Muutos

 

Siivoan koko päivän. Hitaasti ja huolimattomasti. Jään tekemään kaikkea muuta. Etsin vara-avainta kissavahdille. Juon liikaa kahvia ja siihen päälle vihreää teetä, etten pärisisi kahvista. Olen käynyt niin mittavilla ylikierroksilla, että jarruttaminen pökerryttää. Jotenkin kestän sen, vaikka huimaa ja joskus sudenhetkellä yöllä tuntuu, että oksennus tulee väkisin.

En tiedä, varmuuden vuoksi katson taivasta ja kiitän sitä kaikesta. Siitä että se vain on. Öisinkin käyn sen luona. Poltellaan tupakkaa ja kietoudutaan turvavillatakkiin. Ollaan hiljaa yhdessä tai kuunnellaan miten tuuli reuhtoo ja välillä ulvahtaa avoimella kylppärin ikkunalla ja tulee siitä sisään koluamaan nurkkia, pysähtyy sitten ulko-ovelle. Olen ehkä vanginnut tuulen. Ei se ole vankina, sen kun menee. Ehkä se haluaa tuulla täällä, huvitella öisin.

Olen tuntenut muutoksen pitkään, mutten tiennyt sen olevan muutos. Puhuin tänään pitkän synttäripuhelun rakkaan naiseni kanssa ja hän nimesi muutoksen. Hän nimesi muurit ja turvaluolat ja muun. Tai ehkä nimesimme niitä yhdessä. Se on hirveää miten syvälle voi kaivautua mennessään turvaan elämältä ja epäonnistumisiltaan ja vaikka rakkaudelta. Ja millaiset rajat, räjähteet ja suojamuurit sitä rakentaa huomaamattaan. Päädyimme siihen, että ne suojamuurit ovat olleet tarpeellisia. Ehkä ne ovat olleet pystyssä liian pitkään, mutta nyt, kun muutos, jota ei voi nimetä muutokseksi, koska se tulee niin hitaasti ja varkain, on tässä ihan vastasyntyneenä rääpäleenä ja alkaa hengittää omillaan, on järkyttävää nähdä sen voima.

Mikään entinen ei voi enää päästä minuun käsiksi, ei loukata, ei rikkoa. Ja tämä tunne ei ole mitään voimantunnossa runkkailua, vaan arkinen huomio kesken tiskialtaan jynssäämisen. 

Ja kaikki vahvuus, itsenäisyys ja voima ja pärjääminen ihan yksin ja omillaan, onkin muuttunut arkuudeksi, herkkyydeksi ja paljaudeksi ja mitä näitä sanoja on, hauraudeksi.  

Ei minulle ole mitään erityistä tapahtunut. Tai on, todellakin. Pieniä asioita. Tunteja ja päiviä.  Puheluita, viestejä, katseita, haleja, puheita ja hippailua. Hitaasti jokin sortuu ja tuntuu vaikealta hengittää romahduksen jälkeistä tuoreutta.

Olen itkenyt niin paljon viimeisen viikon aikana, etten vuosiin ennen tätä. Se tuntuu hyvältä. Olen vahingoittumaton, koska olen niin altis vahingoittumaan.

Antaa läikkyä

Sanat, rivit ja ajatukset ovat vähän sekaisin ja niiden alkuperäinen konteksti on hävinnyt. Se häivähtää taustalla ja luotaa muistista tallentamisen hetkiä: silmätippojen sisältö, lehtikuusen käpy keittiön pöydällä, iltapäivälehden kuvateksti, öiset puhelinkeskustelut, elokuvat, instatarinat, runous, musiikki, sanomalehti, päiväkirja, romaani, laulu, kansallispuistojen käyttöaste, lihaan kaivautunut punkki, aivokuume ja kuorsaava kissa muistiinpanojen päällä. Olen kirjoittanut sormet solmuun ja aivot narikkaan. Vihdoinkin. 

