31.12.2016

Elämä elämällä






Liikaa sanoja, liikaa sanomista.

Katselen parvekkeella, kun naapurin joulutähti katsoo minua toisen naapurin ikkunasta. Peilin peili peilaa peilaajaa. Se on aina varhaisaamuisin kirkas. Viideltä keitämme kahvia ja juomme. Minä istun alas ja palellutan selkäni, niin että myöhemmin on vaikea kävellä kaupasta kotiin. Varsinkin kun on niin liukasta, että puhun siitä kassan kanssa. Puhun muustakin, koska olen päättänyt, että kerran viikossa on oltava ihminen. Sanoa päivää puhumatta samalla puhelimeen (johon en kyllä puhu muutenkaan kuin satunnaisen vahingossa, koska se on jo finaalissa) ja vaikka se, että johan on nyt taas ilmoja pidellyt. Tämä kassa on yli keski-iän ja hyvä tässä. Kuinka liukasta ja kuinka ei liukasta ja toivottavasti ei mitään pahempia satu.

Lääkkeet löytyvät Muusan vasemmasta rintataskusta. Muistiinpano. Teinit ovat menneet ja vieneet kymmeniä pizzoja mennessään. Niillä on joku juttu. Hyväntekeväisyysjuttu. Ihme tyyppejä. Sykin ilosta, kun ajattelen miten eriskummallisen ihania he ovat. Istuvat tässä ja lämmittelevät iltaa kohti. Syövät ja juttelevat. Minun lapseni ja jonkun muun lapset yhdessä. Siitä lapsesta on tulossa ihminen. Vaikken itseni suhteen ole koskaan onnistunut, niin tämä on potenssiin kaksitoista ja isänkin geenit siihen kaupantekijäisiksi. En minä ollut teininä ollenkaan yhteisöllinen, enkä ikinä sen jälkeenkään. Mutta katson mielelläni vierestä, kun nämä uudet ja paremmat tekevät juttujaan. Tekevät minullekin hyvän mielen. Jos viime yönä pelkäsinkin heroiinikoukkua ja oksennusta, niin tänään päästän ne valloittamaan maailmaa omin nokkineen.

Päivällä tulee ilahduttava viesti. Näen itseni hyvänä ja kivana ja ihmisenä. Itkettää, vaikka olen vannonut pitäväni vapaapäivän itkusta. Uusi fani. Juuri kun ajattelin, että tämä oli tosiaankin taas tässä. Vähän kiduttavaa ja tavallaan vanhingollistakin, kun kuvittelen, että nyt minulla on taas yksi juttu, jonka vuoksi saan olla olemassa. Uusi koeaika. Ja uudenvuodenviestit Tekokuun kanssa. On kai pakko mennä ja antaa periksi. Olen aika monessa paikassa olemassa. Jopa tuntemattomassa. Hieno giljotiini, joka estää olemattomuuden.

Siivoustalkoissa



Tällä paikalla (In this place) 2004, Photo installation, City mind, Platform, Vaasa.


Samalla kun kaivaudun yhä syvemmälle vaatehuoneeseeni ja Narniaan (lapsen vaatehuone), yritän keksiä jonkin paikan, minne paaluttaa perustukset tämän koneen sisällölle. Kakkospesä, turvasatama tai ulkoinen kiintolevy, mutta ihan sama, täällä on näköjään vuosi 2004.

Ei ole mitään muistikuvaa ihmisistä tai mistään. Muistan pussittaneeni elämäni ja sitten puhuneeni ruotsia avajaisissa tai pressissä, ikävöineeni lasta ja sitten juoneeni varmaankin jotain kirkasta viinantapaista kunnes kuolema meidät erotti. Varhain aamulla heräsin maailman ihanimmassa matkustajakodissa.

Minulla on erityisen huono tapa olla säilömättä taideteoksiani. Kun ne on tehty ja käytetty jossain galleriassa, tai muuten vain valmiintuneet ja käsitelty, ne voi heittää roskiin, ellei joku ole maksanut saadakseen niitä itselleen. Yhtä sydänverta ja märkää aina kaikki. Tätäkin henkilökohtaisempi oli jokin kolmimetrinen palkki, joka sisälsi satoja kuvia jostain elämää tärkeämmästä, mistä en muista mitään. Se oli yhteisnäyttelyssä, jonka osallistujien katseet muistan vieläkin. Perjantaina tapasimme työhuoneellani ja maanantaina yksi meistä oli kadonnut. Tiistaina, tai viimeistään keskiviikkona, se naarattiin järvestä.

Avantouimarit siitä puhuivat. Ja lapseni tuleva isä, joka oli myös avantouimari. Siellä uimassa sen kanssa, tietämättään. Ei tammikuussa ole paljoa muita hyviä paikkoja hukuttautua. Ymmärrän hyvin, tunnen suorastaan empatiaa ajatellessani, että sinetöidäkseen kohtalonsa, on järkevää hukuttautua avantoon tammikuussa. Ei siellä yöllä ruuhkaa ole. Rauhassa saa lähteä. Sukeltaa vaivatta jään alle tietäen, ettei sieltä oikeasti pääse pois. Vaikka haluaisi, vaikka ehtisikin vähän katua, niin ei enää löydä sitä aukkoa, eikä läpikään pääse. Jos se on tarkoitus, niin se on. Hyvin tehty.

Niistä avajaisista en taida muistaa mitään. Paitsi sen, että tein näyttelyyn jonkun työn liittyen häneen joka meni järveen ja sydänverta oli taas niin paljon, ettei ihminen kestä. Ja juuri se työ piti ihmisen saada ostaa. Olisi ollut rikollista myydä se, mutta kymmen vuotta kärvisteltyäni, lopulta myin sen. Yllättäen se oli helpottavaa. Jos joku kestää kymmenen vuoden toimitusajan, niin se varmasti haluaa tuotteen.

Siivoaminen ei mene putkeen. Koko päivän palapeli huusi huomiotani ja osittain myös sai sen. Hain teineille säkillisen uudenvuoden mässyjä, kaikkia laatuja pähkinöitä ja vähän namuja ja jotain mikä sattui käteen vartti ennen kaupan sulkeutumista. Huvittavaa on, että tarkoitukseni oli ostaa kahta laatua perunasalaattia. Se oli loppu kumpikin, joten ostin kaikkea muuta. Paljon. Liikaa. En tiedä ovatko ne ajat jo tulossa, kun ei itse voi lähteä mihinkään, kun teini piikittää hepoa suoneen heti kun oven sulkee takanaan ja oksentaa litran vodkaa naapurin iltulitteisiin. Toistaiseksi olen ollut onnekas. Täällä piikitetään huomenna wasabipähkinöitä ja karamellisoituja maapähkinöitä. En aio yrittää kotiin liian aikaisin.

