6/29/2016

Pieni palautumiskeskustelu





Paljon on vettä. Muusa sanoi, että on aika mielenkiintoista näinä aikoina lukea Tyttöä. Vastasin häpeästä punastellen, että en ole aikoihin kirjaillut tällaista paskaa. Eli jatketaan.

Mustan ja valkean välimaasto on harmain sävytetty, mutta tässä ne sävyt eivät toistu aivan sellaisenaan edes minulle. On elämää ja hetkiä, pakkotoistoa. On öitä ja päiviä, tahdonalaisia ja automatisoituja liikkeitä. Kääntyminen unissaan, kurottuminen jonkin puoleen, reisien avaaminen ja sulkeminen, makaaminen paikoillaan ja orgasmit, jotka saavat aikaiseksi nopean suonenvedon molemmissa pohkeissa. Jos olisin oikea nymfomaani, jättäisin syömisen ja juomisenkin väliin. Ehkä lopulta naimisenkin. Jossakin on pakko olla joku joka saa minut kokonaan.

Ja mitä uniini tulee, ne ovat totta. Suoritin tervehenkisen palautumiskeskustelun Muusan kanssa. Muusa oli soittanut ja laulanut juuri silloin kun siitä uneksin. Käykö teille muille usein näin? Näette unta todellisuudesta ja todellisuus muuttuu sen myötä hieman unenomaiseksi. On olemassa yhteyksiä ja kytköksiä, jotka ovat ihmeitä, mutta kaltaiselleni ihmiselle puhdasta arkea. Olen onnekkaampi kuin taivaan enkelit. Joita ei siis ole olemassa. Ei yksisarvisiakaan ole. Kuka niitä kaipaisi, kun oma arki on päivästä päivään näin puuduttavan satumaista?



6/21/2016

Mo vi surku




Tänään on todennäköisesti tiistai. Lopetin päivällä sättäilyn rakkaan kummilapseni (aikuinen nainen jo) kanssa lauseeseen: Mo vi surku. Lause kuvastaa kaikkia kykyjäni juuri nyt. Tänään on todennäköisesti aivan sama päivä kuin eilen ja toissapäivänä ja huomenna. Korvissa kaikuu lapsen yskintä ja päässä suhisee liian vähän unen aiheuttama valemigreeni ja kirpeät tähdet. Menin ja sammuin kesken kaiken, kun en enää jaksanut valvoa tai edes lapioida myöhäistä lounasta suuhuni ja itkin samalla. Nukuin kaksi tuntia putkeen. Se oli parempaa kuin orgasmi. Uni on joskus paras tyydyttäjä. Kahden tunnin orgasmi on aikamoista luksusta näinä päivinä.

Näin unta Muusasta. Nukuin työhuoneella tai ehkä kotonani, mutta heräsin lauluun ja epävireiseen kitarointiin. Ilahduin ajatuksesta, että Muusa on vuokrannut tietämättäni naapurihuoneen ja nyt voin kuunnella sitä aina, vähän salaakin. Samalla alkoi itkettää, kun tajusin olevani niin väsynyt, etten jaksa nousta ja mennä sanomaan mitään. Heräsin. Laulu oli uusi. Vähän pöllyssä laitoin huulipunaa ja hain kaupasta kolme pussillista kurkkupastilleja ja oluen. Unohdin pavut.







6/20/2016

Pillittävä gorilla


http://www.woolfonline.com/




Radiohiljaisuutta kestää melkein vuorokauden. Sitten taas piippaa ja soi. Annan hiljaisuudelle tilaa vielä vuorokauden. Hei kulta. Voidaanko jo soitella? Rakastan sua. Oot ihana. Mikä ihme siinä on, että pysäyttäessäni ajanlaskun ja päästessäni vihdoinkin tasapainottelemaan mieleni kirkkaaksi, toinen kilahtaa alle vuorokaudessa ikäväänsä? Miehet ovat pillittäviä gorilloja.

