Luonnos, ei saa koskea, kopioda tai levittää, muuten tapan.

Mietin eilen yhtä juttua jota mä katselin ainakin vartin. Olin näyttelyn avajaisissa. Siellä oli tajuton tungos. Avajaiset on yleensä tylsiä ja haisevia loukkoja. Paitsi lauantaiset päiväkänniavajaiset, joissa voi olla päiväkännissä, ellei satu olemaan töissä.

Seisoin sen tungoksen liepeillä ja katsoin ihmistä. Siinä oli joukko paksua pikkukaupungin kulttuurikermaa, vähän kylmää ja vähän hikistä, osittain haisevaa ja aavistuksen verran tunkkaista. En erittele heitä/meitä tähän nimillä, vaan ajattelen meitä ja heitä ennemminkin tummahkona massana, jonka velvollisuus on olla paikalla ja asemissa, ojentamassa tassua toiselle samanlaiselle.

Sosiaalisuuteni on ollut muutaman päivän sellaista laudat ikkunaan -tyyppistä, joten saatoin olla vähän kitkerällä päällä, jouduttuani poikkeuksellisesti peseytymään, pukeutumaan ja kulkemaan tukka kosteana läpi kylmäviimaisen kaupungin.

Mä tunkeuduin sinne, lähentyen niitä teoksia kynä sojossa, toivoen että sen voimalla saisin niitä lihamassoja tökittyä sivummalle ja pääsisin varsinaiseen yhteyteen taiteen kanssa. Pääsinkin. Pionit tuoksuivat mehiläisvahalle.

Seisoin siellä suppilomaisen gallerian takaseinällä ja katsoin taas ihmistä. Sitä oli kymmenittäin. Yksikään ei ollut kääntänyt katsettaan kohti teosta. Suikkelehdin salin läpi ja seisoin nyt ikkunaseinällä, sisääntulossa ja katsoin sitä uudestaan. Näin sen saman. Ei katsettakaan teokselle.

Olen inspiroitunut. Näyn vallassa. Se häiritsee keskittymistäni työhön. Sellaista on minun työni.

Olen luvannut Pilville jo pitkään salipostauksia. Tiiättehän ne kuvat, joissa notkutaan jonkun räkin tai kahvakuulan liepeillä verrareissa/vaijereissa ja katsotaan itseä peilistä. Peilistä näkyy sinä itse ja sun samsungiphonelumia jolla kuvaat sitä itseysinteriööriäsi. Mä löysin salin pihalta laonnutta kukkaketoa ja kuvasin sitten sitä. Unohdin kuvata mun salitossuja, vaikka ne kertoi mulle jonkun salillakävijän salaisuuden. Treenin jälkeen tutkin niitä hellästi ja mietin kuinka tässä nyt näin, mun tossujen pohjassahan on paskaa?  Ei se ollutkaan paskaa, vaan ihan oikeeta suklaata. Kukakohan ehtii salilla murustella suklaata ympäriinsä? Täytyy huomenna kokeilla ehdinkö. Muitakin eväitä voisi ottaa, juustonaksuja vaikka, en ole maistanut niitä vuosikausiin. Ja punaviinpönikkä. Olen huomenna varmaan koko päivän salilla.

Tuli mieleen vielä, että jos voisi aikamatkustaa, menisin jonnekin kolmen viikon päähän menneisyyteen ja sitten käväisisin tuolla maaliskuussa 2013 ja tulisin äkkiä takaisin. Vaikka päiväkahville suoraan. Ensi viikon skippaisin kokonaan, panisin mustaan aukkoon tai jonnekin piirongin laatikon pohjalle. Ensin pitäisi hankkia se piironki kyllä, mutta voisin tuoda sen jostain menneisyydestä, vielä kauempaa. En kuitenkaan Ikeasta.

Kahvilla ketjubaarissa. Paskaa lattea.

Kakulla 

Kakulla 

Olskulla Alessa. 

Keikalla
J! Kumpulainen&Veijarit 

Muutama päivä on mennyt mukavasti hippaillessa synttärikarkeloissa. Kun on tarpeeksi vanha, täytyy aloittaa ajoissa, ettei kuole ennen deadlinea. Tänään on deadline ja minä elän. Jippijaijee.

