7/31/2013

En halua mitäänkään enää


Merkitty nainen 

Tumppi varjossa

Kotitalotutkintaa 

Naapurissa nuuskimassa

Minua muistutettiin eilen siitä, kuinka hyväosainen ja onnekas olen. Ja ihan ilman kieltä. Se johtunee siitä, että minulla on kuitenkin jotakin. Piirrän ja kirjoitan, puhun mitä sattuu, osaan katsoa silmiin ja hymyillä, osaan huitoa, nyrpistellä ja kiroilla. Olla minä. Se riittää hyvin tähän alkuun. Minut on päästetty hiljalleen sisemmälle kylään ja se tarkoittaa jatkuvaa pysähtelyä, tervehtimistä, suutelemista, koskettelua, puhelinnumeroita, huutelua, muotokuvien maalaamista, paikkoja joihin pitäisi ehtiä, tätikavereita ja juhlia joissa olla mukana.

Yöuintisessioistani on tullut käsite. Viimeksi lauantaina aamuneljältä vein kasan ihmisiä mereen. Meri oli vähän huonona ja enteili myrskyä. Se imuroi meidät sisäänsä, viskoi, mutta sylki takaisin rantaan. Tunsin miten kammottavan tappava ja paha se voi olla. Toisaalta olen vähän hullu menemään mustaan kuun valaisemaan mereen, joka näyttää pehmeältä sametilta, mutta onkin rotanloukku, joka tahtoessaan naksauttaa minut poikki. Jollain ilveellä saan muutkin mukaani. Meillä oli mukana sukellusopettajia, mutta se tuskin olisi auttanut, jos meri olisi päättänyt juuri nyt imeä jonkun lopullisesti sisäänsä. Minulla on nyt elämysmatkajärjestäjän maine ja sen myötä sain puolitodellisen ehdotuksen yhteistyöstä. Voi helvetti. Ei se tietenkään ole mahdoton ajatus olla yöuintiyrittäjä jossakin jumalan selän takana. En oo ikinä ollut. Voisin kokeilla.

Todellisuudessa täällä ei pahemmin arvosteta itenäistä ja sisukasta naista. Mähän en sitä olekaan, mutta kuulemani tarinat ovat täynnä lyttäävää machoilua. Toisaalta, jokainen mies täällä, on lopulta potentiaalinen paskanpuhuja, puhuen maailman itselleen suotuisaksi, oli se sitten kuinka läpinäkyvästi ihan muuta jollekin muulle. Ja se on ihan hyvä niin. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Jotkut on ihan pihalla, koska mähän en ymmärrä puhetta, mua ei voi puhua suopeaksi kenellekään. Olen kamalan iloinen siitä, että olen oikeasti vähän vanha ja väsynyt, toraisan kyyninien. Mutta samalla yllättävän auki. Mä en osaa täällä(kään) käpertyä ylhäisyyteeni vaan tartun ihmisiin ja sanoihin, tapahtumiseen. Ja rakastan sitä. Täällä juuri rakastan sitä.

Mä vietän valtavasti aikaa soluttautuakseni jotenkin tähän maailmaan, tietääkseni enemmän, päästäkseni edes vähän raapaisemaan syvemmältä tätä maata. (Madre mia, kun mä olen vakava!) Aivot on ihan rullalla kaikesta tiedosta, jolla en oikeasti tee yhtään mitään. Mä olen mm. saanut selville, että kylässä toimii mafia. En olisi ikinä uskonut, mutta kyllä. Täällä on neljän kopla, joka "järjestää asiat niin että ne toimivat". Suomalaisena mun on hirveän helppoa olla tyyni ja jäinen tosiasioiden edessä, tai olla olevinaan, mutta olen jo muutaman päivän ihmetellyt tätä meininkiä taas.

On käynyt niin, että olen yrittänyt vähän vaihtaa sijaintiani, myöhästyä, olla liian ajoissa ja kulkea eri reittejä, vaihtaa kahvilaa. Silti. Kahvini on maksettu jo etukäteen, tai kun olen istunut oluella ja menen maksamaan, niin joku on maksanut nekin. Joskus luulen tietäväni kuka se on, mutta yleensä en. Mulla on keskivakava vainoharha päällä.

Tämän päivän olen viettänyt luuhaten meressä ja kirjoittanut mielettömän määrän sanoja. Etsiskellyt.  Ajattelin ja kirjoitinkin, kuten varmaan kerran kuussa muutenkin teen ja vannon itselleni, että mun kummallisten miessuhteitten ja kaverimiesten on aika hävitä mun elämästä. Ne ovat täällä niin kevyitä, huomaamattomia, mutta niiden varjo on jo mun yllä, kun ajattelen paluuta kotiin. Ja se varjo on raskas. Musta. Samanlainen imuri kuin myrskyä odottava meri.  Mä en halua sitä. Mä en halua välittää tai rakastaa, vaan olla vaan, antamatta, kaipaamatta, odottamatta, itkemättä. Mitä enemmän rakastan, sitä vähemmän mua rakastetaan. En halua sitäkään enää. Mä en halua mitäänkään enää.

En halua edes tietää mun rakkauteni nimeä, koska sitä ei ole. No, jonkun perheenisän mä saatan säästää, ne on niin helppoja ja niillä on aina se perhe, vaimo ja lapset rakastettavina.