Kohta voidaan soitella. Minulla on tässä suuri onni- ja ihmissuhdekeskustelu päällä K:n kanssa. Miksi vaihtaisin sujuvan, empaattisen ja molemmat osapuolet (ja kourallisen muitakin olentoja) huomioivan keskustelun siihen ihmissuhdejankkaamiseen, joka lopulta avustaa tuntemaan itseni jotenkin...täydeksi paskaksi. Voisin hoitaa puhumisen siansaksalla ja siitä menisi yhtä paljon perille. Itsehän kuulen vastaukset latinaksi. Meillä on jonkin verran petraamista tämän kommunikoinnin kanssa. Silloin etäisyys on oikeastaan hyväksi. Jos istuisimme kasvokkain, turhautuisimme toisiimme vielä julkeammin. Siirtyisimme sijaistoimintoihin, seksiin ja syömiseen ja minäkin sortuisin Netflixiin. Silti laskemme päiviä ja öitä. Melkein aina on kohta. Viittaus tulevaisuuteen on omaa toiveajatteluani.

Minulla on tyyni viikonloppu takana. Olen ollut tarpeellinen ja rakastettu, kaivattukin. Ainakin, jos on uskominen puoli viideltä aamulla saapunutta tekstiviestiä jostakin lähiseudulta. Kaipailua ja ikävää. Minäkin kaipaan, mutta lapsen kuume sulkee minut kuuteenkymmeneen neliöön, keittämään inkivääriä, leikkelemään vesimelonia, annostelemaan särkylääkettä ja sekoittelemaan kuumia teelasillisia tai jääpaloilla pidennettyjä granaattiomenadrinkkejä. Joskus on ihanaa olla äiti. Neljänkymmenen asteen kuumeessa lojuva teini on suojaton ja pienten silityshipaisujen ja rakkauden armoilla.

Sanon että tuntuu pahalta kun meille syntyy muistoja. En halua niitä muistoja, kun ei ole olemassa tulevaisuuttakaan. Menneisyyttä syntyy silti joka hetki lisää. Sehän on täysin absurdia. Ehkä se olenkin minä, joka ei jaksa odottaa ja tajuta mitä toisen päästä putkahtaa. Ehkä olen vain kärsimätön nimeämään. Nekin pelot, joita molemmat kantavat ja koettavat avata jollekin yleismaailmalliselle ja helpolle kielelle. Tunnen miten minussa herää toive olla turvassa ja sulkeutunut. Jakaa vähemmän ja suojautua. Se on pientä, mutta siemen itää. Minunkin on mahdollista unohtaa tulevaisuuden painolastia kantava ylihuominen, luopua kompromisseista ja järjestelemisestä.

Luonto tuhlaa kaiken vihreänsä. Sen jäljiltä aamun taivas sinertyy ja pilvien muoto muuttuu tuuliseksi hiekkarannaksi. Kuu on keitetty kananmuna, josta on jäljellä vain keltuainen. Alan uupua kuuden jälkeen. Kesäyö tekee taikojaan ja minä olen myrkytetty nainen. Nikotiinin ja kofeiinin rauhaisa sekasorto. Silmistäni on turha lukea mitään, ne sammuvat ennen minua.

Viikonlopun saldona ihmistaidot ja vakiopanola. Viisi minuuttia suihkun jälkeen sielu pysyy puhtaana.

6/17/2016

Sir David Attenborough selostaa



Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, WSOY, 2012.

Ulkona on kesä, mutta meillä on vedetty kaikki verhot ikkunoiden eteen ja kattilassa kiehuu inkivääri. Olen nukkunut kaksi yötä huonosti ja katkonaisesti. Lapsen kuume huiteli viime yönä neljässäkympissä ja aamulla peruin kaikki menoni. Puhelimitse ja mielessäni.

Lyhyessä unessani kävi vieras ja kehräsi kuin kissa. Veljeni, joka kuoli ajat sitten, mutta näinä päivinä. Ensimmäinen kissani. Aina ennen juhannusta muistan nämä päivät. Näinä päivinä on tullut lisää kalmoja. Nuorten miesten itsensätappamisen vimma on loputon ja se periytyy. En sure sitä nyt, enkä tee lisää nuoria miehiä tähän maailmaan. Yksikin itsemurha on tarpeeksi, vaikka niitä siunaantuisi kuinka monta. Minun puolestani niitä saa yhä tehdä. Siis jatkakaa.

