1/30/2017




Maanantaiden maanantai. Ehdin puoli kymmeneksi kotiin. Puoli seitsemästä puoli kymmeneen tekee jokusen tunnin. Olen kävellyt, juossut, huutanut, kuvannut, purkanut, kantanut, kastunut, itkenyt, sopinut, valmistelut, dyykannut, kadottanut, sekoittanut, avannut, avannut väkisin, muistanut, nukahtanut, kertonut ja kirjoittanut. Kun pääsin kotiin, söin kolme kylmää kalapuikkoa uunipelliltä. Luksusillallinen! Aamukahvista alkaen jokainen kahvi on kylmennyt kuppiin. Nyt saan yhden kuuman. Vielä kymmeneltä lähettelen viimeisiä viestejä. Henkilökohtaisia ehkä myöhemminkin. Jotenkin luulin, että jaksaisin jatkaa tätä sekavaa tuhovimmaani, mutta se taitaa jäädä huomiseen.

Taivas on ollut harmaa, yöllä on satanut, päivällä on ollut liukasta ja viima on tarttunut suoniin pysyvästi. Kietoudun bussissa kaikkiin vaatteisiini ja puhelin, sähköposti ja mese laulavat epäsynkassa. Pelkään meneväni sekaisin. Se ei olisi mitään uutta.

Ihmiset hikeentyvät ikävissään. Alan sanoa taas kyllä. Ainakin joskus satunnaisesti. Huomaamattani olen alkanut puhua. Ja tehdä.

Manchester by the Sea pyörii mielessäni. Ja New York Timesin vähän hassun arvion kommenttiraita.

 "For me, this was perhaps the point of the movie, that some scars may never heal, and this is the reality of our humanity, that we are more fragile and more vulnerable than we would like to think."

Olen kiitollinen heistä, jotka tulevat lähemmäksi vuosien takaa. Anteeksi etäisyyteni. En voi tämälleni mitään, mutta painin sen kanssa päivittäin. Siivoan työkalupakkia. Siivoan siivoa. Jää jälkiä. Nauran melkein yhtä paljon kuin itken. Ja kaikessa lohduttomuudessani minusta on joillekin paljon lohtua. Ja lopulta, ei mitään väliä.

Uskon, että tähän on hyvä taas lopettaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tuolla jossakin on elämä ja olen kirjoittanut jo jonkin aikaa vanhaa blogiani, siellä olen enemmän turvassa. Rakeisempi, vanhempi ja verisempi.

Heippa.




Kaaosasentaja




Kahvila oli tänään auki. Harva tämän sekasorron keskelle uskaltautuu, mutta noukin asiakkaita jonosta, sitä mukaa kun aukkokohtia paljastuu. Seuraavaksi alan ottaa näistä palveluista (taas) rahaa. Muistaakseni joskus lupasin keittiöpsykologiaa kavereille n. 700 e/h ja tuntemattomille 350e/h. Tervetuloa. Jos haluaa pelkän kahvin, se maksaa 2e/h. Voit nauttia sen parvekkeella, joka tällä hetkellä muistuttaa venäläisen vankileirin sisäpihaa. Siperiassa.

Sohva oli paljas, joten rojahdimme sille. Puhuimme kodista, miehistä, seksistä, naisista, rakkaudesta, yhteydestä, kahvista, hellyydestä, vanhuudesta, sohvista, nuotiopaikoista, rovioista, bilettämisestä, hiljaisuudesta, puheesta, puhumattomuudesta, hyvistä tyypeistä, läskistä ja tunteista. Siitä kun kukaan ei halua sinua tai siitä, että saa nuoren rakastajan sormia napsauttamalla. Kyllä kannatti. Napsauttaa sormiaan.

En saanut raivaustani päätökseen vielä tänäänkään. Mielikuvissani vankileirille laskeutuu universumin syövereistä kultainen sohva. Vielä nyt se on mielikuvitussohva, mutta se aineellistuu pian. Ennen sitä, on vielä leikittävä elämänhallintaleikkiä, itkettävä vähän lisää, juotava paljon kahvia ja romahdeltava reippaasti minne huvittaa.

Askartelin uuden valaisimen. Iso osa valostani tulee kynttilöistä ja jouluvaloista, tähdestä ja muista, joten on aiheellista näin maaliskuussa naamioida niistä osa. Kunhan istun ja katselen valojani. Löysin universumin peränurkasta laatikon ja sen pohjalta lapsen viimeisen harsovaipan. Tai mikä se nyt olikaan. Maitoyrjörätti. Leikkelin sen paloiksi ja pyyhin niillä osan vuosisatojen tomusta pois. Se kangas tuntuu aina hyvältä kädessä. Kosteana ja auliina hävittämään. Löysin myös viimeisen muiston miehestä.

Se on pala paperia. Aika vähiin käy.



1/29/2017

And the Oscar goes to...




Katsoin eilen iltayöstä Manchester by the Sean ja se oli siinä. Jaan edellisvuoden ja ehkä seuraavankin vuoden Oscarit suoraan Casey Affleckille. Heippa vaan Ryan Gosling ja hyvää La La Landia. Henkilökohtaisesti ei yhtään närästä, vaikka La La Land rohmuaisi kaiken. Makuasioista sopii kiistellä loputtomiin, varsinkin jos ei ole kunnia olla elokuva-akatemian jäsen. En ole varmaan ikinä noteerannut Affleckia mitenkään. Nyt oli pakko kiemurella alusta loppuun. Ja parkua. Yleensä elokuvissa itkeminen on sellaista nessunyyhkintää, mutta nyt valitin hetken kuin eläin. Että lopettakaa jo saatana. Ihanaa. Viiltävällä tavalla elokuva oli myös hauska ja nokkela.

