30.10.2013

Giljotiinissa


Maailma on mutkalla 

Olen hirveän iloinen kaikkien maailman naisten puolesta. Sain eilen antaa rakkausvalmennusta Yhdelle miehelle ja päätin siinä samalla tehdä palveluksen kaikille maailman naisille. Käskin miehen mennä ja tehdä aloite. Nyt. Ja huomenna myös. Sellainen jonka nainen ymmärtää. Vaikka naiset ei nykyään muuta teekään, kuin aloitteita, niin ne arvostavat kyllä niitä, joita niiden ei tarvitse itse tehdä.

On vaikeaa nähdä itseni varsinaisena rakkausvalmentajana, mutta niin minä vain suolsin suustani kaikki universumin ja naiseudenkin kliseet. Ja jos Jari Sarasvuo saa sanoa kaikesta mitä sylki suuhun tuo ja Laasanenkin mittailla julkisesti minunkin markkina-arvoani, niin näitten rinnalla mä olen varmasti ihan vitun hyvä oraakkeli. Olen saanut aiemminkin valottaa tälle samaiselle Yhdelle miehelle naisen ajattelua ja sitä loputonta analyysiä jonka nainen saa kehitettyä, vaikkapa sanasta luuta. Puhumattakaan miehen ja naisen viestimisen täysin päinvastaisista kaavoista, jotka aiheuttavat enimmäkseen sekavuustiloja ja ihmiseläimen degeneroitumista. Puheemme muistuttaa joskus sellaista sanojen töksäyttelyä, jossa toinen sanoo sanan ja toinen tulkitsee sen merkityksen väärin ja sitten ainakin minä alan aika nopeasti selventää viestiäni huutamalla ja huitomalla. Sylki lentää ja pissat tulee housuun pelkästä raivosta. Minä puhun niin suoraan kuin osaan, mutta mies ei tajua sanaakaan! Edes yhtä! Kaiken syljen ja testosteronin jäljiltä tapaamme tajuta, että kyllä, puhuimme samasta asiasta ja olimme siitä näköjään täysin samaa mieltä. Otetaanko lisää kahvia? Ei naiset ole monimutkaisia! Niiden pitää joskus vaan vähän tarkentaa. Ihan kaikkea.

Meille tuli taas vähän sanomista siitä suoraan sanomisesta. Annoin esimerkin omasta elämästäni. Kainalosauva sanoi taannoin, että siitä on erikoista, ettei mulla ole sellaista ihan mahtavaa miesystävää, koska mä ansaitsen sen. Yhden miehen mielestä se oli mukavasti sanottu ja Kainalosauva tarkoitti sanomisellaan juuri sitä mitä sanoikin. Koska miehet ovat sellaisia. Ei ole mitään piilomerkityksiä ja peliä. Ai ei vai! Minä taas raivosin kaksi päivää (viikon), sillä minusta se oli säälivä, alhainen, minut kokonaan ihmisenä ja naisena nollaava ja itkettävän raivostuttava kommentti, joka kaiken lisäksi on niin kliseinen, että itkin kolme tuntia. Erityislaatuisen ihanuuteni vuoksi istun täällä kotona saatana internetissä ja joku kehtaa tulla huutamaan siitä, etten ole kokonainen, vaan säälittävä yksinäinen nainen, joka tarvitsee jonkun mahtavan rinnalleen, ollakseen vähemmän säälittävä friikki ja eheytyäkseen kokonaiseksi ja pitääkseen jonkun miehen tyytyväisenä. Mitä helvetin ansaintalogiikkaa tämä elämä oikein on? (Kyllähän mä oikeesti ymmärrän, ettei se niin sanonut. Ehkä.)

Mitä ihmettä mä olin sanomassa. Sori. Mä kirjoitan tässä samalla apurahakaavaketta puhtaaksi ja huomasin että tupakatkin on loppu, joten mun on mentävä nyt ensin ainakin ärrälle.

