4/30/2018

Lainasin Mannerheimille vitosen





Olen saanut aivoni hetkellisesti oikosulkuun. Olen päätynyt siihen, ettei minulle oikeastaan sovi ajattelu ollenkaan. Ei se ajattelu yksinään saa aivoja kiehumispisteeseen, vaan lukeminen, etsiminen, kirjoittaminen ja muistaminen. Ajattelun ajatteleminen ajoi minut lopulta pihalle ja kävelemään ison ympyrän. Aika nopeasti sain itseni rauhoitettua selväjärkiseen suvantoon, jossa ehdin ajatella aistillisuutta, kehon yksinvaltiutta maailmassa olemiseni ruumiillistumana, Jumalaa ja Simsejä.

En todellakaan tiedä miksi ajattelin Simsejä. Ehkä siksi, että minulla oli käsilaukussa nippu tankoparsaa, pekonia ja kananmunia. Ja mielessä jotakin niin abstraktia kuin Jumala. Ruoka liittyy vääjäämättä aistillisuuteen ja olemiseen. Joskus aikoinani pelatessani Simsejä, opettelin kaikki mahdolliset huijauskoodit nostaakseni taloudelliset resurssini pilviin ja käytin paljon aikaa hahmojeni hengiltä saamiseen. Hukuttamalla uima-altaisiin, muuraamalla heitä suljettuihin huoneisiin, näännyttämällä nälkään ja aiheuttamalla murhaavia tulipaloja. Kaipasin kävellessäni hetken aikaa pelin suomaa jumaluutta ja tappamista. Vapautta toimia itse luodussa universumissa miten lystää.

Se että olen tässä ja ollut jo vuosikymmeniä, ei helpota ollenkaan. Minun pitäisi olla jo viisaampi ja kaikin tavoin ehompi ihminen. Mietin, mistä tälläiset sisäiset määräykset todellisuudessa oikein tulevat ja onko niitä syytä pohtia ollenkaan. Olenko vain hidas ja laiska ihmisyyteni toteuttamisessa. Kohtelenko kehoani ja suurenmoista mieltäni kaltoin. Hukkaanko resurssini.

Yöllä näin unta Mannerheimista. Luulen sen johtuvan siitä, että katsoin ennen nukahtamista (enimmäkseen vain kuuntelin) youtubesta Teemu Keskisarjan Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta koululaisille pitämän yleisöluennon. Rakastuin hetkeksi paljon. Siis Keskisarjaan, en Mannerheimiin. Tarkistin kesken luennon Keskisarjan horoskooppimerkin, josko se sopii yhteen omani kanssa ja kyllä se sopii! Makasin sohvalla ja yritin samalla paikantaa selässäni asuvan kipeän syöpäkasvaimen. Todennäköisesti se on lihasjumi, stressin ja intiimin paniikin aiheuttama sekasikiö, joka poistuu kunhan muistan joskus venyttää sitä, sohia tennispallolla ja käydä saunassa ja uimassa. Tämä kaikki aiheutti kummallisen perusinhimillisen yksinäisyyden ja pohjattoman mustan tyhjyyden tunteen, joiden kanssa kävin maate.

Mannerheim siis soitti yöllä ovikelloa. En tiedä miten se pääsi rappuun. Se oli kohtelias ja kysyi olisiko minulla lainata viisi euroa bussilippuun. Ajattelin hevosta. Että voi hyvä mies, missä sun hevonen on? Annoin sille vitosen ja se kiitti ja lähti sapeleineen marssimaan alas rappusia. Aloin miettiä, että tässä on nyt kyllä niin ainutlaatuinen tilanne käsillä, että enhän minä voi antaa sen tuosta noin vaan mennä. Vähänkö vitutti, että heräsin juuri siinä kohtaa, kun olisin tarjonnut Mannerheimille aamukahvit.

Jätän tämän unen nyt analysoimatta. Ei kaikkea tarvitse sorkkia. Sitä minä vaan, että tilasin Keskisarjan, en Mannerheimia. Ensi yönä uusi yritys.




4/25/2018

Psykoosipiuhaa



Aikatauluni ovat jännästi liittoutuneet sekamelskaksi. Sellaisiksi kivipaaseiksi jotka muistuttavat dominoefektillä romuttunutta Stonehengeä. Ajattelin olla elintärkeä ihminen ja kiireineni tulvia pahemmin kuin Pohjanmaa, mutten jaksa listata hetkittäin sekopäistä yritystäni venyä kaikkeen. Mutta vinkkinä tuleville sukupolville ja eritoten itselleni: 22 tunnin työpainotteiset päivät ovat liian pitkiä.

