26.4.2016

Ajasta





"Oikeastaan ei siis voida sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme asiaa ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus."
- Augustinus: Tunnustukset XI.20, s. 429.

(Lainaan tuota samaa mitä olen ennenkin lainannut.)

Lopetan työt puoli kolmelta yöllä ja ihmettelen, kuinka voin olla näin hidas. Minulla on kohdistusvaikeuksia itseni suhteen. Tosin sen voi ilmaista niinkin, että töitä on rästissä. Mutta aika ei enää ole sama, kuin se oli joskus kolme kuukautta sitten. 


En tiedä missä olen. Vähän Oulussa, vähän tässä. En ole kuitenkaan varma, onko Oulu tässä vai tämä tässä. Piilotan aamulla esiherätystä soittavan kännykkäni kissan alle. Vasta kahdeksalta ampaisen takaisin työpöydän ääreen ja lähetän samalla teinejä koulutielle. Silloin olen ainakin tässä, villasukkaemona, huolehtimassa oman ja vieraan lapsen tarpeista. Ne eivät suostu syömään mitään, mutta ne juttelevat minulle. Keskustelen aamukahdeksalta kahden teinipojan kanssa! Päivän asioista, mutta vahingossa muustakin. Jossakin läikähtää. Ehkä ne ovat vain unenpöpperössä, eivätkä tajua mitä tekevät. Nuo ihmiset. Minua monta päätä pidempiä, melkein miehiä, hymyileviä ja tyytyväisiä, hereillä. Hyvä hetki. Nykyisen nykyisyys, jossa on läsnä itseni lisäksi mennyt ja tuleva. Juurihan se syntyi ja kohta se lähtee pois.

Lähtö ja kuolema, matka ja rakkaus, elämä itseään paljastelevana, ovat läsnä naispuheessa, jota tuotamme Piian ja Mirjan kanssa. Olemme paljosta samaa mieltä. Kivusta, melskeestä ja ilosta, jotka vispaavat ihmisen hiukkaset uuteen järjestykseen. Varsinkin silloin kun rakastuu ja se rakkaus on todellista. Niin todellista, ettei sellaista kestä montaa kertaa elämässä. Se nostaa pintaan kaiken sanattoman, se valaisee väkivalloin ihmisen mustimmat syvyydet ja paistaa ne poroksi kuin kevätaurinko. Ei sellaista voi kestää. Se täytyy vain elää. Ihminen on pelkkää kujertavaa stressipekonia. Rakkaus on tuli ja aurinko ja hiili. En uskalla olla kateellinen niille, jotka ovat palaneet poroksi jo vuosikymmeniä sitten. Minussa riittää poltettavaa, jos vain kestän tämän helvetissä patentoidun liekinheittimen tulivoiman. En ole sen kanssa yksin.


On meillä puheessa kevyempikin sävy. Olemisen sävy tuntuu ainakin itsestäni ihmistä rakastavalta ja kunnioittavalta. Olen onnellinen, kun olen saanut tällaisia naisia lähelleni. Hymyileviä, pehmeitä, fiksuja ja todellisia. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua päättömyydetkin. Tarpeeksi olevia naisia. Tarpeellisia naisia. Pidän siitä, kuinka tarpeettomien vampyyri-ihmisten ruokkiminen minussa itsessäni hiljalleen kuolee. Olkaa iloisia, ettette enää koskaan kuule minusta. Minusta tulee täydempi ja samalla vajaa.

Pidän keskipäivän kahvitaukoa. Ehdin sanoa nämä muutamat sanat. On ikävä, eikä ollenkaan. Juon vain puolikkaan kahvin. Syön tonnikalaleivän. Itkettää eikä ollenkaan. Seison parvekkeella ja savuan.








25.4.2016

Ensimmäistä kertaa ensimmäistä kertaa











Hiippailen yöllä sohvalle nukkumaan, mutten saa oikein sielläkään unta. Kuuntelen ensin kun Joonas nukahtaa. Se aloittaa eräänlaiset hengitysharjoitukset. Mietin pitäisikö kaivaa nauhuri ja tehdä kotiäänite, josta selviää sen kuolintapa. Se tukehtuu kuorsaukseensa ja korinaansa, ellen ehdi kuristaa sitä ennen sitä. Kun se alkaa pulputtaa ja puhua äänekkäästi unikieltä ja huitaisee minua naamaan, nousen hiljaa kuin vampyyri arkustani ja hiivin sohvalle. Olen varoittanut Joonasta tästä ja se on sille ok. En ole kertonut että saatan tappaa sen, vaan olen pitäytynyt siinä kevyemmässä versiossa, jossa saatan haihtua kesken yön - joko kotiini tai sohvalle.

