20.8.2017

Barrikadeilla

Barrikadi kotiovella.

Luin aamulla pikaisesti nettilehdistä kuvia. Oulun kaupunki on tuonut Rotuaarille ja Valkean kauppakeskuksen eteen pirteänkeltaisia kuorma-autoja ja betoniporsaita. Kuopion torille on tuotu betoniporsaita. En tiedä ehkäiseekö tämä pelkoa, jota meitä lietsotaan tuntemaan Turun tapahtumien jälkeen. Samalla tavalla meitä lietsotaan olemaan tuntematta pelkoa.

Saatan olla hölmö ja yksisilmäinen maailmankatsomuksessani. Rakennan huomaamattani barrikadin kotiovelle. Tapani rinnastaa asioita on varmasti säälittävän lapsellinen ja kuvastaa omaa suhdettani pelkoon. Pelkään yhä enemmän ampiaisia, kuin puukotetuksi tulemista. Olen silti aivan varma, että siinä hetkessä kun joku lyö minua ensimmäistä kertaa puukolla kaulaan, pelkään aivan silmittömän paljon.

Minua on pelottanut yksin pimeässä ja silloin kun minua on uhattu aseella. Minua on pelottanut mennä ulos kotiovesta, koska minulla on ollut niin paha olla. Olen pelännyt nähdessäni rakkaani vuotavan järjettömän paljon verta ja sitten menettävän tajuntansa. Olen pelännyt tuskaisesti, kun lapseni on joutunut hätäleikkaukseen. Lapsena pelkäsin sotaa. Sitä ennen pelkäsin isää. Maksimoidakseni kauhuni ja ollakseni valmistautunut tulevaan pommihyökkäykseen, valvoin öitä sängyssäni ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, pimeän ja valoisan välillä, kuvitellen sen näyksi jossa pommit iskeytyvät maahan.

Uskon että näinä päivinä isänmaallisten natsisankareiden rivit pursuavat verenjanoa ja innostusta. Samalla tavalla maltilliset suvakit ja suvakkihuorat puhuvat tyynesti siitä, kuinka pelolle ei tulisi antaa valtaa ja kuinka yksittäisten ihmisten tekojen ei pitäisi vaikuttaa. Kollektiivisessa surussa runkkailijat ovat erikseen. Heille jokainen veriteko on keino siirtää empatiaa suoraan itseensä ja pahaan oloonsa. Tähän kun lisään vielä kaiken maailman puunhalaajat, yksisarvishoitajat, viiksekkäät miehet (anteeksi) ja uskonnot, on oma lista epäluulosta ja pelosta aloitettu. Osaan leimata, automaattisesti.

Me vastaan nuo.

On niin yksinkertaista olla jollakin puolella ja samalla joutua olemaan jotakin muuta vastaan. Negatiiviset tunteet, varsinkin viha ja pelko, ovat niin suuria ja voimallisia, että niiden säätelyn kanssa saa yksilötasollakin kamppailla läpi elämänsä. Kuulostaa tyhmältä kliseeltä, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy. Sinne kun kerätään koko porukan henkilökohtaiset traumat, utopiat kaltoinkohtelusta ja salaiset toiveet, usko parempaan huomiseen ja epäterve narsismi, on pakko ihmetellä, kuinka edes on mahdollista että ihmiskunta yhä porskuttaa menemään.

Heti kun joudun yksilötasolla tekemisiin vaikkapa yksisarvishoitajan kanssa (en kyllä koskaan ole joutunut), on aseistukseni huomattavasti kevyempi. Uskon, että tunnistamalla joitakin lajityypillisiä piirteitä niissä vaikeastikin ymmärrettävissä ihmiskollegoissa, on jo voiton puolella. Silmitön suvakkihuorien etätappaminen ja raiskaaminen, joukkotuhoisa kollektivinen nettiärinä samanmielisten kanssa, vievät etäälle henkilökohtaisesta. Henkilökohtaisuus on kuitenkin alku ymmärrykselle. Varsinkin, jos se on maltillista, ei murhaavaa. Pelon ja epävarmuuden takaa on välillä vaikea kohdata toinen ihminen.

