31.5.2013

Yhdentekevää on



"Minun on vaikea tulla toimeen ilman ystäviä, mutta ilman mahdollisuutta olla yksin menen rikki, niin kapea on eksistenssini raja. Jos en pääse huoneeseen yksin olemaan, voi käydä niin, että alan liueta, ääriviivani alkavat hämärtyä, minä jatkan olemista epävarmana ja harmaana, osaksi itsestänikin ulkona.
  Avain, ovi ja huone, niistä olen riippuvainen, varsinkin siitä asti, kun minua on alkanut palella yhä varhemmin ja varhemmin syksyllä. Minut voisi tehdä hulluksi äänillä, melulla. Olen riippuvainen ovesta, jonka takana on hiljaisuus."
 
- Liisa Laukkarinen, Härkä ja hyvä mies, Gummerus, 1984

Minun piti tehdä töitä. Istuin lukemaan. Puistoon ja kotiin. Kadotin puistoon tai kadulle ohuen vaalean kesäpaitani. En jaksanut etsiä. Yhdentekeviä ovat vaatteet. Tämä kirja täytyy saada jonnekin piiloon. Kaksikymmentä vuotta sitten se oli ihan eri asia.

Odotin postin. Tilaus ei tullut. Eräänlainen vapaapäivä. Ankeriaan vapaapäivä. Kiemurtelua deadlinen liepeillä. Plaanit bee, cee ja dee. Sähkötöiden mahdottomuus. Kävin työhuoneella leikkaamassa kynteni. Ne jotka eivät ole murtuneet ja menneet rikki. Sojottivat pitkänvalkeina, kuin toimettomilla naisilla. Tai naisilla jotka pitävät itsestään huolta. Toimivilla naisilla. Ei.

Ajattelin olla reipas ja nähdä ihmisiä ennen lähtöä. Soitin kainalosauvalle. Sovin. Nainen soitti. Sovin. En minä jaksa. Säästän naiset. Lähteminenkin on yhdentekevää, kainalosauva on ostamassa airoja, ei se voi muistaa, että olen mennyt. Naiset muistavat. Minä muistan. Yhdentekeviä ovat lähdöt.

Onneksi ei tarvitse paeta itseään, kuten nuorena pakeni. Poistua maasta, hylätä terapeutin hyväntahtoinen huomautus lähtemisen turhuudesta ja mennä kuukauden kuluttua kansainväliselle päälääkärille. Se lohdutti, että on hoitanut reseptejä noin kolmellekymmenelle kansallisuudelle tai yli, kukapa niitä muistaa. Pakenijoita riittää. Minä sitten pysähdyin, maalasin omakuvan, kirjoitin, palasin kotiin ja nain kaikkien kanssa. Sitten menin terapeutin luo takaisin ja etsimme yhteisen korvan kuulla kaikki sanani.

Enää en kaipaa lääkitystä. Lääkitys lamaa pimeyden. Pimeyttä ei saa lamata, koska se on niin tärkeä osa valon tunnistamista.

30.5.2013

Kaikin voimin




Nukuin noin 2 tuntia 42 minuuttia ja niistäkin noin 5 yritin herätä ja avata silmiäni. Unessa näköni, unennäköni, oli epäselvää ja tarkentumatonta, harhaavaa. Harhaa vaan.

Sain unikirjeen ja vastauksen. Tai vastauksia oli monta. Alitajuntani, se pinnallisin, taisi sen minulle lähettää. Teksti näytti niin tutulta ja omalta. Luin viestiketjua. Kyllä minä tämän tiedän, kaiken. Kynnysmaton sijainen, unikirjeenvaihdossa itsensä kanssa.

Aina vaan viallinen. Kiikkerimmät miehet, rikkinäisimmät, itsenäisimmät, puhumattomimmat ja vähiten takertuvat, kaukaisimmat ja tarpeettomimmat, susilaumat, kentaurit ja rakkaimmat, hyvät isät ja kaikki eronneet.

Kuoleman yli ei pääse
kuin rakastamalla
rakastamalla yhä uudestaan.
kaikin voimin
kaikin keinoin.
 Liisa Laukkarinen

Yksi jäätelöpallo ja ruohoa



Istuin tänään terassilla aamupäiväkahvilla, juotuani ensin kotona kolme esipannullista. Lintu paskansi mun päähän. Tai ei päähän. Päiväkirjaan, puhtaalle puserolle, käsilaukkuun, tuhkakuppiin ja siihen kohtaan jonka nimeä en tiedä, mutta kyynärtaive se varmaan on, sen vastapuoli, sisempi. Olin just hilannut hametta korviin ja auringon tulla, joten sain paskaa vähän reisillenikin. Se vaan ropisi tulemaan. Se kimposi jostakin räystäästä ja lintu meni menojaan. Purskahdin nauruun, vaikka olin juuri vakavissani ryhtymässä itkuun. Miten voi johonkin pikkuiseen lintuun mahtua semmoiset köntsät?

Keskinkertainen mielipaha jatkui koko päivän, puolihymyilevä ja linnunpaskainen.

Laitoin eilen fb-tilini kokonaan kiinni ja Suomen Turku joutui jonkinlaiseen valmiustilaan. Että laittaakko poliisi vai ambulanssi tulemaan. Olisi ihanan kivaa, jos ovella seisoisi Kuopion poliisit, ne leppoisat, ja kysyisivät että mikä se täällä on meininki, kun saamamme tiedon mukaan te olette hävinneet, olette ihan kadoksissa ja hukassa. Minä sanoisin niille, että en minä ole hävinnyt, minä teen tässä vaan lapselle ruokaa, eikä minulla ole kaikkia Suomen Turun yhteystietoja ihan käsillä. Olin ajattelematon! Sitäpaitsi unohdin että hävisin. Maistuisiko merilevä?

Putsattuani pahimmat linnunpaskat päältäni, kävelin työhuoneelle ja minua vastaan pyöräili mies. Se pyysi minua kahville ja puhelinnumeroni. En lähtenyt, enkä antanut. Mietin että pitäisi enemmän luuhata kaduilla, paskaa reisillä, eikä enää ikinä mennä facebookin kautta.

Sitten menin ruohoon makaamaan ja syömään jäätelöä. Ensin kävin kyllä torumassa sähkölaitteita, muttei niitä tarvinnut torua oikeastaan ollenkaan, koska ne toimivat yllättäen moitteettomasti. Söin vain yhden pallon, hitaasti. Nyt olen laihtunut huomaamattani jo kolme kiloa. Eläköön yksipuolinen ihastuminen ja eläköön ikuinen hiljaisuus.

Ehdin vielä juoruta T:n kanssa parvekkeella. Voi kaikkia niitä huhuja. Mietimme ihan ääneen, kuinka sitä voisi sanoa joillekin tyypeille silleen nätisti, että tiedätkö mitä, sun parisuhteen puolikas ei kiinnosta mua ollenkaan. Siis loukkaamatta ollenkaan. Mä en käsitä kuinka joku voi kuvitella, että tällainen sekopäinen ja haavoittunut valas voisi edes uhata kenenkään ihmissuhdetta. Ja tietäisitpä oikeesti, tietäisitpä, miten vähän ongelmia musta koituu juuri tällaisena.