Häviän ajatuksilleni. Väsyttää hirveästi ja laittelen silmiä kiinni. Aivoissa on tujaus punaviiniä ja thaikkulaista rommia ja masu on täynnä lammasta. Makaan tällä sohvalla ja mietin, kuinka olen ensimmäistä kertaa elämässäni avannut silmäni maailmalle noin kahden kilometrin päässä tästä, synnytysosastolla. Taivas on sama. Ei mikään sulkeutunut ympyrä, mutta jonkinlainen lenkki kuitenkin. Illalla pojat kysyvät kuinka me oikein olemme tavanneet. Joonas saa kertoa, koska ne on sen poikia. Minä olen statisti ja pureskelen ajatuksissani lammasta ja näykin punkkua. Kaikki kuulostaa kivalta ja hauskalta ja romanttiselta. Jopa norovirus. Lisään loppuun anekdoottina sen, että luulin Joonasta ensin tytöksi. Pojat vastaavat heti, että niin hekin. Näiden kanssa ei tarvitse liiemmin pönöttää. Kun ne saunoo, syötän niiden koirille ihan vähän lammasta, etteivät ne söisi vahingossa minua. Pelkään koiria, mutta nämä ovat niin pösilöitä, että opetan ne lampaan syönnin jälkeen makoilemaan kanssani sohvalla.

Aamulla Joonas luulee että olen karannut. Se tepsuttaa makkarista kauhistunut ilme kasvoillaan, suloisen karvaisena ja unesta pörröisenä. Se ilahtuu kokonaisvaltaisesti löytäessään minut sohvapesästä, ottaa minua kädestä ja taluttaa takaisin sänkyyn, jotta voimme herätä uudestaan, mutta yhdessä. Vielä ei tarvitse olla poissa. Rakastavaisten turhanpäiväiset lempinimet toisilleen saavat minut hymyilemään. En edes tiedä mitä me olemme, joten heti kun kirjoitan rakastavaiset, alan punastella ja tiuskia itselleni. Älä mene asioiden edelle! Mitä jos minä menenkin suoraan ytimeen? Minulla ei ole aikaa eikä hermoja fiilistellä mitään suhdestatuksia tai suhteita tai statuksia erikseen ja makustella trendikkäästi, että mikä nimi tällä on ja mitä seuraavaksi leikitään. Eihän me edes tapailla. Kahdesti ollaan oltu treffeillä. Tiedän silti jo pääpiirteittäin mitä minussa tapahtuu ja mikä sen hinta on. Ja treffitkin on olleet aika pitkiä, vaikkakin liian lyhyitä.

Lähden mukaan nimittelyyn. Olen juuri äänekkäästi nauttinut siitä, kuinka tässä kaupungissa saan olla anonyymi haahuilija, jota kukaan ei pysäytä kadulla. Istumme Valveella perjantaiskumpalla ja keikalla ja nainen tulee esiteltäväksi. Sen nimi on T ja se kysyy että olenko minä se minä? No tuota taidan minä olla. Se kertoo nyyhkivänsä lukiessaan Tyttöä ja sitten se sanoo jotakin romantiikasta ja se romantiikka särisee mun päässä seuraavaan päivään asti. Hävettää, kauhuitkettää ja ihastuttaa samalla. Se pamauttaa vielä, että on ollut rakastunut Joonakseen ja minun on pakko kysyä onko se niitä sellaisia kirvesmurhaajanaisia? Olen melkein valmis ottamaan skumppani ja juoksemaan, mutta ei minua murhata. Halataan vaan. Romantiikan nälässäni nimeän itseni Suihkuhuora Hakalaksi ja se naurattaa minua nytkin. Joonas antaa muita nimiä ja tekee niistä varmaankin parhaillaan listaa.