Lapsen paheneva päänsärky pysäytti toimeliaisuuteni kokonaan, sammutteli kaikki valot ja hiljensi talon. Siksi kaivauduin hiljaa konearkistoon. Ensin silittelin lapsen uneen. Särkylääkeet on loppu, joten odotan aamua ja ensimmäistä avautuvaa apteekkia. Itselläni oli pienenä samanlaista. Isonakin. En vieläkään oikein tiedä miksi sitä minälapsen migreeniä ei tutkittu tai hoidettu. Olen ollut lähes migreenitön jo kohta 20 v. Oksennus ei tule enää suuhun, kun ajattelen päänsärkyä. Ja nykyisin, harvoin, jos ehdin aavistaa sen tulevan, osaan maastoutua.

Ilmeisesti puolet migreenistäni oli pelkkää kauhua ja muistoja. Hyvksikäyttö ja muu väkivalta muuttuivat päässäni kuorolauluksi, joka räjäytti tajunnan. Sitä laulua ei pääse pakoon edes tuhdilla estolääkityksellä. Se on nykyään vain vaimeaa hyminää, mutta pahimmillaan se oli kirkumista, joka piti minut hereillä päiväkausia ja väsytti sekä mielen että kehon. Kierointa on, että kaameimmillaan laulu on myös virheettömän kaunista, teknisesti ylivoimaista ja siten käsittämätöntä. Tappavan kaunista. En haluaisi kuulla sitä täydellä teholla enää koskaan.

Keskiyöllä ruokin toipuvan lapsen. Se on hiljainen ja pieni. Ottaa vastaan hyväilyjä. En tiedä, kuinka todennäköistä on, että olen tuhonnut senkin elämän, kasvattanut siitä samanlaisen ihmisjätteen kuin itse olen? Pelkään, että olen liian lähellä nähdäkseni. Ja nyt on liian myöhäistä korjata mitään. Itken sitä (kaiken muun ohessa) joka päivä, enkä uskalla kysyä keneltäkään, pitäisikö lapsi viedä vaikka johonkin turvaan? Minä en tiedä. En osaa uskoa, että se että olen tehnyt parhaani olisi lähimainkaan tarpeeksi.

Kun minä olen niin hirveä ja paha, niin miksi kukaan ei pysäytä minua? Pitääkö minun itse pelastaa läheiset ihmiset minulta? Olen aina tähän asti ajatellut, että lapsi on tavallaan henkivakuutukseni. En voi kuolla, koska rikkoisin sillä lapsen koko maailman. Mutta jos olenkin ajatellut aina väärin. Vain vähän muuttamalla näkökulmaa, se saattaisi olla lapsen ainoa turva ja pelastus. Eihän se ole koskaan päässyt minua pakoon. Rakkauteni on myrkyllistä ja lapsi on ainoa, joka on ollut sen kohteena monta vuotta.

Ehkä juuri tähän on taas hyvä lopettaa.


30.12.2016

High Quality




Pyjaman uumenista tippuu palapelin pala parvekkeen matolle. Poltan rauhassa tupakan. Pala makaa liikkumatta kuvapuoli mattoa vasten. Jospa se onkin pala minua. Vien sen laatikkoon muiden joukkoon. Minut voi ostaa lähimmästä maitokaupasta kympillä. High Quality.



29.12.2016






Jos on pakko elää elämäänsä kuilussa, on olosuhteista tehtävä siedettävät itkulle, pelolle ja eloonjäämiselle. En vielä tiedä miten.  



27.12.2016

Vadelmaveneitä





Olen repinyt vanhaa paperia koko yön silpuksi ja nyt täällä leijuu harmaankelmeä pölypilivi. Avaan sille ikkunan ja naakat huutaa kauhusta. Ei kai näitä ihan silpuksi tarvitsisi, mutta toisaalta, ensimmäisen Kuopion kotini naapurirapussa asui vanha rouva, joka tutki järjestelmällisesti kaikki(en) roskat. Joskus roskiskatos oli maanisen hirmumyrskyn jäljiltä hirveässä kunnossa, eikä sinne mahtunut ominensa sekaan. Vanha Rouva availi mm. käytetyt kuukautissiteet ja levitteli ne ympäriinsä. Kun hänet lopulta saatiin kodistaan ulos, lähti perään useampi jätelavallinen turhaa tavaraa, eli pääasiassa roskaa. Siivojat tekivät töitä vielä pitkään lähdön jälkeen, päälakea myöten suojattuina. Pihalla supistiin, että Rouvalla on kaupungissa toinen samanlainen osake.

Usein kootessani tulenarkaa roskapussia ajattelen Rouvaa. Lisään vanhojen sanojen, kuvien ja maksamattomien laskujen joukkoon märkiä kahvinporoja, kauravelliä, jokusen nuppineulan, räkäliinoja ja verta. Tein yövuoron, koska en saanut unta. Puoli kolmelta en saanut unta ja puoli neljältä en saanut ja puoli viideltäkään en. Alkoi tuntua aamulta, joten aloin toimittaa valonarkaa materiaalia. Kuin itsestään Vanha Rouva asettui seuraksi.

Katsoin äsken itseäni vessan peilistä ja melkein itkin. Ei ihminen voi näyttää tältä. Vanha ja harmaa nainen, jolla on vadelmaveneet silmien alla. Ja päällä. Mielestäni en ole harmaantunut kyllin nopeasti. Saatan kuolla, ennen kuin olen saavuttanut toivomani harmaansävyn. Tykkään kun hopea välkkyy hiuksissa. Se on kuin jokin salaperäinen filigroitu tiara. Edes sellaisten öitten jälkeen, joina jotkut harmaantuvat kokonaan, en ole päässyt tavoitteeseeni. Ja niitä öitä riittää. Sen sijaan, minulle näyttää muodostuvan näkyvät vadelmaveneet silmiin. Olenkohan minä jo tämän talon Vanha Rouva.

Aamupäivällä piilottelin pieniä lahjoja lapsen huoneeseen. Sain nähdä kun se hymyili tyytyväisenä. Sekin valvoi suorilla yötä, kun ei kuulemma saanut kunnolla valvottua joulunvietossa. Se jopa makoili hetken kanssani sohvalla ja jutteli muutaman sanan. Olin tehnyt sohvapöydälle pähkinäansan, ei kai se muuten. Yöllä kävin välillä viittomassa sen ovella nukkumista, mutta lopulta luovutin. Pian viimeisen viittoman jälkeen kuulin pojan rauhallisen unihengityksen, potkut seinään ja kissan koluamassa pojan liepeillä. Muistan miten hauskaa oli teininä valvoa jouluöitä. Kissa on välillä hämmentynyt etsiessään olematonta poikaa ja sitten kun poika aineellistuu, kissa selvästi alkaa elää isommalla vaihteella. Kaltaiseni haamun ja ihmisjätteen kanssa eläminen ei ole helppoa. Pelastakaa edes eläimet.