Ai niin, ne työt piti tehdä. Mä olen vähän uupunut. Siksi kaikki on virheellistä ja korjauksen alla.

29.5.2013

Kriisikeskus, hyvää huomenta




Mä päästin öisen masennuskauden vuorotteluvapaalle ja otin tilalle ikäkriisin. Tai se oikeastaan vain jäi tänne nurkkiin pyörimään.

Näin yöllä unta pienestä pojasta. Levitin sen jalkoihin aurinkorasvaa. Heräsin oman ihoni kihelmöintiin. Mun ihoni taas kihelmöi todellisuudessa siksi, että mulla on punkinpurema jalassa, mutta aamulla neljältä, kun on aika vanha ja unenpöpperössä ja näyttää peilissä Nekromantikin pääosanesittäjältä, on helpompi ajatella että tämä on jotakin muuta kuin tätä kaikkea nyt. Että tämä on nyt viimeinen ikäkriisi sitä sarjaa, kun keho kertoo lapsista ja niiden puutteesta. Tai eihän mulla mitään puutetta ole, mulla on lapsi. Enkä mä edes pidä lapsista, sellaisena yleisenä joukkona, vauvoina tai minään muunakaan. Ihmisinä joskus.

Muistelin yöllä, miten mä makasin alastomana valaana autiossa saaressa, hautautuneena hiekkaan, poika kohdussa. Keitin nuotiokahvia ja mietin miksi oon ihan märkä, vaikka on helle. Mun rinnat alkovat juuri silloin vuotaa maitoa ja mä jotenkin liikutuin itsestäni ja asemastani. Kaikki se lämpö siinä hetkessä. Helle ja kuuma maito, kahvi.

Aamulla katsoin lasta kun se pakkasi reppuun ongen ja madot, hymyili kun toivotin kalaonnea ja  tajusin virheeni, korjasin sen kiljuen pitkiksi siimoiksi. Kahvipannu kiehumaisillaan yli hellalla, kuuma maito, nouseva helle. Sanattomuus hetkessä ja onnessa. Että mulla on toi. En voi vain kuolla kun tuo on minun. Eikä voi omistaa, tarrata kiinni, pitää ikuisesti lähellä itseään.

Yritän olla itkemättä ja jaksamatta. Kampaan yötakkuja pois itsestäni, kaipuita, kiimaa ja ikävää pois iholta ja hiuksista. Olen ei mitään ja juuri kun olen olemaisillani sitä, olenkin kaikkea.



28.5.2013

Elämä on nuolemista


Linnut soi mun päässä vaikka sulkisin kaikki ikkunat. Liikenne laulaa lujempaa. Olenko mä jo puhunut noitten mopedien tappamisesta ja mopedistien murhaamisesta? En itse jaksa nyt tappaa, joten yllytän ketä tahansa hävittämään ne sukupuuttoon. Huolimatta siitä vanhasta sanonnasta, että mikäpä pahan tappaisi. Kaipa siihenkin on syynsä, että itsekin yhä elostelen tässä.

En oo muistanut kunnolla olla selviämättä,  joten tänään mä romahdin. Kesken matkan suoritin hallitun tipahduksen. Sellaisen, että ehdin saada ison kupillisen suodatinkahvia eteeni. Mun piti muka tehdä jotain, mutta tajusin ettei mua huvita paskan vertaa tehdä sen asian eteen mitään. Jännä tunne kun kärvistelee sekopäisyyden silmässä ja alkaa olla varma sabotaasista ja salaliitosta. Aika tasan tarkan varmasti olen salaliitossa. Mulla vaan ei ole todisteita. Itseäni vastaan ja itseäni vastaan.

Katselin yhtenä päivänä kun koira joi nuijapäitä ojasta. Voi olla että mäkin olen salaliitossa elävä nuijapää, jonka joku kohta juo. Odotan sitä innolla.

Eilen mä istuin kahvilla ja juttelin P:n kanssa siinä samalla, kaiteen yli, koska kukaan tervejärkinen ei jää mun kanssa istuskelemaan mihinkään paikkaan. Mähän voin vaikka tarttua. Se sanoi että kyllä huomaa, kuinka mulla menee vähemmän lujaa ja sitten lujaa. Mutta elämää se vaan on. Että taivaan portilla on Pietari odottamassa ja sanoo että, mene takas, hus, vähän elämään, ei noilla meriiteillä tänne sisään. Kai se tarkoitti vaan sitä, ettei mun tarvii jonotella ja rampata edestakaisin ja sekoilla kaikissa saatanan eläimissä. Elimissä. Elämissä. Mulla on vippikortti taivaaseen. En ole kyllä ajatellut käyttää sitä.

Eilen olin toisellakin terassilla saamassa vertaistukea T:ltä. Kun mulla on näitä kaikenmaailmanjuttuja ja ihmetyyppejä. Mietin että missä kaikki on silloin kun mä olisin valmis myöntämään, että nyt natisee pää irti, pidä kii. Toisaalta, aina on joku joka ottaa vastaan. Mun väsymys vaan on niin iso. Mua ei kiinnosta joku.

Tänään mä silti melkein rauhoitin itseni. Kirjoitin kirjaan. En siis suostunutkaan tekemään mitään. Sanoin sen jo. Nostin kädet ylös ja sanoin, että minä juon nyt kahvia, tässä. Kuuntelin kun nuoripari keskusteli mahdollisuudesta nauttia gelatoa ja päivänsä muista kohokohdista. Ne kuulosti tasapainoisilta, näyttivätkin. Ne mulkoilivat mua kuin jotain paskovaa pulua, joka konginympäristön kerjäläisten ohella, pilaa niiden keskiluokkaisen ja säädyllisen rakkauden. Mulla oli mustat lasit enkä mä paljoa edes itkenyt. Se oli jotenkin niin tavallista, kadehdittavaa ja samalla ihan utopiaa, vierasta. Melkein tuli kylmä.



27.5.2013

Paskaa ja rakkautta


Pää on aamulla ihan sotkuinen. Läpi yön lapioin paskaa. Unipaskaa. Heräsin siihen ja jatkoin taas. Siellä oli jokin muukin elementti, mutta se hautautui siihen paskaan. Vaikka on maanantai, päivien päivä, lupaus kaikesta uudesta, on ensimmäisenä herätessä päässä paska. Toiseksi on kahvi ja kolmanneksi olen jo surffannut elektroniikka-asentamista kolme tuntia ja alan olla valmis kesälomalle. Jota mulla ei siis ole. Tai se oli eilen.

Mun tappomieli johtunee myös pms:stä, jota mä vihaan yli kaiken. Sen tappaminen on helvetin vaikeaa, kun siinä kuolee itse samalla. Mä mietin yöllä, ennen paskahommia, että rakkaudella ei oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihminen olisi toiselle ihminen. Rakkaus on ihan marginaalista puuhastelua, vähäpätöistä paskaa, sen rinnalla että länsimaisen etiikan lähtökohta voi olla vain ihmisen pyytetön halu tehdä hyvää. Ihan paskaa kyllä sekin. Pyyteetön.

