman onnellista olla näin.

Herään aamulla ja menen nukkumaan. Tuhoan ensimmäisen kahvini paskalla kermalla ja kiroan Siwan. Nukun lisää. Mitä sitä tänään tekisi, muuta kuin olisi onnellinen. Tekee mieli punaviiniä. Punaviiniä ja pimeyttä. Leivon herkkutattia lihapulliin. Kohta taas herään.


Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...