Piti sanoa, että rakastunut mies on yhtä kiemurteleva, epävarma ja sekopäinen kuin nainenkin. Minusta on kivaa katsoa sellaisen miehen rimpuilua ja sisäistä taistelua koko maailmankaikkeutta syytellen. Ihan vaan kahvikupposen ääressä ja varsinkin kun se ei kohdistu minuun. Siinä samalla voi opetella elekieltä. Vauvakeskustelupalstat on täynnä niitä juttuja miten ihastunut mies katsoo ja käyttäytyy ja kävelee ja mitä nyt tekeekin, sukii tukkaansa ja istuu haarat levällään. Siinä ne kaikki eleet on. Sen ei tarvitse kuin ajatella kohdettaan, niin se muuttuu eläimeksi, jonka testosteronitason voi mitata sen katseesta. Sanomattakin on selvää, etten mä ymmärrä näitä eleitä itse, jos ne kohdistuu minuun. Mulla on muutakin tekemistä, kuin arvailla ja analysoida miehiä niitten elehtimisen perusteella. Kaikki ne sukii tukkaansa. Tai useimmat niistä joilla tukkaa on. Mun eteen voi polvistua ja kosia, enkä mä tule siitäkään hullua hurskaammaksi. Tosin mulle voi sanoa suoraan että "tule". Sen mä ymmärrän, enkä sekoita sitä mihinkään muuhun.

Miten mies, joka valloittaa avaruuden ja rakentaa mersun ja kaukoputken, voi olla niin totaalisen pihalla, ettei saa yhtä sanaa suustaan? Sillä on siinä sanassa kaikki pelissä ja naisellakin on. Sen yhden sanan myötä, voi koko hulluus romahtaa tai sitten muuttua yhteiseksi hulluudeksi. Luulisi, että olisi kivaa saada pakit ihan suorilta tai lentää taivaaseen. Helpompaa kuin takertua pahimmillaan vuosikausia piinaavaan pakkomielteeseen rakkauden ehkätoteutumisesta tai oletukseen siitä, että universumi on ikävä tyyppi, joka ei salli minulle sitä kaikkea kivaa, mikä muilla jo näyttää olevan.

Universumin energiakenttien sijaan miehen, ja ehkä naisenkin, kannattaa joskus palata vaan tähän käsillä olevaan hetkeen ja hyväksyä se giljotiinin, kuilun, kuoleman ja pettymyksen paino joka painaa ja avata suunsa. (Tai no, lähetä vaikka tekstari saatana, jos puhekyky on mennyt. Kuka kieltää lähettämästä tekstaria sille jonka kanssa istuu samassa pöydässä?)

Tässä kohtaa mä muistutan, että on maailman helpointa sanoa toiselle, että tee aloite ja sano suoraan. Olen itse seurannut tätä neuvoa ehkä liiankin usein ja aina on mennyt niin päin vittua kun voi. Siksi mä olenkin tehnyt vaitiololupauksen itselleni. Se on jonkinlainen rakastumattomuuskortsu. Se ei vielä toimi, mutta kun sinnikkäästi kumitan kaikkia universumin mulle luomia hautoja ja rakkauksia, niin kyllä se varmaan kohta toimii. Toisaalta, jos ei olisi mennyt niin päin vittua, olisin varmaan jäänyt paitsi vaikka mistä maailman ihanimmasta asiasta mun elämässä.

Ai niin. Miehet. Se testosteroni on jo kolmikuisella sikiöllä ihan samaa luokkaa kuin miehellä. Se mikä teissä jyllää, ei aina ole epäoikeudenmukainen universumi vaan testosteroni. Muistakaa masturboida säännöllisesti, eli vähintään kahdesti viikossa. Voitte te tietysti paneskellakin, jos siltä tuntuu. Älkääkä urheilko liikaa, koska se ei todellakaan tee hyvää teidän miesenergialle.

