30.1.2018

Varalaskupaikka


Olen saanut sunnuntai-iltana viestin ja linkin lehden koetaittoon. En muista kirjoittaneeni yhtään mitään. Tällaiset on pelottavia hetkiä. Avaan linkin ja alan lukea. Teen sen mielelläni, sillä olen itseni uutterin ihailija. En pety paljoa. Ainahan sitä voisi olla parempi minä, mutta miksi ihmeessä, kun tämä on näin hyvä? Seison sormet ja varpaat (unohdin ylimääräiset sukat) kohmeessa ja odotan bussia joka on varmasti myöhässä. Mekossa talvitakin alla ei ole hihoja. Tunnen miten ihokarvat nousevat pystyyn ja törmäävät tummanvihreään tekokuituun. Tunnen itseni sekavihannekseksi. Katselen mielessäni ritarinkukkaa, jonka kaikkialle tunkeutuneen vihreyden ja kukkaloiston tapoin. Annoin sille lähtiessä vahingossa vettä ja sen sipulin juuresta nousi ilmoille banaanikärpäsparvi. Jäivät sinne tanssimaan. Ritarinkukan lehdet ovat nyt vaaleaa okraa, käpertyvät ja hapertuvat hitaasti lisää. Tykkään kuolemasta.

Olen herkillä lääkekokeilujeni jäljiltä. Ajattelen suuria ajatuksia. Sellaisia joissa on jokin paikka nimeltä siellä missä, ja siellä missä kaivetaan isoja kuoppia tai ajetaan jotain erikoista konetta, on aina eläkeläismies katsomassa ja joskus poikia ja joskus joukoittain eläkeläismiehiä ja poikia sekaisin. Lavea olo jatkuu. Olen aina rakastanut ajaa lentokoneiden varalaskupaikkojen läpi.  Yksinkertaista ja käytännöllistä vapautta, pöpelikköä ja maantietä. Jos minulla olisi Jumala, niin taivas olisi varalaskupaikka.

Totuteltuani sunnuntaina monta tuntia kivuttomuuteen ja suoritettuani tennispallon avulla lapoja liiskaavia liikkeitä, jouduin lopulta luovuttamaan ja turvautumaan kaikkiin nappeihin mitä talosta löytyy. D-vitamiinin (se tekee minusta aurinkoisen, vaikkei sitä aurinkoisuutta taida kukaan muu havaitakaan) lisäksi pröystäilin särkylääkkeellä ja lihasrelaksantilla. Nieltyäni turvallisesti koko roskan ja muuttuessani autuaaksi vahanukeksi, muistutti lapsi, että tänään ei liputeta kivuttoman päiväni kunniaksi, vaan kyseessä on vaalipäivä. Ja että minulla on melkein puoli tuntia aikaa käydä äänestämässä, sillä jokainen ei annettu ääni, on ääni Niinistölle. Sitäkö minä haluan? Hus!

En voinut tunnustaa kasvattamalleni isänmaan toivolle, että tämä on just nyt mulle ihan sama, vaan hihittelin jotakin kansalaisvelvollisuudesta, pyjamasta ja huumeista. En ole koskaan onnistunut ottamaan lihaksia rentouttavaa lääkettä ja pysyttelemään samaan aikaan hereillä. (Unilääkkeitä ottaessani se on onnistunut monesti.) En halunnut olla huono esimerkki, joten nappasin nopeat vaalikahvit ja pääsin harhailemaan äänestyspaikalle. Muistan että matkalla satoi 20 sekuntia lunta. Se oli hauskaa. Huojuin lähikoulun ruokasalissa (tarkistin tämän tiedon myöhemmin lapselta, sillä en ollut ihan varma missä olen) ja käytin äänestyslippuani viuhkana. Kopistelin kenkiä lattiaan, vain pysyäkseni hereillä ja jotenkin jalat maassa. Se on vaikeaa, kun on muuttunut kuminauhaksi. Piirsin ohjeenmukaisen numeron pieneen ympyrään. Lopun iltaa makasin horteisessa rajatilassa ja tiukkailmeinen lapsi kävi mulkoilemassa ja antamassa väliaikatuloksia.

