Tunnistan eläneeni

Olen muutaman kuukauden ollut kirjoittamatta pöytälaatikkoon. Se on tehnyt minusta vähän samean ja laiskan. Päässä on silti pyörinyt jonkinlainen taikinakone, joka on tuottanut paisuvaista ja kohoilevaa sana-ainesta. Se on alkanut tihkua läpi tiivistetyn minäni. Olen hypistellyt tiivisteiden välistä tunkeutuneita sanamykyjä ja sitten vain hylännyt ne. Olen kompastellut niihin, viskonut nurkkiin jääneitä homesanoja huolimattomasti biojätteeseen. Vaikeinta on ollut jättää kirjoittamatta muistiin ja unohtaa. Tänään huvittelin ajatuksella siitä, mitä kertoisin hiljaisuudestani. Mitä olen jättänyt kertomatta?

• En syönyt jouluna kinkkua. 
• Olen nähnyt paljon unia, joista yhtäkään en muista. 
• Olen monena aamuna herännyt naapurin puhelimen värinään. Kuudelta ja puoli seitsemältä. Heti pyhien jälkeen naapuri ei osannut päättää, joten heräsin 6:15. Usein olen ollut vielä hereillä, mutta automaattisesti alkanut huolestua naapurini ajantajusta, silloin kun puhelin on värissyt vielä 6:45. Unirytmini on mennyt kellon ympäri ja näinä päivinä herään pirteänä ja vahvana kello neljän ja viiden välillä aamulla. Paitsi, että akillesjänteeni on jotenkin haavoittunut, ei ollenkaan vahva.
• Olen suuttunut kerran, sanomalehdelle.
• Sain joululahjaksi hienon kynän, jota en kehtaa käyttää, koska pelkään että se kuluu.
• Näyttäisi siltä, ettei minulla tässä kuussa ole rahaa työmatkoihin.

Voisin jatkaa tätä listausta. Ehkä jatkankin. Palaan silti hetkeksi siihen kirjoittamiseen. Juttelin ennen joulua erään toimittajan kanssa, R:n. Tiedättehän te, millaisia ihmiset ovat juuri ennen joulua, tiriseviä hermoraunioita ja väriseviä karitsoja, kyllästetty Ave Marialla lokakuun lopusta asti. Tai oikeastaan juttelin kolmen toimittajan kanssa. Juttelin kolmen miestoimittajan kanssa. Join liikaa punaviiniä kolmen miestoimittajan kanssa, joista kaksi oli juuri syönyt paneroituja kiveksiä. En muista minkä eläimen kiveksiä, koska itse muistin syöneeni joskus pässinkiveksiä, jotka olivat maukkaita ja vaaleanpunaisia. No, joka tapauksessa, toimittaja R sanoi ohimennen, että kun hän lukee Tyttöä, hän aina ajattelee, että joku elää. R:n ilme oli huokaavan myötämielinen.

Ai siis minä vai? Ai minä elän? Enhän minä edes kirjoita? Tai siis kirjoitanhan minä?

Kielsin monisanaisesti olemassaoloni. Puhuimme mahdollisesti vähän lukemisesta, kirjoittamisesta. En ole vieläkään oppinut suoraselkäisesti myöntämään tekosiani ja ottamaan vastaan positiivista palautetta. Negatiivinen palaute tulee aina kuin kotiinsa, hekumoimaan punaiselle divaanille takkatulen loimuun. Ei muuten voi olla sattumaa, että akillesjänteeni on juuri nyt poissa pelistä. Ei se mitään, kunhan sormet pelittää.

R, ja muutkin, jos vielä löydätte tienne tänne, niin Tyttö on muuttanut Voiman sivuille. Tervetuloa tänne! Meillä on juuri tuparit meneillään, kippis!