Jos mä jaksaisin, mä valittaisin, mutta en voi, koska en jaksa ja mulla on niin hyvä olla. Multa meni koko päivä sen asian muotoilemiseen, että päästääkseen irti, on otettava luja ote ja sitten vain päästettävä irti.

Päätin myös, että elämäntehtäväni on olla raukea.

7/27/2013

Mucho calor



Illasta yöhön kylää terrorisoinut setälauma, meidän poliisit <3 ja jonkun tyypin puhelinnumero. Se haluaa syöttää mulle jotain.

Ylhäällä vasemmalla José ja oikealla José. Aaveita alavasemmalla. Laurille.
Mun eilinen iltapäiväkahvi kesti 9 ja 1/2 tuntia. Kävin kyllä pari kertaa uimassa siinä sivussa. Tälle on ehkä tehtävä jotakin. Työstin valoa koko aamun, en edes mennyt uimaan. Siestan aikaan sain vain pieniä pätkiä houreista unta.

Mun kahvilassa oli kuhinaa jo iltapäivästä, sillä joku paikallinen setäporukka oli lähtenyt vähän juhlistamaan jotakin. Niillä tuli siinä jotain erimielisyyksiä ja ne soittivat sitten itselleen poliisit! Nam! Koko kylä taisi olla kypsä niitten ördäämiseen, sillä mäkin kävin muutamassa kahvilassa ja sedät olivat samoilla huudeilla yöhön asti. Poliisitkin olivat. Kaikki mun tutut pyyytelivät anteeksi ja sanoivat, että kuumuus tekee tyypit hulluiksi ja sitten ne juovat liikaa olutta ja alkavat kännissä sekoilla. Mä olin hiljaa, koska se porukka vastasi sellaista keskivertoa suomalaista viikonlopun viettäjää. Ja näitten sekoilu oli sitä, että ne soittivat itselleen poliisit ja kävelivät kovaäänisesti horjuen. Ne yrittivät tarjota minulle kaikenlaista. Onneksi en ymmärtänyt ihan kaikkea. Jätin iltapäiväkahvin aikana saamani kirjalliset tarjoukset ja puhelinnumerot Josélle säilytettäväksi. Luulen, että se polttaa ne helvetin tulessa, mutta se on niille ihan oikein. Tosin mua alkoi melkein heti kaduttaa, sillä tuossa yhdessä viestissähän on sunnuntailounastarjous! Ja nyt mä en enää saa selvää numerosta.

Täällä on helvetin selkeää se, ettei kännissä törttöillä kaduilla, ei häiritä ketään, eikä kuseskella tai yrjöillä mihinkään. Se ei vaan käy. Kukaan ei roskaa, paitsi ehkä saksalaiset hipit rannalla, tai riko pulloja sun muuta sinne yrjön sekaan. Ja siitä saa sitä paitsi noin 300 euron sakot jos kuseskelee mihin huvittaa. Mä olen yrittänyt pitää suutani kiinni ja olla kertomatta kauhutarinoita kotikaduilta. Kerron yleensä kauniista luonnostamme, jokamiehenoikeuksista, jäätyneestä merestä, komeista ja huomaavaisista miehistämme, kaksikielisyydestämme ja kaikesta kivasta.

Mä olen muuten yrittänyt yhden kollegan kanssa jo kohta viikon miettiä kivoja paikkoja Suomessa. Meidän listalla on jo yksi paikka. Se on Pentti Saarikosken hauta.

Mihin mä jäin? Johonkin kahvilaan varmaan.

No, mä olen niiiin kidutettu näillä kaikilla tajouksilla, että mä luovutin. Mä nappasin yhdestä rantakahvilasta mukavan pojan mukaani ja vein sen yöuinnille. Se oli sille aikamoinen elämys. Kuu ja kaikki. Se luulee että sillä on yhteys Jumalaan. Ei sillä ole.

Tänään mä olen enimmäkseen ollut kuumissani ja levännyt. Tosin olen puhunut itseni uuvuksiin kaikkia kumallisia kieliä yhden insinöörin kanssa. Me pidettiin tuolla yökahvilla ensimmäinen suomen oppitunti. Se käsitti aika paljon latinaa, ranskaa, italiaa, hollantia, portugalia, katalaania ja saksaa, muttei yhtään venäjää.

7/25/2013

Si o no?!


Lahja 


Lahja 

Voi ei! Mun treffit meni ihan vituilleen. Mun deitti ei tiennyt mihin tulla, vaikka mä lähetin viestin ennen tulemistani. Ja tulin ihan vähän myöhässä. Se oli tuhonnut mun viestin! Saattoi se tietenkin olla sen rouvakin, jolla oli sormensa pelissä.

Mä olin ihan raivona! Mulle vaan voi aina käydä näin! Aina!