Marttyyriuteni sulaa keskusteluissa K:n kanssa. Itsestään syntynyt vertaistukiryhmä kokoontuu fb:ssä yötä päivää. On kivaa lukea sanoja mieheltä joka kamppailee panssarivaunujen ja hymiöitten kanssa. Itse tunnen itseni ihmiskokeeksi. Se ei ole uusi tunne.  On sellainen olo, että minua tarkkaillaan kuin jossain luontodokkarissa. Sir David Attenborough selostaa. Maailma on täynnä paikkoja ja aina voi vedota siihen, ettei ole nähnyt minua vielä Madagaskarilla ja olemme kutenkin tunteneet niin vähän aikaa. Ja minä kun luulin, että riittäisi kävely yöllä lammelle ja takaisin. Kylmät väreet kulkee pitkin selkärankaa ja bataatti valuu kurkusta vatsanpohjaan asti. Tiedän, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Maailma on neljä ja puoli miljardia vuotta vanha, ehkä ylikin. Kaikki aika sen rinnalla on vähän. Minä olen kaikkineen vain ihmisikäinen. Sen verran pitäisi elää.

Olen itse hankkiutunut tähän tilanteeseen, jossa kuljen kolmen kaupungin väliä ja sekoilen jo pelkkien hiuslakkapullojen kanssa. Kuopiossa 1, Iisalmessa 0, Oulussa 2. Eli olen vihainen itselleni. Olen siis järjestellyt elämäni täysin päin vittua. Liikkunut aivan turhaan. Toinen ei tule vastaan, eikä suostu kompromisseihin. Silti sitä hämmentää ajatus, etten minä liikkuisi. Sitten ehkä pitäisi miettiä. Mutta liikunhan minä nytkin?

En minä liiku. Katso vaikka. Aion jäädä tähän, koska tässä on elämä ja haluan olla rauhassa, yhdessä kohdassa, edes hetken ja hengittää. Yritän miettiä suhdetta, jossa ei ole aikaa ja ajanlaskua. Alan ymmärtää olemattomuuteni ja mitättömyyteni. En ole ehkä vielä päässyt luikertelemaan kuivalle maalle ja ihmiseksi asti. Tässä kuitenkin olen kuivalla maalla. Olkoonkin kaupunki sitten epäviehättävä seurassani tai muuten vain nuupahtanut. Tässä on uupunut lapsi iltapäivän unessa ja itseään lipova kissa. On aikoja ja paikkoja joissa minulla itselläni on merkitystä, ei niinkään taustalla tai kulisseilla, tai torilla seisovilla patsailla. Meillä on täällä ajanlasku. On lounasaika ja joulu. Ja kaikki tekemäni kompromissit. Syntymä ja kuolema.

Yritän ymmärtää ja päähän sattuu. Laitan viestimet kiinni, en soita enkä vastaa enkä ole olemassa. Haluan olla ilman ja samalla kokonainen minä. Teen vihdoin kompromissin itseni kanssa. Henki kulkee heti. Alan aineellistua ja hymyilen. Parvekkeelle sataa vettä. Suoraan Kuolinsiivouksen kansilehdille. Antaa sataa. Se tapahtui eilenkin, se tapahtuu nyt ja jossakin tulevaisuudessakin. Alan olla ihana.



6/15/2016

Kynsien alla kurkumaa



6.4.16 2.32


15.6.16 1.43


Uni velvoittaa uneksimaan. Rakennan parvekkeelle pesän. Siellä voi nukkua koppakuoriaisten kanssa, kuulla kesäyön viritetyt mopot ja autot ja vartioida kissaa, jolla on mielessä hitaasti itävien kesäkukkien ruukku ja itikkasuupalat.

Grillaan lapsen kanssa yöllä juustomakkaraa ja bataattia. Olen höperö ja hetkittäin surullinen äiti, mutta lapsi hymyilee. Poltan bataattitikut, mutta vain puoliksi. Kerään palaneet omalle lautaselleni.

