15.10.2018

Joo





Hyljäsin metsän, jätin sen hetkeksi oman onnensa nojaan. Tiedän ettei se edes huomaa poissaoloani. Se ei ikävöi vaelluskenkäni painaumia sammalohimolleen. Se ei kaipaa kiimaisia sormiani riipimään sieniä syliotteestaan, eikä ilmatilaansa leijumaan kanssasienestäjieni päälle langettamiani kirouksia. Minä kaipaan.


Olen istunut puistossa. Alppipuistossa, Ruttopuistossa ja Kuolleen etanan puistossa. Vähän Sibeliuspuistossakin. (Työnsin pääni monumentin sisään juuri ennen keskiyötä ja taoin terästä naamani kohdalla. Suosittelen.) Muusa kertoi, että legendan mukaan, kun käyt makaamaan monumentin juurelle "joku semmonen juttu" kainalossa, tuuli soittaa Sibeliuksen kadonneen sinfonian. Emme tiedä mikä "joku semmonen juttu" on. Meillä oli matkassa litra punaista maitoa. Sitä on turha kokeilla toistamiseen.

Aiemmin päivällä seurasin ihmisiä Ruttopuistossa. Katkeilevaa liikettä ja asentoja kirkkaassa auringossa. (Nietzschellä oli tähän joku juttu, jonka jo yön myötä unohdin. Tosin hänellä oli muutakin: Autuaita ovat ne jotka unohtavat, sillä niin he selviytyvät jopa erehdyksistään.) Tyttöpari kävelykahvin kanssa keimaillen. Nuori nainen jähmettyneenä paikoilleen, käsissään sylillinen lehtiä. Jo aamulla syksyiseen oranssiin pukeutunut äiti laski lapsensa lehtikasaan, käski hyppiä ja leikkiä. Se ei mennyt tarpeeksi hyvin instan kuvalaatua ajatellen, joten äiti siirsi lapsen syrjään ja kohensi lehtikasaa. Kun tilanne oli kuvattu, matka jatkui.

Kerroin tämän tarinan Muusalle ehkä kolmena versiona, eri puistosta. Nyt en enää jaksa. Katselen ikkunasta ulos Topeliuksen puistoon. Käärin vielä yhden tupakan. Päiväni täällä ovat luetut ja höyhenenraskaat. En tiedä mikä on raskainta, läheisten suru ja tuplasyöpä vai Susikoira Roi -vitsit. Tai mikä sitten parasta, lampaanpaisti vai mustajuurigratiini, pitkä lounas Tokiossa vai äidin keittämä linssikeitto. Vai tämä kaikki puhe, joka meistä sikiää. Puhumme paljon ja ainakin Muusan kanssa päädymme taas ihmettelemään kaiken merkityksettömyyttä. Kun siihen pääsee, on helpompi nousta ja tehdä vahinkouukkari. Metsän kautta mennään. Kaikki paitsi sienestys on turhaa.

Tässä kohtaa polku haarottuu taas. Kerron unieni Keskisarjasta, jota pääsin puolivahingossa kuulemaan perjantaina. Tai paremminkin näin Keskisarjan puristavan mikkiä ja jurottavan tylsistyneenä. Tylsistymiselle oli pätevä syy, eli Keskisarjaa haastatellut Aleksis Salusjärvi. 

Keskisarja on varttuneille naisille kuin lämmin pulla ja tuoreena höyryävä pannukahvi. Samaa hän on kyllä ikääntyneille miehillekin. Ei ollut yllätys, että Keskisarja keräsi pisteet kotiin, kun pidätellyn ärsyyntynyt naisihminen näpäytti Aleksis Salusjärveä (joka vahingossa veti henkeä erään lauseensa lopussa). Voisitko antaa Teemun puhua vähän enemmän? Kun sitä me on tultu kuuntelemaan.

Aleksis kertoi paljon omasta elämästään ja työstään. Vankilatyö plaaplaa, Viro jotain, minä, kulttuuriministeri sitä ja tätä, lukutaito jota edistän jaarijaari, minä, sitä ja tätä ja ai niin Leevi Lehto sanoi että. Koska en tunne Keskisarjaa muuten kuin unistani, menin tilanteessa intuitiolla. Keskisarja seisoi järkähtämättä paikoillaan, piti tarpeettomaksi käynyttä mikkiä kevyesti kädessään ja levitoi osan itseään ties minne. En tiedä miten se sen teki, ehkä joillakin mikroilmeillä, mutta noin satapäinen yleisö näki ja tunsi luissaan, ettei se(kään) enää kuunnellut Salusjärven monologia. Salusjärven kiihkoton itsetehostus päättyi yllättäen kysymykseen. Keskisarja oli hiljaa, heräsi sitten hetkeksi valveunestaan ja palaili kiertoradaltaan Malmin kirjastolle ja vastasi yhdellä väsyneellä sanalla: Joo. Yleisössä virinneet tirskahdukset yltyivät ja parista penkistä vuosi tukahdutettua huutonaurua.


Joo. 
Tulin oikeastaan vain kertomaan pienen ilouutisen. En jaarittelemaan vaahteranlehdistä. Tyttö yli laidan on aikeissa haarottua. Kaikki edellä kertomani (ja paljon muuta) liittyy siihen olennaisesti, joten jään itse mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumia. Te pääsette niistä taas osallisiksi joskus tammikuussa tai mahdollisesti jo aiemmin. Mikään ei oikeastaan muutu. Kompassin neula vaan väräjää ja etsii uutta pohjoista, pohjaa.


29.9.2018

Just hyvä


Olen jatkanut metsän kartoittamista yksin ja T:n kanssa. Mehevimmille (sieni)paikoille teen Blair Witch Projectin innoittamana salaisia merkintöjäni. Varsinaisten merkkien lisäksi on tehtävä valemerkkejä, joiden tarkoitus on hämätä pahimpia sunnuntaisienestäjiä. Merkeistä huolimatta ammattilaiset osaavat lukea maastoa, joten varsinaiset merkit viittaavaat johonkin paikkaan n. 500 metrin säteellä ja valemerkit viittaavat minne sattuu. Tämän lisäksi täytyy tietenkin ajatella, itkeä, ihailla maailmaa ja sienestää. 

Nämä metsäytymisen oheistoiminnot tekevät päivistä pitkiä. Kahdeksan tunnin harhailu kuusikossa vastaa täyttä työpäivää. On yhä vaikempaa löytää takaisin kotiin tai lähimmälle bussipysäkille ennen pimeää. Viimeksi maanantaina eksyin. Erehdyin ajattelemaan omiani ja yhtäkkiä en tiennytkään missä olin. Muistelin helikopterin pitäneen minua joskus hereillä, kun onnetonta mummoa etsittiin syyspimeällä. Onko nyt minun vuoroni saada kyyti kotiin?

Ajauduin lopulta ulkoilureitille, joka nousi yhä vaan ylemmäs. Reitille ilmestyi riutuneita lenkkeilijöitä, joista tuskaisimmat juoksivat mäkeä ylös. Heti kun näytti siltä, että päästään taas tasaiselle, ylämäki otti itseään niskasta kiinni. Lopulta pääsin hyppäämään sivuun ja löytämään joukkoliikenteelle suotuisan tienpätkän.

Olen viikon sisällä tavannut paljon erilaisia sienestäjiä. Ensimmäinen oli mukava nuorimies, joka jostakin syystä piti puhelinyhteyttä auki ulkomaailmaan koko keskustelumme ajan. Varmaankin intohimoiseen etäsienestäjään. Kuulin ensin pelkän äänen. Mies hykerteli ja kehui puhelimelleen maastoa. Ääni vaikeni hetkeksi ja yhtäkkiä tyyppi seisoi vieressäni, onnellinen hymy huulillaan ja kysyi löydänkö mitään. Säikähdin ja tunnustin löytäväni vaikka mitä. Keskustelimme aika pitkään ja vertailimme saaliita. Kun erosimme, mies nosti puhelimen takaisin korvalleen! Etäsienestäjä oli kiltisti odottanut puhelun jatkumista. Mies vaikutti syöneen sieniä ennenkin tai sitten se oli pilvessä. Minua alkoi naurattaa ajatus sienestämisestä pilvessä. Sen on pakko olla hauskaa. Kaksi tuntia myöhemmin se seisoi samalla paikailla, yhä puhelimessa.

Toinenkin mies sai minut säikytettyä. Se hyppäsi pusikosta polulle, pyörän ja repun kanssa ja huusi samalla isosti, että terve! Se oli sellainen perussavolainen pappa, joka oli reipas ja epäsuora, joten jätin huomiotta sen neuvomat sienipaikat. En myöskään hennonnut kertoa, että sille on syy, miksei tästä rinteestä ole vielä irronnut saalista. Yritin perääntyä hissukseen, mutta pappa ja pyörä tulivat aina pari askelta lähemmäs, eikä puhe lakannut. Se puhui sienistä kuin kaloista ja kertoi minkä mittaisia oli mistäkin löytänyt. Pelkäsin papan lähtevän mukaani, joten onnittelin täydestä repullisesta vahveroita ja punnersin ylämäkeen kuin hirvi. Jälkeen se lopulta jäi, hymyillen ja reppunsa hihnoja kiristellen. Se huusi vielä perään, että tämä on seitsemäs sinetti, tai jotain muuta bergmanilaista. 

Paras kaikista on pariskunta, jota en halua tavata. Väistän ne aina tarpeeksi kaukaa. Naisella on pinkki ulkoilupusero, joka erottuu kauas. Ennen sitä kuulen äänen. Pariskunta huutaa toisilleen metsässä. Mies huutaa, että tuolla niitä pitäisi rinteessä olla, siellä on sammalta ja kuusia! Nainen huutaa kaikkea ja pulputtaa jatkuvasti, sättii miestään ja kiroaa kivikoita. Selväksi on tullut, etteivät ne ole löytäneet sitä mitä etsivät. Luulin niiden etsivän suppilovahveroita, mutta kun jälkemme kohtasivat samalla polulla, huomasin järjestelmällisesti murskatut pikkuruiset suppilovahverot ja mustatorvisienet. Ehkä pariskunta etsii vain itseään.

Kylmin kohtaamiseni oli tänään aamupäivällä, hiljaisessa metsässä. Sellainen parrakas, moittettomaan mustaan retkeilyasuun pukeutunut ja patinoitunutta koria sirosti käsivarrellaan kantava (hipsteri)mies. Hands free mahdollisti tehokkaan ja äänekkään projektisuunnittelun ja samanaikaisen säntäilyn sinne tänne. Väistin miestä kahdesti, ennen kuin sain sen eksymään korpeen. Toinen kohtaaminen oli jo niin lähellä sitä, että meidän pitäisi tervehtiä toisiamme, että meinasin luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä hiippaillessani syvemmälle ryteikköön, löysin syksyn suurimmat mustatorvisienet. Suurinta niistä voisi käyttää salaattikulhona. Lämpenin taas.

Tulen hyvin toimeen metsän ja luonnon kanssa. Pidän siitä miten eksyn ja unohdun. Ei tarvitse meditoida jalat ristissä suitsukkeiden sauhutessa ympärillä. Ei tarvitse mennä salille pumppaamaan sarjoja tai baariin nollaamaan aivojaan. Ei tarvitse etsiä itseään eikä enkeleitä tai yksisarvisiakaan, kun tietää suunnilleen missä on ja hahmottaa minkä kokoinen osa on tätä kaikkea. Tänä syksynä on tärkeämäpää kuin koskaan, että minulla on alle kymmenen minuutin bussimatka luonnonsuojelualueen ulkoreunalle. Se rajaa minut myös eroon ihmisistä, jotka ovat taas herkimmillään: Varisevia ja hauraita, valokuvassa tärähtäneitä. Vaikeita, väsyneitä ja vähän surullisia. Nyt jos koskaan, tuntuu kaikilla olevan tämänsä.