Elokuvien täytyy olla satua, todellisuuspakoa, kolmiulotteisia räjähdyksiä sekä aikaa ja todellisuutta tappavaa viihdettä. Mutta vain joskus ja minulle useimmiten harvemmin. Sitten kun tulee pitkästä aikaa vastaan uusi amerikkalainen elokuva, jossa ihmiset on ihmisen näköisiä ja kokoisia, niin jopa Michelle Williams saa anteeksi kuusi Dawson's Greekin tuotantokautta yhdellä kohtauksella. Tuskallisen todellista ja tyhjentävän surullista.

 Joskus 30 vuotta sitten olisin varmaan pitänyt elokuvaa tylsänä. Jo silloin oli kuitenkin haju jostakin elämänkokemuksesta. Siitä että kaikki ei ole kivaa ja elämä voi yhtä satunnaisesti raadella kappaleiksi ja jättää sinut silti hengittämään, tai se voi ojentaa kimpun neilikoita ja viedä yksisarvisten niitylle lepäämään. Ja sitten taas niityltä suoraan helvettiin, ilman varoituslaukausta. On vain asioita joiden jälkeen ei elä. Se on hirvittävää elämää. Pakasteen elämää.

Unohdin jopa tarkkailla, kuinka hyvin roolihenkilöillä on pysynyt meikit naamassa rankan yön jälkeen. Tiedättehän ne kohtaukset, joissa joku menettää kaiken, valvoo monta yötä peräkkäin ja kolmantena aamuna on raikas kuin aamukaste, ripset on kiharrettu sentin paksuisiksi ja huulilla kiiltää vahva ja kostea puna.

Katsoin Hell or High Waterinkin, mutta se jotenkin häipyi mielestä heti. Sen todentuntuisuus karisi kuin keijupöly, kun katsoin Manchesterin sen jälkeen. Paitsi tietenkin Warren Ellisin viulu jäi vienosti soimaan. Soi vieläkin.

Parkuminen aiheutti jonkin häiriötilan, jonka seurauksena en saanut nukuttua. Tosin se oli puhdistava häiriötila. Kaiken sekamelskan keskellä, elokuva elämässäni kiinni. Luin viiteen asti ja kaivoin sitten joogamaton siivouskasasta ja aloin odottaa auringonnousua. Ei liiku henki vetten päällä. Täytyy saada feng shuit kohdalleen. Löysin myös lempilenkkarini ja ajattelin käydä juoksemassa, mutta kyllä jokin raja täytyy ihmisellä olla.

Koti ei siis tullutkaan yhdellä rykäisyllä kuntoon, sillä avasin kaksi kaappia ja taas mentiin. Kaiken repimisen, siirtämisen, muistojen ja penkomisen jälkeen täällä vallitsee yhä laajeneva sekasorto, jonka keskellä pilkottaa aukkopaikkoja. Lasken niille kahvikuppeja ja jäävesilaseja. Välillä itken ja välillä nauran. Kaapit ovat jo kohtuullisen tyhjiä, mutta samaa ei voi sanoa lattioista, sängyistä tai pöydistä. Aurinko pakotti päivällä hetkeksi ulos ja sisälläkin se teki tuhojaan. Se näytti minulle Harkekiinit uudessa valossa. Kävi mielessä, että voisi riipiä ne laatikostaan ja alkaa juoda niistä sitä granaattiomenamehua. Seuraava missioni siivousoperaatiossa on blinibileet. Pakko tyhjentää pöytätaso.

Anna sokean siivota ja näet mitä tapahtuu. (Vanha sarilainen sanalasku.)


1/27/2017

Jos on lopussa, ei pidä aloittaa*







Sen lisäksi, että netin ihmeellisestä maailmasta voi tulostaa pommiohjeita ja tehdä anonyymisti huumekauppaa, voi täällä myös katsoa videoita siitä kun joku järjestelee ja siivoaa kotiaan. Videoita on niin paljon, että ne riittävät loppuelämän lorvailuun ajanvietteeksi.

Tietenkin istahdin katsomaan näitä siivousvideoita (huumeissa) kun oma projektini ei ota edetäkseen. On pakko miettiä, mitä tuhannet katsojat näistä saavat. Varmaankin innoitusta ja lohtua. Ainakin ne toimivat hyvin siivouksenestomateriaalina. Meditoidessani kanadalaisrouvan sisustuslehtipinon äärellä virtuaalisesti, kissa oksensi kaksi kertaa teinin matolle. Ihanaa lämmintä rucolaoksennusta. Siivosin ne. Unohdin videoida session.

Huumeita on niin monenlaisia. Niinku liha, elukat, siivoaminen, musiikki, rakkaus ja oksennus.


*



1/26/2017




Lasit voi vaihtaa vaikka granaattiomenamehuun, kahviin tai skumppaan. Skumppaa/kahvia/granaattiomenamehua voi juoda roviolla samalla kun polttaa rakkauskirjeitä.

On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Huone on sakea vuosikymmenten pölystä. Saunon itseni henkihieveriin ja puhtaaksi siitä. Poltan parvekkeella elävää tulta. Roviota pienempää.





Olen muutaman päivän suorittanut raivausta. Se on jotakin tuhovimman ja konmarin välimaastosta. Uuvahdan siinä vaiheessa, kun kaikki on levällään ympäri kämppää ja väsyttää kamalasti. No, ainakin täällä oli siistiä. Liukastelen muovitaskujen yli mutteripannulle ja istun päiväkahville parvekkeen aurinkokatsomoon. Jään tähän, tässä on hyvä.

Mihin minä laitan nämä hamahelmet joita kukaan ei meillä enää näperrä? Mihin minä laitan nämä Nanny Stillin harlekiinit, joista kukaan ei koskaan juo mitään? Ja rakkauskirjeet, ainainen riesa. Paha karma varmasti lanaa minut maantiejyrällä, jos nyt heitän nämä pois. Kannattaako säästää rakkauden sanoja ihmiseltä, joka on kuitenkin aikoinaan pettänyt minua kaikkien kanssa. Luulisi taakan kevenevän jos...Selittelen Piialle, joka yleensä estää minua tuhoamasta rakkauskirjeitä.

