Epistä

 

Maija ja Suvi

”Te uskonette

      meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme

      me myöskin matkalaisia kuin tekin.”*

Kieltäydyn tiedostamasta eläväni kuplassa, minkäänlaisessa taide - tai musakuplassa, missään sellaisessa mikä rajoittaa tajuntaani tai olemistani. Kolmen päivän ansiokas käyskentely ja tanssijalan notkeutus Kuusamossa, Epäjohdonmukaisten tanssiaisissa todisti mahdollisesti toisin. Joo, kuplassa ollaan.

 Osa heistä, jotka eivät paikalla olleet, osallistuivat rankkudessaan riemullisten festareiden ennenaikaiseen alasajoon somekuplissaan. Heidän sohvanperältä kaikuneet syvät kurkkuäänet ja kommentit (Mitä minä sanoin!) aiheuttivat hilpeyttä. Miten asioihin tulisi suhtautua silloin kun ne eivät mene omien, festarijärjestäjän tai somekansan suunnitelmien mukaan? Oma mottoni kehittyi jo festareita edeltävinä päivinä. Kun lähtee reissuun ilman aikataulua ja suunnitelmaa, on aikataulu ja suunnitelma se mikä eteen sattuu tulemaan. 

Joskus syöt Paltamossa pullaa, joskus et. Eli sillä mennään mitä on, carpe diem -hengessä, ei sillä mitä voisi ja pitäisi. Paikan päällä, jossain päin Rukaa sijaitsevassa luksuslokaatiossa, kiitin iltarukouksissani Jumalaa siitä (jolta pääasiassa rukoilen hallituksen kaatumista), etten lähtenyt Epiksille vapaaehtoiseksi töihin. Saunoin itseni puhtaaksi päivien kimmellyksestä ja nukuin kuin pieni Saatana, hyviä yöunia. Näkemäni kirjoittelun perustella Episten taiteellinen johtaja ei nukkunut yhtä hyvin. Mutta mistä sitä tietää. 

Järkkärit

Omassa kuplassani liikkuivat jo talvella viestit, joissa pohdittiin lähinnä sitä, miten ihmeessä tämän on mahdollista toteutua ja millä rahalla. Epikset näyttää saaneen pikkurahoja apurahojen muodossa, 15 000 - 25 000. Ei siis tarpeeksi. Taiteellinen johtaja ei todellakaan istu rahakirstun päällä. Maksavana asiakkaana, voisin tietenkin ulista siitä, etten saanut rahoilleni vastinetta, mutta kaikesta huolimatta sain. Mietinnässä on yhä se, mitä sain, mutta pääasiassa saatavat koostuvat siitä mitä satasen festarilipulla voi saada. Kävin keskiviikkona bäkkärillä työasioissa ja siellä oli jo silloin Dantelainen helvetti valloillaan. Oma budjetti kääntyi plussan puolelle jo ensimmäisenä festaripäivänä, kun sekoilin kaverin kanssa bussipysäkille. Aivan alkajaisiksi ystäväni johdatti minut Ruka Suits -kompleksin jätehuoneeseen. Siellä oli kuuma. Nauroimme hysteeristä naurua ja poukkoilimme takaisin bussipysäkille, jossa aloimme sitoutua tulevaan muiden festarivieraiden kanssa. Puskaradio piippasi puhelimeen tietoa festareiden vessapaperittomuudesta ja siitä että anniskelualueella käy vain käteinen, kaikki lavat eivät ole käytössä ja aikataulut varsinkaan eivät ole.

Bussi kamppaili kohti festarialuetta ja täyttyi pullolleen ihmisiä, rinkkoja ja hyvää mieltä. Ihmiset ottivat syliinsä toistensa matkatavaroita ja kaikki mahtuivat kyytiin. Ainakin vielä keskiviikkona ja torstaina, jolloin bussia käytin. Festarialueen laidat tulivat tutuksi, kun oikaisin ja johdatin ihmisiä suohon. En ole vielä varma, ymmärsinkö karttaa, mutta varmaa on ettei kartta ymmärtänyt minua. Onneksi löytyi oikopolku ja retkikartta, joiden avulla suoritin ulos- ja sisäänpääsyä huomattavan helposti ja kevyesti festareiden edetessä. Parhaat bussipysäkkikohtamiset olivat hymyilevä turkulaispariskunta ja Elsi Sloan ja Milka, joiden kanssa bondattiin jo keskiviikkona bussipysäkillä ja suohommeleissa. Mikä seikkailu! Ja Elsi, mikä keikka torstaina! Ja vielä biisin omistaminen Embo-Timolle. Luulen että tällä reissulla tuli ostettua muutama rulla ylimääräistä. 