Jo aamukahvilla aloitin kaulaliinan taas kerran alusta ja kiroilin ääneen puhelinkauppojen nettisivuilla. Että ottaa päähän. Melkein sorruin hankkimaan sellaisen laitteen, joka sopii ihmiselle jolla on jokin vamma. Tai dementia. Aloin oikeastaan haaveilla olemattomasta puhelimesta. Ei se kai aivan mahdotonta olisi. Saisin mielelläni käsinkirjoitettuja kirjeitä. Olisi riemullista saada kaunolla kirjoitettu kirje, jossa lukisi: Missä oot? Vastaisin siihen sitten kun huvittaa, mahdollisimman pikaisesti silti. Jäisin paitsi kaikesta, mikä tapahtuu juuri nyt jossakin muualla, mutta jonne ehtisin, jos minulla olisi puhelin. Tai fb. Periaatteessa ne tietenkin ovat, mutta minä en niinkään.

Kukakohan alkaisi kirjeenvaihtoon.

26.12.2016

Armo, evankeliumi ja Bridget Jonesin vauva






Luin aattona ääneen jouluevankeliumin. Ihokarvat nousivat hetkeksi pystyyn siinä kohtaa, kun Marian synnyttämisen aika tuli, sillä vastapäätäni istui supisteleva nainen. Muutoin joulu sujui ilman kylmiä väreitä. Vaikka ihan oikea joulupukki koputteli ikkunaan ja tuli visiitille vasta lahjojen jaon jälkeen. Minäkin sain lisää lahjoja ja piti tietysti taas itkeä. Ne olivat niin osuvia, lisää valoa ja punainen kalenteri, jonka etulehdellä on omistuskirjoitus lahjan antajalta. Eräänlainen muistilappu siihen, että minun tulisi nähdä itseni sinä ihmisenä joka olen. En kykene toistamaan tähän mitään myönteistä itsestäni, joten en toista. Söin myös yhden suklaakonvehdin. Saattaa olla jouluennätys. Minullahan oli joskus tapana syödä kaikki konvehdit etukäteen pariinkin kertaan. Yhtenä vuonna tuli tukalat paikat, kun söin lapsenkin namut, vain todetakseni syöneeni rasiallisen jotain herkkukonvehteja, joita ei saa kotimaan seinien sisäpuolelta...Tämä on varmasti yksi syy, miksi juuri lapsen antama lahja sykähdytti suuresti. Sain Kalevin suklaata ja käteistä rahaa. Taitaa olla ensimmäinen rahalahja lapselta. Tiedän kuinka paljon hän arvostaa rahalahjoja itse, joten olen erittäin otettu tästä kädenojennuksesta.

Evankeliumi rauhoittaa omalla tavallaan. Olen ehkä viime vuosina antanut osaltani armoa joulun kristilliselle sanomalle. Ei tämä juhla ole minulta pois, vaikkei omalla kohdalla ilosanoman vastaanottamisesta olekaan kyse. Siinä sivussa armoni kohteeksi ovat joutuneet ilosanoman mukanaan tuomat lieveilmiöt, joulupukit, ostaminen ja ylensyöminen, jakaminen, lähimmäisen rakastaminen ja lokakuusta asti looppina soivat maitokauppojen joululaulut ja vielä muoviroihuna hautuumaalla poltettavat sesonkikynttilät. Antaa palaa vaan. Tämä kaikki ilman sarkasmia.

Tästä hiljaisuudesta ja jokaisesta asentamastani valosta olen kiitollinen. Elän tavallaan elämättä, mutta ponnistelisin kohti elävämpää elämää, jos pystyisin. On kai sekin jotakin. Ilosanomaa. Jostain syystä myös puhelimeni sanoi itsensä irti elämästä joulun kunniaksi, joten en tiedä onko joku huolissaan tai haluaako avatua tai toivottaa juuri näinä päivinä jotakin. Heti perään tietokone teki teatraalisen voltin ja sammui kuin hankeen. Sähköä ilmassa. Jossain on vanha puhelin jemmassa, mutten viitsi juuri nyt etsiä sitä. Läppärin sain elvytettyä.

Kahden jälkeen päivällä heräsin levänneenä ja nälkäisenä. Keittelin pottuja ja ihmettelin naapureita jotka muuttavat joulupäivän kunniaksi. Katsoin Bridget Jones's Babyn puikulapottu suussa. Vilkaisin Lahtelaa ohimennen. En jaksa kärvistellä. Seuraavana Brooklyn.


23.12.2016

Markku, Jussi ja mä




Markku Lahtela 


Tänään paistoi aurinko. Suoraan sisään. Jäin katsomaan sitä silmiin ja tein sille asetelman punasipulista ja muusta. Kun aurinko lähti omille teilleen, tein punasipulista hilloketta. Teki yhtäkkiä mieli. Koti tuoksuu vieläkin vahvasti balsamicolle, mutta se on sen arvoista. Parvekkeen ovi ja olkkarin ikkuna ovat auki ja ulkona kuulostaa ilotulitukselta. Jo kolmatta päivää. Jää ritisee katujyriltä kuulostavien autojen alla. Värittelen samalla levynkansia. Sanon että kaikki saavat toivoa ja Joulupukki tuo kaikille kaiken. Joskus jouluisin tekee mieli rakuunaporkkanoita tai voisulassa kelluvia etanoita tai paahdettuja kastanjoita. Nyt teki mieli vain hillottua punasipulia. Kun lapsi on täällä, tekee mieli enimmäkseen lanttulaatikkoa ja sikaa. Lapsella.

Käytin viimeisen voinokareeni suppilovahveroihin, jotka lapsen isä toi ilokseni ohikulkumatkalla joulunviettoon. Kaksi parimetristä (no on ne vähän alle) miestä riiteli eteisessä ja minä kiittelin ja muistutin, kuinka kotoisaa tämä onkaan. Lapsikin toi lahjan. Se pitää avata varovasti. On hauskaa, että on jouluja jolloin en saa yhtään mitään ja sitten näitä, joina kaikki maailman lahjat tuodaan minulle. Tai siltä ainakin tuntuu. Yksikin lahja riittää herättämään sen tunteen.

Kun olin vielä jouluni lapsen isän kanssa, annoimme toisillemme täsmälahjoja. Se on kiva tapa. Täsmällinen. Annoimme kirjoja, tietenkin. Sain minä yhtenä jouluna kaksi pyjamaa ja nyt se tuntuu hyvältä, flanelliselta. Silloin se tuntui vähän...kahdelta pyjamalta. Ja tohveleilta! Mutta minulla on yhä ne tohvelit. Tupakoin ne jalassa talvisin.

Lähdin illemmalla voin ostoon ja tajusin, että nyt on ilmiselvä huhtikuu. Haistan kevään. Ehkä siksi kaikkialla onkin huhtikuu. Horjun vähän. On liukasta. Kävelin vähän kauemmas. Ainakin sata metriä. Meille on tullut lähiviinakauppa tänne, enkä osaa tai halua vielä käyttää sen palveluja, mutta se oli juuri sulkemassa ovensa ja huomenna se ei edes avaa. Hain punaviiniä. Vien sen huomenna Muusalle ja punasipulihillokkeen ja lohipateen. Uskon saavani siitä hyvästä sikaa.

Väsyn siitä, että kaikki tapahtuu niin usein heti. Miksi ei voi odottaa kolmea vuotta? Ehkä siksi, että olen itsekin niitten hätäpäiden joukossa.