Teemme kaiken ensimmäistä kertaa ja sitten toista. Suutelemme hississä. Istumme kahvilassa. Koluamme kirpparilla. Soitan lempilauluni ja se ei sano sanaakaan. Seuraavana aamuna se laulaa, kitaralla säestäen, sen saman laulun minulle ja menen ihan kasaan ja myttyyn. Jos tämä ei ole onnellista niin mikään ei ole. Kaikki teot ovat rakkauden tekoja. Joonas pukee minulle villasukat jalkaan, päästää minut livahtamaan ohitseen suihkuun ja avaa ovet. Kantaa kahvini pöytään. Lämmittää saunan. Luemme ääneen, puhumme loputtomiin, jatkamme toistemme lauseita ja mielitekoja, luettelemme, listaamme, kirjoitammekin. Minä tunnen niistä teoista ihollani jokaisen, vaikka unohdan niistä puolet saman tien. Nipistän itseäni, melkein ruoskin verille, mutta totuus säilyy. Saatan tehdä jotakin itsekin, huomaamattani. Joonas kuljettaa minua läpi päivien ja öitten, elokuvien, tv-sarjojen ja makkarakeiton, kunnes sanon että nyt riittää.

Nyt on helpompi lähteä, koska olen varmemmin palaamassa. Heittäytyminen tyhjän päälle on tehnyt minusta väsyneen pornopirkon ja kitisevän seksikoneen, joka saa 30 orgasmia vartissa. Ei niin, etteikö se olisi ennenkin onnistunut, mutta nyt se on nautinnollisempaa kuin koskaan. Etsin kaikki sopivat asennot joissa voimme tulla kilpaa ja niitä riittää. Parasta on, ettei tämä ole kilpailu ja kaikki voittavat, parhaimmillaan yhtäaikaa tai kohteliaasti vuorotellen.

Vaikka repsotan täysin avoinna, saatan kolahtaa lukkoon yhdestä sanasta. Puolihorteinen puhe, itku ja yritys ymmärtää toista tuossa vieressä, pelkoineen, kauhuineen, traumoineen ja pakkomielteineen -kaiken hullun rakkauden seassa - onkin tahmaisen vaikeaa ja uuvuttavaa.  Oma kauhu kuristaa niin, ettei itsekkyydeltään toisen läsnäoloa hetkittäin edes muista. Tai sitä että olemme tässä kuitenkin yhdessä vaikka se toisaalta on selvää. Ja koska olemme niin samanlaisia, minussa herää entistä kammottavampia ja pelottavampia tunteita. Ne herättävät muistoja ja sellaistakin, mitä en osaa odottaa enkä varoa. Eikä sille kaikelle ole sanoja, mutta yritämme löytää niitä koko ajan lisää. Joonas ei päästä minusta irti, vaikka olen raunioina pelosta ja pakenemassa. Tunnistan sen myöhemmin turvaksi. Se tuntuu melkein väkivaltaiselta suojelulta. Tukehtua toisen syliin ihan rauhassa. Olla niin paljas.

Piilotan Joonaksen huoneisiin pinnejä ja hiuslenkkejä. Vaaleanpunaista muotovaahtoa. Tusseja ja kirjoja ja vaatteita. Teen muistiinpanoja sen vihkoon (sydämiä sinne tänne) ja jätän viestin tyynyn alle. Sitten sanon, vaikka suussa on munakasta, että voisitko luvata minulle yhden asian, vaikka emme tietäisikään mitä tämä on? Ettet panisi muita naisia. Etten kiellä sinua tekemästä sitä tai voi määrätä sinua, koska olet aikuinen ihminen (vaikkakin aika nuori, mutta jännällä tavalla vanha) ja teet kuitenkin mitä teet, mutta jättäisitkö tekemättä, koska minä pyydän. Ja varsinkin koska minua ärsyttää, ettei itseäni huvita panna ketään muita. Ja vielä: Jos panet, niin kerrot minulle. Joonas suostuu, jos tämä sopimus koskee kumpaakin osapuolta. Solmimme ensimmäisen yhteisen sopimuksemme. Se on hyvä sopimus tai ainakin hyvä luonnos, jonka pohjalta tarkentaa.

En ole varma kykenenkö välimatkaan ja etäisyyteen. Luultavasti en. Mutta juuri nyt en osaa punnitakaan. Olen epätilassa ja rakkaudessa. Mietin sitä tietoa joka minulla on muutoksesta. Eipä paljon mitään.



20.4.2016

Tänään kotona







Pitäisi pakata. Tiskaan.
Pitäsi tiskata. Juon kahvia.
Etsin kirjaa ja sekin pitäisi pakata. Alan lukea.
Pitäisi imuroida. Lakkaan varpaankynteni.
En osaa päättää olisivatko ne sitten punaiset, mustat vai siniset. Ajattelen pyytää Anjalta apua, mutta en tiedä osaako sekään päättää tällaisia mullistavia asioita kesken kaiken kiireen.