On musertavaa leipoa itsestään syyllistä lähes kaikkeen. Typerintä on velloa omissa tuntemuksissa ja analysoida ne tärviölle. Aivan kuin niistä sillä tavoin kehittyisi jotakin jaloa tai ne muuttuisivat joksikin muuksi. Joksikin yleväksi, ei ollenkaan etuoikeutetun ihmishiiren papanoiksi parketilla. Ja miksi oikeastaan nylkeä itseään, kun vähemmän sattuu kun ei heilu veitsi kädessä. Voisi joskus silittää hiuksia ja käsivartta ja sanoa että olet rakas. Voisi myös jossain välissä pestä ne hiukset. Ja antaa kaiken olla. Kaiken.

Elämä on kuitenkin kamppailulaji. Olkoot vaan. Yhdet ovat siinä kuin kotonaan ja toiset kuin jonkun toisen kotona. Minä olen parvekkeella. Eikä se ole mikään kuilun parras vaan se on ihan vaan parveke. Lasittamaton. Ei mikään vankila. Vankila on sisälläni. Siellä pillitän, että voi että kun mut on tänne heitetty (Heidegger).

Kirjoitin illalla listaa hyvistä pienistä asioista ja huomasin, että ne ovat oikeastaan suuria asioita. Tai ne ovat laajenevia ja kestäviä asioita, onnellisuuden hetkiä, hyviä sanoja ihmisiltä, hyviä tekoja, rakkaudellisiakin. Eli kaikki osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni ovat tavallaan turhia, ylimääräistä painolastia. Jos uskallan päästää niistä irti, ilman että kaipaan niiden kotoisuutta tai kaipaan niiden tuttuutta, olen melkein hyvinvoiva. Kaikki tosiaan muuttuu. Viikko sitten ja vuosia sitten. Eilen olin joku toinen. Tänään en ole vielä minä.

Tunne rakkaudettomuudesta ei ole muuta kuin tunne. Ei rakkaudettomuutta ollenkaan. Ja onko osaton silloin kun rakastaa? Onko silloin kun jää ilman rakkautta? 

Katselin viikonloppuna lastani ja hänen ystäviään. He ovat kaikki niin kauniita ja nuoria. Osa heistä on kohtuullisen kimeitä, mutta juuri sitä rakastan. Ja miten monta vuotta itkin, kun pelkäsin että kasvatan hirviötä. Ruokin sitä myrkyllisellä äidinmaidolla joka sisältää sokeria ja masennusta. Että kaikki mikä itsessäni on keskeneräistä, arveluttavaa ja rumaa periytyy suoraan. Ihmisyys ehkä periytyy, mutta nyt katson ihmistä, nuorta miestä joka tekee omat siirtonsa ja virheensä ja muutkin tekonsa. Ja parhaina hetkinä saan olla niissä mukana, imeä tuoretta energiaa ihmisistä myös hänen ympärillään. Ja sitten rakastan myös heitä. Ja tarkistan kaikkien hengityksen, kun tulen aamuyöllä baarista kotiin ja nuoret makaavat raajat solmussa ympäriinsä, kauniina, unensa ansainneina.

Kun elämä tuntuu liian läikkyvältä ja ylitsevuotavalta, saan kauhukohtauksia. Uneni heräävät ja menneisyys alkaa puhua, nimetä asioita ja tunteita ja nostaa muumioituneita muistoja. Hylkäämiset, kuolemat, erot ja kaltoinkohtelut nousevat rakkauden rinnalle rypemään. Ikuinen pelko ja menettämisen tunne suorastaan kuolaa päälleni. En ole aivan varma miten tämä pitäisi käsitellä. Ainakin se käsittelyvaihe on valovuosia nopeampaa kuin joitakin vuosia sitten. Ehkä se riittää. Antaa läikkyä.

Näköalakrapula

 

Suihkun jälkeen vesi kylpee itsekseen. Siitä näkyy läpi ja kun kaikki näkyy läpi, ei näy enää mitään. Muisti hukkaa sanani sinne minne joutuvat irronneet hiuksenikin. Harakan pesiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille. Taivas, mukamas, kaartuu yllä ja tähdenlentojen välistä roikkuvat pilvet kuin päättelemättömät langanpätkät.