28.10.2013

Kipupiste


Berliinin muurilla


Kiinassa 

Tiellä  


Sydämeni ei siirtynytkään aivoihin, kuten aiemmin oletin, vaan otti kerrankin ohjat käsiinsä ja paiskoi 10 000 neuroninsa voimalla päätä ja koko kehoa ihan uusiin avaruuksiin. Se näpäytti hetkeksi aivojen ylivaltaa ja pulssitti minut universumin viimeiseen kolkkaan, joka taitaa hetkittäin olla juuri se hetki maailmassa jossa itse leijuu. Eikä siihen montaa sekuntia mennyt, mutta viikko kuitenkin.

Kaikki mikä tapahtuu, koskee ja hipoo. En edes tajua väistellä. Sanat jauhavat minusta naismeetvurstia ja olen luottamaton aisteihini. Noin kolmen miehen kipupisteet ja voimaharjoittelut, nyrkkeilyt ja sokkojuoksut sekoittuvat fiktioksi, enkä enää muista kuka mitäkin tekee, venyttelee tai runkkaa, ihan sama. Ja naiset tyyniä kuin pöllöt, katsovat päältä ja huokaavat. Niillä on säätimet hukassa. Oma kehoni nappaa kivun kuin magneetti ja keskellä viikkoa se sitten tilttaa. Oksentaa ja pökertyy lattialle ja vessaan ja sänkyyn. Hengittää varovasti ja huohottaa, vuotaa kaiken ulos, veren ja kuonan.

Kaikki on vähän marraskuuta, vaikka se ei edes ole täällä vielä. Unissa tuoksuu metsä ja metsämies. Metsuri. Eläin ja ihminen ja karhu ja haaska. Kaikki on märkää ja liukasta. Haluaisin olla metsä tai multa. Ettei olisi tätä ihmisen taakkaa. Kompassitonta aistittomuutta ja epävarmuutta.

En ole moneen päivään tiennyt mikä päivä on. Melkein aina on yö. Tänään tiedän että on maanantai ja pääsen naistensaunaan. En kaipaa mitään muuta niin paljon kuin naista ja lämpöä ja poltetta ja tyyniä sanoja, vettä ja hiusten pesua.


23.10.2013

Missä on tässä ja olinko minäkin siellä








Joskus ajattelen. Olen ajatellut ajattelemista jo useamman päivän. Siitä lähtien, kun huomasin vahingossa ajattelevani. Tässä olemista ja muutakin.

Tuntuu, että olen ollut monta päivää reissussa ja niitä paikkoja joissa olen käynyt, ei mahdollisesti ole olemassakaan. Se on hieno tunne. Ja olen ihan oikeasti ollutkin matkalla sinne tänne perjantaista asti, mutta jotenkin kuvittelen etten olekaan. Ihan varmasti joku voi todistaa. Minullakin on todisteita, muttei niistä voi sanoa ovatko ne oikeita. Ne ovat hieman epätarkkoja ja juurettomia.

Olin lauantaina aamulla galleriassa Tampereella. Katsoin ulos ikkunasta. Ei sen kummempaa, rekisteröin sen kadun ja maiseman, otin kuvankin. Sunnuntaina menin galleriaan Kuopiossa. Siellä roikkui maalaus siitä paikasta, jota katsoin Tampereella. Se oli hyvin arkinen silmukka vuorokauttani. Että olenko minä tässä ja missä on tässä, kun se on tässä vähän siellä sun täällä? Oliko ne muutkin siellä vai vain joku niistä ja missä ne muut oli jos ne ei olleetkaan siellä? Ja missä ne tästä ovat, vaikka ovatkin koko aika muka siellä? Mitä hetkeä elää, jos elää sitä samaa samanaikaisesti siellä ja täällä, eikä missään kuitenkaan ole ihan tässä, vaan maailma on tärähtänyt vähän vinksalleen ja poimulle? Ja siltikin on aina tässä. Ehkä sitä itse tärähtelee. Vavisuttaa maailmankaikkeutta hengityksellään.

Olin toisessakin kummallisessa paikassa. Se oli sekoitus kulttuurimaisemaa ja Twin Peaksia. Yksinkertaisia asioita. Onnettomuuksia, iloja, elämänkohtaloita, murhayrityksiä, talven alkua, eksymistä ja pois lähtemistä. Olen vähän jäässä kun ajattelen sitä. Kuinka vähän vinksallaan ihmisen täytyy olla ja se suljetaan heti vähän kauemmas päätieltä. Ihminen on niin hauras ja paljas. Sairaskin. Maailma on niin kapea ja heiveröinen.

