26.5.2016

Make love not peace

 







Tuntuu yhä kummallisemmalta tällainen epämääräinen elämä kahdessa kaupungissa. Oikeastihan se on kolmessa, mutta kolmas kaupunki on telakalla vielä jonkin aikaa. Ja sitten kun kolmas kaupunki on taas kehällä, en tiedä mitä tapahtuu. Tämäkin on kyllin työlästä. Olen ulkopuolella ja sisällä ja samalla en ole oikeastaan missään. Parhaimmillaan se sopii minulle. Pää tapailee uutta ruutukaavaa, vertaa, tekee havaintoja ja ottaa kontaktia uuteen ja ihmiseen, ihmisiin.

Epämääräinen tuskapaniikki haihtuu Oulussa. Tämä on hyväksi meille tämä me.

Tarvitsen oman elämän ja alan rakentaa sitä myös tänne. Se on yllättävän helppoa. Kävelen kaupunkiin, eksyn jossakin keskustassa, mutta sitten pääsen takaisin kartalle ja kahvilaan ja pöytään istumaan mukavien poikien kanssa. Mitäpä muutakaan. Käsipäivää ja halauksia ja sen sellaista, puhetta kirjaimista, kulttuurista, lehdistä ja määrärahoista, salaisia kansioita ja sitten kirpparille ja marketin ja hautuumaan läpi kotiin. Minulla on elämä. Ihan sama mihin menen, se on.

Kirjoitan yhden aamupäivän jäitten lähdöstä. Muistan pätkiä lapsuudesta ja joenrannan petäjien värin ilta-auringossa. Rannalle liukuvat jäälautat ja veden nopean nousun. Se on kaikki tässä lähellä. Koska olen saanut niinkin monta vuotta Kelan korvaamaa psykoterapiaa kun olen saanut, ovat nyt nousevat muistot pääsosin kirkkaita ja selkeitä. Tutkin faktojen osalta internetin ihmemaata ja tarkistan muistojeni oikeellisuutta. Hymyilen intuitiolleni joka auttaa kirjoittamaan vahingossa oikein. Tunteeni ovat kurissa, kauempana ja jo ajat sitten tunnettu. Nyt teen havaintoja. Mitään kovin kipeää ei pulppua esiin. Pelkoa ja jäätä, jotka ovat etusormieni alla ja hallussa. Harvinaista herkkua joka vaatii vahvan alleviivauksen.

Tänään yritän muistaa, missä ovat Oulun ensimmäiset rullaportaat. Muistan miten olen kulkenut niissä edestakaisin äidin kanssa, mutta muuta en muista. Paitsi tietenkin pelon ja jännityksen astuttuani niihin. Olen varmasti ollut aika pieni ja epävakaa askelissani, mutta muistan kuinka pelko muuttui jännitykseksi ja sitten silkaksi automatisoidun liikeen himoksi. Vähän niin kuin nytkin.

Onko vähän liian tylyä sanoa, etten tarvitse tätä mihinkään, eikä tämä tarvitse minua mihinkään. Onko sitten mitään mieltä edes olla. Illalla istun parvekkeella, saunan jälkeen ja minusta pääsee sellainen ei tahdonalainen ääni, joka pääsee yleensä orgasmin jälkeen tai sellaisena hetkenä kun muistelen sen. Olen kuuma ja kylmä samaan aikaan ja tärisen väsymyksestä. Miten pelottavaa on ajatus siitä, etten voisi olla ilman tätä. En tiedä mitä sitten tapahtuu kun olen ilman, sitten kai olen ilman. Sitten tulee aina jotakin muuta mitä ilman kohta olen, kunnes elämä luovuttaa suhteeni ja saan suun täyteen multaa tai tulikiveä tai vettä tai mistä nyt milloinkaan haaveilen. Sitten tulee sateenkaari. Olen sen sisällä. Aamulla Kaleva uutisoi elämästämme vaaleanpunaisessa kuplassa.

Luulen että juuri tällä hetkellä tämä on käsitykseni hyvästä elämästä.Kuka vittu tarvitsee sateenkaarta.