Minä seison vähän sivussa, toisessa kädessä sieni ja toisessa kahvikuppi. Tiedän suunnilleen ketä ja mitä rakastan. Minua pitäisi rakastaa vähän enemmän, mutta metsä korjaa sitäkin puutetta. Siellä armo varisee päälleni yhdessä sateen, havunneulasten ja hämähäkinverkkojen kanssa.

Mietin illalla mitä Ritari Ässälle kuuluu ja missäköhän se nyt on. Kun suljen silmät, olen Kittilässä. Hymyilen kesälle ja kaikille niille muistomerkeille, joita emme matkan varrella nähneet. Käyn varta vasten katsomassa sen fb-seinää. Siellä ei tietenkään ole mitään. Sen profiilikuvassakaan ei näy mitään. Ajattelen, että olisi kiva nähdä sen silmät. Voinhan minä lähettää viestin, näkee se sen sitten joskus, kun palaa sivistyksen pariin. En ehdi edes aloittaa, sillä kymmenen minuutin kuluttua siltä tulee viesti. Universumi tekee sen taas!

Puran vähän ihmisten tärähtäneisyyttä, suruja sun muuta. Muistutan, etten pidä häntä mitenkään sekopäisenä. Ennemminkin virkistävänä poikkeuksena. Se on helppoa, koska välimatka on turvallinen. Ritari Ässä sanoo, että toistaiseksi on. Apua, se tulee tänne! Ilahdun ihan kamalasti ja kaikki kirjaimeni menevät sekaisin ja nukahdankin vasta aamuyöllä. Ritari Ässä ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista murhetta, paitsi sellaista melankolista kaipuuta ja haikeutta aina lähtiessään. Se on ollut juuri ja juuri siedettävää.

 Alan heti murehtia ääneen T:lle. Mitä jos minä rakastun siihen kohta? Mitä jos tulee taas ikävä? Mitä jos sekoan? Ikävä kyllä ilo puhaltaa kysymykseni tuulen mukana taivaisiin. En halua esittää näitä kysymyksiä tai saada vastauksia. Eihän mitään vastauksia ole. Näin on just hyvä.



19.9.2018

Mene metsään



Aika kuluu ilman sanoja. Vietän sitä metsässä. Yllättäen siitä on on tullut viime viikkojen pysyvä motto: Mene metsään. Olen mennyt, aina kun olen voinut. Katson kartasta sopivan paikan, etsin lähimmän bussipysäkin, pakkaan taskut täyteen tupakkaa ja pullovettä, sieniveitsen ja suklaapatukan. Tai sitten pakkaamme T:n kanssa auton ja ajamme minne sattuu. Haemme noutokahvia ja ryynimakkaraa retkievääksi ja pinnistelemme, että tajuaisimme lähteä pois ennen pimeää.

Kotona pyykkivuori kasvaa ja tiskit homehtuvat altaaseen. Lattialla leijuu muutaman viikon pölyt. Niiden kanssa sekoittuvat metsästä tänne kulkeutuneet havunneulaset ja pienet hämähäkit ja kärpäset, joita kissa napsii välipalaksi. Kaikilla tasoilla kuivuu suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Pakastinarkku nielee kantarellit ja kehnäsienet. Lapsi valittaa rouskujen keitinveden katkua.

Kävelyretket pitenevät. Googlen kartta väittää minun kuljeskelleen seitsemän tuntia ylös alas kivikkoisia kalliorinteitä. Vastahan minä tulin. Kuljen mieltäni tiiviimmäksi, ettei se harottaisi joka suuntaan. Tai että se harottaisi vähän tasaisemmin useampaan suuntaan. Stressaan aivan liikaa elämää ja kuolemaa.

Äiti on sairas. Ihan kamalan sairas. Olen joskus ollut tyytyväinen siitä, että olen saanut haudata molemmat biologiset vanhempani. Kumpikin lähti yllättäen. Kumpaakaan en osaa kaivata, muuten kuin sellaisena ajatuksena vanhemmuudesta jota olisin joskus toivonut ja tarvinnut. Sellaisena, jota joskus ikävöi, kun kuulee ja katsoo ihmisiä, joilla vielä on vanhemmat. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on myös toiset vanhemmat. Ne varsinaiset kasvattajat. Äiti on viimeinen ihmiseni, joka on ollut aina. Se tietää millainen olin kahdeksanvuotiaana, kuusitoistavuotiaana ja kolmikymppisenä.

Odotan puhelua melkein viikon leikkauksen jälkeen. En halua tunkeilla. Minulla on metsä ja ystävät. Puhelu tulee metsään. Sen jälkeen kaikki minussa alkaa vajota. Stressi laukeaa ja olen yhtäkkiä väsynyt ja eksynyt tuttuun sammalikkoon. Onneksi T on lähellä ja voidaan vaan halata. Pari kyyneltä jää sinne.

Puhumme metsään menemisestä. Niin puhuu äitikin. Se oli antanut saman neuvon myös niille, jotka säntäilivät diagnoosin jälkeen kuin päättömät kanat: Kuule, menkää metsään. Siellä äitikin olisi jos voisi. Ja siellä se on monta kertaa kanssani ollutkin ja on yhä.

Kahmiessani kaikki lähitienoon suppilovahverot itselleni, ajattelen rakasta ystävääni, jonka kuolinpäivä lähestyy. Viime syksynä kahmin hänellekin sienikeittoaineksia. Hän ei selvinnyt sopalle, mutta minä syön niitä yhä. Ja siellä metsässä hänkin on. Tuoreimmat vahverot vien P:n luo. Pyrin satsaamaan joihinkin ihmisiin heidän eläessään.



5.9.2018

Metsässä, maailmassa


Olen lähes huomaamattani käpertynyt itseni sisään ja pelkäämään pimeää. En sitä kivaa hämäränhyssyä jonka alkava syksy loihtii suojakseni, vaan sitä käsitteellisempää pimeää, nielevää ja ahdistavan uuvuttavaa. Taisin viettää viime syksyn ihmetellen sitä, miksi kaamos ei napautakaan jäistä luunappia otsaan. Se oli turhaa. Nyt se pyrkii peittoni alle ennen aikojaan. Kissa viihtyy sen kainalossa ja yhdessä ne ovat vallanneet vuoteeni. Olen siirtynyt nukkumaan takaisin ulos tai sohvalle. Sohvalla tunnen olevani jonkinlaisessa turvakapselissa ja nukahdan siihen helposti. Viime yönä suunnittelin siirtäväni sohvan ulos ja jatkavani sillä nukkumista läpi syksyn ja talven. Se voisi olla uutta täsmälääkettä kaamokseen. Tarvitsen kuitenkin apua sohvan liikutteluun ja neljältä yöllä olen hyvin yksin. Keitän aamukahvit.

Aamulla ennen kahdeksaa alkaa puhelin soida. Laitoin sen illalla värisemään, koska odotin puhelua. Maailma soittaa ja sanoo, että onpa kiva kuulla äänesi! En tiedä onko juuri se ollut huolissaan. Itse en ole ollut, sillä minulta on vain mennyt ohi noin 48 whatsappviestiä, joista osa käsittelee tavoitettavuuttani ja osa mahdollista kunnossa olemistani. Muistan hämärästi estäneeni kaikenlaisen pikaviestiliikenteen muutama viikko sitten, kun olin kipeä ja halusin nukkua keskellä päivää niin monta tuntia kun ikinä jaksan. Keskipäivän megaunet ovat venyneet tänne asti. Tunnen melkein huonoa omaatuntoa.

Haluan olla olemassa. Se on joskus niin rasittavaa, että pidän mielelläni muutaman päivän taukoja ja kokoan itseäni jonkun kannon nokassa ja isolla kivellä, kelopuilla ratsastaen ja pylly tiukasti kiinni sammaleessa. Olen silloin todella olemassa, tosin tavoittamattomissa. Viimeksi sunnuntaina jäin istumaan metsään, vaikka tiesin, että minun pitäisi lähteä heti kohta auringon laskun jälkeen, jotten eksy tai loukkaa itseäni pimeässä juurikimppuihin. En vain osannut lähteä, koska siinä kaatuneen ja sammaloituneen puun päällä oli paikka juuri minulle.

Ajattelin metsää, sitä miten turvallista sen sylissä on olla. Siihen tuli myös pupu. Oltiin molemmat liikkumatta pitkään. Minä hymyilin, mutta pupu ei säikähtänyt tai paennut. Hämärä kävi hämärämmäksi. Lukinseitit naamalla tuntuivat paksummilta. Mietin, miten metsästä on hiljalleen tullut niin trendikäs. Jonkinlainen elämyspuisto, jonne ei voi mennä ellei samalla joogaa, harjoita jotakin enkeleihin/keijuihin/maahisin/jumaliin ja yksisarvisiin liittyvää, halaile puita tai virittele jotakin muuta maagista meininkiä, vähintäänkin työntämällä varpaat sammaleeseen ja saamalla siitä orkut (tämä ohjattuna toimintona tietenkin). Ja miten sen metsän täytyy itsessään jotenkin ryhdistäytyä olemaan satumaisen sammaleinen, sellainen ihana ja hieno new age -metsä, sopivan tasainen ja kutsuva, ei mikään ryteikkö jossa vaanii hirvikärpäsiä ja suonsilmiä ja vaikeakulkuisuutta joka eksyttää ja pahimmassa tapauksessa tappaa. 

Saa kai sitä verhota metsänsä ja metsäsuhteensa millaiseen viittaan tahtoo. Mikä on itselle hyväksi. Minulle on hyväksi ottaa metsä sellaisenaan. Nyt se tekee esisurutyötä kanssani. Ottaa vastaan kiroilut ja pienet itkut. Ei siihen mitään maahisia tarvita. Se näyttäytyy joogaamattomana itsenään ja työntää tielleni kehnäsieniä. Huokaaminen siellä yksin pimeässä on lohdullista ja ilmavaa. Yöllä kävelen kahdeksan kilometrin lenkin kotiin ja juon lasillisen ananasmehua. Metsälle tämä kaikki on se ja sama.

Minusta on mukavaa kun perääni soitetaan. Metsät ja maailmat kohtaavat pehmeästi yhteen, keinahdan tähän hetkeen, kerään tavarani ja lähden taas.

31.8.2018

Koitan löytää parempia asioita elämääni





Muutama viikko sitten juttelin miehen kanssa. Pyysin sitä kanssani katsomaan  Joose Keskitaloa. Jostain syystä se tuli ja lipunmyyjä päästi sen sisään puoleen hintaan ja Oulun Muusajuhlien tuottaja kävi maksamassa juomamme puolestani, siinä kosimisen sivussa. Jäin siis omilleni. Lipunmyyjä vielä pokkuroi tai hengaili sulostuttavasti lopun iltaa, aina palaillessani tupakilta. Miten tää aina joillain menee näin? Ei mulla!

En voi kuin ihailla ihmisiä, joilla on taito olla käyttämättä senttiäkään iltamenoihinsa. Ihmisiä, jotka eivät edes pummi, vaan yksinkertaisesti olettavat tai toivovat, että joku muu hoitaa laskun ja laskut. Joku maksaa taksin, joku ostaa ruokaa ja itsen osa on oleminen ja ohjaileminen, juominen ja syöminen. Tyyppi vaan lipuu ohi kuin kauppalaivasto!

Vasta myöhemmin olen miettinyt, onko minulla joskus oikeasti ollut liikaa ylimääräistä rahaa, enemmän kuin miehellä, sellaista jonka valumista läpi sormien voi rauhassa katsoa? Tai onko mies joskus itse tullut vastaan, huomioinut, ostanut (askarrellut? jollakin tapaa hankkinut?) minulle jotakin, tarjonnut tai lainannut jotakin tai esimerkiksi vaivautunut huomioimaan vaikkapa syntymäpäiväni, kuten joillain ihmisolentojen kollektiiveilla on joskus tapana. Ei niin että kaipaisin sellaista, mutta...Pieniä summia, euroja sinne ja tänne, punaviinipönikän jakamista puoliksi, citybussilla matkailua keskustaan? Ja  miehen toive, etten kertoisi ystävilleni synttärijuhlissani, että hän on ainoa, joka ei ole huomioinut minua mitenkään. Paitsi pitämällä huolen omista juomistaan ja niiden riittävyydestä. Silloinkin heräsin aamulla piilottamaan vierailta säilyneet lahjapulloni. Jätin näkyville puolikkaan punkun, mutta se ei riittänyt. Mies sai välittömästi allergiakohtauksen, astaman ja masennuksen. Onneksi J oli jättänyt pakastimeen kirkasta viinaa. Minä join kahvia ja varoin sekoittamasta miehen aamupalaan mitään mikä laimentaisi sitä J:n kossua.