En ole vienyt Markku Lahtelaa vessaan. En vaan raaski. Hän on tässä vieressäni ja puhuu paljon katkerammin kuin minä. Osuvamminkin. Yhteiset joulumme ovat jo vuosia olleet niitä parhaita.

Minulla on kaikki, eli ei mitään.

Aina on tietenkin Jussi.







22.12.2016

12:44







Turvaluolassani vierailee uupunutta jouluväkeä. Osa heistä eläviä ja osa kuolleita. Poltamme metreittäin valoa ja tulta. Tupakkaakin.

Kuolleitten kanssa on helppoa. Sopiva turvaväli alkaa löytyä, eikä minussa ole uusia lommoja. Kirjoitin eilen tänne pitkän tekstin, joka paketoi ison palan tajuntaa ja menneisyyden kalmoja. Julkaisin sen ja nyt äsken huomasin, että julkaisemisen lisäksi tuhosin koko tekstin. Ehkä näin oli tarkoitus. Muistan vain joitakin sanoja ja otsikon. Talvipäivänseisaus. Jään jäntevyys. Vetinen kylmyys.

Kun pääsen joistakin muistoista irti, tulee lisätilaa uusille vanhoille muistoille. Usein paskan jälkeen pintaan pulppuaa jotakin hyvää. Hengähdystaukoja ja valoaukkoja. Vähän kuin juuri leikatun kurkun tuoksu, juuri leikatun ruohon tuoksu, sirkkojen siritys, pulleat ja kypsät kirsikat. Sininen taivas, ilman yhtäkään pilveä jonka ohimarssia mielikuvaharjoitella, ettei hajoaisi. Ja sitten mesimarjankukat. Ne tulevat lohduttamaan. Olen takertunut niiden tuoksuun koko pienen tytön voimillani, muistan nihkeät sormeni, miten ne puristivat kukat kuoliaaksi. Kun lopulta pääsin turvaan, en tiennyt pitkään aikaan, että se oli jo myöhäistä. Juuri nyt ajattelen, että tietämättömyys on ollut pitkään siunaus. Nyt se ei enää ole.

Isä pyyhkii minulla lattian. Kaadan vahingossa sen kaljan. Sellaisesta rikoksesta saisi olla palkkana kuolema.  
Kuluu kolmisenkymmentä vuotta ja sitten muistan sen taas. Istun kuumassa saunassa tätini kanssa. Äiti on kuollut. Se koputtelee seinissä, lähettää meille äänimerkkejä kuoleman maasta. Puhumme ääneen sillekin, hymähtelemme vainajien lepattavaa läsnäoloa nurkissa, aina kuoleman jälkeen ääniä ja sitten ei mitään. Luulen, että ääni tulee meistä elävistä. Äidin lompakossa on lippu Mikko Alatalon keikalle. Muuta en jaksa muistaa. Väsyneet hautajaisjärjestelyt ja jotakin tuttua siinä kaikessa, kerta kerran perään. Kylmettyneitä kalmoja, suosikkivirsiä ja tutisevaa yhä elävää lihaa niitten ympärillä, niistämässä ja raapimassa piikkikorolla hiekkaa. Alatoopia, lapsia ja lapsenlapsia ja ikiroutainen maa. Krematorion liekkejä.  
Kysyn tädiltä miksi päätäni on särkenyt monta vuotta. Täti muistaa ne samat kolmisenkymmentä vuotta. Ylikin.  
Isäsi suuttui. Pyyhki sinulla lattian. Se hakkasi päätäsi lattiaan. Humalassahan se oli. Lämmin hiki valuu pitkin hiuksiani ja koko ruumista. Unohdan kysyä, miksi kukaan aikuinen ei auttanut. Mitä te oikein teitte?

Uusimmat muistot ovat niin kipeitä, etten voi vielä päästää niitä irti. Jos alan puhua ääneen, alan itkeä ja sanani sammuvat. Silti pärjään sanojen kanssa paremmin kun ihmisten ja rakkauden. En haluaisi olla näin kipeä, mutta otan itkuni vastaan ja katselen loputtomiin niitä pilviä. Nyt ne ovat vaaleanharmaa säkki maailman silmillä. Odotan mustaa pimeää, sen sisällä on helpompi pelata valon kanssa.

Istutan vieraan sohvaan, sytytän kynttilät, ojennan kahvin ja tupakan. Puhun vaivoin rakkaudesta enkä oikeastaan ollenkaan. Elimistä enemmän. Sydämestä ja siitä hetkestä kun se särkyi ja sitten vuosista niitten jälkeen. Syövästä, miehistä ja Balista. Tätä elämä enimmäkseen on. Pieniä tekoja. Kahvia ja kermaa. Vieras sanoo, että täällä on kyllä niin hyvää kahvia. Tiedän sen olevan totista totta.


21.12.2016

Maailman ympäri


Sain tänäänkin lahjan. Se on jo montteerattu jääkaapin oveen. Se sopii hyvin yhteen Black Peiderin kanssa, joka myös on jääkaapin ovessa. On siellä muitakin. Lehmiä, lapsi pienenä popsimassa mansikoita ja minä viime juhannuksena Muusan ja A:n kanssa, väsyneinä ja hihittelevinä.

Meidän piti P:n kanssa mennä tänään kahville, mutta koska kaupungin paras kahvi on täällä, niin oli luontevaa olla tässä. Itse saan olla kalsarisillani ja villasukissa ja keittää niin paljon kahvia kun ehdin. Oheissuklaakin (kiitos kaikki kiltit lapset, kun annoitte minulle hirveästi suklaata) on parempaa ja varsinkin määrällisesti runsaampaa, kun niissä maksullisissa kahvilahelveteissä, joissa olemme viettäneet aivan liian monta sataa euroa ja markkaa.

Sain synninpäästön valojen ja elävän tulen suhteen. Vasta kun raahaan tänne niitä epileptiseen kohtaukseen johtavia välkkyviä värivaloja, joudun helvettiin. Tai puhutteluun. Helvettiinhän minä joudun automaattisesti, välkkyvät valot eli eivät. Opetin P:n syömään piparia niin, että sen päälle sivellään käsittämätön lasti sitruunatuorejuustoa ja sen päälle sivellään niin paljon lime/lemon curdia kun ikinä kehtaa. Vannon, että yksi pipari riittää. Varmuuden vuoksi voi kokeilla vielä toista. Tällaisista neuvoista joutuu helvettiin.