Tuon kirjeet takaisin roskiksesta.

Ne ansaitsevat jotakin muuta, vaikka tulla poltetuksi roviolla. Jotakin juhlallista ja hauskaa. Paperi on haurasta ja joskus vaaleanpunaista. Minulta varastettua. Missähän täällä on lähin rovio?

Ajattelen jokaisen löytämäni hämäräperäisistä syistä säästetyn kuminauhan kohdalla lasta. Miltä siitä mahtaa tuntua periä tämä? Heti helpottaa. Vien kirjeet takaisin roskiin.

Haen kirjeet roskista.


1/24/2017

Minä annan aina

 Jos toissayönä nukuinkin 17 minuuttia, niin viime yö korvasi kaiken. Taisi mennä 10 tuntia huomaamatta. Autuasta ja armotonta unta. Kakkoskodin uni on onnistuessaan kuin kuolema. Pitkä, pimeä ja häiriötön. Ylösnousemuksen kruunaa pakkanen ja kultainen aurinko.

Kuolemanuneen päästäkseen täytyy vähän ruoskia väsynyttä läskiä lihaa. Kannoin puita, lämmitin saunaa, tein lumitöitä. Jos lumitöitä ei ole pakko tehdä, niiden tekemisen zen-arvo on jotakuinkin palapelin luokkaa. Viskoin lunta ja hymyilin itselleni. Tein sieviä ja suoria reunuksia kinoksille. Silmä lepäsi. Osa pihasta piti jättää talon teinille, ja se virnuilikin hyväksyvästi kun pyysin anteeksi. Onhan se noloa, ettei voi lopettaa lumitöiden tekemistä.

Siskonmakkarakeitosta löytyi kolmetoista pippuria. Minulla on niin monta ihailijaa. Koetin syöttää ihailijat Nellille, mutta eivät ne kelvanneet. Edes sille, joka syö varmasti ihan kaiken ja itkee vieressä, kun lapan soppaa. Pitäisi luottaa koiraan enemmän. Se pitäytyy perusasioissa. Mikä on syötävää ja mikä ei. Keneltä kannattaa pyytää rakkautta, keneltä ei. Kakkoskodin eläimillä on suhteellisen vahva intuitio siitä, että minulta kannattaa aina pyytää. Minä annan aina.

Mummoudun näkyvästi päivittelemään säätä. Kun eilen tuli vettä ja tänään pakkasta. Eilen tuli kiire lähtö, kirjoitin toisaalla nopeaa tilannekatsausta ja katsoin kelloa väärin. Lopulta käsitin, että tunnin sijaan minulla on viisi minuuttia aikaa poistua rakennuksesta. Niin jäi ikkunat auki, bussikortti keittiöön, tiskit altaaseen (ne tosin jää aina), kissa paniikkiin ja osa valoista päälle. Pipokin jäi, kalsarit ja neule. Ehdin. Niin hyvin, että määränpäässä poikkesin minuutiksi kirpparille hakemaan pitkähihaisen paidan, etten vallan kohmetu. Olen selkeästi edistynyt tässä. En itkenyt bussikortin perään, saati tiskien. Sanoin että tämä on hyvä näin ja niin se oli.

Lapset, nuo Jumalista seuraavat, saivat parasta mahdollista opetusta, kun huolehdin siitä, että kaikilla on kaikkea, eikä kukaan tarvitse apua. Sanoin ettei minua kannata nyt vähään aikaan häiritä ja aloin maalata. Maalaminen on joskus orgasmista seuraava. Tai jotakin sitä edeltävää. En oikein muista millainen on orgasmi, mutta muistan miltä tuntuu maalata pakon edessä ja saada kaikki. Tarpoa hangessa, palella ja vuotaa. Saada kaikki mitä en koskaan halunnut.

Plaa plaa.





1/23/2017

Voimistelua ja La La Landia



Empiiristen tutkimusteni mukaan on minulta jäänyt ainakin 2 Star Warsia väliin. Tilannetta korjatessa olen nähnyt nyt kolme kahteen kertaan, eli alkuperäisen trilogian. Aivan uutta universumin saagaa syöpyy aivoihin. On varmaan aikoinaan ollut jokin kuuma runotyttötaideälykkyyskausi päällä, niin tällainen massojen viihde on jäänyt väijymättä. Onneksi voi tehdä korjausliikkeitä.

Pidän Darth Vaderista yhä enemmän. Vader, jos joku, on reissussa rähjääntynyt. Omat pienet vastoinkäymiset - ihmissuhdesotkut ja vuotaminen kuiviin - on pientä Vaderin kärsimysten rinnalla. Ei ole enää niin kädetön olo. Eikä ole kyllä ihmissuhdesotkujakaan. On vain eri tavoin sotkuisia ihmisiä. Jokusen heistä olen päästänyt jo käsivarren mitan päähän. Enimmäkseen sellaiset, joiden kyky tuomita on elämänkokemuksen myötä heikentynyt. Olen ehkä palaamassa sille kaikella on tämänsä - kiertoradalle, jolla olen joskus aiemminkin ollut. Tai joskus tulevaisuudessa palailemassa sen liepeille. Turha olla Voimakas, kun ei ole.

Oli pakko katkaista avaruusputki La La Landilla. Kannatti, sillä näin Ryan Goslingin steppaamassa. Ei mennyt kuten Gene Kellyllä, mutta vei ajatukset Star Warsista ja pienestä Darth Vaderista. Taivaankappaleista myös aurinko on vetänyt puoleensa. Samalla tavalla pimeys houkuttaa sytyttelemään öisin valoja ja valvomaan hiljaisuutta. Yöt jäävät lyhyiksi, mutta energiaa tulee silti jostakin lisää. Lueskelen aamuyöhön Amy Hempeliä, nukahdan ja kaadan vajaan vesilasin päälleni. Makaan hitaasti lämpenevän veden päällä ja luen artikkelin heikkoudesta.