Viimeksi tavatessa mies oli sitä mieltä, että tämä on ihan hyvä näin, uusi alku ja ystävyys, eiköhän tässä olla jo tarpeeksi kamppailtu ja räydytty. Ovet ja ikkunat on aina auki minulle. Homma on selvää selvempi ja ystävyytemme sinetöity ajat sitten. Mitään suuria tunteita ei ole, mutta on tosi kiva tuntea. Sut ja mut. Ei ole mitään kiirettä. Siihen päälle alastonta hihittelyä, mielin määrin nussimista ja hiilaripitoista ruokaa, jotta jaksetaan loppuun asti. Tosin mies ei oikein enää jaksa, ei ole jaksanut kunnolla aikoihin. Parhaansa se yrittää ja kertoilee samalla valloituksistaan, taipailemistaan naista, siitä joka lähti Helsinkiin ja siitä joka on ihan liian kiva ja jolle tämä meidän nussiminen on se ja sama.

Mies haaveilee yhä tuntikausia kestävistä paneskelusessioista ja puhuu ääneen joko minusta tai jostakin toisesta, takertuu kauppareissulla perseeseen kiinni ja läimii ja hihittelee. Puheet yökaudet kestävistä kokovartalonuolentasessioista ja muusta sortuvat aina miehen humalaan. Se ei varmaan muista lupauksiaan tai sitten se ei muista kenen kanssa se juuri nyt on, kuka on jo nuoltu ja kuka vielä nuolematta. Toisaalta sen humala on niin syvää, ettei kieli välttäämättä enää luikahda ulos kuiten joskus ennen. Se ei vaan toimi. Motoriikka.

Oikeasti se on niin ällöttävä, etten osaa uskoa todellisiin muihin naisiin. Jaksaisiko ja haluaisiko joku oikeasti tuota jatkuvaa mädän viinan lemua, yötä päivää? Hourailevaa miesolentoa, kuolaa, oksennusta ja aamun ripulioksennuspainotteisia suihkusessioita? Taisteleeko joku sen puolesta? Että tässä meillä on nyt mies, nallekarhu hunajainen ja suojamuuri maailman myrskyille. Tai kumppani, sellainen fiksu ja kaunis, rohkea ja empaattinen. Ehkä ne naiset ovat teräksenlujia sairaanhoitajia, puoliksi nuoltuja ja uskovaisia sen suhteen, että juuri he parantavat tämä erikoislaatuisen olennon. Takaisin mieheksi ja ihmiseksi, isäksi, rakastajaksi ja ihan miksi vaan.

Tukehdun siihen kieleeni keskellä suuta, kun mies laittaa viestin heti kohta lähdettyäni. Että hän ei voikaan olla ystäväni:

- Mun pitää pitää itsestäni parempi huoli, siksi en halua olla sun kanssa missään tekemisissä nyt, enkä tulevaisuudessakaan. Siks en oo sun fb-kaveri. Koitan löytää parempia asioita elämääni.

- Tämä selvä. 

En jaksa tarkistaa montako tuntia kului ikuisen ystävyyden ja uuden alun hekumoinnista tähän viestiin. Fb-kaveri! En voi voi muuta kun nauraa ja jakaa tuntoni T:n kanssa. Että taas tämä menee näin, voi että. Minähän se suurin pelle olen. Ei muut naiset, ei mies, ei mikään muu kuin minä! Että kehtaankin, olla olemassa ja aina pilaamassa kaiken ja vielä fb:n!

Onneksi maailma on pullollaan naisia. Sellaisia parempia. He tekevät minunkin olemisesta kevyempää.



30.8.2018

Kaikissa vesissä on hukkumisen väri*



Spoilereita tiedossa.

Luin, tai oikeastaan kuuntelin Kalle Lähteen Happotestin ja Loppuluisun. Molemmat ovat helppoja ja vaivattomia lukea. Ei mitään Saramagoa, jonka virkkeillä on tapana jatkua sivutolkulla. Teksti on suoraa ja virkkeet lyhyitä. Pääosassa päihteet. Tulee mieleen alkkiksen katkokävely tai varovainen töpöttely yöllä tai aamusella, ekan/vikan drinksun jälkeen. Niitä seuraava helpotus ja nousu kohti lavastettua ja romahtamisherkkää ihmisyyttä. Ei ole olemassa mitään alkoholismia jota ei voisi milloin tahansa lopettaa. Törkeä ajatuskin. On vain masennusta, ahdistusta ja unettomuutta. (On myös kaksisuuntaista, astmaa ja allergioita, vatsatautia, työpaikka josta on päästävä eroon, väsymystä ja hirveästi kiireitä, kuolemaa ja muuta surua/iloa ja tosi rankka lapsuus ja rankat lapset tai ehkä lapsettomuus.)

Karmeinta kaikessa on, että lukiessa minusta tuntuu, ettei minun pitäisi tuntea tätä skeneä näin hyvin. Saatan olla turtunut ja torjuva. Lisäksi luen rivien väliin piiloutuneita syvempiä viiltoja, niitä jotka kihelmöivät hetken omassa lihassa. Tunnistan aaltoilevat väistöliikkeet, jotka auttavat alkoholistia juomaan itsensä päivittäin selväksi ja pysymään hengissä. Valehtelun, itsepetoksen, peitetarinat, ajantajuttomuuden, yöjuomisen (24/7), ylemmyydentunnon ja loputtoman itsekkyyden. Jatkuva kusi, paska, kuola ja hiki haisevat tänne asti ja avaan ikkunat ja parvekkeen oven. Pumppaan sodastreamia tosissani ja juon sen raakana, ilman vadelmia, jäitä tai sitruunaa.

Tutkiskelen vihaa, joka on vuosien ja vuosikymmenten ajan siementänyt sisälläni. Loppuluisun vaimo on jo lähtenyt, mutta koko Happotestin ajan edesauttanut juomista, huolehtinut jääkaappiin ne tarvittavat korjaavat, eli "avut".
Olen varmaan tehnyt sitä itsekin. On helpompaa huolehtia alkoholistin päiväannoksen saatavuudesta ja verhota se seitinohueksi viihdekäytöksi, kun katsoa vieroitusoireisiinsa menehtyvää ihmisrauniota, olematta varma mistä aukosta (valmiista tai itseaiheutetusta) sisuskalut seuraavaksi ulostuvat.

Loppuluisun Joonatanilla on oman käsityksensä mukaan kolme naista kierroksessa, joidenka kalifksi hän mielellään ryhtyisi. Kumma, että naisten tekstarit ovat lähinnä sellaista haista vittu -osastoa. Joonatanin harhaisuus ja tajuttomuus on kireän hymähdyksen verran tuttua. Miehen todellisuudella ei ole enää paljoa tekemistä arkitodellisuuden kanssa, vaikkakin se sitä harhaisesti myötäilee. Tarve säilyä hengissä (juomalla) on voimannäyte tappavasta sinnikkyydestä. Alkoholisti on huolellinen, laskelmoiva ja siisti tarvitessaan jotakin: sääliä, läheisyyttä tai viinaa. Mitä syvemmälle tauti tunkeutuu, sitä vaikeammaksi käy näitten reissujen sujuminen ilman paskaa ja kusta housussa. Tosin sellainen ponnistelu vie lopulta jalat alta. Kun Joonatan vihdoin saadaan naisten toimesta hoitoon, hän ehtii harmitella sitä, ettei itse löytänyt naisten vainuamaa raajojensa toimintakyvyn palauttavaa viinapulloa. Juominen olisi voinut rauhassa jatkua. En yhtään ihmettele, miksi itsellä on useammin kuin kerran ollut hämmentynyt olo näiden rinnakkaisten todellisuuksien puskiessa toisiaan päin.

Omat muistot muuttuvat ja laimenevat ajan mittaan.  Hetken ajan tunnen olevani kuin iäkäs sotaveteraani täynnä kranaatinsirpaleita. En osaa ennustaa sirpaleiden liikkeitä. (Anteeksi vaan sotaveteraanit ja Tuntemattomat sotilaat tämä ylimielinen vertaukseni). Alkoholistin itsesääli on kuin hentoinen homeharso jääkaappiin unohtuneen pastakastikkeen jämällä. Säälittävää ja joskus söpöäkin (riippuen omasta läheisrippuvuuden asteesta), mutta käyttökelvotonta.

Omat lähimmät holistikalmoni kuljeskelevat täällä tänään. Vain isän ja äidin kuolemaa olen joskus toivonut. Olen antanut toiveeni anteeksi jo ajat sitten.Veljeni kuolemaa en toivonut, odotin vain, tietäen että se voi tapahtua milloin tahansa ja miten tahansa, niin kuin tapahtuikin. Kaikki he pääsivät hengestään suhteellisen kivuttomasti, jos ei oteta lukuun elämää, joka oli loputonta mutapainia päihteiden kanssa. Siinä hommassa kuoli kaikenlaista ennen varsinaisia viimeisiä henkäyksiä. Lapsia, läheisiä, ihmissuhteita, naapureita, syntymättömiä lapsia, lupauksia ja ihmisyyttä, toiveita ja rakkautta. Kaikki se sinnikkyys ja voima millä päihteitä palvottiin, olisi toisin valjastettuna voinut olla jotakin...muuta.

Jossittelu on turhaa. En tiedä kuka on seuraava. Joskus luulen että se on mies, jota hetken luulin rakastaneeni, mutta se olisi liian simppeliä. Toivoinkohan joskus hänen kuolemaansa?

Viimeinen oma yritykseni selventää miestä, oli lakoninen ja suora ehdotus:
- Nyt olis hyvä hetki lähteä katkolle.
- Ei mulla oo niin paha krapula, että tarvis katkoo. Mä voin olla juomatta.
- En mä tätä krapulaa ajatellut, vaan ihan elämää...

Toivottavasti uusi nainen jaksaa olla vähän innostuneempi ja hoivaviettisempi. Parhaimmillaanhan se tietää pitkää ikää ja pitkiä tuplavalkkareita maailman tappiin asti. No worries. Parasta tietenkin olisi selviäminen elämään. Helpointa on olla toivomatta. Kuolemaa tai elämää.

*E.M.Cioran 

25.8.2018

Ajattelun eroosio ja rodulle ominainen kalvakkuus

Pala kastematoa, voimaeläintä.
Eeva Kilpi, Kuolinsiivous.

Luin jostakin tutkimuksesta, jossa viitattiin siihen, kuinka aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että alkoholisti ymmärtää väärin kanssaihmistensä tunteita. Suru saattaa näyttäytyä juopolle vihana ja jokin positiivinen tunne, vaikkapa ilo, muuttuu joksikin negatiiviseksi. Alkoholi vahingoittaa todistettavasti niitä aivojen osia, joilla tunnistetaan tunteita ja prosessoidaan huumoria ja etenkin ironiaa. Se on sellaista ajattelun eroosiota. Alkoholi kuluttaa aivojen maaperää ja sedimentoi ihanat ajattelun rikkaudet hitaasti ja varmasti.

Jos kasvaa varhaisimmat vuotensa autiolla saarella, jossa Robinsonin ja Perjantain virkaa toimittavat erinäiset pulloröykkiöt (vasemmalla isän ja oikealla äidin) ja juoppohulluus, niin onko mahdollista kehittää jokin normaali tapa nähdä ja tunnistaa tunteita ja suorittaa kanssakäymistä? Omilla aivoilla ei ole paljoa tilaa kehittyä, kun alkoholistin arvaamattomat ja  murenevat aivot pitävät jöötä: Ailahtelevat, ajattelevat, nujertavat ja dominoivat. Siinä kasvuympäristössä ei voi muuta kuin kasvaa luikerrella vähän vinoon ja väistellen.