En tiedä milaisessa tilassa on ihminen joka silmittömästi murhaa tuntemattoman. Uskon, ettei sillä ole hyvä olla, eikä mitään järjellistä ratkaisuakaan jäljellä mihinkään. Tunnen lähinnä ihmetystä ja vastenmielisyyttä. Jokin sen ihmisen ajaa sihen tekoon, ja vaikka nyt tulisikin kiviä päähän, niin jollakin tasolla ymmärrän sen teon. Varsinkin jos menen itsekkäästi omien pelkojeni ja tunteitteni äärelle. Siellä on vaikea olla, mutta jossakin muualla tapahtunut väkivalta ei pääse kovin lähelle. Oma elämä on kuitenkin niin pienissä asioissa kiinni. Enimmäkseen henkilökohtaisissa, sellaisissa, että onkohan kaapissa tarpeeksi kahvia ja pitäisikö mennä bussilla vai kävellä.

Tuskin nytkään nousen barrikadille minkään puolesta, valikoidusti jotakin muuta vastaan. En myöskään usko, että voin suojella läheisiäni mitenkään. Ehkä lasta sivulauseessa, kysymällä päiväkahvia kaataessamme, että oletko sä tuntenut pelkoa tai tuntuuko susta että pitäisi? Lapsi huokaa ja sanoo että joopa, on hän pampun ajatellut hakea kellarista. Näin henkilökohtaisella tasolla, katsomalla toisiamme silmiin, tiedämme molemmat sen olevan vitsi. Ei meillä edes ole pamppua. Vai onko? Lapsi nappaa kuppinsa ja häipyy. Ei kuulemma kiinnosta keskustella. Parasta siedätystä tulevaisuuden pelolle on omasta pelosta huolimatta kasvattaa lasta olemaan pelkäämättä. Lapsi on täällä todennäköisesti pidempään kuin minä.

Mielessäni oli pelko, mutta oikeastaan hieman eri näkökulmasta. Olin eilen illalla töissä (sellaisissa joita hirveästi rakastan ja joiden vuoksi elämä on elämisen arvoista). Puhuin kauneudesta, työskentelystä, kirjoittamisesta ja taiteesta.

Keskustelukumppanini kertoi lapsestaan, joka ihaili tähtitaivasta. Upposi siihen. Jonkin ajan kuluttua lapsi halusi syliin, koska mielen valtasi selkeästi pelko. Tai ehkä se oli pakahtuminen kauneuden edessä. En tiedä, sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Se jäi mieleeni merkityksellisenä siksi, että siinä oli läsnä ihmisyyden suurimpia asioita, samassa hetkessä. Maailman mittakaava, kauneus, syvyys, pelko,rakkaus, ymmärrys, yhteys ja pienuus kaiken edessä. Ja käden ulottuvilla henkilökohtainen turva, syli ja läheisyys. Niin pitäisi olla kaikilla ja aina.



19.8.2017

Tää




En koskaan ole oikein tajunnut miten rakkaus syntyy ja syttyy. Se on kaunis mysteeri. En kyllä tiedä mitään sen kuolemastakaan. Ehkä se kuolee, kun sitä ammutaan päähän. En vain ole koskaan nähnyt sellaista.

Tiedän miten se haihtuu. Joskus se haihtuu klo 22.49 alkusyksystä, perjantai-iltana. Pitkän ja hedelmällisen puhelun jälkeen. Se haihtuu ainakin siihen, kun mies on valmis vaihtamaan maailman parhaan seksin maailman toiseksi parhaaseen. Sehän on ihan paska vaihtokauppa. Tai vaihtamaan oikeastaan mihin tahansa. Tästä rakkaudesta on jo pitkään käytetty sanaa "tää".

Se haihtuu siihen, kun ymmärrän, kuinka paljon arvostan rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja kuinka vähän olen valmis sen eteen huoraamaan, jakamaan, anelemaan ja odottamaan. Ja siihen, miten autistisen raajarikkoiselta "tää" yhtäkkiä kuulostaa.