Nukuin aamulla autuaasti pommiin. Ei niin etten olisi ehtinyt bussiin, mutta jotenkin kävin älyttömän hitaalla. Puin väärin, en muistanut syödä, kahvikin katosi jonnekin ja unohdin, että lapselle piti kattaa lounas. Syykin selvisi. Aamulääkkeeksi olin unenpöpperössä valinnut melatoniinin. Opetus oli haurasta kamppailua. Kampesin grafiikanprässiä edestakaisin ja kuuntelin nuorten naisten eläinkauppafantasioita. Ja ne pienemmät nuoret naiset, haaveinensa. Istuimme siellä, opettajat, kirjailijat ja taiteilijat keskenämme ja uskoimme että haaveet kantavat. Minä olin melkein hengittämättä, etten paljastuisi luopioksi, joka sivaltaa jokaisen ilmassa räpyttelevän haaveen mattopiiskalla tomuksi ja repii neitokaisten sydämet irti huterista lapsenkehoista. Ihailen ja kadehdin  heidän uskoaan ja varmuuttaan. Ei se ole kateutta. Ehkä se on toivoa ja iloa. Yritän keihästää kyynisen paskan sisälläni, jotta se vuotaisi kuiviin.

Viikon alku on hatarassa paketissa, mutta jokin pieni pelko on tuolla sisäelimissä. Odotan sähköiskua joka muistuttaa kaikesta minkä olen unohtanut. Olenko muistanut ostaa bussilipun? Miksi näin toissayönä pornounta vuosikausia sitten vaikuttaneesta eksästä? Miksi näin samanlaista, mutta parempaa unta Johnny Deppistä viime yönä? Onko tämä Pilvin syy? Onpa hyvä, että Pilvi on on mun elämässä taas tyrkyllä, enkä ole sanonut siitä teille sanaakaan? Vähänkö mahtavaa, että sain lapsen syömään kasvisruokaa, jossa oli kahta kaalia, kikherneitä ja paprikaa? Olenkohan muistanut ruokkia kissan? Missä kissa on? Onko huomenna oikeasti vapaapäivä? Onkohan se kissa hypännyt parvekkeelta alas?  Vai onko se vasta ensi viikon keskiviikkona se vapaapäivä? Miksi minun annetaan kulkea vapaana? Miksi minä tuhosin vahingossa Pori Jazzin liput? Uskallankohan kysyä lapselta onko sillä ne printtiversiot?

Olenpa minä onnellinen. Lopetan heti. Onnellisuus on vähän tylsää. Vuoteessa on puhtaat lakanat ja minä olen puhdas ja öljytty. Haen vähän näkkileipää ja murustan sitä tässä, akupunktiota ja piikkimattoa. Maltan tuskin odottaa sitä mistä kohta uneksin.


28.1.2018

Kaksi kertaa miesten Titanic ja herraskainen tylsyys





Siitä tietää, että on ikävä jotain ihmistä, kun se kertoo kertovansa minusta asioita baarissa, esittelee ties kenelle, surun tietotyöläisenä, eikä minulla ole hajuakaan mitä se mahtaa tarkoittaa, mutta silti kihahtaa kropassa, että nyt olisi taas aika mennä. Kauas täältä ja suunnilleen sinne, kärkkymään baarikeskustelun liepeille, punastelemaan, että onneksi olkoon kun oon olemassa. Oma ikävä ja ikävöijien ikävä on semmosta yksinkertaista rakkauden vaseliinia. Ei mikään trendikäs merkkituote, mutta hyväksi havaittu ja monikäyttöinen.

Kalenteri pitää minut paikoillani. On ensi viikko ja sitten sitä seuraava viikko ja on avajaiset ja sitten taas avajaiset ja opetuskin on ja projektinatsipäällikön hommat heti kuun alkuun ja naapurisopu ja kirjoittaakin pitäisi jossakin välissä. Vietän silti ensimmäistä hiljaista viikonloppua naismuistiin (naapurisopu on luotu valituskirjelmillä), tekemättä mitään ja katsellen sivusilmällä joitakin näkemättä jääneitä Oscar ehdokkaita ja pohdin mikä kaali niitten kanssa maistuisi parhaalta. Pitäisikö viritellä pekonitkin tulille vai riittääkö soijarouhe? Jaoin viime vuonna Oscarini ja ilmeisesti jo tämänkin vuoden Oscarini Casey Affleckille, mutta nyt onkin vähän uusi ääni kellossa, kun tarjolla olisi Frances McDormand.




Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, on siitä kaunis elokuva, että se kartoittaa yksityisen surun ja kollektiivisen surun kerrostumia ja säikeitä. Se kuvaa selkeästi ja samalla melkein huomaamatta sitä lumipalloefektiä, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja tekoja joihin ihminen taipuu kun se välittää tai lopulta ei välitä. Elokuva tekee sen kauniisti ja siivosti (toisin kuin elämä, tämä on ihan siististi käsikirjoitettu), sivuhenkilöt nousevat päärooliin ja päärooli hämärtyy. Kaikilla on se tämänsä (muistatte toki Saarikosken ja mottoni). Lumipallon vääjäämätön kulku on karun arkista ja samalla loppua kohden vapauttavaa ja lakonisen huumorin sävyttämää. Frances McDormand on niin paras tässä. Olen katsonut Fargon varmaan kuudesti ja Olive Kiddridgen noin kahdesti. McDormand ei ole tässä edes parhaimmillaan, mutta se kertoo ehkä siitä, millaisia elokuvia palkintolistalla tänä vuonna on. Itse en jaksanut monestakaan innostua.

Vaikka rakastan Gary Oldmania, Darkest Hour ja Oldmanin rooli Churchillina on sokerisinta talvisotahöttöä mitä voi olla. Huvittavinta on, että sen imelyyden yli pääsee vain Dunkirk. Molemmat ovat ehdolla parhaaksi elokuvaksi ja molemmat pyörivät saman asian ympärillä, eli Dunkerquen evakuoinnin. Kummastakin elokuvasta kertoo paljon se, että nukahdin noin kolme kertaa katsoessani niitä. Katselujen välissä oli nelisen kuukautta, joten väsyminen aiheeseen ei voi olla tähän syynä. Söpöjä miehisiä hyvänyön satuja, täynnä tiukan paikan glorifiointia ja tunteellista sankarillisuushöttöä, ilman ryppyä tai tahraa. Historiankirjoituksen suhteen mennään laveinta valtaväylää ja turha nippelitieto saa väistyä. Suurmiehestä maalaillun muotokuvan voi lapioda pullamössöviihteenä, mutta siihen se taitaa lopulta olla liian tylsä. Molemmat elokuvat ovat sellaisia miesten Titaniceja, mutta kelpaavat taustalle, kun peitän vanhan päiväkirjani sanoja.

Muista ehdokkaista ei olekaan paljoa sanomista. Tänä vuonna olen ihan tsempannut, jotta jaksaisin katsoa ja pysytellä hereillä. Tykkäsin vähän Lady Birdistä. Ja jostain kumman syystä myös Get Outista, vaikka se lopulta menikin aivan käsittämättömiin hihitys-sfääreihin. Ei kai pitäisi nauraa näin paljoa? Pidetään yllä vähän outoa tunnelmaa ja tapetaan kaikki. Get Outissa oli parasta sen vinksahtanut ö-luokan elokuvan tuntu. Myös Baby Driverissa tapettiin lähes kaikki ja sehän sopii minulle. McDormandin lisäksi jaan Oscarini kyllä tänä vuonna Ruotsiin. Ruben Östlund on maailmani suurin toivo. Ollut jo jokusen vuoden. Menkää ja löytäkää, ette häviä.

McDormandin rooli on sellainen irtoripsetön ja tavallinen, jopa äijämäinen. Ehkä se sopii omaan elämääni, jossa vaivoin jaksan levittää huulipunaa tai pukea päälleni muuta kuin pyjamahousut. Eilen en jaksanut pukea loppuun asti, vaan kävin kävelyllä ja keskustan kaupoissa sukkahousuissa ja topissa. Kaipasin jään ja sapelin päällä kahlatessani jonnekin lämpimään, missä tarvitsisi pukea ehkä yksi huomaamattoman ohut vaatekappale. Katselin harmautta, vettä ja loskaa, ja koin jonkinlaista tyytyväisyyttä ja iloa siitä, miten peittelemättömän tylsää, väritöntä ja ankeaa kaikki onkaan. Särkylääkehöyryissäni hyräilin itsekseni ja päätin kävellä reippaasti ja pelkäämättä kaatumista, enkä kaatunut kertaakaan, vaikka paluumatkalla taiteilin valtavan kirjapaketin ja kissanruokakassin kanssa.