Rakkaus ei oikein istu mihinkään. Sillä ei ole mitään tekemistä hyvyyden kanssa. Eipä kyllä minullakaan ole. Hyvyys sananakin kuulostaa jotenkin hyytyneeltä ja ulokkeettomalta, se on tuulen suhinaa korvissa ja hiuksissa, päämäärätöntä lepatusta. Rakkaus kuulostaa lähinnä perkeleeltä.

Mä yritin selvittää kainalosauvalle käsitystäni rakkaudesta joskus ja kerroin siitä varmaan tässäkin. Sanoin sille että rakastan sitä kuin kuollutta omaista. Nyt mua naurattaa se. Mä sekoitan omat linjaukseni rakkaudelle päivittäin, mutta jokin kiintopiste saattaa löytyä siitä pakkorakkaudesta. Sen edessä ei tarvitse määritellä mitään.

Olen siis mahdollisimman kaukana rakkaudesta. Jossain on silti sellainen inhimillinen toive olla vain näin ja tulla rakastetuksi. Mulla on tänään vähän sellainen olo, että haluaisin olla kuollut omainen. Ymmärrättekö te kuinka vaikea yhtälö se rakkaus tässä tapauksessa on?

Mä en ymmärrä kyllä mitään.


25.5.2013

Lautta rantain, helvetti valoillaan


Voiko näin markkinoitua käsitiskiainetta olla ostamatta? Koin heti aamulla arvonnousun viruttaessani tässä 8 lattekuppia ja  haarukoita.


Höyläsin kurkusta sydämenmuotoista. 


Vaikka kukaan ei koskaan olisikaan syönyt mun tekemää hyvää ruokaa, se ei tarkoita etten mä osaisi tehdä hyvää ruokaa. Mä unohdin tästä merilevän.  
Tänään on ollut kummallinen päivä. Eniten kai siksi, että tämä on vapaa. No melkein on koko päivä vapaata ollut. Kahdeltatoista aloitin viikonlopun ja nyt on jo aika riemukas meininki. Vähän ehkä puhuin asiantuntevasti pietsojen hertseistä, vaikkei mulla ole hevon hävyn vertaa tietoa niistä. Siksi on insinöörit keksitty. Ne insinöörit on keksineet myös Pilville uuden television, joka sulkee itsensä aina yhdeltätoista illalla. Mietin että mistä nekin insinöörit tietää, milloin on Pilvin nukkumaanmenoaika. Mä haluaisin jonkun koti-insinöörin tai ehkä mieluummin kuitenkin eläinlääkärin. Tai naapurin Penakin ois ihan jees. Olen kaivellut viemäriä, tiskannut, hakenut ainakin kolme korvasientä metsästä, saanut kaksi raivokohtausta ja nauranut niin paljon että, melkein jo itkettää.

Jo eilen illalla keskustelin älykkäästi Pilvin kanssa filosofiasta. Aristotels ja Platn on meidän suosikit. Nauretiin niille eilen pissat housussa. Naurettiin me myös uusimmalle fanipostille jonka sain. Näin me se tehtiin:

Sari: HAHAHAHAHHAAAAA
Pilvi: BUAHHHAAHHHHAAAAA

Mun mielestä on yhä käsittämätöntä, kuinka joku kilahtaa verille mun jorinoistani, jotka siis, tähdennän tätä, ovat aina totta, mitään en salaa, peittele, yhdistele tai tiivistele tai mystifioi. Ikänäni en. Sanan säilällä elävää lihaa kohti. Kaikki tapetaan mikä liikkuu. Mitään ei jää jäljelle. Se kohta missä mun mitta täyttyy tän pakkomielteisen ja fanaattisen fanituksen kanssa, on varmaan jossain hamassa tulevaisuudessa. Mulla on ässä hihassa. Mulla on yleensä aina, mutta mä olen itse niin kierossa, että tykkään pitää niitä hihassa ja tallessa. Hypistellä ja hymistellä itsekseni ja Pilvin kanssa niiden käyttömahdollisuuksia ja -mukavuutta. Mä olen ihan orgasmin partaalla pelkästä ajatuksesta. Enkä pelkästään partaalla vaan ihan itse asiassa.

Mä en selviäsi ilman Pilviä. Se ei kuitenkaan ole käytettävissä ihan aina, koska käsittääkseni se on nytkin ottamassa aurinkoa ja riemuitsee kesästä pimeässä ja viileässä vaatehuoneessaan. Välillä se käy soittamassa poliisit, koska sen pihalla on aina joku juoppo kuset housussa, ryöstö meneillään ja karjuva puliukko. Nytkin se miettii, että miten voikin tulla niin märäksi housut kusemisesta. Välillä se käy parvekeella pitämässä puhuttelua viattomille luontokappaleille, tänään on jonkun harakan vuoro. Muutama päivä sitten oli oravilla vaikeaa. Mä olen uhannut tehdä Pilvistä eläinsuojeluilmoituksen. Se tuskin lannistaa sitä.

No, ainakin tämä päivä on jo nyt ollut ihan äideistä parhain. Mä olen myös unohtanut olla rakastunut, joten jatkan tällä hyväksi havaitulla ja koetulla rakastamisen linjalla.  Parina päivänä olen jopa syönyt.  Kuin nälkäinen nainen. Kahdessa viikossa olen laihtunut kaksi kiloa. Tämä on ihan jees näin. Tämä kaikki. Lautta rantain, helvetti valoillaan.






23.5.2013

Konflikteja ja korjausliikkeitä



Saatanan vitun perkeleen päivät. Mun satunnainen ja valikoiva lehmänolemus sai tänään sorkasta päähän. Pääni naksahtaa aika usein nollasta sataan, mutta olen oppinut jotenkin sietämään tätä grillausta ihan omissa oloissani. Mä en edes jaksa kysyä universumilta, että mikä helvetti se nyt polttelee, kun ympärillä on sekopäisiä naisia ja sekoavia naisia, rajalla keikkuvia miehiä ja naisia, muuten vaan pipipäisiä paskoja ja vielä lautasia rikkovia lapsia. Kaikilla on samanlainen elokuvallinen efektiraita, manaajaa, itkua ja parkua. Itsellänikin.

Kiukuttelin julkisesti ja nyt on hyvä olla ku hyeenalla. Säälin jo valmiiksi sitä tyyppiä joka kertoo mulle vielä tänään, tai tässä parin päivän säädöllä, jonkun hauskan jutun ja sanoo sitten, että enhän mä tarkoittanut! Ikinä en oo tarkoittanut mitään pahaa ja anteeksi, multa vaan valuu paskaa suusta, mä en tajuu tätä itsekään! Talvivaara-efekti!

Luulen, että tällä on paljon tekemistä sen savolaisen umpityytymättömyyden ja mukahauskan olemisen kanssa. Että ne vaan on niin riittämättömiä ihmisiä, ettei niitten itsetunto kohoa milliäkään, vaikka ne seisoisivat ryhdikkäästi paskakasan vieressä. Niitä vaan alkaa itkettää, kun se paskakasa on jotenkin niitten hyvinvoinnin tiellä ja esteenä.