Kaksi avokadoa on puskenut tietään läpi kevättalven ja nyt ne tunkeutuvat ulos siemenestään. Tomaatit pitää koulia ja basilika. Ja jostakin on noussut sitruunapuu! Aivan sama, mutta seuraavaksi lopetan tiskaamisen, pakkaamisen, paperityöt ja itseni pesemisen ja alan kaivella multaa. Myöhemmin istun jo vakiopaikallani junassa ja seuraan kun oma hiki kiertää iholla. Luulen että jotkut jumalista ovat olemassa. Junaan ehtimisen jumala nyt ainakin.

Junassa minulle pitää seuraa maailman kaunein junalapsi, taidokkaasti hennatatuoitu Habibo, jonka nimen lausun uudelleen ja uudelleen ääneen. Hihitämme ja kuiskailemme. Habibo esittää tiukkoja kysymyksiä nelivuotiaan varmuudella. Vastaan niihin rehellisesti ja junavaunullinen ihmisiä saa tietää minusta muutaman intiimin yksityiskohdan.

Mietin koko päivän tavallisia asioita. Esimerkiksi sitä, kuinka monessa kaupungissa minulla on hammasharja odottamassa. Espoo, Helsinki, Kuopio, Iisalmi ja Oulu. Onkohan Turussakin ja Barcelonassa? Tulevaisuudessa saattaisin haluta hammasharjan vaikka Pelloon tai Nuorgamiin. Minulla ei kuitenkaan ole kiire.

Olen lasten kanssa läsnä. Kiellän Antti Tuiskun kuuntelemisen, mutta laulan Frontside Ollien mukana ja tahtiin. Katson toisella silmällä kun uhanalainen manaatti hakkaa naamaansa youtuben lasiseen seinään. Tyttöjä naurattaa. Tanssin ja tiskaan ja laulan. Saan tästä palkkaa. Ei minulta mitään puutu.

Kävelen valoisassa illassa ja kokovetisessä sateessa toiseen kotiini. Pia päästää koirat ovelta irti ja ne haukkuvat, juoksevat kiinni minuun, hyppivät vasten, ynisevät ja hinkkaavat. Minä rapsutan ne piloille, pulputan niille ja sitten alan itkeä. Rakkaudesta. Naistensaunan jälkeen umpioudun väsymykseen ja puhtauteen, kietoudun peittoon kuin mieheen ja valvon untani. Sen keskeyttää vasta herääminen.






14.4.2016

Yksin


Siellä mihin olen joutunut, ei ole muita. Olen ruosteisessa vuoristoradassa tai maailmanpyörässä. Tämä on siitä paska paikka, että olen tyhjän päällä, ilmatilassa ja pelkään korkeita paikkoja. Rakkaus on ihan paskaa. Olen sen kanssa yksin ja valvon yön, herään lapsen kevyeen kosketukseen, joka pyytää kahvia. Itku ei ole ehtinyt kuivua, minä en ole ehtinyt nukkua ja herään silti. Silmät ovat kiinni kuin kissanpojalla ja nieleskelen suolavettä kun hamuilen kahvipannua ja sätkävehkeitä. Ynisen, voitelen paahtoleipää, nypin vapisevin sormin ohuen ohutta kinkkuleikettä, leikkaan juustoa. Kaadan pöydälle kahvikermaa.

Koko päivä on mennyt harakoille ja keskinkertaisille musiikkiesityksille. Turhanpäiväiselle pölinälle ja vessapaperikauppaan ja pyykkitupaan. Paskapuhetta naapurin kanssa, paskaa kahvia kahvilassa. Olen kateellinen naapurille, jolla on äiti, joka hoitaa kaiken. Lellipentu. Minäkin haluan olla lellipentu. Olen kateellinen kaikille jotka heittäytyvät ilmaan ja kelluvat siellä rakkaudessaan ja ovat heti varmoja ja valmiita ja ikuisia. Ja joita on imetetty yli vuosi.

Olen ihan paniikissa, kun tajuan että olen aivan yksin tässä. Mennyt niin pitkälle, etten pääse enää takaisin vahingoittumatta ja tippumatta. Noidun läpi yön, itseni idiootiksi, sätin kissaa, kuljeskelen edestakaisin ja yritän hengittää. Vaikka minulla on kaikki, minä en ole kaikki.