Tärkeämpää on nukkua tunnin verran pommiin, istua muutama tunti rauhassa, juoda niin monta kupillista kahvia loppuun kuin haluaa ja hengittää. Sen sijaan että yrittäisin juuri nyt muistaa mitä kaikkea olen unohtanut, varastan muutaman tunnin omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ilman sitä tulee ruumiita. Teen myöhemmin iltavuoron ja heti kun olen juonut kaiken tarvitsemani kahvin, jatkan meditointia tiskaamalla käsin. Sitä varten minulla on varattuna sormissa paperihaavoja, joista yhdestä vuotaa vielä verta. Ei saa olla liian hauskaa.

Saatoin lukea muutama päivä sitten artikkelin naisesta, joka tekee ainakin yhtä työtä, kahta tai kolmea tutkintoa, hoitaa lapsensa ja ties mitä siinä sivussa ja on urheiluhullu. Ruokahuollon suhteen se laistaa, turvautuu kai hetkittäin eineksiin. Meinasin romahtaa. En tiedä olisiko elämäni helpompaa jos olisin sellainen nainen seuraavat kuusi kuukautta. Aina on jossakin joku, joka suorittaa yhdellä iskulla koko maailman, samalla kun oma elämä on hetkittäin sitä, että löytää edes toisen pinkinpunaisen villasukan ja tyytyy siihen.

Olen viikonlopun jäljiltä ihan onnekas ja iloinen. Sain Muusan ja Mentorin samassa paketissa, peräkkäisinä lähetyksinä. Sellainen käy melkein työstä, koska siinä on herkkä ja tunteikas sieluni lujilla. Kerroin polleana kanssaihmisille miten aina itken tämän Muusan laulun kohdalla, mutta nyt en ollenkaan ole sillä tuulella. Sitten itkin. Vuori ehti ennen biisiä empatiataputella käsivarteeni merkin myötätunnosta ja sitten se vaan oli taas siinä se märinä. Tällä kertaa ajattelin yhtäkkiä vanhenemista ja kuolemaa ja yksinäisyyttä. Tai ne tulivat mieleeni, kaikki yhtenä kuvana ja varoittamatta. Ajattelin varmaankin omaa välitöntä kuolemaani siinä paikassa.

Kuolema ei aina tule silloin kun sitä eniten odottaa, joten ehdin nauttia vielä Mentorinkin läsnäolosta. On varmasti väärin sanoa, että rakastan vähän sitäkin. Mentori on minusta kaunis ihminen eikä sitä tarvitse sen kummemmin analysoida. Kuinka voisikaan olla rakastamatta ihmistä, joka heti ymmärtää psykoosipiuhan merkityksen elämässä. Ehdimme hihitellä sille yhdessä alkuillasta. Tykkään löytää sanoja, olen niitten suhteen vähän naiivi ja rasittava. Ehkä salaa ja hetkittäin tykkäänkin itsestäni.

Luulen että pahinta stressinaiheuttajaa ja aikataulujen sovittelukauhua on se, etten koe koskaan varsinaisesti tekeväni mitään. Ja jos teenkin jotain, se ei ole koskaan riittävästi ja riittävän hyvin. Lisäksi on se kaikki sälä, mille ei oikeastaan voi mitään: toisten aikataulut, jo luvatut työt, maailma joka pyörii ilman minuakin mutta myös hetkittäin kanssani. Joku työjuttu paisuukin nelinkertaiseksi ja sen vieressä toinen kolminkertaiseksi. Sanon joo joo joo ja sitten onkin jo kauluri kusessa.

Se että teen erilaisia asioita ja vaihdan minuutissa maailmoja, on myös oma valinta. Ei saisi valittaa ja mennä joka päivä psykoosiin. Tänään yritän ajatella sen niin, että olen avaruussukkulan kapteeni, joka minuutin kuluttua on lastentarhanopettaja. Kyllä semmoinen homma saattaa välillä olla rasittavaa. Kuinka moni avaruussukkulan kapteeni edes on valinnut tällaisen "uran"?

4/18/2018

Palvilihan muistiinpanot


Työolosuhteiden luominen onnistui yllättävän hyvin. En edes joudu heräämään nunnien kanssa samaan aikaan.

Leikin olevani tuntemattomassa valtiossa (Lainaus Bergmanin Tystnaden-elokuvasta, ilman sen ahdistusta ja sairautta), tuntemattoman kielen parissa, tuntemattomassa residenssissä, edessäni aikataulu, joka on toimiva ja mielekäs, suorastaan antelias, kunhan vain noudatan sitä orjallisesti. Orjallisuus pitää sisällään siirtymäkohtia ja poikkeustapauksia, itseni luomia huijauksia ja kusetuksia. Ikään kuin aikataulu sisältäisi ylettömästi pelkkää vapautta ja lorvimista.