Alkoholisti voi yhtenä hetkenä olla täynnä itsessiittoista liikutusta, syleillä sinua ja maailmaa turvonnein sormin ja rakastaa syvällä antaumuksella. Se itkeä tirauttaa avoimesti herkkyyttään ja kykyään myötätuntoon. Alkoholistihan on erityisherkkä ja erityisempaattinen, usein alunperin myös huomattavan viehättävä, älykäskin. Kohtelias ja huomaavainen. Seuraavassa hetkessä se sylkee kaiken loukkaantumisensa, mahtipontisella ikitehostetulla marttyyrimoodilla päin naamaa ja käpertyy sikiöasentoon sammumaan. Ennen sitä se tarkistaa, että viinapänikkä on siinä vieressä. Se kuolaa kaikki mahdolliset vuodevaatteet punaviininpunaisiksi ja läikyttää lasista, jota pitää turvassa rintansa päällä. Se puristaa rakkaansa lähimmäksi sydäntään, kuin lapsi unilelua. Pahimmassa tapauksessa sitä pitäisi tässä kohtaa lohduttaa, koska sinä itse olet alkoholistin mielestä ihmishirviö, Saatanasta seuraava ja pilaat hänen muuten niin hyvän elämän.

Kun juoma loppuu ennen aikojaan, on edessä päiväkausien oksentelu, krapularipulointi ja tauoton ihmisraunioinen tutina. Se ei saa jointtiaan syttymään, koska se ei yksinkertaisesti pysy hyppysissä tai jos sen saa huulille asti, on edessä valtava ponnistus sytkärin kanssa. Alkoholisti kutsuu sitä häveliäästi allergiakohtaukseksi tai flunssaksi. Kenelle tahansa muulle se näyttäytyy vieroitusoireina, mutta sellaiselle diagnoosille alkoholisti tuhahtaa alentuvasti. Alkoholistin ylemmyydentunnolla voisi tehdä matkoja Marsiin, jos haluaisi. Hiessä ja tärinässä makaavalle alkoholistille voi ehdottaa katkaisua, mutta se on selkeä hyökkäys hänen ihmisyyttään vastaan ja kertoo vain sinusta itsestäsi ja siitä, kuinka ymmärtämätön ja inhottava ihminen olet.

Paras alkoholisti on se, jolla juomista riittää 24/7. Silloin se kykenee juomaan itsensä päivittäin selväksi, eli normaaliksi ja toimintakykyiseksi ja olemaan jotenkin kuosissaan ja ihminen. Lääkitsemään itsensä samalle tasolle muiden kanssa, olemaan ihastuttava ja empaattinen seuramies/-nainen. Alkoholisti juo itsenä normaaliksi, niin normaaliksi, ettei ulkopuolinen välttämättä käsitä, että kyseessä on kahden promillen humalatila, jota on ylläpidettävä huolellisella suunnittelulla ja jatkuvalla nesteytyksellä. Aina on syy juoda: iloon, suruun, ahdistukseen, rakkauteen, tyhjyyteen, pelkoon, kaikkeen ja aivan kaikkeen. Lopulta mitään syitä ei tarvita, koska oikeastaan mitään muuta ei enää ole. Alkoholisti juo säilyäkseen hengissä, vaikka keino onkin kyseenalaisen kuolettava. Itse olet ystävä ja rakas hetken ja seuraavassa hetkessä ilkeä, epätaspainoinen ja epäluotettava. Vaikka alkoholisti ei tiedä mikä päivä on ja kysyy sitä kolmesti päivässä, se tietää silti mitä sinä olet. Ja se tietää haluavansa ja ansaitsevansa jotakin paljon parempaa.

Usein löytyy sitä parempaa. Aina on olemassa naisia, miksei miehiäkin, mutta hämmentävän usein silti naisia, jotka ovat valmiita rakastamaan, lohduttamaan, ymmärtämään ja parantamaan. Aivan loppuun asti. Haluaisin nähdä elämässäni yhden esimerkin siitä, kuinka rakkaus voittaa viinan ja kaikki elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Usein nämä miestensä puolesta taistelevat ja tasoittelevat naiset ovat ihania ja hyviä, kauniita ja kestäviä. Sellaisen naisen minäkin haluaisin! Toisaalta moni heistä on läheisriippuvainen marttyyri, tiedostamatta sitä itse. (Älkää koskaan kuvitelko olevanne huonoja naisia/lapsia/äitejä, älkääkä suostuko syyllisiksi. Älkää auttako, korjatko, parantako ja kuvitelko, että jokin omassa käytöksessänne saisi miehenne elämään juuri niin kuin elää. Jos ette rakkaudeltanne kykene pelastamaan itseänne, niin pelastakaa edes lapsenne. Muuten tuho jatkuu loputtomiin.)

Heräsin aamulla uneen, jossa seikkaili edesmennyt isäni. Pitkästä aikaa. Uni ei ollut paha eikä ahdistava, mutta aloin silti kieriskellä juoppoudessa. Isä kuoli minua nuorempana viinaan. Saatoin sanoa unissani ääneen jotakin rodulle ominaisesta kalvakkuudesta ja se huvitti niin, että heräsin siinä kohtaa. Isä oli aina ruskettunut, ja paha, paitsi silloin kun vei minut metsään. Keitin kaksi pannullista kahvia ja vasta sitten huomasin, etten olekaan sairas. Räkää on vain nimeksi ja vanne pään ympärillä ei purista. Kooma on toivottavasti ohi nyt.

Puhuin illalla pitkään T:n kanssa. Elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta, sillä se tuli taas viikolla yllättäen iholle, hyvin lähelle. Huonojen uutisten kuuleminen onnistuu minulta nykyisin hyvin. Shokki tulee sykkeenä ja piikkeinä. Eikä minua oikeastaan ahdista edes ajatus kuolemasta. Se tapahtuu aina. Hämmennyn siitä, mitä kaikkea muuta sen läheisyys nostaa pintaan. Miten sietää tietämättömyys, miten valmistautua ja miten suhtautua kaikkeen siihen kuonaan, joka tulee sykkeen mukana.

Annan sen aaltoilla.

21.8.2018

Thinkpadin väliin litistynyt seksimaha tai raportti poikkitaiteellisen sanataiteen ääreltä





Leggingsit on housut, kun mä päätän niin. (SOFA)


Ajattelen laimeasti sanoja tai oikeastaan runoutta, kaikkea mahdollista runoutta, yhteen hetkeen pakkautuneena. Ajattelen sen olevan ääntä, mahdollisesti ihmisen ääntä. Sen on pakko olla kohinaa ja valkoista meteliä. Sitä samaa, jota eteisen pakastin tuottaa, kun se pakastaa puolella teholla rommirusinajäätelöä.

Lyhennän sen mielikuvissani noin viiden sekunnin mittaiseksi kehnoksi äänitiedostoksi, jotta voisin käsittää miltä se kuulostaa. Se kuulostaa universumilta ja avaruudelta. Se kuulostaa ensin auringolta, mutta eniten se kuulostaa Uranukselta. Kuuntelen varmuuden vuoksi Nasan tiedostoista Uranusta ja hämmennyn kovin. Avaruudessa ei ole ilmaa, joka välittäisi ääntä ja loisi kuuloaistimuksen. Nämä ovat ulommalta ilmakehältä Nasan tallentamia  matalataajuuksisia radioaaltoja, siis sitä kosmista säteilyä, jolta maan ilmakehä meitä (itseään) suojaa.

Runous on tinnitusta, huminaa ja avaruuslintujen laulua. Valkoista mölinää, mustaa ainetta ja se kannattaa ehkä sittenkin ottaa sana kerrallaan. Aistia näkemällä, opitulla kielellä, katsoa kirjainten kaariin ja palata ilmakehältä turvalliseen ja keuhkotautiseen kehoon rypemään.

Ennen avaruutta pakkaan käsilaukkuun kaikkeni ja kylliksi särkylääkettä. Yritän sujahtaa huomaamatta umpikenkiin, mutta jalkani kieltäytyvät kunniasta. Varpaat tuijottavat syvälle silmiini Essien Russian Roulette -sävyn koko kirkkaudella ja sanovat eleettömästi ei. Ouluun on 290 kilometriä. Siellä on tuulta ja Muusajuhlan klubi. Siellä on Joose Keskitalo ja harmonikkataiteilija Timo Kinnunen. Ja se on erityinen kombo.

Oulu tuntuu usein kodilta, vaikkei se koskaan ole ollut koti. Se on ensimmäinen kaupunki, jossa olen koskaan käynyt, itse asiassa synnyin sinne ja myöhemmin pääsin kulkemaan elämäni ensimmäisissä rullaportaissa. En kertakaikkiaan halunnut lopettaa sitä liikkumatonta liikettä ylös ja alas. En voinut käsittää, että maailmassa on tällaista onnea tarjolla. Ei sellaisia asioita unohda.

Eikä sitä, kun ensimmäistä kertaa katsoin huhtikuun pimeässä yössä vesitornia ja aavistin tulleeni kotiin. Se johtui siitä, etten tullut kotiin. Sen jälkeen en lakannut tulemasta. Varkain rikkoutui jää kenkieni alla, huhtikuun jää ja sitten ne toiset jäät, kaikki jäät, jotka virtaavat ja tulvivat keväisin. Ja se ruoho joka kasvaa joenvarren pusikoissa taipui. Suuri huivi makasi allani ja minä vain luin kirjaa, enkä välittänyt sitä mitä aurinko ja aurinkokello kaikesta tästä supisivat. Iho nousee kananlihalle ja karvat värisevät tuulessa, ne ovat kesien jäljiltä kirkkaan kellertävää untuvaa.

Aja oikealle, jotta pysyt tiellä 88. (Opas)

Käveleminen tuottaa sanoja. Sitten pysähdyn tuttujen tuntemattomien seuraan ja se tuntuu hyvältä. Ei sellaiselta, että tarvitsisi ponnistella sanojen kanssa. Niiden voi antaa lipua, paikkojen tulla, toisenlaisten kesäretkien, Soukka ja Varjakka, Espoo ja Helsinki, R-kioskin myyjät, Kivenlahti ja Espoon keskus, koti-illat, teatteri, kuolema, runous ja lopulta yhteisymmärrys siitä, minkä rakennuksen tästä poltamme mennessämme, kun Oulu palaa. Ja vielä Samppa Tuominen, Jamppa Tuomisen poika. Mukava poika, jonkun entinen naapuri, leikkikaveri. Elämäni on täynnä järjettömiä tiedonpalasia, huhuja ja hetkiä, joita arvostan ohi todellisuuden. Kerään hautuumaalta tuttuja nimiä. Haen niitä täältä, sillä lähemmäs alkupisteeni kirkkomaata en halua. Siellä on isä, varsinainen koira haudattuna. Äidin sirottelin jokeen.

Olen onnellinen ajatuksissani, vähän kömpelö askeltaessani, kun ajatteleminen häiritsee päämäärätietoista liikettä. Ei se ole näistä ihmisistä kiinni, se on minusta kiinni näissä ihmisissä, nostalgiassa ja uudelleen muotoutuvassa maailmankuvassa. Kerran olimme lapsia ja nyt olemme aikuisia, jotka puhuvat lapsistaan kuin aikuiset. Aikaa on mennyt, ensin vuosia ja sitten vuosikymmeniä. Ja nyt istahdamme tähän valkoisen pöydän ääreen, P kaataa lasilliset viiniä ja ilahdun siitä, kuinka helposti miehen puhe tulee. Olemme samaa sukua, mutta sitä ei ole pakko olla. Se on helpotus. Jokainen sana tuntuu yhtäkkiä taiteelta.