Suostuin kevyisiin kuorjausliikkeisiin omalta osaltani, mutta en pyydä anteeksi. Se on ihan turhaa näitten kanssa. Savolainen on pahimmillaan pieni uhmaikäinen, jolla on kivinilkan aivot. Ja se helvetti vielä synnyttää eläviä poikasia. Apua. Sen kanssa pitäisi kuulemma tulla toimeen! Ei muuten tarvitse.

Onneksi jossain on myös ihmisiä.



Ääniraita: Risto – Pupu Tupuna


22.5.2013

Eikö se saatanan horo saa suutansa kiinni?




Yöjuoksun jäljiltä uneni kesti puoli seiskaan. Jippii. Juoksunjälkeiset tavoittivat minut vasta illemmalla, terassilla jonka soljuva reggae alkoi kivistää  myös hermojani niin, että lähetin ystävällismielisen naisen pyytämään jotakin muuta, mutta ei enää tätä huumehörhöistä rauhaa, pössyttelyä ja one love, one heart -hihhulointia. Sitten mun nilkat syttyivät tuleen ja alkoivat naksua ja narista. Perse meni viansietotilaan. Pää on ollut viansietotilassa jo pidempään.

Ennen tätä istuin päiväkahvilla kainalosauvan kanssa. Se nauroi minulle nyt suoremmin. Että mahtaa mua nolottaa. Mutta ei mua mahda. Kieriskelen missä huvittaa ja oikeastaan on aika kivaa tuitui söpöä, tuntea. Tuntea niin että tuntuu.

Myöhään illalla mietin ystäväni kanssa vapaapäivää ja kesälomaa. Molemmat on varmaan ihan kivoja. Yritimme muistaa, milloin meillä olisi ollut vapaapäivä. Muistimme sellaisia melkein vapaita päiviä. Ihanan surkeaa. Olin siis pitämäisilläni vapaapäivän maanantaina, mutta sitten tein pari pikkujuttuu....niin ja sitten kello oli neljä ja mä ihmettelin, että mihin mun vapaapäivä katosi? Työmäärään nähden meidän pitäisi kylpeä rahassa kahdesti päivässä. Kummallakin on aina rahahuolia, eikä vapaapäiviä missään. Mulla on tämän lisäksi lapsenkasvatusongelmia, että miten kasvattaa jotakin noin fiksua, joka alkaa muistuttaa mun huoltajaa? Pitäisi olla joku aikuistensuojeluviranomainen joka ottaisi mut huostaan. Mieluiten tänään.

Omat rahahuolet on kyllä tässä kuussa olleet aika marginaalisia. Olen niin tottunut sanomaan että nyt ei ole varaa siihen ja siihen, että hoen sitä kuin mantraa, vaikka oikealla kädellä olen osteskellut tietokoneita ja puhelimia ja punaviinejä ja nähnyt tuhkaukupin puolillaan pulleita sikareita. Piti ihan laskea, että mistä helvetistä tämä oikein tulee? Milloin tämä loppuu? No parissa päivässä tämä loppuu, mutta hetkellisen ja rauhoittavan rahakohtauksen kourissa mietin, että mitä jos näin tapahtuisikin joka kuukausi? Muistelin miltä tuntuu säännöllinen kuukausiansio ja se tuntui hyvältä, oi oi miten hyvältä. Noin niinku ajatuksen tasolla. Pääsin aika nopeasti sille työnkuvatasolle ja sitten mua alkoi jo ahdistustärisyttää. Mieluummin teen mitä huvittaa, vaikka yötä päivää ja nakerran riisinjyviä.

Mulla oli yöllä paljon luppoaikaa ja kävin samalla läpi kaikkia erehdyksiäni, vikojani, takertumisiani ja ahdistuksiani. Siihen ei yksi yö riitä, mutta koska sitä on nyt selkeästi ilmassa, annan sen tulla. Kaiken vaan, samalla tavalla kuin juoksemisen.

Sisälläni on möykkyalueita, herkkiä ja itkunpehmeitä, joita tökkimällä mut saa ihan pihalle. Niitä ei tarvitse edes aktivoida, ne kytkeytyvät itsestään päälle, olosuhteiden ollessa suotuisat. Ne koostuvat peruselementeistä, kuten vesi, turpiinveto, ilo, yksinäisyys, rakkaus ja riittämättömyys. On käsittämätöntä että joudun tutkiskelemaan niitä yhä vaan. Aivan kuin minulla ei olisi oikeutta niihin.

Kesken piehtaroinnin mulle pamahti jokin työmoodi päälle ja päähän iski salama. Se mitä mä olen äänen suhteen miettinyt, onkin ollut mun korvieni juuressa kerran jos toisenkin. Ihmisparka sitäkin voi.

21.5.2013

Yöjuoksu






Yöjuoksin itseni virkeäksi. Tiedän, etten saisi juosta kovin myöhään, mutten mä oikein muutakaan nyt.  Valvon aamuun asti ja jossain välissä puhkeaa polvi tai itku tai jokin, muistihäiriö pimeydestä.

Täytyy juosta enemmän. Niin että henki lähtee. Eikun kulkee. Tai uni tulee.

Tänään pulpahti jo jokin ajatus pintaan. Ihosta, kestävyydestä ja tämän kaiken koomisuudesta.

Epäselvät vedet ja kuu juoksivat kanssani.




20.5.2013

Maton alta kuuluu ääniä


Sain itseni juoksuun vasta illalla kymmeneltä. Tekipä se hyvää. Juoksin pois palan kurkusta. Joskus en oikein käsitä, millä energialla tämä oma elämä yhä vaan kulkee. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Saatan viritellä hirttosilmukkaa, mutta samalla vedän lenkkareita jalkaan ja olen jo poissa. Ei silläkään ole mitään väliä.

Valoisaan aikaan itsesäälillä ei ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia  murhayrityksissään, mutta pimeässä ja lumessa en ole niin vahvoilla. Mutta eihän mun pitänyt selvityä. Unohdin jo ettei tarvitse. Tässäkö on se käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta? Taaskaan? Kuka kirjoittaisi ne action-kohtaukset? Joku joka on siihen erikoistunut? Sitten tulee helikopterin lapa ja katkaisee kuilunreunalla roikkuvalta naiselta pään, mutta nainen ei koskaan irrota otettaan.

Mietin juostessa rytmiä, kipitin vähän, harpoin, juoksin takaperin ja sitten ihan hiljaa, lopulta kävelin ja jäin seisomaan hikeen. Mietin huonoutta, noloutta ja alemmuutta. Sitä oli vähän pinnalla sanoissa ja teoissa viikonloppuna. Ahdistavaa. Yritän puistella sitä pois itsestäni.

Minua ahdisti myös Kirkkopäivien reppuselkäiset kristityt haahuilemassa mun hoodeilla ja Jumalan sana, joka soi vaimeana torilla. Jos minulla on Jumala, se on aina poissa. Kauempana kuin kukaan.