Aamun kaksi ensimmäistä tuntia on varattu kahville ja juoksevalle mielelle, joka saa itsenäisesti päättää mihin aikansa käyttää. Ehdin tehdä asioita jotka ehkä vaativat välitöntä reagointia. Jos päätänkin vain laiskotella ja nukkua kaksi tuntia pitempään, voin tehdä sen hyvillä mielin, kunhan alistun mukisematta päätökseni seurauksiin. Saan vaikka lukea romaania jos siltä tuntuu tai tiskata (ah). Toisaalta voin aloittaa työnteon heti, jolloin varastan ehkä tunnin keskeltä päivää ihan vaan yhtäkkiseen lorvimiseen tai vaikka päiväuniin.

Parasta koko aikataulussa on sen hiljaisuus. Puhelin ja some saa olla auki iltaisin klo 19-22 ja senkin suhteen voin myöhemmin joustaa, lähinnä teinin takia. Ja nythän tämä some on auki, mutta vain tämän hengitysaukkoni kohdalta. Periaatteessa työaika jatkuu kuuteen ja siitä myöhemmäksikin, mutta jos takki on tyhjä ja mekko märkänä hiestä, niin väkisin en jatka työaikaa. Seisautan sanat, etten joudu sekopäiseen itseinhon ja pakkokirjoittamisen tilaan.

Tämän päivän olen työskennellyt enimmäkseen parvekkeella (lisää aurinkoihottumaa tiedossa), lukien ja kirjoittaen. Olen käyttänyt luppoaikaani tiskaamiseen, kalsareitten taitteluun, munakkaan paistamiseen ja yhteen kaunokirjalliseen teokseen, josta olen etsinyt innoitusta tilan ja ajan kokemiseen ja siihen mikä niiden kokemisessa on mahdollisesti todellista. Olen miettinyt tilaa ja dialogia. Olen miettinyt huutamista, kuiskaamista, mykkyyttä ja kaikkea siltä väliltä, nimeämistä ja merkityksenantoa.

Olen pitkästä aikaa ollut täysin omillani ja rauhassa koko päivän. Nyt aion mennä ulos, viedä päivän jätteet mennessäni ja kävellä lähimpään kauppaan hakemaan jäätelöä. Samalla käyn sisäisen dialogin itseni kanssa. Lähinnä taputtelen itseäni selkään ja kehun hyvästä suorituksesta. Pääni sisältä kuuluu jo nyt huutoa. Se on urheiluselostusta:

Se on maali! Se on maali!!

4/17/2018

Kylkiasento


Juon aamukahvia sängyssä. Kuuntelen lievää stressiäni ja turhautumistani. Olen kuukausia, ehkä jo vuosia, ollut haaveilematta mistään hyvää kahvia suuremmasta. Se liittyy tähän osittaiseen vapauden- ja laajentumisen tunteeseen siitä, ettei mikään tunnu missään. Sehän on ollut pitkään tervetullut tunne ja sen sisällä olen leikitellyt myös hyvillä kohtaamisilla ja arkisten elämänmurusten merkittävyydellä.    

On ollut yltäkylläistä huomata kuinka vuosikymmeniä kyltymättömiksi totutelleet tunteeni ovat muuttuneet merkityksettömäksi hömpäksi. Nyt ne koettelevat sietokykyäni. Ehkä ne ovat heräämässä pitkän sammuksissaolon ja uudelleenkalibroinnin jälkeen. Tartun ajatuksiini kuin ajopuihin ja koen epämukavuutta. Enkö minä juuri ollut onnellinen? Mitä se onnellisuus edes tarkoittaa?

Heräsin eilen paniikissa ennen kelloa. Uni huijasi minut väärään aikaan ja paikkaan. Paniikki jatkui läpi päivän. Huusin lapsille, laskin loput opetustunnit väärin, tappelin iltaan asti puhelimeni kanssa joka palasi kevätretkeltään, jätin kodin siivottomaan kuntoon, koska en vain ehtinyt tarttua mihinkään. Se lisäsi paniikkia. Se tunne, etten ehdi mitään, vaikka teen kaiken mitä ehdin, päästän käsistäni ja sekoilen. Silti ilta tulee nopeasti, kello on yhdeksän ja ehdin juuri ja juuri sytyttää saunan, ennen kuin sammun itse.

Tunnen syyllisyyttä, koko päivän. Sitä vaarallisinta, jota ei voi nimetä. Ei kai sitä voi nimetä, kun se ei ole missään normaalissa suhteessa todellisuuden ja järjen kanssa. Se on yksi niitä itkuisia ja säälittäviä tunteita, jotka ennenkin ovat onnistuneet saamaan ylenmääräistä elintilaa juuri minussa. Olen mainio kasvualusta kaikelle paskalle. (Oh, tervehdys sinullekin marttyyrikuolevan itsesääli...)

