30.8.2014

Ehkänukuin


Leivoin ehkämustikkapiirakkaa.


Kävin ehkätöissä. 


Joku ehkätarjosi kakkua. 

Ehkäjoin kahvia ulkona. 


Menin ehkämetsään. 


Joku mies teki ehkäruokaa mulle. 


Voi olla että nukuin juuri 13 tuntia yhteen keskeytymättömään putkeen. Järjestin tämän mahdollisuuden itselleni koska voin. Kaikki pelit kiinni ja ikkunat ja verhot ja pää. Nyt tunnen oloni vähän väsyneemmäksi kuin aloittaessani. Koska uneni sisälsi 2-3 normipäivän unimääräni ja unet siihen päälle, olen nyt kusessa.

Lisäksi suhde todellisuuteen pääsi hämärtymään kohtuullisen radikaalisti, enkä ole enää varma mikä viikon saldosta on totta, mikä pelkkää kuvittelua ja mitä olen todellisuudessa kenellekin sanonut ja minkä uneksinut.

Avasin puhelimesta kameragallerian ja löysin onnekseni muutaman merkin siitä, että tässä on todellisuuttakin suoritettu niskat irvessä. Seassa on päiviä, jolloin olen saanut syödäkseni ja päiviä jolloin olen itkenyt ja vuotanut muutoinkin.

Nyt etsin internetin syvyyksistä tietoa akupisteistä, sillä yksi mies teki mulle kummallisen tempun. Se silitti mun niskaa ja päätä ja mun nenä alkoi vuotaa vettä tai räkää ihan hulluna. Nukuin hyvin seuraavan yön. Pyysin sitä toistamaan nenävuodon seuraavana päivänä, mutta nenä ei enää vuotanut. Mutta kuola valui. Seuraavaksi yritän saada kuolan valumaan ihan itse. Vielä ei ole onnistanut. Muistuu jotenkin mieleeni se nuori lääkäri, joka sai käsiteltyä selkärankani siihen kuntoon, että luulin kuolevani kipuun, joihin se ei tietenkään suostunut määräämään kipulääkettä. Sillä lähtee millä on tullutkin, se sanoi.

Nyt alkoi ihan kamalasti taas nukuttaa. Mä olen ollutkin kohta kolme tuntia hereillä, joten olen ansainnut pienet ehkäpornounipäikkärit.

26.8.2014

Tämä saattaa olla muuten tappouhkaus



Olen ollut muutaman viikon koomassa. Minulta myös häviää sanojen keskeltä kirjaimia, joten en oikein viitsi kirjoittaa. Lisäksi tässä on ollut kaikenlaista, pommiuhkia, kyvyttömyyttä, vittuuntumista ja juoksukilpailuja. No, päänsärkyä, niskasärkyä on ollut.

Unissani tapahtuu arkisia asioita ilman kipua. Heti kun herään, lyö lieskat aivojen ja ohimon ja niskan kautta vasemman jalan jalkapohjaan. Sitten nukahdan taas. Unissani haravoin lehtiä ja väittelen tuntemattomien ihmisten kanssa mullan väristä ja kaivan kastematoja. Lapioin itseni hikeen. Jotkut kastemadoista ovat kyyn mittaisia perkeleitä. Sellaisiin uniin herään ja sitten keitän kahvia.

Jos nukun. Enimmäkseen en. Ja nukun kuitenkin. Päivällä kesken lauseen ja aaamulla kesken kahvin. Olen monena päivänä yrittänyt miettiä, olenko nukkunut ollenkaan tai tiedänkö mikä päivä on meneillään. Aika huonosti tiedän. Ahdistuksesta on kasvanut tukeva muuri kaiken ympärille. Jos jaksaisin, syyttäisin säätä. Tätä jatkuvaa sadetta ja kylmää. Mutta se on vain sää. Syytän itseäni.

Tänään katsoin bussin ikkunasta alkavan syksyn sävyjä ja ne tekivät minusta hetkeksi rauhallisen. Ajattelin vain kuinka kaunista kaikki on, kuinka elävää ja muuttuvaa ja sinnikästä ja vaihtelevaa. Tietoisuus taakse jäävästä kaupungista lisäsi helpotusta. Muistin silti millaisia hegitysvaikeuksia aiheutti lähteminen kaupungista joskus viime talvena. Ja saman aiheutti palaaminen. Kuinkakohan kauan tämä on jatkunut?