Mietin pakkomielteitä ja addiktioita. Pakko juoda. Pakko naida. Pakko polttaa. Pakko piikittää. Pakko rakastua. Pakko sarjamurhata. Pakko peitellä jälkensä itseltään. Pakko uskoa.

Minusta on karmivan koomista, että kaikesta siveästä tyyneydestä ja siitä vitun sivistyneestä selviämisestä huolimatta, ihminen on vain elukka. Selviytyjärotta. Että mäkin olen käynyt monta vuotta terapiassa ja kirjoittanut satoja sivuja ylös ja alas uniani ja märissyt siinä silmätysten mun terapeutin kanssa, että rakkaus, että inho, että hyväksikäyttö, että apua, ja lapsuus, ne muut.

Ei ole mitään muita. On vain erilaisia välineitä pitää ne muut loitolla. Paitsi ne jotka ovat iholla. Ihottumaa.

Mä inhoan tunteita, mä kieriskelen niissä kuin koira paskassa ja raadoissa.

Mun on pantava nyt tukka kii ja keskityttävä taas olennaiseen. Mä nukahdin yöllä siihen ajatukseen, että maton alta kuuluu ääniä. Mulla on muutenkin viikon verran pyörinyt päässä matto. Se on kyllä kummallista, mutta koska mä en voi mihinkään muuhunkaan luottaa kuin en mihinkään, mä menen nyt etsimään sitä mattoa. Otan nauhurin mukaan. Se on mun seuraava teos.

19.5.2013

Aina on kello kuusi


Ei ole olemassa mitään rohkeutta, jonka vuoksi onnitella itseäni.

En ole erityisen murheellinen tai iloinenkaan, lähinnä taas kyllästynyt siihen että herään kuudelta, en muista nukkuneeni, mutta aina on aamu ja kello on kuusi.

Ja on mentävä jonnekin, on ajateltava jotakin, on kuunneltava ja skarppailtava. Tänä aamuna mä melkein pääsin juoksemaan, mutta jäin sitten makaamaan sänkyyn, lenkkarit jalassa. Keitin lisää kahvia ja huolsin virtuaalilemmikkiä, jonka lapsi on mulle ladannut ja joka siis näyttää paskapökäleeltä. Olen jo kiintynyt siihen. Tulen surulliseksi jos se on likainen ja nälkäinen, eikä sillä ole hauskaa. Silitän sitä. Se läähättää, mutta siitä ei taida saada ekstrapisteitä. Sitten syön mansikoita. Ne ei maistu millekään.

18.5.2013

Tulkoon valkeus ja aina se tulee


Heräsin aamulla kuudelta. Olen ehkä kännissä. Join tarkoituksella kaiken mitä talosta löytyy. Yksin. Ilman seuraa. Onneksi ei löytynyt enempää. Onneksi olen vielä elossa. Heräsin ihan tyynenä, kahvinnälkäisenä ja hyräilevänä. Katson kun aurinko paistaa, eikä mikään taaskaan tunnu miltään. Puhuin kainalosauvan kanssa puhelimessa. Se antoi mulle maailman parhaan neuvon. Se käski mun mennä nukkumaan. Ja se tuntui jo tienneen mitä mä olen mennyt säätämään, joten mun ei tarvinnut miettiä tunnustanko vai enkö. Ehkä se myös nauroi mulle.

Elämässä tulee hulluja kohtia. En mä ole tehnyt mitään väärää ja mä olen yhä tässä. Taas hyvä olla. Mutta koska liput vuoristorataan on ostettu, ne myös käytetään. Tulkoon valkeus ja aina se tulee. Ja sitten se menee. Se vaan tulee ja menee miten sattuu, sekoilee mun sisuksen ihan paskaksi ja potkii pään irti. Kuitenkin mä makaan tässä, järkevänä ja hymyillen ja mietin että tiskaisinko nuo kahvikupit vai pesisinkö itseni.

Ei ole mitään ällöttävämpää kuin salamarakastuminen, mutta se menee myös nopeasti ohi. Tosi nopeasti, palaa pois ja plaa plaa. Kahdessa viikossa ihminen sopeutuu mihin vaan. Kohta mä olen sopeutunut. Toivon että mä olisin lehmä. Koska lehmät on ihania. Ehkä mä kohta olenkin, kunhan vaan jatkan sopeutumistani.

Tai ehkä puu. Olen jo. Puulehmä.

Ainakin mulla on erinomaiset itseinhotaidot, joista voin loputtomasti ammentaa itsesääliä, kuin ämpärillä kaivosta. Samalla mä hyräilen tyytyväisenä ja jauhan kahvia, hypistelen ajatuksiani ja töitäni kun kuumeessa, keskittymättä, kipuilematta, tuulen vietävänä ja ihan pihalla.

Mun täytyy pukea ja mennä ulos. Käsikirjoituskurssille. Mä en ymmärrä miten se voi toimia. En osaa ollenkaan. Mulla ei ole mitään draamantajua. Täytyy kysyä, voitaasiinko kaikki olla ihan pihalla ja juopotella samalla.

17.5.2013

Lopputekstit


Yllättäviä seurauksia on siitäkin, että kykenee suunnilleen viikon elämään kevyesti maustetuilla merileväsnackseilla ja kahvilla. Joku rätti mahtuu päälle. Puen sen ja menen ulos. Kävelen taas, istun ja katson maailman uudelleen.

Kaksi tuntia olen koonnut päätäni ja juonut kahvia. Eilen repesin vasta iltapäivällä, oikeaan sikaitkuun. Voi vitun surkimus. Puut ja kaikki. Universumi. Puheet Marian kanssa taikamatolla, tyyneyden perikuvat. Ne puheet tyyninä kuin sammunut vesi, naiset sekopäisinä ja silmät kiiluvina ja vesimärkinä.

Mä haistatin vitut universumille ja tuhosin toivelistani. Sitten mä tuhosin nipun kuvia. Sitten mä aloin repiä vanhoja sanoja, ylimielisyyksiä, rakkauksia, toiveita ja haaveita. Sitten mä menin lukemaan vauva-palstaa, koska se yleensä pulauttaa järjen päähän aika nopeasti. Sitten nukuin ja valvoin.

Heräsin vähän ennen kuutta ja jatkoin. Peukalot kipeinä repimisestä. Ja nyt on taas tyyneys valtoimenaan ja tiskivesi laskettu. 37 mm korkea paperipino, joka sisältää kaksi postimerkkivihkoa, siivosti työpöydän laidalla, odottamassa tekijäänsä.

Eipä sen kummempaa. Koivut liehittelevät taivasta, minulla on villasukat jalassa ja levottomat sormet kuin levottomat sormet.

Nyt minä lopetan tämän. Liika on liikaa.

16.5.2013

Yövuorostostrada




Kurkussani painaa jokin mytty. Onneksi on ympärillä maailman todellisuus ja metsät. En minä oikeasti päässyt metsään asti. Pääsin teille ja taloille.

Kiintymyksen paikoissa ja hetkissä ei välttämättä ole sellaista yleismaailmallista kauneutta jota voi imeä National Geographicista, mutta jotakin niissä on, syvyyttä ja voimaa, kummallisuutta ja mieltä, jotka tekevät vierailuista pakollisia, osittain tiedostamattomia retkiä.