Viimeiseksi yöllä maisema parvekkeelta, pohjoisemmassa nousevan auringon vaaleanpunainen punerrus ja hyvää yötä. Olen lähellä itseäni ja nukahdan kuun valoon. Se on sarastava aurinko ja seuraavaksi se polttaa paljaita varpaitani. On aamu. Ei sillä maisemalla olisi mitään väliä jos siihen ei liittyisi jo kaikki. Enimmäkseen päässäni. Mietin jo valmiiksi kuinka saan sen joskus hinkattua pois. Luulen, että paras tapa on antaa aivoihin syöpyneitten kuvien vain olla. Niillä on yhteys tunteisiin ja aistimuksiin. Niitä ei voi väkivalloin pyyhkiä tai tuhota. Niiden liike heikkenee kun niiden antaa olla rauhassa. Minussa leijuu alkukevään jäätävä tihkusade ja vesitornin hahmo. Perillä olemisen hetkellinen rauha, syvä usko siihen, että näin on aina ollut ja näin on aina. Kenellekään muulle se ei ole muisto, eikä sillä ole muille mitään merkitystä. Siksi en päästä siitä irti. Muistan mielelläni ja hymyilen.

Kesken kaiken kysyn, voitaisiinko harjoitella kuuntelemista ja puhumista ilman aseita? Ja välittämistä ja kompromisseja? Saan vastaukseksi, että ilman muuta. Alan pelätä että meille syntyy muistoja ja samantien alan muistaa. Yritän unohtaa sen, mikä aiheuttaa kauhua ja kipua. Se mikä on yksin minussa. Se on vielä jatkuvassa liikkeessä, ja elossa, siksi siitä ei saa kiinni, eikä sitä voi tarkastella rauhassa, pelkkänä syöpyneenä kuvana. Mikä se sitten onkaan. Ja sitä tulee koko ajan lisää. Jokainen parvekkeella istuttu tupakka on uusi kytkentä. Uusien sanojen jälkeen ja uusien tapahtumien jälkeen. Aina on mahdollista, että syntyy uusi muisto. Vaikka sellainen, jossa istumme sohvalla ja itkemme ääneen katsoessamme Inside Outia.

Hiljaisuus kotona kasvaa. Kummallista, sillä taloon tuli juuri sähköurut. En ole nähnyt lastani tuntikausiin. Rakkauteni on läsnä jokaisessa keittämässäni makkarakeitossa. Yksi niistä on kuumana hellalla. Ranneketjussa on skonssitaikinaa. Tukka on kiinni ja yksi suortuva karkaa jatkuvasti. Kynsien alla on kurkumaa. Lajittelen pyykkiä. Sitä on liikaa. Kolmen kaupungin verran. Lisään paprikajauhetta. Märkä pyykki painaa olkapäähäni punaista viivaa. Otsassa on pieni mustelma. Siltä yöltä kun vedin itseäni turpiin.

Puhun K:n kanssa ihmisistä. Miehistä ja naisista. Niistä ja meistä. Sodankäynnistä. Ehkä siksi, että minulla on oma sota. K komppaa ja kuvailee hyvin sen minkä minä jo tiedän. Näkökulmat, strategiat ja ylitulkinnan. Lopulta, kun on valmis kohtaamaan toisen ihmisen, sitä menee kohtaamiseen panssarivaunulla.

P käy kastelemassa parvekekasvini ja unohtaa saamansa basilikan pöydän reunalle. Minä siirrän basilikan, sängyn ja sitten sohvan. Parvekkeen pesässä minulla on oma ilmanala, väkivallaton, rakkaudeton ja viileä. Olen ollut liian vähän yksin.


6/13/2016

Kaikki maailman itkevät







Kuljen varovasti hautuumaalla. Sunnuntaiaurinko ja itsekin melkein hautavalmiit vanhat naiset kulkevat ohitseni, kuopivat maata ja huokaavat. Ne jotka voivat. Ne joilla ei ole rollaattoria. Minullakaan ei ole. Tunnen ruumiissani vanhan liikkeen, sen joka on ollut 16 vuotta poissa. Kipu ja polte ranteessa, pala kurkussa ja sydän jäässä. Minut voisi jättää tähän istumaan, katsomaan vanhaa vesitornia ja kun olisin poissa, ei kukaan muistaisi minun istuneen tässä. En ole missään, mutta juuri tässä kohtaa on maisemani selkeä ja terävä. Värit kohdallaan.