Mutta ei mulle sitten käynytkään näin. Deitti sattui kävelemään mun iltapäiväkahvipöytään. Seli seli! Mä en ole ollenkaan eläväinen nainen, ennemminkin jäinen, mutta me löysimme vihdoinkin yhteisen kielen. Sitä ymmärsi koko katu, sillä ilmaisin asiani elehtien ja epäkorrektisti suomeksi. Mulla oli siinä tietysti jo uusi deitti. Vanha deitti pyysi minua uudelleen ulos! Että parin tunnin päästä? Si o no? Sanoin, että nyt on tämmönen tilanne, että sun juna taisi mennä jo. Ja etten mä lähde ikänäni sun kanssa mihinkään. Perkele! Siihen tuli vielä kolmas deitti, se entinen mykkä espanjalainen, josta olen yllättäen leiponut runoja kirjoittavan, kitaraa soittavan ja enimmäkseen ranskaa puhuvan. Minä en puhu ranskaa.

Purkaukseni jälkeen oli sellainen minuutin mittainen hiljainen hetki. Kylläpä teki hyvää. Mä sain kolme espanjalaista miestä kalpenemaan. Luulin että hirviömaineeni kiiriessä saan vähemmän deittikutsuja ja olen sitten enemmän intiimissä kanssakäymisessä itseni kanssa. Ja saan jotakin muutakin tehtyä kuin juotua ne kaikki kahvit. Ei menny niin.

Tänään mut houkuteltiin (työasioitten varjolla saatana!) kuulemaan pitkä pätkä erään herrasmiehen tarjousta, joka käsitti monenmoista seksuaalista palvelusta ja asunnon. Hänellä on kokemusta nunnista nuoriin naisiin ja hänelle on tärkeintä, että nainen nauttii. No niin minullekin, tässä oltiin ihan samoilla linjoilla. Sain jopa nähdä kuvia tyydytetyistä naisista. Tämä on nunna ja tämä ei enää ole nunna. Hän esitteli ystävällisesti tekniikoitansa, sormiansa ja kieltänsä ja kertoi naisystävistään kohtuullisen intiimejä asioita. Luin myös tekstareita, joilla vihainen tyttöystävä kontrolloi tapaamistamme. Hitsit miten hauskaa! Sekin, että tyttöystävä menee ensi viikolla naimisiin jonkun toisen poikakaverinsa kanssa. Madre mia! En ehdi kirjata aivoihini näitä asioita joita näen ja kuulen joka päivä. Mä niiiiiin nautin tästä.

Kiitin kaikista lahjoista ja tarjouksista ja sanoin, että mulla on yksi kriteeri täydelliselle rakastajalle ja se on se, että se kykenee panemaan mua suoraan aivoihin. Tää ei ollut sun listalla. Sä et ole se tyyppi. Meillä ei ikinä tule olemaan mitään seksuaalista suhdetta. Se sanoi, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tässä vielä tapahtuu! Sanoin että riittää kun minä tiedän.

Oli melkein helpotus mennä iltapäiväkahville Josén luo. Se kesti vain nelisen tuntia ja José tarjosi ainoastaan kahvia, olutta ja tapaksia. Mä syön ja juon tän kylän vararikkoon. Annoin Josén kutittaa varpaitani. José on jo mennyttä miestä. Se kysyi milloin meillä on bileet.

Viime yönä muuten aaveetkin antoivat mun nukkua. Ehkä nekin kalpenivat. Enkä muuten ole saanut kukkia. Täytyy laittaa sana kiertämään.


7/22/2013

Lempeää ihmisvihaa



Pakko kertoa, että suostuin lähtemään treffeille. En enää voi vastustaa kiusausta. Vaikka tapana kai on, että naista jallitetaan vuosikausia. Perustelen tätä sillä, että olen jo aika vanha nainen ja saatan kuolla aamulla. Olisi surkeaa olla menemättä illalla treffeille, vain esittääkseni hardtogettiä. Olen myös huomannut, että ihmisvihani on muuttunut täällä astetta lempeämmäksi. En tapa heti jos joku sanoo hyvää päivää. Annan sanoa loppuun. Joskus. Tänään ainakin.

Sain heti kaksi muutakin vakavasti harkittavaa tarjousta. Olen toistaiseksi kieltäytynyt niistä. On ollut kaikenlaista. Kuten juhla. Joku toinenkin juhla on ollut. Ja se juhlansuunnittelujuhla ennen sitä. Sain myös runon, ajattelin kirjoittaa niitä itsekin, antaa ne pois. Ilmeisesti myös kiintymykseni kahviin on rekisteröity, sillä tarjottu kahvimäärä/vrk, alkaa hipoa sietokykyni rajoja. Jos peruskatalaanin huomion keskipiste on se, että raha virtaa Madridiin, Espanjan imuroidessa rikkaan Katalonian rahoja noin 5000 e/sek, se huomaa ihan kohta, että täällä yhdessä pikkukylässä on joku samantapainen imuri asialla. Se imuroi ilmaista kahvia.

Todellisuudessa pääni ja kehoni ovat pehmentyneet. Rakastan kuumuutta, hikeä, merta ja omaa kiemurteluani niissä. Rakastan yllättävän paljon. Itken meressä ja muuten vaan. Se kestää yleensä noin 5 sekuntia ja sitten nauran. Jos mahdollista, olen jatkuvasti lukossa, torjuva ja sarkastinen kaiken suhteen, mutta vähemmän kuin ennen. Koen pieniä ja kuumia merkityksellisyyden hetkiä. Kuin sähköiskuja. Joka päivä. Voivat ne olla orgasmejakin. Eniten niistä hyötyvät lukitut kohtani, salaisuuteni, ikäväni ja rakkauteni. Laajenen ja pienenen. Kellun mustassa yössä ja meressä.

