31.10.2016

Aina uudestaan


Punaisella tussilla sanoja. Maailman tärkeimpiä ja viimeisiä. Syö. Nuku. Älä juo. Sulje some. Kävele. Neulo.

Kävelen suoraan ystävän syliin. Se on hyvin arkinen kävely, töistä toiseen kotiin. Ei tarvitse sanoa mitään. Syli ottaa aina vastaan. Annan sille itkuni ja vihani ja häpeäni, riittämättömyyteni ja ihmetykseni. Kuinka minusta tuli sittenkin hullu, hullumpi kuin muut. Täällä olen heikko ja räkäinen, mutta vielä ihminen ja saan koiran hihnan päähän, pimeät rannat ja huvimajat. Kävelytä minut.

Ei yhtään mitään hyvää sanottavaa minusta tai meistä, voitko kuvitella, en voi itse kuvitella, ja sanon ja sanon, sitten sanon vielä uudestaan.

Että en voi tälle joskus mitään ja kaikki kantamani paska pulppuaa aina pintaan ja sen läpikäyminen on hirveää, koska luulin työstäneeni tämän kaiken jo kauan sitten. Ei kenenkään tarvitse jäädä tähän paskaojan äärelle. Paitsi minun tietenkin ja juuri nyt se tuntuu epäreilulta.

Syli näkee minut toisenlaisena. Välittävänä, empaattisena ja hyvänä. Itkettää sekin. Puhumme siitä testaanko ihmiset kuoliaaksi, kuten kaltoinkohdellut lapset tekevät? Ikävä kyllä, joskus. Ainakin kerran. Rakkaimpia useammin.

Olen ilmiselvä katulapsi. Ja sen verran iäkäs, että voin jatkaakin kadulla.

Kävelytämme koirat henkihieveriin. Suljen somen ja puhelimen.

30.10.2016



Vihaan viestejä kuolemasta. Ne alkavat yleensä jotenkin niin, että joku soittaa, tervehtii ja sanoo, että oletko yksin ja jos olet, niin pyytää istumaan. Muuta ei tarvitse sanoa. Sitten vain istut. Elämä itsessään on kai eräänlainen tappouhkaus.

En tiedä, kumpi on kiusallisempaa, kuolema vai syntymä. Kuolinviestit tulevat usein puolenpäivän maissa tai sen jälkeen. Tai sitä ennen. Jos et ole lounastanut, niin et lounasta koko päivänä. Kaikki on jotenkin hiljasta. Kylmää myös. Ruokakin.

Yhtäkkiä ei ole kovin hirveä kiire. Ja jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Väsymys tuntuu todelliselta, sellaiselta johon voi tarttua ja jota on vaikea siirtää. Mikään lepo ei varsinaisesti auta. Juot kahvin kylmänä.

Voi mennä pitkiä aikoja, ettet inahdakkaan. Tai sitten puhut taukoamatta. Pahimmillaan molempia. Tuntuu myös hyvältä silittää oikealla kädellä vasenta käsivartta hyvin hitaasti. Paitsi jos on oikeakätinen, niin sitten vasemmalla kädellä oikeaa käsivartta.

 Ja hullu kukka kukkii vaan.





28.10.2016






Nukumme ja valvomme sylikkäin. Kävelemme kaupungille ja takaisin, lammen kautta, haemme minulle erilaisia risuja, pystyynkuolleita nokkosia ja horsmia. Istumme märällä penkillä ja kerron mikä puista on terijoensalava tai pylväshaapa. Juhlimme. Koko viikko on sitä arkea, jota haluaisinkin elää ja elän. Toisen ihmisen läheisyyttä, rakkautta ja tuoksua. Syötän miehelle sitruunatorttua ja maailman parhaita lihapullia, juotan sille omatkin punaviinini. Nössöä, mutta suloista. Lasken ne rakkauden teoiksi, mutten laske tekojeni määrää.

Tänään olen avannut itseäni ja kertonut ilostani. Ja ilahdun ajatuksesta, että mies on päivittänyt bloginsa. Se varmaan kertoo ihanasta viikosta ja tästä rakkaudesta. Mutta ei se kerro.
" Pelkään puhelintani ja Fb:n viestilaatikoita. Ja mietin toistanko samoja virheitä kuin aiemmin: ehkä emme vain ole yhteensopivia? Välillä kaikki on vain niin käsittämättömän vaikeaa. Tarvitsisin varmaan vain aikaa, rauhallisuutta ja vähän etäisyyttä kaikesta."

Täytyy oppia olemaan olettamatta. Ja opinkin. Puolessa minuutissa olen uusi ihminen. Jo toista kertaa tälle päivälle. Kaikki turhamaisuuteni, rakkauteni ja ruumiissa kihisevä ilo haihtuu. Tuntikausia olen vahanukke ja kahvia keittävä robotti. Kahvi ei petä. Minun kahvini ei koskaan petä. Tämä on maailman parasta kahvia, enkä tarvitse mitään muuta.