Nyt on niin lämmintä, että saatoin istua parvekkeella aamukahvilla ja katsoa voimalan harmaata savua joka työntyy harmaan taivaan läpi suoraan kohti minua. En ole tarvinnut vielä yhtäkään särkylääkettä ja sumu on hälvenemässä. Olo on herraskaisen auvoisa, vähän kuin kesällä laiturin nokassa ja syksyllä keskellä suppilovahverometsää. Pysähtynyt, laajentunut ja kerroksellinen. Jatkan päiväkirjan kerrostamista, ensin väriä, sitten uusia sanoja. En tuhoa mitään, kerrostan vain, että kaikki mahtuu. Se mikä ei ole enää näkyvissä saa olla näkymätön osa tätä kaikkea. Se mikä ei vielä ole tärkeää, on erittäin tärkeää.


24.1.2018

Välilyönti






Kehon jännite on alkanut hellittää. Pahimpia sudenkuoppia ovat taivutukset ja väännöt, kumartumiset lasten puoleen, kiemurtelu epämukavissa linja-auto-olosuhteissa ja istumaan unohtuminen. Tällä viikolla saan venyttelyn lisäksi keppijumpata jos uskallan. Katselin jo eilen mopin vartta sillä silmällä, mutta sen levyosa olisi ensin pitänyt kiertää pois paikaltaan ja juuri siinä hetkessä ajatus minkään kiertämisestä kuvotti.

Naistensaunassa P:n kanssa puhuin kivusta ja kuuntelin sitä. Hieroimme itseemme kahvia ja öljyä ja istuimme hiljaa hikoillen, kahvia varisten. Pitkittynyt kipu tekee äkäiseksi, vittuuntuneeksi ja höttöpäiseksi. Äksyilyn määrä kasvaa salakavalasti ja hitaasti ja kun se ylittää keskimääräiset hyvät tavat, sitä ylitystä ei edes noteeraa. Yhtäkkiä tajuaa vain olevansa piittaamaton ja itsekäs marttyyripaskiainen, joka aloittaa lauseensa sanomalla au ja lopettaa ne jonnekin pikkukallonsa sisään. Tällainen takertuminen omaan epämukavaan oloon ei jalosta eikä opeta mitään, vaan halvaannuttaa pian aivotoiminnan ja kaiken normaalin sosiaalisuuden. Se tekee tyhmäksi. Mietin tätä, kun eilen bussissa viereisellä penkkirivillä istunut nainen rapisteli kasaan jotakin sipsipusseja ja se ärsytti niin, että halusin tappaa äänen aiheuttajan. Tapoinkin, katseellani. Täysin hukkaan mennyttä parantamatonta energiaa se.

Kotihoitona olen sitonut muutaman vihon. Se on mainiota zeniläistä yksitoikkoisuuden tietoista laajentamista, tyhjän tilan manipuloimista neulalla ja langalla. Samalla tavalla kierrätän kesällä polttamatta jääneen päiväkirjani, maalaan sen satunnaisin vedoin umpeen ja kirjoitan päälle. Muusa on käynyt istumassa ja puhumassa ja olemme kahmineet ympärillemme universumin tyhjyyttä, metodeja ydintyhjyyden käsittämiseen, piirrelleet pöytälevyyn, vesilasin ympärille, näkymättömiä kaaria kuvaamaan laajenemista, oppimista, ytimestä etääntymistä ja muistelleet kaikkea jo koettua runoutta ja sitä kuinka millään ei ole mitään väliä.

Puhumme koko tähänastisesta elämästä, nauramme sille hölmölle tunteelle joka syntyy kun tajuaa, että tällainen välitön välinpitämättömyyden ja hiljaisuuden hetki elämässä on juuri se mitä on aina toivonut tulevaksi. Kun se on kohdalla, tuntee itsensä jättiläisidiootiksi kaikkien ponnistelujensa jälkeen, eikä voi olla nauramatta mielikuvalle itsestä kamppailemassa tietään tähän pisteeseen. Jos ei olisi ponnistellut, olisi ollut perillä jo ajat sitten, mutta todellisuudessahan sitä ei voi etukäteen tietää. Senkun riuhtoo elämään.

Tämä on selvästi välilyönti. Välilyönti elämässä. Kohta tapahtuu jotakin, millä ei ole mitään väliä. Olen valmis ja samalla en ole. Ei nimittäin kiinnosta.

Olen puhunut tästä muutenkin ääneen. Kun tämä Tyttökään ei niin paljoa kiinnosta. Yleisöni älähti ja pyöritteli silmiään, että et saatana lopeta Tytön spämmäämistä faseen. Koska se on parasta mun fiidissä. Se on varmasti totta. Pitäkää hyvänänne.