17.5.2016

Muistelin miltä tuntuu




Jokin pääsi tapahtumaan minussa. Hetkellinen kuolemankauhu. Kävelin sen pois, itkin äänekkään kadun varressa ja lopulta korjasin tasapainoni rommisuklaajäätelöllä ja hiussävytteellä, joka ei peitä harmaita. Yhtäkkiä en enää osaa olla blondi. En ole koskaan ollutkaan, aito. Olen vain pyrkinyt antamaan itsestäni kuvan helppona ja yksinkertaisena kapistuksena. Blondit on niin paljon pehmeämpiä ja pantavampia. Ja punatukkaiset villejä. Olin ennen aina punatukkainen. Nyt en voi sietää kemiallista villeyttä omassa päässäni. Olen siihen aivan liian rauhaton. Enkä halua luopua vapaaehtoisesti yhdestäkään harmaasta hiuksestani.

Istuin myöhään yöhön parvekkeella, silitin pöytäliinan ja itseäni, päätin siirtää amppelin ylemmäs heti huomenna. Piia sanoi sen hyvin, kuinka ilon rippeitä ja toivoa kyllä löytyy, mutta suussa maistuu koko ajan multa.

Tunsin ikävää, sellaista haparoivaa, jonka kynsissä tutisee hetkittäin. Se menee aina ohi. Se ei koskaan lyö maahan tai katkaise kaulaa, mutta se väsyttää ja pakottaa opettelemaan hengitystä aina uudelleen. Nielemään kaiken.

Jos on mahdollisuus elää, suhteellisen turvassa, ilman suurempaa tuskaa, lähestulkoon terveenä, niin miksi kieltää se itseltään aktiivisesti joka päivä? Jos kaipaa toisen syliin, miksi jättää menemättä tai jos haluaa syödä litran jäätelöä, niin miksi jättää syömättä? Kärsimyksen määrä tuntuu aina kuitenkin olevan väärä ja se kohdistuu väärin, väärään ositteeseen ja väärässä suhteessa.

Miksi keksiä päivittäin tekosyitä ja pidätellä luontoaan niin että pää ritisee? Huominen tulee aina. Eilinen menee aina. Siinä välissä on vähintäänkin paljon kahvia. Ei se ole sen kummempaa.

Tartu kahviin ja tartu ihmiseen. Puhu ja änkytä ja etsi. Tee. Voi pahoin ja oksenna. Älä välitä. Juo tarpeeksi vettä. Älä suotta iloitse, että olet hengissä. Anna mennä. Älä selitä. Muista rajasi.

Söin kaksi desiä rommisuklaajäätelöä ja muistelin miltä tuntuu. Ostin menolipun Ouluun. Nukahdin ja heräsin. Kirjoitin vastauksia omiin kysymyksiini ja sitten vain kirjoitin. Uusia sanoja vanhojen päälle. Helposti, terävällä viikatteella vanhoja sanoja niittäen. Ajattelin hetken, että tiedän mitä teen ja se tuntui täydelliseltä.


13.5.2016

Öitä kaunein sinä ja nuku hyvin sinä pyhä*


Hillerin yöpöytäkirjasto sortumisen jälkeisenä aamuna. 


Tupakan mittainen kuva. 



Katsoin teemalta Françoise Saganista kertovan dokkarin. Juliette Gréco kertoi nähneensä Saganin kirjoittamisen jälkeen. Hikoileva, läpimärkä ja kalpea nainen. Hakkasi ensin konetta viisi tuntia. Minäkin hikoilen ja hakkaan. Kukaan ei taida nähdä sitä naista, joka kirjoitettuaan nousee ja menee tupakoimaan parvekkeelle ja kääntää selkänsä auringolle. Sanaton ja poissaoleva. Olen uupunut, mutten yleensä ajattele sitä niin. Ajattelen jo unohtuneita sanoja, sitä miten huonosti selvitin ne. Ja silti ne ovat vain sanoja. Elivät minussa, syttyivät hetkeksi ja nyt ne ovat jo poissa. Kaukana, painossa ja verkossa. Todellisuus on tässä. Valona ja viileytenä iholla. Väsymyksen hehkuna.