On möhkäleen kokoinen helpotus olla kaipaamatta, unohtaa kaikki ja olla sanaton. Ja samalla kaivata. Ehkä menen näin kokonaan lukkoon. Hukun mereen ja tähtiin.

Todellisuudessa minulla on kaikki sanat. En vain tiedä mitä tehdä niillä, kenen kanssa jakaa tai jättää jakamatta. Sianitaliaa, piirroksia, yksittäisiä sanoja. No existo. No nada.

Luulin olevani näkymätön ja kuulumaton. Todellisuudessa kylä seurailee tekemisiäni. Joku on aina nähnyt minut jossain. Ne puhuvat siitä toisilleen, sanoillaan. Joku uskaltaa kysyä. Ja minä vastaan. Korjaan vääriä tietoja. En ole opettaja. Ei minulla ole miestä. Ei missään. Eikä tule. On minulla lapsi. Se meni jo kotiin. Joku tunnustaa, että minua seurataan. Luulin niitä seuraajia aaveiksi. Kiva että elävätkin.

Kyllä minua seuraavat myös aaveet. Nukun aika vähän öisin. Ne liikuskelevat tässä huoneessa, seisoskelevat toimettomina, punovat valaistuja seittejä.

7/20/2013

Missä on kukkakauppa?





Pilvi:
"Ensinnäkin, Espanjassa naisille tuodaan kukkia ja se on ihan normaalia, mutta suomalaisnaiset saavat siitä shokin, Rico nauraa muistellessaan erään suomalaisnaisen reaktiota tarjottuun kukkapuskaan." (http://olotila.yle.fi/mina/parisuhde/deittikulttuurien-risteyksessa-kun-jokaisella-eri-kasitys-siita-mita-tapahtuu)

No kai me nyt saatana saadaan shokki. Jos ei ikinä saa kukkia keneltäkään, niin sitten kun saa, melkein kuolee ja vähintään alkaa itkeä.

Sari:
Joo, mä kuolisin onnesta jos saisin kukkia.

Pilvi:
Niinpä.

Sari:
Mutta suomalaisille miehille se pitää jotenkin sanoa vittu sata kertaa ja kertoa vielä missä on kukkakauppa, niin sitten ne ehkä tuo joskus jonkun Pirkka-puskan.

Pilvi:
Ihan hirveetä. Ajattele, mitä me joudutaan kestämään!

Sari:
Mä en kestä mitä mä joudun kestämään!
Mä en enää ikinä pyydä ketään treffeille. Koska mä jään tänne.
Sanoinko jo, etten tule ikinä takas?

Pilvi:
Joo taisit sanoa. Mäkin tuun sinne.

Sari:
Paitsi jos x pyytää. No, vitut, en tule siltikään. Ala tulla jo.

Pilvi:
"Suomessa on selkeästi tasa-arvoisempaa eli myös nainen voi pyytää treffeille, ja usein joutuukin pyytämään."

Ihan mahtavaa olla näin tasa-arvoinen.

Mä itse asiassa mietin tänään kotimatkalla töistä, että jos naiset ei Suomessa tekisi aloitteita tai jos miehet ei täällä joisi niin paljon (ja tekisi aloitteita umpikännissä), me oltais kuoltu sukupuuttoon.

Sari:
Mä vihaan työlästä treffailu tasa-arvoa.

Pilvi:
Mikä ei varmaankaan olisi huono asia.

Sari:
Että oltais kaikki kuoltu?

Pilvi;
Joo.
No ei me tietenkään, mutta suomalaiset.
Siis yleensä.




7/18/2013

Paineentasaaja







Pilvi on murtanut sormensa jossain tissibileissä. Ovi hyökkäsi sormen kimppuun. Mä en halunnut tietää sen tissibileistä mitään, mutta tiedän nyt, että on olemassa joku helvetin paineentasaaja joka asetetaan rintaliivien olkaimen ja olkapään väliin. Nyt tiedätte tekin. Mua huimaa ajatus kaikista mahdollisista naisasioista, joista en tiedä mitään.

Mua huimaa myös verihukka ja talossa harhailevan lapsen jatkuva olemassaolo. Täällä on lähes mahdotonta työskennellä ja harkitsen oikeustoimia, itsemurhaa ja aborttia. Mä en ymmärrä perheitä. En ollenkaan. Joillekin niistä on suotu sellaista kaaosherkkyyttä, että sitä luulee käsikirjoitetuksi, koska se ei vaan voi olla todellista. Se on oikeastaan ainoa mikä pitää mut järjissäni. Siis ajatus siitä, että jonakin aamuna herään filmiryhmän iloiseen lauluun ja minut talutetaan suoraan studioon, jossa päälleni ammutaan konfetteja ja syliini työnnetään miljoonan euron palkintoshekki. Jos ei, olen vähän pettynyt.

Oikeesti täällä on ilmassa aikamoista tunnemyrskyä, avautuvia lukkoja ja itkuja. Se kaikki on yllättäen hyvää. Vyöryntää, joka liikuttelee ihmislihaa ja mieltä. Myös minä olen joutunut itkemään, edes tietämättä miksi ja sitten uudella itkulla tietämättömyysitkun läpi. Ja yö vaan pitää mua sylissä.