Tämän lisäksi olen vuorokauden verran, ylikin, uskonut nukkuvani, vaikka olenkin valveilla. Ja unissani luullut olevani valvella ja tekeväni kaikenlaista, mikä ei tietenkään ole tullut tehtyä, kun olen vain uneksinut ja uneksinut.

Luulen että olen unohtanut jotakin. Välistä. Jotakin isoa ja lämmintä. Sydän taisi siirtyä aivoihin eilen. Päässä tuntui veriseltä. Bussissa luulin olevani lentokoneessa ja naureskelin sen rullatessa nousuun.

Missä mä muutoinkin olen ollut. Näpäytin kuuta yötaivaalla ja jossakin lauloi Armi ja Danny. Kainalosauva nipisti mua äsken, tai jokin aika sitten, ja väitti että olen hereillä. Kuviteltu uneni johtuu kummallisesta valosta joka täällä leijuu. Sisällä ja ulkona. Mutta kun mun tasapainonikin on mennyttä. Huojun miten sattuu, kun siirryn paikasta toiseen. Paikoista paikkoihin joissa en tiedä olevani.

Ja nyt mä tunnen taas nukahtavani. Ehkä uni tarvitsee minua. Lohdullista, että edes joku.

14.10.2013

Jos olisin mies, pesättömyyteni olisi globaali väärys


Miesten puutteesta rakentuu globaali suru ja huoli. Tai puutteen seurauksista. Yksinäiset miehet, joille kukaan ei suostu jakamaan pesää, ryhtyvät sotimaan ja murhaamaan. Varsinkin jos niillä ei vastakappaleena ole naispuolista olentoa, joka ehtymättömässä pehmeydessään kilpailee pullataikinan kanssa ja veivaa siitä taikinasta vielä suklaisia korvapuusteja. Siinä pesässään, jonka on pesättömälle miehelle rakentanut ja on synnytyselimet tanassa valmiina synnyttämään pesättömän miehen kaikki siittämättömät lapset. Mua vituttaa ajatus naapurin Setäjuoposta, joka kärsii Kiinassa jo pitkään jatkuneesta syntymättömien tyttölasten määrättömyydestä ja saattaa kohta murhata jonkun. Vaikka minut. Tai sitten se muuttuu pieneksi pörrääväksi hyönteiseksi.

Paitsi ettei naapurin Setäjuoppo varsinaisesti kärsi. Tosin kuin minä, päivittäisestä kokovartalohumalasta nauttiva Setäjuoppo elää kohtuullisen mukavaa elämää. Naiset tuulipuvuissaan parveilevat ovella. Ainakin kaksi niistä olen nähnytkin ja yhden olen kuullut laulavan iloisesti rapussa, mitä lie saaneena. Ainakin hajusta ja jatkuvasta humalasta päätellen, menisin ihan pokkana arvioimaan, että tuo on niitä syrjäytyneitä ja huonovointisia, panemattomia miehiä. Niin ruokkoamaton kuin Setäjuoppo onkin, kaikki todisteaineistoni vaikuttaa päinvastaisuudellaan. Naapurin Setäjuoppo panee enemmän kuin minä ja Breivik yhteensä!

No, Breivik on huono vertaus. Se on jo vankilassa. Minä en vielä ole. Ihmettelen, mikä tekee minusta globaalisti vähemmän huolen arvoisen, kuin kenestä tahansa miehestä, sillä rajansa se on minunkin saamattomuudellani! Ja jos mulla joskus naksahtaa, voin vannoa, etten ole mitään niin söpöä kuin äkäinen ampiainen, vaan jotain ihan muuta.

Pitäisi kai vähän tappaa tai leipoa pullaa. Tai olla syntymätön tyttö. Silti, globaali yliherkkyys miesraukkojen ahdingolle olisi varmasti minun ja muitten abortoitujen tyttösikiöiden syy. Saatanan syntymättömät munahaukat!