Joosella on ääni. Se on seuraillut minua ja tykkään siitä ajatuksesta, että luon itselleni pysyvän karttamerkinnän Joosen äänestä myös tänne. Juuri tälle päivälle ja illalle, universumini sisäkehälle, ilmakehään, jossa ääni on ja tulee aaltona luo. Tuottaja vaientaa ihmisten mölinän vesurilla ja puhuu itse päälle. Minä kuulen kuitenkin kuiskauksia, hapuilevan harmonikan inahduksia, suhisevia sanoja ja jostain ulkoa kuulen tuulen. Naurua. Jonkin aikaa tuntuu, että on niin hyvä olla että on pakko suojautua, asentaa ihmiskilpi ja muurata suojakerros, varmuuden vuoksi. En vieläkään osaa täysin hallita sammakkoyhdyskuntaa, joka parveilee suussani. Annan kuitenkin armoa itselleni. Jossakin vaiheessa minua kositaan, mutten ole ihan varma katsonko ketään oikeasti silmiin. Enää koskaan.

Haluan kovasti kävellä, mutta muut haluavat ensijaisesti ajella taksilla. Käveleminen tekee minusta onnellisen ja rukouslippuja sanelevan ristiretkeläisen, taksi vain maksavan asiakkaan. Sunnuntaina vaihdan ohjelmaan merkityt edesmenneet miesrunoilijat mereen, elävään lihaan, tonnikalapastaan ja mustaan kahviin. Katson läppäriltä kun Adam Driver esittää panevansa Lena Dunhamia silmittömällä urpoudella.

Mua kiihottaa ajatus siitä, etten erota onko tämä vihaa vai rakkautta.

Olen väsähtäneen täynnä oman elämänsä Bukowskeja ja muitakin kuolleita tai eläviä miesrunoilijoita. Palailen ajatuksissani Bukowskiin itseensä, kunnes muistan kuinka lyhyt hyppäys hänestä on minuun. Vain lasillinen punaviiniä tai jäykistyneen siittimen mittainen välimatka. Bukowski on parasta naisten kesken, koska kukaan wanna be Bukowski ei suutu taskulämpimälle naurullemme. Mehän rakastamme Bukowskia. Muistan muitakin. On myös miehiä ja naisia, oman elämänsä Risto Ahteja ja Eeva-Liisa Mannereita. Eivät ne törmäile sielussani kuin päättömät pienimunaiset kanat. Joskus runoilijat ovat parhaita elävinä ja puhuvina tai hiljaa olevina, sellaisina Jouni Tossavaisina. Voi istua hiljaa tai puhella vaikka vasenkätisyydestä tai Strindbergin tyttärestä. Kuolleiden päälle leijuu pölyä ja jotakin mustaa ainetta, kanonisointia muistuttavaa, sellaista mikä tekee parhaastakin ihmisestä pömpöösin reliikin.

Mies yrittää purra pikkurillini poikki. Kiinnostava määrä tuoretta vihaa, sanoittamatonta. Sitä on niin paljon, että se syö minut elävältä. Sitten sen maha juuttuu läppärin väliin ja se kysyy että mitä nyt. Kysyn millainen on tarina Thinkpadin väliin juuttuneesta seksimahasta. Sen mielestä se sijoittuu avaruusasemalle ja on minun tehtäväni kertoa se. En kerro tarinoita. Kuuntelen niitä ja katselen, muokkaan ja valehtelen, kunnes ne muuttuvat täysiksi tosiksi.

20.2. 2010 kirjoitin Bukowskille tällaisen vastineen:

pidän naisista,
jotka eivät ole eläneet liian monien miesten kanssa.
en odota neitsyyttä,
mutta pidän enemmän naisista joita kokemus
ei ole raastanut vereslihalle.

naisissa jotka valitsevat miehensä huolella on laatua;
se näkyy heidän kävelytyylissään
silmissään
naurussaan ja
hellissä sydämissään.

naiset joilla on ollut liikaa miehiä
tuntuvat valitsevan seuraavan
paremminkin kostoksi kuin tunteella.

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi kahlita
eikä tunnetta vaatia.

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
ei mitään.

jotkut naiset ovat hienoja olentoja
jotkut naiset ovat herkullisia ja
ihmeellisiä.

jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kuin kuset
mutta ole hyvä ja jätä hyvät naiset rauhaan.


Charles Bukowski
 ---

Hommage á Bukowski


pidän miehistä,
jotka ovat eläneet
naisten kanssa.
en odota paljoakaan,
mutta pidän enemmän miehistä joita kokemus
on raastanut vereslihalle.

(pidän miehistä joiden päälle on kustu)

miehissä jotka valitsevat naisensa huolella ei
ole mitään laatua;
se näkyy heidän liikkumattomuudessaan
silmissään
tukahtuneisuudessaan ja
kivettyneissä sydämissään.

(pidän miehistä ja naisista)

miehet joilla on ollut tarpeeksi naisia
tuntuvat valitsevan seuransa
paremminkin huolimattomasti ja tunteella.

(pidän tunteista)

kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi
tunnetta ei voi.

(pidän)

lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
jo annettu.

jotkut miehet ovat hienoja olentoja
jotkut miehet ovat herkullisia ja
ilmeisiä.

jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kun kuset
kuset ja kuset. ei kusi lopu.

Sari Hakala


Ainakin tämä on totta:

A) Lähdettyäni joku oman elämänsä huppupäinen ryöstää Salen, josta ostin kaksi purkkia tonnikalaa, kermaa, pastaa ja juustoraastetta. Sitten nousi kuume.

B) Esimerkiksi Risto Ahti ja Jouni Tossavainen ovat rakkaita ja eläviä. Kuollut Bukowski on elävämpi, kuin suurin osa elävistä wanna be Bukowskeista.

17.8.2018

Saumat vuotaa



"Jos pistät sen Ritari Ässän liian piiloon siellä sydämessä niin rupee saumat vuotamaan."


Se joka tuli liian lähelle selkäni taa, olikin melankolia. Pitäisi se tietää. Sekin palaa alkusyksystä reviirilleen, varovasti ja villasukat jalassa. Se ei halua säikäyttää, koska sen läheinen ystävä masennus saattaa olla loisena matkassa, eikä se ole ollenkaan tervetullut. Melankolia itsenään on tervetullut, se on eräänlainen voimavara. Noita kahta ei aina erota toisistaan, ne kuljeskelevat paljon yhdessä ja edes vanhat tutut eivät aina erota niitä toisistaan.

Illalla sytyttelen parvekkeelle kynttilät. Niiden valossa kerron T:lle, kuinka kuvittelen masennuksen taas hiipivän tänne ja miten levottomaksi se hetkeksi tekee minut. Se ei ole edes pelkoa, se on muistijälki, painauma minussa, joka kutiaa ennen vuoden pahimpia aikoja. Ja nyt on sentään hyvät ajat, itkuttomat ja valoisat. Mustat yöt ovat pehmeitä ja uusia, sellaisenaan lupaavia. Ei kannata manata ja noitua esiin sellaista mitä ei ole.

Kurkistan arkistoihini ja siellä on paljon iloa näiltä päiviltä parin viime vuoden takaa. Delete-autot, Muusa, Johnny Depp, kosinta-ahdistus ja kaikki tarkentamaton. Luulen, että kaivan esiin kaamosmanuaalini, ellei sitten kesäroviolla saaressa käynytkin niin, että innoissani poltin sen. Tosin manuaali on jo kerran sisäistetty, joten ehkä kehoni muistaa siitä jotakin, samalla tavalla kuin se kaivaa edellisten syksyjen sienikartat jostakin kätköistään.

Ei ole oikeastaan mitään syytä suojata sydäntään. Sen väkivaltainen kahlitseminen ja sulkeminen kivimuurin sisään ei auta ollenkaan. Olkoonkin sitä vastassa melankolia, masennus ja ahdistus. Sen on saatava lyödä ja vuotaa rauhassa. Lupan olla hetken hiljaa sen alaisena. Altistua itselleni. Kuuntelen kun se asettuu parempaan asentoon ja laajenee kokonaiseksi itsekseen. Se auttaa hetkeksi. Näen sinisen taivaan ja kaikki joet joiden yli sain kulkea. Näen tuulilasiin iskeytyvät pienet elukat, vesipullot ja pahvikahvit. Näen hiljaisuuden ja ikävän, näen lopun ja alun.

Kun ne väistyvät, avaan Ekelöfin. Miksi rangaista itseään lohduttomuudella, kun lohtu makaa vieressä, jämäkkänä Otavan painolaitoksen jäljiltä ja osaltaan auttaa sydäntä lyömään?

Katso paljonko Sielua, Henkeä,
sinulla on jäljellä
Voit laskea päiviä ja vuosia
Ehkä neljä ehkä viisi -
Mikä aika se on?
Ja olet
Paikan päällä
täsmällisesti
Kukaan ei ole sinua vastassa
riippumatta siitä miten kiertää aurinkokellon viiva

Kukaan ei ole sinua synnyttänyt, ei kukaan
Tästä kohtaamisesta sinä sovit, kun synnytit itsesi
Silloin myös Ei Kukaan syntyi

sinun Varjostasi.

Päätän lähteä. Retkelle, kävelyille ja pois. Sitten lähden. Yksinkertaista. Viis saumoista.

15.8.2018

Räkä on minun nielunkumppanini




Rakkaus on ongelmajäte. Se sattuu niin paljon. Oksettaa.

Jos sielunkumppanikseni valikoitui vesi, niin voimaeläimekseni on räkämission aikana valikoitunut Mikko Alatalo. Hieman terveemmälle minälle se on lievä kauhistus ja yritän vaivihkaa hivuttautua entisen voimaeläimeni kastemadon luo, mutta luulen sen huomanneen petturuuteni. Se pakenee kaikkiin suuntiin, katkeaakin matkalla ja silti jatkaa pakoaan. Kyllä se kaikesta päätellen on oikea voimaeläimeni. Enkelit, yksisarviset, Mikko Alatalot, sun muut maahiset saavat odottaa vuoroaan.

Ruumiinlämpö on noussut 35.2:sta noin 36 asteeseen. Kuumottaa. Olen nukkunut kaksi yötä sisällä, mutta en oikein totu siihen. Unet muuttuvat jotenkin taikinaisemmiksi, pehmeiksi. Silpomista on vähemmän, mutta kummallisia ääniä enemmän. Vastapäisen talon seinästä kimpoaa alakerran naapurin ikkunasta ulosvirtaava kuorsaus ja tulee tänne.

Keskimäärin kahdesti viikossa joku kuolee.

Suren sitä, että rakkauteni on niin hyödytöntä. Se on hukkaenergiaa, josta kukaan ei hyödy, koska sillä ei ole vastaanottajaa tai jakajaa. Se on ylijäämää, joka saattaa miehen mielestä olla kiusallista ja iljettävää. En halua loukata rakkaudellani ja ikävälläni.

Sade alkaa heti kun pääsemme metsään. Joka syksy täytyy muistella ja haistella maastokarttaa uudelleen. Ja nyt on metsäkone käynyt ja hajottanut polut, katkonut lehtipuita ja muitakin, viskonut menemään ja tehnyt uusia ratoja. Täytyy olla positiivinen ja nähdä tulevan kevään korvasienet nousemassa psykoosissa heiluneen koneen jäljistä. Olen onnellinen, laulan Abbaa ja kastun litimäräksi. Tuore kantarelli maistuu makealta. Mustikat ovat makeampia kuin koskaan. Ja puolukanraakileet pönöttävät punertuvina nuppineuloina metsän neulatyynyssä, niitäkin on pakko maistaa. T:kin laulaa. Kotimatkalla kuuntelemme Yleltä hengellisen musiikin toivekonserttia nupit kaakossa ja veisaamme autuaina virsiä. Osaan Armolaulun ulkoa, eikä T kysy miksi. Laulaminenkin maistuu makealta.