Toisessa kaupungissa odotti helpottava kahvihetki ihanan naisen kanssa. Kerroin palasen kesästä, tai keväästäkin, irrallisen palasen. Jonkun miespalasen. Ja syksystä, koulun alkamisen kauhusta, lapsesta joka on silitettävä uneen ja jonka jalkapohjia on hierottava. Se vähentää lapsen kauhua. Nainen kysyi kuka minun jalkapohjiani hieroo? Vasta palatessa, 80 kilometriä tunnissa, ajattelin minua. Ei kukaan. Eikä kukaan hiero jalkapohjiani.

Miksi minä olen olemassa vain hetkittäin, vain silloin kun en ole tässä. Olenko minä pakosalla sittenkin. Miten olenkin onnistunut nostamaan itseni tunteitteni yläpuolelle ja tallonut kokemani jonnekin syvyyksiin, mistä niillä ei ole paluuta. Puhun naiselle typistetyllä äänellä. Siitä miksi joku ei välitä ja siitä miten minä en välitä. Ehkä nyt on liian myöhäistä välittää. Olen opetellut jonkin oman muistisairauden ja se alkaa levitä. Sormenpäissä ei ole mitään tuntoa.

Syksy on tullut liian aikaisin tai alakulo on tullut. Aikaisemmin kuin koskaan. Edessä on niin pitkä matka mustaa, että luulen etukäteen, etten jaksa. Vaikka kuinka rakastaisi pimeyttä, siihen voi aina hukkua. Kaipaan metsään niin paljon, että alan itkeä.

Yritän muistaa miltä tuntuu olla rakastunut, mutta muistan että olen tehnyt itsestäni muistamattoman sen suhteen. Tai miltä tuntuu toinen ihminen iholla. Oikea ihminen. Sellainen jota varon automaattisesti, ettei sen iholle tarvitsisi joutua. Koska en halua muistaa, enkä aio muistaa. Ja silloin juuri muistan. Jotakin pientä. Niin pientä, että melkein sattuu. Hirveän raskasta olla kaiken yläpuolella ja ulottumattomissa. Ettei kukaan huomaisi.

Monen viikon seikkailut muuttuvat täysin merkityksettömiksi. En kerro kenellekään, miten olen tätä tunteellisuuttani ja herkkyyttäni ruoskinut. Tajuamatta paskaakaan siitä, mitä olen mennyt tekemään. Voi surku.

Kiitän myös asianosaisia. Tämä saattaa muuten olla tappouhkaus.









6.8.2014

Pimeys jää hämärän peittoon





Tällä viikolla olen enimmäkseen käynyt kirkossa, katsellut ja kuunnellut. Ja lukenut. Ja se taisi olla viime viikolla. 

Mulla on lapannut täällä vieraita (mehiä), joilta olen saanut kaikenlaista. Valkoviiniä, mansikoita ja sikaarin nyt ainakin. Ja tietenkin kaalia.
Monena päivän oon miettinyt, että pitäisi vähän ajatella mitä miettii. Ja sitten jättää asioita sanomatta ja kertomatta. Niinpä mulla on ollut tää ikkuna tässä viikon verran auki ja olen saanut sanottua ei mitään. Tämän hämärän peittoon jäävät hikiset ja auringolla vuoratut yöt ja päivät, turruttava maailmantuska, tukkoiset viemärit, ruusuvarkaudet, yökävelyt, päiväunet, tiskaamisen mahdottomuus, tapetut kissat ja koirat, kuolleet koirat ja niitten kaulapannat, avajaiset, kuiva rosee, kuuma punaviini, kaikki Mariat, parveketupakointi miesasioiden tiimoilta, olohuoneen käytön maksullisuus, unohtunut televisio, veden muuttaminen jääksi, hävyttömyys, siivoton helleseksi, huonosti kasvatetut lapset joita rakastaa silmittömästi, nurmikko, uskonnonopetus uskomattomalle, pannukahvittomuus, kirjallisuus ja ihan kaikki.
Sen minä vaan sanon, että paljon vähemmän pitäisi tinderöidä, koska kadulta ja viereisestä pöydästä pokaaminen on oikeesti kivempaa. Siihen tulee kaikki hajut ja maut päälle. Onhan siitä varmaan jo toista viikkoa kun lupasin itsekseni ja ehkä vähän sivulauseessa kaverillekin, että tää loppuu tähän nyt ja mä haluun jonkun tai jotain muuta. No en oo mitään luvannut ja jos oon niin perun sen tässä ja nyt. Helppoa kun heinänteko. Elonkorjuu. Mitä näitä nyt on.
Kirjoitin ensin, että kakki hajut maut päälle. Taidan tästä lähteä vähän kylille murjottamaan ääneen jollekin tielleni osuvalle raukalle.