Rakkauden haihtuminen synnyttää minussa hetkellisen keveyden. Ruumiissa tuntuu kihisevän leijuvalta. Jossakin häivähtää ehkä orgasmi. Sitten se on poissa. Kävelen vähän aikaa ympäriinsä, käyn parvekkeella tupakalla ja alan varmistua, että tänne on pujahtanut jotakin uutta. Nurkassa on vähän surun rippeitä. Tiskipöydällä makaa kahden likaisen lautasen välissä kuolleita suudelmia. Muuten se on poissa.

Ehkä se meni vain käymään baarissa tai ilotalossa?

Sanon ihmeissäni Piialle, että minä lopetan rakastamisen. Lopetin.
Piia vastaa, että hyvä, sinä paranet.

Sitten syön monta palaa pizzaa.

15.8.2017

Sydän vastaan delete-auto




Jos et osaa päättää mitä elämälläsi tehdä, niin odota rauhassa oikeaa hetkeä ja universumin delete-autoa. Delete-auton ilmestymisen jälkeen kaikki lokasahtaa kohdilleen.

Tämä saattaa vaikuttaa järjettömältä neuvolta, mutta toimii lähipiirissä. On toiminut todistettavasti ainakin kolme kertaa. Ei ole vahinko tämän auton ilmaantuminen sun kotikadulle. Minulle se ilmestyi eilen, mutta ehdin unohtaa sen ilmestymisen, kun olin niin ajatuksissani. Se toimi silti. Muistin sen vasta yöllä, kun terapoin kuilun partaalle (onneksi vihdoinkin) pysähtynyttä sydäntäni rakkaan naiseni kanssa. Nojailin tukipylvääseeni ja ihmettelin, kuinka venyvä käsite omanarvontuntoni on ja kuinka olematon itsesuojeluvaistoni yhden helvetin miehen suhteen. Nainen oli vähän ihmeissään, että onpa iso delete-auto! Minun kohdallani sen ilmeisesti pitääkin olla.

Selvisin siis kosinnasta kuin koira veräjästä. Selvisin yhteen muuttamisesta, rakkaudesta, toisista naisista ja batmanhäistä, toisen ihmisen kunnoittamisesta ja tyydyttävästä seksielämästä tuosta noin vaan. Kiitos delete-auto. Ja ennen kaikkea kiitos mies, joka kykenee kosimaan vitsinä ja perumaan puheensa häpeilemättä ja samalla syyttämään minua pikkumaiseksi. Miestä joka onnistuu samassa lauseessa vaatimaan yksinoikeutta seksiin kanssani ja pidättämään option itse tehdä mitä lystää ja kenen kanssa sattuu haluamaan. Mies joka tarvitsee paljon aikaa miettiä. Ja sitten taas aikaa miettiä. Ja ehkä vähän vielä aikaa miettiä. Sellainen pistää lopulta itsenikin miettimään. Mies joka soittaa ja sanoo rakastavansa minua, kunnes miettiikin olevansa ehkä hyvä ystäväni, kunnes miettii tarvitsevansa aikaa miettiä, koska tarvitsee aikaa miettiä.

Näillä main sydämeni heräsi ja alkoi vihdoinkin sykkiä ihan normaalisti ja elämisen tahtiin. Näillä main myös fyysinen ällötys, nopeasti poispyyhkityvät mielikuvat miehestä tunkeutumassa spermaa ja kuolaa valuen pullean ja nauravan kenen tahansa naisen tai miehen ruumiinaukkoihin, kasvoi niin voimakkaaksi, että tajusin heti, että minä hyppään nyt. Mutta en tähän kuiluun.

Valaistumisen hetki ei ollut mikään ilotulitetehtaan räjähdys. Enemminkin se oli se kynttilä, jonka sytytin illalla parvekkeelle. Soitin naiselle ja itkin vähän. Kirjoitin nopeasti ylös pääkohdat siitä mitä sanoa miehelle ja sitten sanoin ne, enkä enää itkenyt.