Hirveen paljon maailman taakkaa joutuu jokainen nainen haarojensa välissä kantamaan. Milloinkohan joku huolestuu siitä? Mä alan vähän huolestua, mutta eihän sillä ole mitään väliä. Mutta olisi, jos olisin mies.

13.10.2013

Panemisesta tai pakenemisesta



Jokin viikko sitten merkitsin kalenteriin ex tempore -matkan sinne missä kaikki lasketaan. Menin sinne perjantaina. Tulin sieltä pois, koska siellä oli kamalaa. En suosittele. Sen nimi on Gloria ja se on helvetin esikartano tai itse helvetti, en ole ihan varma.

Sen sijaan eiliset kinkerit olivat antoisat. Tapasin monta viehättävää miestä ja naista. Niin monta, että piti lopulta laittaa stoppi toimilleni, koska muuten olisin herännyt täysin vierailta apajilta silmät punaisina. Ja se olisi ollut se pienin paha. Mun on niin tuskaisen vaikea joskus valita tai jättää niikseen. Heräsin kyllä silmät punaisina, mutta tiesin missä. Jaksan silti yllättyä. Siellä missä tiesin olevani, tarjoiltiin kahvi vuoteeseen. Kahdesti. Ja kaikkea muutakin tarjottiin. Monta kertaa. Tai ne tulivat oikeastaan ihan itsestään.

Illalla puhuttiin paljon henkeviä. Enimmäkseen miehistä ja seksistä ja taksikuskeista ja bluesista ja borrelioosista ja siitä, paneskelenko minä yhden muusan kanssa vai en. En tiedä miten sellaiseen ajatukseen voi joku päätyä, että harrastaisin jotain jälkiaviollista seksiä, mutta sanoin etten pane tai panisi tai ole pannut. Minä tietenkin valehtelin. Enhän mä voi käydä edes säännöllisesti töissä,kun vaan paneskelen koko ajan! Kun huutaa tarpeeksi usein että susi, niin tapahtuu jotain. En muista mitä. Mutta siis panisin. Ja olen kerran unissani pannutkin. Eli perun valheeni. Mutta en silti pane, koska en voi panna niitä joita rakastan. Vai miten se meni? Eikä tässä ole vissi logiikka. Eiku eikö?

Olen tehnyt tänään katumusharjoituksia nuotiolla ja metsässä. En ole kyllä varsinaisesti katunut mitään. Olen vain käristänyt ryynimakkaraa ja antanut tuulen puhaltaa. Tätä ei suotta kutsuta pyhäpäiväksi.


11.10.2013

Saippua



Vietin eilen (tai joskus) tukkoisen työaamun jälkeistä masennuksesta toipumista hyvän ystäväni kanssa. Jotenkin älyttömäksi meni se meininki siinä jättilaten äärellä. Meillä on tapana ajatella paljon. Ääneen. Ajattelimme tänäänkin miehiä.

Sellaisia miehiä, jotka tekevät asioita. Kuten esimerkiksi elävät naisten kanssa. Voitelevat suksia ja kosivat. Tai ovat vaan. Vaihtavat patterit kaukosäätimeen. Rakastuvat. Tekevät kaikkia asioita meidän eteen, mutta me ei vaan tajuta. (Ei siis varsinaisesti meidän kahden viiva neljän eteen, vaan ihan yleisesti naistensa eteen.) Kun mies vaihtaa pihamaalla autoomme talvirenkaita, lumen ja jään jo ollessa maassa, tulemme siihen kahvikuppi höyryten ja sanomme, että me kyllä arvostetaan miehiä jotka osaavat käyttää sanoja. Kun mies auraa mökkitien ja lapioi lumet katolta ja ihan joka paikasta ja kaataa meille talven varalle hirven, sanomme, että eikä sitten mitä tahansa sanoja, vaan juuri niitä oikeita sanoja. Mies lämmittää saunan, ojentaa puolikkaan sanomalehden ja katsoo silmiin ja hymyilee ja me sanomme, että pitäis kyllä puhua enemmän.