Joku on istunut ennen minua. Polttanut tupakan. Joku on jättänyt penkille kourallisen hiekkaa. Kosketan hiekanmurua ja sitten itseäni ja lopulta kynää. Poltan tupakan ja ajattelen hetken tuntematonta, samanlaista kuin itsekin. Yksin tässä, kaikessa, kaikkien jo menneitten joukossa, sulassa sovussa, tuntoaistikkaana. Kirjoitan sen ylös ja sitten itken. Papparainen pelargonioiden kanssa kääntää katseensa pois. Hautuumaalla saa rauhassa kuopia. Kukaan ei kaipaa kosketustani, mutta kynä ei koskaan sitä torju. Se ei syytä minua hulluksi ja kyltymättömäksi, ei naura toivottomalle halulleni ja sille, että yritän pitää siitä kiinni. Pitelen sitä. Kirjoittamatta. Se pysyy lähellä. Minä olen siinä kiinni.

Kun kosketus puuttuu, puuttuu kaikki. Ruumiista tulee jäsentelemätön sekasotku, kokonainen mutta tomuherkkä ja hauras. Vanha kipu kietoutuu molempiin ranteisiini. Se ei satu, se vain muistuttaa. Pitää hellästi kiinni. Annan sen olla. Ehkä se ketoo minulle uuden tarinan.

Yksinpuheluita ja puheita naisten kanssa. Elokuvia. Elämisen kuonaa ja punaviiniä. Yksinpuhelua saunassa, kietoutumista ei mihinkään, läheisyyden puutetta ja orastavaa epätoivoa ja leipomista.

Itken yöllä vessan lattialla, ettei maailma kuulisi miten palan rätisten. Kaikki maailman itkevät, hankkikaa lattialämmitys.


6/09/2016

Punainen matto







Aamulla luulin olevani myöhässä. En ollut. Lapset olivat etuajassa, kuten jokaisena aamuna tällä viikolla. Kylmetyin ja kastuin matkalla töihin. Ennen kuin ehdin aloittaa kuivattelun, olin jo aukomassa liian tiukkoja väripurkkeja hätäisille taiteilijoille ja yritin samalla epätoivoisesti hörppiä kahvia. Tietäähän sen mitä sitten tapahtuu.

Valelin marimekkoni läpikotaisin paskanruskealla akryylimönjällä. Vaistomaisesti riisuin mekon heti ja aloitin pikapesuohjelman. En muistanut, että rintsikat jäi jonnekin matkan varrelle. Onneksi mekon alla oli toppi, joka tosin on avartavan antelias ja varsinkin kumartuessa se avartaa näkymää nännipihoille asti. Lasten ilmeestä näin, että asua kannattaa välittömästi kohentaa, mutta koska olin jo kyynärpäitä myöten pesualtaassa, ajattelin ettei voi mitään, tällä mennään nyt ja sori. Muutama lapsi äiteineen tuli myöhässä ja äiti oli välittömästi kartalla tarjoutuessaan hakemaan minulle vaatetta. Nyt heti. Loppupäivästä saman äidin lapsi sai kuivata mekkoa hiustenkuivaajalla. Teimme sitä vuorotellen viimeiset puoli tuntia. Omalla vuorollani leikin, että kuivaaja on pyssy ja ammuskelin lapsia surutta kuumailmalla. Mekko kuivui kohtuullisen kuivaksi ja vetäisin sen taas päälleni ja siirryin pesualtaalle valvomaan aina kriittistä viimeistä kymmenminuuttista. Yksi lapsista hinkkasi juuri samanaikaisesti palettiaan käsisuihkulla. En ehtinyt sanoa tai tehdä mitään, sillä viileähkö vesisuihku suoraan reisille ja mekolle keskeytti ajatuksenjuoksuni. Olin aika tyyni. Itse asiassa ajattelin juuri silloin punaista mattoa. Olen punaisella matolla. Olen eliittiä. Olen tähti.

Jatkoin tähteyteni suorittamista metsässä ja Runnilla. Takitta ja kevyissä kangaskengissä. Lempeä kollegani muistutti minua taas, etten ole kovin romanttinen. Kyllä minä olen. Oikeasti. Heti kun saan selville, mitä ihmettä se oikein tarkoittaa. Mielestäni kauneinta romantiikkaa, on syödä makkaraa ja panna takaapäin suihkussa. Tai jotain sellaista. Tykkään myös runoista.