Soitan nyt, en ylihuomenna tai huomenna, koska alan suojata itseäni tästä hetkestä alkaen. Mun sydäntä pitää varjella ja helliä, ei loukata ja moukaroida ja hämmentää. Se on nyt sellaisella tulilinjalla, että on valmis valahtamaan taas kohta sinne kuukausia kestävään itkuun. Minulla ei ole siihen voimia, eikä halua. Minua ei voi kohdella näin ja minun rajani kulkee juuri tässä ja näissä sanoissa. On sairasta kosia ja puhua yhteen muuttamisesta vitsinä, niin sairasta, että neuvoisin olemaan tekemättä sitä enää kenellekään. Se ei välttämättä tee niistä yhtä tyyniä ja raivottomia kuin minusta. On kyse myös minun rakkaudestani ja tunteistani, jotka ovat todellisia ja syviä. Niitä ei voi tämän enempää venyttää, eikä loukata.

Kauhee olo. Voimakas ja ihan lyöty.

Nukuin yöni hyvin. Nyt minulla on toinen kuppi höyryävän kuumaa kahvia käsissäni, koko taivas täynnä aurinkoa, rakkautta niin paljon kuin jaksan kantaa ja likaiset hiukset. Minulla on kaksi uusinta jaksoa Twin Peaksia vielä näkemättä. Vieressäni kyyhöttää terve itsesuojeluvaisto ja sen sylissä pieni itserakkaus etsii äidin rintaa. Minä olen kaunis ja osaan hengittää. Ja kaikki jotka minut menettävät, menettävät kaiken minun mitä maa päällään kantaa. Mentorini laulaa ja minua vähän itkettää, koska minulla on mahdollisuus olla juuri niin rakas kuin uskallan olla.






14.8.2017

Suu kiinni




Toivon usein, että olisin joskus hetken mielijohteesta tehnyt jotakin kaunista ja viisasta. Sellaista mikä ei savua raunioina heti kun käännän selkäni.

Ajatus harhailee, väsyttää. Rapsutan samalla teinin jalkoja, ahtaudumme sohvalle aamukahville, syyskauden avajaisiin. Sillä on kaikki uusi käden ulottuvilla, koko elämä, kupillinen höyryävää kahvia ja uusin jakso Twin Peaksia näkemättä. Se hymyilee ja näytän sille hassuja kuvia tabletilta. Sellaisia joissa lapset itkevät kun eivät saa leikkiä koiranpaskalla ja sellaisia joissa opettaja opettaa matematiikkaa valomiekalla. Lapsi on silkkaa harkitsematonta kauneutta ja viisautta. Alan perua ajatuksiani.

Muutama viikko on mennyt vaaleanpunaisessa sumussa. Ei kovin sakeassa kuitenkaan. Olen alkanut hetkittäin luottaa siihen mitä näen ja tunnen. Siihen mitä luen ystävieni kasvoilta, kosketuksesta tai lauseista. Luotan enemmän siihen, ettei minun tarvitse aina olla hiusrajaan asti aseistettu ja valmiina hyökkäykseen. Luotan siihen, että talviturkin voi jonakin vuonna heittää järveen jo heinäkuussa.

Enimmäkseen tämä toimii. Luottonaisillani on valtavat taakat elämää takanaan ja joskus tuntuu, ettei mikään tunne, teko tai ajatus saa heitä hievahtamaan tukipylväänä seisomisesta. Mietin, kuinka he jaksavatkaan jatkuvaa mustavalkoisuuttani, kiputiloja, tunneripulointia ja itseaiheutettuja päävammojani ja sitä pelottavaa ajatusta, etten ehkä kuole tänäkään vuonna. Luulen, että se johtuu siitä, että parhaimmillani olen yksi heistä. Sen lisäksi luonani tarjoillaan helvetin hyvää kahvia ja käärin taukoamatta sätkiä kaikille.