Me on jo pari vuotta mietitty sitä ja epäilty, että miehet varmaan kaipaa kehuja ja muitakin sellaisia asioita jotka hivelee niitten miehisyyttä. Ne haluaa tulla vaihtamaan sulakkeita ja käyttelemään porakonetta ja laittaa tauluja seinälle ja lamppuja kattoon ja jalkoja pöytiin ja leipoa pullaa ja hillota marjoja. Tosin jotkut haluaa vaan tulla paneskelemaan, tai pettää vaimoaan, tai jotain sukupuolineutraalia, mikä se sitten nykyään onkaan, ja häipyä keittämättä aamupuuroa ja palata sitten asiaan ei koskaan. Mutta nyt ei siis ole kyse niistä miehistä.

Olikohan tämä alustus johonkin? Ehkä siihen, mitä oma pääni alkoi tuottaa, kun ystäväni totesi, että voisin itse tehdä jotain. Kysyä ja pyytää.

Tein sitten tänään testin. Kehuin miestä. Vähän siihen tyyliin, että silmäsi ovat kuin tähdet ja olet muutenkin kaunis kuin kukkamaa. Ja voi miten hyvin se upposi mieheen! Se oli ihan voisulaa, eikä meinannut millään jähmettyä takaisin muotoonsa. Tunsin itseni vähän tolloksi ja jatkoin puhetta. Vähän haastavammin. Kiristin ruuvia. Mies kiemurteli ja tuskastui. Miten voinkin olla niin ärsyttävä ämmä aina? Enkä kuitenkaan ole.

Luultavasti siksi, että pelkään. Kuollakseni. Jos tapaan joskus jonkun oikeasti kiinnostavan ihmisen tai miehen, valmistaudun kohtaamaan sen kuin jonkin esihistoriallisen villieläimen. Lasken kaiken sen varaan, että mieseläin on läpensä paha, laskelmoiva, valmis tappamaan, loukkaamaan, olemaan rakastamatta ja jättämään minut taistelukentälle kitumaan, melkein elossa, mutta tunnin päästä jo umpitapettuna. Ihan varmasti läksyni oppineena. Tämä kaikki tapahtuu ihan itsestään, omassa päässäni. Autopilotilla. Tavallaan murskaan itseni, ennen kuin kukaan muu ehtii. Edes esitellä itseään.

Olen vuosien kuluessa kehitellyt jonkin verran myötätuntoa minuani kohtaan. Niin paljon, että välillä rakastan itseäni ihan valtavan paljon ja ehdoitta. Mutta edes minä en jaksa silitellä ja tyynnytellä itseäni siihen, ettei kukaan tapa minua pelkästään kivojen tai positiivisten tunteitteni takia tai jatkuvasti uhkaa ja odota, että paljastelen heikot kohtani raadeltaviksi. Se että joskus kaipaa silitystä, on inhimillistä. Ei ollenkaan sairasta tai merkki heikkoudesta, jonka vuoksi on kuoltava. Nyt heti. Se on yksi varma syy siihen, että olen yksin nyt ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa. Pelkään niin paljon, että mieluummin kuolen, kuin uskallan altistua enää yhteenkään rakkaussuhteeseen. Ja kuitenkin koko ajan rakastan. Ongelma on kai se, etten usko että minua voisi kukaan rakastaa. Vielä ongelmallisempaa on se, että minua kuitenkin rakastetaan, jatkuvasti.

Eikö kaikkia ole joskus hakattu naamaan sukalla, joka sisältää puolen kilon saippuapalan? Yksi ongelmistani, se iso, on se, että hakkaan mielelläni itse itseni mäsäksi, ennen kuin kukaan muu (taaskaan) ehtii. Että siitäs saitte!

8.10.2013

Aika alkaa nyt









Hyvän kirjoittamisen jälkeinen puhe pitäisi hirttää alkutekijöihinsä. Inhoan naksahtelua roolista toiseen. Olen kai joskus sanonut, että se sujuu vanhemmiten leikiten. Tai ettei suju. En muista.

