Epistä

 

Maija ja Suvi

”Te uskonette

      meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme

      me myöskin matkalaisia kuin tekin.”*

Kieltäydyn tiedostamasta eläväni kuplassa, minkäänlaisessa taide - tai musakuplassa, missään sellaisessa mikä rajoittaa tajuntaani tai olemistani. Kolmen päivän ansiokas käyskentely ja tanssijalan notkeutus Kuusamossa, Epäjohdonmukaisten tanssiaisissa todisti mahdollisesti toisin. Joo, kuplassa ollaan.

 Osa heistä, jotka eivät paikalla olleet, osallistuivat rankkudessaan riemullisten festareiden ennenaikaiseen alasajoon somekuplissaan. Heidän sohvanperältä kaikuneet syvät kurkkuäänet ja kommentit (Mitä minä sanoin!) aiheuttivat hilpeyttä. Miten asioihin tulisi suhtautua silloin kun ne eivät mene omien, festarijärjestäjän tai somekansan suunnitelmien mukaan? Oma mottoni kehittyi jo festareita edeltävinä päivinä. Kun lähtee reissuun ilman aikataulua ja suunnitelmaa, on aikataulu ja suunnitelma se mikä eteen sattuu tulemaan. 

Joskus syöt Paltamossa pullaa, joskus et. Eli sillä mennään mitä on, carpe diem -hengessä, ei sillä mitä voisi ja pitäisi. Paikan päällä, jossain päin Rukaa sijaitsevassa luksuslokaatiossa, kiitin iltarukouksissani Jumalaa siitä (jolta pääasiassa rukoilen hallituksen kaatumista), etten lähtenyt Epiksille vapaaehtoiseksi töihin. Saunoin itseni puhtaaksi päivien kimmellyksestä ja nukuin kuin pieni Saatana, hyviä yöunia. Näkemäni kirjoittelun perustella Episten taiteellinen johtaja ei nukkunut yhtä hyvin. Mutta mistä sitä tietää. 

Järkkärit

Omassa kuplassani liikkuivat jo talvella viestit, joissa pohdittiin lähinnä sitä, miten ihmeessä tämän on mahdollista toteutua ja millä rahalla. Epikset näyttää saaneen pikkurahoja apurahojen muodossa, 15 000 - 25 000. Ei siis tarpeeksi. Taiteellinen johtaja ei todellakaan istu rahakirstun päällä. Maksavana asiakkaana, voisin tietenkin ulista siitä, etten saanut rahoilleni vastinetta, mutta kaikesta huolimatta sain. Mietinnässä on yhä se, mitä sain, mutta pääasiassa saatavat koostuvat siitä mitä satasen festarilipulla voi saada. Kävin keskiviikkona bäkkärillä työasioissa ja siellä oli jo silloin Dantelainen helvetti valloillaan. Oma budjetti kääntyi plussan puolelle jo ensimmäisenä festaripäivänä, kun sekoilin kaverin kanssa bussipysäkille. Aivan alkajaisiksi ystäväni johdatti minut Ruka Suits -kompleksin jätehuoneeseen. Siellä oli kuuma. Nauroimme hysteeristä naurua ja poukkoilimme takaisin bussipysäkille, jossa aloimme sitoutua tulevaan muiden festarivieraiden kanssa. Puskaradio piippasi puhelimeen tietoa festareiden vessapaperittomuudesta ja siitä että anniskelualueella käy vain käteinen, kaikki lavat eivät ole käytössä ja aikataulut varsinkaan eivät ole.

Bussi kamppaili kohti festarialuetta ja täyttyi pullolleen ihmisiä, rinkkoja ja hyvää mieltä. Ihmiset ottivat syliinsä toistensa matkatavaroita ja kaikki mahtuivat kyytiin. Ainakin vielä keskiviikkona ja torstaina, jolloin bussia käytin. Festarialueen laidat tulivat tutuksi, kun oikaisin ja johdatin ihmisiä suohon. En ole vielä varma, ymmärsinkö karttaa, mutta varmaa on ettei kartta ymmärtänyt minua. Onneksi löytyi oikopolku ja retkikartta, joiden avulla suoritin ulos- ja sisäänpääsyä huomattavan helposti ja kevyesti festareiden edetessä. Parhaat bussipysäkkikohtamiset olivat hymyilevä turkulaispariskunta ja Elsi Sloan ja Milka, joiden kanssa bondattiin jo keskiviikkona bussipysäkillä ja suohommeleissa. Mikä seikkailu! Ja Elsi, mikä keikka torstaina! Ja vielä biisin omistaminen Embo-Timolle. Luulen että tällä reissulla tuli ostettua muutama rulla ylimääräistä. 