Söin eilen hyvin paljon kakkua ja toissapävänä jorasin lippalakkikansan parissa ja parina. Kiihkeitä ovat nuoret miehet. Niiden alkoholinkulutus on sitä luokkaa, että todellisuudentaju naiskauheuden suhteen muuttuu ratkaisevasti. Suosittelen kaikille janoisille puumille. Paitsi etten pidä siitä puumavertauksesta, se on jotenkin teennäinen. Ihan sama se on mitä tai ketä paneskelee, jos on sellainen panomieli ja osaa valita puumansa tai nuorensa oikein ja hyvin. Ja joskushan voi käydä niinkin, että puuma sammuu alastomana riisikebabin päälle, ei  toiveikkaan lippalakkinuorison.

Eilen päiväkännäilin piiiitkästä aikaa Paasilinnan kanssa. Meillähän on satunnaisia ongelmia päästä itse asiaan, sillä yleensä kohdatessamme arskamagnetismi on kohtuullisen vahvana liepeillämme, jokaisessa henkäyksessämme suorastaan. Täytyy melkein etukäteen tietää, jaksaako kuunnella ihmiskohtaloita, varsinkin kun ne arskojen kohdalla ovat yleensä suht identtisiä. Eli ennen oli toisin, nyt on näin, kerroinko jo että lapset, että puoliso ja niin huonosti? Että Niuva ja psykologi? Jaksaa täytyy. Vain te voitte auttaa ja joskus viranomaisetkin auttavat minua ja vaimoa kun ei meillä oiken suju. Ja kaikki on minun syytäni. Mitä minä teen, kertokaa heti. Juotteko te olutta?  Voitteko te kuvitella? Sanokaa minulle mitä minä teen? Aiotteko te lähteä pois? Minä tapan itseni jos te jätätte minut!

Niinku että riittääkö oma inhimillinen lämpö tuohon kaikkeen. Ettei vaan käske samantien kaikkien mennä ja tappaa itseään?  Mun kohdallani on taas todistunut se, ettei riitä mun lämpö. Sanoin taas ihan selkeästi että jos haluat tappaa itsesi, ole hyvä, mene ja tapa. Onko se kuitenkin pakko sanoa aina ääneen? Joskus kyllä on. Varsinkin kun jokaisesta oluthörpystä itsesäälistyvä arska istuu mua vastapäätä, housussa jo vähän kuivuneet kuset ja pyyhkii kyyneltä silmäkulmastaan. Todellisuudessa ei ole edes sitä kyyneltä, on vain myötätunnonjanoinen humalaisen ele, jäänteinä niiltä ajoilta kun itku vielä irtosi. Ja vieressä istuu Paasilinna, jonka kanssa on tuskin ehditty päivää sanoa ja aikaakin on jo kulutettu kaksi tuntia. Että nähdään taas marraskuussa. Yhdessä Arskoja.

Mä olen jo useamman päivän leikkinyt, että mulla on loma. Olen viettänyt ne päivät Pian kyljessä, koska mä vaan rakastan Piaa. Me on saunottu, syöty ja treenattu. Ja sitten on saunottu. Ja saunottu ja uitu. Ja saunottu ja treenattu. Ja saunottu ja syöty. Ja syöty. Ja höyrysaunottu. Ja katsottu elokuvia. Ja sitten oon tehnyt ruokaa Pialle. On puhuttu ja oltu ihan hiljaa ja loikoiltu. Lapset me lähetettiin isille ja muihin turvallisiin paikkoihin lanittamaan ja ne lapset jotka jäivät kotiin saivat erikoistehtäviä, kuten limpan ja sipsin hakemista makoileville äideille.

Mä en olisi uskonut viisi päivää sitten, että mä ikinä sortuisin mihinkään hömpötyksiin, mutta nyt mä olen sortunut maailman ihanimpaan höpötykseen. Se ei ole edes hömpötystä! Mä palkkasin personal trainerin. Jos et ole vielä kuullut miten mä hehkutan personal traineria unissanikin, niin nyt kuulet. Go go personal trainer! Lisää painoja! Mä rakastan personal traineria! Mullahan on ollut juoksuvalmentaja jo pari kuukautta, oikeastaan kaksikin. Toinen niistä juoksuttaa mua paikallaan liikennevaloissakin, sillä muutenhan mä fuskaisin ja juoksisin vaan punaisiin valoihin seisoskelemaan. Toiselta mä saan palkkioksi sitä unelmaseksiä, jos vaan jaksan juosta muutaman kilometrin kiukkuamatta. Tämä kolmas on kaikkein professionaalein, sillä kun ei ole omia lehmiä ojat pullollaan.