Olen alkanut muistuttaa itseäni siitä, että toisinaan on hyvä olla hiljaa, pitää suu kiinni juuri siinä kohtaa, kun tietää sen vuotavan sammakoita ja käärmeitä. Se tuottaa tervettä mielihyvää, kun edes joskus nielee oksettavan sarkasminsa ja ironiset kielelliset viiltelyt. Yllättäen siinä suojelee paremmin itseään kuin muita. Tällä hetkellä pidän kahta kämmentä suuni päällä ja suun sisällä pureskelen kieltä kuin purukumia. Rikkinäisen yön horrostavien hetkien jäljiltä posken sisäpuolella on puremajälkiä ja ohuita ihonriekaleita joita voi halutessaan liikutella kielellä. Aion purra ne irti ja niellä. (Unissani oli paljon kenkiä, aivan liikaa. Freud sanoi jo ennen heräämistä, että se viittaa haluun muuttua ja muuttaa. En osannut päättää kävelenkö sandaaleissa vai puenko uudet juoksukengät.)

On pakko myöntää, että viime päivät ovat olleet kauniita, lähes parantavia. Olen kokonaan pehmeä ja tyydyttynyt, melkein hymyilevä ja loistosilmäinen nainen, oikea limainen etana. Tai olin vielä eilen. Se mikä tekee sekä suloisen pehmeäksi että pahoinvoivaksi, ei tällä kertaa ole mitenkään minusta kiinni. Silti se vaikuttaa suoraan minuun ja nostaa pintaan tuttua häpeää ja vihaa. Ilman mitään muuta syytä kuin itseinho ja tunne petetyksi tulemisesta. Olen onneksi vähän vakaampi kuin joitakin kuukausia sitten ja pystyn istumaan tässä jonkin aikaa itseni kanssa rauhassa ja ajattelemaan vain tuntemiani faktoja ja sen jälkeen sitä kaikkea sotkua, mitä se ne minussa aiheuttavat. Yksin minussa. Olen ruokkinut luottamustani ja rakkauttani pullamössöllä. Ja nyt tulee turpiin. Sitä teen ihan itse ja suu supussa. Hirttäydyn ovenkahvaan ja kattolamppuun, tapan paljain käsin ja toisinaan vasaralla, kaivan ulos suolenpätkiä ja syön sydämiä. Onneksi olen katsonut niin paljon väkivaltaviihdettä, ettei oma mielikuvitus ylikuumene. Tapan miehiä ja naisia samalla intesiteetillä. Saatanan irstaat petturisiat.

Järkevästi ajatellen, en voi suojautua sellaiselta, mistä en tiedä. En tiedä voiko kukaan.Voiko joku muka elää niin harkiten ja kaikki mahdolliset seikat huomioiden ja silti elää jotenkin elämisen arvoista elämää? En usko.

Muutamassa päivässä minusta on tullut täysi pelle. Olen saattanut tulkita muutaman ystävällisen hymyn vähän väärin. No, niin vitun väärin kun ikinä voi. Kuulostaa niin minulta, että sattuu. Tätä sekamelskaa ei helpota se, että minua on myös kosittu. Varmuuden vuoksi ennen paljastuksia elättelemästäni elämästä.

Viimeistään nyt taitaa olla oikea hetki olla säälimättömän holtiton. Olen valmis mihin vaan, Malagaan tai sienimetsään, kimppakivaan ja kahville. Auttaa jos osaat tehdä kalaruokaa, puhut oulua, tykkäät paneskella holtittomasti ympäriinsä ja psykologia on susta jännää. Luulen, että minä olen se lapsi joka itkee kun ei saa leikkiä koiranpaskalla.



2.8.2017


Saaressa muutun nopeasti elukaksi. Kieriskelen laiturilla kuin alaston maitovalas tai se homonorppa, josta luin juuri lehdestä. Syön ja juon kallioilla, kuistilla tai missä milloinkin, poimin mustikkaa ja mansikkaa suuhun ja hupparin taskuun kantarelleja.

