
Tuntuu yhä kummallisemmalta tällainen epämääräinen elämä kahdessa kaupungissa. Oikeastihan se on kolmessa, mutta kolmas kaupunki on telakalla vielä jonkin aikaa. Ja sitten kun kolmas kaupunki on taas kehällä, en tiedä mitä tapahtuu. Tämäkin on kyllin työlästä. Olen ulkopuolella ja sisällä ja samalla en ole oikeastaan missään. Parhaimmillaan se sopii minulle. Pää tapailee uutta ruutukaavaa, vertaa, tekee havaintoja ja ottaa kontaktia uuteen ja ihmiseen, ihmisiin.
Epämääräinen tuskapaniikki haihtuu Oulussa. Tämä on hyväksi meille tämä me.
Tarvitsen oman elämän ja alan rakentaa sitä myös tänne. Se on yllättävän helppoa. Kävelen kaupunkiin, eksyn jossakin keskustassa, mutta sitten pääsen takaisin kartalle ja kahvilaan ja pöytään istumaan mukavien poikien kanssa. Mitäpä muutakaan. Käsipäivää ja halauksia ja sen sellaista, puhetta kirjaimista, kulttuurista, lehdistä ja määrärahoista, salaisia kansioita ja sitten kirpparille ja marketin ja hautuumaan läpi kotiin. Minulla on elämä. Ihan sama mihin menen, se on.
Kirjoitan yhden aamupäivän jäitten lähdöstä. Muistan pätkiä lapsuudesta ja joenrannan petäjien värin ilta-auringossa. Rannalle liukuvat jäälautat ja veden nopean nousun. Se on kaikki tässä lähellä. Koska olen saanut niinkin monta vuotta Kelan korvaamaa psykoterapiaa kun olen saanut, ovat nyt nousevat muistot pääsosin kirkkaita ja selkeitä. Tutkin faktojen osalta internetin ihmemaata ja tarkistan muistojeni oikeellisuutta. Hymyilen intuitiolleni joka auttaa kirjoittamaan vahingossa oikein. Tunteeni ovat kurissa, kauempana ja jo ajat sitten tunnettu. Nyt teen havaintoja. Mitään kovin kipeää ei pulppua esiin. Pelkoa ja jäätä, jotka ovat etusormieni alla ja hallussa. Harvinaista herkkua joka vaatii vahvan alleviivauksen.
Tänään yritän muistaa, missä ovat Oulun ensimmäiset rullaportaat. Muistan miten olen kulkenut niissä edestakaisin äidin kanssa, mutta muuta en muista. Paitsi tietenkin pelon ja jännityksen astuttuani niihin. Olen varmasti ollut aika pieni ja epävakaa askelissani, mutta muistan kuinka pelko muuttui jännitykseksi ja sitten silkaksi automatisoidun liikeen himoksi. Vähän niin kuin nytkin.
Onko vähän liian tylyä sanoa, etten tarvitse tätä mihinkään, eikä tämä tarvitse minua mihinkään. Onko sitten mitään mieltä edes olla. Illalla istun parvekkeella, saunan jälkeen ja minusta pääsee sellainen ei tahdonalainen ääni, joka pääsee yleensä orgasmin jälkeen tai sellaisena hetkenä kun muistelen sen. Olen kuuma ja kylmä samaan aikaan ja tärisen väsymyksestä. Miten pelottavaa on ajatus siitä, etten voisi olla ilman tätä. En tiedä mitä sitten tapahtuu kun olen ilman, sitten kai olen ilman. Sitten tulee aina jotakin muuta mitä ilman kohta olen, kunnes elämä luovuttaa suhteeni ja saan suun täyteen multaa tai tulikiveä tai vettä tai mistä nyt milloinkaan haaveilen. Sitten tulee sateenkaari. Olen sen sisällä. Aamulla Kaleva uutisoi elämästämme vaaleanpunaisessa kuplassa.
Luulen että juuri tällä hetkellä tämä on käsitykseni hyvästä elämästä.Kuka vittu tarvitsee sateenkaarta.