Maalaan kuvan kun käyn tupakalla. Tupakan mittaisen kuvan. Teen sen nopeasti.  On aamuja, jolloin hiki kuivahtaa iholle, enkä pese sitä pois. Ja hetken oltuani tunnen onnea. Siitä että jokin on valmista, eikä minulla ole mieletön kiire seuraavaan ja sitä seuraavaan tapaamiseen. Olen viisi minuuttia etuajassa pankissa ja puoli tuntia etuajassa kotibaarissa. Käytän sen puolituntisen istuen suljetulla osatolla, siis terassilla ja nakerran Pirkan kanatoastia, johon on sattumalta eksynyt pala kanaa joukkoon. Tumppaan tupakat omenamehuun ja jatkan kirjoittamista. 13 ja 1/2 tuntia, enkä edes hikoile päästessäni takaisin tyhjään kotiini. Miinus puoli tuntia kanalounasta, pitää naisen kuivana.

Pizzaa ja sanoja. Eri päivinä tietenkin. Jaksan vielä yhden aamun hulinaa työpöydän ääressä notkuvassa päässä, mutta sittn leuovutan ja menen ostamaan amppeliin kukan. Tulen kylläiseksi naispuheesta, Ikeasta ja sushista. Joku mies seuraa meitä läpi ikeasokkelon. Varmasti seuraa, sillä huudan suoraa huutoa hyllyjen välistä kaiken, mitä kukaan ei halua tietää seksistä tai rakkaudesta tai minusta. Sitten huudan että ai niin, mä olen suhteessa! Parisuhteessa! Jossakin, hukkaan meneen ostoskärryn ja itseni välissä Taina kuuntelee tarkasti ja vastailee huutaen vähän hiljempaa. Minulla on jokin rasitusvamma käytöstavoissa. Se näyttää kuitenkin sopivan hyvin maailman pervoille ja yksinäisille hiippareille.

Yritän nukkua päiväunet, mutta rakas ja hyvä kollegani soittaa. Että mitä kuuluu ja sitten jotain oikeaa asiaakin. Olen käpertyneenä ikävään ja peittoon ja juuri nukahtamaisillani. Sanon mitä kuuluu osastolle sen, että oon ihan rakastunut hilleri. Se sanoo uumoilleensa, mutta kirjaimissani se ei kuulemma näy mitenkään. Se sanoo lempeästi, että minun olisi aika alkaa vähän romanttisemmaksi. Niin ja hulluksikin voisin alkaa. Että mene nyt sinne Ouluun. Olen jo menemäisilläni, mutta sitten pakahdun, enkä liikahda mihinkään. Miksi kukaan ei tule minun luokseni hulluuttaan? Minä en aina jaksa olla se hullu. Käperryn uudestaan ja käpristyn.


*yöllinen sättiviesti, tosin väärältä mieheltä

12.5.2016

Sanojen syvyys, symbolien energia ja käsitteiden räkkä



Kun kysyt mikä sinua estää olemasta sanaton.

Ajattelen että intuitiivinen itsesuojeluvaistosi. Sanasi ovat kuin hyttysparvi, jotka estävät näkemästä. Ne tunkevat suuhun, silmiin, sieraimiin, korviin. Muistan että Rovaniemellä nousee keväisin musta pilvi Kemijoesta. Rantahetteikön hyttyset nousevat talven jälkeen kaupungin halkaisevan rannan pyörätien pituudelta kuin musta huokoinen seinä. On pakokauhu kaartaa arvaamatta polkupyörällä mäestä rantaan keskelle sitä, juuri sillä ani harvalla kevään hetkellä, räkkäaika, kun rantailma muuttuu mustaksi. Tajuta olevansa keskellä vastasyntyneiden hyttysten tukahduttavaa, kutittelevaa merta iholla, sieraimissa, silmissä, korvissa ja suussa, tietämättä mihin suuntaan pelastautua. Kymmenet itikat kerralla tarttumassa kurkkuusi. Ja kun suljet suusi, tunnet ne nenässäsi. Kymmenet tuhannet ympäröimässä sinua. Ja se ininä! Tukehtumisen pakokauhuinen tunne, kuvittele sanojesi räkkäaika.