Ällöttää ajatuskin vieraan miehen spermasta rinnoilla ja sen pullistelevat kuntosalilihakset, joille minulla ei ole mitään virkaa. Sen typerä kiinnostus tekemisiäni kohtaan. Se että joudun kertomaan mitä on rucola tai mistä olen kotoisin. En voi tuhlata aikani sellaiseen paskaan aina ja uudestaan.

Miten sä aina jaksat laittaa ruokaa? Teini ei osaa valita annostaan hävikkiviikon rautalangasta väännetystä ruokalistasta. Maistuisiko portugalilainen kalapata vai aasialainen lihamureke? Meillä ei ole aikoihin syöty koiran oksennusta, se oli lapsen lempiruokaa. Koiran oksennus on ihan mitä vaan. Teini silittelee yskivää kättäni ja lämmittää nuudeleita ja lihapullia vain ajatuksissaan. Se on hiljaa murekkeeseen kätketystä porkkanaraasteesta, joka suorastaan tuikkii silmään.

Räkä tekee minut surulliseksi ja yksinäiseksi. Märisen sen Vuorelle aamukahviövereissäni. Nyyh, kun joskus ois kiva tehä jotain jonkun muun kanssa kun mun. Kunhan märisen. Todellisuudessa ei ole paljoa valittamista. Paitsi hetkittäin yksinäisyys on inhimillisen tuskaista. Siitä, kun hakkasin rystyset lommoille työhuoneen seinään on aikaa jo vuosikymmeniä. Sen jälkeen yksinäisyys on ollut käpertyväisempää ja alistuvampaa, koppuraista verta ja kuivahtanutta sydämen raatoa. Ei sellaista vuotavaa ja eläväistä. Räkä on minun nielunkumppanini. 

Masturboin ensimmäistä kertaa miehen lähdön jälkeen. Se sattui. Kaikki tuli lähelle, paitsi mies. Minä tulin itseni lähelle, sain orgasmin ja itkin loputtomasti. Nyt sattuu päähän niin, että tekee mieli huutaa ja kuolla tähän paikkaan.

En oikeastaan edes jaksa huvittua löytyneistä rakkausoksennuksista, joita tavaan ihmeissäni. Alkaa sattua ihan kunnolla, epämääräisiin kohtiin, ehkä juuri sinne missä ei ole sielua. En taaskaan ole varma, kenen kirjoituksia nämä ovat. Katson sivuilleni. Joku muu on varmasti läsnä, tunnen sen niin lähellä, että niskavillani sojottavat ja alan hytistä.

Nousen ja vaihdan huonetta, kastelen kasvit ja karvani laskeutuvat, kun ihailen Latviasta varastettuja pistokkaita ja nostan niitä valoon. Ne elävät, pröystäilevät, vaanivat ilmatilaa ja toisiaan. Minäkin haluaisin olla vähän aikaa joku ruoho vain.

10.8.2018

Sielunkumppani



Ihana tuuli riepottaa puita ja silppuaa pilvet teräviksi viiruiksi. Räkävesi valuu nenästä. Millään ei ole mitään väliä. Astun sepelille ja autotielle, sandaalit jaksavat vaivoin tämän kesän loppuun, ne ovat jo rikki, mutten henno luopua niistä vielä.

Riivin sepelin siivuja pohjasta irti hinkkaamalla niitä asvalttia vasten. Tämä on kaupunkiluontokokemus. Horsmasta irtoava elountuva leijuu sisälle ikkunoista ja ovista, lähin riippakoivu siementää kuin mielipuoli, viimeistä siemensyöksyään. Tuuli lakaisee siemenet läpi talon, lapsen ikkunan alle. Alan rapsutella niitä irti hiuksista ja perseestä, mutta annan sitten olla. Saatan alkaa kasvaa koivuna.

Tuuli kulkee huoneet ja narisuttaa ovea. Se näyttää siltä, että turkoosiin pukeutunut nainen sovittaa hirttoköyttä ovenkahvaan. Se on vain mekko, eikä sisällä lihaa. Se on kuollutta painoa, kevyt ja hieman käyttökelvoton.

Ei minun sielunkumppanini ole viini tai hiilihydraatit. Ei edes taivas. Se on kahvi ja sitä kautta vesi. Se on minussa kaikkialla ja kaikissa muistoissani, hyvissä ja pahoissa. Se on painajaiseni, himoni ja vapauteni. Se on kaikkialla, jäätyneenä hiuksiini pakkasyönä parvekkeella ja yöllä se vartioi untani lasin läpi. Se valuu minusta kun itken ja rakastelen, se viilentää minut ja puhdistaa. Se peittää painajaisteni ruumiit ja kelluttaa niitä, se antaa minun sukeltaa niitä päin ja säilyä hengissä. Se on vienyt minulta rakkaan ystävän ja vie varmasti vielä toisenkin ja kolmannen, jos jaksan vain odottaa.

Se virtaa ja seisoo ja mätänee, se on likaista ja puhdasta ja se tunkeutuu kaikkialle. Se kantaa lapseni maailmaan, juottaa sen eläväksi ja huuhtoo verestä. Se sataa, jäätyy ja lohkeilee, se pakastaa ja pitää kummallista ääntä, kun se mittelee voimiaan pakkasen kanssa. Jossakin eräjärvellä, revontulten alla, painan korvani jäähän ja kuulen kaiken. Paremmin kuin täällä kaupungissa, jossa jäänmurtaja hytisee järvellä jäävesi kupeillaan ja kulkee pysähtymättä, hellittämättä, antamatta periksi. Minä seison luistimilla ja kokeilen onneani railon liepeillä.

Mies jättää minut joka viikko. Keitän jääkahvia ja päässäni on selkeärajainen lammikko. Sinne mahtuu nyt meri ja kaikki sen rannat. Kirjaimet loppuivat ja kuulen oman vettyneen hengitykseni.



Minussa on aina jälkiä siitä toisesta, kirjoitusta iholla, suttuiseksi pyyhittyjä rakkaudentunnustuksia, ohuita ja väriseviä silityksiä joltakin valvotulta rakkausyöltä. Tunnen kun varpaani liikahtavat ja nojaavat toisen ihmisen pohkeeseen, kun rintakarvat tunkeutuvat ripsieni väliin ja tukehdun omaan hengitykseeni.

Todellisuudessa tukehdun vain räkään. Valvon huterasti ja nukun huonosti, heräilen painajaisiin, sellaisiin, joissa minun olisi pitänyt olla jossakin kello 19, mutten ilmeisesti ole ollut. Unissani tukehdun melkein mihin vain, menestyksekkäästi. Samassa todellisuudessa perhe 4:47 lähtee matkaan 4:50. Siihen ei voi olla heräämättä. Kukaan ei pulputa iloisena pihamaata täyteen perhosia. Molemmat lapset kiljuvat kuin elävältä keitetyt. Maailmankaikkeus raikaa näiden olioiden loputonta huutoa ja loiskintaa. Itse korisen taustalla vaimeasti, aivastellen räkäklimppejä kattoon. Parasta on nousta ja raahautua kahvipannulle ja sarvikuonolle.

Vispaan kahvimaidot näpsäkällä otteella pitkin seiniä ja valutan sarvikuonosta vedet rinnuksille. Takaraivossa kihelmöi kipuisasti jokin tuleva tai mennyt huono asento. Tekee mieli vähän itkeä kesäflunssan äkillistä kuristusotetta. Toinen korva avautuu yllättäen ja säikähdän meteliä. Juoksevaa vettä ja kahvia joka porisee reippaasti yli. Sitten kaikki loppuu, kahvimaito ja räkäpaperi. Sen mitä lääkevarastoista on jäljellä, napsin parempiin suihin.

Katsoin toissayönä elokuvan: Mamma Mia! Here We Go Again. Nyt en ole varma katsoinko sen todella, mutta alkaa naurattaa se, kun elokuva oli kestänyt jo tunnin ja aloin hiljalleen tajuta, että tässähän onkin kaksi nuorta naista eri aikaan, samassa paikassa ja tilanteessa, äiti ja tytär. Siinä kohtaa kun Cher saapui bileisiin helikopterilla, aloin olla kotoisan hysteerinen. Se oli hulvaton. Sellainen kotikutoinen elokuvasotku, joka meni ali normaalien laatukriteerien ja jotenkin ruokottomalla tavalla, varmaankin tarkoituksella yli. Lopun sekasotku toi oikeastaan pitkästä aikaa mieleen John Watersin. Ehkä kuume, vahanukeksi naamioitu Cher ja kappelissa kastemaljan äärellä jodlaava Meryl Streep sen tekivät. Ja ne kaksi nuorta naista, joita en vieläkään erota tosistaan, mutta tiedän, että jompi kumpi oli joku toinen kuin keneksi hänet tunnin verran luulin. Käsittääkseni lopussa kaikki saivat toisensa ja lapsia; se on niille ihan oikein. Muistan äkkiseltään yhden hyvän repliikin, sillä se toi mieleeni omat, usein varsin polveilevat keskusteluni T:n kanssa. Ne sellaiset joista puuttuu osia, tai ne alkavat keskeltä lausetta, ikään kuin ajatuksemme olisivat niin äänekkäitä, että kuulemme ne kauempaakin.

 - I'm beginning to think, my soulmate may actually be carbs.
 - Then mine must be wine.


Elokuvan katsomista häiritsi  helpotti viestiliikenne. Vastailin kieli keskellä päätä tuntemattoman naisen kysymyksiin, samalla kun Ritari Ässän ankkuri liukui jossakin kaukana merellä, missä lie, Huippuvuorilta jonnekin päin. Muistelin mitä Ritari Ässä kertoi kymmenen litran suihkusta. Miten se iso tuoppi liittyikään siihen? Mistä se tuopillinen vettä tuli, jos käytettävissä oli vain kymmenen litraa?  Näitä minä sitten mietin ja nämä kaikki sekaantuivat uniini, kuin kettu siipikarjaan.

Aamulla muistin, että Tekokuu käski minun katsoa Hei me lennetään. Ei Tarkovskia ollenkaan. (Bergmania ei edes mainittu.) Mutta en minä sellaiseen pysty. Jos kuume vielä nousee tarpeeksi ylös, niin sitten katson sen heti. En tiedä, onko todellisuudessa mahdollista, että kuume nousisi niin ylös.

8.8.2018

8-8-16 ja 8-8-18


Maailma on viilennyt, mutten vielä huomaa sitä. Aina on hiki. Vesisade yössä viilenevällä iholla tuntuu lupaavalta ja leikkisältä. Ojennun lähemmäs ja nukahdan siihen. Ruumis imee itseensä kaiken kosteuden. Pienet terävät pisarat sihahtavat kiinni minuun ja sanon ääneen oih. Lähempänä aamua herään etsimään lakanaa. Peitän sillä itsestäni puolet. Toisen puolen nielaisee kohta aurinko. Sitä ennen yöperhoset asettuvat asemiinsa ja Paavo kulkee hermostuneena pitkin huoneita ja huutaa niille kissamaisia rivouksia.

Pakenen auringon tieltä ja etsin kahvikuppi kädessä päiväkirjaa jostakin vuosien takaa. En muista mihin siirsin sen. Se oli Tekokuun edessä sohvalla, mutta sain sen jotenkin vaihdettua Bukowskiin. (Suurin osa tuntemistani miehistä tarttuu aina jossakin vaiheessa Bukowskiin. Mikä lie, vamma minussa Bukowskissa.) En löydä sitä enää, mutta etsiessäni hukkaan kahvikupin ja puhelimen. Aivastelen koko päivän. Siirrän savottani lammelle, mutta päänsärky pakottaa takaisin. Nenä menee tukkoon ja yritän avata sitä jäisillä vadelmilla. Mikä tahansa toimii lumelääkkeenä, kunhan siihen vain uskoo.