Tällehän on voitava tehdä jotakin. Ihan itse. Olen sellaisessa puolikoomaisessa tilassa, joka saattaa sisältää itsesääliä, turhautumista, ylenpalttista ja kohtuutonta kiukkua, kyllästymistä ja väsymystä. Sellaisesta seuraa tahmea ja jähmeä olotila, joka ruokkii itse itseään. En aio päästää sitä paisumaan vain siksi että se on sille ominaista. Enkä jaksa nousta taisteluunkaan.

Ensiapuna ajattelin laittaa itseni hetkeksi kylkiasentoon. Varaan bunkkeriini tarpeeksi hyvää kahvia ja hiljennän työympäristöni sellaiseksi, että viihdyn siellä. Siivoan kaikki paskatunteet hetkeksi kaappiin ja syön suklaata aamupalaksi. En sano mihinkään kyllä, mihinkään sellaiseen mikä häiritsee keskittymistäni. Kastelen viherkasveja ja katson miten ne lähtevät revittelemään talven jälkeen. Pidän puhelimeni kokonaan kiinni klo 22-19. Sunnuntaina tarkistan tilanteen.

4/14/2018

Sarjamurhaajan pikaloma


Lyhyt minilomani on valmis. Kotimatka päättyi johonkin Tokion savusumuun joka penkoi silmät kuiviksi ja sumeiksi ja vieritti hiekanjyviä korviin asti. Katupölykausi on parhaimmillaan ja asun huonon ilmanlaadun ytimessä. Saatan myös itse olla se ydin.

Keksin toissailtana tehdä työt siinä aamuneljän maissa pois alta. Se oli hyvä päätös ja pääsin horteiseen lomatunnelmaan. Pääni rakastaa stressikohdissa tyhjäkäyntiä, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa itsestäni riippumattomassa liikeessä. Kohdemaassa istuin terassille juomaan kahvia ja katselin lempeästi kevääseen hukkuvia ihmisiä, jotka kahlasivat sepelimurskeessa vielä harmaina ja lannistuneina talven jäljiltä. Muutuin itsekin harmaaksi. Pienimmät meistä potkivat hiekkaa saappaankärjillään ja ilmaan nousi saastuneita pölypilviä, jotka leijailivat kevyesti kohti ja hajosivat tabletin päälle ja kahviin. Mikä määrä koiranpaskaa ja kusta sisältyikään seuraavaan pikkusievään ja ajatuksettomaan siemaisuuni liian pienestä cappuccinostani. Ehdin vähän ruskettuakin, eli saada alulle kevään ensimmäisen aurinkoihottuman.

Varsinainen kohde oli uusi Pihalla-klubi ja virallisista virallisin blogimiitti. Blogimiitti on ehkä vähän turhan tarkoituksellinen sana tähän yhteyteen, mutta myös todellisuutta kuvaava. Kun nyt kaikki kolme satuimme samaan kaupunkiin ja olimme jotenkin avoimia kohtaamiselle, niin kohtasimme. Luulen, että Veela oli pääkohteeni, sillä J on tullut tavattua jo joskus aiemminkin. Ja Veela toi yhden todellisen ystävänsäkin, joka viihtyi seurassamme loppuun asti. En ehtinyt tuskastella ihmisvihaani tai surkutella sitä, että taas pitäisi olla sosiaalinen. Tai ennemminkin minulle ei ehtinyt kehittyä sitä tunnetta, että pitäisi olla yhtään mitään. Suuriääninen sarkasmini saattaa silti olla työlästä kestää. Luulen myös olevani mielettömän hauska. Samalla tavalla kuin Veela näki meidät kaikki pukeutuneina mustiin, unisexiin suojahaarniskaamme, minä näin alusvaatteinani sarkasmin. Minähän en tarvitse oikeita alusvaatteita ollenkaan: puen vain hätääntyneen sarkasmin ja sillä mennään. Saatoin lopulta olla pikkuisen topless, mutta se johtui vain siitä, että meillä oli mukava ilta.

Ei tuntunut kornilta tunnustaa, että tässä tämä mainostamani sarkasmin väheneminen ei juurikaan näy. Muutoin kuin sen lisääntymisenä. Puhuimme jonkin verran kirjoittamisesta, siitä miten peitämme ja häivytämme todellisuutta ja mistä emme sano koskaan mitään. Puhuimme tietenkin myös lapsista ja eläimistä miehistä. Voi olla ettei J tuntenut oloaan kotoisaksi (tai minua pelkästään sarkastiseksi) siinä kohtaa, jossa terävällä käsiliikkeellä puukotin aamupalapöydästäni löytyvää kaurapuuronsyöjää. Jos Veelan kauniit tyttäret vielä epäilevät minua internetin syövereistä aineellistuvaksi parrakkaaksi keski-ikäiseksi sarjamurhaajamieheksi, niin voin kertoa, että se on täysin järkevä ja aiheellinen pelko.