Personal trainerin jäljiltä mä olen tänään liikuntakyvytön. Mä vedin eilen ihan innoissani koko viikon punttitreenin putkeen, sellaisessa lisää painoja!-ekstaasissa, jossa  lisäkilot sinkoutuivat pikku kätösiini heti kun inahdin. Kyllä kannatti. Tänään mä en varsinaisesti ole liikkunut, olen vaan yrittänyt löytää jonkin korvaavan metodin nousta ja laskeutua rappusia. Siltikin se kannatti. Mä en ole aikoihin saanut samoja kiksejä kun eilen, hippelehtiessäni punttisaliäijien ja niitten hien ja nostovöiden seassa. Mitä siitä jos mun mave on tangon verran?

Sitä paitsi mun liikkuvuuteni on yhä hyrrän luokkaa ja mä suoritan kaiken tunnollisen oikein. Tosin se tapahtuu ihan vahingossa. Se on mun luonto. Mukavaa olla näin vitun täydellinen kaikessa.

Ai niin. Mulla näyttäisi olevan 80 sähköpostia jonossa ja mä olen vuorokauden jäljessä aikataulustani. Ei se mua haittaa. Huomenna sitten. Tai joskus.

Jope Ruonansuu – Mutsi-rap

Lampi

Tori

Mulla on takana kaoottisen syvä pätkä aivotyötä, jonka jäljiltä olen vähän romuna. Aivotyö ei ole mun juttu, ei ole koskaan ollut. Eilen mä pääsin jo sellaiseen jännittävään tilaan jossa en osannut sanoa sujuvasti huu, saati sitten luetella postinumeroani.

Se johdatti mut miettimään 10-18 tuntisia työputkia, joiden lomassa pestään pyykit, hoidetaan sairaan lapsen mieli ja keho, säntäillään tiedostosta toiseen ja unohdetaan syödä. Tämä kaikki on ihan ok, siihen asti kun tulee aika palkita mut punaviinillä ja kehnolla ravintolaruoalla. Mä seisoin elen illalla ravintolan oven edessä ja (melkein) itkin sitä etten mä voi mennä sinne sisälle. Vanhemmiten mulle on tullut jokin raja vastaan. Muistatteko niitä juttuja siitä, miten mä unohdan vaikka pukea hameen päälleni, kun lähden ulos, tai käyn kaupassa pyjamassa?  Ennen mä naureskelin sille. Eilen mä seisoin pyjamassa siinä ravintolan ovella ja päätin jättää väliin. Musta on tullut luuseri.

Älkää koskaan tehkö liikaa töitä. Jos itket pyjamassa kadulla, uskaltautumatta sellaisenaan ruokaravintolaan, etkä jaksa juoda punaviiniä, olet tehnyt liikaa. Lopeta se heti. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, ettei jaksa juoda punaviiniä.

Tänään on kansallinen epäonnistumisen päivä. Sen kunniaksi mä sain jonkin universumin valttikortin, joka olisi saattanut johtaa kuolemankolariin moottoritiellä. Close to death -kokemukset on aina olleet mun suosikkeja. Mä inhoan jossitteluja, koska kaiken voi aina jossitella siihen malliin, että nyt oli kyllä lähellä muttei ollutkaan. Tänään mä olen antanut itseni jossitella, sillä tapahtumaketju, joka johti siihen etten koskaan ehtinyt motarille saakka rikkinäisellä autonrenkaalla, oli vallan hieno. Siihen tarvittiin kollektiivista kahvinhimoa, tarkkasilmäinen nuorimies, rikkoontunut kassakone ja ovelle asti jonoa.

Nyt mä olen onnellinen. Päivää on toki jäljellä ja olen unohtanut taas hameen kotiin, mutta se ei kauheesti haittaa. Punaviinikin tippuu.

Saku Sammakko 

Joku joutsen tai sellainen 

Olen harjoittanut lihaksiani vimmatusti halki viikonlopun. Ainakin mokkapalan suuhunojentajat alkaa olla kuosissa. Oikeestaan mun lapsi on muuntautunut parissa yössä urheiluhulluksi, jolle mikään ei riitä. Suoritimme eilen aikaistettua yöjuoksua ja poika juoksi koiranpaskaan. Mulla ei ole aikoihin ollut niin arkisen ja vastustamattoman hauskaa, kun lammessa lapsen lenkkareita pestessä ja hihitellessä pimeydessä.