Punainen matto ja eliitti tulivat elämääni vaivihkaa eilen. Onneksi. Kiitän niistä ystävääni K:ta, jolta olen oppinut muutamassa tunnissa taas paljon. Lähinnä miehistä. En kyllä tiedä mitään niin kivaa kuin avautuvat ja juoruilevat miehet. Tai juoruilu on ehkä liioittelua - sanotaanko että keskustelevat ihmiset. Unohdan usein, että miehetkin ovat ihmisiä ja niillä on samat kauhut elämässään kuin naisillakin. Niiden kauhujen kertaaminen on paljon helpompaa puolueettomalla ja miinattomalla ei kenekään maalla. Epävarmuus, tila, hulluus, rakastuminen, ihastuminen ja se kaikki. Paska ihanuus.

Nyt kun olen tottunut olemaan tässä, vaihdan taas huomenna kaupunkia. Kuljen ilman takkia ja palelen. Olen kotona missä vaan. Haaveilen lauantaista, jolloin saan vetää verhot ikkunaan, maata laiskiaisena punaviinipullo kainalossa ja jossakin pyjamantapaisessa, sanomatta sanaakaan kenellekään. Jos mieleni muuttuu, voin tutustua Oulun yöelämään itsenäisesti ja anonyymiuttani suojellen. Haaveilen tietenkin myös munasta ja aamukahvista vuoteeseen ja sen sellaisesta, mutta en niin epätoivoisesti että ihmisidentiteettini kärsisi. Kunhan vaan loikoilen sillä punaisella matolla niin saan kaiken. Varmaan sitä munaakin jostain. Pitäkää te sillä aikaa todellisuutenne aisoissa ja fiktiivisenä.



6/08/2016

Narinaa








Olen aloittanut kirjallisen narinani ainakin viidesti sitten viime kitinän. Äsken istuin Pian kanssa tässä sänkyni laidalla. Tai Pia istui, minä makasin vatsallani ja huokailin. Pikkukoira kaivautui syvälle reisieni väliin nukkumaan. Se tuli perseen puolelta. Yllätyn aina vähän kun se tulee. Eilen se kaivautui rintavakoon. Nukahdin sohvalle koira tissien välissä. On muuten mutkatonta päiväunta se.

Tarkoitin vain sanoa, että kitisin Pialle lopulta sitä, ettei ole mitään valitettavaa...että kuinka totaalisen valitettavaa se onkaan.



6/03/2016

Joskus pitää olla vaan hiljaa ja....




...nussia.

Päiväni ovat paranemaan päin. Ilmassa leijuu hellehuuruisia mietelauseita ja keski-ikäisyys löyhkää terassilla. No ei löyhkää, kunhan leijuu tai jotain, ainakin S:n mukaan. Se johtuu tietenkin minusta. Tai voi ne olla ne viereisten pöytien mummotkin keski-ikäisetkin. Onneksi on kauniita ja nuoria miehiä ja naisia, joiden vieressä voi löyhkätä ihan rauhassa. Toisella puolella S ja toisella puolella Vuori, jota katsellessa sydän lämpenee. Olenko minä laiminlyönyt rakkaitani? Itseäni olen ainakin lyönyt.

Puhumme sublimaatiosta. Parisuhteen myötä M on päässyt turhasta luovasta taakasta ja keskittyy vain pakolliseen palkkatyöhön ja parisuhteeseen. Hakalan sublimaatiot on jatkossa kuultavissa Soundcloudissa. Se on yhteinen päätös. Se on sitä jalostunutta viettienergiaa. En tosin tunne itseäni järin jalostuneeksi ja luovuuskin keskittyy, sublimaatioyrityksistä huolimatta, enimmäkseen navan alapuolelle. Ehkä viettinikin on sitten vähän jalostumaton. Mutta silti, on hyvä olla turvallisten rakkaitten lähellä. M:n parisuhde kestää kenkäkeskustelumme kuin mies. Ihana mies. Haukumme Maaret Kallion lyttyyn ja huudamme, ettei parisuhteessa tarvita vittu mitään mitä siinä on oltava. Tai jotakin sellaista. Unohdan ettei minulla ole parisuhdetta.

Ei tässä mitään, mutta rautalankapainotteista tapaamista edeltää neljän tunnin naispuhe, joka vie minut jonnekin kohdun ja kehdon rajamaille. Naispuhe on rakkautta, huolehtimista, hyväksyntää ja kermavaahtoa kahvissa ja hiljaisuutta. Tyydytyn kuulemisesta ja puhumisesta ääneen, oma kauhu ja epävarmuus laantuu vähäksi aikaa. Pesimme puistossa tammen alla ja sitten pesimme T:n parvekkeella ja sohvalla. Olen kevyempi ja vapaampi. Väsynyt vain. Hetken aikaa onnellinen.