Minusta Veela oli ja on suloinen, sellainen silmilläänkin hymyilevä nainen, aika tyttömäinen ja tuikkiva. Parhaimmillani viihdyn sellaisten naisten seurassa. Pahimmillankin vain pakenen paikalta, mutten tapa mennessäni.

Hyvästelimme halimalla. Hain vielä aamuyöllä unikaverikseni pizzan. Se oli hyvä ja lämmin unikaveri. Aamulla menin hyvissä ajoin kahvittelemaan Jampan haudalle. Oli kohtalaisen jäinen reissu. Kevät ei vielä kykene ylläpitämään tunnelmaansa 24/7. Kävelin kuutisen kilometriä aamukävelyä, torit ja muut, tyhjentäen päätä ja istuin sitten kahvilaan latelle. Aurinko tuli siihen samaan aikaan. Siihen tuli myös setämies, joka näki minut potentiaalisena tätinaisena. Sedällä oli valkoviiniä, kevätmieli ja loputon tarve puhua kengistäni. Jännä juttu, sillä kenkäni ovat yli kymmenen vuotta vanhat rönttäkengät. Ehkä se oli juuri se piste iin päälle, jota setämies ei kyennyt vastustamaan. Nautin kahvini kaikessa rauhattomuudessa, sättäilin P:lle toiseen kaupunkiin. Kun sedän tuulipuku alkoi pitää hinkkaavaa ääntä, sain tarpeekseni. Myös kahvila sai tarpeekseen ja setäkin poistui paikalta kun tarjoilu lopetettiin. Mietin, olisiko voinut itsekin lopettaa tarjoilun jo aiemmin. Vaikka antamalla kengät jalastani? Oulu, mää niin rakastan sua.

Vasta kotimatkalla käsitin miten uupunut olen ja kuinka paljon minun tekee mieleni syödä olutnakkeja. Puhuimme pieniä monologeja T:n kanssa. Eläimistä miehistä  ja lapsista. Kodeista. Saarista. Residensseistä. Puhuessani ja kerratessani edellistä iltaa, tajusin senkin, että olen ainoa, jota  J ei hyvästellyt halimalla.

Nyt vähän polttelee aurinkokylvyt naamaa ja väsyttää ihan kamalasti. Masu on täynnä olutnakkeja, joten tekee mieli jäätelöä. Huomenna varmaan, taas kerran, aloitan uuden elämän. Syön vähemmän olutnakkeja, kävelen aina vaan kauemmas ja hankin yksityisen residenssin Oulusta. Viikoiksi tai kuukaudeksi. Minä viihdyn siellä yksiksenikin, etsimässä merkkejä niistä ajoista kun olin häviävän pieni, en edes alku vielä.





4/12/2018

Oh oh Wee-ell-Now!



Puutarha kukoistaa. Sitruunalehto kasvaa kohisten. Kaikki muu kaatuilee ja menee rikki, katoaa ja unohtuu. Tarvitsen äidin ja lottovoiton. Paitsi etten tarvitse, koska niitten myötä menisi varmasti kaikki vielä enemmän sekaisin. Kaikkea pientä taas. Puhelin. Tietokone. Kengät. Peukalon kynsi ja pala lihaa. Joka päivä jotakin. Jännä miten kädettömäksi sitä muuttuu, kun palauttaa puhelimen tehdasasetukset ja lähettää sen jonnekin hevonkuuseen huollettavaksi. Seuratakseen huoltotoimenpiteitä, täytyy olla puhelin, joka vastaanottaa viestit ja koodit.

Keskiviikkoaamuna kokoan palapeliä. Yli kolme tuntia kuolleita laitteita, akkuja, teipattuja laturinjohtoja ja kiroilua. Saan yhden puhelimen arkistoistani käynnistettyä. Soitan koesoiton, saan sen ladattuakin ja akun varaus kestää yllättävän hyvin. Tämä taitaa olla se laite jonka päälle on oksennettu. Yllättävän hyvin pelittää. Tulitikkuaskin kokoinen näyttö hivelee silmiä ja käyttömukavuus on nollassa, mutta kyllä tällä ambulanssin saa tilattua. Epäilen että tätä ei muuhun edes tarvita.