Löydänkin sitten jotakin aivan muuta. Roviolla poltettujen päiväkirjojen puolisäädylliset sisarjulkaisut ovatkin täällä. Tässä. 58 julkaisematonta blogikirjoitusta. Luulen kyllä, että ne on jo kertaalleen julkaistu, mutta sitten olen piilottanut ne, piilottanut rakkauteni ja häpeäni ja hyväuskoisuuteni. Avaan niistä yhden, tasan kahden vuoden takaa, eikä se tee ollenkaan pahaa. Tulee oikeastaan hyvä mieli. Haistan maiseman ja avaruuden. Aavistan uuden pimeyden, joka ei vielä ole päässyt edes kunnolla alkuun. Se vaikuttaa hyväntahtoiselta ja houkuttaa pehmeydellään. Se pullistelee tähtien valossa ja on täynnä rakkautta.

Se kävelee läpi hautausmaan ja puhuu minulle ääneen tähdet ja olympialaiset. Taivaan gradientti on tummasta vihertävän turkoosista sävystä syvään ultramariiniin. Siellä on taivaan meri, jossa kelluu pimeyden ensimmäiset valot, pienet tähdet, jotka tuntuvat uusilta, vaikka todellisuudessa ne ovat vanhoja kuin taivas.

On niin myöhä, ettei omalle parvekkeelle kuulu mitään ääniä. Ennen hautuumaata kuulen puhelimessa Raksilan liikennevalojen piippauksen ja sitten sanon, että tiedätkö sinä ollenkaan, että hautuumaan muistomerkit ja patsaat muuttuvat eläviksi aina keskiyön jälkeen? Sitten kuulen kun portti narisee. Hymyilemme sen narinalle aina. Hautuumaan portin kuuluu olla äänekäs. Seurakuntayhtymä on palkannut miehiä ja naisia pitämään huolta siitä, että näin myös tapahtuu.

Molemmilla on sama ikävä. Minulla pyörii päässä jo kolme kaupunkia, mutta olen siitä hiljaa. En uskalla olla äänekäs. Leikkaudun sittenkin irti ylikasvaneista kynsistäni ja lähden toiseen kaupunkiin. Tiedän yhä varmemmin, että jossakin on taas hetkiä, kun välillämme ei ole yhtään kaupunkia tai kilometriä, ei taivasta eikä maata. Ei edes ilmaa. Merkkaan ne turkooseilla laatikoilla kalenteriin. Jotta voisin unohtaa ja lopettaa laskemisen.

Vähänpä minä tiesin. Onneksi. Vasta myöhemmin pimeys näytti todellisen voimansa. Se kietoi ja sitoi, kuristi ja söi, kunnes jäljelle jäi sellainen pieni kostea ja värisevä ihmislihakimpale. Sen se sitten nosti kämmenelleen hellästi ja puhalsi siihen vähän eloa. Syötti laihaa sairaalavelliä ja ojensi kohti taivasta. Halusi että katselisin tähtiä taas.

6.8.2018

Lohturuokapäivät Kasevalla



Heräsin yöllä kummalliseen tunteeseen, että joku on täällä kanssani. Aamulla heräsin kummalliseen tunteeseen, että olen pitkästä aikaa yksin. Pää tuntui krapulaiselta, mutta lauantaista asti soinut Kasevan Tyhjää, oli vihdoinkin poissa. Sain sen lahjaksi nuorelta Pekalta Valkeisenlammella. Törmäsimme häneen yhdessä Tekokuun kanssa. Olimme ensin ystävällisen töykeitä Pekan puolimaanisille lähestymisyrityksille, mutta lopulta annoimme periksi. Sain Pekalta korvamadon ja niin paljon väkevää viiniä kun jaksoin juoda. Todellisuudessa en jaksanut juoda kainosti punastelevaa Valdemaria ollenkaan, mutta nostin sen näyttävästi huulilleni, kallistin pääni suomalaiskansalliseen huikkaan ja yritin näyttää tratilta. Se meni täydestä. Aika kiinnostaviin sfääreihin ja aivotoiminnan alenemisiin ihmiset saavat itsensä, vetämällä varmuuden vuoksi vähän kaikkea sekaisin. Kävin äyskäröimässä Pekalle olemattomia matoja, ihan vaan jonkinlaisen empatian osoituksena.

Tekokuu kävi pyrähtämässä jossakin tuolla radallaan. Minä kuuntelin korvat täyteen kaikkea muuta kuin Kasevaa, mutta se ei auttanut. Samalla tein ruokaa ja sen, mitä ajattelinkin. Lähetin naiselle kuvakaappauksen, sellaisen lievän, ja miehelle tiedon siitä, että ratkaisin tämän nyt näin. Ei ole varmaan hengenpelastusmitalia tulossa, mutta en minä sellaista tarvitse. Hirttotuomio ja kiitos siitä, että pilasin miehen elämän riittää mainiosti.

Muistutin häntä, että hän kyllä pilaa elämänsä ihan itse. Ehkä ajattelin, että aina ei saa päästä pälkähästä, aina ei tarvitse naureskella paskamaisille tempuille, aina ei tarvitse ymmärtää ja olla niin avarakatseinen. Ehkä ihmissuhteet kannattaa aloittaa varovasti ja toista ihmistä kuunnellen ja arvostaen ja rehellisesti. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa. Ja Rakkaus, se kolmisuinen sekasikiö, monta kertaa abortoitu ja kuolematon, vaan temmeltää me kaikki joogamattonaan ja tanssii jotain pirunpolskaa hengästymättä. Ja me (apinat) vielä taputetaan sen tempuille.

En halua ajatella sitä, miten samankaltaisissa olosuhteissa oma suhteeni mieheen joskus alkoi. Sille oli varmasti tilaus, olin kovin luottavainen ja mielissäni, että uskalsinkin niin rakastua. Onneksi ei enää tee pahaa sanoa sitä. Ehkä mieskään ei temppuile tahallaan, en minäkään voisi olla tekemättä temppuja ja puhumatta vähän omiani, jos saisin yllättäen valita kuormasta enemmän kuin jaksan syödä. Tosin täytyy muistaa, että juuri tämähän miehen toive joskus oli.

Onneksi Tekokuu oli täällä. Luukutimme Kasevaa koko pyhäpäivän ja jouduin hetkellisen mielenhäiriön valtaan. Tein pelottavan suuren makaronilaatikon, jota oli takoitus syödä noin vuosi. Siitä on rippeet jäljellä. Puhuimme läpi päivän. Kaikki kipeydet, rakkauden, masennuksen, Ritari Ässän, ahdistuksen ja työt. Lapsuuden ja kasvun ja juorut. Ymmärryksen hetket ja lääkitykset. Niin paljon kaikkea, että aloin jossain vaiheessa tuntea palan painavan kurkussa ja väsymyksen ruumiissa. Mutta siinä kaikessa puheessa oli hyvää se, että Tekokuu oli koko ajan paljaana, ihmisenä, edessäni. Se kertoi myös erilaisista miehistä. Niistä jotka eivät petä ja niistä jotka haavoittuvat itse, pahasti. Joidenkin asioiden ääneen sanominen teki selvästi kipeää, mutta olimme turvassa. Avoimuus ja rehellisyys on iso turva. Sen ei tarvitse olla kaiken kattavaa, se on vain paljasta läsnäoloa, vesilasin täyttämistä ja kahvin keittämistä. Hiljaista puhetta, haukotuksia, venyttelyjä ja naureskelua. Ajatuksissaan yhdessä olemista. Makaronilaatikkoa. Avoimuudella suljettu tila, joka imee energiaa molemmista, mutta luo samalla uutta.

Ei ihme, että tuli krapula. Ajattelin hetken, ettei oikein voi uskoa, että Tekokuunkin kanssa olemme päässeet tähän asti. Ei ole aina ollut helppoa. Rakastuin häneenkin hetkeksi. Jotenkin me vaan onnistuttiin pääsemään inhimillisyyden rajalle ja siitä yli, voiton puolelle. Kauemmas siitä tunteella toimivasta sähköaidasta, joka pahimmillaan sykkii uhrinsa hengiltä. Ehkä miehelläkin on nyt mahollisuus jatkaa suhdettaan vähän puhtaammalta pöydältä.

Itse asiassa suhde mieheen ihmisiin taisi voisi parhaimmillaan olla juuri makaronilaatikkoa. Sehän ei epäonnistu.


3.8.2018

Vitun saatanan runkkari ja muita yöllisiä näkyjä




Olen suorittanut opettavaisia keskusteluja. Ajattelin vain ns. jättää nämä tähän, mutta se olisi epäreilua. Ylempi keskustelu on silkkaa itsesaastutusta, jonka johdosta melkein tulee paha mieli tuntemattoman naisoletetun puolesta. Alempi on koko perheen keskustelu, josta jää kaikille hyvä mieli ja yö taittuu huomaamatta aamun puolelle. Tiedän, että saan valita kumpia keskusteluja käyn ja mihin keskityn. Käyn siis molempia. Dorka.

Otan miehen runkkuhommeleista kuvakaappauksia ja harkitsen lähettäväni ne eteenpäin naiselle. Pitäisikö varoittaa? En tiedä ja samalla en usko. Olisi jotenkin tekopyhää tuntea yhteyttä naisten kesken, varsinkin kun  pysyn itse tiiviisti mukana keskustelussa. Kysyn miksei mies runkkaa naisen kanssa. Ei vastausta. Tosin nainenhan voi istua vaikka siinä vieressä runkkaamassa hihittämässä, mistä näistä tietää. Haluaisinko itse, että minua varoitettaisiin? Haluaisin, mutten turhia hälytyksiä. Kahdesti minua on (syystäkin) varoitettu. Ensimmäisellä kerralla kului jokunen vuosi, ennen kuin uskoin varoituksen sanat. Toisella kerralla umpiluinen pääni antoi periksi muutamassa viikossa. Ei niin dorka.

On kai tavallista tapailla useita ihmisiä päälletysten ja olla samalla vapaa ja itsenäinen. Ja jos on jollakin tasolla sitoutunut toiseen ihmiseen, tai vaikka useampaan, sitä saattaa pitää turpansa kiinni, ettei vahingossa paljastu ja jää ilman satumaista ja satunnaista seksiä. Siis silloin kun kohtaa jonkun kolmannen tai kuudennen. Miksei siitä voi puhua ääneen. Että mulla on tämä ja tämä suhde ja sitoumus tässä taustalla ja mukana, lähdetkö sinäkin kyytiin? Silloin voi tavallaan vielä peruuttaa ja sanoa, että sopii tai ettei sovi. Vai tehdäänkö nykyään enää niin? Kun kenenkään asiat ei kuulu oikeastaan kenellekään, ei aina edes asianosaiselle.

Kuulostan tyhmältä. Kaikki on tapaus- ja henkilökohtaista. Luulen, että moni ihminen on tylsän yksiavioinen ja kaipaa kumppania, jonka kanssa on edes mahdollista kuvitella toteuttavansa rakkauden ja luottamuksen missiota. Perusparisuhdetta, yhteyttämistä, jossa kuoritaan vuoropäivin pottuja ja katsotaan illalla televisiota ainakin tunti. Katsooko joku nykyään enää tv:tä? Olen varma, että jossakin on olemassa sellaista rauhanomaista, ravitsevaa rakkautta, jonka suojissa ei tarvitse läähättää joka suuntaan, vaan voi syvähengittää  paikallaan. Tunnen sitä usein itsekin. Vaikka leipoessani sämpylöitä lapselle, juuri nyt. Jauhogate pakotti improvisoimaan. Nyt uunissa on jotakin jota odottaa jännittyneenä.

En ole hyvä puhumaan tästä. Olen itse moraaliltani vaihtelevan löyhää tekoa, en välttämättä välitä ihmisten sitoumuksista. Paitsi tietenkin läheisteni. Kunnioitan heidän sidoksiaan ja sopimuksiaan, sillä minun kanssani solmittu sopimus on siellä muiden joukossa. Niitä sopimuksia on monenlaisia, mutta uskottavimmat ja luotettavimmat eivät ole syntyneet ihan itsestään tai helposti. Ne ovat muovautuneet vuosien mittaan vähemmän teräviksi, niiden reunat ovat käpristyneet kotoisasti, eikä kaikesta pienellä painetusta ja punakynällä korjatusta enää saa selvää. Ne on niin useasti tarkistettu, ettei niitä oikeastaan tarvitse, muutoin kuin ajatusleikkinä.