Ekstroverttinä ihmisvihaajana suhtaudun yhteisöllisyyteen nuivasti ja mieluiten pysyttelen kaikkialla piilossa, etten joutuisi osallistumaan mihinkään yhteiseen iloon ja hehkuun. Nyt oli vain annettava periksi. Lupauduin festaritukihenkilöksi, jos kaikki menisi pahasti pieleen (Joo, voin olla tukena, mutten voi tehdä mitään!) ja majoitin oman kuplan ihmisiä, jotka kiinnostuivat festareista kesken kaiken. Että pitäiskö vaiko eikö lähteä. Aina pitää lähteä! 

Näin Joose Keskitalon ja Mystic Relevations of Teppo Revon vuoden parhaan keikan. Ja olen tässä viimeaikoina nähnyt jokusen. Ajattelin, että tämä on oikeastaan epäreilua, olenko siis aiemmin aina ollut väärässä paikassa ja väärällä keikalla? Osittain kaoottinen maailmanlopun meininki yhdistettynä aikaan, paikkaan ja hyvään tahtoon, johtivat muihinkin äärikokemuksiin. Tapasin ihmisiä joita en ole nähnyt vuosiin, kaikkia en vuosikymmeniin ja oli itsestäänselvää, että täällä nyt ollaan, tässä hetkessä. Jumitin myös runolavalla, jossa ei ollut varsinaista tunkua, kuten ei missään muuallakaan. Ei mainoslakanoita teleoperattoreilta tai makkaratehtaalta; ah kauneutta! Koin pitkästä aikaa J.K. Ihalaisen lukemassa tekstejään. Se oli liikuttavaa. Olli-Pekka Tennilä luki Lemmonommelta. Nämä jäivät seesteisinä satamakokemuksina kehoon ja saamapuoli ylittyi.

J.K.Ihalainen

Jouduin tietenkin myös töihin. Mutta oliko se työtä? En tiedä. Eräs ystäväni näytti kuormajuhtana ja jakelijana kantavan repussaan paikallisen (lue saatanan savolaiset, kaikella rakkaudella kuitenkin) porukan kaljoja. Se oli työtä. Omat juomat eivät olleet koko festarin aikana ongelma, paitsi varmaankin viranomaisille. Siitä huolimatta en törmännyt yhteenkään kukkotappelijaan tai örveltäjään. Omaa tilaani rikottiin kerran, kun joku ystävällismielinen hipsteri nojasi minuun päin. Niin, ne työt. Itse purin ja pakkasin taidegalleria Lompakossa autuaaseen tilaan joutuneen artistin teoksia kuljetuskuntoon. Seuranani oli selkeästi ammattilainen. Ja tein koko ajan oma työtäni. Onneksi festivaalien taiteellinen johtaja ei koskaan ilahtunut yhtestyötarjouksistani, enkä oikeasti joutunut tositoimiin. Pää olisi nyt jossakin pöllin ja kirveen välissä. 

Ville Vuorenmaa

Pelkkää rakkauden sinfoniaa ja hehkutusta Epikset ei minulta saa. Puhuin muutaman artistin kanssa ja nappiin menneet järjestelyt olivat arpajaisvoittoja ja onnenkauppaa. Joku odotti keikkaansa päivätolkulla ja sai sen sitten heitettyä vahingossa, epäilyttävissä olosuhteissa sähköiskua peläten. Ehkä Jumala on olemassa, tai ainakin jokin jännite ilmassa, meidän kaikkien ympärillä, jolle supattaa rukouksiaan hädän hetkellä. 

Minulla oli hyviä hetkiä. Minä söin hyvää ruokaa. Minä näin hyviä keikkoja ja tapasin ihania ihmisiä. En edes jonottanut missään. Keikkojen peruuntumiset ja paskaksi menneet aikataulut aiheuttivat yllättävän vähän napinaa. Ehkä se oli sitä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikilla oli jo saappaat jalassa, oltiin valmiita huojumaan loppuun asti ja sitten kaatumaan. Jos Epiksiä markkinnoitaisiin sellaisena kuin se nyt (varsinkin kuulopuheiden) perusteella tapahtui, en lähtisi. En ikinä. 

*Katkelma teoksesta Jumalainen näytelmä: Kiirastuli, Dante Alighieri

A: Ah se ilta kun ajeltiin kakka takakontissa. Kirjoittaakohan kukaan siitä koskaan kolumnia. B: Ei.