Jos somen alasajo tapahtuisi hallitusti, ehtisi ajatella seurauksia. Kun se tapahtuu vahingossa sunnuntaina iltapäivällä, ei tule paljoa muuta mieleen, kuin että mennään nyt näillä, jippii tätä vapautta. Maanantaina se kostautuu, koska myös tietokone ghostaa minut varoittamatta. Ja se kynsikin on jo rikki. Kohta menee kengät, mutta en vielä tiedä, että kahlaan kotiin tulvajärviä pitkin ja jokaisella askeleella kumpikin kenkä imee jäävettä. Jäätävä jalkakylpy. Ihan hyvä näin, sillä korpuksi kuivuneet jalkani varmasti pehmenevät tällä metodilla.

Tarvitsen heti whatsappia. Työni puolesta. Odotamme turhaan myöhässä olevia lapsia, koska kenelläkään ei ole puhelinta mukana. Vinkeimmät keskustelut käydään siellä lapsiryhmissä. Kerron lapsille kaikki viime päivien vastoinkäymiseni ja saan myötätuntoisen kiteytyksen aina niin älykkäiltä ihmistaimilta: Sulla on siis vähän niinku se perjantai 13. pvä...ollu viikon. Eikä se perjantai 13. pvä oo vielä ollu.

Huomenna on onneksi perjantai 13.pvä. Luulen että se menee hyvin. Yleensä on mennyt.

En kerro miten mobiilipankki herätetään eloon viisi vuotta vanhassa puhelimessa, koska en tiedä. En kerro kuinka läskileiri etenee ryynimakkaran ja juustoriisikakkujen voimalla. En kerro sortuneeni johonkin vadelmasokerikermarasvaunelmaan, tippa linssissä ja vettä kengässä. En kerro että aiemmin myöhennetty deadline on aikaistettu. En kerro, että sain juuri viestin olla työmaalla, jonka olin täysin unohtanut. Enkä kerro, että ipadini on pariutunut työkoneeni kanssa. Työkone on 80 kilsan päässä, mutta on todennäköistä, että varastan sen jo maanantaina. Jos olen vielä olemassa. Pct ja applet ja android on sellainen sekasotku, johon en enää kykene. Onneksi laitteet on nykyisin niin fiksuja, että ne elävät omaa elämäänsä, minusta välittämättä. Jotkut niistä ovat synkassa keskenään, osa on ihan pilvessä ja kaikki ne reissaavat omia reissujaan. Mihin minua tässä edes tarvitaan? Olen ainoa joka ei tällä hetkellä ole yhdenkään kanssa synkassa.

Enkä kerro, että unohdin kissan koko aamuksi parvekkeelle, kun yritin lämmitellä suhdetta läppärin kanssa. Enkä varsinkaan kerro, että passini ei ole voimassa, mutta että unohdin sen. Kipitin heti lähimpään kuvaamoon ja vannon, että tuloksena on karmein tietämäni sarjamurhaajaotos. Tulevina vuosina minut pidätetään aina kun liikun sen kanssa.

Sen verran voin kertoa, että karkaan huomenna hetkeksi vähän pohjoisemmaksi. Zenit täytyy riipiä kasaan sieltä mistä voi. En ole vielä keksinyt millä vehkeellä saan tekstini sinne minne pitääkin, mutta olen luottavainen. Jollakin ja jotenkin. Etsin jonkun baristan joka tarjoaa kaupungin parasta kahvia ja langattoman yhteyden kaikille, jotka ovat epäsynkassa kaiken kanssa.






4/07/2018

Hyvä arki





Kylläpä on ollut kiikkerä viikko. Tähän mennessä. Lumimyrskyjä ja tulvia nyt ainakin. Kaatuneita medialaitteita, tuhoutuneita kovalevyjä, yhteensopimattomuutta ja lisää yhteensopimattomuutta, turhaa työtä, melkein itsestään rikkoutuneita laseja (ne hyppivät päälleni kaapista), jääkalikoita katolta niskaan (murusia) ja käsilaukkuun (puikkoja), kompurointia koiran ruokakuppeihin, heilumista huteralla jakkaralla, korkean paikan kammoa ja hikoilua (70 cm jalat irti maasta). Aamupalan, lounaan, päiväkahvin ja illallisen siirtämistä paremmalle ajalle. Sellaista pientä silppua ja kauhua, jota arki yleensäkin on täynnä, mutta jotenkin tehostetusti tällä kertaa, pelon rajamailla kiikkuen, että mitäköhän seuraavaksi. Sellaista yhteisöllistä ihmetystä, että onko Riivaaja (onko se muka todellinen) vihdoinkin löytänyt pienen yhteisömme ja taputtelee meitä nyt hengiltä.

Ei se kai ihan niin mene. (Paitsi se kaverin liiteri. Pitikö senkin vielä sortua juuri nyt?)