Tänään mä jouduin todistamaan välimerellistä tunnemyrskyä kahvilassa. José oli hyvällä tuulella ja erityisen iloinen nähdessään minut. Sain kaiken haluamani ja vielä vähän ekstraa. Arvasin, että nyt menee putkeen tämä meidän homma ja selätän Josén parilla ystävällisellä sanalla ja kunnon tipillä. Haaveilin jo tulevasta, ilmaisista jäätelöannoksista ja punaisesta matosta varpaitteni alla. Selitin tämän Josélle suomeksi ja hymyilin ihan vähän. Ah mikä yhteisymmärrys.

Ikävä kyllä paikalle lompsi myös Nico, se espanjalainen joka ei puhu. Minä olen ilmeisesti availlut tunnelukkoja ihan tietämättäni, koska lauantaina sain hänet soittamaan kitaraa ja tänään puhumaan. Nico käveli suoraan luokseni, poskisuuteli minut, kävi sitten lukemassa lehden ja palasi takaisin.

Nico selitti kaikin mahdollisin elekielin, että tuo tarjoilija on ihan sekaisin raivosta! Yleensä se on kiva ja tervehtii, kysyy kuulumiset, mutta nyt se paiskoo laskut naamalle ja on tappavan töykeä! Sen on pakko johtua sinusta! Sanoin että onhan se sellainen aina, mutta että kyllä minä taidan nyt olla se asia, josta ei Josén kanssa voi laskea leikkiä. José rahasti Nicon välittömästi ja viskoi vaihtorahat lautasella aika kaukaa. Minun rahoihini José ei suostunut koskemaan. Samalla raivolla se hätisteli yhden hollantilaispariskunnan siitä läheltä, äkkiä pois pöydästä.  Pariskunta oli Josén tiellä kun se tuijotti Nicoa murhaavasti. Nainen oli nousemassa ylös ja mies lopetteli jäätelöään. José löi rätin pöytään ja murisi niille kiitos kiitos! Se mies oli ihan urpona jäätelönsä kanssa. Se laittoi sen lopulta itse roskiin.

Mä en uskaltanut nauraa. Tajusin, että osani on vihdoinkin olla vaan nainen. Ihan sama mitä mä tässä piirtelen kirjaani, kirjoitan, luen tai sanon. Mun ei tarvitse kuin nauttia osastani. Hieno kässäri! Miehen kunnia ja toisenkin miehen. Sota! Jee! Ne sotii minusta! Ihan parasta!

En enää ihmettele, jos toisaallakin palvelu tuntuu absurdin surrealistiselta tai muuten vaan oudolta. Seuraavassa paikassahan mä saatan olla se onneton hollantilainen turisti, joka ei tiedä mikä siihen iski tai mikä osa sillä tässä draamassa on.

7/14/2013

Manjana





Pidin tänään eräänlaisen vapaapäivän. Annoin päivän itsensä viedä. Se vei. Leikiten ja ilolla. Viaton aamupäiväkahvi vietteli sulavasti luontaislääkintään, akupunktioon, huumeisiin, maalaamiseen, soittamiseen, uusiin kahviloihin ja lopulta jonkinlaiseen balanssiin Josén kanssa. Hyvä, että pystyssä pysyin loppuun asti. Puheita, lauluja, mustekalaa ja tarpeeksi kahvia.

Keskiverto katalaanin käsitys Suomesta on se, että täällä on varmasti kauheaa talvella. Yritän kertoa ettei meillä tavallaan ole mitään hätää, sillä meillä on keskuslämmitys ja oikein kotoisaa ja inhimillistä talviasuttaviksi rakennetuissa taloissamme. Se ei aina aukene, mutta esimerkki siitä, kuinka meri on jäässä talvella ja sen jäällä voi kävellä, saa Rosan tainnoksiin. Se menee to do -listalle. Seuraavaksi hän kertoo juuri nähneensä dokumentin, jossa kerrottiin ettei suomalainen puhu. Hän kysyy kuinka me oikein voimme olla aina puhumatta tai miksi me teemme niin? Minä mietin, että kuka saatana näitä dokumentteja oikein tekee ja esittää?

Ja arvatkaa mitä? Tapasin espanjalaisen joka ei puhu. Hän kertoi, että hänellä on kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Kerroin hänen olevan tyypillinen suomalainen.

Sain neuvon mennä mereen, aina aamulla, yhä vain uudestaan. Hassua, että olen monena aamuna yrittänyt mennä, mutta uni on tullut juuri ennen auringonousua. Olen jumittunut näihin tavallaan hiljaisiin öihin, samettiin ja siihen miten tuskattomasti ne kuluvat. Viime yönä ajattelin, etten ehkä olisi koskaan tappanut itseäni, jos olisin saanut syntyä tähän. Päivällä uskon, että tappaisin itseni missä vain. Tämä ei ole poikkeus.

Tunnistan naapurin sedän kuorsaamisen. Uuden vauvan yösyöttörytmin, roska-autojen aikataulun ja pimeän taittumisen valoon. Se on kotoista. Pimeys on niin kaunista täällä. Lämmintä, haisevaa ja silittävää. Ihoni värisee ja hourailee unissaan, muistaessaan talven ja pimeän.