Siivosin ihmishilseet lattioilta ja lakanoista, kaavin kuivuneet kahvit ja lakastuneen ruohon pois lattiasta ja keitin kolme pannullista uutta kahvia. Hankkiuduin eroon jääkaapissa makaavasta yksinäisestä kebusta ja parvekkeen tuhkakuppien ohi osuneista puolikkaista tupakoista. Tällaisen kevyen, toisen päivän krapulan jälkitiloissa normaalisti joko itken ja viiltelen ranteitani tai annan sieluni kalibroitua itsekseen. Alitajunta tuo lautashissillä tavaraa sielun kellarista, ehkä kerroksesta -6, sen pimeistä loukoista, joissa yhä kytee ruumiita, vanhoja kiusaamiseen käytettyjä lempinimiä tai unohtuneita sanoja ja ilmeitä. Niiden tarkoitus on valauttaa suurin piirtein paskat housuun, mutta suhtaudun uudistuneisiin lähetyksiin vuosi vuodelta lempeämmin.

Tämä on elämä, todellinen tässä ja nyt, sydän lyö ja kissa kehrää, ei muuta. Tai elämä oli äsken, otin kiinni ruohonkorresta ja vedin sen maasta, maistoin sitä, se maistui. Se oli tuore ja vihreä. Pian on marraskuu. Elämä virtaa ja viskoo, hälyttää ja hoilottaa ja jossain aina resonoi. Muistot ja muisti leijuu sakeana ympärilläni tässä näköalakrapulassa. Parveke on oikea köyhän miehen Koli, taivas siinä päällimmäisenä. Se antaa jonkinlaista lohtua, kun näen että kaikki voi muuttua hetkessä ja pysyy kuitenkin paikoillaan. No, ainakin taivas pysyy, ainakin vähän aikaa, ainakin kuolemaani asti. Ainakin ehkä.

Olen pitkään kuvitellut olevani jotenkin turvassa, mutta olen ollut enimmäkseen lukkojen takana. Ehkä olen vieläkin. Ehkä minua ei olekaan suljettu tähän tyrmään, vaan olen sulkenut itseni ja panostanut alaoven räjähtein. Luulen tehneeni paljon pahaa itsesuojelun nimissä. Olen jättänyt rakastamatta, olen kieltänyt, kiduttanut ja tappanut, nuijinut ihmisiä ja tunteita hengiltä ja sitten ihmetellyt miten niille nyt niin kävi. (Osa ihmisistä tietenkin ansaitseekin tulla saunan takana tapetuksi, en minä sitä.) Kaikista huonoiten olen varmaankin kohdellut itseäni ja passittanut tunteeni ja herkkyyteni kellariin homehtumaan. Mutta onko se kaikki yhä omaa syytäni? On. 

Mutta onko siltikään mitään syytä olla kenellekään avoin tai avautua? En tiedä. Jos en kykene avautuman edes itselleni, niin kuinka sitten muille. Ja täytyykö kaikkien olla koko ajan niin helvetin levällään joka suuntaan muutenkaan. Minussa elää selkeästi jokin kiusallinen kaipaus, halu olla olemassa ja halu olla ihmisten keskellä. Silti tuntuu, että välillä uuvahdan kesken kaiken, alan nilkuttaa, saan luodin naamaan ja on pakko väistyä, mennä pois, nurkkaan itkemään. Mutta mitä? Yksinäisyyttä, kalpeutta, tyhmyyttä, rumuutta, huonoutta, hitautta, väysymistä, näkymättömyyttä, rakkaudettomuutta. Mutta silti, mitä?

Vieraat ovat menneet. Ehkä ne tulevat taas. Jälkemme valuvat sateen mukana viemäreihin, peseytyvät hylätyn tanssilavan luona ja baarien ovilla. Jälkeemme jäävät laulut, tanssivat lokit ja kohmeiset kebabit, punaiset sydämet whatsappissa ja ehjät pullot. Se on paljon. Niin paljon, että alkaa itkettää. En enää tiedä kenelle soittaa. Jumalat ei vastaa puhelimeen.