Hyönteiset haluavat pesiä ihollani. Löydän lapaluun päältä kuolevan ampiaisen, joka ei ole jaksanut pistää, kutitella vain. Varpailleni istahtaa kultakuoriainen. En varsinaisesti halua yhteyteen niitten kanssa, joten teen kultakuoriaisen kanssa muutaman ping pong -liikkeen ja ampiaisesta hankkiudun eroon vähemmän hillitysti. Kultakuoriainen on silmittömän sinnikäs toistuvassa itsemurhalennossaan suoraan kohti ja kiinni minuun. Se tuo kuulemma onnea. Eli kun onni lentää sinnikkästi päin näköä, napautan sitä otsaan pinkillä puhelimen kuorella ja tilanne on jossain vaiheessa jo 6-0 hyväkseni, kunnes kuoriainen luovuttaa ja laskeutuu viereeni. Alamme sopeutua. Olemme voittajia molemmat.

Ihmisen kanssa on leppoisampaa. Herraskaista. Kommunikoimme ääneen, mumisemme ja hihitämme, painotamme ja paasaamme. Puhumme miehistä, naisista, lapsista ja saaresta, muistoista, siitä kun mökin lattialla oli vain kasa roskaa ja tiluksia ympröi vainoharhaisen asukin virittämät piikkilangat. Ehkä me puhumme vain elämästä. Tunnustelemme sitä, kuinka puhe virtaa tunti tunnin jälkeen vapatuneemmin. Vaikka huokaukset välillä syvenevät, ne hukkuvat järven selälle ja meistä alkavaan metsään.

Saaressa on helpompaa olla elukka ja nainen, olematta minkään kohteena. Kaupungissa on vaikeampaa haahuilla alastomana ja olla onnellinen itsestään sellaisenaan, aina on mielessä huulipuna, bussikortti ja puhtaat hiukset. Saaressa saa maata läskimakkaroissaan ja silitellä rypistyvää ihoa ja sinisiä raskausarpien uomia ja ajatella että minä se vain tässä olen. Rauhassa. En kyllä luopuisi vanhenemisestani mistään hinnasta. Ainakaan toistaiseksi.

Kohta makaan kotona sohvalla. Olen repinyt viimeisiä muistoja äidistäni, vaatekomeron uumenista löytyneitä asiakirjoja tai ottoautomaatin valkoiseksi palaneita nostokuitteja. Koko päivä kuluu näin, samalla puhellen mukavia Namusedän kanssa puhelimessa ja Piian kanssa sättäillen. Nivelet on pinkeinä kuumasta ja pakastin on täynnä jäätä. Makaan ja muistan monta asiaa samanaikaisesti. Eilisestä asti on vasen rintani ollut outo ja kipeä. Tutkin sen ylimalkaisesti. Syöpähän se selvästi on.

Yhtäkkiä on ilmassa paljon puhetta juurista ja suvusta, menneisyydestä, faktoista ja muusta sellaisesta. Sisaren lapsi sättää yötä myöten. Sitä kiusaa tietämättömyys. Yritän kertoa, etten minäkään mitään tiedä. Kaikilla ihmisillä, tapahtumilla ja totuuksilla on limittäisyydessään paljon esitettävää. Varsinkin kun aika kuluu, kun tarinat ja tarinankertojat vaihtuvat, kuolevat tai kasvavat. Faktat ovat yksinkertaisia. Lähinnä syntymiä ja kuolemia. Kaikki muu on mustan aukon verran näkökulmia. Vääristyneitä, paranneltuja, paikattuja ja osin unohdettuja muistoja. Ja kaikilla on tämänsä. Ehkä tämä liittyy omalla kohdallani vanhenemiseen. Se tuntuu hyvältä. Kasvattamamme sukupolvi virittelee päätämme vadille, nostaa oman äänensä kantavaksi ja kysyy meiltä ne samat kysymykset, joita me yhä kysymme omilta vanhemmiltamme.

Tutkin rintani aamulla uudestaan ja vieläkin tuntuu syövältä. Juon sen kunniaksi kolme pannua kahvia parvekkeella ja mietin, yritänkö alitajuisesti järjestellä omankin kuolemani. Isä kuoli ikäisenäni ja olen tässä jo jokusen kuukauden odotellut. Minulla on vielä kolmisen kuukautta elinikaa. Sinä aikana aion saada monta orgasmia.