Unohdin viettää siestaa ja päiväkin unohti itsensä. Nukuin viisi pikaista minuuttia illalla ja sitten vain kuljeskelin, etsin lauantai-illan ilmaisen kulttuurin ja menin lopulta iltakahville Josén kahvilaan. José näki minut päivällä toisen miehen kanssa ja kostoisku oli valmiina. José päätti olla näkemättä minua illalla. Laskin, että jos istun tyytyväisenä tässä näin, on Josén pakko nähdä minut joskus. Se kuitenkin on hänen työnsä. Istuin tyynesti kirjoittamaan päiväkirjaani.

Puolen tunnin odottelun jälkeen José oli hyvin asiallinen, ei lyönyt minua millään tai sylkenyt päälleni. Se murahti että café con leche? Kiitos kyllä ja si, gràcies, si. José ei suostunut kuulemaan sitä. Se luetteli americanot ja cappucinot, mutta sanoin että ei käy. Kaikkien kohdalla erikseen. Lopulta se kysyi hyvin vihaisena, että otanko cafe con lechen? José osaa nujertaa minut. Sitten kun se on nujertanut, se ampuu omansa. Sain jonkin käsittämättömän kahvimätön, joka oli ihan Josén omasta päästä. Maitokahvi oli tuon luomuksen alla, mutta päälle oli rakennettu uskomaton vuori kermavaahtoa, suklaalastuja ja kaakaota. Se valui yli, eikä se maksanut mitään. Tilasin toisen. José hyvästeli minut sanomalla että huomiseen. Meillä on ilmeisesti nyt diili, joka kattaa molemminpuolisen kireyden ja kiukuttelun. Ja pienet ja suuret hyväntahdon elkeet siihen päälle.

Mietin kuinka kaikki nämä vierekkäiset ravintolat oikein pysyvät hengissä? Muistelen ensimmäisen kahvini tuolla maksaneen noin 1,75. Eli  asiakassuhde perustuu ilmeisesti kiristykseen, uhkailuun ja lahjomiseen. Muistuttaa lasten kasvattamista.

Muutoinkin minulle tuli eilen aivan kammottava ajatus päähän, harhaillessani kahvipöllyissäni kotiin. Tämä on Savo.

7/13/2013

No hi ha laberint més clar


Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohde


Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohde


Puutarha, suojelukohteeni 

Mustarastaan pesä viiniköynnöksen alla

José 

Olen harrastanut kulttuuria. Ainakin noita Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohteita olen tiiraillut ihan lähietäisyydeltä. Miten hei perse voi olla aineeton? Sehän on materiaa parhaimmillaan? Vai onko? Vai olenko mä nyt käsittänyt jotain väärin?

Olen oppinut käyttämään senttejä. Minulla on niitä pussillinen käsilaukussa. Se, että kaivelen niitä yksitellen esiin kassalla tai jonossa, mumisen itsekseni retardina, ei haittaa ketään, mutta jos erehdyn maksamaan kympillä 1,68 euron ostokseni (noin 2 kiloa kasviksia muuten saa tuolla summalla, saatana), saattaa kassa sihistä rumasti ja mulkoilla mustekalamaisesti. Alan saada selvää eleellisestä eleettömyydestä. Pieni hiljaisuus laskeutuu päälleni ja ympärilleni ja olen samalla sekä ilmaa, että valokeilassa, jossa tylsintä elämää viettävä osa jonoa pidättää hengitystään ja kassaneiti sylkeään.

Ei minulla ole kiire. Saattaisin oppia tavoille, jos olisin täällä pidempään. Eikä niitä tapoja noin vain opi. On turha esittää tajuissaan olevaa, kun ei sitä ole. Tosin täälläkin olen sulautunut sen verran massaan, että minulta kysytään tietä. Ihmeekseni neuvon sujuvasti. Minulta kysytään enimmäkseen tietä rautatieasemalle, tai mistä raiteelta pääsee johonkin toiseen paikkaan. Suuntia on kaksi. Ylös tai alas. Pohjoiseen tai etelään. Ja tuosta oikealle ja kannattaa mennä alikulkukäytävän kautta, sillä valoissa seisomalla myöhästytte junasta, senjora hyvä.

Asiakaspalvelu on raikkaan kirjavaa. Mulla on ongelmia Condiksen kauppiaan kanssa, sillä se ottaa jo hyllyjen välissä epäkelvot ruokatavarat pois. No xocolata! Mä yritän kuumeisesti lukea paketista, että mitäköhän tumma suklaa mahtaa olla katalaaniksi ja mietin samalla miten ilmaistaan positiivinen terveysvaikutus ja heitetään jokin tutkimuslinkki perään. En onnistu. No xocolata!

Suosimassani ravintolassa kahvi on hyvää, mutta palvelu murhaavaa. Ruoka on paskaa ja ylihintaista. Naapurin koirakin tekisi parempaa. Mutta kun iholla on 30 astetta, on kahvin melkein kiehuttava kupissa. José on ilmeisesti kuin ihmeen kaupalla säilyttänyt työpaikkansa. Se tiuskii, läiskii, heittelee, töksäyttelee ja murisee ja korahtelee. José enimmäkseen katselee pois tai halveksivasti kohti, kun yritän saada sitä tuomaan laskun ja pyyhkäisee pöydän nuijimalla ja hakkaamalla sitä rätillä. Tänään se yllätti mut täysin. Luulin saavani ekstralaskun, sillä palvelu oli erityisen pelottavaa. Eteeni läiskäytetyn lapun kääntöpuolella olikin Josén puhelinnumero. Nauroin hulluna. Kaikki pisteet Josélle.