17.1.2018

Ah kuolema, lempiaiheeni

Sherlock Holmes soittaa uudenvuoden aamuna.

X soittaa uudenvuoden aamuna. 

Vuosi ottaa asennon ihan itsestään, ilman tämän kummempia seremonioita. Ensimmäiset kalmot on niitetty, kompurointini liukkaalla jäällä on jatkunut menestyksekkäänä ja kaikenlainen lupailu muuttunut turhaksi ja toimimattomaksi ajanvietteeksi. Perhe on elänyt reilun viikon kriisissä, joka alkaa hälvetä. Sen seurauksena olen kehittänyt ennenkokemattoman selkäkivun, selkärankaan, lapojen väliin, jonnekin hyvin syvälle, sinne missä keuhkot litistyvät. Tuntuu kuin minulla olisi kaksi sydäntä, joista toinen on ylimääräinen kasvannainen, varsinaista sydäntä syrjäyttämässä oleva kuumatahtinen loinen. Kun tämän yhdistää jäätanssiyritysteni aiheuttamaan hetkittäin viiltävään issiaskipuun, voin todeta olevani elinkelvoton ja pärjääväni taas hämmentävän vähillä unilla.

Ainoa mikä auttaa kaikkeen on liike. Ja se vähän sattuu sekin. En tiedä kumpaako haluaisin, siedettävää kuukausia kestävää kipua vaiko jatkuvaa pian kuolemaan johtavaa tuskaa. Tätä olen muutamana aamuna miettinyt, kun olen taiteillut itseni särkylääkepurkille ja kerta kerran jälkeen estynyt soittamasta lihasrelaksanttiaikaa lähilääkärille. Kun välitön stressi laukeaa, laukeaa koko keho samalla. Raukean hyvänolontunteen sijaan olen kuin heinäseiväs, joka rutisee kuivana ja lahona.

Rakennan vuodelle kalenteria. Olen jo nyt erehtynyt aloittamaan paskahomman, mutta osannut myös pysäyttää sen niille sijoilleen, tuntematta kummoistakaan kipua menetetyistä tunneista. Olen saattanut huomaamattani odotella kaamoksen salakavalaa leviämistä ja iskeytymistä mustana päin näköä, mutta kun se ei tule se ei tule. Olen varmasti jankannut tätä nyt tarpeeksi, muistaakseni elokuusta alkaen. Hetken aikaa uskoin, että sen viipyminen johtuisikin siitä, ettei minulla ole rohkeutta tehdä mitään niistä asioista, joita todella haluaisin tehdä ja joita jatkuvan melankolian säilyttäminen elämässä vaatisi. Sen sijaan, että jatkaisin odottelua, ajattelin tehdä asioita. Enemmän asioita. Paremmin. Siksi piirrän kirkkailla väreillä deadlineja itselleni. Kuukauden päähän ja kolmen.

Unissani Painajaisissani muutin kimppakämppään Vuoren ja Muusan kanssa. Se oli jonkinlainen lakoninen antautuminen. Leikittelimme joitakin vuosia sitten Vuoren kanssa sellaisella ajatuksella, että joutuisin eristysselliin tai residenssiin tai ihan mihin tahansa suljettuun tilaan Muusan kanssa, mahdollisesti työskentelemään, en muista. Emme lyöneet vetoa siitä, kumpi kuolisi ensimmäisenä, mutta olin tietävinäni, että ruumiita tulisi ja nopeasti.

Nyt olemme tässä näennäisen rauhan ja ihmetyksen tilassa, omissa poteroissamme, tyytyväisinä ja tyytymättöminä, tietoisina säikeistä ja jatkuvuudesta, yhdessä koetusta lopusta ja kuolemasta ja sen herättämistä ajatuksista. Siitäkin, miten kuka tahansa meistä voi lähteä, milloin tahansa. On ehkä vähän julmaa nauraa sille. Olemme pieniä eskimoita universumin jäälautalla. Hieromme käsiämme yhteen, hymyilemme ja hihkumme, että ah kuolema, lempiaiheeni, vihdoinkin taas.