Puhuimme yksinäisyydestä ja siitä miten mukavaa se on. Ja milloin yksinäisen ja yksinäisyyteen tottuneen naisen kannattaa kuolla järkevästi ja milloin on valmis mihinkin ennen sitä. Jos on köyhä, on parasta ryhtyä säästämään hautajaisia varten jo nelikymppisenä. (Olen tässä asiassa vähän jäljessä. Tuhlasinkohan minä joululahjarahani väärin? Toisaalta, minulla on äidin, sen kuolleen, jäljiltä uurna ja olen ajatellut käyttää sen itse. Siellä on vielä vähän äitiäkin, mutta kyllä minä sinne sekaan mahdun.) Mietimme, kuka on kenenkin lähiomainen ja olenkohan kasvattanut lapsestani lähiomaiseksi kelvollisen. Puhuimme siitäkin, kuinka helppoa on lopettaa maapähkinävoin, facebookin tai alkoholin käyttö ja että milloinkohan se kohdunkaulansyövän seuraava seulontavuosi onkaan omalla kohdalla. Aina me puhumme kuolemasta. Se ei ole koskaan tylsää ja aina se on jotenkin lohdullista. Arkista. Tosin tänä vuonna se on ollut erityisen tappavaa.

Kerroin unettomasta viime yöstäni. Katselin tähtien lisäksi tätä kaikkea kamaa ympärilläni. Podin varmaankin huonoa omaatuntoa uudesta kirjahyllystä. Ajattelin, että muutaman vuoden kuluttua lapsi lentää pesästä ja olen jo nyt vähän kuollut. Valmis. Mikä minua estää lähtemästä kävelemään. Maailman ympäri. Jätän roinan lapselle ja menen. Siihen ajatukseen saatoin nukahtaa. Päivällä se ajatus ei lohduttanut. Minulla on liian mukava olla tässä käpertyneenä tähtitaivaan alla tai kotialttarin äärellä, kone auki ja koko maailma vain omassa päässäni. Alan siis kirjoittaa. Kirjoitan sen mitä pitikin.

En tiedä mihin olisimme päässeet, jos työpuhelut eivät olisi keskeyttäneet. Kotona lomalla työnteko on kivaa. Vähän kuin ei mitään, paitsi sitten kun levynkannen keskeyttää jokin lännenmies-fontti, joka kaataa InDesignin heti jos sitä yrittää käyttää.

Entä jos mitä? Mitä sitten? Keitin vielä yhden pannun kahvia ja kirjoitin. Se oli niin kaunista, että oli pakko pysähtyä lukemaan. Olin tyyni ja iloinen pitkän hetken. Sitten aloin parkua ja nyyhkiä ääneen. Hirveä pelko ja toivottomuus parahti jossain sisälläni ja itkin sen kaiken heti pois. Sitten jatkoin.

Parhainta näinä joulunaikoina on nykyään se, etten ole vuosiin jaksanut paljoa stressata mistään. Ja joka vuosi joulu on ollut erilainen. Välillä laiska ja pimeä ja välillä suorastaan maaginen. Usein on tapahtunut jotakin hyvää. Useimmiten. Ehkä se on sitä maailman ympäri kävelemistä, että pysyy auki uudelle ja on tunteidensa kanssa sen verran vammautunut, että pääsee syvyyssukeltamaan aika pienestä. Nytkin on taas tulossa uudenlainen joulu tai ainakin aatto.

Ei minulta mitään puutu. Ei minun tarvitse tämän ehjempi olla, ehjemmäksi tulla.

Jos olet jäässä,
ole.
Sulaminen on kauhea paikka.
 
- Pekka Kejonen



19.12.2016

Nessun dorma

Vihkikahvi






Kävin joululotto-ostoksilla ja ihmettelemässä kaikkea sitä tavaraa, mitä ihminen halajaa. Paha meidät perii ja perikato uhkaa.

Sain äidiltä kirjahyllyn ja saappaat, mutta alkaa näyttää siltä, että saan äidiltä toisetkin saappaat, jos vaan jaksan jatkaa ostamista. Tai vähän lisää kirjahyllyä. Tänään en kyllä jaksa ostaa enää mitään. Äiti on vanha kettu, se ilmeisesti tietää, että jos se ei pakota minua kuittaamaan lahjarahaa itseeni käytetyksi, niin oma lapseni saa yllättäen ylimääräisiä lahjoja ja se siitä sitten, minuun tuhlaamisesta. Tai voihan se olla, että se luulee, että käytän ne rahat vaikka kissanruokaan tai hautapaikkaan tai uusiin kirjoihin. (Kyllä minä tarjosin lounaan aviomiespalvelulle, joka kiltisti seurasi minua kassalta toiselle ja ajoi ovelta ovelle.) Tein iltasella asennustöiden jälkeen kuvareportaasin, joka todisti minun tuhlanneen lähes kaiken, jos kohta ylimääräistäkin. En kertonut, että välittömästi raportoituani, säntäsin vielä valokauppaan. Nyt makaan leikisti tähtitaivaan alla. Olen kaapeloinut aika monta uutta valometriä sänkyni ylle ja hymyilen täällä tyytyväisen melankolisena.

Nyt on pesä. Tai onhan tässä vielä laittamista, kun en enää tähän aikaan viitsi aloittaa uusia asennustöitä. Kootessani kirjahyllyä, kuuntelin Bachia ja Jo syttyy valot tuhannet ja muuta sellaista. O Helga Nattin monta kertaa. Sitten askartelin mandariinin täyteen neilikkaa ja poltin kynttilää sängyssä. Sellaista on olla kuolleena elävien kirjoissa. Välillä ihan leppoisaa. Katsella vain tähtiä ja sekasotkua.

Olen usein ihmetellyt ääneen sellaista universumin vääristymää, että esimerkiksi muutossa kirjojen ja kirjahyllyjen koostumus jotenkin muuttuu ja ne eivät ole enää synkassa. Olen kokenut sen vahvasti ja katastrofaalisesti ainakin kahdesti. Täällä leijailee jättimäisten villakoirien lisäksi jotakin avaruustomua, joka täytti uuden kirjahyllyn aika lailla samalla hetkellä kun nostin sen pystyyn. Luulen että se johtuu neulelangasta. Luulen, että kaikki pöly, tomu ja vääristymät, johtuvat neulelangoistani, jotka lisääntyvät kuin itsekseen, huolimatta siitä, että neulon ja neulon. Vähemmästäkin ihminen, universumi ja kirjahylly sekoavat.

Silti, keittiön kirjahyllyissä on nyt kolo, eikä yhtään ylimääräisiä pinoja ja ahtaumia. Eteisen kirjahyllyssäkin on kolo. Siihen on muotoutumassa uusi isompi kolo, johon mahtuu teippiä jolla poistetaan kissankarvaa ja avaruustomua mustista vaatteista ja ne epämääräiset tavarat, jotka lapsi aina laskee siihen, etsiäkseen niitä sitten kaikkialta muualta. Täällä on jonakin päivänä oleva jokin järjestys. Ei huomenna eikä ylihuomenna, mutta joskus, jonakin päivänä, jonkin aikaa, on kaikki hetken aikaa paikallaan.

Uneton olo. Särkee päätä. Mietin, olenko jo aamulla unohtanut asentamani tähtitaivaan, sotkeudun siihen noustessani vuoteesta ja taivas romahtaa.

Haikea ikävä, kuulen ääniä, joku soittaa ja kuiskaa nimeni. Olen sotkussa näissä tähdissä.