Kirjakaupassa törmäsin oikeaan tätinationalistiin, joka värähteli inhosta tavatessaan minulle selvällä katalaanilla. Ei, me emme myy englanninkielistä kirjallisuutta. Ei. Salvador Espriu on katalaanirunoilija. Voi voi. En lannistunut. Menin seuraavaan kirjakauppaan. Tämän tädin kanssa puhuimme samaa kieletöntä kieltä ja hän esitteli minulle jokaisen Espriun teoksen. Siinä seisoimme alttarin edessä. Tämä kaikki on hänen, huokasi täti. Minä nyökyttelin liikuttuneena ja ostin kootut runot. Sinne meni viikonlopun ruokabudjetti. Se alkaa näin:

Entrada

Si de nou voleu passar,
Ariadna tornarà
a mostrar-vos el cami
que us permeti de sortir.
No hi ha laberint més clar.
Trobareu seients a mà
per als tristos i cansats.
Hom no hi sent miols de gats,
sinó molt nobles cançons,
trémolos d'acordions.
Quant al preu, tan mòdic és,
quo penso no cobrar res.

- Salvador Espriu

Oih, enää 627 sivua. Tämä on kaunista. Ei sokkeloa selkeämpää. Miols de gats.

7/08/2013

Yönä auringonnousu


Dalin puutarhassa


Galan pukeutumishuoneessa 


Dalin ovella


Dalin keltaisessa huoneessa 


Vuorilla 


Girona 
Kun saan poskisuudelmia Condiksen kauppiaalta vessapaperia ostaessa, tunnen itseni ulkopuoliseksi ja turistiksi. Vaikka minut on kai täten hyväksytty kanta-asiakkaaksi. Asiakkaasta pidetään huolta. Toimiihan se sama systeemi kaikkialla, mutta ei minua kukaan pussaile Eväskulmassa ja Salessa. Piilotan lihakaupan ostokset laukkuun, ettei kauppias saa selville muita lähteitäni.

Olin yöllä rannalla katselemassa tyttöjä. Niillä oli paljon jalkoja. Tiesin miten vanha olen. Rauhallinen ja uninen. Ehkä vereni on sammunut, lopettanut virtaamisen. On jo aikakin olla kuollut.

Ikävä ei kuole. Tänään olen ikävöinyt lasta. Ihan lamaantumiseen asti. Etäisyys hengästyttää ja tärisyttää. Sättäilin hetken, mutta lapsi ei ehtinyt skypettää. Hyvä ikävä. Yritän miettiä ketä muuta ikävöisin. Jakaakseni tunteen jotenkin tasapainoisemmin, muttei se toimi, en ikävöi.

Sanoja on vähän. Päivän kestävä masennuskausi. Kulutan sen siivoamalla ja syömällä. Talo on satavuotias. Hätistelen pölylaikkuja seiniltä ja katosta. Pöly liimautuu helteen ja hien nihkeyttämälle iholleni. Se on varmasti osittain satavuotista. Iho. Osterivinokkaita ja herkkusieniä. Kummatkaan eivät maksa oikein mitään.

Näen muusan kaksoisolennon. Sillä on auto rikki. Pitää melkein pysähtyä katsomaan. Se seisoo ihan samalla tavalla. Liikkuukin. Ilme närkästyy. Se ei hymyile. Olisiko se myös ihmisvihaaja? Koko katuhan on täynnä vittuuntuneita miehiä. Johtuisiko se niistä autoista. Rikkinäisistä. Ja varaosista, joita he kanniskelevat turhautuneina käsissään. Mekaanikko on tyytyväinen, närkästelee asiakkuuden velvoittamana, myötätunnosta, mutta avaa silti nopeasti kassan.

Yöllä on kuuma. Koko kaupunki juhlii taas. Paitsi se tyyppi jonka kuorsauksen kuulen patiolle. Juhlaa on taas viikko takana. Kolmen jälkeen menen keittämään aamukahvia. Ikäänkuin työskentelen. Ajattelen. Istun ja maistelen kahvia ja sanoja. Kukakohan kuulee minun naputukseni vai kukaan? Ajattelen että porno tuntuu iholla tai iho pornolta. En ajattele sen kummemmin.

Poiketen valvotuista epätoivon öistä. Yö on viileä ja samettisen avulias. On kummallista miten hukassa sanani ovat. Niillä ei ole niin mitään tekoa. En kykene muodostamaan lauseita. En kykene edes ajattelemaan kokonaisia lauseita. Aikakin on hukassa. Samalla muisti. Puhe.

Aurinko nousee 06.23. Ajattelin mennä uimaan sen. Ajattelin. Ajattelen ajattelemista, eikä se johda mitään. Ajatus ei johda. Aurinko johtaa.