Arki tekee tepposia. Jumppasin aamulla parvekkeella ja kuuntelin keloni rutinaa ja hihittelin. Särkylääkitys ja nopeat yöt tekevät minusta vähän sekavan ja malttamattoman. Vannoin tänäänkin nukkuvani yhdeksään, mutta olin puoli seitsemältä aivan liian innoissani aloittamaan päivän. Ilmeisesti jo eilen kadotin uusimmat sormikkaani joista olin kovin ylpeä, jonnekin Iisalmen ja Kuopion välimaastoon. En tiedä kestääkö selkäni silmukoiden luomista. Heräteostin silmänympärysvoidetta (jostain syystä silmäluomeni kuivahtavat välillä sellaiseksi koppuraksi joka irtoilee jos ravistan päätäni) jota levittelin sinne tänne tuntien itseni aikuseksi naiseksi. Ei siinä mitään, mutta tein saman heräteostoksen tänään. Nyt minulla on silmänympärysvoidetta ehkä koko loppuelämäkseni.

Teen taas joka päivä ruokaa kaalista. Lapsi on kyllästynyt muista piittaamattomaan himooni sekoittaa pääasiassa lehtikaalia, keräkaalia, ruusukaalia ja mitä tahansa kaalia ja käristää niistä voin kanssa nautittavia kokonaisuuksia. Se tekee itse omat ruokansa. Nyt kun lapsi on jossakin kylillä humputtelemassa, tekisi mieleni varastaa sen vihreä kuula -täytteisistä jaffakekseistä yksi. Pysyn kovana ja nautin vain teetä, joka sisältää kaikenlaista. Puolukkaa ja karpaloita. Kippistän kuolemalle ja lähetän sen matkoihinsa. Teen toivelistan lääkärille niistä lääkkeistä, joiden uskon saavan minut raukeaksi kuin alkulima. Huominen tulee olemaan tätä päivää parempi, hauska ja huumeinen.





12.1.2018

Elettyjä hetkiä




Vaikka unet olisivat millaisia tahansa, niin tämä (valitsemani) todellisuus on kaukana painajaisesta. Tänään löysin itseni jääpuikkonäkymän edestä polviltani, vasen polvi paskana kivusta, puhelin lumessa ja molemmat paljaat kädet kyynärpäitä myöten hangessa. Vieressä lojui kassi, josta liukui ulos kirjoja ja laatikoittain ohuita, juuri Kiinasta lentorahtina saapuneita filttereitä. Ehdin saada kuvan jääpuikoista.

Ei siinä mitään, mutta kun tein tämän saman jo aiemmin, astuessani kirpparin ovesta ulos. Sinne meni Virginia Woolfin Elettyjä hetkiä ja Hesset, omille teilleen. Konttailin ne kasaan. En viisastunut vahingosta, vaan päätin kävellä uusia reittejä kotiin. Saadakseni happea, hyvän mielen ja liikuntaa, eli kohti ylämäkiä mars. Kaupunkiolosuhteissa metsäkokemukset jäävät vähiin, mutta kyllä tämä hetkeksi taas tyydytti. Oli sentään mukava linkuttaa lähes aurattuja teitä kohti kotia. Virginia Woolf on jo kuiva, Hesse kostea, Torgny Lindgren (libristikappale) vahingoittumaton ja polvi lähes kivuton.

Tein tätä samaa eilen. Kävelyretken päätteeksi menin postiin hakemaan niitä Kiinasta lennätettyjä ohuita filttereitä vain huomatakseni, että saapumisilmoitus on kaikesta päätellen kotona. Lähikaupasta ei saa ohuita filttereitä, mutta addiktoiduin niihin löydettyäni erään suloisen yövieraan filtterit käsilaukustani. Päätin pölhöyteni kunniaksi lohtu-, palkinto-, ja ikkunashoppailla niin, että saisin ainakin kuusi kilometriä kaupoissa kävelyä askelmittariini. Nyt minulla on uusi digitaalinen henkilövaaka, joka näyttää vähintään kilon enemmän kuin aiempi, huulikiilto joka tarkemmin tutkittuna näyttäisi aineellistuneen tänne 80-luvulta ja huultenrajauskynä jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.

Koko viikko, mukavuudestaan huolimatta, on ollut kaikenlaista kompuroimista. Minusta on tullut vaarallinen niin itselleni kuin ympäristölleni. Maanantain teleportaatio työpaikalle saisi Star Trekin tranportterin vihreäksi kateudesta. Aineellistuin osittain, vaikka mieli taisi jäädä jonnekin onnibussin ja roskiskatoksen välimaille, sekoillessani kirkuvan kuusivauvan kanssa, myöhässä ja sitten taas vihdoinkin ajoissa, kunnes juostessani hikivirta poskilla ja tissien alta valuen, tajusin jättäneeni puhelimen kotiin ja... Kun työmatka on 85 km ja busseja ei mene edes ruuhka-aikaan viiden minuutin välein, niin pakko sanoa, että fiktiivinen kvanttifysiikka tuli tarpeeseen.