Aamulla luen seksikolumnista, että parisuhteessa on seksiä vähintään 1-2 kertaa viikossa. Minussa on seksiä pari kertaa päivässä.

Ja sitten se vasta tulee. Jälkeiset. Itku ja parku ja kauhu. En osa olla niitten kanssa mitenkään, enkä ehdi hamuilla apua keneltäkään. Istun tuolissa parvekkeella ja yritän antaa niitten kaikkien tunteitten tulla. Meinaan kaatua vaikka olen napakasti paikoillani, kun pelko ja rakkaudettomuus lyö läpi. Räkä valuu nenästä ja kurkussa on bataatin kokoinen möykky jota yskin pois. Päässä viiltää, alaselässä kasvaa jokin polte. Minä olen antanut tämän ennenkin tulla, mutta nyt minusta tuntuu, että halvaannun. Yritän päästää senkin läpi. Ja kun se tulee, nousee kaikki ihokarvat kokonaan pystyyn ja itken lujempaa. Kun rauhoitun, alkaa varpaitani kihelmöidä ja jostain vatsanpohjasta tai sydämestä nousee suuhun oksennus.

En halua enää ikinä mitään.

Paitsi joku voisi tulla pelastamaan mut. Tuo viinaa ja köyttä. Etten hukkuisi ja voisin rauhassa hirttäytyä.



6/02/2016

Vittutuntumalla





Napa vähän kärähti. Olen opetellut muutamana päivänä kaunokirjoitusta parvekkeen pöydän ääressä ja se sai vasemman käteni pois tolaltaan. Nyt se on olkapäätä myöten vierasta, tosin minussa kiinni olevaa ja kipuilevaa lihaa. Napa meni siinä samassa rytäkässä. Aurinko porautui sinne ja jäi jumiin.
Huolimattomuuteni tekee minusta palvilihaa. Valelen sitä vaseliinilla, fragrance freellä intensive carella. Miksi muuten kaikki fragrance freet HAISEE sille fragrance freelle?

Näin yöllä unta, jossa marinoin ja valelin uunissa hautuvaa kanaa. Huolellisesti kuin iltahartaudessa. Tirisevää lihaa ja zeniläinen ote kastikekauhasta. Unessa oli yö ja uuni hehkui minua vasten kuin ihminen. Otin pakastimesta suklaatuutin ja siitä tippui päälleni suklaanpaloja. Ne sulivat heti, kimmelsivät uunin hehkussa ja minä nuolin itseni. Ajattelin miten surkeaa olisi, jos ei pitäisi edes suklaasta. Tai ehkä itsestään.

Onneksi on seksihelle, joka polttaa napaa. Onneksi on rakkaita naisia, joiden sanat ja teot pitävät minua pinnalla ja nestehukan ulottumattomissa. Onneksi minulla on keskiaikaisen inkvisaattorin välineet, joilla ruoskia itsestäni pois kateus, ikävä, hylkäämisen aiheuttama pelko, rakkaus ja tulevaisuus. Mitään ei ole. Kaikki katkea aina siihen kun lähden. Kaikki katkeaa aina siihen, että tulen. En tiedä onko se tervettä. Haluan silti tulla.

Ymmärrän ruumiini tarpeen olla olemassa, mädätä rauhassa, lopettaa tähän ja luovuttaa. Luen sen ristiriitaisia merkkejä. Etäisyyden aiheuttamia hallusinaatioita, hullun lehmän tautia ja muuta sellaista. Puutunutta lihaa. Ihmisenä olisi helpompaa. Sellaisena positiivisena olentona, jonka jäljiltä maailmassa paistaa kilpaa auringot ja uunit.

S: Miten sellaisessa voi elää? (Etäsuhde)
P: Vittuuntumalla.
P: Poteroitumalla.
S: Vittutuntumalla?

S: Mutta miten sen etäisyyden kanssa voi elää?
P: Ei kait siinä mitään järkeä ookkaan.

Avaan pakastelokeron ja sieltä suklaatuutin.


Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...