 

Jouni Tossavainen, Näköala Haminavuorelle valokuvarunojen näyttely,
Iisalmen kulttuurikeskuksessa Venny-salissa.

Vietän vapaapäivää, aurinko paistaa ja tulin juuri ulkoa. Minulla oli hyvä aikomus nukkua liian pitkään, peittää keskeneräinen maalaus pöytäliinalla ja pestä kissasaippualla kaikki pensselit pehmeiksi ja puhtaiksi, rutata epämääräiset palettilautaset sekajätteeseen ja humputella internetissä.  Aurinko kuitenkin petti minut ja esitteli mittavat pölykertymät kaikkialla. Keittiön kaapinoviakin peittää keskiharmaa pölykerros ja jonkin suuren apinalajin rasvaisia sormenjälkiä on kaikkien vetimien ympärillä.  

Ahdisti niin, että vedin pyhävaatteen päälle kevyttoppaa ja karkasin ulos. Aurinko ampui heti sädepyssyllä päähän ja yhteentoista tullessa kärsin migreeniä enteilevästä päänsärystä ja näkökentän vienosta tärähtelystä. Koska kotonani on jonkinlainen sivuapteekki, vedin naamaan lääkekoomaan oikeuttavan määrän kivunlievitystä. Toimii. 

Yritin myös haaveilla, mutta siitä ei meinaa tulla mitään. On niin paljon muuta puuhaa. Tulee haavepainetta ja sen seurauksena ehkä haaveähkyä ja haavesärkyä, jonka hoitaminen on aina haasteellista. Yritin vuosi sitten venyttää yhtä haavetta toteutumiseen päin. Olin jo raahaamassa aikuista lasta matkaseuraksi, mutta maailma päätti toisin. Putin hyökkäsi matkakohteeseeni ja päätin perua osallistumiseni, sillä haaveeni muuttui ilkeännäköiseksi sodaksi. Lähetin vähän rahaa millä sotia, mutta mikään raha ei näytä riittävän. 

Tilanne alkaa olla se, että Ukraina voisi lähettää jo osan takaisin. Noin puolet, tarkalleen, niin saisin vuokran tai sähkön maksettua. Voisihan siellä silti piipahtaa. Ihan ohimennen vaan. Voisin toimia vaikka jonkin paikallisen pienlehden sotasarjakuvakirjeenvaihtajana. Eikä oikeasti tarvitse lähettää niitä rahoja takaisin. Viimeisin, eli joulukuun sähkölaskuni oli reilut 12 euroa. Siirtolasku ei. Vaikka  yritin kuluttaa kaiken sähkön minkä voin, saadakseni kaikki mahdolliset sähkötuet, mielikuvitukseni ei riittänyt. Vietin melkein koko joulukuun kiroillen ja itkien kotosalla, mitä nyt välillä kipaisin terkkarin kautta sairaalalla ja isossa apteekissa täydentämässä lääkevarastojani. 

Jouluaattona kävin saunomassa ja ylensyömässä ystäväni luona ja katsomassa puoli tuntia televisiota. En osannut käyttää kaukosäädintä. Minulla oli se kädessäni ja valitin, etten halua katsoa juuri tätä ohjelmaa. Ystäväni aikuinen lapsi, jolla on ihan normaalit hoksottimet, kertoi että sillä kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa tuosta vaan. Oikeastaan se taisi vain todeta, että sulla on kaukosäädin kädessä ja pyöräytti suloisia silmiään ja hymyili sitä hymyä, joka opetetaan hoivahenkilökunnalle kaikissa alan oppilaitoksissa. 

Ei siis mikään ihme etten ole paljoa kirjoitellut. Tännekään. En osaa kirjoittaa. Nyt näyttää olevan jo helmikuu ja vointini on mahdollisimman helmikuinen, ilman suuria turhuuksia. Minulla on selkeästi peruutusvaihde päällä. Aurinko keskeytti kaiken hetkeksi, mutta sää soi tuulta ja nollaa, joten nyt on hyvä istahtaa taas ja hengähtää. Aivan kuin kuulisin veden tippuvan räystäältä, mutta se taitaa olla vesihana joka livertää kylppärissä.