Tämän päivän aineellistumiset ovat yhä epäsynkassa ja minä ties missä hiukkasmuodossa levällään ympäriinsä. Juuri kun olin rauhoittumassa, tuli Namusetä oven taakse viinerin kanssa. Sanoin sille viinerille etten aio syödä sitä. Namusetä halusi kiduttaa sitä, kertoa sille että huomenna se teurastetaan, ehkä. Namusetä itse halusi kahvia ja olla sosiaalinen. Ihmeteltiin, miksi ihminen joka on täysin päihteetön ja vielä mukava tyyppi, haluamalla haluaa perjantai-iltana baariin hummaamaan. Sanoin että olen juuri alkamaisillani töihin ja olen vähän poissa, mutta haluaisitko nämä villasukat, koska todennäköisesti tapan itseni liukastumalla ne jalassa. Puhuimme kuolemasta villasukissa ja ilman ja yritin vähän vilauttaa uutta kirjakasaani ja pyytää globaalisti anteeksi taas hankittuja kirjoja ja kaadettuja puita. Sellainen puhe on turhan turhaa Namusedälle, joka ei lue kirjoja, mutta usein myy niitä työksensä. Ota tästä nyt selvä.

Nyt kun vihdoinkin pääsen rauhassa ja buranalla ja jäällä hoidettuna aloittamaan päivän työni, on kello yli seitsemän. Mitä aika on? Mitä avaruus on? Mitä hiljaisuus on? Miksi naapuri laulaa rumasti karaokea? Missä tähdet on ja sametti? Unohdinko lähteä ja nyt olen jäänyt? Pitäisikö sittenkin katsoa vähän Star Trekiä? Ensin käärin sätkän Moon-merkkiseen filtteriin.

10.1.2018

Kuulen äänen takanani



Virutan varpaita kirkkaassa vedessä. Raukeat ja lämpöiset jalat ovat polvia myöten uppeluksissa. Silitän oikeaa jalkapohjaani harmaata ajopuuta tai karahkaa vasten ja tajuan että se onkin käärme. Yhtäkkiä jalka on jumissa sen alla enkä saa sitä vedettyä pois. Käärme alkaa kiertyä toisenkin jalan ympärille. Yritän irrottautua käärmen otteesta, pyristelen ja poljen vettä kunnes huomaan kamppailevani raadon kanssa. Käärmeestä on jäljellä vain nahka ja se on ilmeisesti teurastettu vatsapuolelta, pitkällä vedolla päästä häntään. Kuulen Muusan äänen takanani. En ole varma, mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa, luulen että paljonkin. Nimitän unta painajaiseksi, sillä se on selvästi samaa sarjaa ennen joulua alkaneen painajaisjakson kanssa, mutta nyt luulen etteivät nämä unet ole painajaisia ollenkaan. Saan niistä niin paljon mielihyvää. Innostun.

Myöhemmin soitan Muusalle. Se sanoo jotakin sellaista, että minun onkin aika soitella, kun elämässä kaikki on liian leppoisaa. Vain soitto Muusalle ja kaiken saa tarvittaessa umpisolmuun. Puhumme pitkään, Hesset ja muut, tämän elämän ja vuodet. Ilahdun nytkin siitä, miten helposti alamme vähän sinkoilla ja miten kivuttomasti löydämme hauraita ja yhdistäviä säikeitä hattarauniversumistamme. Parasta on yleensä se, että se mitä en ehkä osaa vielä muotoilla ääneen, saattaa livahtaa Muusan suusta. Se osaa täydentää ja muistuttaa. Uskon sen toimivan molempin suuntiin. Ainakin silloin kun sitä eniten tarvitsen.