Mustan kyyn paikka, toteemipaalun paikka, piilopaikka talon alla lapsena, kellariin nukahtaminen, kevään polttaman pihkan tuoksu, joku baari Kotkassa ja isot kivet.

Löysin sisareni, mahlaa vuotavan ja katkaistun puun. Se oli niin elossa ja tulessa. Kostea, makea ja kuuma.

Minä en ole. Olen taas viileän asiallinen, lahonnut toteemi, joka ihmettelee, loppuuko tämä hiustenlähtö kohta.

Väsymys, syömättömyys, ilon ja raivon sekamelska ja valvotut yövuorot.

Mun maailma on jotenkin sanaton. Mutta se vuotaa pahasti. Keskittymiskykyni on nollassa ja yritän tukkia suuni ja pääni. Kuten huomaatte, en onnistu. Tänään pidän vapaan harhailupäivän, kävelen ja juon kahvini missä sattuu, enkä missään tapauksessa aio selvitä.

15.5.2013

"Mä ehdotan nyt, että me ei enää selvitä mistään eikä edes yritetä."*


Hiukset kiinnittyvät irti päänahasta. Niitä on kaikkialla. Imurin pölypussi on täynnä tuntemattoman naisen hiuksia, kissankarvoja ja kaktuksenpiikkejä.

Täytyy opetella uudelleen kirjoittamaan. Täytyy kieltää uskonnot. Täytyy tehdä yövuoroja. Yövuorossa kolisee. Linnut kirkuvat.

 - Mä en tiedä, miten miehiä pyyhitään päästä. Jos tietäisin, olisin tehnyt sen jo.
 - Mä tiedän. Kuten aina ennenkin. Jotkut on vaan sitkeitä. Vähän kuin veritahroja.

Kahden tunnin ja viiden minuutin kuluttua aurinko nousee. Ja sitten myöhemmin laskee. Sitten nousee ja laskee. Ei sekään selviydy, kunhan nousee ja laskee.

Jos ei asu liian korkealla, voi huoletta pestä ikkunoita.

Kävin suklaakakkunaisen luona katselemassa värejä ja juomassa kahvia. Tuli lämmin.

Kirjoitan tähän ylös:
tykki
autiotalo
posti
verikokeet
lääkäriaika
patterit,

että muistan mitä tänään pitää muistaa ja tehdä.

Mitään en kyllä yritä. En aio selvitä. Siitä tulee hyvä mieli ja hymyilen.

Ja nyt mulle tuli hikka.

* Pilvi


14.5.2013

Kaiken saat



Tämä keskiviikon ja tiistain sekoitus onkin maanantai. Oli maanantai. Ihan läikkyvää iloa ja kirkumista. Vuoristorataa ja holtitonta työntekoa. Mukamas merkintöjä kalenterissa.

Annoin viime yönä itselleni luvan olla yksityisesti ja itsekkäästi hullu, rakastava ja pihalla. Kykenin nukkumaan yöni ja heräsin vasta kuudelta riehumaan kahvimyllyn kanssa. Menin heti aamusta kemppariin ja ostin ihmeviilan jossa on vain kolme toimintoa ja sillä voi hinkata kynsiään ihan loputtomiin. Entisessä ihmeviilassa on neljä toimintoa ja jokin ylimääräinen metallinen lisäke, jolla voi perata pieniä kaloja. Olen sitten hinkkaillut.

Unohdin syödä. Kävelin ja kävelin. Unohtelin. Tasapainottelin ja melkein keskityin. Illalla näykin salaattia ja äitienpäiväkakkua Marian kanssa. Puhuimme puut ja heinät, kuukkelit ja kalat. Tai jotakin sellaista, rakkaudesta ja pelosta ja ajasta.

Jos eilen sainkin itseni nyljettyä ylösalaisin, niin tänään kiemurtelin takaisin kuosiini. Huvipuistoelämä on vaihtelevaa ja tämä yö ei tunnu menevän ihan putkeen, radalla on pieniä kiviä ja minulla on vaimea tunne, että maailmanpyörä pysähtyy ja juuri minun korini tippuu. Läpi yön lähemmäs maata. Melkein pelkään sitä mustaa siinä matkalla, jos vaikka herään oman kauhuni huutoon.

Olen jo niin vanha että tiedän, ettei siellä ole vastassa pirukaan. Itse saa korjata luunsa.

Tarkistin illalla täältä Tytöstä, että olen kertonut jo kaiken. Olen jopa kirjoittanut Joulupukille. Sietääkin nylkeä. Pitikö sitä olla varovainen sen suhteen mitä haluaa? Luulin ettei se koske minua. En halua nylkeä.

12.5.2013

Ei mikään Sopranos



Kävi niin, että mä lopulta heräsin aamulla. Sellaiseen uneen, jonka säikähdyksissäni unohdin ja luulin jotenkin herääväni joko prinssin vierestä tai siihen, ettei se ole mun vieressä ollutkaan. Lapsi katseli mua tutkivasti, sillä oli viilikuppi kädessä. Se kertoi sen olevan mun äitienpäivän aamiainen, koska se ei osaa keittää kahvia. Mä olen opettanut sen sille kyllä, mutta ymmärrän hyvin että meidän pannu on vähän mutkikas systeemi keittimeen verrattuna. Aloin tietysti itkeä. Ja siitä se sitten lähti valumaan ihan omalla painollaan.

Rakkaudet ja raadot, kaikki levällään. Onneksi on todellisuus, jossa imuri on pelottanut lapsen ja kissan työhuoneeseen maanpakoon. Miksei ole sellaisia perussiivoukseen keskittyneitä terapiakeskuksia? Varsinkin kun moppikin levisi lopullisesti ja ne kaikki meduusantukan näköiset harmaat säikeet irtosi ja kiinnittyi nurkkiin ja lattialistoihin. Ja mä itkin ja nauroin että vittu tämäkin vielä.

Ajattelen tätä huonona ja draamantajuttomana käsikirjoituskyhäelmänä, jollaiseen kykenee lähinnä minä. Siinä on paljon niitä "kaksi vuotta aikaisemmin" ja "kaksikymmentä vuotta myöhemmin" -kohtia. Ei mikään Sopranos, sanoisin.

Onneksi on todellisuus, jossa lapsi on tehnyt mulle kakkua. Menen syömään sen.

INT. KOTIKEITTIÖ - ALKUILTA - KEVÄT
Nainen, 43 v istuu tuolissa. Villasukat jalassa ja jalat ristissä. Nainen nousee ja kävelee hitaasti jääkaapille. Ottaa ulos täytekakun ja heittää sen naamaansa.

jne.





11.5.2013

Ajatuksia sokeririippuvuudesta



Tiedättekö sen jutun ettei kaikkea voi saada? No, kaikkea ei voi saada.

Joskus sitten saa kaikenlaista, yhden päivän aikana ja ilmaiseksi. Esimerkiksi kalaa ja jäätelöä kahviliköörissä. Ja päänsäryn. Ja musiikkia. Ja tanssia. Ja munaa.