Välitilassa juon kahvia ja romahtelen sinne tänne, pölpötän kunhan joku vain kuuntelee ja säilyttää katsekontaktin, jota voin väistellä ja jatkaa harhaista yksipuheluani Aune-tädin pulleista reisistä, joiden päällä oli niin mukava keikkua.

Kuka jaksaa kuunnella rannesärkyni, terapiavuoteni ja lapsuudentraumani sulavasta ukkometsosta, samalla kun imen laten toisensa jälkeen tyhjiin ja puren punaamattomat huuleni verille. En minä ainakaan, mutta minun ne pitäisi rauhassa kuulla.

Olen surkuhupaisa tarjoilija joka kantaa höyryävän jäisiä sisäelimiä mielipuoliselle pöytäseurueelle. Ei tule tippiä.

Muita päivän kohokohtia:

Kotona haisee pahalle. Kuselle ja jollekin makealle. Löyhkää. En tajua mistä se tulee. Ehkä jossakin on ruumis. En ole löytänyt sitä mistään. Ehkä minä olen se.

Kollegani totesi, että todennäköisesti olenkin pilannut jonkun miehen elämän, koska niinhän ne naiset tekee. Sitä varten ne on. Naiset.

Minä en ole olemassa. Olen koko päivän odottanut, että ehtisin itkeä. Nyt kun vuorokausi vaihtui, minulla on ruhtinaallisesti aikaa. Vaikka aamuun asti. Aika alkaa nyt.


5.10.2013

Voit painua helvettiin katsomaan ranskalaisia elokuvia


Yöpyöräily 


Päiväkahvi 

Sen jo aiemman huomion lisäksi, ettei minua lasketa, minun tulisi kuulemma katsoa ranskalaisia elokuvia ja ottaa oppia niitten naisten tyylikkyydestä ja ihanuudesta. Mietin milloin olisin itse puuttunut jonkun kanssaihmisen ulkonäköön samalla tavalla. Sanoisinko jollekin urpolle, että olet tyhmä ja ruma, sössötät ja haiset. Muutenkin olet väärän värinen. Mene elokuviin oppimaan. En ehkä. Saattaisin tietenkin sanoa, että vaikka olisit viimeinen ihminen maailmassa itseni lisäksi, juttelisin linnuille ja puille ja matkustaisin tekemään sitä toiselle puolelle maapalloa. En edes vihjaisi mahdolliseen susirumuuteen, nilkuttamiseen tai vaikka mielenvikaisuuteen. Niille ei paljoa voi. Edes se tilannetajuton idiootti, joka itse saisi viettää elämänsä ranskalaisella elokuvakanavalla, muttei silti yltäisi samaan viehättävään tavanomaisuuteen mihin itse yllän, ihan ilman elokuvia ja ajattelematta. Olisin voinut sanoa muutaman sanan sen omasta ulkoisesta olemuksesta. En sanonut. Enkä sano nytkään. Vaikka kuinka tekisi mieli. Hirveesti.

Parasta on tietenkin sanoa paskoja asioita toisesta ihmisestä juuri silloin kun se tutisee väsymystä ja töitä, itkee huonoja parisuhdejuttuja iltapäivälehdestä (jokaiselle on joku, olet vaan kranttu) ja sen lattekuppi on tyhjä. Niin minäkin tekisin. Silloin saattaa saada väärän tuntemuksen siitä, kuinka oikeaan osuukaan ja kuinka nokkela itse osaa olla. Toisaalta, jos seurani tuntuu ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä, niin voi painua helvettiin katsomaan ranskalaisia elokuvia. Niitä riittää, minua on onneksi vain yksi. Ja kaikki elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Onneksi on oikeita ihmisiä. Muusan lauluja ja luvattu pannukahvipakopaikka, niin salainen, etten ole vielä itsekään ehtinyt sinne. Ja nakkeja. Ja vippilippu elokuvafestareille. Ja minä.