Tiedän etten oikein pysty enempään. Olen vähän hysteerinen ja nauran, lähinnä itselleni ja kuvitelmilleni ja sille, kuinka huonosti osaan tulkita rakasta ihmistä. Sitten nauran, horrostan ja itken lisää. Itken, koska aiheutan niin paljon ja niin suurta ahdistusta, ettei toinen voi - elää? Se sattuu ja se kipu tuntuu samalla vähän epäreilulta. En pysty kantamaan sellaista taakkaa. Vaikka rakastaisin ja välittäisin kuinka paljon, ei rakkauteni muutu näkyväksi. Eivät sanat, eivät teot, en minä. Onko silloin raukkamaista luovuttaa?

Yritän tehdä vielä kerran jotakin hyvää. En kerro tunteistani, en syytä, en analysoi, en pyydä mitään. Annan omalta osaltani vain sen minkä enää voin. Ajan, etäisyyden ja rauhan.




24.10.2016

Ja nyt


 





Tunnen vajoavani talvihorroksen. Väsyneet tytöt silmäpusseineen muistuttavat aikuista minää, paitsi ettei minulla ole koskaan silmäpusseja. Mustat säkit silmien alla ovat nuorten, kauniitten ja laihojen ongelma, kuten rypytkin. Vanheneminen tekee sokeaksi ja laiskaksi. Alan heti laihduttaa. Ja ostan silmätippoja joissa on glitteriä.

Minusta on tullut holtittoman vanha. Istun ostarilla ja odotan bussia. En mahdu mukavasti talvitakkini sisään ja kaikki ympärilläni on ikävystyttävää. Suljettu lemmikkitarvikekauppa ja lopetettu lahjapuoti. Nostan jalat ilmaan, jotta siivooja saa siivottua. Käsilaukussa on kananmunia ja Kanes. Lapselle tuliaisia. Hyvitän aamuista pommiin nukkumistani.

Muista ostaa vessapaperia. Elämä on nyt. Ja nyt.




9.10.2016



X: Niin, niin, mutta koko ajan meitä vaivaa nää vitun kysymykset.
S: Ei vaivaa. Ei mikään vaivaa. Kaikki on paskaa. Mä olen isoin ihmisjäte jonka tiedän.
X: Mä oon aina pitänyt sun jutuista, silloin varsinkin kun kaikki on paskaa.

Hyvinhän tämä avohoito sujuu. Ei kahleita eikä sen suurempaa itsehäpäisyä tällä kertaa. Positiivisen kautta. Itsemurhan jäljiltä hiljainen itku sairaalassa ja viimeinen leposija. Kirurgin työkengissä veriroiskeita. Muistoja ja unia, joita pimeys on niellyt vuosikausia. Aina on vähän syksy ja lauantai.

Kietoudun räkään ja kolmesti aloitettuun ja purettuun kaulaliinan alkuun. Juon liian kalliin kahvin ja katselen Piian kanssa sekakäyttäjien kavalkadia, joka ryhdistää keskustan lauantai-iltaa ja hihittelen. Pitäisikö meidänkin?  Kävelen pimeässä läpi lehtikasojen ja hieron lapsen jalkoja sen mennessä nukkumaan.

Sitten valvon. Ja muistan sittenkin.

Paljon havahtumisia öisin, outoja viestejä unilta ja ihmisiltä. Puhetta. Kuvia. Oikeita syvänmeren kuvia, neuloja, paskaa ja tyhjentämättömiä vessoja. Mutta ne ovat niin tuttuja kuvia, että ne melkein helpottavat mieltäni. Tiedän niiden merkityksen ja arvon. Olen joskus joutunut käymään ne läpi. Nyt ne vain naksahtelevat hetkittäin alitajunnasta ilmoille, suojatiellä. 
Niin paljon etäännyttämistä ja itsesuojelua, että huomaan olevani kaukana, liian kaukana muistaakseni yhtään mitään. Suru siitä että täytyy turvautua primitiiviseen poissulkemiseen jotta jaksaa tulla lähemmäs. Onneksi silti naksuu.  
Kahviloissa ja kuussa. Ryöpytystä. Arkista taistelua koneen kanssa, uppoutumista ei mihinkään ja varisten nokkimia tupakantumppeja. Lieviä tunnustuksia, kevenevää oloa. Nojaamista niihin joihin luottaa. 
Saunassa lapsen kanssa.
- Äiti, kumpi sinusta on tärkeempää, maailma ilman pahoja asioita vai minä?
- Voi kun toi on vaikee, kun sä oot niin tärkee.
- Sun kantsii valita maailma ilman pahoja asioita koska myös mä oon siellä. Siinä maailmassa.

8.10.2016

Pinoutumista


Ehkä pitäisi perua lupaukseni ostaa kirjahylly syntymäpäivälahjaksi itselleni. Päätöksen jälkeen on kotona tapahtunut niin paljon pinoutumista, etten tunne olevani täysin turvassa.

Räkä herättää kahdeksalta ja olen varma että taas on jokin päivä. Viikko on ollut enimmäkseen lauantaita, joten tänäänkin on varmasti lauantai.