Eli kun toisaalla kysyt, kuinka näkisit tarkemmin, niin ole hiljaa. Vaikene sisälläsi, jos uskallat. Tai vaikene, jos tiedät riskin, koska kun riisut katseeltasi sanat, katkot sanoiltasi napanuorat, putoavien sanojen kuunkuoret halkeavat asfalttiin, halkeamista vaikeroivat unelmat, harhat ja halut, kuin kuolleet sikiöt pääskynmunista, ja hetkessä nekin murenevat maantomuksi kuin vedetön savi. Hiljaisuus. Sanapaastonaika.

Hiljaisuudessa et välttämättä pidä näkemästäsi, sillä metsä, luonto tai rakkautesi voivat näyttää ensin rumuutensa, sitten tyhjyytensä ilman niihin lataamaasi kauneutta, dramatiikkaa, haavekuvia, pelkoja, symboliikkaa. Ehkä joskus myös päinvastoin, tai ikään kuin, tai sekä että. Tai jotakin. Joskus.
Yhtä kaikki, symbolit ovat energialla ladattuja maljoja, jotka nousevat hetken portiksi tajunnan ja alitajunnan välille. Se tuntematon mitä kaipaat, on kätketty esiin kohoavien sanojesi kuoriin, niiden napanuorat on kytketty syvään uniesi saloihin. Vieläkin syvemmälle - kokonaisuuteesi.

Sanat ovat taikoja, jos taika on synnyttää tyhjästä olevaa. Meillä on vain nimettymme. Ei muuta. Kaunis ilma, musta vesi, palava pensas, sotilasparaati ja ihmiskehoaine.

Loppu.

(Näin kirjoitti Muusa. Ymmärsi itsekin. Minäkin jotain.)



11.5.2016

En pysty




Heräsin ennen yhdeksää, kun joku rynni ulko-ovesta sisään. Keitin ensimmäisen pannun kahvia ja oikoluin tekstin. Kirjoitin lisäosan, koska unohdin sen eilen. Luin naisten viestiketjua facebookissa ja liikutuin. Pläräsin osan unohtuneista posteista ja istuin parvekkeella tupakalla. Tänään on kylmempi kuin eilen. Kahvitauoilla kuuntelin musiikkia ja sättäsin vähän Vuoren ja Jannen kanssa. Kävelin kaupungille, harhailin ja törmäsin ruokakaupassa Nimettömään. Kermaa kahdeksi päiväksi, paseerattua tomaattia ja couscousia. Joimme kahvit. Sanoin keskittymiskykyni olevan näädän, vaikka se on hillerin. Saattaa myös olla, että luulen sanoneeni näädän, vaikka sanoinkin hillerin. Näin kun naakka söi oksennusta.

Olen pohjalla, mutta siellä ei jalat yletä maahan. En enää hypi parvekkeelta, mutta hirttäydyn päivittäin, vähintään kahdesti ja itken siinä samalla. Ehkä pitäsi tarkistaa lääkitys tai oikeasti kuolla. En pysty tähän.

Mietin, miten olen sillä tavalla vanhennut, etten jaksa aina pysyä perässä nykypäivän deittikulttuurin ja tapailusääntöjen kiemuroissa. Ihmettelin tätä ääneen perjantaina Anjan kanssa. Mennen palveli meitä nopeammin kun koskaan, ehtimättä edes vittuilla, joten kielenkannat kalisivat tahmaisina säädyllisen alkoholiannoksen alaisina. Muistaakseni. No muistaakseni tosiaan, sillä kävin vielä kotimatkalla rannassa kävelemässä ja päästämässä ajatuksia ilmaan. Kirkuvia lokkeja ja laattaavia naakkoja.