Sain tosi mainion äitienpäivälahjan. Makaan sen jäljiltä sängyssä ja lopetin aamupäivällä tupakanpolton. Aika hyvin. Kaikki paikat on ihan kookosöljyssä ja pelkään koko ajan herääväni, mutta en ole vielä herännyt. Virallisen selityksen mukaan mä siivoan. Varmaan aloitan kohta.

En muista mikä prinssin koodinimi on, mutta en aio pestä itseäni viikkoon. No pesen mä, heti kun herään. Sen sperma maistuu tosi makealle. Vähän kuin karkille tai raakasokerille. Ehkä parasta pitkään aikaan.

Jäin ilman päänsärkyä. Ja mulla tekee vitusti mieli tupakkaa.

10.5.2013

Parasta on pakkorakkaus


Viikkasin itseni sohvan nurkkaan, katsoin elokuvia ja olin olematta mitään. Pyjamassa, jota minulla ei ole, mutta jonka olemattomuutta epäilee vain Pilvi. Siivosin konetta, siirsin tiedostoja, pidin silmiä kiinni ja katsoin ulos ikkunasta. En ajatellut, nukahtelin vain ja join sitten kahvia, sitten nukahtelin.

Viime yön pidin ikkunaa auki, halusin kuulla sateen, ihmisten öiset puheet ja lintujen mekastuksen. Hiljaisuuden, jota ei todellisuudessa ole.

Ajattelin sitä mitä ohimennen puhuimme suklaakakkunaisen kanssa. Parasta on pakkorakkaus. Rakastaa sitä mitä on pakko. Vaikka lastaan. Se ei ole pakotettua pakkoa, vaan jatkuvaa ja syvää tiedottomuutta rakkauden säännöistä ja rajoista.

Teennäiset kädenojennukset ihmisyyden ja inhimillisyyden suuntaan, ehkä lähimmäisenrakkauden, kuvottavat minua. En halua jaksamishaleja tai kenenkään syliin pesimään. Tulisin hulluksi. Hullummaksi. Tai jos haluan, tiedän mistä niitä saan ja millä ehdoilla, ehdottomuudella. En tiedä milloin olen lopettanut välittämisen ja uskomisen. Ehkä hiljalleen, seuratessani ja eläessäni tätä elinputkea, kaaretonta kaarta, tikittävää aikajanaa. Kommunikoidessani aivan liikaa päälääkäreitten kanssa.

Kun viimeisin miessuhteeni meni kiville, vain yksi ihminen kysyi minulta miten minä voin. Muut kysyivät miten se mies voi? Sama ihminen kysyy samaa kysymystä yhä. Sanon jo että hyvin, tosi hyvin. Se lupaa olla kertomatta kenellekään. Tuskin edes tunnen koko ihmistä, mutta näistä toistuvasti vaihdetuista lauseista on tullut minulle tärkeitä. Olkoonkin teennäistä tai pientä, mutta pääsen siihen hetkeen jolloin se kysymys esitettiin ensimmäistä kertaa. Se ei ollut kovin ylevä hetki, mutta antoi minulle vähän liekaa nikotella ja voida todella huonosti.

Ehkä oma elämäni on vain syvää tajuttomuutta. En jaksa tarttua niihin kymmeneen käskyyn tai kymmeniin käskyihin. Se on kuin haroisin loputtomasti ilmaa, joka on sakeana korkeasta moraalista ja hyveistä, niin sakeana, ettei sen läpi näe.  Mikään ei koskaan kirkastu, eikä mihinkään yletä.

Mieluummin puuhastelen omiani, en takerru siihen etten rakasta lähimmäistäni ja himoitsen milloin mitäkin.

8.5.2013

Samperin universumi






Päätin jo aamulla millaisen päivän haluan. Sen piti olla löysän lojuvainen ja stressitön, lämmin, kaunis ja leppoisa, sellainen jonka kuluessa ei ajatella mitään eikä tehdä mitään. Se ei ollut.

Sain raivopäänsäryn. Vasaroimisesta, liimaamisesta, pölystä silmissä, puhumisesta, kuulemisesta, kirjoittamisesta ja aurinkoihottumasta, romahtaneesta keittiön laatikostosta, sekasotkusta ja siitä, että kerma on sittenkin loppu. Muistin mitä unohdin eilen ja tänään ja vittuunnuin täysin. Kaipasin jotain, vapaata hetkeä, valkoista lattiaa, tupakoita lasissa ja parasta kahvia. Seuraavaksi kaipasin saarta, täysikuuta ja aprikooseja. Ja viimeiseksi Pian saunaa. Kaikki meni vähän sekaisin keskenään. Pyörremyrskyksi. Paitsi että ei, vittuuntumiseni oli ihan tyyntä ja toiminnallista, korjaavaa ja alistunutta.

Nää mun hetket. Sanoin niistä kaikkea ja sitten sanoin ne pois. Vapaata rauhaa ei kannata siirtää kuukauden päähän, jos sitä voi tarttua niskasta heti ja käyttää hyväkseen. Mun järjestelyni ja järkeilyni eivät kanna hedelmää, sillä universumi vilautti mustaa aukkoa ihan vittuillakseen. Että laitetaanpa tähän romahtava keittiö ja sitten lopetetaan kermatarjoilu. Seuraavaksi irrotetaan pää sillä samalla vasaralla jolla se laittelee levyjä paikoilleen.

En minä sitä, että itse romahtaisin vähästä tai olisin nytkään romahtanut, mutta se hetki, se karrelle palava tunne siitä, että tässä kohtaa sanon seis. Mutta ei voi. Kun istahtaa, tulevat kaukaisemmat hetket, enimmäkseen hyvät, liian unohdetut, sellaiset joista ottaisi tukea jos jaksaisi. Ja niitten myötä tulee itku ja ihmetys siitä, että on sallinut itselleen unohduksen, ettei ole vaalinut niitä, tehnyt niistä voimavaroja. Ja että ne vain tulevat vaikken haluaisi.

Yöllinen masennuskausi levisi uniin, mustui entisestään. Aamulla on aina aamu, se tavanomaisin aamu, kaakaota lapselle, ohutta puhelua puolin ja toisin. Sama aamu, samat asiat hoitamatta ja muutama lisäunohdus. Tekstareita ja sähköpostia muilta kitiseviltä, armonaikaa muutama päivä.

Ei menneisyyteen voi tarttua ja elää sen kustannuksella tai sylissä. Eilinen on aina eilinen ja se on vielä osittain kehittymättömänä kiinni ihossa. Vuosi sitten on koteloitunut ja kaukana. Hetket tekevät aikamatkoja.

Siedän nyt aika huonosti kertomuksia urheista teoista, itsensä ylittämisistä tai vaikka vuorikiipeilyn vaaroista jotka johtavat oman käden irtileikkaamiseen. Menkää ja tehkää. Kiivetkää. Mä menen nukkumaan ja laitan puhelimen pois päältä. Itken tunnin.