 Käyn kampaajalla ja puhun Star Warsista, pojista, kevareista, hiuksista ja tequilasta. Hyvä kampaaja on arvotavaraa. Olen ollut täällä kymmenen vuotta ja minulla on nyt kampaaja. En tiedä riittääkö se pitämään minut hengissä.

Etusormeni ovat kovettuneet tunnottomiksi. Olen sanaton jatkuvan puheeni edessä. Se vuotaa sormenpäistä, suusta ja puhelimista. Olen hengetön, enkä voi lopettaa.

Ja kaikki on hyvin. Nimetön tarjoilee minulle kuohuviiniä ja itkee rohkeuttani. En minä ole rohkea. Korvaan kaikki tiedostoni itsemurhasuunnitelmalla, varmuuden vuoksi. En ala, en lopu. Olen ihan yksin, mutta vielä jotakin ainetta.



13.4.2016

Muutama kirjain




Osa itseäni on jatkuvasti muualla. Myöhästyneenä junasta ja bussista, asemalla odottamassa, matkalla tai saapumaisillaan määränpäähän. Osa minua on mennyt jo ajat sitten, eilen ja toissapäivänä. Unessani istun tyhjällä asemalla, hieron sormenpäilläni kipeätä otsaa, polttouunin katkua aivoissa. Edessäni on iso teksti täynnä ruskeaa ja harmaata, mutta en pääse sen ytimeen millään.

Luulen että saan tehdä työtäni näin. Pääsemättä ytimeen. Lause kerraallaan, sävy kerrallaan, maailma kerrallaan. Kaikki sekoittuu yhdeksi, liikun lähelle ja kauas, itsessäni, keväässä, maalaustaiteessa ja iholla, värikartalla, juutalaisvainossa, märillä pelloilla, tulvivilla virroilla, kaasukammioissa. En muista kuka olin aiemmin, mutta tiedän kuka olen viikon kuluttua. Repsotan auki vaikeillekin muistoille, kohtaamisille ja nälälle. Tuskastun. Olen sallivainen ja sekava, pelokas, vihainen, rakastunut, vaativa ja hermostunut. Laiska, orgasmikeskeinen ja ejakuloiva.

Värinäköäni haittaa sosiaaliset suhteet ja jokapäiväinen kahvimme. Karsin niitä. Tarvitsen pitkästymistä ja harhailua. Harhaakin. Haluan kaivautua rakkauteni pimeään ytimeen nääntymään. Sinne missä lima ja musta virta sekoittuvat veriseksi sykkeeksi, poukkoilevaksi ja ärsyttäväksi vuoristoradaksi, josta tipun aina lennossa uudestaan ja uudestaan.



10.4.2016

Hauraampi kuin ennen




Koko ajan liikahtamaisillani. Istun junassa, bussissa ja autossa. Välttelen taukopaikkojen kahveja, ikävöin omaani. Tuhat kilometriä sinne ja tänne, kaikkien maisemien ruskeat sävyt ja jäät, harmautta ylistävät hautuumaat, ikääntynyt kirkkomaa, jäälauttoja, jään helinä virrassa. Musta joka paljastuu ja kasvaa. Siniset taivaat, harmaat taivaat, viiltävän kirkkaat taivaat, oksankarahkat ja likaisuutta kimmeltävä lumi. Sateen ääni katoilla ja tuulilaseilla. Syksyllä syvään märkään uponneet traktorin renkaat ja nyt taas uudet. Hiljaiset elävät katsovat kuolleiden muistomerkkejä ja ajattelevat pieniä asioita; nälkää ja kauneutta. Tämä outo maailma, josta puuttuu vihreän syvin olemus.

Olen hiljaa ja ajatuksissani, unissani ja ikävissäni. Liikutun muistoista ihollani ja sisälläni. Seison Kieferin maalausten edessä ja unohdan hengittää. Maalauksissa on tuhat kilometriä tuttuja sävyjä. Viiltoja joista vuotaa lisää tuttuja sävyjä. Tuhkan ja lyijyn ja poltetun maan, kaikkien vuorten ja vesien värit. Näiden edessä ei voi olla snobi. Ensimmäisen maalauksen äärellä kohtaan sattumalta taidekouluaikojeni maalauksenopettajan. Hän on hauraampi kuin ennen. Tämä on hetken aikaa tärkeä kohta.

Kotona lämmitän ranskalaisia ja nakkeja. Silitän lapsen hiuksia ihan vähän. Olen läsnä ja poissa. On myöhä. Syön särkylääkettä. Juon oikeaa kahvia.