Kaikki panee kaikkia, sukupuoleen tai paljon muuhunkaan katsomatta. Liberaali ristiinnussiminen, kolmiot tai kuusikot, miehet ja naiset, miehet ja miehet, naiset ja naiset, kissat ja lapsetkin, kaikki yhdessä ja vapaa suhde kaupanpäällisiksi ja huumeita kans. Ei niin, että se minua suuresti liikuttaisi, kunhan en joudu siihen mukaan. Eikö kukaan enää halua vain rakastaa ja olla se tärkeä? Lounas saattaa tänä päivänä olla samaa kuin päiväkahvi ennen vanhaan, puhumattakaan hengailusta. Kun minä olin hengailuiässä, se tarkoitti jäätelön syömistä torinkulmalla ja kiipeämistä festarialueelle kaverin kanssa maksamatta pääsylippua. Teen molempia vieläkin, mutta ne tarkoittavat juuri sitä mitä ne ovatkin. Tosin aidan yli kiipeän edustamalla melkein mitä tahansa julkaisua, joka ottaa kirjaimeni vastaan.

Lopetan takaovien sulkemisen tähän. Ei minun(kaan) tarvitse luopua mistään. Perun viimeisen viestini Pissapojalle. Osaan minäkin lounastaa, vaikken leijumiseni keskellä ymmärrä omaa parastani.

Lyhenevät puhelut, viestit, kasvava etäisyys, naurettava kieriskelemiseni Leinon ja Kallaksen kanssa. Luovun suosiolla. Laitan etuoven säppiin ja karkaan kaikista niistä takaovista, joita en ole sulkenut. Paitsi että olen sulkenut ne kaikki. No, ehkä hapenpuute ja seuraava hirttäytyminen hoitavat homman kotiin.

Sitten olen vaan.



6.5.2016

Nyt


Tekee mieli piirtää rasti seinään. Lopetettuani tympeän itseruoskinnan ja hiukkaskiihdyttelyn, olen ollut aikalailla zen kohta vuorokauden. Nukkunutkin kuin jokin tieteiselokuvien sata vuotta jäissä maannut lahna, joka kohta herätetään nauttimaan muutama lasillinen punaviiniä mitä parhaassa seurassa.

Ei tarvinnut kuin kiihdyttää puoleen täystehostani, kirkua ja sitten jarruttaa. Ja avata suu. Muistaa kuka itse on. Miten se voikin olla niin vaikeaa. Se on ainakin itselleni fyysisestikin ahdistavaa ja pelottavaa. Paljastan arkuuteni, pelkoni ja haavoittuvuuteni yhdessä lauseessa. Koko keho taistelee sellaista antautumista vastaan, niin että sattuu. Ja minähän tiedän mitä tapahtuu. Vaikka oikeasti en tiedä.

Tapahtuu jotain muuta. Saan sen mitä haluan tai tarvitsen. Luulen ettei se tule olemaan helppoa, ainakaan tulevaisuudessa, mutta yritän sitten tulevaisuudessa muistaa, ettei tämäkään tässä ole helppoa. Eikä tulevaisuudella ole mitään väliä, koska sitä ei ole. On vain nyt. En voi lintsata tässä hetkessä, jos aion selvitä tulevaisuuteen asti.

Kaikki virtaa ulos ja sisään ja minusta irtoaa pieniä ääniä. Ne tulevat itsestään, aivojen ja ruumiin yhteistyönä purskahtelevaa rakkautta; himoa tai rauhaa. Naureskelen niille, koska en voi niille mitään. Aivan kuin jokin toinen olento minussa muistuttaisi olemassaolostani ja esittäisi ulkopuolisuuteni kielellä, jossa on vasta äänteiden poikasia. Jokin rotta tai jokin sellainen pieni eläin jossa on vähän karvoja ja joka vikisee. Tökkii minua olemaan minä.

Ja kaikki onkin helppoa. Se miten puhe kantaa ja leijuminen lakkaa. En ole ollenkaan irti. Olen tahmaisesti kiinnittynyt ja nyt uskallan kiinnittyä lisää. Ei minulle tarvitse luvata paljoa, kunhan lupaa kaiken. Enkö minä vielä muutama viikko sitten itkenyt Iisalmen Halpa-Hallin kosmetiikkaosastolla, että sinun täytyy auttaa minua. Silti en aina muista että olen kavokkain ihmisen kanssa. Samanlaisen umpiopakatun lihakimpaleen kanssa kuin itsekin.