- - -

Suklaakakkukorjaus. Minä sain suklaakakkua. Paljon suklaakakkua. Minut on kuultu, nähty ja luettu oikein. Minulle tuotiin suklaakakkua nenän eteen ja sanottiin, että minä saan syödä sen kaiken ihan yksin. Olipa hyvää suklaakakkua. Kaikki on hyvin.

Samperin universumi. Ja kaikki suklaaolevainen. Aikahetket ja -matkat.

5.5.2013

Ihana ihminen



Nyt jo yli kaksi viikkoa jatkunut räkävarastona toimiminen on lannistanut mut. Liman, pölyn ja veren kesken jakautuva aikani aiheuttaa jo toista päivää pyörrytystä ja hoipertelua. Hoipertelua aiheuttaa myös korkokengät ja vapaapäivättömyys. En tykkää muhun kohdistuvasta naiseushommelista, varsinkaan jos siihen liittyy hankaavia elementtejä. Paitsi jos se on hankaavaa lihaa, silloin se se saa liittyä minuun.

Eilen erehdyin juttusille avuliaan nuoren farmaseutin tai harjoittelijan kanssa. Meidän dialogi oli tätä:

F: Siis minkälaista kipulääkettä olet hankkimassa?
S: Sellaista nopeeta. Mä haluan tätä ja tätä ainakin. Nopeesti. Onko tää nopeempaa kuin tää?
(Tiputtelee kädet täristen paketteja lattialle)
F: Minkälaiseen kipuun se tulee?
S: No vittu hirveeseen!
F: Tuleeko se omaan käyttöön?
S: Tulee! Ja nopeesti. Mä nimittäin kuolen. Mitä mä nyt otan? Mitä kaikkea mä voin sekoittaa nyt heti keskenään?
F: Onko sinulla jokin muu lääkitys nyt?
S: No ei oo! Näytänkö mä lääkityltä?!
F: Oletko sinä ajatellut mennä lääkäriin?
S: No en ole, mä en nyt ehi mihinkään lääkäriin. Anna mulle noista halvimmat versiot!
F: Näitä sinä voit ottaa yhden ja....
S: No niin, nyt mä pyörryn. Onko täällä vettä?
F: Mene tuonne istumaan ja sitten otat nämä lääkkeet. Katsotan pääsetkö sä lähtemään tästä....Kannattaisiko sinun mennä lääkäriin nyt?
S: Ei mua voi kukaan auttaa. Mä kuolen. Yhyy.



Muuten on sitten ollut ihan mukavia aikoja. Olen roikkunut paljon ikkunasta ja puhellut olemattomia pariinkin ilmansuuntaan. Tehnyt hätäostoksia ja syönyt paljon muikkuja. Viimeisin saavutukseni on kaksi päivää suodatinkahvia, jotakin Kultamokka-kuraa, samalla kun olen katsellut ja analysoinut elokuvaa. Mä olen joutunut äärimmäisen vaikean tehtävän eteen, miettiessäni jotakin älyttömän sovinnaista väitettä, sananlaskun kaltaista hokemaa, jonka hyväksyn ja allekirjoitan. Etsin käsiini jopa Jumalan kymmenen käskyä ja olin varma että apu löytyy sieltä.

Ei se löytynyt. Olen aina valmis tekemän aviorikokseen, tappamaan, valehtelemaan ja varastamaan, himoitsemaan naapurin marsua ja autoa ja mitä sillä nyt onkaan, vaikka parveketta. Olin vähän järkyttynyt, sillä ainoa asia mihin tunnun uskovan automaattisesti, on käsien pesu vessakäyntien jälkeen.

Toinen asia johon luulen uskovani, on uni. Se on elämisen korjaussarja, jolla voi paikata vaikka raivoaan ja rakkauttaan. Uneksia vaan ja leijua, käydä kuussa ja tulla takaisin. Paikata todellisuutta ja rikkoa mielikuvituksen kahleita. Ja tietenkin pestä kätensä. Vähän kaikesta.

Ja uskon yhä, että olen oikein mukava ihminen. Niinä päivinä ainakin, joina en tapa, himoitse naapurin parveketta ja valehtele silmät suut täyteen tehdessäni suunnittelematonta aviorikosta. Ehkä juuri sinun marsusi kanssa.

2.5.2013

Valtion tukema luonnonvalokausi



Vapun kunniaksi siirryin käsivaraiseen tallentamiseen. Tarkkailen myös naapuriani, joka ei hellitä joulukuusestaan. Hänen innoittamanaan luovuin omista jouluvaloistani viime viikolla, jätesäkkisession yhteydessä. Tai yksistä niistä. Muilla parvekkeilla on jo päiväsaikaan orvokkeja ja mummoja jotka pesevät ikkunoita ja puunaavat kesäkalusteita, ripustavat kesäverhoja.

Olen siirtynyt luonnonvalokauteen jonka aloitan aamuisin samoihin aikoihin auringon kanssa. Tänään siirryn myös apurahakauteen. Apurahakausi on siitä hyvä, että voin keskittyä hetkiseksi omiin tekemisiini ja talous on tavallaan turvattu, kunhan sitä täydentää vähällä palkkatyöllä. Mikään ei siis oikeasti muutu, työmääräkin pysyy samana. Aurinko nousi tänään ajallaan, joimme yhdessä kahvia ja katselimme auringon kultaamia varjoja seinillä. Apuraha ei tullut tilille, joten valtion tukema luonnonvalokausi on toistaiseksi utopiaa.

Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja tehnyt vähän palkkatöitä. Jossakin tulevaisuudessa häämöttää siis palkkapäivä. Sitä odotellessa toivon että isä ruokkii lapsensa. Minä ruokin kissan. Tuettuna tai ei, ei auta itku markkinoilla. Vielä on kahvia, toiseen ja kolmanteenkin pannulliseen. Kahvin juominen ei ole koskaan pahentanut mitään asiaa ja sen juominen on aina paikallaan ja oikein. Se on kyllä ihmeellistä. Mikään muu ei ole niin luotettavan pysyvää ja hyvää. Ilahdutan nyt heti naapurin koiraa. Se saa usein aamuisin kauhukohtauksen kun jauhan papuja. Kieltämättä mun mylly palvelee liian hyvänä herätyskellona lähinaapureille. Mutta kuka helvetti edes nukkuu valoaamuisin seiskalta?

Unohdin jo että meillä oli vappu. Otimme rakkaitten naisten kanssa vastaan bilepakolaisia. Toiset itkivät, toiset nauroivat. Johtuen suunnattomasta köyhyydestämme, tajoilumme olivat suhteellisen herkullisia, mutta vähäisiä. Ne kelpasivat vieraillemme ja riittivät kuin Jeesuksen kala ja leipä. Sydämen lämpö ja runouskin kelpasivat. Ja minun tupakat.

Ei kyllä uskoisi että minulla on lämmin, ehkä hyväkin sydän. Lämmin sydän tekee sanotuista ja kirjoitetuista sanoista puuroa, jossa on varman sokeria ja kanelia ja kookoshiutaleitakin. Tämä ei saa jäädä tähän. Täytyy vähän skarpata näitten utopioitten suhteen.