Alkaa itkettää. En tiedä kuinka paljon ja kauan omaa heikkouttani pitää vielä jalostaa. En ehkä osaa olla tämän heikompi ja pienempi. Ehkä se on se arvottomuus minussa. Armottomuus. Ei kaikilla ole mahdollisuutta olla rakastettu. Voi vain rakastaa. Maailma on täynnä lukemattomia sanoja. Maailma on muutenkin täynnä. Olen niin pieni, että mahdun olemaan jonkin pölyhiukkasen varjossa ja pienen kirjaimen alla olemattomissa. Ei sellainen ole näkyvänä olemista.

Päähän sattuu. Täytän ison lasin, kylmällä ja puhtaalla hanavedellä. Pilkon joukkoon sitruunaa. Leikkaan sitä ilmassa, en jaksa etsiä pimeässä leikkuualustaa. Mehu valuu pitkin sormia ja haavaan etusormessa. Jos on avoimia haavoja, on varmasti tehnyt jotakin käsillään tai mielellään.

Ihan selvästi kuulen puhelimen soivan. Leikkaan mielelläni sitruunaa.

1/19/2017

Kaikki kuoli


Kävin Piian kanssa elokuvissa syömässä popcornia, sipsejä, marmeladia ja suklaita, sekä juomassa pillimehua. Varasimme koko takarivin tälle kulttuuritoimelle. Popcornit oli melkein syöty ennen elokuvan alkua, tai siis jo ennen niitä mainoksia ennen elokuvan alkua. Mainosten kestäessä ehdin unohtaa mitä olemme katsomassa. Keskittymiskyky on kuin harakalla. Tosin takkia riisuessa huomasin unohtaneeni myös mekkoni. Tuli vähän kiire lähtö, kun tein aamun töitä kotona. It's happening again.

Elokuva oli oikein viihdyttävä. Joitakin kerronnallisia epäkohtia ja järjettömyyksiä siitä löytyi, jotka tavallaan selittävät sen, että universumin kaukaisessa galaksissa on kaikki vähän vituillaan sukupolvesta toiseen. Mads Mikkelsen (183 cm) sinnitteli sen aikaa elossa, että sain nautiskeltua koko rahan edestä (superpäivä, halvat hinnat). Melkein kaikki muutkin kuolivat. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että onkohan minulta jäänyt 1-6 Tähtien sota -elokuvaa näkemättä. Ja mikä se Voima ( ∞ cm) oikein onkaan. Alkoi kiinnostaa. Parhaiten muistan sen, kun joskus 80-luvun alussa naapurin pojat kirjoittelivat parkkipaikan asfalttiin väännöksiä Star Wars elokuvista. Jedin lapaluu. Imperiumin vatsaisku.

Onneksi jatkotrilogian seuraavaa ensi-iltaa tarvitsee odottaa vain joulukuuhun. Pitää ehkä katsoa pari alan elokuvaa tässä välissä. Olen varmasti silti ihan pihalla näitten kanssa. En ollenkaan erityisherkkä Voimassa. Piia on, joten voin aina kysyä tyhmiäkin asioita ja Pia selvittää rauhassa siihen asti, että menen vähän sekaisin ja kyllästyn.

Räjähdyksistä kylläisenä harhailin kaupungilla ja kiersin pidempää reittiä kotiin. Teki mieli olla tuulen tukistettavana. Se sai hiukset takkuuntumaan ja tunki niitä suuhunkin. Haistoin ja maistoin kevättalven. Kotona luin paikallislehdestä, että tuuli oli romahduttanut keskeneräisen talon. Tuli heti Voimallinen olo ja nukahdin sohvalle. Näin unta jossa olin vaihto-oppilaana Amerikassa. Aurinko paistoi ja olin menossa kirkkoon. Siinä oli painajaisen alkeet käsillä joten heräsin yläkerrasta kantautuvaan Saku Sammakkoon ja rytmikkäisiin taputuksiin. Kaikki tämä, Tähtien sota, tuulet, unet ja laulut, saivat minut niin levottomaksi, että lähdin uudelleen ulos.

Teki mieli lisää jotakin herkkuja. Teini oli kitannut kaiken suklaamaidon ja melkein kaiken vaniljamaidon ja puolitoista litraa rasvatonta. Se ryyppää minut perikatoon. Soijamaidot on aamusmoothieta varten, mutta nykyisin meillä on aamu 24/7. En tiedä onko tässä jokin ainoan lapsen onni matkassa, sillä jos näitä olisi vaikka neljä, olisin ollut perikadon peränurkassa jo vuosia sitten.

Ajattelin koko kotimatkan lämmöllä Petriä, jolle olen ollut ihan sikamainen nainen, tehnyt rienaavan paperinuken ja kaikkea (haluatteko nähdä?), mutta joka lähetti sen blenderin joululahjaksi ja on muutenkin ollut jotenkin tukeva. Itse jaksan tuskin kiitosta sanoa. Ajattelin siksi, että kassi oli täynnä puolukoita ja mustikoita ja banaaneja ja leseitä ja mangoa ja ananasta ja herukoita ja mansikoita ja jugurttia ja sitruunaa. Se blenderi on yhtä kyltymätön kuin teinikin. Ja sen ääni kiirii joka aamu klo 6:45 läpi kaupungin. Herättää herkimmät vainajatkin.

Ajattelin, että vielä jonakin päivänä luen kilometrin saapuneita fb:n viestejä ja vastaan niihin. Ihan muuten vaan. Fb on Saatanasta seuraava, koska sitten kun siellä ei ole, huomaa että viestit vaan kolisee meseen ja lisääntyy. Ahdistus kasvaa. Olen minä joihinkin jo vastannutkin. Niihin, jotka tulevat oven läpi, jollen inahda.