Kävelen koko päivän kaupunkia. Piian kanssa ja vielä itsekseni. Puhun paljon päässäni. Siitä mitä en näe, siitä miten minulla on ikävä ja siitä, että tämähän on hienoa aikaa. Sitä muutosta, josta olemme vuosia puhuneet ja nyt olemme sen häränsilmässä. Ei se meitä riko. Se on mielenkiintoista. Istumme satamassa, aurinko paistaa ja me teemme ehkä hölmöjä valintoja, mutta teemme kuitenkin.

Juuri nyt on lämmintä, vesi on vapaa ja miehet riisuvat paitansa pois, yksi nukkua retkottaa veden reunalla ja odotamme tipahtaako hän unestaan suoraan veteen. Nuori vaalea dandy joka on liiskannut hiuksensa sivulle, imee tupakkaa samaa tahtia kanssani ja minä hymyilen muuten vaan, en sille, mutta sekin saa osansa. Sekään ei näe mitään. Se taitaa olla rakastunut.

Piia sanoo, että Janet Jackson on 49 ja raskaana. Minä paistan herkkusieniä ja menen sitten Anjan kanssa ulos. Elämä on yksi iso rakkaus juuri nyt. Ei kannata pilata sitä menneellä ja tulevalla.


5.5.2016

Kangerrellen





Eilen aloitin uuden elämän. Se alkoi kangerrellen. Luku- ja kirjoitustaito saattoivat mennä siinä rytäkässä, mutta muutoin olen tolpillani. (Miten joku voi keksiä sellaisen sanan kuin kangerrellen?! Se on täysin mahdoton kirjoittaa ja lausua.)Tälle päivälle on sovittu kiusantekoa ja huomiselle taidetta. Sitten täytyy vain kirjoittaa. Jotakin olen varmasti unohtanut, mutta olkoon hyvä niin. Olkoon myös unohdus kanssani. Kantavana voimana.

Saatan myös terapoida itseäni koko rahan edestä, eli ilmaiseksi Piian ja Anjan terapialassa. Eilen olin Jannen terapiassa ja vähän Anjankin, itse asiassa myös Nimettömän. Olen lievästi sekava, mutta täysin parantumaton. Terapian ansiosta hyppään tänään parvekkeelta vain kerran tai kaksi, enkä ollenkaan.

On erityinen aamu. Kahvi on loppu ja näen yöllä unta Johnny Deppistä. Kumpikaan asia ei herätä mitään tunteita. Herään kuudelta, seitsemältä, kahdeksalta ja nousen ennen yhdeksää. Istun parvekkeella ja mittailen säärikarvojani. Yksi on ainakin 6 mm pitkä. Annan sen olla ja käyn hakemassa kaupasta kahvia. Aurinko on ihanana ja tarjoilen sille puolialastoman itseni, säärikarvoineen kaikkineen. En löydä avaintani ja unohdan hameen, mutta sillä ei ole mitään väliä. En aio tänään syytellä itseäni mistään.

Ajattelen tunteita ja pelastavia enkeleitä. Aina ne tunteet ja ajatukset eivät ole totta. Ajattelen mennä sillä. Ruoskimatta itseäni, ruoskimatta rakkaimpiani. Rakastamalla, jos vaan osaan. Suren sitä millaisiin turboahdettuihin sfääreihin saankaan itseni kiihdytettyä ja miksi kukaan ei auta minua pysähtymään. Vai auttoiko joku juuri?

Mitattavissa oleva määrä energiaa, joka menee kokonaan hukkaan. Jos saisin sen kaiken kauhun, pelon ja epävarmuuden valjastettua ja suunnattua kohti hyvää ja rakasta, olisin aikamoinen. Melkein yhtä ihana kuin aurinko.

Pää on täynnä kitiseviä huoria.
Kalakeitto on punainen. Kala on lohenpunainen.
Valtavan ponnistelun tuloksena keinovalossa kiiltelee neljä kuorittua perunaa.
Mitä on olla yksikään meistä joka hukkuisi.