7/04/2013

Skarppina nyt



Olenhan mä kertonut kuinka skarppia väkeä katalaanit on. Viileän asiallisia ja minuutin mukaan eläviä. Ihmiset on sellaisia. Ja junat ja lentokoneet on. Siksi mä en oikein vieläkään ihan käsitä, kuinka mun lapsi yritettiin lennättää Helsingin sijaan Tukholmaan. Se oli lapsen suurin pelko. Jos kone meneekin jonnekin muualle? Vannoin ettei sellaista voi tapahtua. Että ei ne lentokoneet mitään busseja ole, jotka pysähtelee miten sattuu. Ei pitäisi tietää asioita etukäteen.

Täytin kentällä jokusen lomakkeen ja lippusen. Etukäteen täytin tarvittavat kolme arkkia aanelkkua. Kaikissa kysyttiin nimet, puhelinnumerot, osoitteet ja lentotiedot. Kaikki oli kunnossa. Perfecto. Tyynen rauhallinen José vei pojan mennessään. Tiskivirkailija oli kyllä hivenen tuskastunut. Onneksi, sillä siten siltä unohtui periä multa ne 40 euroa extraa, jonka lapsen lähettäminen maksaa. Ilmeisesti se sitten samaan hintaan unohti määränpään ja koko lapsen. Se unohti myös tarkistaa mun henkilöllisyyteni. Vaikka ostaessani lippua kaaliini leivottiin, että passi mukaan, muuten ei tapahdu mitään.

Samalla tavalla viileän asiallista ja rauhallista palvelua sai Pilvi, joka oli Gironassa motissa, sillä se sai tietää ettei se pääse tänne mitenkään. Ei kulje junia, ei mitään. Tarkistan tämän nyt internetistä ja ei vaan onnistu kuule, sanoi sille luotettava hotellivirkailija. Sun kannattaa mennä sillä bussilla joka lähtee yhdeltätoista. Onneksi Pilvi on lajissaan skarppi nainen ja sanoi sille virkailijalle, että saattaa myöhästyä bussista, kun kellokin on jo 11.20. Kaikesta päätellen Pilvi pääsi tänne, mutta siihen tarvittiin minua, pakonomaista uskoani paikallisjuniin ja jonkin verran näpyttelyä. Junaa vaihtaessa Pilvi yritti viettää luppoaikaansa vessassa, mutta reittiohje oli niin kyseenalainen, että se tuli samalla rakolla perille asti. Käsitin puheista, että vessa olisi ollut tarjolla jossakin pikkukylässä, jonne oli aika pitkä matka.


7/03/2013

Kyllin näkymätön





Pilvi tuli moikkaamaan mua tänne ja meillä on nyt uudenlainen päivärytmi, kun lapsikin lensi kotiin. Istumme tarkkailemassa koiramiehiä, lapsimiehiä, kalamiehiä, juoksumiehiä ja miehiä. Mähän en ole lapsen kanssa osannut keskittyä muihin miehiin ollenkaan, joten maailma on avartunut ihan uudella tavalla. Pilvi tosin joutuu yhä muistuttamaan mua nopeilla komennoilla, sillä katseeni harhailee kuten ajatuksenikin. Lähinnä kai kahviin.

Mä en tiedä miten tässä nyt näinkin kävi, mutta mut on esitelty ilmeisesti kylän kaikille homoille. Jotenkin mun päivärytmini on niin perushomoa, että se on tapahtunut ihan vaivihkaa. Paikalliset arskatkin tulevat luo. Kukaan muu ei ole niitä nähnytkään. Niillä on kyllä hienoja tarinoita. Ehkä musta vuotaa jotain homoarskaeritettä, jonka ansiosta mun laasaslainen markkina-arvoni on yhä vakaammin miinuksella.

Voi myös olla, että mä olen vihdoinkin kyllin vanha ja näkymätön. Mun naiseuteni on aina ollut niin kovin hakusessa, mutta Pilvi on jotenkin saanut mut pohtimaan kaikkia naisasioita taas. En tykkää siitä. Bikiniasioita, läskiasioita, meikkiasioita, selluliittiasioita, karvoitusasioita, suhdeasioita, miesasioita, orgia-asioita, säärikarva-asioita, huulipuna-asioita ja kaikkia vitun asioita mitä niitä nyt onkaan. Mä olenkin asettanut itseni vastenmielinen läskirumamummo-kategoriaan ja siellä olen ihan kotonani. Tulisin umpihulluksi, jos pitäisi vaikka lakata kynsiä tai kihartaa hiuksia. Mulle on kyllin työlästä pestä itseni säännöllisesti. Pukeutumisestakin on tullut vähän raskasta. Täällä olen kyllä luopunut sekä alkkareista että rintsikoista ja nyt alkaa olla hyvä.

Mua tietenkin alkoi nyt ahdistaa ajatus siitä, että olen niin ryvettynyt naisena olemisessa, siinä mihin liittyy rakkaus ja ihmissuhteet ja elämä ja miehet ja äitiys ja mitä vittua sitä onkaan, että olen alkanut torjua sitä kaikkea alitajuntani kokonaisvaltaisella vimmalla. Ja kiellän itseltäni ihan kaiken. Huulipunan ja rakkauden. Enkä edes tunnista kieltäväni.

Vähänkö tuli kaamea olo.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...