En tiedä lukisinko vai neuloisinko patenttineuletta ja katsoisin vihdoinkin True Detectiven toisen tuotantokauden. Pää käskee levätä, niistää ja nappailla särkylääkettä ja huumeetkin olisi ihan kiva. Käsiä hermostuttaa. Sormia kirjoituttaa. True Detective on edennyt jo kolmanteen jaksoonsa ja patenttineule noin kymmenenteen senttiinsä. Tajuan patenttineuleen, mutta True Detective näyttää pyörivän omalla painollaan. En tajua niistä tyypeistä mitään, enkä kiinnity yhteenkään. Jollain blondilla on kiva hiusmalli. Ei ehkä enää ajankohtainen. Vai näytinkö minä kuvan juuri tuosta naisesta viimeksi kampaajalleni. En tosiaankaan tiedä mitään.

Öisin on pimeää ja säkkipimeää ja jonkin verran keinovaloja. Se ainakin on selvää. Vedet liikkuvat vielä. Räkä on kuumaa, nousevan ruumiinlämmön kanssa tasalämpöistä. Jossakin toisessa kaupungissa oli kylmä, täällä en tarvitse edes hanskoja. Jossakin toisessa kaupungissa oli kuuma, täällä tarvitsen ainakin villatakin. Liikahdin juuri 1232 kilometriä.

Annan sormille patentin ja päälle buranaa.



4.10.2016


Olen yhä osittain Hermoloma Helsingissä-viikonlopun kynsissä, vaikka lapset ovatkin ansiokkaasti vieneet päiviä absurdin arkiseen suuntaan. Oli jo aikakin taas tavata omat ihmiset, sellaisetkin, joiden näkemisestä on vuosia aikaa.

Perjantain vietämme N:n kanssa nautiskellen K:n vieraanvaraisuudesta. Määrällisesti emme pääse uusiin alkoholin väärinkäytön sfääreihin, mutta luulen että tervehenkinen väsymys ja leppoisa seura itsessään, saavat meidät loikoilevaan nousuhumalaan. Pidän vaatimattomista ja rauhallisista illoista ja niitä seuraavista kiireettömistä päivistä. Vaatimattomuus on sitä, ettei vaatimuksia ole. On laiskoja tai teräviä sanoja elämästä, taiteesta ja kirjoista tai levystä. Puhetta ja kirjoituksen lukemista. Sitten on gin tonicia, homejuustopiirakkaa ja punaviiniä. Muuta ei tarvita. Yön pimeys, pari tähteä, vähän musiikkia ja kiitokset Tekokuulle. Kävely yöhön valmistautuvan kaupungin läpi kotiin. Poissa ovat yöt jotka ovat muuttuneet aamupäiviksi tai illoiksi ja joiden jäljiltä itsemurha on jo puoliksi tehty.

Aamulla suunnittelemme toimeliaan päiväohjelman. Sitten haemme lähikaupasta herkkuja ja lähidivarista kirjoja ja makaamme, luemme, syömme ja nukumme koko päivän ja osan iltaa. Yöllä N nukahtaa jonkin nettisarjan ääreen ja minun päälleni kopsahtaa John Irving. Suunnitellusta päiväohjelmasta ei toteudu yksikään kohta.

Kun ihmisvihaltani ehdin, nautin näistä kohtaamisista paljon. Minulla on ihmisten kanssa muistoja, joita en edes muista. Saan niitä vähän takaisin. Muistamme unohtuneita ihmisiä, kuolleita ihmisiä ja niitä, joiden toivoisimme unohtumisen lisäksi olevan kuolleita. No ei näin. En juuri nyt toivo kenenkään kuolemaa. Miksi toivoa, kun se kuitenkin kohta kuolee.

Tapaan vielä erikseen Tekokuun ja P:n. Kirkkaassa syysauringossa ihastelen määrätietoista harmaata, joka vielä jonakin päivänä nappaa Tekokuun kokonaan. Tökin harmaita kohtia parransängessä, mutta Tekokuu on cool. Pidän näistä puolisisarellisista hetkistä, joihin ei liity mitään miesnaistuskaa. Poltamme tupakkaa ja aurinko paistaa. Yksinkertaista. Parasta.

Hauskinta on kuitenkin tavata P. Edellisestä kerrasta on vähintään kuusi vuotta. Siinä välissä on tapahtunut kaikki, mutta meillä ei nyt aika riitä siihen kuin pieninä välähdyksinä. Tämän kohtaamisen jälkeen tuntuu, että meillähän on taas aikaa. Vain P:n kanssa voi puhua Lissabonista niin, että Pessoa ja Saramago ovat ymmärrettävästi läsnä. Torkun yöbussissa kotiin ja herään kolmesti hymyilyyni. Se on todella harvinaista. P sanoo myöhemmin, että pitkästä aikaa tuli selväjärkinen olo. Koko päivän oli kirkasta ja lämmintä. Niin ilma kuin ihmisetkin.