***

Valehtelin kun sanoin etten ole haaveillut. Olen haaveillut työhuoneesta monta viikkoa. Haaveilin niin, että pää meni sekaisin ja näin mieletöntä unta palatsista, joka oli täynnä räikein värein ja kultakirjailluin koristeltuja divaaneja ja avaria tiloja ja kerroksia. Usein ennen nukahtamista näen unta maalauksista tai maalamisesta. Kaikki liikkuu, sivellin ja värit. En tiedä olenko minä maalari, kunhan katson ja nautin, hykertelen. Tästä tosin seuraa unettomuuden kausia, pitkiä rupeamia raukeaa makuuta vailla muuta päämäärää kuin silkka nautinto. Todellisuus on kuitenkin pieni kotini, joka kuitenkin kykenee näyttäytymään työhuoneena, ehkä vähän vaivoin hengittäen ja rohisten, mutta täyttää tarpeeni jotenkuten. 

Kaivoin heti Gaston Bachelardin (mun menninkäinen) Tilan poetiikan esiin ( lukitusta ja hälyttimin suojatusta lasivitriinistä jossa kirjan lisäksi säilytän sen hintalappua). Menninkäiseni filosofian kauneus on onnellisen tilan kuvissa. Hän jättää tarkoituksella apokalyptiset ja aggressiiviset tilat talonsa ulkopuolelle. Lukekaa itse, en jaksa esseistää. Olen iloinnut pitkään tästä unesta. Luulen että olen viettänyt pitkän pätkän elämääni jossakin Jungin talon kellarissa tai sen rapulla. Se on yleensä täynnä seisovaa vettä joka on aina uudelleen noussut, keväisten tai talvisten tulvien myötä ja sinne on upotettu kaikki. Ja vielä erikseen ruumiita. Muistakaa ruumiit. 

Niin ja muistakaa avainunet! Palatsini on kaunis, hiljainen, valoisa, värikäs ja jalometallinen, eikä mädän löyhkää tunnu ilmassa. En edes tiedä missä kellari juuri nyt on, mutta tiedän että se on puhdas ja avara ja voin vaellella siellä mieleni mukaan. Siellä on varmaan kuivattuja ja muutenkin säilöttyjä sieniä, tukevista laudoista rakennetuilla hyllyillä, vähän siihen tyyliin kun pinterestissä parhaimmillaan sellaiset boho ja maalaisromanttiset simppelit lasipurkkiviritelmät, joista jokainen on tarrakirjoittimella tarkasti merkitty. Suppilovahvero 2022, Ruumis 2016, jne.

Tämä onnellisen tilan aika on tullut kuin varkain. Mutta teettihän se työtä. Vuosikausia terapiaa vuosikymmeniä sitten ja kaikki muu paska päälle. Viime viikolla tila tuli kohti monesta kulmasta ja itse leijuin vain tässä uudessa tilassani. Fyysinen ja käytettävissä oleva tilani sisältää tämän ytimeni rakentaman palatsin kaikkineen, joten jatkan hyväksi havaitulla linjalla. Tämä tila on tarpeeksi. Viime viikolla kävin myös Herra Tossavaisen kanssa juhlimassa avajaisia ja julkkareita ja vielä sitä, ettei apuraha pasahtanut juuri tällä viikolla. Puhuimme tilastakin. Tärkeintä on se, ettei kumpikaan taida tunnistaa omakseen lausetta Tule ihmeessä piipahtamaan mun työhuoneella kun kuljet ohi. Hekottelen tälle vieläkin. Säästän teidät kaikelta muulta hihittelyltä, sillä mikään ei korvaa niitä hetkiä kun istuu yksin paltsissaan, eikä kukaan ole tervetullut. 

Vaikka kaikki on. 

Ehdin näpytellä vain ohimennen, matkalla taululta töihin tai töistä kynälle. Tämän ehdin näpytellä, sillä muutamana aamuna palatsin ulkokehän mediakirjeenvaihtajatarkkailija on häiriköinyt jo aamusta ja olen lähtenyt mukaan whatsapp-ryhmän keskusteluihin ja sekoittanut palatsin aikataulut. Ja sinnekin ehdin jo valehdella, etten ole saanut punaviiniä sitten marraskuun, mutta sainhan minä julkkareissa ison lasin. Nyt alkoi tehdä mieli lisää. Ehkä palatsin viinikellarista löytyy jotakin k(u)umottavaa illalle. Saatan kattaa vaikka kellarin lattialle. Ihan oikeasti, en missään kuvitellun olemisen rikkaudessa.



Kaikesta huolimatta vajosin tänä aamuna syvään masennuksen kuiluun. Kaikki kesä joka hukkuu tähän saatanan loskarinkiin ja tuuleen. Nyt raavin palasiani kasaan. Peittelen keskeneräiset maalaukset ja pyyhin pöydän. Keitän kahdella pannulla kahvia ja leijun tuoksun mukana palatsini sokkeloihin.