Sherlock Holmes ja Saima Harmaja voivat allekirjoittaa viestinsä samoilla kirjaimilla kuin minäkin. Ehkä siksi vietän yöni Holmesin kanssa. En suostu kolmen kimppaan, se on niin nähty. Harmaja kieriskelköön haudassaan.



1/18/2017


Näin eilen tulipalon. Kallansilloilla paloi auto. Se valaisi mukavasti pimeää kotimatkaa. Tulisuudelma.

Useampikin liikenneväline on meinannut tappaa ja vahingoittaa viimeisen kahden päivän sisällä. Toistaiseksi olen selvinnyt särkylääkkeellä. Jospa huomenissa jo onnistaa ja jään alle ja loukkuun. Ei tarvitse suunnitella itsemurhaa, se suunnittelee itse itsensä.

Verensyöksy auttaa murhamysteerin täytäntöönpanossa. 18 vuotopäivää taitaa olla uusi henkilökohtainen ennätykseni. Olen ollut todella innokas hoitamaan ei mitään. En edes ajattele, olisiko ihan sama kuolla viikon kuluttua vai kolmenkymmenen vuoden. En siis tee mitään. Zen. Eikä tässä kuolemassa olla, vähäverisenä vaan.

Syön viimeisen palan joululahjasuklaita ja keitän teetä särkylääkkeen kaveriksi. Näin käy, kun asettuu iltasella hetkeksi sohvalle, kietoutuu turvavillatakkiin ja katsoo vain yhden jakson Grantchesteria. Herää yhdeltä yöllä miettimään keittäisikö teetä, lähtisikö Mongoliaan vai Helsinkiin.
Voisi olla paikallaan kysyä hoitotiimin hoitajalta, josko se vaikka mittaisi hempan kun huomenna kävelen siitä ohi. Sitten vasta Mongoliaan. Mutta ihan ensin lasillinen teetä.


1/15/2017

Makaronilaatikko on valmista





Jos ei muuta, niin ainakin virkattuja tiskirättejä, parsakaalia ja Housea. Lukeminen on vähän horteista, aamuöistä scribdn selailua ja sitten jokunen kummallinen uni siihen päälle. Housessa syöksyy kaikilta verta suusta ja silmistä ja sitten tuleekin jo syöpä eikä kukaan oikein tunne jalkojaan. Ei ihme, sillä kaikilla naisilla on sellaiset korkokengät, ettei niillä voi ihminen kävellä. Vain harvoin joudutaan intuboimaan. Minulle on aivan sama mitä fiktiivisille olennoille tapahtuu. Ne varmasti osaavat kävellä siivosti vaikka kuussa.

Elävien olentojen kanssa on vaikeampaa. Niitä ei saa kokonaan pois päältä. Ikävöin silti lasta, ettei tarvitsisi tehdä ruokaa vain itselleen. Ja heräisi joka aamu puoli seitsemältä siihen, että joku on rauhallinen ja hiljaisen tyytyväinen elämäänsä. Karamellisoin teriyakikastiketta. Päähänpistona olen keittämäisilläni seitania, johon ei onneksi löydy aineksia lähikaupasta. Kissa ehtii syödä lähes kaiken rucolan, ennen kuin ehdin pelastaa itselleni jokusen lehden. Mutta siitä on jo aikaa. Se oli ehkä eilen tai toissapäivänä. Tänään on makaronilaatikkoa.

Päästän lauantaina Namusedän sisään ja keitän kaupungin parasta kahvia, mutta vain sen laiskan version. Siltikin se on parasta. Huono omatunto siitä silti tulee. Namusetä tuo suklaata, lisää kahvia, halauksen ja joitakin vakavia ihmissuhdeasioita joita käsitellä. Houkuttelee pizzalla ja saunalla. Se ei tiedä minun vakavista asioistani, eikä niissä olekaan mitään tiedettävää. Kaikki kuulostaa niin tutulta, että alkaa sattua. Asetelma on turvallisen ahdistava, sillä Namusetä on miehen roolissa ja minun täytyy varoa, etten ala peilailla tämän kuvastimen edessä. Enimmäkseen kuuntelen. Eikä tunnu ylivoimaiselta sanoa ääneen, että sinä kuitenkin välität. Soitat sairaalat ja muut. Ja ettet sinä ole se, joka voi auttaa. Sanon, vaikka sanat ovat lyijyä.

Kun jään yksin, ajattelen etten halua kuolla. Ja vaikka haluaisinkin, en haluaisi uhata sillä ketään. Siitä voi silti puhua, sohvannurkassa ja syödä suklaata päälle. Ihan rauhassa voi kaikesta puhua. Lopulta. Tai ainakin joskus. Ja joskus on vain vaiettava, että jaksaa jokapäiväisen kahvinsa ja seuraavan aamunsa.

On hyvä, että elän ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tarvitse puhua rakennekynsistä tai käsilaukuista. Sovimme, että tämä kahvila on auki aamulla puoli seitsemältä. Ja illalla puoli seitsemältä. Tämä on auki aina. Tervetuloa.



1/11/2017



Avioliiton myötä naisen turvattomuuden tunne lisääntyi.

Juuri ennen neljää herään unestani. Suden hetki. Olen mahdollisesti lukenut liikaa. Vieraat sanat sekoittuvat unessani omiini ja herättävät, kun yritän saada niistä selvää. On kuuma ja hiivin pyjamassa keittiöön ja kahvipannulle. Sytytän sohvapöydän lamppuun valon ja se sammuu särähtäen. Sytytän lyhtyyn kynttilän. Sillä on mahdollisuus palaa tulevat 34 tuntia.

Tuuli on kova. Kuuntelen sitä eri asennoissa. Se ei keinuta, hakkaa vaan.