Yritän puhua yöllä hiljaa, ettei lapsi herää. Voisitko rakastaa minua tosi paljon. Tai ei mitään konditionaalia, vaan rakasta minua hirveän paljon, niin uskallan sitten rakastaa sinua paljon enemmän, jotta voit taas rakastaa minua vielä enemmän ja minä sinua ja sinä minua ja minä. Se on yhteinen loputon rakkausliikkeemme. Kukaan ei kuitenkaan ole Australiassa tai Vuosaaressa. Muutetaan yhdessä Tampereelle ja Turkuun ja Runnille, mutta ei Vuosaareen, vaikka se onkin ihan kaunis. Minä tulen nyt ensin sinne ja piilotan lisää pinnejä huoneisiisi ja parvekkeelle, mattojen alle ja vuoteeseen, merkitsen kaikki paikat. Sinä nukut jo vaatteitteni kanssa ja kahdelta yöllä muutun mustasukkaiseksi niille. Itselleni.

Puhumme kuin olisimme puhuneet tätä samaa aina, minä vain rakastan, tai ehken rakasta ja sinä sanot minulle että älä sano ettet rakasta minua ja minä rakastan sinua. Minä sanon että haluan olla turvassa rakastaessani ja rakasta minua. Puhumme itsemme samalle viivalle ja aaltopituudelle. Ei ole muita rakkauksia, ei voi olla, ei mahdu, koska tämä rakkaus laajenee. Tarkennamme ja tarkastelemme samaa lausetta uudestaan ja uudestaan, että tietäisimme vielä paremmin. Vaikka tiedämme jo senkin, mille kummallakaan ei ole vielä sanoja.



8.4.2016

Kaikki palaa



Nyt on kylmä. Olen palanut loppuun, väkisinkin. Olen palannut alkuun. Ohi jokaisen tulvivan ojan, satojen ruskeansävyisten uomien, jäisten railojen ja limasta mustien pientareitten kautta märälle asfaltille, kengät mudasta harmaina ja posket kalpeina poishinkkautuneesta punasta. Kotiin paistamaan jauhelihaa, hymyilemään lapselle ja aikatauluttamaan.

Ruskean veden ja mustan pellon välissä hiipii punavalkoinen kissa. Hymyilen sille. Olen maailman yksinäisin nainen. Taivaat ja puut seuraavat toinen toistaan, kunnes torkahdan, kunnes kaikki akut sammuvat. Unessa olen uudelleen olemassa, maailmassa jossa mikään ei virtaa. Mikään ei ala. Liike on olemassa ja jalkani jäähtyvät kiinni bussin lattiaan. Minua itkettää ja sitten naurattaa.

Kaikki meni hyvin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin. Kaikki meni mahtavasti ja paremmin kuin hyvin mahtavasti. Palelen, koska etäisyys haalentaa poltteen. Keitän teetä. Säädyllistä lämmikettä. Väsymys muuttuu koko ajan todellisemmaksi ja painavammaksi. Voin aivan pian luhistua sen alle ja painautua itseni läpi ja patjani läpi ja tomuuntua lattian rakoon. Vaikkei lattiallani ole rakoa.

 Näpytän matkahuollon sivuilla ja kiroilen hiljaa. Hiljaiset saatanat ja perkeleet, hiljaiset soinnut, hiljainen näppis. Tuntuu kuin olisin kotona. Jokin lause kirjasta, jokin lainaus elokuvasta, itkeminen yhdessä Horacen ja Peten loppujaksolle, jonka jälkeen mikään ei voi jatkua. Kävely hautuumaalla ja kaikkien nimet. Sulakohdissa on lämpimiä kalmoja. Paljon naurua. Olemme melkein yhtä nokkelia tajutaksemme kuinka nokkelia olemmekaan yhteensä. Ja jossakin on Jamppa Tuominen, mutta olisi ala-arvoista googlettaa nyt, se tulee sitten kun on tullakseen.

Puheemme kulkee yötä päivää limittäin, hiljaiset hetket ovat tyytyväisiä ja rauhallisia, ei tarvitse olla mitään sanottavaa. Viimeisenä aamuna nukahdan kesken puheeni, nyyhkeen tai jonkin, olen epätilassa, vihainen, loukkaantunut, surullinen, rakastunut ja epävarma. Pyydän silti apua: Silitä tästä ja älä koske minuun. Ja sitten se tarvitsee itse apua. Epäusko ja epävarmuus ja sudenhetki ja hapeton ilma täynnä tunkkaista sähköä, joka ei ole enää kuvitelmaa tai käsikirjoitus jonka voi sulkea ja laittaa yöpöydälle. Se on muuttunut vallitsevaksi todellisuudeksi, siihen voi koskea, se vuotaa yli, se lyö läpi monta kertaa, muttei tapa, ei sammuta, eikä helpota.