Mähän en pidä lapsista, mutta kieltämättä mä joskus herään hellyydensekaisiin tuntoihin, kun niistä alkaa kasvaa ihmismäisiä. Sellaisia jotka kommunikoivat kiroillen ja angstaten, eivät osaa matematiikkaa, tekevät järjettömiä päätelmiä itsestään ja maailmasta. Se on hienoa, melkein autuaan avartavaa. Sellaisen ihmisen kanssa on mukava elää ja olla. Juosta ja tehdä ruokaa.

Perussuomalaisia 

Viikonlopun aikana tapahtuneen "perussuomalaisia rajaavan gallerioinnin"  kunniaksi mä lapioin aamusella tattaripuuroa naamaan ja katselin ihmistä. Samalla mä raapustelin muutamasta ehdokkaasta oman versioni. Oli pakottava tarve, sillä verkkokalvoilleni alkoi syöpyä hennon pastellisia akvarelleja ihan itsestään. Ne olivat kauniita. Akvarelleihin ei ollut aikaa, joten nappasin lähimmän kynän ja aanelosen. Kohtuuden vuoksi piirsin itsenikin.

Ihme etteivät perususuomalaiset ole pyytäneet minua ehdokkaaksi. Olisin ollut just paras. Melkein kaikkia mun kavereita pyydettiin ehdokkaaksi. Niitä kyllä pyysi vihreät. Joitain pyydettiin monta kertaa. Mua ei pyytänyt kukaan. Osa on nyt sitten ehdolla. Lieventääkseni katkeruuttani, olen lopettanut oikeaoppisen jätteidenlajittelun ja luomuruoan syömisen. Siitäs saatte. Tulipa hyvä mieli.

Nyt mä ajattelin juoda aamupäiväkahvit ja etsiä sopivan ehdokkaan itselleni. Jonkun joka tykkää tattaripuurosta. Ja tietenkin ymmärtää hyvän kahvin päälle.

"Kaikki olemme juoppoja, lutkia täällä, kuinka ikävää meillä on yhdessä!" 

- Anna Ahmatova

Olen päästänyt itseni helpolla jo muutaman vuorokauden. Iloitsen uudesta työhuoneestani. Menen sinne täyden kahvilastin kanssa, istun tuoliin, availen naistenlehtiä, deadlinea, kirjoja, punaviinipulloja, puhelinta, tietokonetta, postia, kirjoja ja verhoja. Katselen ulos ja viilailen kynsiäni. Katselen tuulessa punnertavia harakoita. Mietin värjäisinkö hiukseni vai jättäisinkö värjäämättä. Hyvin usein jätän.

Olen siirrellyt pöytiä viikon. Kaikella ei ole paikkaa. Oikeastaan ei millään. Eli kaikki on valtavan hyvin järjestetty. Loogisesti.

Syksy etenee. Tässä vaiheessa se tuoksuu mätäneville omenille ja vettyneelle koiralle. Yöjuoksureitiltä on puolet valoista palaneet loppuun ja askeltaminen on melkein vaarallista. On silti ihanaa juosta illalla ja yöllä. Puiden luovuttamien lehtien keskelle voi aurata polkuja. Se mihin vesi pian loppuu on jäätä.

Olen käpertynyt runotyttöjen kanssa, juonut vähän punaviiniä, vähän schoko chiliä, vähän sitä mitä milloinkin sattuu lasissa olemaan. Maitoa, porkkanamehua ja mustaherukkakeittoa. Istunut kahvilassa kahvi kahvin jälkeen.

Olen laulanut unissani karaokea, kaksi yötä peräkkäin. Se johtuu sitoutumishaluttomuuteni alitajuisesta mantrasta, jota poikaystävämies on manannut esiin.

Viihdyn vuosi vuodelta paremmin yksin. Minä sitoudun lapseen ja itseeni. Pidän perusparittomuudestani. En halua ketään sotkemaan minun ja itseni aina vaan paranevaa ja lämpenevää suhdetta.

On meillä heikkojakin hetkiä. Sitoudun naisiin. Ne ovat kallioita. Pumpulista rakennettuja kallioita. Vahvoja, hyviä, kauniita ja rakkaita. Lämpimiä ja kylmiä, liukkaita ja sammaleisia. Tuoksuvia.

Sitoudun mokkapaloihin. Sitoudun naakkoihin. Odotan aamua. Aion karata kylpylään ja metsiin. Saleille, poluille, altaisiin ja rautaan. Ihanaa on.