En pysty. Saisinpa nukkua. Tiedän että kohta taas saan, mutta sitä ennen olen lempeä ja toivottavasti myös vihainen. Makaan muumioituneena ja annan itkun tulla. Se valuu minua pitkin alas vuorille ja sieltä rotkoon. 88 tuntia itkemättä kuin itsestään ja sitten tulva. Olen vuotanut verta koko vuoden. Vuoden alussa tällaisten asioiden sanominen on aina hauskaa, koska se kuulostaa dramaattisen pitkältä ajalta. Ihan oikeaa punaista verta, joka päivä ja joka tunti. Noin 294 tuntia. En tykkää matematiikasta. Pluslaskujen laskeminen viittaa kuitenkin johonkin positiiviseen.

Ainahan minun kehoni reagoi näin. Milloin se kasvattaa ylimääräisen paiseen, milloin taas kuumeilee ja takertuu influenssaan ja keuhkoputkentulehdukseen. Kun on oikein paha olla, se alkaa vuotaa verta. Olen kyllästynyt sen huomiohuoraamiseen. Annan kaiken valua.


1/10/2017

Päiväkahvilla Jevtušenkon ja Hemingwayn kanssa



Minun paikkani tässä maailmassa on itkeä ilman varjoa.
Runous on usein hölynpölyä. Runous on hölynpölyä ja mökää. Kaikki samaa sanapaskaa. Antaa kirjainten kaartua. Työtä se vain on. Sekoitan sanoja päiväkahviini. Ne sulavat kermaan kuin voi, eikä niitä sieltä erota. Kevytkermaan kevytkirjaimia.

Melkein koko yön valvon ja aamulla vastaan puhelimeen. Arki puhuu, sen housut ovat revenneet persuuksista. Keitän kahvin ja tupakoin autuaana, ulko-ovi aukeaa itseksen ja sairas kissa karkaa.

Liukastelen katua, pitkää piikkisuoraa, vaikka voisin vain kiemurrella, kulkea mukavampaa reittiä. Se sisältää vähemmän piipitystä. Keskipäivä on täynnä juuri tälle ajalle ominaista harmaata valoa. Ei valoa, vaan valoisaa aikaa. Valo on jossakin muualla. Siellä missä se saa olla kuumaa ja seikkailla ruohikossa.

Ei tämän ehjemmäksi tarvitse tulla. Kissa pelaa kotona palapeliä. Postikortti Prahasta tipahtaa eteisen punaiselle matolle, eikä kukaan ota sitä vastaan. Paitsi myöhemmin, nostaa Kafkan jaloilleen.

Tehdäkö töitä vai palapeliä? Elämän suuria kysymyksiä. Suljemme oven ja aviomiehet oven ulkopuolelle.

- Tekisitkö nämä minun johtajan työt?
- Sisältävätkö ne exceliä?
- Sisältävät.
- Voisinhan minä.

Uusi aika. Aika joka mahdollistaa lähes kokopäiväisen palapelikolumnistin hommat. Carrie Bradshawin sinkkuelämäkolumnit. Joopa. Sinkkuelämää haudan takaa. Naurua. Oven takana odottaa päätöksen jälkeinen elämä.

Energia on kulunut valvottuun yöhön. Nyt on pakko. Mitä minä oikein kuvittelin. Kunnes saan taas kahvia, kulahtaneen turvavillatakin ja kovakantisia sanoja sylin täyteen. Nainen joka ei halunnut mennä Pariisiin, sanoi että hänen on nyt mentävä.

Pientenkin muutosten tekeminen on kamalaa. Varsinkin kuilusta käsin, mutta miten hyvin sydän päätösten jälkeen hakkaakaakaan (hieno sana). Kauhu ja ahdistus pitävät elossa, kohtu repeää, hysteria leviää aivokuoreen.


1/08/2017

I cook in peace (House 0618)



Arvasin että palapelistä puuttuu paloja. En uskonut hyvinkasvatetun ja mielenterveydeltään vankan lapsen varastelevan niitä minulta, joten stalkkailin eilen iltasella kissaa. Paavoperkele. Se hiippaili raukeana sohvapöydän ääreen ja otti varovasti palan hampaisiinsa, kuljetti sen lattialle ja pelasi tassuillaan sohvan alle. Maali! Aamulla siivosin maalin ja pölyvuoren lisäksi sieltä löytyi 11 käyttökelpoista palaa. Sen jälkeen kaikki on ollut helpompaa. No ei kaikki, mutta palapeli. Sain tänään kaikki punaiset kukat asemoitua.

Alan olla varma, että paras lohtu, psyykelääke ja terapia on palapeli. Neulominen kannattaa aina, mutta palapeli on uusi vanha keino olla niin zen kun ikinä voi. Tuntui vähän samalta kuin Nobel-luennon ja -palkinnon jälkeen. Kiitos kaikille tästä palkinnosta, olen sen kyllä ansainnut. Luulen, että kun minulle jaetaan Nobelin kirjallisuuspalkinto (kohta), lähetän Bob Dylanin pitämään puheen puolestani.

Palapelin ohessa aloin kuunnella elämäni ensimmäistä äänikirjaa. Se taitaa myös olla elämäni ensimmäinen self-help kirja, ellei mukaan lasketa Jokanaisen seksiniksit -opasta, jonka luin (ja omistin) joskus 80-luvulla. Mark Mansonin The Subtle Art of Not Giving a Fuck on ehkä enempi anti self-help. Vaikka se alkaakin kuluneella tarinalla Charles Bukowskista (butter on our bread -tarina), niin ei kannata antaa sen kiusata. (Ja jos Vuori luet tätä, niin tätä ei voi verrata Tolloon ja Koheloon, joten en ole vielä valmis pakkohoitoon.)