Muusa muistuttaa, että nykyään on vaikea päästä yhtä isoon umpisolmuun kun joskus aiemmin. Se on hauskaa, koska meillä on molemmilla kyky taipua erityisumpisolmuun ihan itseksemme. Nyt on kuitenkin leppoisampi vaihe. Olen sellainen uuninpankolla lojuva kissa, joka nautti lämmöstä ja lipittää kermaa, yrittämättäkään saada itseään solmuun. On hyvä pysähtyä raukeaan älyttömyyden tilaan, jossa virta virtaa tasaisena ja puolikirkkaana, ilman mutavyöryjä, vedestä nousevia ruumiita, paskaa ja uppotukkeja.

Unistani huolimatta olen melkein liikaa hereillä, koen parin tunnin masennusjaksoja, joiden jälkeen ilahdun pelkästä omasta ruumiinlämmöstäni, raukeasta aivottomuudesta. Olen tarkkaavainen, kulkuneuvoissa kuuntelen ihmisten puhetta, haistelen niitä ja kuulen niiden syövän sipsejä ja tuhisevan unissaan. Hymyilen kun tyttö syö salaattilounaansa hangessa seisten ja pikkuinen täti sanoo dinosauruksen kokoiselle koiralle että täytyy kipittää. Nukahdan itsekin silloin tällöin, mutta kärsin lievistä univaikeuksista, koska enimmäkseen kaikki tuntuu niin hyvältä ja kuuntelen  mielelläni öisiä lumiauroja ja roska-autoja ja sitä lasta joka aamuviideltä juttelee pihalla isälleen. Hetken ajattelen, että tämä on yksityinen Berliinin taivaan alla, joka on jatkunut jo pitkään alkuperäisten lopputekstien jälkeen.

Kaipaan säkkipimeyttä ja samettia, pitkää yötä täynnä tähtiä. Silti herään aikaisin aamulla, lapsellisen malttamatomana hereilläolon suomien mahdollisuuksien suhteen. Kaamosta ei ole vieläkään missään. Ikkuna on auki yöhön ja suren kaupungin jatkuvaa valosaastetta. Nousen neljältä keittämään kahvia ja katson taivasta joka värjäytyy harmaanoranssiksi voimalan valosta. Tekee mieli lähteä jonnekin, muutamaksi päiväksi, ylemmäs kartalla.

Heti kun kahvimaito loppuu, lähden.

Kävelen lähimpään kauppaan, unohdan hetkeksi unen ja valveenkin. Olen jokin joka hengittää ja narskuu, yskähtää ja avaa silmänsä.

2.1.2018

Kannibalismilupaus





Tämä taitaa olla jo myöhäistä, mutta haluaisin nyt joululahjan. Sellaisen jonkun vehkeen joka pilkkoo, suikaloi ja raastaa kaiken, tai ainakin auttaa siinä. Se tekee myös sitruunan kuoresta raastetta, ilman että raastajan liha raastuu sinne sekaan ja täytyy hävetä sitä, kun oma veri sekoittuu tuorejuustoon ja valkoinen (nyt jo vaaleanpunertava) juustokakku pitää naamioida vaapukoilla, granaattiomenalla ja viikunalla.

Sekosin välipäiviksi ja jo ennen sitä ruokakokeiluihin, joiden jäljiltä läskileirille palaaminen tuntuu työltä. En ole tehnyt minkäänlaisia uudenvuoden lupauksia, vaikka olen niitä miettinyt samaan tapaan kuin kaamosmanuaalia. Kuukauden vegaanius tuskin tekisi minusta parempaa ihmistä, tipaton tammikuu sujuu varmaan vanhalla rutiinilla ja ylenmääräinen sokeri on ollut pannassa jo pidempään. Uudenvuoden aattona siivosin sikailujoulun jäljiltä jääneet namut pieneen kassiin ja lähetin ne lapsen isän mukana pois. Lapsen isä toi tuliaisiksi tummaa suklaata, joten melkein tasoissa mennään. Kuka yrittää tappaa kenet? Teen suunnitelman lahjasuklaan vuotta varten. Lupaan että se on vielä maaliskuussa avaamattomana piilossaan.

Hauskinta lomapäivien viihdettä, ovat olleet pitkään jatkuneet painajaiset. Yleensä tiedostan uneksivani ja mainitsen siitä ääneen tai pyydän että katsotaan vielä vähän. Nämä ovat kutkuttavia hetkiä. Olen paras turvani, nyt kun olen tottunut hieman luottamaan lisää painajaisia mankuvaan itseeni, joka kannustaa uneksivaa minua olemaan rohkea ja utelias. Olen alkanut uskoa, että kiduttamallani kuusella on tekemistä tämän asian kanssa.

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.