18.12.2016

Häpeän taltuttama





Laitan lankoja sivuun. Paitsi uusinta mustaa, ilmeisen ikuisuuden neulottavaa hidasta kaulaliinaa. Sormet etsivät uutta työtä. On pitänyt jo pari päivää tehdä levynkansia, mutta sanat on tulleet läpi. Se tarkoittaa toivottavasti sitä, että vuodan vähemmän tänne.  

On totta, että mustat aukot vuotavat ulospäin. Sieltä sitä tavaraa tulee. Samalla pääsen yhä syvemmälle puhumattomuuden maailmaan, mutta tunnistan vammani, vaalinkin sitä. Viikko viikolta järjestelmällisemmin. Joskus tulevaisuudessa voin seurata jälkiäni ja todentaa ne. Fossiiliset mustan aukon askeleet kohti uutta järjestystä. 

Saatoin lauantaina päivällä puhua äidin kanssa. Sen elävän. On hauskaa kun äiti kysyy aina, että herättikö minut, vaikka vuorokaudenaika olisi mikä tahansa. Varsinkin kun unettomuuteni tai vapaaehtoinen kukkumiseni on tuttua. Ja ehkä siksi kysymys aina onkin niin turvallinen ja intiimi. 

Vielä hauskempaa oli, että puhelu osoittautui sellaiseksi yhdistetyksi lottovoitto- ja joululahjapuheluksi. Tunsin hetkellistä häpeää, kun äiti tivasi toiveitani ja tajusin, etten osaa toivoa itselleni mitään. Tai toivon sellaista mitä ei voi mitenkään toteuttaa, mutta en vedä sitä nyt tähän framelle.

Ei minun paljoa tarvinnut pinnistellä. Keksin yhden toiveen ja kun tiesin sen toteutuvan, keksin heti toisenkin. Varsinaista pröystäilyä. En heti osannut valita niiden välillä. Luojalle kiitos äideistä, jotka toteuttavat kaikki toiveet. Olkoonkin, että niitä on vain kaksi. 

Tavarainhoni kaikkosi hetkeksi. Minulla on usein vaikeuksia perustella yhtään minkään ostamista, sillä se on mielestäni täysin Saatanasta. Varsinkaan mitään tarpeetonta ei ole lupa hankkia. Suurin iloni, ovat lapsen levytilausten mukana tulevat erisävyiset ruskeat kääre- ja paketointitarpeet, joita voin uusiokäyttää. Nyt tuntuu vähän samalta. 

Eikä kukaan ole edes kysynyt olenko ollut kiltti. 






16.12.2016

Juhlia ja kuoriutumista







Peaky Blinders


Rectify 

Kipulääkkeenä nautin yliannostusta laatusarjoja. Peaky Blinders on silmissäni samanvärinen kuin marraskuu, vaikka se onkin kai Belfastin hiilipölyä, ikuista sadetta ja mutaa. Rectify taas tuo lähemmäs syvän etelän puuvillapellot ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevän uskon jumalaan. Sielläkin on mutaa, joka tarttuu housunlahkeisiin ja kulkeutuu kaikkialle. Rectifyn himmailun tahtiin neulon kaulaliinaa jonka piti olla eilen valmis, mutta joka on purettu ja parsittu jo moneen kertaan. Neuloin sitä juhlissakin useamman kerroksen pieleen - mustaa lankaa pimeässä huoneessa - ja hihittelin vieruskaverin kanssa, että ei tule onnistumaan tämä.

Juhlissa puhuttiin paljon kulkutaudeista ja kuolemasta ja soitettiin masentavaa ja haikeaa musiikkia, joten lähdin hyvissä ajoin ja hyvillä mielin harhailemaan rantaan ja kotiin. Ehdin kuitenkin puhua vähän koteloitumisesta, unettomuudesta, olkavarsikivuista ja sädesienestä, sekä myöntyä jouluaaton viettoon. Join mukillisen erinomaista boolia, jota Muusan Äiti kävi hakemassa minulle, ennen kuin siihen oli ehditty sekoittaa mitään Koskenkorvaa laimeampaa. Heräsin.

Olen tainnut saada joululahjat jo etukäteen. Vein ylimääräisiä naapurille, suklaata ja viiniä ja ison valmisglögin, josta en tykkää. Jouluvessan kirjakokoelma on laajentunut ja kylvin siellä eilen kynttilänvalossa ja maidossa (vain jalkani saivat maitoa - täysmaitoa). Suon itselleni hetkellisen elämän pumpulissa ja punaviinissä. Kuoriudun ihan vähän. Olen kokonaan ulkona. Välillä hangessa ja välillä pienen välimatkan päässä kehostani. Sanon sille että anna mennä vaan ja mihin vaan. Kohta kaikki on ohi. Siihen asti mennään näin.

Olen vähän hidas, mutta nyt jo armollisen hidas. Ikävä ei satuta, sen voi sulloa syvemmälle, mustien aukkojen mustista aukoista sisään ja sitten hymyillä, koko avaruudelle, tähdenlennoille, täysikuulle ja sille miten pientä kaikki on. Jättiläisen henkäys tekee minusta savulihaa. Ja hetkellisesti tuntuu hyvältä tarttua neuleeseen, ystävän tai kirjaan. Alan muistaa miltä tuntuu, kun rakkaus läimii päin näköä.

Tämän itseaiheutetun hellyyden tulisi riittää loppuelämäksi, siksi yritän olla maanittelematta ja käskemättä. Muiden ihmisten läheisyys on yhä vaikeamapaa. Pelkään niin paljon ja säikähdän pienintäkin liikahdusta. Paitsi niiden liikkeitä, joihin luotan kuin kivimuuriin. Ne pääsevät ihollekin ja parantavat kosketuksellaan. Minä en oikein voi koskaan olla yksin tai todella yksinäinen, sillä minulla on niin paljon ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät. Yritän sietää ja kestää sen, että he sietävät ja kestävät ja ovat ja rakastavat. Yritän maanitella esiin toisenlaista yksinäisyyttä. Sellaista yksinäisen vanhuksen muumioyksinäisyyttä, mutta en vaan pysty. Minulla ei ole sellaista.

Olen lapsellisen hämmästynyt siitä, että tämä vuosi on pian ohi. Jatkan sitä ehkä seuraavaan, ihan vähän, jotta ehdin nielaista. Hyvä vuosi, rakkauden vuosi, vaikkakin eriskummallisen täynnä kalmoja. Tänään uskallan lisätä listalle isän ja äidinkin. Tavallaan se kaikki kauhu ja kipu, jonka kanssa olen saanut viime viikot seikkailla, alkaa olla ohi. En ole oppinut mitään, mitä en jo tietäisi. Olen ehkä vähäksi aikaa kyykistynyt ymmärtämään sen, kuinka helposti vanhat traumat nielevät kokonaiseen ihmisen, kuinka voimaton ja keinoton voin joskus olla, kun ne astuvat hampaisiin asti aseistautuneina päiväuniini ja silpovat kaiken olevan.