En ole itkenyt 33 tuntiin. Sen sijaan kävin ostamassa sinistä saippuaa ja pesin sillä käteni. Olisin ostanut nakkicroissantteja, mutta ne olivat finaalissa. Sitten söin kaksi kulhollista tiramisua ja kuuntelin pitkästä aikaa Charles Mansonia. Nämä kytkökset ja yhdynnät ihmisen aivoissa ovat aina niin kiinnostavia. Varsinaista self-helpiä. Unohdin kasvonaamion naamaani ja valelin itseni kookosöljyllä. Se tuoksuu rakkaudelta, mutta annan sen tuoksua. Vitut siitä.




Charles Manson elää. Jotenkin epistä viime vuoden kuolinvuoteita ajatellen. No, vitut siitäkin.



1/07/2017

Siinähän te olette!



Nyt se sitten tapahtui. Taas. Kun tarpeeksi usein tapahtuu sattumus, niin siitä tulee jotakin muuta. Meinasin sanoa, että kun kaikki muuttuu sattumaksi, niin kaikki on taas ei mitään, mutta enpäs sano. Ehkä sanonkin että kaikki onkin kaikkea. Ja ainakin tässä tapauksessa sattumaa edeltää johdatus.

Väsytin itseni eilen ärisemällä palapelille, siskolle ja Carrie Fisherille. Puhuin päivän aikana kaksi puhelua ja toinen niistä oli liikaa. Tajusin että Carrie Fisher, joka juuri kuoli (kuten kaikki muutkin viime vuonna) on syntynyt samana päivänä kuin minä. Sitä sitten lukemaan. Sohvannurkassa koko päivä, välillä palapelin kanssa kiistelyä, laimeita muistiinpanoja ei mistään ja kekseliäitä pikaruokia koko perheelle. Carrie Fisher on siitä huono, että teksti muistuttaa kovasti amerikkalaista stand upia, jonka seuraaminen pelkän tekstin voimalla on pöhköä. Varsinkin, jos lukija ei erityisemmin välitä stand upista millään kielellä tai mantereella, varsinkaan amerikan. Hyvää siinä on kepeä ja harmiton rytmi, joka varmasti puheena toimii isommillekin yleisöille. Nauroin minäkin kahdessa kohdassa ääneen. Hulluus ja epätäydellisyys on aina hauskaa.

Aamulla tajusin, että ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen olen nauranut ja kiukustunut spontaanisti. Itkupotkuraivarit palapelille on uusi minä. Tajusin senkin, että luin nopeasti ja putkeen kokonaisen kirjan. Yksi kirja ei keskittymiskykyä tee, joten aamupäivällä liihoittelin kirjakauppaan. Ihan vaan ostamaan lapselle vaaleanpunaista paperia, mutta kyllä sieltä takertui jotain omaankin hihaan. Ja sain maailman parasta palvelua. Vaikka en oikeastaan sitä odotakaan kaiken sen teipin, lahjapaperin, höyhenten ja namujen keskellä. Kirja jota etsin ja jonka piti olla hyllyssä ei ollut siellä ja myyjä lähti sitä jäljittämään. Se kävi läpi kaikki hyllyt, josko kirja olisi vaikka kulkeutunut, ja lopulta se kävi pläräämässä varaston. Kirja löytyi. Olin ylitsevuotavan kiitollinen ja iloinen.

Ja sitten tapahtui se sattumus. Latasin puhelimeen messengerin kadulla, että saan lähetettyä viestin Kummitukselle. Tiesin Kummituksen olevan Kuopiossa, mutten tiennyt kuinka kauan ja kuinka lähellä. No hyvin lähellä, sillä kolme minuuttia lähettämäni viestin jälkeen huudahdin ääneen, että siinähän te olette! Halasimme ja nauroimme kadulla. Hän ei tietenkään ollut ehtinyt nähdä viestiäni, mutta kuten aiemminkin, tiemme kyllä tarvittaessa kohtaavat. Ensin hiljakseen täällä ja sittemmin myös oikeassa elämässä. Kummituksella oli mukanaan miehensä minun fanini, joten kyllä kelpasi. Annoin kättä ja esittelin itseni, mutta hän kuulemma tuntee minut jo aikaisemmista elämistä, joten tyydyin vain toteamaan, että ai niin, siellähän me. En edes ehtinyt ajatella miten tyhmä, ruma ja hirveä ihminen olen. Vartti tästä istuimme lämpimässä pubissa, heittelimme ilmaan Atwoodit, Hurmeet, Fisherit ja hulluuden. Ja minä tietenkin itkin. Eikä se haitannut ketään. Minulla on usein onnea ihmisten kanssa. Toivottavasti kohta muistan sen.

Universumille tämä ei tietenkään riittänyt, vaan se lähetti kopallisen miespuolisia kanssaihmisiä parveilemaan pöytäämme. Yksi heistä tuli liian lähelle ja koski minuun, sipaisi hiuksia, noin kaunis nainen. Virkeä tappamisen halu heräsi. Se on minussa syvällä. Inhoan ja pelkään kosketusta jota en itse halua tai joka yllättää. Viikko sitten olisin varmasti alkanut vain itkeä. Nyt olin jo valmiiksi pakahtunut siitä mitä ehdimme viestiä Kummituksen ja fanin kanssa. Nauroimme, ettei näin hyvä flaksi ole käynyt ikiaikoihin. Sitä paitsi, ainakin minun on muutenkin vaikea havaita mitään isku- ja lähestymisyrityksiä, sillä en vaan tajua niitä tai sitä, että joku olisi kiinnostunut minusta. Mies oli kyllä hyvin suora, joten reaktioni oli aivan yhtä suora.

Paras oli viimeinen setämies, joka kertoi vielä kadulla, että olemme ilmiselvästi eksyneet, koska missikisat pidetään satamassa päin.

Nyt tekee mieli hernekeittoa ja musiikkia.