Meinasin tehdä sellaisen taulukon, jossa listaan viikon miinukset ja plussat, että oikein omin silmin näen, että näin se maailmanloppu alkoi, näillä miinusmerkeillä. En tehnyt listaa, sillä pelkkä sen ajatteleminen toi mieleen niin monta plussaa, ettei niiden voittoa tarvinnut taulukolla osoittaa. Maailmanloppuunkin tarvitaan vähän enemmän yhteisöllistä vääryyttä kuin tämä omani.

Hyvä arki on kyllä hirveä termi, mutta hyvä arki, olosuhteet huomioonottaen, koostuu silpuksi sirotelluista suvantokohdista. Suvannot saattavat olla kestoltaan häviävän lyhyitä, lähes huomaamattomia, mutta niiden olemus tulee julki joskus myöhemmin, siinä kohtaa missä hengitetään syvään ennen nukahtamista, istutaan liikkuvassa pendolinossa, ei kenenkään maalla ja tuijotetaan tummenevaa tyhjyyttä. Niihin hetkiin ei välttämättä edes voi itse vaikuttaa (mutta ne vaikuttavat itseen) muuten kuin asennoitumalla etukäteen niin, että uskoo niiden olemassaoloon ja luottaa että ne tulevat aina joskus, vieraisille, tyhjään taloon, tyhjään päähän. En tiedä mitä tarkoitan, mutta tiedän että niitä hetkiä on.

Minun työviikkoni päättyi Jackson Pollockiin. En enää jaksanut, joten vilautin nelivuotiaille (ei enää ikinä, paitsi ehkä joskus) pätkän Pollockin juosten kustu -tekniikkaa. Siivosin puoli tuntia. En usko, että pääsin vanhempien suureen suosioon, sillä yksi pienimmistä oli kyynärpäitä myöten ruskeassa värissä (hän osasi sekoittaa sen itse) ja esitti kiivaita vastalauseita avustaville pesutoimilleni. Hän halusi viedä edes osan väristä sormien välissä kotiinsa, muistona, äidilleen. Aivan käsittämättömän mahtava tyyppi.

Ehdin viikolla pyörähtää kerran kotona vaihtamassa vaatteita ja silittämässä kissaa, nukkumassa yksityiset uneni omassa sängyssä ja moikata lastani. Muita plussia ovat ainakin juhannukseksi sovittu hiihtoretki ja yhtäkkinen yhteisöllisyys naisten kesken. Sen sijaan että olisimme kaikki viettäneet väsymyksemme yksin, teimme iltamyöhään ruokaa. Yksi paistoi kanan, toinen teki salaatin ja kolmas lämmitti saunaa. Sopivasti yhdessä, sopivasti yksin. Tämä ei onnistu ilman rakkautta. Se on ehkä se suurin plussa. Tulin eilen kotiin ennen yhtätoista. Katsoin junan ikkunasta itseäni syömässä banaania. Katsoin mustaa ja mummoja tableteilla. Rinkkoja ja matkalaukkuja, kutimia, unia ja hihitystä. Kotiinpaluuta ja matkalle lähtemistä. Haaveilin aamusta, jona ei tarvitse liikahtaa mihinkään ja voin nukkua niin pitkälle kuin ikinä haluan. Heräsin puoli yhdeksältä ja viekoittelin T:n kanssani puutarhamyymälään. Tuhlasimme sinne vähät rahamme, tulimme kahville kaupungin parhaaseen kahvilaan ja pidimme puheita huonekasveille. Nyt ne seisovat suoravartisina ja vakavissaan, varmaankin pohdiskellen kaikkea kuulemaansa. Puskevat uutta alkua ja lehteä, hengittävät minua ja minä niitä.

4/01/2018

Ainakin neljän tunnin päiväunet ja oikea korvani




Kuinka vaikeaa voikaan olla juhliminen! Olin eilen jo tehnyt päätökseni ja hyvillä mielin valmistauduin iltamiin. Tiesin saavani olla parhaassa mahdollisessa seurassa, omassani ja kaikkien muidenkin. Ajattelin ensin loikoilla ihan pienen hetken sohvalla, venyttää itseni valmiiksi ja skarpiksi.

Nukuin reilut neljä tuntia putkeen, lopun iltapäivää ja alkuillan. Heräsin kylmään kuolaan molemmilla poskilla, raukeana kuin hylätty kuminauha, tukka öljyisessä takussa ja varpaat umpijäässä (ikkuna oli pikapäikkäreiden ajan samalla tavalla selällään kuin minäkin). Juhlat olivat alkaneet ajat sitten. Onnistuin pesemään itseni, melkein meikkaamaankin ja hakemaan vielä matkan varrelta kaksi keskiolutta (20:58) pahimpaan viinanhimoon. Ovella emäntä otti minut syliin ja nauroi tyytyväisenä imitoidessaan samalla huteraa olemassaoloani. Että voi kun oot vieläkin ihan zombie, etkä osaa oikeen pysyä pystyssä tai kävellä!