En osaa vielä sanoa olevani kiitollinen. En ehkä koskaan. Järistysten jälkeen minä rakennun taas, kunnes joskus lopullisesti murenen. En syytä itseäni siitä, mitä en enää osaa ja uskalla. On kaikkea muuta. Silti jotain on taas käsitelty ja paketoitu. Mielikuvaharjoittelen silkkipaperia, kultalankaa, punaisella painettuja lakkasinettejä ja uusia silmukoita.







13.12.2016

Lihasrelakseantteja ja hierontaa


Viihdyn täällä puskissa. Täällä on enemmän tilaa puhua ääneen mistä tahansa ja oman alakulon näkyvimmät jäljet ovat ainakin osittain kahdeksankymmenen kilometrin päässä. Autistien päivärytmi on aina sama, raahaudumme iltayöstä töistä kotiin, syömme ja saunomme. Puhumme. Se puhe sisältää aina itkua ja/tai naurua. Tunnen itseni rakastetuksi ja olen turvassa, eikä sitä tarvitse analysoida mitenkään. Paitsi joskus puhumalla siitä, ettei kaikkea tarvitse.

P hieroo saunassa selkää ja niskaa. Kaikki valvotut yöt painavat lyijynä. Kasvolihakset ovat jumissa ahdistuksesta. Hieronnan päälle nappaan suosikkirelaksanttejani, joiden vaikutus on samanlainen kuin koomalla. Nukun kahdeksan ja puoli tuntia, herään vain kahdesti katsomaan kelloa, mutten aio nousta. Tunnen lepäävän ihmisen sisälläni ja se on ihanaa pumpulia, olkoonkin pelkkä itseaiheutettu kemiallinen reaktio.

Illalla puhuin Muusan äidin kanssa tunnin. Luottoihmissuhteeni rakentuvat kummallisesti. Tässä suhteessa on tietenkin hyvä, ettei Muusan Äiti voisi olla äitini. Itkin kolme kertaa. Nauroin myös. Kaikissa arvokkaissa naisissani on se hyvä piirre, että itkun seasta erottuu aina nauru. Joskus pelkästään se saa itkemään. Luulen, että minun on laskettava itsenikin näitten arvonaisten joukkoon. Saatanallista hulluutta ymmärtää usein parhaiten jo keski-iän ylittänyt arvohenkilö, jolla on kylliksi kokemusta kivusta, verestä, kuolemasta, rakkaudesta, mielialanvaihteluista ja mistä tahansa traumoista, miehistä, lapsista, naisista ja elämästä. Sellainen kokemuspohja luo kantajalleen eräänlaista julkeaa nöyryyttä. ilmaista ja ymmärtää oleellinen, ottaa näkökulmia ja nähdä todellisuuksista vivahteita ja sävyjä.

Jos pelkkä epätoivo, suru tai katkeruus olisivat muovanneet minusta kuvansa, niin minua ei olisi. Aamulla imuroin vähän, seisoskelen pihalla ja lumipesen yhden maton. Kohta menen opettamaan viimeiset tunnit tälle vuodelle, eikä se ahdista. Uusimmat lapseni huusivat hurraa ja eläköön jo eilen, kun varmistin jatkavani heidän kanssaan tammikuussa. Piti liikuttua ja käydä vessassa itkemässä. Se itku on vain väsymistä ja hetkittäistä epätoivoa ja hulluutta, jonka läpi en näe sitä, etten ole pelkkä hyödytön ihmisjäte, jota kukaan ei voi koskaan rakastaa. Mitä siitä? Enhän minä sille mitään voi. Muuten olin nokkela sanoissani ja teoissani. Hellyin jopa jatkamaan tunteja yliajalle, kun niitä tyyppejä ei meinaa koskaan saada ulos luokasta. Tämä iltapäivä ei pelota etukäteen. Olen valmistautunut saamaan lahjoja ja itkemään missä huvittaa.

Olen sanonut monta tarpeellista asiaa ääneen ja nukkunut tarpeeksi. Siinä on kylliksi parille päivälle. Ryhdyn kokoamaan voimiani juhlaa varten. Sellaista hyvien ihmisten juhlaa. Tiedän että voin ottaa tarvittaessa kutimeni mukaan, käyttäytyä psykottisesti tai olla käyttäytymättä. Olla ihminen. En aio kieltäytyä.

Inhoan tätä padilla kirjailua. Ajatus ehtii mykistyä ennen muotoutumistaan. Ja vielä tämä mäyräkoira tässä sylissäni. Koirapelkoiseksi ihmiseksi olen kyllä ihan liian koiraystävällinen.

12.12.2016





Hellyydestä ei ole pulaa. Se on umpioitu säilöön talvien ja vuosien varalle, paksuihin lasipurkkeihin, suolaan ja hunajaan. Maakellariin, jossa seinät nyyhkivät lähdevettä ja kostuttavat etiketit lukukelvottomiksi. Aika ja kosteus saattavat kirjaimet ja sydämen lepoon ja suolaavat sielun.

Talvisin nuotiomakkaraan on puukolla viilletty meidän kaikkien nimet ja sydämet. Makaan hangessa, sukset jalassa ja villasukat imevät paakkuuntunutta lunta, niin että se jäätyy kiinni minuun. Äiti sanoo että olen paskapää.

Avaan mustepullon, mustan tai seepian, en tässä hämyssä erota kunnolla. Kynttilän valo rahisee paperilla, ikkunasta tulviva viima kuljettaa sekä liekkiä että paperia. Jos kaikki syttyisikin yhtäkkiä palamaan. Tuli leviäisi itsestään ja nopeasti. Ei tarvitsisi niin paljoa siivota.

Nukun yöni illalla ja herään kymmeniä kertoja ihmettelemään, kuinka vähän kello on. Kahdentoista jälkeen tuskastun, keitän ensimmäiset aamukahvit ja leikkaan palan Keskiyön kakkua. Pidän näistä ruokalajeista joita lapsen kanssa olemme vuosien mittaan kehitelleet. Koiran oksennus on klassikko. Toivottavasti Keskiyön kakusta tulee samanlainen. Lapsen läsnäolo liisteröi kiinni olemassaoloon, mutta lapsen lähdettyä tilaan puhkeaa varjoja ja pimeyttä, joita eivät läpäise asentamani valoköynnökset ja elävät tulet. Silloin on helpompaa toivoa, etten olisi ollenkaan olemassa. Enkä paljoa olekaan. Vain välttämättömimmän.

Koko päivän keitän tomaattikastiketta ja sitten paistan pizzaa. Toteutan synttäritoiveita. Isä ja lapsi istuvat ja syövät ja kaikki on hyvää ja tosi hyvää. Olen läsnä, mutta pelkään paljastuvani poissaolevaksi. Ääneen puhuminen on harhailevaa ja hidasta.

B-vitamiini haisee vanhuudelle ja puolikuolemalle. Haju tarttuu kämmeniini ja haistan sen, vaikka pesen käteni monta kertaa. Juuri tältä puolikuolleisuus haisee, pinttyneeltä käyttämättömyydeltä.