Ekstroverttinä ihmisvihaajana suhtaudun yhteisöllisyyteen nuivasti ja mieluiten pysyttelen kaikkialla piilossa, etten joutuisi osallistumaan mihinkään yhteiseen iloon ja hehkuun. Nyt oli vain annettava periksi. Lupauduin festaritukihenkilöksi, jos kaikki menisi pahasti pieleen (Joo, voin olla tukena, mutten voi tehdä mitään!) ja majoitin oman kuplan ihmisiä, jotka kiinnostuivat festareista kesken kaiken. Että pitäiskö vaiko eikö lähteä. Aina pitää lähteä! 

Näin Joose Keskitalon ja Mystic Relevations of Teppo Revon vuoden parhaan keikan. Ja olen tässä viimeaikoina nähnyt jokusen. Ajattelin, että tämä on oikeastaan epäreilua, olenko siis aiemmin aina ollut väärässä paikassa ja väärällä keikalla? Osittain kaoottinen maailmanlopun meininki yhdistettynä aikaan, paikkaan ja hyvään tahtoon, johtivat muihinkin äärikokemuksiin. Tapasin ihmisiä joita en ole nähnyt vuosiin, kaikkia en vuosikymmeniin ja oli itsestäänselvää, että täällä nyt ollaan, tässä hetkessä. Jumitin myös runolavalla, jossa ei ollut varsinaista tunkua, kuten ei missään muuallakaan. Ei mainoslakanoita teleoperattoreilta tai makkaratehtaalta; ah kauneutta! Koin pitkästä aikaa J.K. Ihalaisen lukemassa tekstejään. Se oli liikuttavaa. Olli-Pekka Tennilä luki Lemmonommelta. Nämä jäivät seesteisinä satamakokemuksina kehoon ja saamapuoli ylittyi.

J.K.Ihalainen

Jouduin tietenkin myös töihin. Mutta oliko se työtä? En tiedä. Eräs ystäväni näytti kuormajuhtana ja jakelijana kantavan repussaan paikallisen (lue saatanan savolaiset, kaikella rakkaudella kuitenkin) porukan kaljoja. Se oli työtä. Omat juomat eivät olleet koko festarin aikana ongelma, paitsi varmaankin viranomaisille. Siitä huolimatta en törmännyt yhteenkään kukkotappelijaan tai örveltäjään. Omaa tilaani rikottiin kerran, kun joku ystävällismielinen hipsteri nojasi minuun päin. Niin, ne työt. Itse purin ja pakkasin taidegalleria Lompakossa autuaaseen tilaan joutuneen artistin teoksia kuljetuskuntoon. Seuranani oli selkeästi ammattilainen. Ja tein koko ajan oma työtäni. Onneksi festivaalien taiteellinen johtaja ei koskaan ilahtunut yhtestyötarjouksistani, enkä oikeasti joutunut tositoimiin. Pää olisi nyt jossakin pöllin ja kirveen välissä. 

Ville Vuorenmaa

Pelkkää rakkauden sinfoniaa ja hehkutusta Epikset ei minulta saa. Puhuin muutaman artistin kanssa ja nappiin menneet järjestelyt olivat arpajaisvoittoja ja onnenkauppaa. Joku odotti keikkaansa päivätolkulla ja sai sen sitten heitettyä vahingossa, epäilyttävissä olosuhteissa sähköiskua peläten. Ehkä Jumala on olemassa, tai ainakin jokin jännite ilmassa, meidän kaikkien ympärillä, jolle supattaa rukouksiaan hädän hetkellä. 

Minulla oli hyviä hetkiä. Minä söin hyvää ruokaa. Minä näin hyviä keikkoja ja tapasin ihania ihmisiä. En edes jonottanut missään. Keikkojen peruuntumiset ja paskaksi menneet aikataulut aiheuttivat yllättävän vähän napinaa. Ehkä se oli sitä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikilla oli jo saappaat jalassa, oltiin valmiita huojumaan loppuun asti ja sitten kaatumaan. Jos Epiksiä markkinnoitaisiin sellaisena kuin se nyt (varsinkin kuulopuheiden) perusteella tapahtui, en lähtisi. En ikinä. 

*Katkelma teoksesta Jumalainen näytelmä: Kiirastuli, Dante Alighieri