Loppurutistuksena hiippailimme kotibaariin, joka avasi ovensa eilen, remppakuukauden jälkeen. Sen uusi konsepti on kieltämättä pelottava. Sellaisia drinksuja, joiden valmistamista katsellessa hikoilin, kun pelkäsin että baarimikon hyppysissään vaalima pensasmustikka lentää väärään paikkaan ja mennessään räjähtää jonkun hienon rouvan rinnuksille tai vadelma uppoaakin juomaan tai sen sisältä kiemurtelee ulos pullea mato. No, jos kiemurtelisi, se alkaisi laulaa Somewhere Over the Rainbowta, niin loppuun asti mietittyjä olivat uudet fiinit drinksut. Tilasin keskioluen. Baarimikko unohti laskea sen, joten sen osan minkä se muisti laskea, sain ihan ilmaiseksi. Eli mikään ei ole oikeastaan muuttunut.

Pari pikkujuttua on vaan ehostunut tai tehostunut. Pidän kotibaarin uudesta turkoosista sävystä ja tiiliseinän terhakammasta näkyvyydestä. Ja tietenkin ikkunoista, joita olen odottanut jo vuosia. Ei niistä vieläkään näe ulos, mutta ne näkee. Jo se suo illuusion jossakin häämöttävästä avuruudesta. Ja ihaninta oli tietenkin, että heti kun menin sisälle, minulle kerrottiin etä tekemäni vessakyltit on säilytetty! Ne on vain liimattu tiukemmin kiinni. Avajaisillan ihmisistä suurin osa oli tuttuja, mutta joukossa oli jokunen turisti. Uskon että pääsemme heistä ajan kanssa eroon. Vain kestävimmät ja parhaimmat jää. Uudella baarimestarilla on tietenkin edessään rankat ajat, kun opettelee meidän huonekalujen tavoille ja tutustuu oikkuihimme. Saisinko litran maitoa, mukaan kiitos, ilmaiseksi. Puhun  nyt itsestäni kuin kävisin baarissa useinkin. No en käy. Säilyttääkseni kanta-asemani minun täytyy siis alkaa käydä vaikka väkisin. Olen minä siellä ennenkin tehnyt töitä/neulonut/kokoustanut ja ollut maanpaossa.

Se vähän huvitti, että kun pää soitti sitä Kauko Röyhkää, niin jotenkin Kauko Röyhkäkin oli löytänyt tiensä kotibaariin. Pääsin myös yksinäisyyden ytimeen, tai sanallistamaan sitä M:n kanssa. Se oli virkistävää ja vittumaista. Kun molemmilla on sama kela päällä, ei tarvitse kalastella myötätuntoa tai kierrellä ja kaarrella. Puhuimme siitä yksinolemisen nautinnosta, tai omasta epäröinnistäni sen suhteen. Minulle se taitaa olla suurempi kuin M:lla, mutta M kiteytti yhden osan siitä aika hyvin. Jos ei olisi niitä pätkiä elämässä kun EI ole yksin, olisi se yksinäisyys silloin nautittavampaa.

Olin jo lähdössä kun I tarttui (luvallani) korvaani. Tämä oli kyllä jännintä pitkään aikaan. Se sanoi että onkin halunnut päästä käsiksi juuri minun korvaani. Sitten se alkoi hieroa. Pää räjähti. Veri kiersi korvasta polviin asti ja minulle tuli tosi kuuma. Yhtäkkiä olin täynnä energiaa ja hehkua. Kävelin ulos, rantoja pitkin kotiin ja korva oli kuin tulessa. Minulla oli huppu päässä ja tuntui että koko pää syttyy kohta palamaan, palan soihtuna tässä rannassa ja hymyilen vaan. Jäin sinne seisomaan, katsomaan hienoa utua järvellä ja viilenemään. Ehkä se ihmeellinen vireys oli pitkien päiväunien, ystävien, raikkaan ulkoilman ja korvahieronnan yhteisvaikutusta, mutta olin vielä puoli neljältä aamulla hyräilevän hyväntuulinen ja tekeväinen.

Nukuin muutaman tunnin ja kokeilin varovasti korvaani. Sitten hieroin sitä. Sitten hieroin molempia korviani yhtäaikaa. Virtaus ei ollut niin voimallinen kuin toisen kosketuksen aiheuttamana, mutta tuli se sieltä kuitenkin. Sillä vireydellä koin äkillisen tarpeen katsoa pitkästä aikaa Easy Riderin ja syödä hirvittävät määrät sushia. Niin myös tein. Sushi oli vähän feikkiä, mutta ajoi asiansa. Koskaan ei voi tietää mihin joutuu, jos viitsii edes kerran päivässä herätä ja olla olemassa.


Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...