Maaginen sähköorgasmikenttä on vaientanut meidät tähän kammioon suorittamaan ensisuudelmaamme loppuun. Taksi on tulossa ja huuhdon spermaisia käsiäni, pyyhin suuni. En ehdi lisätä huulipunaa ja unohdan hammasharjani kylppäriin. Anteeksi, ei ollut tarkoitus merkitä paikkoja. Tiedän muutenkin, että kaikki on minun ja juoksen ulos. Ehdin bussiin. Kaikki on harmaata, kaikki sataa. En pysy jaloillani. Nuolen kynsieni alta viimeiset kuivuneet pisarat ja alan etääntyä. Teen sitä koko matkan. Polte vaimenee hiljalleen jauhelihakastikkeen äärellä. Sitten alan palella.

Nyt minä olen tarpeeksi. Melkein liikaakin. Maailman ihanin ja mahtavin. Kaikessa ja kaikista paras.




3.4.2016

Rakkaus







Minä olen rakastunut. Rakastuin jonakin karkauspäivän kosintojen jälkeisistä maanantaista, kello 13:15. Huomaamatta, ohimennen ja kesken tupakoinnin. En oikein tiennyt mitä tapahtui. Nyt tiedän vielä vähemmän.

Nyt tiedän, etten tiennyt mitä tapahtui, koska olen oppinut olemaan tunnistamatta rakkautta. Sellaista isoa ja kokonaisvaltaista joka tulee ja lyö maahan ja sitten heittää kattoon ja taivaalle, niin korkealle että lentää paniikkioksennus. Ajattelen että se nyt oli jokin - häiriö - mutta onneksi se meni jo ohi.

Se tuli kuitenkin takaisin. Monta kertaa ja kulki minussa miten sitä huvitti. Sen nimi alkoi painua mieleeni. Sitten se tuli joka päivä. Ja joka yö. Nyt se asuu täällä ja huohottaa korvaani taukoamatta ja minä hengitän sen nimeä ja lausun sen ääneen unissanikin. Itken sitä ääneen hereillä. Olen ikävästä sekaisin.

Olen jättänyt maailmani kokonaan heitteille ja valmistaudun johonkin, mikä saattaa olla tuhoisinta ja vaarallisinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. On silti sekin mahdollisuus, että se on ihaninta ja kauneinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Yritän muistaa olla tässä hetkessä, seisoa urheana pelkoni ja itkuni rinnalla ja ottaa vastaan kaiken sellaisena kuin sen tulee. Helpompaa olisi hirttäytyä rautalankaan oman lapsen silmien edessä.

Yritän muistaa, että tätä olen odottanut. Aina. Nyt kun se on tässä ja hakkaa päätäni seinään ja keittää sydämestäni lihakeittoa, yritän inahdella että ei vielä ja nytkö jo, en ole valmis vielä. Samalla rukoilen jumalia olemaan kerrankin olemassa ja lyömään tähän jonkin virallisen leiman, että tämä on totta.

No eihän tämä tietenkään ole totta. Elän noin neljän ihmisen edestä joukkopsykoosia ja minulla on samalla tavalla psykoottinen ja harhainen mies lähelläni tai sisälläni. Oikeastiko olen odottanut tätä aina? Rakkautta joka polttaa kaiken tieltään ja harhauttaa minut uskomaan elämään, rohkeuteen, onneen, hellyyteen ja apinan raivolla kuluviin loppumattomiin joukkopsykoosiorgasmeihin.

Kyllä.





2.4.2016

Vihaan miehiä



Miehet ovat ihania. Ajattelen niitä osittain kartoittamattomana erämaana, ikihonkien tuoksuna, väkevänä tuulena joka tarttuu naiseen kuin kuivaan heinään ja polttaa sen poroksi. Ajattelen miehiä karvaisina eläiminä, joiden turkki tuoksuu raa'alle lihalle ja savulle. Ajattelen miehiä tanakasti seisovina kuusina, joiden äärellä levähtää ja olla suojassa sateelta.