Kuluu kaksitoista tuntia vastata tekstiviestiin. Sanon että minusta tuntuu, ettei mikään ole oikein, enkä osaa sanoa mitään. Kaikki on väärin. Kaikki mitä sanon. Silti kirjoitan. Nenästä valuu vihreää räkää.



10.12.2016

Keskiyön kakku


Vessa odottaa joulua.

Parhaat jutut on usein painettu astianpesuainepulloihin.

Aamupäiväkahvi.

Vessakin pukeutuu jouluun. 

Paavo ei kuuntele Bachia.

Luonnonvalosuikale.

Keskiyön kakku.



Joskus vaikeinta on juoda kahvia. Sen lisäksi saatan sitä juodessani liikuskella ajatuksissani päin seiniä tai yrittää läpäistä ne.

Kuljeskelen minä muutenkin. Vein P:n synttärikahville. Kahvin lisäksi siinä paikassa on paljon muutakin toimimatonta. En ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä tosiasiaa, että ainoa mainitsemisen arvoinen kahvipaikka täällä, on oma koti. Piste ja tervetuloa. Vein silti hätälahjan. Ehjän sydämeni. Sanoin että voi sen heittää seinäänkin. On kokonaisempi niin, rikkipoikki.  Aiemmin aamuyöstä, etsiessäni päätöntä ritaria, löysin ritisevän muovipussin. Sen sisällä oli villasukka vuodelta 2008. Tai jotakin sinne päin. Kuitenkin ajalta jälkeen leikkauksen, jolloin sain neulonta- ja virkkaustaitoni takaisin ja siinä onnistumisen kiimassa ryhdyin taikomaan sormistani villasukkia ja lapasia, ensin itselleni, mutta sittemmin myös muille. Tämä villasukka joka ilmestyi minulle, on täyttymätön lupaus P:lle. Aloin täyttää sitä, mutta tajusin, etten ehkä ehdi. P on syntynyt samana päivänä kun lapseni.

Deadlineen on pari tuntia ja kiitän itseäni hätälahjasta. Villasukista toinen on jo ollut pitkään valmiina, eli vuosia, mutta toinen ei. Hän on valmistumaisillaan, muttei kuitenkaan tulevan tunnin sisällä. En kiitä itseäni erikoisen kantapään kokeilemisesta, sillä en saa mitenkään kiinni siitä, mitä olen joskus tehnyt. Varsinkaan, kun to do -listalla on myös keskiyön täytekakku, joka ei ole minun ideani, mutta toteutukseni kyllä. Paljon Lemon Curdia ja sitruunalla maustettua tuorejuustoa ja kermavaahtoa, jotka peittävät kaiken olennaisen.

Keskustelin Paavon kanssa vakavasti Bachista. Waitsista en keskustele, se on minulle kipeämpi kohta yhteiselossamme. Paavo ei kykene keskittymään elämään (eli uneen ja uneksimiseen) kun Bach pauhaa. Mietin tätä samaa itsekin ja tajusin, että Bachin soidessa, kirjoitan puolet vähemmän ja tajuankin oikeastaan puolet vähemmän siitä mitä yritän ilmaista. Bach yhdistettynä loputtomaan valvomiseen on vähän kuin saavutettu taivaspaikka. Ei mitään.

Puhelimeni aloitti taas eilen oman elämänsä. Se oli soitellut itsekseen kaikkialle ja kaikkia soitteli takaisin koko illan. Että mikä nyt on? Selittelin aikani, mutta sitten sammutin koko toosan ja nukuin. Kaikesta huolimatta puheluni P:lle yhdistyi. Olemme aina hämmentyneitä kun puheyhteys muodostuu, sillä kummankin puhelimella on oma elämä, joka ei normaalisti salli yhteyden muodostumista välillemme. Oletko se sinä?! Kuuletko minua?! Tää toimii!

Nukuin illalla päiväunet ja valvoin koko yön. Puhelin sanoi, että rakkaus siirtää ihmisen pois entisiltä sijoiltaan. Ja ettei rakkaus, suhteessa minuun, halua olla olemassa. En minä osannut sanoa mitään. Muutenkin, olen hämmentynyt siitä, miten vähän minulla on sanoja. Olen olemassa, kuulen suolistoni, mutta jos minun täytyy kommunikoida ääneen, muutun suolapatsaaksi, seison vain paikallani ja itken. Kaiken keskelle Vuorelta tuli viesti, että Mentori on mahdollisesti tulossa kaupunkiin. Lopetin heti ranteitten halkomisen ja aloin olla iloinen.

Uskon, että he joilla on jotakin merkitystä, odottavat minua maailman tappiin. Tai sitten eivät.


9.12.2016

3.33


Paavo kuuntelee Bachia












Eilen heräsin kahden jälkeen päiväunilta, kun lapsi tuli koulusta. Luulin iltapäivää aamuksi ja pyysin
anteeksi, etten herännyt keittämään kouluunlähtijälle kahvia. Pojan ilme paljasti, että nyt ollaan eri aikavyöhykkeellä ja pahasti.

Kahden tunnin tehopäikkärit korvasivat huonosti viimeisimmät unettomat yöt, joina yritin korjata unirytmiä peruskoulupohjaiseksi. Tai siis tapahtui jonkin viimeaikaisen yön jälkeen, etten sallinutkaan parin tunnin päikkäreitä itselleni, vaan menin umpiväsyneenä yhdeksältä illalla nukkumaan. Oli ihanaa kaatua vuoteeseen ja sammua. Heräsin täydessä tehotyttötilassa jo ennen yhtä yöllä. Luovutan ja luovin. 3.33 on kahdesti kadonnut ja kolmesti kirjoitettu työpaikkahakemus valmis. Kannattaa suorittaa tärkeät asiat koomassa ja tehdä omatoimisesti kodin sähkötöitä. Ei tarvitse kauaa kitua.

Käyn pimeän aikaan metsällä, pesemättömänä ja ajatuksissani. Lumivuoret kasvavat ja uudetkin polut häviävät tieltäni. Aivoissa liikkuu agendan rippeet. Kirjoitan päässäni. Kohta puhun itsekseni. Kohta kirjoitan äänettömästi. Viikkaan pyykit ja löydän päättömän ritarin. Keitän meille kaikille kahvia. Hiljaisuuden rikkoo joulukuun ainainen naakkaparvi. Pidän joulukuun naakoista, niitten metelistä ja kiireellisestä lennosta. Aamu tuo valon sisään. Luukutan Bachia (Glenn Gould, 1981 ja 1955) ja suljen naakoilta ikkunan. Kissalla on kummallinen suhtautuminen sekä Tom Waitsiin että Glenn Gouldiin. Vuosien mittaan se on oppinut olemaan samassa huoneessa niitten kanssa. Ilme on silti anovan kärsivä. Ollako lähelläni vai hirttäytyä, kas siinä vasta pulma.

Se ei tiedä, että kohta Glenn sammuu ja minä menen ulos, puhumaan puille ja naakoille puuta heinää.