Miksi minua sitten kauhistuttaa muiden moraalittomuus? Miksi kiinnostuisin sopimuksista, jotka eivät kuulu minulle? Ehkä siksi, etten voi uskoa, että kaikki ihmiset tosiaan olisivat yhtä löyhän piittaamattomia kuin itse olen.



Öinen keskustelumme Vuoren kanssa ärsyttää vähemmän. Suunnittelemme meille sopivan kahvilan tai baarin. Puhuimme varmaan edellisenäkin yönä. Helle on jotenkin sekoittanut rytmimme sellaiseksi, että ne ovatkin yhtäkkiä samanlaiset. Nukumme joskus kahden jälkeen ja heräämme ennen tai seitsemän maissa. Yöllä alkaa sataa vettä ja koska nukun parvekkeella, tipahtelee päälleni sadepisaroita. Salamoi ja ukkostaa. Sateesta ei ole oikein mihinkään, mutta elosalamoiden sota jää verkkokalvolle ja sulautuu siitä uniini.

 Näen aivan hirvittävää painajaista. En vieläkään uskalla katsoa tai kertoa kaikkea mitä se sisältää, mutta järjetöntä silpomista se on. En tiedä miten aivoistani löytyy vaihde ihmisruumiin täystuholle, irtipurruille lihakimpaleille ja kirvestyölle, mutta kuten usein näiden nykypainajaisteni kanssa, jään katsomaan mielenkiinnolla. Olen koko päivän yrittänyt antaa periksi niille kuville, mutten ole vielä pystynyt. Ihan kohta uskallan muistaa miltä tuntuu syödä elävä ihminen.

1.8.2018

Sitähän se kaikki on


Tiedän, että nukahdan parhaiten kun puheeni kuullaan ja se uskotaan. Suurin osa ihmisistä ymmärtää puheeni ja sanani, ilman että toistan niitä, tarkennan ja selitän. Poikkeustapaukset tietenkin kiinnostavat itseäni. Ennen kaikkea se monimutkainen vaikeus. Se on hirveän uuvuttavaa, kuulla vittuilevansa, vaikka sanoisi mitä. Aivan kuin rakko jalassa, joka ei parane koko kesänä. Pitäiskö minun ryhtyä tosissani vittuilemaan? Ajatus häviää nyt jonnekin laakean taivaan sineen, olen perustyytyväinen, ympärilläni on kylliksi vesipulloja ja jäistä kahvia. Umpioin itseni. En varsinaisesti halua kotiinkaan, mutta A tulee myöhään illalla kylään. Matka on yhtäkkiä lyhyt ja armottoman tylsä. 

Marinoin punasipulia ja oliiveja, rapsuttelen pikkupaprikoiden sisustan kevyesti lusikalla pois, näpertelen, täytän ne juustoilla. Pilkon nauriita ja napsin niitä suuhuni. Onni on joskus kylmän ja mehukkaan nauriinsiivun kokoinen. Tuulee juuri sopivasti ja kuulen Popedan keikan Vänäriltä. Kuulin Karoliinan lähteneen, jätti tänne vaikeroimaan kotipiiakseen...Laulan mukana ja tanssahtelen. Haen A:n alaovelta ja halimme ja hihittelemme kuin lapset. On jo niin myöhä ja silti ehdimme ja jaksamme juhlia parvekejuhlat. Kerjään kehuja siitä, että olen saanut meidät evästettyä, vaikka taustalla on soinut koko ajan Popeda. En varsinaisesti toivonut sitä.

Olen selvästi laiminlyönyt naisiani. Kaikkia. Olen laiminlyönyt ihmisiä. Pitäisi vähän laskeutua tältä kukkulalta tai nousta tästä montusta, jossa millään ei ole mitään väliä (mikä on kyllä parhaimmillaan aika ihanaa). Tarvitsen tätä naisellista narukerän avaamista, viipyilyä langansävyssä ja yksityiskohdissa. Saan kertoa kaiken juuri niin kiemuraisesti kuin kykenen, poukkoilla, raottaa, palata ja analysoida. Jännitteetön läheisyys ja suolansyöminen on tämän päivän parasta antia. Ei tarvitse varoa loukkantumista tai hyökkäystä. Aivan erilaista kun miehen kanssa käymäni horteiset keskustelut, joiden tarkoitus tuntuu olevan se, että hiljenisin ja olisin jotenkin erilainen. Sitten kun olen, mies kiukustuu ja huutaa ettei ole vihainen. Keskeyttää puheeni ja kun luovutan, loukkaantuu siitä. Luulin sitä joskus hedelmälliseksi kommunikoinniksi. Nyt mikään ei töksähdä. A hymyilee ja silittää kissan tärviölle. Kissa rakastaa A:ta, se tuskin kiertää kauttani pyöriessään hurmoksissaan A:n ympärillä. Hiljenen siihen ajatukseen, että tässä onkin tilaa avoimelle kommunikoinnille, rakkaudelle ja ystävyydelle. Pääsen harhoistani.

Myöhemmin puhun miehenkin kanssa. Selvittelemme tukalan kiihkeän yön lähes aikuismaisella viestiliikenteellä, vuorovedoin. Yritän pitää niellyn kieleni keskellä suuta ja luulen onnistuvani. Olen hyvällä tuulella ja haluankin jutella miehen kanssa. Se ei riitä. Miehen mielestä vittuilen. Mies kertoo, että on hän ollut treffeillä viimeksi tiistaina ja huomenna on taas treffit, jonkun seuraavan kanssa. Luulen että tämä viittaa jotenkin siihen, että minä olen vanha väsynyt lahna, enkä tajua parastani. Ja taas mennään. On pakko nauraa sitä, kuinka vaikeasti tämä meiltä yhä vaan sujuu. Kuvittelen että nauramme vihdoinkin yhdessä.

Ai kun jännää! Mihin sä viet sen treffeille? 
Mä ajattelin tätä mun makuuhuonetta. Ennen sitä luultavasti käydään parvekkeella jointilla.

Olen todella kateellinen, sillä me emme koskaan käyneet treffeillä. Tosin olen vähän huono noissa pilvipalveluissa, vaikka ne lisäävätkin seksuaalista halukkuutta. Kiittelen mielessäni kaikkia naisia, jotka jaksavat ja uskaltavat käydä treffeillä, olosuhteista huolimatta, kuunnella merkitseviä lauluja, sanoa kyllä ja olla kunnollisia petikavereita ja vittuilemati. Minulle jää Anna Puu soimaan päähän ja kun se loppuu, jatkaa J Karjalainen Kesäyöllä. Pyyhin ne pois ja alan lukea runoja ja juoda ronskilla otteella jäävettä. Asteita on enää 19 ja nyt on elokuun yö.

Viideltä aamulla odotan perhe 4:47:n lähtöä. Missä ne oikeen viipyy? Mitään ei tapahdu. 5:15 kuulen oven käyvän, mutta vain yhdet verkkaiset askeleet. Pidän sitä merkkinä siitä, että voin nousta ja hapuilla taas mutteripannulle. Kuuntelen samalla Anna Puuta.





Seksihelle




Jään vain hetkeksi ajatuksiini, nylkemään syksyn palkeenkieltä suuremmaksi. Linja-auto lipuu perille Kemiin. Työnnän korvanapit syvemmälle, väännän volumea täyteläisemmäksi. Korvissa natisee hiki ja pöly. En muista enää kuka milloinkin laulaa. Sitten ylitän taas Iijoen ja pakahdun vähän. Kaikki nämä joet, kaikki tämä aika ja vesi. On jumalaista olla yksin, liikkua liikkumatta väsyneenä paikallaan. Varpaiden välistä virtaa Ounasjoen rippeet ja yö alkaa.

Seison asemalla. Tuulee kylmästi, lämpö on laskenut reilusti alle kahdenkymmenen asteen. Näpytän viestin miehelle, että olenkin jo täällä. Olenkin tässä. Se tulee vastaan, ennen kuin saa viestin. Sillä on valkoviiniä, jota se tyrkyttää kohteliaasti ja josta kieltäydyn monesti. Suuta kuivaa vissyveden puute. Käymme yökaupassa, melkein kuulen mitä se puhuu. Vähän myöhemmin se toistaa samat tarinat ja taas uudestaan muutaman päivän kuluttua. Ehkä se vaistoaa kuurouteni? On herttaista olettaa kuuron kuulevan, kunhan vain toistaa sinnikkäästi.

Olen kiitollinen yömajasta, mutta ainakin neljäsosa minusta on väsymyksestä valekuollutta lihaa. Harhailen vielä joella, uin alas koskea ja kuulen kun Ritari Ässä nukahtaa kotisohvalle. Yritän muodostaa lauseita, sellaisia ilahtuneen ja virkeän kuuloisia, samalla kun syön palasen rieskaa ja lasken kylmää vettä. Olen hidas ja vähän hysteerinen. Haluan vain nukkua. Mies kääntää nupit kaakkoon ja Anna Puun Tarviin vielä yhden yön aikaa soimaan. Ilmeeni taitaa paljastaa räjähtävän pääni ja kiristyvän hermon, suuhun nousevan rieskaoksennuksen, koska mies mumisee vaihtavansa biisiä. Yritän muistella olenko joskus mennyt tällaisiin halpoihin. Että laitetaan jokin laulu soimaan ja se kertoo kaiken, mitä ei itse voi? Ai saatana. Vihloo päästä.

 Seuraavaksi se kysyy haluanko nukkua vierekkäin. Varsinkin kun on vain yksi tuuletin. Olenko minä joskus mennyt tähänkin halpaan? Tavallaan kaikki tällainen olisi suloista, jos kykenisin esimerkiksi liikahtamaan ja vastakappale olisi Unelmieni Prinssi (kuusta, se olisi jännää). Haistan vanhenevan valkoviinin ja jostakin leijuu juuston katku. Sanon ettei minuun saa koskea, eikä tulla lähelle. En kestä minkään vieraan kehonosan liimautumista hikiseen helleruhooni. Välimatkan pitää olla hengittävä. Se liimautuu silti. Käsi etsii perseen ja selän ja niskan ja kaiken. Ei. Ja ein jälkeen koko rumba alusta, monta kertaa. Jos olisin vielä täysin hereillä, nauraisin hysteerisesti, mutta olen nukahtanut jo monta kertaa. Vielä puoli neljältä aamulla kieltäydyn kääntymästä vastakkain, kieltäydyn kaikesta. Saamme tästä riidan aikaiseksi. Jälkikäteen se on koomista. En muista milloin olisin kokenut läheisyyden niin rasittavana ja vastenmielisenä. Miehisyys taitaa kolista pää edellä jostakin kellotapulista alas. Kaikki on epämääräisesti omaa syytäni. Minun kyllä tulisi ymmärtää, meillähän on tietty historia ja tulen vapaaehtoisesti yöksi "tällaiseen paikkaan". Yritän kysyä, että mitä se tällainen paikka oikein tarkoittaa tässä kontekstissa, mutta saan vastaukseksi ivallisen hyökkäyksen ja toteamuksen, että jotkut naisetkin haluaa seksiä, että hän on kuullut huhuja. Eikä hän mitään seksiä edes halua! Olisi pitänyt purra kieli poikki ja jättää sanomatta se klassinen mikä teitä miehiä oikein näinä päivinä vaivaa, kun kaikki vaan haluu panna?

Ihme kyllä, nukun muutaman horteisen tunnin. Aamu on anteeksiantava, varsinkin heti kun olen saanut ensimmäisen pannullisen kahvia. En usko että mies muistaa paljoakaan tai ainakin on kehitellyt jonkin uskottavan ja ritarillisen syyn olla vähän paska. Ja tuleehan se sieltä, kohta kotiin päästyäni:  Tiedän että sä nukahdat paremmin kun sua silittää.