Rakastan miehiä. Niitä jotka hymyilevät ja uskaltavat seisoa ihmistä - ihmettä - vastapäätä ja katsoa suoraan silmiin ja sanoa yksinkertaisia asioita. Niitä jotka tarttuvat käteen tai olkapäähän ja suutelevat lohduksi. Niitä jotka eivät pelkää olla olemassa ihmisenä, epätäydellisenä ja samalla kauniina.

Rakastan miehiä jotka kulkevat omilla teillään ja tuovat sieltä lahjoja. Hirviä, riekkoja ja suklaata. Kukkia ja munkkeja. Rakastan miehiä jotka keittävät makkarakeittoa ja silittävät hiuksia ja sanovat että olet mahtava. Vaikka poskilla on räkää ja itku kaivertaa sielua. Rakastan miehiä jotka eivät pelkää pelkoa.

Rakastan miehiä, jotka tekevät asioita käsillään. Myös miehiä jotka tekevät asioita munallaan. Ja aivoillaan, ennen kaikkea aivoillaan. Miehiä jotka huolehtivat lapsistaan ja miehiä jotka rakastavat. Rakastan miehiä, jotka eivät ole turhan tärkeitä ja turhamaisia. Rakastan miehiä, jotka ovat ennen kaikkea ihmisiä. Niitä jotka luovat maailman aina uudelleen tai ainakin auttavat siinä. Miehiä jotka kuulevat ja näkevät.

Vihaan miehiä. Niitä miehiä, jotka ovat pelkkää jättömaata ja mutaa. Limaisia juurakoita ja paskavettä.

Vihaan miehiä, joiden aivoissa kiehuu kemikaalicoctail, joka sumentaa ajattelun. Inhoan miehiä jotka eivät ymmärrä muuta puhetta kuin omansa ja jotka tekevät siitä uskonnon. Militanttihippiuskonnon, joka on säälimättömän karkea kaiken inhimillisen äärellä. Itsesäälissä kelluvia puolimätiä miehiä, joiden katse on kirkas kuin puhdas pirtu ja joiden kädet ovat tahmeina paskasta ja runkkuspermasta.

Vihaan miehiä, jotka säälivät itseään ja puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Vihaan miehiä jotka sylkevät ja oksentavat hourailevan puutteensa naistensa päälle ja lyövät nyrkillä päähän ja potkivat. Vihaan miehiä, joiden kurjuuteen löytyy aina syy jostakin muualta. Vihaan miehiä, jotka oikeuttavat tappamisen ja raiskaamisen ja häirinnän sillä, että ihminen ei muka ymmärrä leikkiä eikä läppää. Vihaan miehiä jotka itkevät pelastusta ja jos eivät sitä saa, ottavat sen väkisin. Vihaan miehiä jotka sekoavat ja suuttuvat ja naamioivat sen suureksi rakkaudeksi. Vihaan miehiä jotka astuvat fyysisen koskemattomuuden rajani yli ja tallovat kuin siat tulipaloisessa karsinassa.

Vihaan miehiä jotka ovat täydellisiä ja niitä jotka ovat lahja maailman naisille. Vaikkakin väkisin. Kuole oksennukseen vitun homo.




1.4.2016

Hidas alku



Siirtelen muistilappuja. Niissä lukee asioita. Viestintävirasto. Höyry. En tiedä mitä ne tarkoittavat, joten siirrän ne roskiin.

Olen uupunut eilisen paniikkipäivän jäljiltä. Unohdin apurahahakemuksen. Hyvin se meni kuitenkin, olin valmis kaksi tuntia ennen määräaikaa ja ehdin siinä sivussa tehdä lounasta ja syödä, saada orgasmin, pitää kahvitauon ja katsoa kissavideon. Melkein heräsin aamulla, keittämään lapselle kahvia ja lähettämään sen kouluun. Nukuin vielä kolme tuntia. Saamaton aloitus apurahakaudelle, varsinkin kun pitkästä ylimääräisestä unesta on jäljellä vain halu nukkua lisää. Aurinkokin on tänään vapaalla, joten veltostelen vain pienen tuska-ahdistuksen kourissa. Pienennän tiskivuorta, murustelen pastan joukkoon herkkutatteja ja parmesaania. Lauleskelen. Tiskivuori vain kasvaa, kun löydän lapsen arkeologisen jäämistön sen huoneesta. Ja kierrätyslaatikollisen verran maitokartonkijätettä. Luovutan ja nukun taas.


Luen runon. Kirjoitan kaksi lausetta. Kastelen tomaatin, basilikan ja mangoldin. Kampaan hiukseni.