1/05/2017

Ghosting




Etsimme jouluaattona T:n kanssa oikeaa termiä sille, kun lähimmäinen häviää elämästäsi kertarepäisyllä ja selittämättä. T tiesi että sellainen termi on olemassa ja se on ihan peruskauraa ilmeisesti kaikille vähänkin aikaansa ja sinkkuelämää seuraaville ja viettäville. Ja Demin lukijoille. Eli ei ainakaan minulle. Se on ghosting, eli ghostaus. Naistenlehdissäkin näitä varmasti käytäisiin säännöllisesti läpi, mutta olen viimeksi lukenut (jo silloin vanhoja) naistenlehtiä Turussa vuonna 2014.

Ghostaaminen on varmasti kiva tapa lopettajalle lähteä suhteesta jota ei vielä oikeastaan ole. Jos minkäänlainen kiinnostus deittiin ei herää, eikä ole mitään selvitettävääkään, lähtisin varmaan minäkin. Jättäisin vain kaiken kommunikoinnin väliin ja viuhtoisin menemään Tinderissä kuten ennenkin. Ennen vanhaan miehet ja naiset hävisivät maitokauppareissulleen tai lähtivät muka kioskille ostamaan tupakkaa - viiden vuoden avioliitoistansa - eivätkä koskaan palanneet. Kaikilla on tämänsä. Sitä ennen ne taisivat mennä sotaan. Ei ollut silloinkaan helppoa.

Luulen silti, että kesken rakkauden ghostatuksi tuleminen tuntuu juuri siltä kuten asiantuntijakin sitä Ylen jutussa kuvailee:
Yhtäkkiä jätetyksi joutumista voi verrata läheisen hyvin yllättävään, traagiseen kuolemaan. Se on vielä monimutkaisempaa käsitellä, kun henkilö ei ole kuollut, vaan hänen tahtonsa on ollut kadota, Rantanen sanoo.
Päädyin samaan ajatukseen itsekin, ennen kuin tiesin koko termistä.

Avuttomuuden, hulluuden, ikävän, masennuksen, pelon, unettomuuden, rakkauden ja neuvottomuuden tilassa ja sen jälkeen, joutuu kohtaamaan lähinnä itsensä. Toista ei voi enää kohdata. Toisia voi silti kohdata ja yrittää, jos uskaltaa. Ja jonkinlaisen muutoksen joutuu aina kohtaamaan. Se voi olla pelkkä tarkennuskin. Uusi alaviite.

Kuolemasta tuli tänään (levitoidessani) mieleeni, että jos kadonnutta ihmistä ei yrittäisikään millään tasolla enää löytää, vaan käsittelisi hänet yksinkertaisesti kuolleena.


1/04/2017

Elämä on rottakoe




Vietin eilisen eräänlaisessa rottakokeessa. Jälkikäteen, vaikkakin päänsäryllä höystettynä, kiitin toimeliaita rotanaivojani, jotka pysyivät toimintakykyisinä labyrintin mutkissa. Jouduin illalla nukkumaan päänsärkyä ja uupumusta pois, joten yöunet jäivät puoleentoista tuntiin. 

En uskalla öisessä kerrostalossa tarttua ompelukoneeseen ja imuriin, joten tartuin kaulaliinaan ja Houseen. Uuden puhelimen kylkiäisenä tuli kolmen kuukauden ilmainen tutustumisjakso yhteen suoratoistohelveteistä ja House on jäänyt vuosia sitten kesken. Oli varsin iloinen kohtaaminen. En muista mihin aikoinani jäin, joten aloitin Housen mielisairaalareissusta. Kyllästyttyäni neulomiseen, näpräsin puhelimen uuteen uskoon. Varsinkin nyt kun enimmäkseen jätän puhumatta, ilahduin löytäessäni siitä sellaisen toiminnon, joka estää sitä toimimasta. Aivan mahtava ominaisuus! Laitoin sen heti päälle. Annoin armon vain lapsen viesteille ja puheluille.

Aamu oli vähän kankea, mutta tein silti vähän töitä kynttilänvalossa ja join liian vähän kahvia. Annoin puhelimellekin toimintavapauden joskus puolenpäivän jälkeen ja se alkoikin heti soida. Jos saisin palkkaa jokaisesta puhumastani työpuhelusta, olisin kohta matalapalkkainen nainen ja elinolosuhteeni kohenisivat merkittävästi. Koska en ole, aloin miettiä pitäisikö sittenkin äkkilähteä kahdeksi viikoksi Kanarialle, vain siksi, että se kävi mielessä. Sen jälkeen mielessä alkoi käydä kaikenlaista. Hetken mielijohteesta päätin meditoida hetken, eli olla miettimättä yhtään mitään. Hokea vain mantraa ja katsoa mitä siitä seuraa. Olen joskus ohjatusti oppinut tekemään sitä säännöllisesti. Ei niin että olisin tehnyt sitä paljoakaan tai että se olisi vaikuttanut minuun paremmin kuin John Cagen kuunteleminen. Tämän päähänpiston ansiosta iltapäivästä kehittyi aivan eriskummallinen miettimättäolemisen jakso, jonka jälkeen vaivuin uniin, joiden myötä lävitseni taisi kulkea kaikki. 

Hetken aikaa pidin kiinni ajatuksesta, että tämän haluan muistaa, mutta päästin sitten menemään. Kaikesta ja kaikista. Pidäkkeettömät assosiaatiot toivat niskaani jonkinlaisen painottoman surun, joka leijaili yhdessä ilon ja muun moskan kanssa ja niitten seassa leijui paljon väriä ja aivan pieniä ja unohtuneita muistoja. Kaikki oli pumpulinpehmoista ja painotonta pölyä ja samalla hirveän nopeaa ja liikkuvaa. Ennen nukahtamista ehdin ajatella miten kevyeksi suru voi käydä. Nukuin kaksi ja puoli tuntia, samassa asennossa, minkään painamatta ja minkään herättämättä. Koko ajan näin unta siitä, kuinka hereillä olen.

Huomenna ajattelin kokeilla levitoimista.


Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...